1837 (The Haunting of Hadlow House

Book 5) Amy Cross

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/1837-the-haunting-of-hadlow-house-book-5-amy-cros
s/
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Onko niillä aseita?

— Joku kivääri ja haulikoita.

— Kuinka paljon heitä on?

— Ehkä noin viisikymmentä.

— Me vangitsemme ne kaikki. Kymmenen miestä tuvan tälle

seinälle, ikkunat rikki ja muutamia hälyytyslaukauksia. Loput
muodostavat kaksi ketjua, jotka kiertävät talon. Valmiina!

Ikkunat helähtivät rikki, kuului muutamia laukauksia. Punaiset

hyökkäsivät kaikki sille puolelle rakennusta, josta laukaukset
kuuluivat.

— Suojelkaa itseänne, kunnes me teemme saartoliikkeen.

Ketjuun!
Eteenpäin mars!

Punaiset saarrettiin pian ja he laskivat aseensa.

Ei edes yhtään laukausta ehditty ampua heidän puoleltaan.

Kulmakunnan pelätty punakaarti oli vankina talon saunassa, ja

pilapuheita sinkoili heille kuin rakeita.

— Lämmitelkää nyt siellä huomiseen.

— Sopii hautoa jäsenet norjemmiksi, kun kerran tapella aikoo.

— Kiitoksia vain kivääreistä, ne olivat hyvään tarpeeseen.

 — Älkää nyt suotta siellä hätäilkö, kyllä ryssät tulevat teitä sieltä
auttamaan.

— Ja Siltasaaren herrat.

— Ei ne jouda, kun istuvat senaatissa.

— Hei, onpa meillä nyt jo kättä pitempää! Joka miehelle ase. Ihan
tämä joukko nyt jo näyttää sotaiselta.

Joukko järjestyi uudelleen ja lähti marssimaan. Oli saatu vauhtia

äsken suoritetusta sotaliikkeestä. Kovaksi tallattu tanner kumahteli
miesten askelten alla. Viimeisenä ajeli joku hevosella kuljettaen
punaisilta saatuja ampumatarpeita.

Aamun sarastaessa joukko majoittui kirkonkylään. Pyhä sota oli

alkanut, vapauden jano nostatti valkoisen armeijan ensi rivit
liikkeelle..
III.

Seuraavana aamuna ajeli Mäenpään isäntä työväkeä aamukahville.

Kovinpa raskaasti ne nyt nukkuivatkin vielä, vaikka kello kävi jo
kuudetta.

Paikkakunnan punakaartilla oli yöllä ollut salaiset harjoituksensa,

ja uni vaati nyt velkaansa. Miehet nousivat verkkaan ja haukottelivat
ärjähdellen. Nuristiin. Olisihan tässä nyt joutanut makaamaan, kun
kerran vallankumous oli tulossa. Saattaisi siinä rytäkässä tulla
univelkaakin. Miehistä ei vielä kukaan tietänyt syrjäkylän punakaartin
viimeöisestä kohtalosta. Sana oli kyllä sieltä näillekin lähetetty
lopettaa työt ja majoittua valmiiksi Punamäen torppaan siksi, kun
toisin määrätään, mutta lähetti oli välillä pistäytynyt kotiinsa ja
saatuaan kuulla, että kaarti oli vankina, ei uskaltanut enää lähteä
liikkeelle.

Tartuttiin haluttomasti puhdetöihin, haukoteltiin ja ärjähdeltiin.

— Pitäisi mennä talliin, kuului isäntä käskevän.

Rengit täyttivät käskyn vastahakoisesti.

Hetkistä myöhemmin asetuttaessa aterialle kysyi joku miehistä:

 — Missä ovat Tuomas ja Lauri?

— Lienevät kylään pistäytyneet, virkkoi isäntä jurosti.

— Taitavat olla lahtarien asioilla, jurahti joku miehistä. — Taitaisi

olla nyt parasta pysyä kotonaan.

— Niin minustakin, että jokainen pysyisi työnsä ääressä, sanoi

isäntä painavasti ja jatkoi: — Tähän asti ei ole tarvinnut talonväen
tiliä tehdä menoistaan palvelijoille.

— Nyt onkin toinen aika, kuului uhkaavasti.

