Test Bank for Lifespan Development,

7th Canadian Edition, Denise Boyd, Dr

J. Paul Johnson Paul A Johnson Helen
Bee
Visit to download the full and correct content document: https://testbankbell.com/dow
nload/test-bank-for-lifespan-development-7th-canadian-edition-denise-boyd-dr-j-paul-j
ohnson-paul-a-johnson-helen-bee/
Another random document with
no related content on Scribd:
The Project Gutenberg eBook of Kaunis Saksa
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States
and most other parts of the world at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
United States, you will have to check the laws of the country where
you are located before using this eBook.

Title: Kaunis Saksa

Sarja saksalaista lyriikkaa

Translator: Uuno Kailas

Release date: August 30, 2023 [eBook #71524]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1924

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAUNIS

SAKSA ***
KAUNIS SAKSA

Sarja saksalaista lyriikkaa

Runot valinnut ja kääntänyt

UUNO KAILAS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924

OTTO MANNISELLE,
suomentajamestarille
kunnioituksella omistettu.

SISÄLLYS:

Wolfgang von Goethe

Prometheus.
Friedrich Hölderlin
 Hyperionin kohtalolaulu.
Illassa.
Joseph von Eichendorff
Lapseni kuoltua
Ludwig Uhland
Hyvä ystävä
Kievarin tytär
Heinrich Heine
Ylösnousemuspäivänä.
Rouva Suru
Paul Heyse
Maailmanarvoitus.
Friedrich Nietzsche
Yksinäinen.
Carl Spitteler
Isä.
Otto Julius Bierbaum
Yön hetkin hiljaisin.
Detlev von Liliencron
Eräälle vainajalle.
Ennen hälinää.
Suuressa kaupungissa.
Viimeinen tahto.
Richard Dehmel
Merenkäyntiä.
Hermann Hesse
Musta ritari.
Hugo von Hofmannsthal
Elämys.
Otto Erich Hartleben
 Kuihtunut lehti.
Seikkailija.
Laulu elämästä.
Frank Wedekind
Laulu lapsiparasta.
Peter Altenberg
Mitä hän voi tehdä hänen tähtensä.
Pelko.
Carl Hauptmann
Kallioääniä.
Max Dauthendey
Sun silmäs hiljaiset.
Syväss’ astumme hiekassa.
Harmaat enkelit.
Gustav Schu¨ler
Ilta.
Franz Evers
Nuoruus.
Christian Morgenstern
Lintu Synkkämieli.
Metsän yössä.
Rainer Maria Rilke
Syksy.
Alfred Mombert
Puutarhassa.
Perhonen.
Meren pohjassa lepäsin.
Kuun tahi auringon nähden.
Else Lasker-Schu¨ler
Me kaksi.
Albert Ehrenstein
Vaeltajan laulu.
Epätoivo.
Franz Werfel
Puhtauden rukous.
Johannes Becher
Mielipuoli.
Walter Hasenclever
Kuolinilmoitus.
ESIPUHE.

