Test Bank For School Law and the Public Schools: A Practical Guide for Educational Leaders P

Test Bank For School Law and the

Public Schools: A Practical Guide for
Educational Leaders Plus
MyEdLeadershipLab with Pearson
eText — Access Card Package, 5/E5th
Edition
Visit to download the full and correct content document: https://testbankmall.com/dow
nload/test-bank-for-school-law-and-the-public-schools-a-practical-guide-for-education
al-leaders-plus-myedleadershiplab-with-pearson-etext-access-card-package-5-e5th-e
dition/

Visit TestBankMall.com to get complete for all chapters

Lemon v. Kurtzman and Early v. Dicenso

Prayer at School Events

Chandler v. Siegleman
Santa Fe Independent School District v. Jane Doe

Aid to Parochial Schools

Use of School Facilities by Religious Student Groups

Bronx Household of Faith v. Community School District No. 10

Religious Activities and Holiday Programs

Teaching the Bible in Schools
Gibson v. Lee
Wiley v. Franklin

Intelligent Design
Kitzmiller v. Dover Area School District

Theory of Evolution
Epperson v. Arkansas
People of State of Illinois ex rel and McCollum v. Board of Education of District No. 71, Champaign County,
Illinois
Zorach v. Clauson

Pledge of Allegiance

Religious Rights of Teachers in the School Environment

May v. Evansville

School Sponsored Prayer

School sponsored prayer is clearly prohibited in public schools. It violates the Establishment Clause of the
First Amendment. In spite of the landmark ruling by the U.S. Supreme Court in Engle v. Vitale, prayer in public
schools remains at the center of controversy as law makers across the country seek to find ways to include prayer in
public schools.

Engle v. Vitale
Discussion: New York state law mandated a brief non-denominational daily prayer to be recited aloud by each
class in the public schools in the presence of a teacher. Children who did not wish to recite the prayer were excused
from this exercise. This practice was challenged by parents on constitutional grounds as an impermissible
accommodation to religion.

Points of Emphasis:

1. The state’s encouragement of daily recitation of prayer in public schools is unconstitutional.

2. Any statute authorizing prayer recitation in the public schools is in direct violation of the First Amendment
which prohibits the establishment of religion by a state.
3. The court stressed that neither the state nor the federal government can constitutionally force a person to
profess a belief or disbelief in any religion nor can it pass laws which aid all religions against non-believers.
4. The court used a test which later became the first two prongs of the Lemon test.

School Sponsored Bible Reading

School sponsored Bible reading in public school is illegal and in violation of the Establishment Clause.
The U.S. Supreme Court ruled against school sponsored Bible reading. Students, however, may read their Bibles
during non instructional times. The Bible may also be included as a component of history literature or philosophy
courses. The Bible may also be taught so long as it does not violate the Establishment Clause.
Abington School District v. Schempp
Discussion: This case challenging daily Bible reading emerged in Pennsylvania. A companion case, Murray v.
Curlett also challenged the practice of daily Bible reading in the public schools in Baltimore. Both cases reached the
Supreme Court during the same time period and were consolidated. These practices were obviously held to be
unconstitutional by an 8-1 decision of the Supreme Court.

Points of Emphasis:

1. The primary effect test was invoked by the court to determine the impact of the statute and practice relating to
each case.
2. If the primary effect of a law or practice has the effect of advancing or inhibiting religion or creating excessive
entanglement between church and state, then it is not permissible.
3. The principle of neutrality is breached when there is no clear line of separation between church and state.
4. The Establishment Clause of the First Amendment was made applicable to the states by virtue of the 14th
Amendment.
5. The court did not suggest that the use of the Bible as a historical literary, ethical or philosophical document is
impermissible if a secular purpose is clearly served.

Wallace v. Jaffree
Discussion: The Alabama legislature passed a statute authorizing a daily one minute period of silence for meditation
or voluntary prayer in the public schools. The court held that a silent meditation statute which does not demonstrate
a clearly secular purpose does violate the Establishment Clause of the First Amendment.

Points of Emphasis:

1. The statute in Jaffree failed the first prong of the tripartite test which found that no secular purpose was
served.
2. There was a clear legislative intent to re-establish prayer in the public schools as evidenced by the sponsor of
the bill.
3. The inclusion of the phrase “voluntary prayer” suggested that the statute was enacted to convey state approval
of a religious activity which again violated the first prong of the Lemon test and the First Amendment
Establishment Clause.

Aid to Parochial Schools

Public aid to parochial schools has created numerous legal questions and conflicts. School districts have
been challenged on issues involving the awarding of free textbooks, transportation, tax credits, and auxiliary
services. Many of these issues have received mixed reviews by the courts.

In cases where evidence reveals that the aid directly benefited the child rather than the parochial school,
courts have been permissive in allowing certain types of aid under the child benefit theory. This theory is valid if
parochial children are the primary beneficiaries of a public-supported service provided for all children. Conversely,
if the aid serves to benefit primarily parochial schools, it will be deemed impermissible and a violation of the First
Amendment. When state activities cannot be clearly separated from religious activities, excessive entanglement
occurs, thus preventing a clear line of separation between the two.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Sinä syksynä muuttuivat rengitkin Oijalassa. Ne olivat kumpikin
palvelleet jo parisen vuotta vanhan isännän aikanakin ja olleet
tyytyväisiä oloonsa. Mutta uuden isännän kanssa ne eivät
sopeutuneet. Hän oli kaikessa niin turhan tarkka ja jonninjoutava
heidän mielestään. Kulki itse puoleen yöhön kesäisillä työvainioilla ja
vaati samaa muiltakin. —

Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin
kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa.

Sen syksyisen palvelijainvaihdos oli vaan alkusoitto sitä

seuraavaan epävakaiseen aikaan. Nuori isäntä tahtoi johtaa kaikki
asiat, navettaa ja lammaskarsinoita myöten, oman mielensä
mukaiseen uomaan, antautumatta pienimpäänkään sovitteluun
emännän mielipiteen kanssa, joka tavallisesti oli vastakkainen.

Joka paikkaan hän nokkansa pistikin!

Hänen lapsuuden kotinsa, Uusitalo, oli levännyt jyrkän isäntävallan

perusteella — "nainen vaijetkoon seurakunnassa"-säännöllä — ja
Kalle Kustaa toi kotoisen hengen, isiltä perityt tavat huomenlahjaksi
nuorikolleen. Asiaan kuulumatonta oli katsoa miellyttikö lahja
saajaansa.

Kalle Kustaan vakaumus, että nainen, niin Uudessatalossa,

Oijalassa kun yleensä kaikkiallakin oli sama miehen tahtoa
palvelemaan tarkoitettu luonnos, ei näkynyt järkkyvän Aliinan
itsenäisyydestä.