— Olkoon aika mikä tahansa, mutta minä en tahdo tästä

eteenpäin kuunnella teidän uhkauksianne, jyrähti isäntä pöydän
päästä. — Kapinavehkeisiin minä ainakin kiellän teitä
osaaottamasta, niin kauan kuin olette minun työssäni ja leivissäni.

Sanoi ja meni kamariin. Siellä kumminkin Juho jo katui, mitä oli

tulistuessaan tullut sanoneeksi. Maksoipa tosiaankin vaivan ruveta
mokomille puhumaan mitään! Tähän asti oli hän sen varonutkin ja
koettanut rauhallisesti neuvotella. Ei jaksanut tällä kertaa enää hillitä
itseään. Ja mitäpä auttoi enää hyvyyskään heidän kanssaan.
Varmasti tulisi hänenkin talostaan kapina vetämään useita miehiä
mukaansa. Perheet, jäisivät hänen huollettavikseen. Nehän olivatkin
syyttömiä joka tapauksessa. Vaikkapa veisaisivatkin samaa virttä
kuin perheen pääkin. »Työmieshän» oli nykyään ollut heidän
opettajansa. Sen oppeja oli saarnattu ja kylvetty, ja nyt ne kantoivat
hedelmää.

Juho painui sänkyyn ja jäi miettimään. Piippukin sai sammua ja

unohtua. Emäntä liikehti levottomana huoneesta toiseen. Näytti
jotakin askaretta tekevän, mutta se jäi kesken. Kuului raskaasti
huokailevan, mutta ei tullut valittamaan. Mahtoi surra poikien
kohtaloa. Pelkäsi kai heidän joutuvan punaisten uhreiksi.

Juho sytytti piippunsa, mutta ei muistanut sitä sen enempää.

Mitähän ne nyt täällä aikovat punakaarteineen ja julistuksineen?

Tietysti kai täällä samaan malliin kuin muuallakin. Kuljetaan talosta
taloon ryöstämässä ja tappamassa. Vihatut isännät ja emännät on
saatava tieltä pois, ehkäpä pojat ja tyttösetkin. No, pojat nyt ovat
menneet, mutta muu perhe saa sitä enemmän kokea turvattomuutta
ja väkivaltaa. Mikä tuli turvaksi, jos alkavat ryöstää ja murhata.

Suojeluskunnan on täytynyt kai lähteä kotinurkkien ulkopuolelle, ja

tänne jää vain sellaista väkeä, jossa ei ole puolensa pitäjätä. Ensin
olisi pitänyt kotinurkat puhdistaa ja sitten vasta lähteä kauemmas
vihollista hätyyttämään. Kai niillä joka paikassa aseita on, ryssäin
aseita. Tähän asti on ryssä syönyt ja kalvanut tätä maata, nyt antoi
muka vapauden, mutta jätti verikoiransa tänne raiskaamaan. Kun
olisi nyt nuoressa polvessa kuntoa, että maksaisi vuosikymmenien
kärsimykset hyvällä mitalla ja antaisi nykypäivien häpeästä
semmoisen iskun, että eivät tänne toista kertaa liioin pyrkisi! Mutta
heillä on aseet ja varustukset ja meidän oma työväkemme mukana.
Kyllä taisi tulla nyt kaikesta loppu.

Juho katseli ikkunasta ulos. Päivä paistoi kuin keväällä, ja vesi

tipahteli räystäistä. Pelto pohotti hohtavan valkoisena, tasaisena
aukeamana. Tunkiot oli toki saatu tehdyiksi. Nyt ne olisivat jo
jääneetkin. Töistä ei näyttänyt tulevan mitään.

Juho hymähti surullisesti katsellessaan siinä ikkunassa tasaisia

talon peltoja. Jos nyt punaiset saisivat haluamansa mullistuksen
aikaan, miten noitakin viljeltäisiin? Ehkäpä kävisivät kuin haukat
haaskan kimppuun, jakaisivat ja riitelisivät kuka parhaimman palan
saa. Sillä ei sitä heidänkään yhdenvertaisuuttansa ole kuin paperilla
ja suussa vain. Jokainen ottaisi toisen suusta parhaimman palan.

Niin, mitenkä tuon pellon kävisikään ja tuon metsän? Pelto

paloiteltaisiin. Joku ehkä kävisi viljelemään, mutta toinen möisi heti
osansa, hävittäisi rahansa ja olisi yhteiskunnan hartioilla kuten
tähänkin asti. Toinen saattaisi jonkun vuoden viljellä, kyllästyisi ja
jättäisi siihen. Kohta olisi vain ojanvarsilla kasvava metsä merkkinä
pellon paikasta.

