Karppinen Lauri

TUK-104 Systemaattisen teologian perusteet: luentopäiväkirja

VIIKKO 1: 13.-15.1.2020: Mitä on systemaattinen teologia & Miten Jumalasta voidaan puhua?

Huomiot filosofisten ja uskonnollisten tekstien konteksteista hämmästyttävät minua aina.

Ensimmäinen sukupolvi ei lukenut tekstejä, joita kommentoida – kun ensimmäiset tekstit oltiin
kirjoitettu, vasta sitten saattoivat muut kertoa mielipiteensä ja mahdollisesti vertailla tekstejä.
On niin helppo unohtaa, että ensimmäiset kristityt olivat alkujaan juutalaisia, että heillä ei ollut
Raamattua käytössään, josta Jeesuksen opetuksia saattoi tarkasti seurata, että kirjoitettu teksti
on joskus syntynyt. Se tuntuu niin itsestäänselvälle asialle nykymaailmassa, joten on hyvä, että
siitä muistutetaan.

Ei kantaa normatiivisuuteen – systemaattinen teologia on ihanteellisesti objektiivista

tutkimusta, eikä opeissa olennaista ole se, ovatko ne oikeita vai eivät, vaan pikemminkin se,
että miksi ne ovat olennaisia oppeja ja miten ne ovat päässeet niin tärkeään, ortodoksiseen
asemaan. Opit eivät myöskään ole samoja kaikkien kristinuskon suuntausten välillä, vaan
vaihtelevat jyrkkyydeltään ja suvaitsevaisuudeltaan. Objektiivisuus antaa ihanteellisen aseman
tutkia ja syventyä aiheeseen antamatta omien tunteiden ottaa valtaa.

Akateeminen teologia ei siis ole itsestäänselvyys - ennen kaikki teologia oli sulautunut yhteen,
ja Lutherinkin aikana vaikutettiin keskittyvän enemmän siihen, mikä oli oikeaoppista, kuin
siihen, miten oppi muotoutui ja miksi, jota käsittelemme nykyään. Oppi muuttuu kirkon
muuttuessa sitä ympäröivän maailman muuttuessa, eli oppiin vaikuttaa hyvin paljon asiat, jotka
tapahtuvat sen ympärillä.

Opin auktoriteetin lähteet olivat mielenkiintoinen aihe. Miten eri tavoilla voidaan korostaa eri
asioiden merkitystä uskossa ja uskonnossa, ja eri uskonsuuntauksissa? Joissakin korostetaan
Raamatun sanaa Jumalan nimittämänä ilmestyksenä, ja kirkkoa sen välittäjänä ja varjelijana,
kun taas muualla ihmisen henkilökohtainen ilmestys ja herätys ovat olennaisia osia asian
suhteen.
Erityisesti tunteita herättivät 15.1. käsitellyt tekstit. Jumaluudessa on mielestäni jotakin
selittämätöntä, jotekin ihmiselle vaikeaselkoista ja mahdotonta ymmärtää, ja tuo tunne sen
takia luonnollisesti on kiinnostava. Anselm Canterburylaisen Jumalalle osoitettu pyyntö
ymmärryksestä puhutteli ja liikutti – ilman uskoa ei voi ymmärtää, sillä sellaista, johon ei usko,
on hankala ymmärtää ja selittää, keskustelimme vierustovereideni kera.

VIIKKO 2: 20.-22.1.2020: Millainen Jumala on? Mikä on kristinuskon ja muiden uskontojen

suhde?

Uskontunnustuksista puhuessa Salminen totesi, että kuolleidenkin mielipiteet on otettava

huomioon ja siksi uskontunnustuksia on hidas ja hankala muuttaa. Tämä oli jotenkin
silmiäavaavaa – en ollut ajatellut perinteiden määrittelemistä kuolleiden mielipiteiden
kunnioittamisena ennen.

Pohdin myös, onko uusi sukupolvi aina muutoksenhaluinen – halutaanko aina asioita muuttaa,
kun vanha sukupolvi on poissa kuvioista? Ja muuttuvatko ihmisten mielipiteet
oikeaoppisuudesta niin paljon sukupolven aikana, että uusi kirkolliskokous täytyy pitää?
Ymmärrettävää on toki, varsinkin nykyään kielen nopean kehityksen takia, että halutaan
modernisoida kirkon käyttämää kieltä – esimerkkinä sana “vanhurskas”, joka on käytössä
oikeastaan ainoastaan kirkon yhteydessä eikä ole nykyistä arkikieltä.

Jumalaa kuvataan hyvin eri tavoilla. Kolminaisuusoppikin on kiistelty asia – Onko Jumala Isä,
Poika ja Pyhä henki kaikki samassa – Jumalalla on siis eri maskeja – kuten monarkialisminen
modalismi toteaa? Entäs Kristus? Onko hän ihminen vai kenties kuten doketismin oppisuunta
opettaa, ihmisen näköinen, mutta ei kuitenkaan ihminen?

