Solution Manual for Prentice Halls Federal Taxation 2015

Comprehensive 28th Edition Pope Rupert Anderson

0133807789 9780133807783
Full download link at:

Solution manual: https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-prentice-halls-federal-taxation-2015-

comprehensive-28th-edition-pope-rupert-anderson-0133807789-9780133807783/

Test bank: https://testbankpack.com/p/test-bank-for-prentice-halls-federal-taxation-2015-

comprehensive-28th-edition-pope-rupert-anderson-0133807789-9780133807783/

Prentice Hall's Federal Taxation 2015 Comprehensive, 28e (Pope)

Chapter C5 Other Corporate Tax Levies

1) The alternative minimum tax is the excess of the tentative minimum tax amount over the regular tax
amount.
Answer: TRUE
Page Ref.: C:5-2
Objective: 1

2) Corporations cannot use the installment method in calculating alternative minimum taxable income
(AMTI) for noninventory items.
Answer: FALSE
Page Ref.: C:5-10
Objective: 1

3) The NOL deduction is calculated the same for regular and alternative minimum tax purposes.
Answer: FALSE
Page Ref.: C:5-8
Objective: 1

4) The ACE adjustment always increases alternative minimum taxable income (AMTI).
Answer: FALSE
Page Ref.: C:5-9
Objective: 1

5) Life insurance proceeds are a positive adjustment for adjusted current earnings (ACE), but not
alternative minimum taxable income (AMTI).
Answer: TRUE
Page Ref.: C:5-9
Objective: 1

6) All corporations, except S corporations and small C corporations, must calculate the ACE adjustment.
Answer: TRUE
Page Ref.: C:5-9
Objective: 2

7) The minimum tax credit available for a corporation's alternative minimum tax liability can be carried
1
Copyright © 2015 Pearson Education, Inc.
forward indefinitely and offsets regular tax liabilities in future years.
Answer: TRUE
Page Ref.: C:5-12
Objective: 1

8) The general business credit can be used to offset the alternative minimum tax.
Answer: FALSE
Page Ref.: C:5-13
Objective: 1

2
Copyright © 2015 Pearson Education, Inc.
9) Wind Corporation is a personal holding company. Its taxable income for this year is $100,000. The
corporation's charitable contributions are $5,000 greater than its income tax charitable contribution
deduction limitation. Wind's UPHCI is $95,000, assuming no other adjustments must be made.
Answer: TRUE
Page Ref.: C:5-20
Objective: 2

10) A corporation can be subject to both the accumulated earnings tax and the personal holding company
tax in the same year.
Answer: FALSE
Page Ref.: C:5-25
Objective: 3

11) To avoid the accumulated earnings tax, a corporation needs to have a definite plan for expending the
accumulated earnings.
Answer: TRUE
Page Ref.: C:5-26
Objective: 3

12) Identify which of the following statements is false.

A) The alternative minimum tax is the excess of the tentative minimum tax amount over the regular tax
amount.
B) All corporations with gross receipts of less than $10 million are exempt from the AMT.
C) If the firm does not qualify for Small C corporation status, the C corporation statutory exemption
amount for alternative minimum tax purposes is phased out when alternative minimum taxable income
reaches $310,000.
D) The purpose of the AMT is to ensure that every taxpayer with substantial economic income pays a
minimum tax.
Answer: B
Page Ref.: C:5-2
Objective: 1

13) Identify which of the following statements is false.

A) The corporate AMT produces relatively little tax revenue.
B) The small corporation AMT exemption exempts 95% of all corporations from the AMT.
C) The corporate AMT is similar to the AMT for individuals.
D) The starting point for computing a corporation's AMT is book income.
Answer: D
Page Ref.: C:5-2
Objective: 1

14) The Small C corporation exemption from AMT continues as long as average gross receipts for the
three preceding tax years are
A) $6.5 million or less.
B) $7.0 million or less.
C) $7.5 million or less.
D) $8.0 million or less.
Answer: C
Page Ref.: C:5-3
Objective: 1
3
Copyright © 2015 Pearson Education, Inc.
15) When computing a corporation's alternative minimum taxable income, its taxable income is
A) only increased (never decreased) by tax preference items.
B) only increased (never decreased) by adjustments.
C) increased by the statutory exemption of $40,000.
D) increased by 75% of the excess of adjusted current earnings over taxable income.
Answer: A
Page Ref.: C:5-5
Objective: 1

16) In the last three years, Wolf Corporation had gross receipts of $3,000,000, $5,000,000, and $10,000,000.
Which of the following statements is correct?
A) Wolf receives a statutory exemption of $40,000 based on its receipts.
B) Wolf is exempt from the AMT.
C) Wolf is subject to the AMT in the current year.
D) There is insufficient information to determine whether Wolf is subject to the AMT.
Answer: B
Page Ref.: C:5-5
Objective: 1

17) Identify which of the following statements is true.

A) The corporate alternative minimum tax rate is 35%.
B) No credits are allowed when computing the tentative minimum tax.
C) Tax preference items always increase alternative minimum taxable income.
D) All of the above are false.
Answer: C
Page Ref.: C:5-5
Objective: 1

18) Which of the following items are tax preference items for purposes of arriving at alternative minimum
taxable income?
A) excess intangible drilling costs on oil and gas properties
B) interest income earned on federal obligations
C) all depreciation claimed on pre-1987 real property acquisitions
D) excess of net long-term capital gains over short-term capital losses
Answer: A
Page Ref.: C:5-5
Objective: 1

19) Foggy Corporation has regular taxable income of $1,200,000. It has $250,000 of interest income on
private activity bonds and $100,000 of interest on City of New Orleans bonds. How much is Foggy's
preadjustment AMTI?
A) $1,200,000
B) $1,350,000
C) $1,450,000
D) $1,550,000
Answer: C
Page Ref.: C:5-5
Objective: 1

4
Copyright © 2015 Pearson Education, Inc.
20) Identify which of the following statements is true.
A) Depreciation on real property may be a tax preference item for purposes of computing AMT.
B) Depreciation on real property may be an adjustment item for purposes of computing AMT.
C) Adjustments to taxable income always increase alternative minimum taxable income.
D) Both A and B are true.
Answer: D
Page Ref.: C:5-6 and C:5-7
Objective: 1

21) Identify which of the following statements is false.

A) Tax-exempt interest on certain private activity bonds may be taxed under the alternative minimum
tax.
B) Tax preference items and adjustments may either increase or decrease taxable income to obtain AMTI.
C) Depending on the date an asset is placed in service, depreciation may be an adjustment to taxable
income or a tax preference item for alternative minimum tax purposes.
D) Different depreciation rules are used when computing taxable income and alternative minimum
taxable income.
Answer: B
Page Ref.: C:5-5
Objective: 1

22) Which of the following items are adjustments made to arrive at alternative minimum taxable income?
A) excess percentage depletion
B) excess of deprecation claimed on personalty acquired in the current year for taxable income purposes
over that claimed for alternative minimum tax purposes
C) tax-exempt interest income earned on private activity bonds
D) statutory exemption
Answer: B
Page Ref.: C:5-6
Objective: 1

23) Becky places five-year property in service during June 2014 using the half-year convention.
Depreciation is $1,500 under the 150% declining balance method and $2,000 under 200% declining
balance. Becky uses the 200% declining balance method for regular income tax purposes. What is the
amount of Becky's AMT adjustment?
A) $0
B) $1,500 positive adjustment
C) $500 positive adjustment
D) $500 negative adjustment
Answer: C
Page Ref.: C:5-7
Objective: 1

5
Copyright © 2015 Pearson Education, Inc.
Another document from Scribd.com that is
random and unrelated content:
 — En ole mennyt naimisiin — vastasi Kit vältellen.

— Eikä sinulla ole ketään toista? Ei mitään Isoldea tuolla vuorten

takana? —

Nyt se oli kun Kit havaitsi olevansa kurja raukka. Hän valehteli. Tosin
hän sen teki vastoin tahtoaan, mutta hän valehteli. Hän pudisti päätään
hieman ylimalkaisesti hymyillen, mutta hänen kasvonsa kuvastavatkin
suurempaa hellyyttä kuin mitä hän oli tarkoittanut huomatessaan kuinka
Labiskween kasvot alkoivat säteillä riemusta.

Hän koetti pyydellä itseltään anteeksi. Mutta tapa, jota hän käytti
itsepuolustuksessaan, oli eittämättömän jesuiittamainen, hän ei kyennyt
ilmaisemaan totuutta tälle puhtaalle lapselle. Myös Snass osaltaan
vaikeutti tilannetta. Hänen teräskatseeltaan ei mikään jäänyt
huomaamatta ja avoimesti hän asiasta puheli.

— Ei ole sitä miestä, joka mielellään näkee tyttärensä naimisissa —

jutteli hän Kitille. — Ei ainakaan mies, joka omaa mielikuvitusta.
Yksistään sitä ajatteleminenkin kiduttaa. Mutta luonnonjärjestyksen
mukaisesti Margaretin jonakin päivänä täytyy mennä naimisiin. —

Hän vaikeni hetkiseksi ja Kit koetti tuhannennen kerran arvailla kuka

ja mitä Snass oikeastaan oli miehiään.