Joku vieras kolisi pirtin puolella. Juhon mietteet keskeytyivät.

Vieras kuului kysyvän isäntää, hetkisen perästä raotti kamarin ovea.

— Ka täällähän se on, päivää! Tulin tuomaan uutisia.

Vieras, Tiehaaran isäntä, veti oven kiinni perässään.

Juho kehoitteli painamaan puuta, emäntä keittiön puolella näkyi

kiidättävän pannua tulelle. Vieraan ilmestyminen taloon näinä
raskaina päivinä oli mieluinen asia.

— Et ole kai vielä kuullut, että Taka-Kinnulan punakaarti on viime

yönä vangittu.

— Älä! No sehän nyt olisi…

Juho haki sikarilaatikon esille.

— Ja aseitakin ovat niiltä saaneet ja hevoskuorman

ampumatarpeita.
Olisi tässä kohta saatu lyijyä nahkaan!
 — Peijakas! Meidän miehetkö vangitsivat?

— Niin. Olivat hyökänneet Lampaalaan, johon miehet viime yönä

majoittuivat. Punaiset on nyt viety kirkonkylään ja ovat hyvässä
tallessa. Kaipa siellä on miehet toisilla paikkakunnilla puhdasta
tekemässä.

— Jumala heitä auttakoon vaikeassa työssään, virkkoi emäntä,

joka oli tullut ovelle kuulemaan uutisia.

— Ja on täällä vieläkin uutisia…

Tiehaaran isäntä kaivoi taskustaan samanpäiväisen kotikaupungin

sanomalehden.

— Koko Pohjola on noussut ja ryssät siellä riisuttu aseista jo

melkein joka paikassa.

Juhon kasvot värähtivät. Kiireesti pujotti hän lasit nenälleen ja

tahtoi omin silmin tutkia uutiset, tullakseen vakuutetuksi niiden
todenperäisyydestä.

Hetken perästä laski hän lehden kädestään ja virkkoi

keventyneenä:

— Kun kerran Pohjola nousee, niin ei ole hätää. Vähitellen siitä on

kaikkien noustava. Ja kun ryssät saisi pois, niin eiköhän näistä
omista ryssistä pian selvä tulisi.

Tiehaaran isäntä ilmoitti vielä, että Juhon oli tänään mentävä

kirkonkylän esikuntaan, johon oli kutsu saapunut.

— Mutta enhän minä voi taloa tähän jättää… punaisten käsiin.

 — Kyllä niistä huoli kai pidetään ja vuoropäivin siellä on oltavakin.
Minä tulen jo ylihuomenna sinun paikkaasi hoitamaan. Joka miehen
tässä on tehtävä voitavansa.

— Ja mielellään tekeekin.

Juho nousi käskeäkseen miehet töihin.

Mutta pirtissä ei ollut muita kuin renki Kalle ja vanha Tuomas.

— Mihin miehet ovat menneet?

Tuomas oli kenkäänsä korjaamassa ikkunan ääressä, josta

murahti:

— Mikäpä hurjien menot tietää. Kiroilivat tässä aikansa ja sitten

lähtivät. En kehdannut kysyä herjojen reisuja.

Juho hieman hätkähti. Jokohan olisivat nyt tämän paikkakunnan

punikit päättäneet yrittää.

Juho käski valjastamaan nopeasti hevosen itselleen. Otti naulasta

puhtaan sarkatakin ylleen ja heitti hyvästit emännälle, joka
huolehtien talosta pyyteli pian palaamaan.

Lähtiessään Juho vielä vakuutteli vaimolleen:

— Punaisia ei sinun tarvitse pelätä. Ei ne nyt uskalla, kun saavat

tietää, miten on jo toisille käynyt. Yöksi hommaan tänne naapurin
Mikon ja pari muuta miestä.

Reki vierähti pihamaalta maantielle, ja kulkunen helisi

himmenevässä illassa. Emäntä katseli hetken ikkunasta ja raskaasti
huoahtaen ryhtyi jälleen askareihinsa.
— Kunhan ei vain Juhokin sille tielleen jäisi.
IV.