"On niitä itsepäisiä eukkoja ennenkin nähty", päätteli hän, ollen

myöskin selvillä siitä että miehen kunnia oli kukistaa vaimon
itsepäisyys. Rajaton määrä keinoja, maailman alusta asti, oli sen
asian palveluksessa loppuun kulutettukin — — —

III.

Muutamana syyskesän päivänä, jolloin aurinko vielä puolenpäivän

aikaan jaksoi paistaa kesäisellä innollaan, lojuivat Oijalan työmiehet
kellastuvalla pihanurmella päivällislepoaan.

Siinä keskusteltiin, niinkuin niin monasti ennenkin, talon pulskan

elannon alentumisesta joutavaksi kituilemiseksi.

"Jaa — jaa toisenlaista se oli isäntä vainaan aikana", virkkoi

Rajalan Juho, joka oli päiväläisenä talossa. Vielä muutamia vuosia
sitten oli hän käynyt paljon tehtaan töissä, mutta ei nyt enään
vanhemmuuttaan loitonnut kotipaikalta, vaan painautui entistä
enemmän maatyöhön.

"Silloin eivät rengit joka syksy muutelleet, puhumattakaan

keskenvuotisista poislähdöistä ja piiathan ne aivan kasvoivat kiinni
taloonsa! — Vai lienettekö sitten, nykyajan miehet, niinkuin
mustalaiset…"

"Hiis kaikkiaan! vai mustalaiset… On tässä olemista muillakin.

Ihmettelen vaan tuota Selmaa, kuinka se on viihtynyt tässä kolmea
vuotta."

Juho hymähti.

"Kyllä mä tyttöni tunnen… se muuten onkin emännän erityisessä

suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."
 "Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, —
toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi
kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua
vaikka suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan
huonoudesta ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin
kokonaan isännän syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi
piiloittavan ruoka-aitan avaimen emännältä.

Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse.

"Ei ole tuo emäntäkään entisellään…" kääntyi Juho sanomaan

hänelle.
"Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi
tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos?
Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon."

"Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa

kiirehtien.

Se sana sattui kipeästi häneen.

Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä

palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan
kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja —
lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen
pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä hänen
mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen
kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana
sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli
syytös silmissään! —

Voi voi sentään!

 Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa
taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta —
syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat
takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä,
kohottavina.

Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se

samako nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt?

Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä,

unhoittanut oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät
helpeensä…

Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa

kohdaksi tulleeseen kohtaloon.

Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi sille

alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta
säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli
Oijalassa, — hänen kodissaan, — kunniassa ollut?

Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa…

Aliina valveutui yhä enemmän.

Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin

kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella
tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. —

"Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen.

Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki

kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi
teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan…

Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä
vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä
oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri
hänellä, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa
siitä — —

Mitä arvoa saattoi tuo vieras, muualta tullut mies, antaa talon
vakautuneille ihanteille? — Mitä välitti hän niistä, kun hänellä oli
itsellään toisia, mielestään parempia, asetettavaksi niiden sijalle.

Mutta hän, Aliina, jos antoi tuon tapahtua, oli syypää kaikkeen! —
Ei riittänyt hedelmätön vastalauseen tekeminen; vaan oli astuttava
ilmeiseen taisteluun kaikkien nähden — ja vietävä voittoon oma asia:
palautettava joka alalla talon vanhat kunnioitetut elintavat.

Se päätös tiesi taistelua, sitkeätä, hellittämätöntä taistelua, jossa

täytyi iskeä haavoja ja saada itse niitä enin. Mutta hän tunsi voivansa
tehdä kaiken mitä asia vaati, nyt kun oli päässyt selville siitä, että se
oli hänen epäämätön velvollisuutensa, jota ei voinut, eikä saanut
kiertää. Hän alkoi hengittää helpommin, päästyään selville omasta
itsestään! —

"Selma, minä haluaisin Miljan toiseksi palvelijaksi meille. Sitten

tietäisin töiden luistavan."

*****

Selma katsoi vähän ihmetellen emäntään. Pitkään aikaan ei hän

ollut kuullut noin varmaa äänenpainoa hänen puheissaan.
 "Miljalla taitaa olla naimisiinmenon hommat… sanovat… vieläkö
tuo sitten köyristä lähtisi palvelukseen?"

"Elähän mitään! Kenen kanssa?" —

"Eikö se sen Heikin kanssa, palvelustoverinsa. Johan niillä on

tuuma ollut valmiina monta vuotta."

Sitä ei Aliina ollut kuullutkaan.

Hän lähetti kuitenkin Miljalle sanan — sillä seurauksella, että Milja

muutti köyristä Oijalaan.

"Hennoitpas erota pitkäaikaisesta palveluspaikastasi", sanoivat

ihmiset.

Mutta hänellä oli siihen omat syynsä.

Jo useina vuosina olivat hän sekä hänen Heikkinsä panneet pienet

säästönsä talteen, vastaisen kodin perustamista varten. Kovin suuret
eivät ne vieläkään olleet sillä kumpikin oli vuodesta vuoteen auttanut
vanhempiansakin. Mutta sitten, saman vuoden kevätpuoliskolla, oli
Heikin vanhempien kotimökki palanut ja auttaakseen heitä jälleen
toimeentulemisen taipaleelle, täytyi Heikin uhrata siihen kaikki
säästönsä.

Ja niin oli hääpäivä siirtynyt hämärään tulevaisuuteen.

Suurempien ansioitten toivossa oli Heikki päättänyt lähteä

tehtaantöihin ja Milja tahtoi päästä lähemmäksi kotimökkiänsä.

"Kohta se haalii koko Rajalan joukon ympärillensä", ilkkui Kalle

Kustaa.
 "Se on minun asiani", kuului Aliinan kylmä ääni.

"Vai sinun asiasi! On siinä minullakin sanomista, sillä minä tässä

talossa kuitenkin isäntä olen — muista se!" kivahti Kalle Kustaa
nyrkkiään näyttäen.

"Vai isäntä!" — Aliinan suupielissä nytkähtelee omituisesti, josta

Kalle Kustaa ei tiedä, onko se itkua vai naurua, mutta emännän
halveksiva katse nostaa hänen vihansa äärimmilleen.

"Niin juuri isäntä — ja sinunkin käskijäsi!"

Silloin kehittyy emännän suupielten nytkähdykset pilkalliseksi

nauruksi, joka vyöryy ja paisuu kuin keväinen koski uomassaan
uhaten oudolla voimallaan kiskaista isännän ankaran
itsetietoisuuden pyörteisiinsä.

"Mitä siinä höriset!" kiljaisee Kalle Kustaa jalkaansa polkien ja

syöksyy haukan iskevin liikkein Aliinan eteen, mutta Aliinan
keskeytymätön nauru heläjää yhä, pidättäen kuin taikavoimalla
isännän lyömään kohotetun käden putoamasta.