En kuvittele käännössarjani kykenevän edes vähäisessäkään

määrässä kuvastamaan saksalaisen Iyriikan yleistä kehitystä:
pisarahan voisi kertoa kovin vähän valtamerestä. Runojen valintaa
eivät niin sanoakseni kirjallisuushistorialliset näkökohdat olekaan
sanottavasti sitoneet. Ensinnäkin olen varonut kajoamasta sellaisiin
runoihin, joita paraskaan käännös ei voisi edes lähennellä lyyrilliseen
pitoisuuteen nähden — mielestäni ei ole oikeutettua siirtää
suomenkieleen kuortakaan, jos kerran ydin valuu pois. Niinpä onkin
monta runoilijanimeä, joiden paikka oikeudella olisi saksalaista
lyriikkaa sisältävän antologian lehdillä, saattanut jäädä kokonaan
pois tästä valikoimasta. Goethen runoja en ole ryhtynyt kääntämään
siitä syystä että toisella taholla parhaillaan valmisteltaneen uutta
Goethe- valikoimaa; kuitenkin olen ottanut mukaan
»Prometheuksen, entisten käännösten pohjalla laadittuna
sovittelukokeena. Edelleen sisältyy tähän sarjaan ylimalkaan vain
uudempaa, tämän ja viime vuosisadan runoutta: tunnoiltaan meitä
ajankohtaisesti läheisemmin koskettavana. Koska toivon voivani
tuonnempana julkaista uuden valikoiman nimenomaan kaikkein-
nuorinta maailmanlyriikkaa, olen tällä kertaa vain niukasti ottanut
mukaan saksalaista ekspressionistista runoutta. Vaikka valitsemani
runot eivät aina olisikaan edustavimpia tekijöilleen, enempää kuin
saksalaiselle lyriikallekaan — siitä huolimatta, että useimmat niistä
sisältyvät arvokkaimpiin saksalaisiin antologioihin —, ei
käännössarjani silti välttämättömästi tarvinne jäädä lukijalle
vähemmän satoisaksi kuin jokin ankarasti »edustava»
käännösvalikoima. Sivutarkoituksitta puhtaasti lyyrillisenä sarjana se
on kenties vain voittanutkin siitä: kun olen valinnut käännettäväni
omia mieltymyksiäni tai mielijohteitani noudattaen, on
mieskohtaisesti läheinen suhteeni originaaliin päässyt lämmittämään
monta käännöstä. Tiedän hyvin, että moni kaunis kimallus on jäänyt
tämän kirjan lehdille — niinkuin tiedän senkin, että moni yhtä kaunis
kimallus on valunut läpi sormieni antamatta vangita itseään.

Mitä puhtaasti suoritukselliseen puoleen tulee, olen käännöksissä

luonnollisesti varonut runojen tunnearvojen polkemista. Suomalaisen
asun joustavuus on mielestäni ollut tärkeämpää kuin originaalin
turhantarkka noudattaminen. Parissa tapauksessa, jolloin runon
ydintä ei ole voinut pahoin silpomatta puristaa originaalin rytmiin,
olen turvautunut jonkunverran muunnettuun säerakennelmaan —
mikä määrätyillä edellytyksillä yleensä katsottaneenkin sallituksi.

Kaiken kaikkiaan uskallan toivoa, että tämäkin vähäinen

käännössarja — vaikka onkin vain pisara suuren meren vettä — vie
suomalaisen lukijan askeleen lähemmäksi sitä Saksaa, jota mikään
sorron kuolemanrengas ei voi tuhota: saksalaista ihmissydäntä sen
puhtaimmissa sykähdyksissä — lähemmäksi Kaunista Saksaa.

Helsinki, joulukuussa 1923.

Uuno Kailas.
WOLFGANG VON GOETHE (1749-
1832)

PROMETHEUS

Taivahas peitä, Zeus, sumupilvihin ja voimaasi niinkuin poika,

joka ohdakkeita katkoo, koe tammihin ja vuorten huippuihin.
Siten järkytä sentään et maatani minun, et majaani minun, jot’
et kattanut sinä, et liettäni minun, jonka loimotuksen
kademielin näet.

En auringon alla tunne kurjempaa kuin te, jumalat! Niukasti

ruokitte uhriveroilla, rukousten hengellä majesteettianne ja
nääntyisitte nälkään, elleivät lapset ja kerjurit houkkina toivois
vielä. Kun olin lapsi enkä tietänyt kättäni pitemmälle, eksynyt
katseeni kääntyi päivän puoleen, kuin olis siellä itkuni kuuleva
korva, sydän kuin minun, joka ahdistettua säälii.

Kuka auttoi mua titaanien väkivaltaa vastaan? Kuka

kuolosta pelasti minut ja orjuudesta? Tätä kaikkea etkö sä itse
tehnyt, pyhä, hehkuva sydän? Ja nuorena, hyvänä, petettynä
kiitosta hehkunut etkö pilvissä-nukkujalle?
 Sua kunnioittaa? Miksi? Liensitkö koskaan tuskia
raskautetun? Pyyhitkö koskaan kyyneltä ahdistetun? Minust'
eikö takonut miestä kaikkivaltias aika, iankaikkinen kohtalo
myös, minun herrani, Zeus, ja sinun? Luuletko ehkä: mun
pitäisi elämää vihata, erämaahan paeta, kun eivät kaikki
unelmat kypsyneet?

Tässä istun, teen ihmisiä oman kuvani mukaan, suvun

kaltaiseni, kärsimään, itkemään, nauttimaan, riemuitsemaan,
sua ylenkatsomaan kuin minä!
FRIEDRICH HÖLDERLIN (1770-1843)

HYPERIONIN KOHTALOLAULU

Ylhäällä valossa kuljette vienoilla kentillä, henget autuaat!