Punamäen torpassa odotetaan punakaartia harjoituksiin. Iltapäivällä

on pidetty salainen neuvottelukokous. Viestintuoja on tuonut
sanoman, että Taka-Kinnulan punakaarti on hölmöyttään antautunut
vangiksi, mutta aiotaan kirkonkylän ja naapuripitäjän punakaartin
avulla heidät vapauttaa ja samalla vangita lahtarit, jotka ovat
majoittuneet kirkonkylään.

Kello 11 illalla on kutsuttu kaarti koolle Punamäkeen, jossa kerran

vielä harjoitetaan ja sitten pienissä joukoissa pitkin metsiä
hiihtämään kirkonkylään. Sieltä kaartit yhtyneinä jatkavat matkaa
naapuripitäjään, jossa saadaan apujoukkoja ja aloitetaan pitäjien
puhdistus. Tänä iltana saadaan keskuskomitealta tarkempia
määräyksiä.

Torpan ikkunat on peitetty rievuilla ja matoilla. Vanha Kustaa käy

vähän väliä kuulemassa, eikö tulijoita jo näkyisi. Vanha Saara
valmistelee kahvia isolla pannulla.

Työväen punaisella painettu vallankumousjulistus on pöydällä.

Vanha
Kustaa katselee sitä myhäillen.
 — Punaisella se on räntätty. Jokohan olisivat lahtarien verellä
painaneet?

— No niin se raatari Aapo sitä vakuutti, virkkoi Saara hellan

äärestä. — Veren kuuluvat tiristävän paikalla, ja kyllä sen saa
ottaakin. On sitä köyhälistönkin verta imetty. Nyt sen saavat tuta,
mitä iankaikkinen — sorto maksaa. Vieläköhän nyt herjaavat
roletaaria, kun se valtaan nousee ja näyttää… kyllä ne nyt
riemuitsevat tämänkin pitäjän porvarit, että jopahan otetaan nirri pois
köyhälistöltä, vaan nauraisin minä, jos jo huomenna olisivat joka
sorkka kynsillään.

— Vaan piruko sen tietää, jos niillä lahtareilla on vaikka

minkälaiset aseet, jurahtaa Kustaa maaten ryntäillään ja syljeksien.

— Aseet… haist… vieläkö sinä näitä puollat, saatanoita. On niitä

aseita tälläkin puolella, ja joka päivä kuuluu tulevan monta
junanlastia Pietarista. Jumaliste, jos minä olisin nyt mies, niin minä
lähtisin. Mäenpään ja Hakamaan ukon ja akan minä ensiksi pistäisin
niin kuin sian vain. Saisivat kerrankin nähdä, että on sitä voimaa ja
valtaa muillakin, ei vain heillä.

— Lähteähän tästä minunkin pitäisi. Saisi siellä nyt tavaraa ja

muuta hyvää, mutta nuo nivuset…

— Niitä nivusiasi sinä aina huudat. Laiskuus sinua vaivaa ja

arkuus. Pelkää muka henkensä menevän, nahkiainen. Menisi edes
tavaraa hakemaan, kun nyt kerrankin sitä tasataan. Mutta mitäs
tämä, ruopii vain korvallistaan ja nivusiaan huutaa. Kyllä sieltä
Kustaa saa mitä vain tahtoo. Lupasi kengät ja vaatekankaan
lähettää. Lähettäisi Kaisullekin, vaan ei kuulu ryökinälle kelpaavan.
On muka varastettua tavaraa. Kustaa poika se ei muita odotellut.
Sanoi painavansa pääarmeijaan. Suurena miehenä se sieltä palaa.
Sanoi sitten Mäenpään ottavansa heteilleen, ja mikäpä on ottaessa.
Kyllä se jo huomenna niiltä asukkailta joutaa.

Saara kiehui ja vapisi sisäisestä innostuksesta. Keikautti

kahvipannun hellan laidalle ja meni ulos kuuntelemaan. Palattuaan
sieltä alkoi jälleen pauhata:

— Lahtareita kuuluu maantien täydeltä ajavan etelään päin, mutta

suden kurkkuun sinne nyt menevät. Suutari-Jannen Kustaavakin
nauroi, että huomenna sitä leivotaan jo joka kylässä vehnästä
lahtarien jauhoista. Suutari kuuluu olevan esikunnassa ja oli sanonut
sokeria ja vehnäjauhoja varaavansa koko vuodeksi. Kustaava lupasi
minullekin puuhata. Kyllä se nyt loppui niiltä itseltään vehnäsien
syönti.