"Isäntä…" virkahtaa hän väliin naurunsa lomassa.

"Isäntä… Ihi-hi-hi-sän-tä…"

Kalle Kustaan nyrkki hervahtaa voimatonna sivulle ja takaa ajetun

otuksen tavalla ryntää hän ulos huoneesta yhä paisuvan naurun
helinän seuraamana —

Yli pihan kiitää hän kuin vihuri, vilkuillen sinne, tänne ympärillensä
onko ketään kuulemassa ja painuu juoksujalkaa talli- ja navettarivin
taakse, jossa lysähtää hirsikasan kupeelle istumaan —
 "Ei sen perkeleen kanssa mikään enään toimeen tule…"

Pitkän ajan perästä uskaltaa hän jälleen tupaan. Tyynenä ja

totisena askartelee siellä Aliinakin, mutta kuultuaan Kalle Kustaan
astuvan ovesta sisään kääntyy hän hitaasti hänen puoleensa ja
sanoo ikäänkuin täydennykseksi äskeiselle:

"Hyvähän sitä on olla isäntänä toisen talossa."

"Tyhjin käsinkö minä tähän olen tullut — mitä?

"Tyhjin taikka täysin — ei sinun rahoistasi ole penniäkään käytetty

minun taloni tarpeisiin — eikä käytetä! Kyllä Oijala aina omillaan
toimeen tulee."

"Kenenkähän aikana sen toimeentulo on paraiten voimistunut?"

"Ei suuret sanat suuta halkaise… mutta hävetä saisit! — Vai sinä
tässä varallisuutta olet kartuttanut, sinä, joka halpamaisella
itaruudellasi olet hävittänyt talon hyvän maineen, tavat ja kaiken! —
Silläkö ylpeilet että yötämyöten pidät joukkoasi työssä, — tuollaista
huonosti palkattua ja huonosti ruokittua joukkoa, jonka työ ei
kolmenakaan vuonna vastaa sitä mitä meillä ennen yhdessä tehtiin!"
—

"Ähä, — vai huonosti ruokittukin! Itsehän se emäntä suurukset

pataan panee…"

Vihan salama välähti Aliinan silmistä kun hän oikaisi solakan

vartalonsa täyteen pituuteen.

"Itse! — Vai käytkö kieltämään kurjat kujeilusi avainten ja kaiken

tavaran suhteen? Ai, ai sentään tuollaista miestä — joka nuuskii
vielä tulella olevat padatkin!"

"Mikä tilinteon päivä tästä nyt tuli?" — "Tilinteon, niin juuri tilinteon,
— itsepä sanoit sen oikean sanan. Tästä päivästä lähtien otan minä
kaiken käskyvallan käsiini talossani ja ohjaan asiat mieleni mukaan.
Kuuletko nyt! —. Jos se ei miellytä sinua niin laputa tiehesi
tuhansinesi… Tallella ovat."

Isäntä seisoi kuin kivettymä keskellä lattiaa, tajuttomin silmin

seuraten emännän liikkeitä. Olikohan tuo nainen tullut hulluksi —?
Korska ja itsepäinen se oli Kalle Kustaan mielestä ainakin ollut,
mutta ei ennen noin lannistumaton…

"Niin että tuo avaimet kaikki tänne, sekä kätketyt että muut", kuului
Aliinan käskevä ääni.

Kalle Kustaa vavahti omituisesti, harppasi hiipivin askelin kamarin

ovelle ja kiskasi kiireesti avaimen taskuunsa.

"Ota nyt sieltä kaikki! Ota nyt avaimet! Ja suolla viikkokauteen

koko omaisuutesi, niin että keppikerjäläisenä kuljet maantiellä…"

Syvä sääli kuvastui emännän silmissä ja raskaasti huokaisten

vaipui hän matalalle jakkaralle istumaan, isännän poistuessa
huoneesta.

Mutta avaimet hän hankki käsiinsä.

Palvelijat saivat siitä lähtien uutta ihmettelyn ja puheen aihetta. He

ymmärsivät pian haltijoiden välillä tapahtuneen jotakin ratkaisevaa ja
seurasivat kasvavalla mielenkiinnolla heidän pienimpiäkin toimiansa.
 Isäntä muuttui päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi, kiroili ja
pauhasi vähimmästäkin. Emäntä taas oli tullut entistään
tyynemmäksi. Varmalla äänellä jakeli hän väelle käskyjänsä, —
aivankuin ei isäntää olisi ollut olemassakaan. Ja palvelijat, jotka
kaikki vihasivat häntä, taipuivat kuin itsestään täyttämään emännän
käskyjä.

Hän oli yhtäkkiä kasvanut heidän silmissään jonkinlaiseksi yli-

ihmiseksi, jonka vertaista ei tiedetty löytyvän, — melkeinpä
sadunomaiseksi olennoksi…

Talon tavat olivat vähän ajan kuluessa muuttuneet entisestään

tuntemattomiksi. Ruoka parantunut ja palvelijoiden olo kaikinpuolin
korjautunut.

Mutta isännän ja emännän väli kiristyi kiristymistään — ja pelolla ja

vavistuksella seurasi jokainen asiain kulkua.

Muutamana kylmänä syysiltana vaati isäntä renkejä nuotalle.

"Ei tänä iltana", epäsi emäntä, "huomen aamullahan on

aikaisemmin noustava pellavia loukuttamaan ja ylihuomena on riihen
puinti. Ihmisten täytyy saada levätäkin."

"Lepää nyt sinä, senkin —! Mutta muikuitta tässä ensi talveksi

tällaisella pelillä jäädään. Sormianneko sitten syötte…"

"Talven vara on jo tallessa."

"Liika rikkaaksiko pelkäät tulevasi?"

Emäntä poistui huoneesta, häntä ei haluttanut jatkaa kiistelyä. Hän

tiesi että palvelijat eivät kernaasti tottele isännän käskyjä.
 Mutta ulos asti kuului hirmuinen meteli tuvasta, jossa Kalle
Kustaan kiroukset ylimpänä säveleenä soivat. Kuluttaakseen aikaa
kävi emäntä lammasnavetassa vaan palattuaan sieltä jälleen
huoneeseen laittelivat rengit nuottavirsuja jalkaansa.

"No?" kysyi emäntä ihmetellen.

"Tehdään nyt kerran isännällekin mieliksi." sanoi toinen rengeistä;

kuin leikiksilyöden, vaikka vihan poreet kiehuivat vielä äänessään.

Ja nuotanvetoon ne menivät.