— Minä olen kova ja julma mies — jatkoi Snass.— Mutta laki on laki,
ja minä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan parissa edustan
minä lakia ja oikeamielisyyttä, ja kaikki toimivat tahtoni mukaisesti.
Mutta minä olen myöskin isä ja koko elämäni ajan on vilkas mielikuvitus
ollut kirouksenani. —

Kit ei koskaan saanut tietää mitä Snass tällä yksinpuhelullaan tarkoitti,

sillä sen keskeytti Labiskween teltasta kuuluva hopeankirkas ja heleä
nauru tytön siellä leikitellessä vastasyntyneen susikoiran penikan kanssa.
Snassin kasvot värähtelivät tuskallisesti.
 — Minä jaksan sen kestää — murahti hän synkästi. — Margaret
saakoon miehen ja hänen ja minun onnemme on, että te olette täällä.
Nelisilmää en erikoisemmin toivonut. McCan taasen oli niin mahdoton,
että naitin hänet intiaaninaiselle, joka oli sytyttänyt neitotulensa jo
kaksikymmentäkertaa. Ellei teitä olisi, olisin valinnut jonkun intiaanin.
Kenties Eibashista olisi tullut lastenlasteni isä. —

Siinä samassa Labiskwee ilmestyi penikka kainalossa nuotiolle ja kuin

magneetin vetämänä hänen katseensa haki miestä, jota hän rakasti. Ja
hänen silmänsä säteilivät rakkautta, sillä hän ei ollut oppinut salaamaan
tunteitaan.

———

— Kuulehan — sanoi McCan. — Keväthankien paras aika on käsissä

ja pian muodostuu jääkuorta lumenpinnalle. Nyt on paras aika vuodesta
matkantekoon, kunhan varoo kevätmyrskyjä vuoristossa. Minä tunnen
vuoriston. En ajattelisikaan pakoa, ellei toverinani olisi sinun kaltaisesi
mies. —

— Mutta sinusta ei ole pakoon lähtijäksi —väitti Kit. — Sinä et

kykene pysymään kenenkään rinnalla. Selkärankasi on pehmeä kuin
keitetty ydin. Jos pakoon aion, niin yritän yksinäni. Maailma alkaa
vähitellen häipyä mielestäni ja kenties en lainkaan lähde. Peuranliha
maistuu mainiolta ja pian on meillä kesä ja lohi-aika. —

Ja Snass sanoi: — Toverisi on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä

tappaneet. He löysivät hänen jäykäksi paleltuneen ruumiinsa vuorilta
ensi kevätmyrskyjen jälkeen. Täältä ei kukaan pääse pakenemaan.
Milloin vietämme häitäsi? —

Mutta Labiskwee jutteli: — Minä olen tarkkaillut sinun kasvojesi

mielialoja. Silmistäsi näen, että sinun sielusi kalvaa levottomuus. Niin
hyvin, niin kauttaaltaan tunnen minä sinun kasvojesi ilmeet. Kaulallasi,
tuossa aivan korvan alapuolella, on sinulla pieni arpi. Ollessasi iloisella
päällä kohoavat suupielesi, mutta ne laskeutuvat, kun milloin synkät
ajatukset mieltäsi painavat. Kun hymyilet, muodostuu silmäkulmiisi
kolme, neljä pientä poimua. Nauraessasi on niitä kuusi ja aika ajoin olen
voinut laskea jopa yhteentoista. Mutta nyt minä en huomaa niitä. Minä
en ole koskaan lukenut kirjoja. En osaa lukea. Mutta Nelisilmä opetti
minulle suuren joukon asioita. Hän opetti minut oikein puhumaan. Ja
hänen silmistään minä luin kuinka levottomasti hän kaipasi takaisin
maailmaan. Ja kuitenkin olihan meillä täällä yllin kyllin hyvää lihaa ja
kaloja ja marjoja sekä juuriksia, ja ajottain me myös saimme jauhoja
vaihtaessamme turkiksemme Porcupine ja Luskwa jokien varsilla
asuvien intiaanien välityksellä. Mutta siitä huolimatta hän ikävöi takaisin
maailmaan. Onko maailma todella niin ihana, että sinäkin sitä ikävöit?
Nelisilmä ei omistanut mitään. Mutta minä olen sinun. — Tyttö huokasi
ja pudisti päätään, — Nelisilmä kuoli ja kuollessaankin hän ikävöi
maailmaa. Jos eläisit aina täällä, olisiko sinullakin kuollessasi samainen
maailmanikävä? Minä pelkään, kun en tunne maailmaa. Tahdotko
sinäkin paeta palataksesi takaisin maailmaan? —

Kit ei kyennyt vastaamaan, mutta Labiskwee luki haluamansa tiedon

hänen suupielistään. Monet minuutit kuluivat äänettömyydessä. Tyttö
taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa Kitin sadatellessa äkkinäistä
heikkouttaan, joka itsetiedottomasti oli saanut hänet ilmaisemaan
kaipuunsa maailmaan, joskin se samalla pakoitti hänet olemaan
ilmaisematta tuon toisen naisen olemassaoloa.

Labiskwee huokasi jälleen.

— Hyvä! Rakkauteni sinuun on suurempi kuin isäni vihastumisen

pelko, joskin hän vihassaan on vuoristomyrskyä hirveämpi. Sinä olet
opettanut minut tuntemaan mitä rakkaus on. Tämä on rakkauden tulikoe.
Minä tahdon auttaa sinua palaamaan maailmaan. —
 Hellävaroin ja hiljaa Kit herätettiin unestaan. Pienet lämpöiset kädet
koskettivat hänen poskeaan ja siirtyivät siitä hänen huulilleen painaen
niitä kevyesti. Hän tunsi jääkylmän turkin hipaisevan ihoaan, ja yksi
ainoa sana "tulkaa!" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti
vuoteeltaan ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat alkaneet öiset
laulajaisensa. Mutta siitä huolimatta hän saattoi aivan välittömässä
läheisyydessään tuntea Snassin kevyen ja säännöllisen hengityksen.

Labiskwee tarttui Kitiä kevyesti hihasta ja tästä hän arvasi tytön

tahtovan häntä seuraamaan itseään. Hän otti villasukkansa ja
mokkasiininsa käteensä ja hiipi ulos lumeen yömokkasiinit jaloissa. Kun
he olivat tulleet hiiltyneen leiritulen taakse, antoi Labiskwee Kitille
merkin pukeutua ulkoilmatamineihinsa ja palasi itse takaisin telttaan,
jossa Snass nukkui.

Kit tapaili sormillaan kellonsa viisareita ja arvioi ajan olevan yksi

yöllä. On verrattain lämmintä, puheli hän itsekseen — korkeintaan
kymmenen astetta alle nollan. Sitten Labiskwee palasi ja johdatti hänet
nukkuvan leirin pimeiden sokkeloiden läpi. Vaikka he koettivat kulkea
mahdollisimman kevyesti, niin sittenkin narahteli jäätynyt lumenpinta
heidän mokkasiiniensa alla. Koirien ulvonta kuitenkin vaimensi siitä
syntyneen äänen, eivätkä koirat ulvonnastaan kiihdyksissä kiinnittäneet
sen suurempaa huomiota ohikulkevaan mieheen ja naiseen.

— Nyt voimme keskustella! — sanoi Labiskwee, kun he olivat

ehtineet kappaleen matkaa viimeiseltä nuotiolta. Ja vasta nyt seistessään
tähtien tuikkeessa kasvotusten Labiskween kanssa Kit huomasi, että
tytöllä oli suuri kantamus sylissään, siinä näkyivät hänen lumikenkänsä,
pyssy, kaksi patruunavyötä ja hänen makuusäkkinsä.

— Minulla on kaikki järjestyksessä — sanoi Labiskwee iloisesti

naurahtaen. — Olen kaksi päivää kerännyt varastoja. Täällä on lihaa,
jauhoja, tulitikkuja ja erikoiset lumikengät, jotka ovat tarkoitetut
kantamaan hangella. Minä olen kyllä tottunut liikkumaan lumessa, ja me
kykenemme nopeasti etenemään, rakkaani. —

Kit olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä vastata. Että
Labiskwee oli järjestänyt kaiken hänen pakoaan varten, se itsessään oli
jo kyllin hämmästyttävää, mutta että hän sen lisäksi oli suunnitellut
seurata mukana, se meni yli hänen odotuksensa. Hän ei todella siinä
hetkessä osannut päättää mitä hänen olisi tehtävä, ja niin hän varovaisesti
ryhtyi keventämään Labiskween kantamusta, tavaran kerrallaan. Sitten
hän kiersi käsivartensa tytön vyötäröjen ympäri ja veti hänet puoleensa,
mutta vieläkään hän ei osannut päätellä mitä tekisi.

— Jumala on hyvä — kuiskasi Labiskwee. — Hän on minulle

lähettänyt rakastavan miehen. —

Mutta Kitillä ei ollut tarpeeksi voimaa ehdottaa, että tyttö antaisi

hänen paeta yksin, ja ennenkuin hän vielä oli sanonut mitään, hän näki
entisten valoisien ulkomaailmallisien muistojensa sammuvan ja
katoavan.

— Palatkaamme takaisin leiriin, Labiskwee — hän sanoi. — Sinä tulet

vaimokseni ja me jäämme ainiaaksi elämään peurakansan pariin. —

— Ei, ei! — Labiskwee pudisti päätään, ja Kit tunsi pitäessään tyttöä

syleilyssään, että koko hänen olemuksensa vastusti moista ehdotusta. —
Kyllä minä tiedän. Olen ajatellut paljon. Ikävöimisesi maailmaan palaisi
jälleen ja pitkinä öinä kalvaisi se sydäntäsi. Nelisilmä kuoli maailma-
ikäväänsä. Ja niin kuolisit sinäkin. Kaikki suuresta maailmasta tulleet
miehet tuntevat täällä ikävää… Ja minä en tahdo, että sinä kuolisit. Me
kuljemme lumivuorten yli ja seuraamme sitten etelää kohti johtavaa tietä.
—

— Rakas tyttöseni, kuule minua! — sanoi hän kiihkeästi. — Meidän

täytyy palata takaisin. — Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen,
niin että hän ei voinut puhua. — Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat
minua. —

— Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet minun oma ihmeellinen

armaani. —

Taasen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa. — Menkäämme

ruokatarpeiden varastolle — sanoi tyttö päättävällä äänenpainolla. —
Sinne on kolmisen mailia. Tule! —

Kit ei hievahtanut paikaltaan ja vaikka Labiskwee veti Kitiä

käsipuolesta, niin ei hän saanut Kitia edes liikahtamaan. Kit tunsi äkkiä
kuin kiusaannusta kertoa tuosta toisesta naisesta etelään johtavan tien
toisella puolella.