Jumal-ilmat väikkyvät koskevat otsaanne hiljaa niinkuin
soittajan sormet kieliä pyhiä.

Vailla kohtaloa, lailla nukkuvan rintalapsen henkivät

taivahiset, puhtaina säilyneet ujojen nuppujen suojassa.
Henkensä heidän iäti kukkiva on, ja silmien autuaitten syvä
katse tulvii iankaikkista, hiljaista kirkkautta.

Mutta ei meille missään rauhan sijaa suotu. Kärsivät

ihmiset hukkuvat, putoavat suin päin, sokkoina hetkestä
toiseen hetkeen kuin vesi putoaa kallionkieleltä kallionkielelle
tuntemattoman syliin.

ILLASSA
Jo laske, armas aurinko. Tunteneet he eivät sua, palvoen
pyhyyttäs: Sä oothan siivin vaivattomin raskautettujen yli
noussut.

Mä nousus, laskus näin, Valo, lempeät,

tää silmä sinut ymmärsi, ihanin!
Mä opin suuren palvomisen:
joi sydän lääkettä Diotiman.

Sua, taivaan sanansaattaja, kuuntelen,

sua, Diotima! Rakkaus, luotas sun
päin päivän kultaa silmä tämä
kiittäen kääntyi! Ja iloisemmin

nyt solisivat lähtehet, kukkien ol’ ihanampi, armaampi

hengitys, ja kultapilvist’ alas satoi siunaus eetterin, niinkuin
hymy.
JOSEPH VON EICHENDORFF (1788-
1857)

KAKSI RUNOA SIKERMÄSTÄ »LAPSENI

KUOLTUA»

Kevätvälkkeessä ulkona leikkii lapsonen. Sata seikkaa

nähtävää, kukin riemuun johtaa: joet virtaavat, kedot laajat
hohtaa. Näki illan katsovan takaa lehmusten. Kuvat kauniit
kaikki se katse himmentää. Ylt’ympäri kaikki niin äänettömäks
jää. Ja on kuin laaksoissa nyt sävel hiljaa soisi, kuin
maanpiirin tään ikävällä se vyöttää voisi; värit kuihtuvat, kaikki
on kelmeää.

Laps hämmästyy: mitä onkaan tää? Uni ruohojen soitossa

nyt hänet yllättää; käsin kylmin kukkaset koskevat sydämeen,
hymyhuulin hän nääntyy tuskaan suloiseen. Pyhä, kaunis
maa, emo kalpea, hiljainen suo pienelle suuta ja vie liki
sydäntään, ei koskaan päästä hänt’ enää sylistään, tilan laatii
lapselle pehmeän, lämpöisen luo kukkien, sammalen. –
 »Isä, äiti, miks tähteni itkettekään? Olen saapunut puistoon
kimmeltävään; suur’ on se ja laaja ja ihmeellinen, helo täällä
on kukkien kultaisten, somat lapset lentävät, siipiä väikkyy
joka suunnalla, lauluja ilma läikkyy. – Kevätpäiviltä mulle ne
tuttuja on, ne lens yli laaksojen, vuoriston, ne taivaalta huuteli
hilpein suin alas puistoon, jossa mä uneksuin. – Ja keskellä
kukkien kuultavaisten käy kaunein parvesta kaikkien naisten,
käy kaunis lapsonen rinnoillaan. – Soperrella en saata, en
itkeä saata, minä laulan vain, minä en voi laata, yhä riemulla
katselen vaan.»

***

Lyö tornikello jossain, ja yö on pohjaton, niin himmeä on

lamppu. Sun vuotees valmis on.

Ylt’ ympärillä talon

käy tuulet valittain.
Siell’ istumme me yksin
ja kuuntelemme vain.

On kuin sun täytyis tulla

ja oveen koputtaa,
kuin eksyksistä lapsi
taas taaton luokse saa.

Me hupsut, hupsut raukat! Yön tuska ankarin meit’ yhä

harhaan johtaa – sä pääsit kotihin.
LUDWIG UHLAND (1787-1862)

HYVÄ YSTÄVÄ

Oli ystävä mulla kerran, oli parhain päällä maan. Kun rummut
soi sotateillä, sama ain’ oli tahti meillä, hänen astuin
rinnallaan.