Porstuasta kuului kolinaa, tuvan ovi reväistiin auki ja reuhaava

miesparvi syöksyi oven täydeltä sisään.

— Hei hulinata, onko kahvi valmis? Voi jumaliste, jos nyt olisi litra
pirtua!

— Kyllä sitä pojat huomenna saadaan. Oikein vesi minunkin

kihahtaa kielelleni. Halituli, halitun, halituli… kuulkaas, pojat,
pidetään tanssit huomisiltana lahtarien päämajassa!

— Saakuri, siitä tuleekin hauskaa! Apteekista haetaan pirtua! Hei,

onko se sakin päätös?

— On, on, suostutaan. Pidetään vain tanssit ja viimeiseksi

halataan kaikki kirkonkylän hienot naiset!

— Kaaja sinä ämmä kahvea kuppiin, tässä tulee, pojat, kuuma yö!
 — Missä Kustaa on?

— Se on jo paremmissa paikoissa. Pääleiriin sanoi menevänsä.

— Kattos poikaa. Olisi meidän sakiin lähtenyt.

— Ottakaa pojat nyt karski luonto päällenne. Tänä yönä kattotaan

mitä lahtarit ovat viimeksi syöneet!

— Olisi pitänyt ottaa taloista hevoset ja ajaa oikein komiasti

kirkonkylään.

— Vielä sitä ajetaan ruunallakin. Tämä poika valikoi parhaan oriin

kirkonkylän herrojen talleista, ja sitten sitä hilsun kanssa ajetaan.

— Ei täss' nyt joura hilsuja ajeluttamaan. Ohimennen vain

halataan!

— Huomisiltana, pojat, nukutaan höyhenpatjoilla. Mennään

pappilaan yöksi ja ryökinät otetaan kavereiksi!

— Ja nyt kiväärit esiin ja temppuja tekemään!

Pojat! Tulee pirunmoinen yö. Nyt ei saa pelätä perkeleitäkään!

Lattialuukun alla olivat kiväärit kätkettyinä pistimineen. Ne otettiin

esille, niitä ojennettiin, tähtäimiin ja keksittiin edelleen raakoja
sukkeluuksia. . — Mitä näillä tämän vertaisilla! Ja ammuksiakaan ei
kuin kourallinen. Helvetti!

— Kyllä siellä on toisilla aseita. Nyt asentoon, pojat!

Joukko, joka oli sangen kirjavaa, asettui riveihin. Johtaja näytti

hieman neuvottomalta.
 — Silloin kun komennetaan rintamaan, asettuu jokainen noin sylen
päähän toisistaan, aloitti hän.— Ja kun komennetaan eteenpäin, niin
joka miehen on silloin, jumaliste, hyökättävä. No, eteenpäin mars!
Suorassa rivissä! Paikoillanne! Pyssy poskelle vie! Laukaiskaa! Näitä
komennuksia ei saa joka kerta jäädä odottamaan. Silloin kun lahtarit
hyökkäävät, on ammuttava niin p—leesti, ja silloin kun taas lahtarit
eivät ammu, on meidän parasta tehdä hyökkäys. Koetetaanpa
uudestaan. Asentoon! Eteenpäin mars! Älkää nyt p—le seinästä läpi
menkö! Hiljaa! Silloin kun komennetaan perääntymään…

— Mutta sitäpä ei peräännytä, piru vie!

— Kun peräännytään, niin juostaan taaksepäin niin s—n asti!

— Älä nyt piruja puhu. Kuka takaperin juoksee?

— Sinäkö tässä komennat vai minä!

— No älä nyt p—le kovin pröystäile. Kyllä tässä tuommoisia

komentajia on.

— Kyllä tämä jo riittääkin. Neuvoisit vain miten isojen herrojen

vatsa aukaistaan!

— Kyllä se temppu osataan! Täss' on puukko jo siltä varalta!

Vahti tuli ulkoa ja sanoi kuuluvan ääniä metsästä.

Joukko hätääntyi.

— Jokohan lahtarit p—leet! — Pyssyt piiloon!

— Miehiä tuvasta vähemmäksi! Ulos pellolle, p—le!

 — Nouskaa uunin päälle!

Silmänräpäyksessä tuli tuvassa hiljaista. Kuului vain uunin päältä,

jonne osa miehistä oli hyökännyt, hiljaisia kirouksia ja hätäistä
huohotusta. Rohkein miehistä oli ulkona kuulostamassa tulisiko
ketään. Mutta vielä ei ketään kuulunut. Mies palasi sisään ja kiroili
toisten tyhmyyttä.