— Kääntyminen takaisin olisi suurin vääryys sinua kohtaan — sanoi

Labiskwee. — Minä — minä olen vain pieni villi tyttö ja minä pelkään
maailmaa, mutta vielä enemmän minua peloittaa sinun tähtesi. Tuo mistä
minulle kerroit, on tapahtunut. Minä rakastan sinua enemmän kuin
mitään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni.
Intiaanikieli on sanoista köyhää. Eikä siihen riitä englannintaitonikaan.
Sydämeni ajatukset leijailevat sinun ympärilläsi ja ne ovat niin säteileviä
ja niitä on yhtä paljon kuin taivaalla tähtiä — minä en kykene niitä
selittämään millään kielellä. Kuinka voisinkaan ne sinulle ilmaista? Ne
ovat täällä, minussa — ymmärräthän? —

Ja samalla kuin Labiskwee näin puheli veti hän kintaan Kitin kädestä
ja ohjasi hänen paljaan kätensä lämpimän turkkinsa sisälle asettaen sen
suoraan sydämellensä. Ja pitkäaikaisessa äänettömyydessä Kit tunsi
nuoren naisen sydämen lyönnit, ja hän tiesi, että jokaikinen lyönti uhkui
rakkautta. Ja hitaasti, melkein huomaamatta ja pitäen lujasti Kitin
kädestä kiinni Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan poispäin Kitistä
sitä suuntaa kohti, jossa varasto sijaitsi. Näytti siltä kuin olisi tytön sydän
suorastaan ohjannut Kitia, tuo sydän, joka nyt lepäsi hänen
kämmenessään.

Eilisen suojailman jälkeen muodostunut hankiainen oli hyvin kiinteää

ja niinpä he saattoivat antaa suksiensa kiitää hyvää vauhtia.

— Tässä puitten välissä on salainen varastopaikkani, — sanoi

Labiskwee. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän pelästyneenä tarttui Kitin
käsivarteen. Heidän lähellään paloi pieni, iloinen nuotio ja nuotion
ääressä istui McCan. Labiskweelta pääsi hiljainen huudahdus ja se
muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Kitille johtui
mieleen Cheetah, tiikerikissa, nimi, jonka Nelisilmä oli aikoinaan
Labiskweelle antanut.— Minulla oli salainen aavistus siitä, että tahdoit
lähteä ilman minua — selitti McCan heidän lähestyessään häntä ja hänen
silmänsä kiiluivat kavalasti. — Sentähden pidin tyttöä silmällä ja kun
näin hänen varastoivan tänne muonaa, niin silloin olin asiasta selvillä.
Minulla on muassani sukset, lumikengät ja evästä. Tuliko? Siitä ei ole
vaaraa. Koko leiri nukkuu sikeästi ja kovin oli minulla kylmä
odottaessani. Lähdemmekö nyt samalla? —

Labiskwee heitti Kitiin nopean, hämmästyneen katseen, mutta melkein

siinä samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tehnyt päätöksensä asiassa. Ja
hän osoitti pian esiintymisellään, niin lapsellinen kuin hän rakkaudessaan
olikin, omaavansa erikoisen tarmokkaan luonteen päättää ja toimia.

— McCan, sinä olet lurjus! — sähisi hän ja hänen silmänsä salamoivat

vihaa. — Tiedän, että herättäisit koko leirin, ellemme ottaisi sinua
mukaamme. No hyvä! Olemme siis pakoitetut myöntymään. Mutta sinä
tunnet isäni. Minä olen isäni kaltainen. Sinun on suoritettava osa työstä.
Sinun täytyy totella. Ja jos kerrankaan koettelet meitä petellä, silloin olisi
sinulle ollut paljon parempi olla lähtemättä tiehesi. –

McCan vilkuili pienillä porsaansilmillään tyttöä ja hänen katseensa

ilmaisi sekä vihaa että pelonsekaista alistuvaisuutta, mutta Labiskween
silmistä vaihtui viha säteileväksi rakkaudeksi heti hänen kääntyessään
Kitin puoleen.

— Enkö ollut oikeassa siinä mitä sanoin? —hän kysyi.

Kun päivä alkoi valjeta olivat he yhä matkanteossa pitkin alavaa

kukkulasarjaa, joka eroitti vuoriston kumputasangosta. McCan ehdotti,
että he pysähtyisivät aterioimaan, mutta Labiskwee ja Kit eivät ottaneet
ehdotusta edes kuuleviin korviin ja vasta iltapuoleen, hankiaisen
muuttuessa pehmeäksi, he sallivat ruuasta puhuttavan.

Alavat kukkulat korkenivat vähitellen ja joki, jonka jäätynyttä pintaa

he seurasivat, mutkitteli yhä jylhenevempiä laaksoja kohti. Lähenevän
kevään merkit kävivät harvemmiksi, mutta erään joen mutkauksessa he
tapasivat avovettä ja kaksi kertaa he näkivät vaivaispajupensaita, joitten
nuput olivat puhkeamaisillaan.

Labiskwee selitti Kitille, miten hyvin hän tunsi nämä seudut ja millä
tapaa hän aikoi eksyttää takaa-ajajat. Paeta saattoi vain kahta tietä, toinen
vei länteen, toinen etelään. Tietysti Snass heti lähettäisi joukottain nuoria
miehiä kumpaankin tietä tutkimaan. Mutta sitäpaitsi oli olemassa vielä
kolmaskin tie ja sekin suuntautui etelään. Se erkani korkean
vuoristoketjun puolitiessä länttä kohti, kulki kolmen harjanteen yli ja
yhtyi jälleen tavalliseen tiehen. Kun nuoret miehet eivät tavanneet jälkiä
tavalliselta tieltä, tulisivat he kääntymään takaisin arvellen pakolaisten
valinneen läntisen tien, sillä heille ei edes johtuisi mieleen se, että joku
voisi paeta tätä vaivaloisempaa ja pitempää kiertotietä.

Silmäiltyään taaempana astelevaan McCaniin Labiskwee kuiskasi

Kitille:
— Hän syö. Siitä ei seuraa hyvää.

Kit katsahti irlantilaiseen ja huomasi kuinka tämä salaa syödä

maksutteli peurantalia, jota hänellä näkyi olevan taskussaan. —
Syöminen ruoka-aikojen välillä on kiellettyä, McCan — huusi hän
käskevällä äänellä. — Seuduissa, joihin nyt tulemme, ei ole
metsänriistaa, ja kaikki muonamme on jaettava määräannoksiin. Teidän
täytyy käyttäytyä rehellisesti, jos seurassamme pysyä tahdotte. —

Kello yhden ajoissa hanki kävi niin pehmeäksi, että suksilla ei voinut
kulkea ja jo ennen kahta lumikengätkin upposivat. He pysähtyivät
lepäämään ja söivät ensimäisen ateriansa. Kit tarkasti muonavarat,
McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli kätkenyt lihasäkkinsä
pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että peuranlihalle oli jäänyt
varsin vähän tilaa.

— Enpä todellakaan huomannut niitä tulleen mukaan noin monta —

hän selitti. — Sulloin matkasäkkini pimeässä. Mutta niiden rahallinen
arvo on suuri. Ja kaikilla näillä ampumatarpeillamme voimme ampua
tavattomasti riistaa. —

— Susia me kaipaamme — varmasti ne sinut kernaasti ahmisivat —

kuului
Kitin lohtuisa selitys, ja Labiskween silmät säihkyivät vihaa.

Kit ja Labiskwee laskivat muonan riittävän kuukaudeksi ehdolla, että

he eivät kertaakaan söisi itseään täysin kylläisiksi. Kit määräsi
kantamusten koon ja painon ja suostui lopulta Labiskween itsepintaiseen
tahtoon saada itse kantaa kantamuksensa.

Seuraavana päivänä joki laajeni yli leveän vuorilaakson, ja jo sen

alkupäässä he olivat takertua jalkojen alla vajoavaan lumisohjuun. Kun
he ponnistuksista hengästyneinä viimein saavuttivat lähimmän
vuorenharjanteen, jolle pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään, sanoi Kit:
— Jos olisimme myöhästyneet kymmenisen minuuttia, niin yli emme
enää olisi päässeet. Tällä vuorenharjanteella olemme tuhat jalkaa
korkeammalla. —
 Mutta sanomatta sanaakaan Labiskwee osoitti puitten välitse
näkyvälle avonaiselle kentälle. Sen keskellä saattoi eroittaa viisi
perättäistä mustaa pilkkua, jotka tuskin liikkuivat eteenpäin.

— Nuoret miehet! — huomautti Labiskwee.

— He ovat vajonneet vyötäisiään myöten — lisäsi Kit. — Ja he eivät

tämän päivän kuluessa saavuta tukevaa jalansijaa. Meillä on monen
tunnin etumatka. Koettakaa kiirehtiä, McCan! Joutukaa! Me emme syö
niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa. —

McCan murisi jotain, mutta hänellä ei enää ollut peuranlihaa

taskuissaan ja tavallisuuden mukaisesti vihaisena hän jättäytyi
jälkimäiseksi.

Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, kannatti hanki kello kolmeen

saakka ja siihen mennessä he olivat ehtineet vuoren varjoon, jossa
hankiainen oli parahiksi jäätynyt jälleen. Vain kerran he pysähtyivät
jakaakseen tasan McCanilta takavarikoidun peurantalin ja sitä he sitten
söivät kulkiessaan. Liha oli jäätynyt kovaksi, eikä sitä voinut syödä kuin
tulella sulatettuna, mutta tali suli suussa ja täytti edes osaksi vatsan
vaatimukset.