Aliina ei voinut sinä iltana silmiään ummistaa. Levottomana

odotteli hän nuottamiesten palaamista. Joku kumma, rauhaton tunne
valtasi hänet, ikäänkuin onnettomuuden aavistus — —

Hän muisti renkien omituiselta näyttäneen mielentilan ja pelkäsi

niiden päättäneen kostaa isännälle.

Hyvä Jumala, jos työntävät hänet vaikka järveen! — Kukahan se

pimeän yön tapaukset kertoisi — — —

Ei, ei! Hullu hän oli kun sellaista kuvitteli. Niin pitkälle ne eivät
ainakaan menisi… Olivathan ne osoittautuneet hyvä luontoisiksi
miehiksi kumpikin.

Mutta rauhaa hän ei saanut.

Tehdäkseen jotakin sytytti hän tulen hellaan ja asetti kahvipannun

tulelle, ajatellen että yökylmästä palaavat ottavat kiitollisina vastaan
lämpimän kahvikupin.

Sitten pistäytyi hän ulos kuuntelemaan.

 Kylmä tuuli suhisi vinhasti ja Aliinaa värisytti. Rannalta kuului
aaltojen valtava kohina, se synkällä jyskinällään täydensi yön
mustaa, salaperäistä tunnelmaa.

Huu, — mitähän kaikkea sellainen yö saattoi synnyttääkään…

minkälaisia hedelmiä se sielussaan kantoi —? Aliina kuvitteli tällaista
pimeää, myrskyävää yötä kaikkien suurien rikoksien isäksi…

Voi kuinka kauvan ne viipyvätkin! —

*****

Viimein, kun Aliina oli jo menehtymäisillään levottomaan

odotukseen, saapuivat nuottamiehet.

Isäntä paiskasi kevyen tuohikontin keittiön lattialle ja murahti

painuneella äänellä:

"Siin' on, — suolaa ne entisten lisäksi."

Mutta niitä ei ollut kuin pari kivivadillista ja emäntä keitti niistä

seuraavana päivänä keiton.

"Olette sen ansainneet", sanoi hän.

Isäntä ei maistanutkaan sitä keittoa. Eikä hän syönyt juuri

muutakaan sinä päivänä. Sanoi vilustavan ja rupesi jo hämärtäessä
vuoteeseen.

"Kas niin. Nyt vilustuit sillä onnettomalla nuottaretkellä", sanoi

emäntä. "Se siitä tulee kun ihminen on ahne…"

"Elä lörpötä! Kyllä tämä korjautuu."

 Seuraavana aamuna ei isäntä jaksanut nostaa päätänsä tyynyltä.
Ääni kähisi pahaa ennustavasti ja ruumis oli polttavan kuuma.

Aliina tahtoi lähettää lääkäriä hakemaan, mutta Kalle Kustaa kielsi

jyrkästi sen.

"Sitä nyt ei haeta! Koetappas…" ärähti hän kohottaen kättänsä

Aliinaa kohti.

"No ei, ei — olkoon sitten."

Parin päivän kuluttua, kun tauti ei vähääkään lieventynyt, salli hän

kuitenkin kutsua lääkärin.

"Jokohan tämä nyt on kuolemaksi?"

"Vakavalta näyttää", vastasi lääkäri.

Aliinalle selvitti hän tarkoin kuinka sairasta oli hoidettava.

Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta heikkeni isännän voimat.

Hän oli jo toivoton tilastaan.

"Aijotko sinä tosiaankin antaa Miljalle sen torpan maan?" kysyi hän
sairautensa neljäntenä päivänä Aliinalta.

"Aivan varmaan."

Aliina oli luvannut Miljalle häälahjaksi erään maapalstan Oijalan

itäisellä rajalla Kiepinmäen takana, missä koivikkorinteellä
metsälammin lahdelman pohjukassa oli niin herttaisen houkutteleva
tuvan paikkakin.
 "Syntyyhän se sinulta…" huokasi isäntä raskaasti. "Varsinkin jos
minun käteni tästä vaipuu."

"Elä nyt sellaisia huolehdi, Kalle-parka —"

"Täytyyhän minun, kun ei itselläsi ole älyä… kun on aikaihminen

niinkuin lapsi…"

"Olisit sinäkin lapsi — edes näillä hetkillä."

Kalle Kustaa sulki silmänsä ja vaipui miettimään. Seuraavana

päivänä oli hänen kasvoillaan lempeämpi ilme ja äänen sävykin oli
muuttunut aivan erilaiseksi.

"Sinulla on ollut varmaankin raskasta elää — minun kanssani…"

sanoi hän Aliinalle. "Sano vaan suoraan —"

"Tiedäthän sen sanomattakin… Ei meitä oltu toisillemme luotu."

"Voisitko antaa anteeksi —?"

Kyyneleet hyökkäsivät Aliinan silmiin. Hänestä tuntui aivan

käsittämättömältä että kuolemakaan saattoi johdattaa sellaiset sanat
Kalle Kustaan suuhun —

"Kuka ei kuolevalle antaisi anteeksi."

Sairas ojensi hänelle kätensä.

"Elä muistele minua niinkuin vihamiestä — ethän —?"

"En toki. Usein olen kyllä ajatellut että sinä olet lyönyt itsesi kuin
kiilaksi minun ja kotini väliin ja vastustanut jokaista hyvää aijettani…
Mutta nyt on unhoituksen hetki tullut. Anna anteeksi sinäkin!"
 Aliina painaa päänsä kuolevan tyynylle ja nyyhkii hiljaa. Hänen
mieleensä johtuu Kalle Kustaan sanat isän haudalta lähdettäissä ja
lohdutukseksensa tuntee hän nyt voivansa seisoa ystävän hartain
tuntein miehensäkin haudalla.

Sovituksen punarusko valaisi vienolla hohteellaan heidän

avioliittonsa myrskyisen päivän iltahetken. —

Seuraavana keväänä kohosi Miljan kaivattu koti Kiepinmäen

koivikkorinteelle.

Mieroon.

Äiti viskasi muutamia risuja uuniin, ettei tuli aivan loppuisi — ja

huokasi syvään.

Sitten kääntyi hän seinään päin, salaa kenenkään näkemättä

pyyhkäisten kyyneleet silmistänsä. Hänen oli niin tuskainen olla…

Isä oli sairastanut moniaita viikkoja, kykenemättä perheen,

elatukseksi penniäkään ansaitsemaan ja niin ollen oli se asia ollut
yksistään äidin huostassa, — vaan kun hänellä oli kokonainen lauma
lapsukaisia ympärillään, tiesi sen, mitä hän saattoi aikaan saada. —
Kerran oli hän jo käynyt vaivaishoidon virkailijoitakin puhuttelemassa
— niin katkerata kuin se hänen mielestänsä olikin, — vaan saanut
sieltä tylyn, kieltävän vastauksen, joka perusteltiin sanoihin: "…
onhan teillä vielä nuori mies, niinkuin itsekin olette."