Tuli lentäen luoti jostain

mun, sunko se kutsuu pois?
Hänet vihki se rauhaan suureen;
hän vaipui jalkaini juureen
kuin itsestäin osa ois.

Käden kurkoittaa hän mulle, kun tähtään pyssylläin. En voi

minä kättäni antaa; päin ikuisen rauhan rantaa käy, ystävä,
viereltäin!

KIEVARIN TYTÄR
Jano kulkureill’ oli. Poikettiin
siis Reinin varrella kievariin.

»Hoi, muori, on olves oivaa, vai –?

Tytär myöskin sulla on kaunis kai?»

»Olut, viini on mainio kerrassaan,

tytär ainoa nukkuu paareillaan.»

Ja muori kulkurit nuoret nuo

vie tyttären mustan arkun luo.

Hikiliinaa heist’ eräs kohottaa

ja katsoo, mies surun-synkäks saa:

»Ah, päivästä tästä, jos kuollut et ois,

sua rakastamatta en olla vois!»

Pani toinen liinan paikoilleen

ja purskahti itkuun hiljaiseen:

»Voi, armas, että sä kuolitkin!

Sua monta vuotta jo rakastin.»

Mut kolmas ja nuorin kulkuri tuo,

hän on kalpea, neidolle suuta suo:

»Rakas ollut oot, rakas vieläkin,

iankaikkisuudessa rakkahin.»
HEINRICH HEINE (1799-1856)

YLÖSNOUSEMUSPÄIVÄNÄ

Ah armahin, kun jo arkussas sinä pimeässä nukut, minä

astuva oon alas hautahas, minun hyväilyihini hukut.

Sinun huulias hulluna suutelen,

tomu kylmä ja mykkä sinä!
Minä nauran ja itken ja vapisen,
tomu koht’ olen myöskin minä.

Sydänyöllä kun nurmen nukkujain

käy karkelo ylitse hautain,
me kaksi, me jäämme multaan vain
ja väliin samojen lautain.

Ja kun tuomiopäivänä kutsutaan kaikk’ kuollehet

mättähistään, sylityksin me jäämme nukkumaan. Me
piittaisimmeko mistään!
ROUVA SURU

Iloss’ onnen päivien kirkkaimpain elo kävi kuin hyttystanssi

vain. Monet ystävät mull’ oli rakkahat, kuin veljet he kanssani
jakoivat niin pöytäni parhaat herkut kuin markkanikin, nämä
serkut.

On onni ja viini haihtunut, ovat poissa ystävät kaivatut; jo

sammui päivänpaistehet, ovat hyttystanssit kuollehet. Pois
häipyvät hyttyset, veikot, kun tulevat murheen peikot.

Yön tuulet nurkissani soi,

Suru vuodettani vartioi.
Näen hällä viitan valkean,
yömyssyn ja nuuskarasian;
se narisee hirveästi,
Suru nyökkää ilkeästi.

Minä unta näin: tuli takaisin taas onneni päivin keväisin, tuli
ystävät, hyttystanssi, oi – naris silloin rasia – hitto soi! Unet
eivät kimmellä enää – Suru-vanhus niistää nenää.
PAUL HEYSE (1830-1914)

MAAILMANARVOITUS

Niin usein, äkkiä kun kasvos näät, sä kuvastimeen

tuijottamaan jäät, et tunne enää omaa itseäs, vain hieroglyyfit
puhuu silmistäs. Sä kysyt, ken hän on, mies vieras tää, siks
kunnes kauhu sinut yllättää ja yksinäisen sielus arvoitus pois
karkoittaa sun tyhjän uinailus.

Kun nyt näät hiekkajyvän, lehden, puun tai tomun

auringossa, seikan muun, käy tuska polttava sun sieluhus:
sun iki saartaa vieras kaikkeus, ja iäti on vastaukseton tää
vanha kysymys: mit’ on, mik’ on; ja arvoitus tään elon, elämäs
on kouristava sinun sydäntäs.
FRIEDRICH NIETZSCHE (1844-1900)

YKSINÄINEN

Ah, levoton varisten kirku-lento yli maan: pian talvi on – se

miekkonen, ken viel’ on – kotonaan!