Kello yhdeksältä seurasi pitkäaikaista hämärää, pilkkosenpimeä —

taivaskin oli paksujen pilvien peitossa, ja he leiriytyivät yöksi
muutamien vaivaiskuusien suojaan. McCan ontui ja oli sairas.
Päivämarssi oli ollut hyvin rasittava; ja huolimatta yhdeksänvuotisesta
napaseutukokemuksestaan oli McCan syönyt lunta niin että hänen
suutaan nyt kuivasi ja poltti ja hän oli kovissa tuskissa. Hän istua
kyyrötti tulen ääressä ja valitti sillä aikaa kuin toiset toimittivat
välttämättömät askareet.

Labiskwee oli uupumaton, ja Kit ei voinut olla ihmettelemättä hänen

tavatonta elämäntarmokkuuttaan ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä
ei milloinkaan ollut teeskenneltyä. Aina hän jaksoi hymyillä Kitille,
hänen naurunsa helähti lakkaamatta ja hänen kätensä viivähti Kitin
kädessä hyväillen, kun tämä milloin sattui sitä koskettamaan. Mutta sen
sijaan Labiskwee kasvot kovenivat ja synkistyivät heti kun hän katsahti
McCaniin, ja hänen silmänsä säihkyivät tällöin kylmästi. Yöllä alkoi
tuulla, sitten nousi ankara lumipyry ja koko seuraavan päivän heidän
täytyi ponnistella eteenpäin lumen sokaisemina, niin että he
huomaamattaan sivuuttivat pienen joen, jonka uomaa pitkin heidän olisi
täytynyt kulkea päästäkseen sitten yli vuoriharjanteitten länttä kohden.
Niin jatkoivat he harhailuaan kaksi päivää, kulkivat monien väärien
harjanteitten yli, ja näiden kahden päivän kuluessa he jättivät taakseen
kevään ja olivat tulleet talven valtakuntaan.

— Nuoret miehet ovat kadottaneet jälkemme. Emmekö siis voi ottaa

yhtä lepopäivää? — rukoili McCan. Mutta Kit ja Labiskwee eivät
suoneet itselleen lepoa. He käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He olivat
eksyneet korkealle vuoristoon ja he eivät olleet tavanneet metsänriistaa,
ei edes jälkiä sellaisesta. Päivän toisensa jälkeen he raivasivat itselleen
tietä kivikovassa ja mitä vaikeakulkuisimmassa maastossa.
Umpimähkään he olivat pakoitetut seuraamaan vastaantulevia
joenuomia, jotka ani harvoin suuntautuivat länttä kohti, sillä heillä ei
ollut muuta mahdollisuutta kuin edetä pitkin näitä jokia, joitten kupeilla
jääpeitteiset vuorienhuiput ja harjanteet olivat luoksepääsemättömät.
Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat heidän voimiaan ja
kuitenkin he olivat pakoitetut pienentämään ruoka-annoksiaan.

Eräänä yönä Kit heräsi tappelun nujakkaan. Verrattain selvästi hän

kuuli ähkymistä McCanin makuusijalta. Hän potkaisi nuotiota niin että
tuli leimahti ilmiliekkiin ja nyt hän saattoi nähdä kuinka Labiskwee
kuristamalla irlantilaista kurkusta pakoitti tämän sylkemään suustaan
puoleksi pureskelemansa lihan. Sitten Labiskwee vei kätensä vyötäisille
ja pian välkkyi paljas puukko hänen kädessään.

— Labiskwee! — huudahti Kit käskevästi.

 Käsi epäröi.

— Älä tee tuota! — sanoi Kit astuen samalla hänen luokseen.

Labiskwee vapisi vihasta, mutta epäröityään hetkisen hän painoi

puukon takaisin tuppeen. Ja ikäänkuin peläten, ettei kykenisi itseään
hillitsemään, hän meni nuotiolle ja heitti siihen lisää puita. McCan nousi
istualleen, voihkien ja sähisten ja änkytti puoleksi kauhun, puolittain
vihan vallassa käsittämättömän selityksen.

— Mistä olet tuon kaiken saanut? — kysyi Kit.

— Toimita ruumiintarkastus — sanoi Labiskwee. Ne olivat hänen

ensimmäiset sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei voinut
hillitä.

McCan koetti tehdä vastarintaa, mutta Kit tarttui häneen lujin ottein,
tarkasti hänet ja veti peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se
oli sulannut ruumiinlämmöstä. Samassa Kit kuuli Labiskween
huudahtavan. Hän oli kiirehtinyt tarkastamaan McCanin kantamusta ja
lihan asemasta hän nyt veti sieltä esiin sammalia, kuusenhavuja, risuja —
ja muuta sen tapaista roskaa, jolla mies oli täyttänyt kantamuksensa, jotta
se näyttäisi oikean kokoiselta ollen kuitenkin painoltaan keveämpi.

Jälleen vei Labiskwee salamannopeasti kätensä vyötäisilleen ja hän

hyökkäsi roistoa kohti, mutta osuikin Kitin syliin, jossa hän antautui
voimattomaan raivoonsa.

— Voi, oma rakkaani, en minä ruokaa ajattele! — nyyhkytti

Labiskwee — sinun elämäsi tähden minä! Tuo koira, hän syö sinua, hän
elää sinun elämäsi kustannuksella! —

— Kyllä me kaikesta vielä selviydymme — lohdutti Kit. — Tästä

lähtien annamme hänen kantaa vain jauhoja. Niitä hän ei voi syödä
raakana, mutta jos hän senkin tekee, silloin minä surmaan hänet, sillä hän
syö yhtä paljon sinun elämääsi kuin minunkin. — Hän veti Labiskween
lähemmäksi itseänsä. — Rakkaani, surmaaminen kuuluu miesten
tehtäviin. Naiset eivät surmaa. —

— Etkö siis rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran? — kysyi

Labiskwee hämmästyneenä.

— En niin paljon kuin nyt — vastasi Kit vältellen. Labiskwee huokasi

alistuvasti. — Hyvä — hän sanoi — minä en surmaa häntä. —

Nuoret miehet ajoivat hellittämättä heitä takaa. Sattumalta ja

seututuntemuksensa perusteella laskien, mikä tie pakolaisten oli
valittava, nuoret miehet löysivät lumen puolittain peittämät jäljet ja
alkoivat seurata niitä.

Lumipyryn sattuessa kokeilivat Kit ja Labiskwee kaikkein

mahdottomimmilla teillä, kääntyivät itään, vaikkakin parempi tie kulki
etelää tai länttä kohden ja kiersivät matalat harjanteet kiivetäkseen
korkeammille. Olivathan he eksyksissä ja sen tähden heistä oli
samantekevää mihin suuntaan tie vei, mutta tästä huolimatta he eivät
päässeet eroon nuorista miehistä. Useat kerrat he jo olivat päivämatkojen
päässä vainoojistaan, mutta sitten nämä jälleen äkkiä ilmaantuivat heidän
lähettyvilleen. Jos intiaanit lumipyryssä olivat kadottaneet kaikki jäljet,
niin hajaantuivat he heti ajokoiralauman tavoin eri suunnille ja se, joka
löysi tuoreimmat jäljet, kutsui savumerkeillä toverit luokseen.

Kit ei enää voinut määritellä aikaa. Yöt ja päivät, levähdykset ja

lumipyryt vain tulivat ja menivät. Kärsimysten ja rasitusten
synnyttämien järjettömien haavekuvien vallassa hän ja Labiskwee
ponnistelivat eteenpäin, ja McCan hoiperteli heidän kintereillään
alituisesti höperöiden San Franciscosta, tuosta ikuisesta unelmastaan.

Heidän ympärillään kohosivat korkeat, säälimättömät vuorenhuiput.

He pakenivat synkkiä rotkosolia pitkin, joitten seinämät olivat niin
äkkijyrkät, ettei edes lumi niillä pysynyt, tahi samosivat poikki
jääpettoisten laaksojen, joissa jäätyneet järvet lepäsivät syvällä heidän
jalkainsa alla. Ja eräänä yönä kahden lumimyrskyn väliajalla he näkivät
loisteen kaukasesta tulivuorenpurkauksesta. Mutta näky ei sittemmin
toistunut, ja niinpä he aika-ajoin arvelivat kenties nähneensä vain unta.

Hankiainen oli peittynyt uuteen, monien metrien paksuiseen lumeen,

mikä vuorostaan pinnalta kovettui ja peittyi uuteen lumeen. Paikotellen
he jokilaaksoissa ja rotkoissa kulkivat jopa useamman sadan metrin
paksuisessa lumessa, kun sitävastoin tuulisilla vuorenharjanteilla, joitten
yli heidän täytyi samota, ei ollut edes lumenhiventäkään.

He hiipivät kuin haamut uhkaavien lumivyöryjen yli aina silloin

tällöin painostavasta uneliaisuudestaan havahtuen, kun jokin lumivyöry
heidän lähettyvillään irtaantui syöksyen syvyyteen. He lepuuttivat
itseään metsärajan yläpuolella, ja tulta he eivät uskaltaneet tehdä ja niin
heidän täytyi ruumiinlämmöllään sulattaa liha-annoksensa, ennekuin
saattoivat ne syödä. Mutta Labiskwee kesti tämän kaiken samanlaisena
kuin ennenkin. Hänen hyvätuulisuutensa pysyi entisen säteilevänä, paitsi
kun hän katseli McCania, ja vaikka hän olisi ollut kuinka väsynyt ja
kylmissään, niin aina hän rakkaudessaan Kitiin oli yhtä kaunopuheinen
kuin ennenkin.