Viestintuojahan sieltä vain oli tulossa.

Hiihdosta hiestynyt mies astui sisään. Äskeinen melu alkoi

uudelleen.
Viestintuoja kertoi kuulumisia, lisäillen omiaan.

— Eläköön vallankumous!

— Hiljaa, olkaa hiljaa! Täällä on tärkeä julistus.

Viestintuoja otti taskustaan paperin, piirin keskusneuvoston

tiedonannon.

Oli muodostettava heti paikkakunnalle vallankumousoikeus, joka

ottaisi pohtiakseen ja tuomitakseen vastavallankumoukselliset
sopivaan rangaistukseen. Oikeus saisi istua heti ja tehdä tuomionsa,
jotka pantaisiin seuraavana päivänä täytäntöön, kun punakaartit
yhtyvät vangittuja tovereita vapauttamaan.

— Mitä läsnäolijat sanovat tästä? Asioilla olisi kiire.

— Perustetaan heti oikeus. Onhan tässä vielä kaksi tuntia aikaa

ennen lähtöä.

— Vahteja olisi kai ulos lisättävä.

 — Siitä huolehtii päällikkö. Valmistellaan me kokousta, joka
valitsee vallankumousoikeuden. Kuka puheenjohtajaksi?

— Suutari Ripatti.

— Ollaanko yhtä mieltä?

— Ripatti astukoon esiin. Kuka kirjuriksi?

— Räätäli Kannisto. Kannatetaanko?

— Kannatetaan.

Ripatti astui pöydän taakse otettuaan astiahyllyltä Saaran

sokerivasaran puhemiesnuijakseen.

— Kokous on alkanut Minä vaadin hiljaisuutta.

Ottaen juhlallisen ilmeen aloitti suutari:

— Näinä päivinä on Suomen köyhälistö astunut ratkaisevan

askeleen.
Vallankumous on julistettu ja…

— Ei mitään pitkiä puheita. Pääasiaan vain!

— … ja työväestö on ottanut vallan käsiinsä ja tahtoo lausua

tuomionsa kansanvallan kavaltajille. Vielä tänä yönä ratkaistaan
vastavallankumouksellisten kohtalo koko maassa, ja kuten toverit
kuulivat, on meitäkin pyydetty asettamaan vallankumousoikeus tälle
paikkakunnalle. Tämän toimituksen tärkeyden toverit kyllä
ymmärtävät ja ehdottavat siis ensiksi, kuka valitaan oikeuden
puheenjohtajaksi.
 Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus, joka tuntui omituisen juhlalliselta.
Olihan työväelle ensi kertaa annettu valta istua oikeutta ja tilaisuus
valita oikeuden jäsenet. Tilanteen kaameutta lisäsivät tuvan
peräseinää vasten läjätyt kiväärit pistimineen. Ne tulisivat olemaan
välineinä tuomioita täytäntöön pantaessa.

Joukko neuvotteli. Hiljaista kinasteluakin kuului. Omituista, että

kukaan ei nyt kiroillut. Jokin outo kaameus esti kiroukset tulvimasta.
Salaperäinen raskas käsi painoi läsnäolijoita, vaikka he itse eivät sitä
käsittäneet.

— Valitaan Ripatti puheenjohtajaksi, tuomariksi, kuului joukosta.

— Onko se yksimielinen päätös?

— On, on.

Puunuija kumahti pöytään.

— Ja keitä kokous ehdottaa jäseniksi. Pitäisi olla ohjesäännön

mukaan kuusi jäsentä.

Neuvoteltiin hetkinen. Jäseniksi valittiin paikkakunnan

räätälimestari, peltiseppä, pari työmiestä ja kaartin johtaja
varamiehineen.

Pöytä siirrettiin peräseinälle. Vanha Saara levitti sille liinan ja asetti

tuolit ympärille. Hetken aprikoituaan meni hyllylle ja toi sieltä vanhan
raamatun, jonka asetti pöydälle.

— Mikä se on?

Saara hykerteli käsiään ja naurahteli hämillään:

 — Raamattuhan se… jos sitä korkea oikeus niinkuin tarvitsee.

— Viekää helvettiin!