Nyt kivetyt
ja katsot taakses: palata jos vois!
Miks lähtenyt
oot tänne, narri, talven alta pois?

On elo tää
vain portti sadan kylmän erämaan!
Ken menettää,
min menetit, ei lepää lennostaan.

Nyt eessäs, mies,

on talvi-vaellus. Kuin savun tie,
myös sinun ties
kautt’ yhä kylmenevän taivaan vie.
 Siks rääkyvä
sä laula laulus, lintu erämaan! –
ja kipeä
sun sielus, narri, kätke ilkuntaan!

Ah, levoton varisten kirku-lento yli maan: pian talvi on – voi

sitä, jok’ on poissa kotoaan.
CARL SPITTELER (1845-1924)

ISÄ

Mä kera kumppaneiden pelotonten unessa elonmeren yli

kuljin. Yön pimeässä kotiin saavuttiin. Ja rihlapyssyin toiset
vartioimaan jäi ääreen kirkkomaan. Muut hevosia läks
hankkimaan. Mut isän haudan ääreen mä yksin hiivin.
Ahdistavin kiirein, mi salpas hengitystä, lapioin. Mä kaivoin,
kaivoin. Lapioni painui maan poveen pohjattomaan. Turhaan.
»Isä», mä huusin, maahan vaipuin, »tää on poikas! Jo ratsut
odottaa! Nyt ylös! Pakoon!»

Yht’äkkiä hän seisoi vieressäni; niin ilmettynä, kuin ei

kuollut oiskaan. Vain hiukan väsyneenä. Käden pisti hän
kainalooni; silmät umpeen jäivät, ja kieli niinkuin uness’
soperteli.

Hänt’ autoin satulaan. Ja kun me nyt pois nelistimme mielin

toivorikkain, suursodan, rauhan, myöskin kaiken muun, mit’ oli
tapahtunut siitä päivin, mä hälle kuvasin. Hän ilostui ja usein
päätä nyökkäs hymysuin.
 Mut pian hän jo horjuu satulassaan, pää painuu, kädet
tukikohtaa etsii. Ja nyt hän valkopartaa ravistaa ja sitten
soinnittomin äänin kuiskaa: »En jaksa enää. Tahdon
levähtää.»

Ja kun nyt autoin hänet satulasta, näin äkkiä, häll’ että

paidan alla ol’ avohaava, joka rintaa söi. Hän oli sisält’ ontto,
aivankuin ei ihon alla luuta, lihaa oiskaan.

Nyt tiesin: häntä pelastais en koskaan.

OTTO JULIUS BIERBAUM (1865-1910)

YÖN HETKIN HILJAISIN

Yön hetkin hiljaisin, kun tuskin hengitän, kun nousee sirppi

kuun maan yli himmeän,

kun äänetöntä on ja tyyntä mielessäin, – mä maahan

lapsuuden taas seuraan sydäntäin.

Nään, kuinka paapersin

mä pienin saappahin,
mä lapsensilmät nään
ja pienet kädetkin

ja kuulen äänen myös

niin kirkkaan, selkeän,
Niin mietin alla päin
mä teitä elämän:

Ah ootko, ootkohan
sä käynyt kaikki ties
niin puhtain saappahin
kuin kulki pikkumies:

Ja onko, onkohan
sun sanas jokainen
niin suora, vilpitön
kuin suussa lapsen sen?

Ja voitko, voitkohan
nyt luoda katsehes
niin suoraan aurinkoon
kuin lapsensilmines?

Mä vaiti tuijotan kuun kalvaan sirppihin. Mun surun-raskast’

on yön hetkin hiljaisin.
DETLEV VON LILIENCRON (1844-
1909)

ERÄÄLLE VAINAJALLE

Ah, eläisitpä! Parvet varisten, jotk’ ympäröivät mua joka tiellä,

pois pakenivat, kyyhkys nähtyään, sun ilomieles kyyhkyt
valkoiset. Ah, eläisitpä! Kylmä, raskas maa nyt peittää
arkkuas, sun vangiten. Jos nyt mä kotiis käyn, et ole siellä.
Taas tapaammeko? Mit’ on tapaaminen, jos silloin
hoosiannaa lauletaan enk’ enää nauruasi kuulla voi, sun
nauruas, sun ääntäs lohduttavaa:

On päivä kaunis. Miss’ on metsästäjä? Hei, ota kaapistasi

lefaucheux,[1] mies matkaan, peltokanat odottaa. Mut
pyökkimetsään poiketa et saa, et jäädä sammalikkoon
uneksimaan. Pois hajamielisyys, ja silmät auki – sais penu
hävetä sun puolestas. Hiis vieköön tänään kaikki urkurit: jos
urun ääntä kaukaa tuuli kantais, en varmaan yhtään kanaa
nähdä sais. Mut nummi ruskea on hiljainen, sen taika sinut
kiehtoo kumminkin.
 [1] Lefaucheux oli pariisilainen pyssyseppä. Tässä L:n tekemä
pyssy.