Kissan tavoin Labiskwee seurasi jokaista laihojen annosten jakoa, ja

Kit huomasi kuinka hän oli harmissaan niistäkin vähistä paloista, mitkä
McCan pisti poskeensa. Kerran Labiskwee jakeli ruokaosuudet, ja heti
seuraavassa hetkessä Kit kuuli McCanin raivoisan vastalauseen. Mutta ei
vain hänelle vaan samalla itselleenkin oli hän antanut pienemmän
osuuden kuin Kitille. Tämän tapahtuman jälkeen Kit itse jakoi lihan.
Eräänä aamuna he öisen lumimyrskyn jäljiltä joutuivat vähäiseen
lumivyöryyn, mikä kiidätti heidät parisen sataa metriä vuorenrinnettä
alas. Tästä he selviytyivät puoleksi paleltuneina, mutta muuten
vahingoittumattomina. Sensijaan oli McCan kadottanut kantamuksensa
ja siinä olivat kaikki heidän jauhonsa. Kun sitten uusi, vieläkin suurempi
lumivyöry täytti paikan, oli heidän jätettävä kaikki toivo sen
löytämisestä. McCan tosin oli syytön onnettomuuteen, mutta Labiskwee
ei siitä huolimatta enää milloinkaan katsonut häneen, ja Kit tiesi, että se
oli itsensä vuoksi, kun Labiskwee ei uskaltanut sitä tehdä.

Oli tyynen tyyni ammu, taivas kuulakan sininen ja sokaiseva hohde

valkoisella lumella. Tie kohosi pitkin loivaa rinnettä, jota kattoi
hankiainen. He laahustivat eteenpäin ikäänkuin väsyneet haamut
kuolleitten valtakunnassa. Ei pienintä tuulenhengähdystä loputtomassa,
valkoisessa hiljaisuudessa. Kaukaiset vuorenhuiput, jotka muodostivat
Kalliovuorten selkärangan, eroittautuivat sadan mailin etäisyydestä niin
selvinä kuin olisivat olleet vain viitisen mailin päässä.

— Varmasti pian jotakin tapahtuu! — Labiskwee kuiskasi. — Etkö

sinäkin sitä tunne? Tässä — tuolla, joka paikassa. Kaikki tuntuu niin
kummalliselta. —

— Minua ikäänkuin värisyttää, mutta se ei johdu kylmästä — vastasi

Kit. — Eikä nälästäkään. — — Se johtuu sinun päästäsi, sinun
sydämestäsi — sanoi Labiskwee kiihkeästi. — Niin minä sen tunnen. —

— Aistimieni kanssa sillä ei ole mitään tekemistä — määritteli Kit. —

Minä tunnen itsessäni jotain ulkoapäin tullutta, kuin jääneulojen
pistoksia; ja tämänlainen kylmyys herpaannuttaa hermoni. —

Neljännestunnin kuluttua he pysähtyivät hengähtämään.

— En näe enää kaukaisia vuorenhuippuja — sanoi Kit.

— Ilma käy sakeaksi ja raskaaksi — jatkoi Labiskwee. — On niin

vaikeata hengittää. —

— Näen kolme aurinkoa — mutisi McCan käheästi hoippuroidessaan

sauvansa turvin.
 Auringon kangastus näkyi molemmin puolin todellista aurinkoa.

— Niitähän on viisi aurinkoa — huomautti Labiskwee, ja sillävälin

kuin he siinä seisoivat ja katselivat syttyi yhä uusia ja uusia säteileviä
aurinkoja taivaankannelle.

— Hyvä Jumala, taivashan on täynnä aurinkoja — niitten lukumäärä

on mahdoton laskea — huudahti McCan kauhun valtaamana.

Ja se oli totta, sillä minne he vain katsoivatkin, aina hulmahti

taivaankaarelle uusia, häikäiseviä aurinkoja.

McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. — Minua on joku

pistänyt! — hän huusi ja jatkoi vanhoja valitusvirsiään.

Sitten Labiskwee päästi äänekkään huudahduksen, ja Kit tunsi polttoa

poskellaan ikäänkuin sille olisi heitetty syövyttävää happoa.
Vaistomaisesti hän tapaili kädellään poskeaan, mutta sillä ei ollutkaan
mitään. Pamahti laukaus, niin kummallisen äänettömästi kuin olisi se
ammuttu jossain hyvin kaukana. Rinteen alapäässä näkyivät nuoret
miehet suksillaan, ja toinen toisensa jälkeen antoi tulta.

— Hajaantukaa sivuille! — huusi Kit — ja pitäkää kiirettä, olemme

pian huipulla. Ne ovat neljännesmailin jäljessämme ja se merkitsee parin
mailin etumatkaa tuolle puolen alamäkeen päästyämme. —

Kirpeä ilma pisti ja kirveli heidän ihoaan, kun he parhaansa mukaan

toisistaan eroten kapusivat vuorenrinnettä ylös. Rihlapyssyjen
pamahdukset kuulostivat niin oudon kummallisilta heidän korvissaan.

— Jumalan kiitos! — sanoi Kit Labiskweelle. — Neljällä heistä on

muskettipyssyt ja vain yhdellä winchesteri. Senlisäksi eivät he noitten
aurinkojen valossa kykene kunnolla tähtäämään. He eivät ole
tavoittaneet meitä edes sataa metriä.
 — Näkyy kuinka julmistunut isä on — Labiskwee sanoi. — Hän on
käskenyt surmata meidät. —

— Kuinka kummallisesti sinä puhut! — sanoi Kit. — Äänesi

kuulostaa kuin olisit sinä hyvin kaukana minusta. —

— Suu peittoon! — huusi Labiskwee äkkiä. — Ja älä puhele. Tiedän

hyvin mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, tällä tavoin, äläkä puhele enää.
—

McCan kaatui ensimäisenä ja hänen täytyi pinnistää kaikki voimansa

päästäkseen jälleen pystyyn. Ja senjälkeen he kaatuilivat vuoronperään
ennenkuin pääsivät huipulle. Heidän tahtonsa oli lihaksia voimakkaampi,
ja he eivät, käsittäneet mistä johtui, että ruumiinsa olivat kuin
halvautuneet ja vailla liikuntokykyä. Päästyään harjalle he katsoivat
taakseen ja näkivät nuorten miesten ehtimiseen kaatuilevan kiivetessään
rinnettä ylöspäin.

He eivät koskaan saavuta huippua! — sanoi Labiskwee. — Se on

valkoinen kuolema. Minä tiedän sen, vaikkakaan en ole koskaan sitä
nähnyt. Olen kuullut vanhojen ihmisten siitä puhuvan. Aivan äkkiä tulee
hetki, mikä ei ole ennen elettyjen tapainen. Silmiisi nousee huurretta,
jonka läpi et voi nähdä. Harvat ne, jotka ovat sen nähneet ja jääneet
eloon. —

McCan haukotteli niin että olisi luullut hänen tukehtuvan.

— Peittäkää suunne! — komensi Kit.

Kirkas hohde, joka pani kaiken heidän ympärillään kimeltämään, sai

Kitin katsahtamaan moniin aurinkoihin. Ne loistivat ikäänkuin hunnun
takaa. Ilma oli täynnä pieniä valokipinöitä. Läheiset vuorenhuiput
häipyivät omituiseen sumuun; nuoret miehet, jotka urhoollisesti
ponnistelivat eteenpäin, kietoi sumu näkymättömiin. McCan oli
lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.
 — Tule, meidän täytyy jatkaa matkaa! – komensi Kit.

— En pääse paikaltani — vaikeroi McCan.

Hän aivan lysähti kokoon ja hänen ruumiinsa alkoi huojua puoleen ja

toiseen. Kit läheni häntä hitaasti, myös hänkin oli uupumuksesta niin
lamaantunut, että hänellä tuskin riitti tahdonvoimaa liikahtamaan
paikoiltaan. Ajatuskykynsä hän tunsi terveeksi. Se oli vain ruumis, joka
oli sorruksissa.

— Anna hänen olla — mutisi Labiskwee tylysti.

Mutta Kit piti päänsä ja hänen onnistui saada irlantilainen jaloilleen

sekä hänen kasvonsa käännettyä kohti rinnettä, jota heidän oli
laskeuduttava alas. Sitten Kit sysäsi hänet liikkeelle, ja ohjaten ja hilliten
vauhtia sauvallaan McCan katosi välkkyvään timanttipölyyn.

Kit huomasi Labiskween hymyilevän, vaikkakin tyttö töin tuskin

jaksoi pysyä pystyssä. Hän nyökkäsi päällään lähtömerkin, mutta
Labiskwee tuli hänen luokseen, ja lähetysten he sitten kiisivät paksun,
purevan ilman halki, joka löi heitä vastaan kuin kylmät liekit.

Suuremman ruumiinpainonsa vuoksi Kit ei jaksanut pysytellä

Labiskween rinnalla, vaan kiisi edelle hirvittävällä vauhdilla, mikä
hiljeni vasta hänen päästyä kauas tasaisemmalle maalle. Hän pysähtyi
odottamaan, kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja sitten he jälleen
jatkoivat vieretysten alamäkeä yhä pienenevällä vauhdilla, joka sekin
pian loppui. Heidän uupumuksensa oli lisääntynyt vastustamattomaksi.
Ankarimmatkaan tahdonponnistukset eivät saaneet heitä etanaa
nopeammin etenemään. He saavuttivat McCanin, joka taasen torkkui
suksilleen lyyhistyneenä, ja Kit survaisi miestä ohimennen sauvallaan.