"En ole suinkaan huvikseni tänne tullut…" sanoi vaimo nöyrästi.

"Sanoinhan että hän on ollut viikkokausia kipeänä, työhön
kykenemättömänä…"

Mutta apua hän ei saanut.

Siltä matkalta palattuaan se ajatus hänessä sitten heräsi, se

synkkä, lohduton ajatus, joka nyt jo viikkokaudet satapäisenä petona
oli hänen rintaansa raastanut, — raastanut niin, että veriset säikeet
siitä, mielipuolisuutta tavoittelevana kauhuna olivat läpi koko
ennestäänkin kiusatun olemuksensa valahtaneet, pannen hänet
monasti keskipäivälläkin aaveita näkemään, puhumattakaan niistä
äärettömistä sielun tuskista, joita pimeät yöt helmoissansa
kantoivat…

Sillä hän oli tullut siihen päätökseen, ettei ollut enään muuta
mahdollisuutta kuin laittaa pieni Jaakko mieroa kiertämään…

Oi Jumala! — Kun tuo ajatus häneen ensikerran iski, lyyhistyi hän

kauhusta maahan, kiersi rajusti esiliinan päänsä ympärille, ikäänkuin
piiloutuakseen tuota julmaa välttämättömyyttä. —

Silloin, siinä kyyrysissään ollen, tuntui hänestä siltäkuin sydän

rinnassa olisi kahtia reväisty…

Äidin sydän. —

Sen jälkeen katseli hän aina Jaakkoa anteeksipyytävin katsein, oli

hänelle entistään hellempi, äidillisempi. —

Täytyikö hänen todellakin lähettää pieni, kahdeksan vuotias lapsi

maailmalle armopalasia anomaan, kulkemaan kylästä kylään, talosta
taloon yli hankien ja kinoksien, — talven tuiman tuulen
säälimättömästi puhaltaissa ohuen vaatekerroksen läpi tuohon
pieneen, armaaseen rintaan…?
 Voi täytyi, täytyi! —

Ja täytyikö hänen riistää häneltä kodin sulokin — joskin köyhän ja

puutteellisen — ja työntää hänet vieraisiin, lemmettömiin nurkkiin
turvattomia öitänsä viettämään, tuntemattomien asuntoihin, missä
raakuus ja sydämettömyys voisivat olla hänen ainoana osanaan…
Missä hän turhaan, turhaan kaipaisi oman äidin hellivää katsetta,
nähdessään parempiosaisten lasten nauttivan riistämätöntä
kotionnea, oman tuvan turvallisen orren alla…

Voi täytyi, täytyi! —

Ja entäpä jos joku raakalainen ajaisi kaitaisella, lumisella tiellä

lapsiraukan ylitse, jättäen hänet siihen runneltunein jäsenin
avuttomana makaamaan. —

Tai sattuisi iltapuoleen pitkä, taloton taival eteen, jota pienet,

väsähtäneet jalat eivät jaksaisi katkaista, vaan täytyisi poloisen
yöpyä hankeen: — kylmään lumivuoteeseen, purevan pakkasen ja
tuiman tuulen saartamana, lohduttomassa itkussa äitiä huutaen —
——

Eikä kukaan, kukaan kuulisi —!

Oi Jumala! —

Kun hän sitten muutamana päivänä näki ylpeän kartanon rouvan

mukavassa reessään ajavan, Jaakon kokoinen poika lämpimiin
peitteisiin käärittynä vierellään, kysyi hän vavisten itseltään suorisiko
tuokin äiti poikansa mieroon, jos jäinen välttämättömyys edessä
uhittelisi? —
 Ja mitä sanoisi, mitä tuntisi hän rikkaana ollen, jos sanottaisiin että
on pakko laittaa lapsesi yksin turvatonna maantielle? —

Kuolisi kai hän kauhusta, sortuisi lohduttomassa surussa, —

voimatta totuttaa itseään niin raastavan katkeraan ajatukseen…

Mutta hänen köyhän, yhteiskunnan halvimman äidin täytyi tottua

siihenkin, — löytääpä siitä vielä lohtuakin, lapsensa hengissä
pysymisen ehtona…! —

Hänestä oli melkein uskomatonta, että siitä, missä rikas näkee

perikatonsa, täytyy köyhän hakea pelastuksensa — kieltämättä,
tinkimättä senkin.

"Se tulee kai siitä, että kun toinen toivoo matkaavansa eteenpäin,
toinen tietää kulkevansa taaksepäin" — ajatteli hän.

Kuinka kauvan hän sitten oli tuota jäätävää surua rinnassaan

kantanut, ei hän enään itsekään muistanut. — —

Sinä kovanonnen päivänä, jolloin hänen viimeinkin täytyi lähettää

lapsensa pois, oli hän kuin mielipuoli — sisässään. Ja tuskaa lisäsi
vielä sekin, kun ei voinut antaa sen valtoinaan puhjeta esiin, vaan
koettaa näyttää rauhalliselta ja lohduttaen, kaikkeen hyvään,
nöyryyteen kehoittaen ottaa kenties viimeiset jäähyväiset armaalta
lapselta.

Kun lähtevä sitten kietoi kalpeat kätensä äidin kaulaan ja

kyyneleinen ääni kysyi:

"Joko minun nyt pitää lähteä äiti?" ei hän enään jaksa pidättäytyä,
vaan purskahtaa katkeraan avonaiseen itkuun ja puristaen rajusti
poikaa rintaansa vasten tuntee hän siihen paikkaan menehtyvänsä…
 Virstan verran saattaa hän pientä mierolaistaan, rohkaisten ja tietä
neuvoen.

Vaan kun lapsi katoaa tienkäänteen taakse parahtaa hän kuin

poltteessa, juoksee metsään, painuu puitten sekaan alas märälle
sammaleelle ja rukoilee tuskissaan niinkuin mielipuoli. — —

Hän tahtoo singauttaa rukoustensa palavat säilät kohti taivasta,

luokse Jumalan, — mutta lohduttomuudessaan tuntee hän niitten
painuvan alas märälle maalle ja kuihtuvan siihen vierelleen
avuttomiksi ajatuksiksi, määrättömän surun pistäväksi
orjantappuraruunuksi…

Anna Martikainen.

I.

Martikais-suku oli kotoisin Kelovaaran kylästä, pitäjän äärimmäiseltä

pohjoisrajalta..