Saara häkeltyi, mutta selvisi pian ja naurahti. Olisihan hänen se

pitänyt tietää, että eihän ne sitä raamattua…

— Tunnustetaanko vallankumousoikeus lailliseksi? kysyi suutari,

joka oli heittänyt hatun pois päästään, jota esimerkkiä toisetkin olivat
seuranneet.

— Tunnustetaan.

— Hyvä. Istunto siis aloitetaan. Kennäs toimikoon sihteerinä.

Seurasi taaskin tovin kestävä hiljaisuus. Puheenjohtaja teroitteli

tärkeän näköisenä kynäänsä, ja sihteeri järjesteli papereitaan. Vanha
seinäkello löi rämisten kahtatoista, ja kuin ihmeen kautta sen heiluri
seisahti viimeisen lyönnin jälkeen. Hiljaisuus tuntui kaamealta.
Salainen, raskas käsi näytti taas painavan läsnäolijoita.

— Meillä ei ole aikaa hukattavana minuuttiakaan. Kansan pyhä

asia ei salli viivyttelyä. Vallankumouksen vastustajat on tuomittava
täällä niinkuin muuallakin yhtään armahtamatta. Nyt on hetki lyönyt,
jolloin kansan sortajat saavat tuomionsa. Tuomiot tekee nyt kansa
itse ja panee täytäntöön myöskin. Meidän on siis nyt käsiteltävä,
ketkä tällä paikkakunnalla katsotaan vaarallisimmiksi
vallankumoukselle. Heille julistetaan kuolemantuomio, jonka he
täysin ovat ansainneet. Vähemmän vaaralliset jäävät vangiksi,
kunnes vallankumous on loppuun suoritettu. Kansa, siis läsnäolijat,
saavat nyt ehdottaa tuomittavat ja lausua heidän nimensä tälle
vallankumousoikeudelle.
 Joukko näytti selviävän äskeisestä painajaisesta ja osoitti taas
kiihtymyksen oireita.

— Mäenpään isäntä.

— Harkitseeko kansa ja oikeus hänet syylliseksi

kuolemanrangaistukseen?

— Kuolemaan! huusivat läsnäolijat kuorossa.

— Me vaadimme myöskin, että Mäenpään omaisuus jaetaan

kansalle! Se on köyhälistön hiellä koottu!

— Kannattavatko sitä oikeuden jäsenet? kysyi puheenjohtaja.

— Kannatetaan.

Nuija kumahti pöytään. Joukon hiestyneillä kasvoilla näkyi raaka,

ivansekainen ilme.

— Ehdottakaa edelleen. Mitä Mäenpään poikien suhteen olisi

tehtävä?

— Ne tuomitsee punakaarti, koskapa ovat liittyneet lahtareihin.

Ehkäpä jo saavat tänä yönä tuomionsa.

— Mäenpäässä on vielä emäntä.

— Olkoon. Mitä me vanhasta akasta. Mutta Hautamäen isäntä. Se

lähetetään taivaaseen!

— Katsooko kansa ja oikeus hänet syylliseksi…

 — Kuolemaan, kuolemaan! Hän on pahin nylkijä. Omaisuus
kansalle! Pojat oli vangittava.

— Onko se päätös?

— On, on. Se pitäisi tuomita hirteen!

Nuija kumahti uudelleen.

— Ja sitten Tiehaaran isäntä, ja emäntä. Kumpainenkin! Ei yhtään

armoa!

— Paras olisi polttaa roviolla!

— Tiehaaraan ensiksi tuomiota täyttämään!

Puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.

— Vaatiiko siis kansa ja oikeus näitä tuomittaviksi?

— Vaatii, vaatii. Johan sen kuulitte! Piruako sitä enää utelee! Ne

aivan ensiksi.

Nuija kumahti. Joukon hiestyneillä, pidätetystä raivosta

vääntyneillä kasvoilla värehti mieletön ilo. Kerrankin oli saatu
tilaisuus kostoon, joka nyt pantaisiin toimeen täydellisesti.

Vielä kaksi muuta kyläkunnan isäntää poikineen tuomittiin. Isännät

ammuttaviksi, pojat vangittaviksi, ja oikeuden istunto päättyi.

— Ja niihin päätöksiin eivät asianomaiset voi hakea muutosta

lahtarisenaatilta, ilvehti oikeuden puheenjohtaja.

Kaartilaisten kasvoilla väreili tyytyväisyys.