— Meidän on pysähdyttävä — kuiskasi Labiskwee vaivaloisesti — tai

muuten me kuolemme. Meidän täytyy peittää itsemme — niin sanovat
vanhat. —
 Hän ei tuhlannut aikaa solmujen aukomiseen, vaan leikkasi poikki
kantamuksensa hihnat. Samoin teki Kitkin ja katsahdettuaan vielä kerran
hehkuvaan surmansumuun ja ilvehtiviin aurinkoihin he pujottivat
makuusäkit ylleen ja ryömivät mahdollisimman lähetysten. He tunsivat
kuinka raskas ruumis kompastui heidän päällensä; sitten he eroittivat
heikkoa voihkinaa ja kirouksia, jotka tukahtuivat rajuun
yskäkohtaukseen, ja he tiesivät, että se oli McCan, joka koetti asettua
heidän kupeelleen makuusäkkiinsä kietouduttuaan.

Sitten heitä itseänsä alkoi hengenahdistaa ja heitä puistatti

suonenvedontapainen, sietämättömän kuiva yskä. Kit tunsi
ruumiinlämpönsä nopeasti kohoavan polttavaksi kuumeeksi, ja
Labiskwee kärsi samat vaivat. Jokaiselta tunnilta yskäkohtaukset
tihenivät ja kävivät ankarimmiksi ja myöhään iltapäivällä näytti siltä
kuin ne olisivat saavuttaneet huippukohtansa. Senjälkeen he tunsivat
hitaasti toipuvansa ja vaipuivat pelkästä väsymyksestä yskäänsä väliajoin
uneen.

Mutta McCanin yskä vain paheni ja hänen tuskanhuudoistaan ja

ulvonnastaan he päättelivät hänen hourivan. Kit aikoi jo kerran tempaista
makuusäkin yltänsä, mutta Labiskwee esti hänet siitä.

— Ei — sanoi Labiskwee rukoilevasti — sinä et saa antautua kylmälle

alttiiksi, se olisi samaa kuin kuolema. Paina kasvosi minun parkaani ja
hengitä hitaasti, äläkä juttele sanaakaan — aivan kuten minäkin teen. —

Niin torkkuivat he pimeässä ja toisen yhä heikkenevät

yskänkohtaukset herättivät toisen. Kitin luuleman mukaan McCan oli
keskiyöllä yskinyt viimeisen kerran. Sen jälkeen he kuulivat vain
heikkoja, eläimellisiä äänähdyksiä, joista ei tuntunut loppua tulevan.

Kit heräsi huulien kosketuksesta omilleen. Hän lepäsi puolittain

Labiskween käsivarsilla, pää painuneena hänen rinnoilleen. Tytön ääni
soi reippaana kuten tavallisesti. Kaikki uneliaisuus oli siitä kadonnut.
 — On päivä — hän sanoi ja kohoitti hieman makuusäkkinsä reunaa.
— Katso armaani. On päivä, me elämme vielä, eikä meitä enää yskitä.
Lähtekäämme katsomaan maailmaa — vaikka minä sitten jäisinkin tähän
lepäämään ainiaaksi. Viimeinen tunti on ollut ihana. Olen maannut
valveilla ja olen rakastanut sinua. —

— McCan ei liikahdakkaan — sanoi Kit. — Ja mitenkähän on käynyt

nuorten miesten, koska he eivät ole meitä saavuttaneet?

Kit tyrkkäsi makuusäkin sivulle ja näki yhden ainoan, säännöllisen

auringon taivaalla. Tuulen henkäys oli hiljaista, pakkasen läpitunkemaa,
mutta se ennusti lämpöisempiä päiviä. Koko luonto oli muuttunut
tavallisensa näköiseksi. McCan makasi selällään. Hänen nuotionsavun
mustaamat kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Labiskweehen näky ei
tehnyt vähäisintäkään vaikutusta.

— Katso! — hän huudahti. — Lumikyyhky! Se on hyvä merkki. —

Nuorista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Joko he olivat nääntyneet

kuoliaiksi harjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.

Ruokavarat olivat niin vähissä, etteivät he uskaltaneet syödä

kymmenettä osaa siitä, mitä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa mitä olisivat
halunneet, ja vaeltaessaan seuraavina päivinä yksinäisessä vuoristossa
täytyi heidän yhä niukentaa ruoka-annoksiaan. He jatkoivatkin
nyttemmin kulkuaan puolittaisessa horrostilassa. Mutta sitten Kit äkkiä
saattoi havahtua tietoisuuteen ja tavata itsensä tuijottamasta noihin
loppumattomiin, kirottuihin lumihuippuihin samalla kuin hänen oma
järjetön loruilemisensa jatkuvasti soi hänen korvissaan. Ja nyt, pitkän
väliajan kuluttua, mikä hänen mielestään vaikutti vuosisadoilta, hän
jälleen tunsi jäykistyneen ruumiinsa olemassaolon. Myös Labiskwee oli
kuin tunnoton, eikä hänkään pysynyt järjellisesti ajattelemaan. Melkein
kaikki ponnistuksensa tapahtuivat koneellisesti. Yhä he pyrkivät länttä
kohden ja aina he painautuivat pohjoiseen tai eteläiseen suuntaan
lumihuippujen ja luoksepääsemättömien vuorenharjanteitten
pakoittamina.

— Etelään päin ei ole mitään tietä — sanoi Labiskwee — Vanhat

tietävät sen. Länteen, vain länteen johtaa tie. —

Nuoret miehet eivät heitä enää seuranneet, mutta heitä uhkasi nälkä ja
se ei suonut heille tarpeellista lepoa.

Tuli sitten päivä, jolloin alkoi pakastaa ja sadella lunta, mutta se ei

ollut tavallista lunta vaan hiekkajyviä suurempia jääkiteitä. Koko päivän
ja yön ja lisäksi kolme vuorokautta kesti lumentuloa. Matkanjatkaminen
oli mahdotonta ennen hankiaisen muodostumista, ja sentähden pysyivät
he makuusäkeissään ja lepuuttivat itseään. Ja nyt levätessään he söivät
vieläkin vähemmän. Heidän itselleen suoma ruoka-annos oli niin pieni,
ettei se läheskään kyennyt tyydyttämään kalvavaa näläntunnetta, jonka
aiheuttajana olivat pikemmin aivot kuin vatsa. Ja Labiskwee, joka
kuumetilansa johdosta ei kyennyt itseänsä hillitsemiseen tuli aivan
raivoihinsa syödessään vähäistä annostaan ja nyyhkyttäen hän sokelsi
käsittämättömiä sanoja sekä tarttui seuraavan päivän ruokaosuuteensa
pistäen sen yhdellä siemauksella suuhunsa.

Mutta nyt Kit sai nähdä ihmeen. Kun Labiskwee tunsi ruuan maun
suussaan, heräsi hän tietoisuuteen. Hän sylkäisi sen ulos ja vihansa
valloissa iski nyrkillään suulleen, joka oli ollut pahan aiheuttaja.

Seuraavina päivinä Kit koki monta merkillistä seikkaa. Pitkällisen

lumentulon jälkeen seurasi ankara tuuli, joka kiidätti noita pieniä, kuivia
jääkiteitä kuten erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti tätä jäistä
myrskyä, ja seuraavan purevankylmän päivän valossa Kit turvottunein
silmin ja sekavin aivoin näki näyn, jota hän piti unena. Kaikilla puolin
kohosi korkeita vuorenhuippuja, jotka hänen mielestään olivat
vahtisotilaita, sotajoukkoja ja mahtavia jättiläisiä. Ja jokaisen vuoren
harjanteella hulmusi suuria, valkoisia sotaviirejä ja ne aaltoilivat
edestakaisin heleänsinistä taivasta vasten ollen mailinpituisia, maidon
valkeita ja välkkyen niin eriskummallisesti auringossa.

— Minun silmäni ovat nähneet Jumalan kirkkauden — ylisti Kit

katsellessaan ohikiitäviä lumipilviä, joita tuuli kiidätti ilmoille ikäänkuin
silkkisiä huntuja.

Hän jäi yhä tähyilemään, mutta vuorenhuiput liehuvine viireineen

eivät kadonneet hänen näköpiiristään ja sentähden luuli hän uneksivansa,
kunnes Labiskwee kohosi makuusäkissään istumaan.

— Näen unta, Labiskwee — hän sanoi. — Katso! Uneksitko myös

sinä minun untani? —

— Ei se ole unennäköä — vastasi tyttö. — Myös tästä ovat vanhat

ihmiset minulle kertoneet. Nyt tulevat lämpöisät tuulet, ja me saamme
elää ja löydämme tien länteen. —

— Kit ampui lumikyyhkyn, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä

laaksossa, jossa vaivaispaju keskellä hankea oli nupulla, Kit sai
ammutuksi jäniksen. Siinä kaikki se riistä, minkä he vaelluksensa aikana
tapasivat lukuunottamatta villisorsaparvea, minkä he näkivät lentävän
hyvin korkealla Yukonin suuntaan.

— Tuolla alempana laaksossa on kesä — Labiskwee sanoi. — Pian se

saapuu tänne ylöskin. —

Labiskween kasvot olivat laihtuneet. Hänen suuret, säteilevät silmänsä

olivat muuttuneet suuremmiksi ja yhä kirkkaammiksi ja kun hän katsoi
Kitiä loistivat hänen kasvonsa yliluonnollisen joskin samalla villin
kauniina.

Päivät pitenivät ja lumi alkoi aleta. Joka päivä hanki pehmeni ja joka
yö se jälleen jäätyi, niin että heidän täytyi olla kulussa aamuin ja illoin,
mutta sensijaan keskipäivän tunnit levätä, koska hanki silloin ei
kannattanut heidän painoaan. Kun Kit tuli lumisokeaksi, sitoi Labiskwee
vyötäisilleen hihnan, josta hän ohjasi Kitiä eteenpäin. Ja niin he nälästä
puolikuolleina yhä toivottomammassa horrostilassa ponnistelivat halki
kesään heräävien seutujen, joitten ainoat elolliset olennot he olivat.