Sieltä on se vuosikymmenien kuluessa hajautunut pitäjän

muihinkin kyliin, lunastaen mistä suuremman, mistä pienemmän tilan
haltuunsa. Martikaiset ovat kaikki kaunista, kookasta, vaaleaveristä
väkeä, tunnetuita työtelijäisyydestään ja rehellisyydestään. — Onpa
heidän maineensa ennättänyt väistyä yli rajankin, naapuripitäjiin.
Tällainen on tarina Martikais-suvun synnystä: Kauan sitten,
muutamana suurena sota- ja surmavuonna, kun nälkäiset
kansanjoukot vaelsivat pohjanpuolesta etelään päin, — ollen
ohikulkiessaan jokapäiväisinä vieraina Kelovaaralaistenkin luona, —
kerrottiin erään nälkiintyneen vaimoraukan jättäneen salaa lapsensa
Kelovaaran varakkaimman talon tupaan.

Se mierolaisjoukkue, jolla oli ollut lapsia mukanaan, oli poikennut

talossa jo aamupäivällä, mutta uudesta tulokkaasta ei kellään ollut
aavistustakaan, ennenkuin kellon lyötyä kaksitoista seuraavana
yönä, jolloin emäntä kuuli heikkoa lapsen itkua tyhjästä ovensuun
sängystä ja noustuaan outoa ääntä jää katsomaan, löytänyt pienen
kurjannäköisen poikalapsen, luurankoa muistuttavan, pahaisen
rääsypeitteensä sisään käärittynä.

Se emäntä oli ollut hyvä ja lämminsieluinen ihminen ja kun lapsen

vanhempia ei viranomaistenkaan tiedustelu löytänyt, oli hän ottanut
hyljätyn huostaansa, käyttänyt kasteella, Martiksi nimittänyt ja
hoitanut niinhyvin kun omansakin.

Mutta hyvä emäntä kuoli Martin vielä pienenä ollessa, lapsi jäi
uudelleen kotia, hoitoa ja rakkautta vaille ja turvattomia olivat hänen
elämänsä ankarat aamupäivät. Aikaisin sai hän kyetä paimeneksi ja
talvisin, kun kylän lehmille ruoka kannettiin navettaan, sai Martti
poimia ravintonsa mieron pöydältä.

Siitä huolimatta yleni poika, varsi varttui, käsivarsi vahvistui ja

miehen mitan saavutettuaan raivasi hän karhun voimilla lainehtivat
vainiot yksinäisen uudismökkinsä ympärille.

Nuoren vaimonsa mieleen oli hän teroittanut ettei mierolaista saa

milloinkaan tyhjin suin heidän tuvastaan laskea. — Eikä oltu
laskettukaan.

Viljasarkojen kasvaessa oli lasten ilakoiva parvikin kasvanut ja kun

ne, — Marttilan pienet pellavapäät, — ylenivät aikaihmisiksi, rytisi
salo ja avartui aukea, nopeasti kuin siunaus, kotitalon ympärillä, niin
että uuden sukupolven puhjetessa, miero-Martin lastenlasten
kasvaessa, oli äskeinen uudistorppa siirtynyt kylän varakkaampien
talojen sarekkeeseen. —

*****

Pitkän, punaiseksi maalatun aittarivin takana, heinäpellon

keskellä, on kaunis kallioinen saareke, jonka reunassa kohoaa suuri,
satalatvainen koivu. Sen tuohi on ihmeteltävän valkoinen ja niin
sileä, kuin olisi hienoin silkkihuivi sen ympärille pingoitettu.

Siihen aikaan kun Iso-Marttilan Anna tyttö leikitteli

lapsuusleikkejään sen siimeksessä, oli puun tyvi niin paksu, ettei
Annan pienet käsivarret ylettyneet puolitiehenkään sen ympärille;
vasta sitten kun leikkitoverinsa, Ohrapään Antti, kiersi toiselta puolen
kätensä vastaan, hipaisivat sormien päät hiukan toisiansa.

Siitä ajasta lähtien on koivu runsaasti kasvanut, niin pituuttaan,

kuin paksuuttaankin ja nykyisin nostaa se jo latvansa paljonkin
ylemmäs kaksikerroksisen aittarivin kattoa, kuin katsellakseen
askartelua pihamaalla ja seuratakseen Annan toimia siellä, sittenkun
tyttönen ei enään viihdy, eikä jouda entisiin leikkeihinsä
kalliosaarekkeelle.

Aikaisin on Anna saanutkin niistä luopua, kun äidin kuolema

ennenaikojaan on kiinnittänyt hänet taloustoimiin ja nyt, kasvettuaan
yli kahdenkymmenen, näyttää kohtalo asettavan isännän huoletkin
hänen hartioilleen, isä-ukon yhä enemmän vanhetessa ja
jäsenkolotuksen — jota hän on jo vuosikausia sairastanut, —
lisääntyessä.
 "Nyt se menee Iso-Marttila vieraaseen sukuun, kun kuoli
poikaperillinen jo kapaloihinsa ja tytär vieraan miehen kanssa jatkaa
talonpitoa", sanottiin pitäjällä.

Ja sama asia huolestutti isä-ukonkin mieltä.

Joskus puhui hän siitä Annallekin.

"Vai vieraaseen sukuun", sanoo Anna. "Nimellisesti myönnän kyllä

niin tapahtuvan, mutta itse asiassa katson oman lapseni olevan
yhtäpaljon Martikais-sukua, kuin veljenikin lasten, — jos sellaisia
nimittäin koskaan tulisi olemaan."

"Se olisi lohdullista oppia se, jos siihen vain uskottaisiin", hymähti
isä.

"Minäpä uskon." —

Mutta sen suuntaisen keskustelun jälestä syttyi aina Annan silmiin

surunsekainen välke, jonka jokainen saattoi huomata, vaikkei
kukaan selittää. Ja joskus saattoi hän, kun kukaan ei huomannut,
katsella pitkään pellon ylitse naapuritaloon, Ohrapäähän päin ja
silloin toisinaan syvästi huokaistakin…

*****

Hei kuinka virkeästi suhisi keväinen tuuli, taivutellen pihamaan

pitkää ruohoa ja puitten vastapuhjenneita tuoksuavia lehtiä, rynnäten
sitten aukean riihitarhan yli kaivonkannelle liehuttamaan Annan
valkoista huivia, kun tämä ahkerasti ammentaa vettä kaivon
ympärillä oleviin altaisiin.
 Etempää metsätieltä kuuluu karjankellojen monisointuinen solina
ja silloin, tällöin kurkun täyteinen, mahtava ammoo tervehdykseksi
juoma-altaiden ääressä odottavalle emännälle.

Viimeistä vesikappaa kaivon viileästä onkalosta nostaessaan

eroittaa Annan korva kärryjen rytinää maantieltä ja kotvasen kuluttua
hulmahtaa hevosen valkoinen harja tienkäänteen takaa näkyviin,
ajajan puoleksi peittyessä tieltä pöllähtävän pölypilven sisään.