Tän’ iltana me syömme hernerokkaa, margoo jo vuottaa

huonelämpimässä; siis nälkä mukaan, hyvä tuuli myös. Sä
luet sitten lempilyyrikkojas. Jos tahdot, flyygelistä manataan
Brahms, Robert Franz ja Schumann seuranpitoon Mut
afääreistä emme puhu tänään.

Oi pyhä taivas, ei voi uskovaises kuin pirut elää vain sun

mannallas. Mut kaikki järjestyy. Viel’ eräs seikka: mä täytin
lasis kelpo konjakilla; vie terveisiä nummelle ja metsään, äl’
anna velkataakan mieltäs painaa. Mä sillä välin vahdin
keittiössä, niin ettei pääse piispa rokkapataan.

Ah, eläisitpä! Parvet varisten, jotk’ ympäröivät mua joka

tiellä, pois pakenivat, kyyhkys nähtyään, sun ilomieles kyyhkyt
valkoiset. Ah, eläisitpä!

ENNEN HÄLINÄÄ

Kas tuolla tekee varhais-nousuaan jo aurinko; on aamu

huuruava. Oon kaupungin mä uni-viimeisilleen jo kauas selän
taakse jättänyt. Ken tuohon ojaan nukkumaan on käynyt?
Mies, talonpoika, hiukan liian päissään, yöks ohdakkeitten alle
tupertunut. Ja ojast’ esiin pistää polvi vasen, suu auki kuorsaa
siinä, ruokoton.
 Nyt ohi taas – jo lakkas kuorsaus. Mut mik’ on tuolla luona
virstanpatsaan? Pien’ valkokarva bolognalaiskoira, joll’ ovat
punertavat korvannenät; voi miten onkin multaan ryvettynyt.
Kuink’ on se tänne tullut, kysyn turhaan. Se Minna-tädin
lemmityinen lie? Bijounsa ilot jospa tuntis hän: nyt uutterasti
penkoo kuonollaan se erään kuolleen ketun jäännöksiä. Mä
lähestyn, ja etukäpälänsä se nostaa silloin haaskan vatsan yli,
pään taivuttaa ja katsoo yrmeästi; sen koko ruumis pysyy
liikkumatta, vain silmillään se seuraa kulkuain. Nyt ohi taas –
on kaikki rauhallista. Kuin syöpynyt ois tuohon aurankärkeen,
niin päivänkuvajainen siinä palaa. Ens ääni kaikuu,
leirialueelta, min parin mailin päästä eroitan. Ja rummut
pärisevät hiljaa, hiljaa, ja torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo
nukku – – – neet.

Tie, jota pitkin ripeästi astun, vie ihan luotisuoraan

eteenpäin. Viel’ aikaa neljännes, kun nähdä voin, ett’
edessäni, päässä pitkän tien on piste, joka yhä kasvaa,
kasvaa. Hurraa! Hän on se, hän! Hurraa, hurraa! Nyt otan
nopeasti nenäliinan ja liehutan, myös hänen kädessään nyt
liina on; se mua rohkaisee. Kävelykepin nenään lipun sidon,
hän päivänvarjon varteen vuorostaan. Nyt huimaa huiskitusta,
pyöritystä kuin vallan kyyhkysiä säikytellen. Ja yhä
rummutetaan: herätkää; soi torvet: ettekö – nyt ole – kyllin –
jo nukku – – – neet.

Mik’ odotuksen ilo polttikaan mun kasvojani, salpas

hengitystä, löi sydän haljetakseen, rinta paisui.

Nyt äänenkuuluvissa oomme, silloin – niin kummallista:

miks’ ei kiirett’ enää? Me ujostummeko? On hänen poskillaan