Vaikkakin Kit tunsi itsensä niin äärettömän uupuneeksi, ei hän silti

saanut rauhallisesti nukutuksi, sillä niin hirvittävät olivat hänen
unennäkönsä tässä kamalassa synkeyden maassa. Ne keskittyivät aina
ruokaan, minkä pahansuopa unenantaja tempaisi joka kerralta hänen
suustaan. Hän järjesteli entisaikaisia päivällisiä tovereilleen San
Franciscossa ja itse hän silmiähivelevää, huikeaa nälkää nähden valvoi
kaikki valmistelut ja koristeli päivällispöydän syksyn verenpunaisilla
villiviinin lehdillä. Kesti kauan ennenkuin vieraat kokoontuivat, ja kun
hän sitten tervehti heitä, ja he alkoivat kilpailla keskenään
sukkeluuksilla, poltti häntä, sisäinen raivo päästä käsiksi pöydän
antimiin. Muiden huomaamatta hän hiipi pöydän luo ja sieppasi
kourallisen mehukkaita, kypsiä oliiveja ja kääntyi senjälkeen takaisin
vastaanottamaan viimeisen myöhästyneen vieraan. Ja vieraat piirittivät
hänet ja heidän naurunsa ja juttelunsa jatkui hänen piiloitellessaan
suljetussa kämmenessään kypsiä oliiveja, jotka olivat tehdä hänet
mielipuoleksi.

Hän piti monta sen tapaista päivällistä, mutta kaikki ne päättyivät yhtä
toivottomasti. Hän otti osaa suuriin pitoihin, joissa lukemattomat
kutsuvieraat ahmivat kokonaisia härkiä, jotka vedettiin esiin hehkuvalta
hiillokselta, minkä jälkeen vieraat terävillä veitsillä viilsivät itselleen
suuria viipaleita vielä höyryävistä eläimenruhoista. Hän seisoi
aukonaisin suin katselemassa kalkkunalaumoja, joita valkoesiliinaiset
kaupustelijat myyskentelivät, ja kaikki ostivat niitä paitsi hän itse, joka
vain seisoi suu aukonaisena, sillä hänen lyijynraskaat jäsenensä eivät
suostuneet liikahtamaan paikoiltaan. Välistä hän uneksi olevansa jälleen
lapsi ja istuvansa käsi koholla ison vellivadin ääressä. Hän ajoi myös
takaa pelästyneitä lehmiä ylänkölaitumille ja hän koki ankarat tuskat
turhaan koettaessaan anastaa niitten maitoa. Hän eli inhoittavissa
vankiluolissa, joissa hänen täytyi tapella rottien kanssa ruuantähteistä. Ei
löytynyt mitään syötäväntapaista, mikä ei olisi hullaannuttanut häntä, ja
hän kuljeskeli suurissa talleissa, joissa mailien pituudelta näkyi lihavia
hevosia seisovan pilttuissaan ja hän haki mutta ei löytänyt hinkaloita,
joista ne söivät ruokansa.

Ainoastaan kerran hän näki toisenlaista unta. Nälän uuvuttamana

haaksirikkoisena tai karkulaisena hän tapasi itsensä autiolta saarelta
Tyynenmeren rantamilla. Hän pyydysti kallioille ajautuneita simpukoita,
jotka kantoi ylemmä rannalle, missä oli kevätmyrskyjen tuomia
polttoaineksia. Niistä hän keräsi nuotion, jonka hiillokselle hän asetti
kallisarvoisen löytönsä. Hän näki höyryn nousevan simpukoista niitten
auetessa niin että lohenvärinen liha tuli esiin. Nyt hän tiesi niitten olevan
kypsiä syötäviksi ja tällä kertaa ei pahansuopa ilmaantunut ryöstämään
ateriaa häneltä. Siis vihdoinkin — näin ajatteli hän unessaan — tulisi
hänen toivomuksensa toteutumaan. Tällä erää tahtoi hän todella syödä…
Ja kuitenkin, huolimatta varmuudestaan, hän epäili ollen täysin
valmistunut näkynsä välttämättömästä katoamisesta, ja näissä ajatuksissa
hän pysyi kunnes lohenvärinen, lämmin liha oli hänen suussaan. Hänen
hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli tapahtunut! Se tuntui
niin kummalliselta, että hän heräsi siihen. Oli pimeä ja hän makasi
selällään ja päästeli lyhyitä, tyytyväisiä röhähtelyjä ikäänkuin porsas.
Hänen poskipielensä liikkuivat ja liha narskui hänen hampaissaan. Hän
ei liikahtanut ja pian hän tunsi kuinka pienet sormet koskettivat hänen
huuhaan ja työnsivät pienen lihapalan hänen suuhunsa. Ja ei niin paljon
syystä, että Kit vihastui, vaan sentähden, että Kit ei tahtonut syödä
enempää, Labiskwee itki itsensä uuvuksiin hänen käsivarrellaan. Mutta
Kit jäi valveille ja miettimään naisen rakkautta ja tuota ihmeellistä
arvoitusta — nainen.

Valkeni sitten päivä, jolloin ruokavarat loppuivat. Korkeat

vuorenharjanteet häipyivät etäisyyteen. He olivat nyt kuluttaneet
voimansa tyystin loppuun ja kun heillä senlisäksi ei ollut mitään
syötävää, niin koitti pian se levolle käynnin päivä, jota seuraavana
aamuna he eivät jaksaneet nousta jalkeille. Päästyään jotenkuten pystyyn
Kit lyyhistyi heti takaisin maahan ja nelinryömin hänen täytyi tehdä
nuotio. Labiskwee taasen horjahti joka yrityksellä yhä uupuneempana
takaisin. Niin vajosi Kit hänen vierelleen ja hänen huulillaan väikkyi
katkera hymy miltei koneellisesti koettaessaan tulentekoa. Sillä eihän
ollut mitään tulella keitettävää ja päiväkin oli verrattain lämmin.
Hiljainen tuulenhenki huojutti kuusenoksia ja nopeasti sulavan lumen
synnyttämät lukuisat purot solisivat hiljaisuudessa kuin vieno musiikki.

Labiskwee makasi täydellisessä horrostilassa ja hengitti niin heikosti,

että Kit vähän väliä luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Kit heräsi oravan
kuherteluun. Hän koetti edetä nuoskeassa lumessa vetäen raskasta pyssyä
perässään. Hän ryömi käsin ja polvin tai horjui joka askeleella kaatuen
kohti oravaa, joka tästä närkästyen lakkasi karahtelemasta paeten hänen
edellään hitaasti ja viekottelevasti. Yhteen menoon hän ei jaksanut
ampua, ja orava ei ottanut pysyäkseen hetkeäkään paikoillaan. Ajottain
Kit kiemurteli lumisohjussa ja itki ääneensä voimattomuuttaan. Toisin
ajoin oli kuin olisi hänen elämänliekkinsä kokonaan sammunut, ja
pimeys laskeutunut hänen ylitseen. Hän ei voinut sanoa kuinka kauan
hän oli ollut pyörryksissä, mutta kun hän heräsi olivat hänen vaatteensa
iltakylmässä jäätyneet vastamuodostuneeseen jääriitteeseen. Orava oli
mennyt menojaan ja uuvuksiin asti kamppailtuaan pääsi Kit jälleen
Labiskween luo. Niin hirveän heikontunut hän oli, että hän makasi kuin
kuollut mies koko yön, eivätkä unet vaivanneet häntä.

Aurinko loisti taivaalla ja tuo samainen orava kurahteli puissa, kun

Kit heräsi Labiskween koskettaessa kädellään hänen poskeaan.

— Pane kätesi sydäntäni vastaan, rakkaani! —sanoi Labiskwee ja

hänen äänensä soi kirkkaana joskin hiljaisena, kuin hyvin kaukaa
tulleena. — Minun sydämeni on minun rakkauteni ja se on nyt sinulla
kädessäsi. —
 Kului sitten pitkä aika, ennenkuin hän jälleen aukaisi suunsa. — Pidä
aina mielessäsi, ettei etelään ole mitään tietä. Peurakansa tietää sen
hyvin. Länteen — sinne on tie — sinä olet jo melkein siellä — ja sinä
saavut perille. —

Kit makasi kuolemantapaisessa horrostilassa, kunnes Labiskwee hänet

jälleen herätti.

— Paina huulesi minun huulilleni — sanoi tyttö. — Minä tahdon

kuolla sillä tavoin. —

— Me kuolemme yhdessä, rakas tyttöseni — kuului Kitin vastaus.

— Ei! — Labiskwee vaiensi Kitin heikolla, vapisevalla

kädenliikkeellä ja hänen äänensä oli niin äärimmäisen hiljainen, että sitä
tuskin kuuli ja kuitenkin eroitti Kit jokaisen sanan. Labiskwee haki
jotakin huppukauluksensa sisästä ja veti sitten esiin pienen pussin, jonka
painoi Kitin käteen. — Ja nyt sinun huulesi rakastettuni. Sinun huulesi
minun huulilleni ja sinun sydämesi minun sydäntäni vastaan. —

Ja tämän pitkän suudelman aikana valtasi pimeys jälleen Kitin ja

tultuaan tuntoihinsa hän tiesi olevansa yksin ja että hänenkin täytyisi
kuolla.