Tulennan tulisuudesta, ajannan kiivaudesta tuntee Anna tulijan

katsomattaankin Ohrapään Antiksi, eikä ole näkevinäänkään,
ennenkuin nuori mies pysäyttää hevosensa kaivon kohdalle ja
painuneella äänellä, väsyneen näköisenä, vaikka reippautta
teeskennellen, lausuu tervehdyksensä.

"Ehkä sinä juotat minunkin kameelini —" jatkaa Antti, kun Anna
vaan äänettömällä päännyökkäyksellä vastaa tehtyyn tervehdykseen
ja ohjaa höyryävän hevosensa kaivon viereen, joka ahnaasti
kuroittaa komeata kaulaansa täyteläistä vesiallasta kohti.

"Elä anna sen juoda liika kylmää vettä", kieltää Anna, hypäten alas
kaivon kannelta ja taluttaa hevosen viereiselle altaalle, missä
aikaisemmin nostettu vesi puolilämminneenä poreilee.

"Harmo parka…" surkuttelee hän sitten, nyhtäen harjaa länkien

alta. "On suorastaan synti ja häpeä, suotta, pakotta ajaa hevonen
noin märäksi… Kuinkahan uupunut se raukka lieneekään?"

"Kun puhuu niinkuin jostakin tukinvetäjän konista… Kyllä Harmo

jaksaa!" virkkaa Antti väkinäisesti nauraen ja koettaa ohjasta
liikutellen häätää purevaa parmaa Harmon selästä, vaistomaisesti
vältellen tytön nuhtelevaa katsetta.
 "Yhtä väsynyt on mies kun hevonenkin sanoo hän sitten
puolustellen. —

"Välttämättömässä työssä muka väsynyt —?"

Annan äänen kylmä sävy kiirehtää Anttia puhumaan muista

asioista ja kumartuen istuimen selustan ylitse etsii hän kärrin
pohjalta ison, harmaan paperipussin, jossa on ainakin parin markan
arvosta puoleksi murenneita leivoksia.

"Jos minä saisin luvan naapurin emännälle tarjota vähän markkina

tuomisia", sanoo hän sitten lämpiävällä äänellä. — "Nämät eivät nyt
tosin ole yhtä kauniita, kun juuri leipurin hyllyltä otetut, — mutta
viiden kolmatta kilometrin maantiematkalla on asiassa osansa. —"

"Samoinkuin naapurin isännän hurjalla ajolla… Kiitoksia vaan,

mutta minun suussani ei tuollaiset myöhästyneet tuomiset maistu
miltään!" —

"Hm… jätetään sitten vasta tuomatta…"

"Tahi tuodaan oikealla ajalla."

Sammutettuaan janonsa kääntyy Harmo itsestään lähtemään,

porhaltaen koti-ikävän painostamana jo kaivon luota täyteen
juoksuun.

"Kiitos hyvästä neuvosta!" kuuluu Antin ääni etenevän kärrin

tärinän säestämänä sanovan ja eroittaa Annan herkkä korva siitä
äänestä muutakin: hillityn harmin ansaitun nuhteen saannista. —

Ohrapään Antti on yksi niistä miekkosista, joitten teot eivät ole

kyläläisten soimausten, — joskin usein puheen alaisina. Hän on
pohjaltaan hyvä ja tunteellinen, ystävällinen kaikille ja sentähden
kaikki katsovatkin hänen markkinamatkojaan ja juopottelujaan
niinkuin jonakin ohimenevänä vallattomuutena, jolla on puolittaisen
luvallisuuden leimakin, nuoren miehen ikään ja asemaan katsoen…

Isäkään harvoin lausuu varoittavaa sanaa.

"Antaa pojan nyt vähän tuulotella, — kyllä se siitä talttuu", tuumii

hän ja kehaisee samalla itsekin nuorena miehenä "ilakoineensa."

Äiti kyllä itkee salassa, varoittaa poikaansa ja kantaa

katkeamatonta pelkoa ainoan lapsensa rappeutumisesta. Mutta Antti
välittää viisi hänen neuvoistaan. Hänellä on ikäistensä poikasten
yleinen vastenmielisyys äitien muka tarpeettomaan huolehtimiseen,
— eikä äidillä ole muuta neuvoa, kuin tyytyä siihen osaan mikä
hänelle annetaan.

Yksi ainoa vihamies on Antilla — Kello-Kaisa.

Hänet on Antti vihoittanut kerran, sanomalla Kaisaa "pitäjän

kalisevammaksi juorukelloksi —" ja sitä ei Kaisa koskaan sulata,
vaan levittää kaiken kansan tietoon Antin pienimmätkin erehdykset
— aina 'asianmukaisesti' suurennettuna. —

"Johan se Kaisa taas kuuluu kylällä minua kehuneen!" sanoo Antti

kerran Kaisan kulkiessa Ohrapään portin ohitse, johon Kaisa vastata
kiepsauttaa ettei hän "mokomasta miehestä kehtaa sanoa halaistua
sanaa, — ei kylällä eikä kotona!" — ja menee ylpeästi ohitse.

II.
Pari päivää myöhemmin Antin viimeistä kotiintuloa näkee Anna
hänen kyntävän kujansuun peltoa, jonka yksi nurkka pistäikse aivan
Iso-Marttilan pihan reunaan asti.

Katsellessaan Harmon vakaista kulkua ja Antin astuntaa sen

perässä, hulvahtaa Annan mieleen iloinen turvallisuuden tunne.

Kuinka kernaasti hän tahtoisikin kiinnittää tuon pojan

kotiturpeeseen, — niin lujasti, niin irroittamattomasti istuttaa siihen,
ettei sen mieli milloinkaan joutaville retkilöille tekisi! — Ja tuhat
kukkaisena, niinkuin piha-apilan, toivoo hän velvollisuuden ja
rakkauden tunteen hänen sydämessään kotia ja kotitoimia kohtaan
nousevan, toivoo että niin Antti Ohrapäässä, kun hän itse Iso-
Marttilassa todellisella innolla ja hartaalla työhalulla antautuisi
kotivainioita viljelemään! —

"Tuntuu oikein hauskalta, kun näkee joskus naapurin Antinkin

auran kuressa!" sanoo hän iloisesti isälle ja isäkin kömpii kivistävillä
jaloillaan lattian ylitse ikkunan viereen, panee tupakan ja seuraa
mietteissään kyntäjän kulkua.

"Kukapa senkin saisi tajuamaan mitä pelto viljelijältään vaatii."

"Ja mitä aika eläjältänsä odottaa. —" Anna ottaa ompeluksensa ja

innostuu ajattelemaan lapsuusajan asioita, kuinka he ennen yhdessä
Antin kanssa tuolla pellon keskellä kalliosaarekkeella leikittelivät ja
toistensa kilvalla taloja rakensivat.

Tavallisesti oli kumpaisellakin oma talonsa, mutta joskus

viehättyivät he yhteistäkin kotia rakentamaan ja erimielisyyttä oli
ainoastaan siitä, kummanko kotitalon nimellä sitä uudis-asuntoa
kutsuttaisiin.
 Niin lapsina. — Vaan tiedottomasti jäi niiltä ajoilta kumpaisenkin
sydämeen tunne, joka ijän kanssa kasvoi ja vahvistui, — tunne siitä,
että joskus vastaisuudessakin saattaisivat he yhteistä taloa
rakentaa…

Kunhan Antti vaan ei olisi tuollainen tuhlaajapoika! — Ja kunhan

Anna ei niin kylmän ylpeänä kenottaisi! —

"Jos nyt sitten pantaisiin tuohon pihanalus peltoon sitä

juhannusruista, kun mielesi kerran tekee", sanoo isä-ukko pitkän
vaitiolon perästä.

"Ehkäpä minäkin ennen kuolemaani ennätän tutustua sen

tuloksiin."

Anna on jo kauvan sitten ehdottanut tätä isälle ja nyt kun isä,

vanhanmiehen vakaisuudella asiaa tuumittuaan, suostuu siihen, on
Anna iloinen.

"Juho kyntäköön maan vielä kertaalleen, — vai mitä arvelet isä, —

ja sitten siemennetään se."

"Kyntäköön", vahvistaa isä.

"Hyvän sadon se on aina antanutkin tuo kotipelto", muistelee hän

sitten. "Ruis siinä on aina ollut miehen mittaista ja sinä vuonna kun
äitivainajasi tuotiin taloon, — se oli silloin niinikään rukiina, — työnsi
se viljaa kuin uhalla."

"Se kai kantoi isännälleen häälahjan, sekin!"

Ukon kasvoja kaunistaa kirkas hymy. —

 Niin kai se oli tehnytkin!

"Ja sinun syntymäkesänäsi se oli ensi kertaa heinänä, — sinä

vuonna se säännöllinen vuoroviljelys pantiin voimaan, — ja voi sitä
heinän runsautta mikä siitä lähti, sitä haasiain paljoutta mikä sen
pinnalla mojotti! — 'Noituus tuosta heinää noin nostattaa, ei sitä
siunaus kykene tekemään', sanoi silloin muuan ruotiukko, joka sattui
talossa olemaan." —

"'Elähän! Annalle ne heinät kasvaa, Annan onnella ne kortensa

korottaa!' vastasi siihen äitisi ja siinä uskossa oli koko väki." —

"Voi… voi —!" nauraa Anna hilpeästi ja se iloinen turvallisuuden

tunne, joka äsken hänen mielensä täytti, kasvaa kuin isän kertoma
heinäkylvö. —

Se aaltoilee koko päivän lämmittävästi hänen sielussaan ja saa

hänet iltapuoleen, kun Antti kynnössään on ehtinyt aivan piha aidan
taakse, menemään tämän pakinoille, aivan niinkuin lapsenakin ja
aitaa vasten nojaten laskemaan leikkiä ja puhumaan totta pitkän
herttaisen hetken.

"Olen koko päivän iloinnut, nähdessäni sinut tällaisessa työssä",

sanoo hän avonaisesti.

"Vai niin, — eipä tämä kovinkaan hauskaa ole kesähelteessä." —

"No valjasta sitten talvella Harmosi auran eteen. —"

"Niin ei ainakaan helle haittaa, — niinkö?"

"Minusta nuo hikihelmet ahkeran otsalla ovat kuin aamukaste

nurmikossa. — Ja usko pois, Antti, sellaiset turpeenpuskijat kuin
minäkin, tuntevat tietämättäänkin suurta kunnioitusta niitä
kumpaisiakin kohtaan!" —

"Ettäkö ihan näitäkin, jotka tästä tihuvat…" tiedustaa Antti

otsaansa kuivaillen.

Anna ei vastaa siihen mitään, mutta se kaunis välähdys, joka

syttyy hänen katseeseensa antaa kysyjälle myöntävän vastauksen
— enemmänkin.

Jos Antti olisi niitä ihmisiä, — niinkuin Anna on, — jotka

jokapäiväisellä ponnistuksella pyrkivät syventämään tunteitansa,
avartamaan järkeänsä — saisi hän nyt sen uskon, että juuri hänen
ahkeruutensa hikihelmet ovat tuolle tytölle enemmän, kuin kaikki ne
muut yhteensä, jotka vainioita kyntäväin otsia kastaa.

Kun Antti kotvasen katselee heidän entistä leikkitannertaan ja sitä

suojaavaa suurta koivua, saa hänen mielensä kappaleen sitä
rohkeutta, joka siitä aina Annan lähettyvillä putoaa, — ja
ravistaessaan aitaa jonka päällä hänen kätensä lepää sanoo hän,
koivua kohti nyökäten:

"Tuolla ei ennen tällaista vehettä tarvittu. — Siellä muistaakseni

olivat vainiot yhteisiä…"

Annan otsalle lennähtää pieni pimentävä varjo ja hän saapi

hetkisen taistella sisässään, ennenkuin entisellä huolettomuudellaan
vastaa:

"Niin, — mutta täällä kun sitä tarvitaan…"

"Minäpä haluaisin kaataa sen, hajoittaa maan tasalle!"

 Antin äänessä on lämpöä ja voimaa, — se on tulvillaan rajatonta
pyyntöä.

"Niin minäkin, — sitten — sitten kun sinä ensin näytät, ettei sitä
enää tarvita… kun jaksat kantaa sen." —

Tukahuttava toivottomuudentunne hiipii Annan mieleen ja

äskeinen varjo asettuu otsalle uudelleen. —

Miksi niin kipeästi viiltääkään sydäntä nyt — ja miksi laskeutuu

mieleen aavistus tumma ja kauvas ulottuva niinkuin pitkän puun
varjo kuutamolla —?

Siitä huolimatta tahtoo hän näyttäytyä Antille iloisena.

"Kun —?" Antin käsi ryskyttää voimakkaasti aitaa.

"Jaksaahan sen tehdä vaikka paikalla!" —

"Niin sen, — mutta se toinen aita ei kaadukaan yksistään

käsivarren voimalla." —

Antinkin silmiin on kokoutunut surun sumua. —

"Elä kerro satuja, Anna, — sano suoraan. — Voisimmeko vielä

kerran rakentaa yhteistä taloa?" —

Anna pakoittaa itsensä hymyilemään, vaikka hän mieluummin itkisi

ja sitten kokoaa hän kaiken lämpönsä ja arvokkaisuutensa sanoihin:

"Voimme, Antti, sittenkun sinä osoitat olevasi raitis ja

kotiturpeeseen kiintynyt mies, — ei ennen."