Hän huomasi kätensä lepäävän pussilla. Hän hymyili uteliaisuudelle,

mikä sai hänet tarttumaan sidehihnoihin ja avaamaan sen. Pussista valui
ulos ruokavaroja. Kit tunsi jokaisen palan ja kaiken oli Labiskwee
varastanut Labiskweelta — leivänpaloja, jo kauan sitten säästöönpantuja,
jo sitä ennen kuin McCan oli kadottanut jauhopussin; pienen pieniä
peuranlihanokareita ja — viiluja, joissa useassa näkyi hampaitten jälkiä;
talipyörylöitä; koskematon jäniksen takajalka; valkean portimon
takajalka ja hieman etujalkaa, jossa näkyvistä merkeistä saattoi päättää
hänen hampaittensa vastahakoisesti luopuneen niistä. Säälittäviä jätteitä,
traagillisia kieltäymyksiä. Pieniä muruja, jotka Labiskween uskomaton
rakkaus oli varastanut hänen kauheasti nälkiintyneeltä ruumiiltaan.
Hurjasti nauraen sinkautti Kit pussin sisällön puoleksi jäätyneelle
hangelle ja vajosi takaisin pimeyteen.

Hän uneksi. Yukon juoksi kuiville. Hän kuljeskeli uoman pohjaa

vältellen liejuisia lätäköitä ja kallionkupeita, jotka vesi oli hionnut
sileiksi, ja hän poimi kultakimpaleita. Niitten paino kävi hänelle
taakaksi, kunnes hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän söi niitä
ahmien. Sillä itse asiassa mitä arvoa olisi kullalla, jota ihmiset niin
suuresti kunnioittivat, ellei se kelpaisi syötäväksi?

Niin heräsi hän uuden auringon paisteeseen. Hänen aivonsa olivat

ihmeteltävän selvät ja hänen silmänsä eivät enää nähneet mahdottomia
asioita. Eikä hänen ruumiinsakaan enää vapissut. Tuntui siltä kuin joka
veripisara olisi riemuinnut, kuin olisi kevät tunkeutunut häneen. Suopea
hyvinvointi oli laskeutunut hänen ylitseen. Hän kääntyi herättämään
Labiskweeta, mutta nyt hän näki ja muisti, mitä oli tapahtunut.

Hän päätti koota ruuanrippeet, jotka hän oli heittänyt hangelle mutta
ne olivat poissa. Ja hän tiesi, että juuri ne olivat olleet kultakimpaleita,
joita hän kuumeisessa unessaan oli luullut Yukonin kullaksi. Niistä hän
tietämättään oli ammentanut uutta elämänvoimaa, uhrista, jonka
Labiskwee kuolemallaan oli kruunannut; Labiskwee, joka oli asettanut
sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä näkemään suuren
arvoituksen — naisen.

Häntä hämmästytti liikkeittensä helppous ja että hän jaksoi laahata

Labiskween turkiksiin verhotun ruumiin sulaneelle hiekkavieremälle,
johon hän kirveellä kaivoi hänelle haudan ja peitti sen hiekalla umpeen.

Kolme päivää hän syömättä kamppaili länttä kohden. Puolenpäivän

tienoissa hän sortui muuan yksinäisen kuusen juurelle leveän, avoimena
virtaavan joen partaalla, jonka hän varmasti luuli tuntevansa Yukoniksi.
Ennen täydellisen pimeän tuloa hän irroitti kantamuksensa, sanoi
hyvästit ihanalle elämälle ja kietoutui makuusäkkiinsä.

Hän heräsi uneliaaseen piipitykseen. Pitkä hämäränaika oli alkanut.

Kuusessa hänen yläpuolellaan istui riekkoja. Nälkä ajoi hänet heti
toimintaan, vaikkakin se tapahtui loputtoman hitaasti. Kului viitisen
minuuttia, ennenkuin hän voi nostaa pyssyn maasta ja toiset viisi
ennenkuin hän selällään maaten ja tähtäillen uskalsi hipaista, paukaus ei
osunut. Yksikään linnuista ei pudonnut, mutta eivät ne poiskaan
lentäneet. Ne pudistelivat vain siipiään, rapisuttivat kuusenoksia ja olivat
velttoja ja uneliaita. Kit tunsi pakoitusta olkapäässään. Toinenkin laukaus
meni ohi, sillä liipaistessaan oli hän tuskasta värähtänyt. Todennäköisesti
hän oli viimeisten kolmen päivän kuluessa pudonnut, vaikkakin hän ei
muistanut tapahtumasta mitään.

Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi makuuturkkinsa

nelinkerroin ja asetti sen vasemman käsivartensa ja kylkensä väliseen
aukkoon. Sitten hän kohotti pyssynperän poskelleen, tähtäsi ja laukaisi.
Yksi lintu putosi, ja hän kurottautui kiihkeästi sitä ottamaan ja
huomasikin ampuneensa siltä melkein kaiken lihan. Iso kuula ei ollut
säästänyt muuta kuin kämmenellisen siekaleisia sulkia. Mutta yhäti
riekot istuivat kuusessa, ja hän päätteli itsekseen, että niitä tuli ampua
päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän ampui sekä ohi
että sai myös osumaan, ja riekkolaiskurit, jotka eivät lähteneet lentoon,
putoilivat hänen päälleen kuin ruokasade — riekot, joitten elämä
sammui, jotta hänen elämänsä säästyisi. Kaikkiaan niitä oli yhdeksän ja
vihoviimein oli hän saanut murskatuksi pään yhdeksänneltäkin, minkä
jälkeen hän yhä selällään maaten vuorotellen itki ja nauroi tietämättä
miksi.

Ensimäisen riekon hän söi raakana. Sen jälkeen hän nukkui sillä aikaa
kuin linnussa ollut elämä sulautui hänen elämänsä ylläpidoksi. Hän
heräsi sitten pimeässä nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana jaksaakseen
tehdä tulen. Ja päivän valkenemiseen saakka hän paistoi ja söi murskaten
luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat saaneet pysyä toimettomina.
Tämän jälkeen hän nukahti heräten uuden yön pimeässä ja nukkui jälleen
seuraavan päivän auringonpaisteeseen saakka. Ihmeekseen hän huomasi,
että uusista puista sytytetty nuotio räiskyi ja että mustunut kahvipannu
sihisi nuotion äärimäisillä hiilillä. Tulen vieressä tuskin käsivarren
ulottuvilla hänestä istui Shorty poltellen kartuusipaperista kiertämäänsä
savuketta ja mielenkiintoisesti tähyillen häneen. Kitin huulet liikkuivat,
mutta hänen kurkkunsa oli kuin lamautunut ja rinnassaan hän tunsi kuin
olisivat kyyneleet tulossa. Sitten kuroitti hän kätensä savuketta kohti ja
nielaisi suurin siemauksin savua keuhkonsa täyteen.

— Minä en ole tupakoinut pitkiin aikoihin — hän viimein sanoi

matalalla ja levollisella äänellä — hyvin, hyvin pitkiin aikoihin. —

— Etkä myöskään syönyt ulkonäöstäsi päättäen —

lisäsi Shorty.

Kit nyökkäsi ja osoitti kädellään ympärillä olevia riekonhöyheniä.

— En ennenkuin vasta viimeisinä päivinä — hän vastasi. — Tiedätkö,

minä joisin kovin mielelläni kupposen kahvia. Se maistuisi mainiolta! Ja
sitten pannukakku ja sianlihakimpale. —

— Ja pavut? — virkahti Shorty houkuttelevasti.

— Ne maistuisivat taivaallisilta. Huomaanpa jälleen olevani

nälkäinen. —

Toisen valmistaessa ruokaa ja toisen syödessä kertoivat he lyhyesti

elämyksistään sitten viimeisen tapaamisen.

— Klondykessä oli jäittenlähdön aika — lopetti Shorty kertomuksensa

— ja meidän täytyi odottaa avovettä. Kaksi sauvoinvenettä ja paitsi
minua kuusi miestä — sinä tunnet heidät kaikki, sukkelia veitikoita, ja
lisäksi kaikenlaisia varusteita. Ja olemme saaneet ponnistella aikalailla
päästäksemme perille — olemme sauvoneet, nousseet joen rannoille ja
kulkeneet maitse. Mutta nyt putoukset heitä viivyttävät viikon verran.
Siellä minä heistä erosin—he jäivät raivaamaan tietä, jota pitkin voivat
vetää venheet. Minusta tuntui siltä kuin olisi minun jatkettava matkaani
ja niin sulloin reppuuni evästä ja lähdin taipaleelle. Tiesinhän, että
tapaisin sinut harhailemassa täällä ja kaiken tämän.

Kit nyökkäsi, tarttui Shortyn käteen ja puristi sitä lujasti. — Mutta nyt
meidän on lähdettävä taivaltamaan — hän sanoi.

— Tuhat tulimmaista, sitä me emme tee! huudahti Shorty kiihkeästi.

— Me jäämme muutamiksi päiviksi tänne, niin että saat kunnollisesti
syödä ja levätä. —

Kit pudisti päätään.

— Kunhan tietäisit minkä näköinen olet — tenäsi Shorty.

Ja mikään houkutteleva näky Kit todella ei ollut. Hänen kasvonsa,

mikäli iho oli ollut paljaana, olivat mustansinervät ja ruvessa
monenmonista paleltumisista. Posket olivat sisäänpainuneet ja yläleuan
hammasrivi törrötti kuin kampa parrasta huolimatta hyvän matkaa
kutistuneen suun ulkopuolella. Otsalla ja syvällä päässä olevien silmien
ympärillä iho oli kovasti pingoittunut ja vapaasti tuhertunut parta, joka
luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja nuotiosavun
mustaama.

— Parasta, että pistät tavarat reppuun — sanoi Kit — Tahdon lähteä.

— — Mutta sinähän olet heikko kuin vastasyntynyt lapsi. Sinä et kykene
matkantekoon. Ja mihin kummalla sinulla on kiire? —

— Shorty, minä etsin Klondyken kalleinta aarretta, enkä saata

viivytellä. Siinä koko juttu. Kokoa kantamukset. Se on ylevintä