Viikon toiselta luennolta jäi mieleen erityisesti alun video, jossa esille nousi se, miksi kristinusko
saa tutkia omaa näkemystään muiden uskontojen kautta mutta muiden uskontojen
näkemysten tutkiminen kristinuskon kautta on harhaoppista, varsinkin kun kristinuskokin on
ottanut niin suuria vaikutteita kreikkalaisesta filosofiasta.
Ekslusivismi on ovela asia. Usein se naamioituu inklusivismin muotoon, mutta kun käsittelimme
luennolla tarpeeksi esimerkkejä, alkoi näiden kahden eron huomaamaan. Pluralismi oli myös
mielenkiintoinen käsite, ikään kuin kristinuskosta riippumaton, ja nöyrä tavalla jota
inklusivismissa ja varsinkin eksklusivismissa ei näe. Eksklusivismi varsinkin tuntuu kovin
alentavalta – ajatus esimerkiksi paavin teksti ​Nostra aetate vaikuttaa herttaiselta tavalta yrittää
viestiä, että muutkin uskonnot ovat hyväksyttäviä, mutta loppu toteaa, että Jeesusta pitäisi silti
seurata vaikka muut uskonnot eivät olekaan varsinaisesti haitaksi.

“Konstantinolainen käänne” oli suuri muutos jota olemme käsitelleet historialliselta kannalta
Kristinuskon historiassa. Rooma käänsi suuntansa alle sadassa vuodessa uskonnollisesta
pluralismista, joka suvaitsi muut uskonnot kunhan niiden harjoittajat uhrasivat jumalilleen tai
jumalalleen, kristinuskoon virallisena uskontona. Kristityt ovat ehkä unohtaneet vainot, joita
edelliset sukupolvet ovat kokeneet, tai sitten kokevat että ovat tämän kollektiivisen
kärsimyksensä vuoksi etuoikeutetut puhumaan oikeaoppisuudesta, mutta jotenkin se tuntuu
kummalta konseptilta opettaa Kultaisen säännön kanssa.

VIIKKO 3: 27.-29.1.2020: Hyvä elämä antiikissa, keskiajalla ja modernissa maailmassa

Hyvään elämään on liittynyt todella päämääräpainotteisia ajatuksia varsinkin antiikissa ja

keskiajalla, joka sitten mukaili ja ihannoi antiikkia. Ihmisen päämäärä toistuu mielestäni vieläkin
keskusteluissa – mikä on elämän tarkoitus on kysymys, jota olen itsekin pohtinut jo melko
nuoresta saakka. Tämän viikon luennot jättivät minut pohtimaan omaa näkökulmaani, mutta
myös reflektoimaan sitä, miten antiikin käsitykset vaikuttavat yhä. Täytyykö ihmisen täyttää
tietty päämäärä? Voiko ihminen olla onnellinen ja elää hyvää elämää ilman tiettyä päämäärää?
Mitä sitten, kun tuo päämäärä on täytetty? Entä jos päämäärä on jotakin, jota täytyy pitää yllä?

Naturalistinen virhepäätelmä oli mielenkiintoinen käsite johon en ollut törmännyt ennen.

Meille selitettiin, että se merkitsee johtopäätöksen siitä, millaista maailmassa on, tekemistä sen
perusteella, mitä maailmassa on. Ymmärtääkseni se siis toimii jokseenkin näin: maailmassa
tapahtuu pahoja asioita, joten maailman on pakko olla paha. Tämä ei luonnollisesti pidä
paikkaansa, sillä maailmassa on myös hyvää. Se tarkoittaisi, että maailma on hyvä. Reflektoin
ehkä omaakin ajatusmaailmaani sekä uskontojen välisiä kiistoja itsekseni. Usein ihmiset
tuomitsevat tietyn ryhmän hyvin herkästi; olen törmännyt ihmisiin ja kuulunut itsekin ihmisiin,
jotka ajattelevat, että koska kristinuskossa on tapahtunut pahoja asioita ja kristityt ovat tehneet
pahoja asioita, kristinusko on paha. Luonnollisesti nyt vanhempana olen liikkunut pois tästä
ajattelumallista, mutta sitä kohtaa silti.

Filosofia on se, mihin ihminen alkaa keskittyä, kun hän elää mukavasti. Ei ihmisillä, jotka
joutuvat kamppailemaan selviytyäkseen, ole aikaa pohtia filosofiaa ja sitä, mikä on elämän
tarkoitus. Elämässä on yksi päämäärä, hengissä selviytyminen seuraavaan päivään. Minua silti
mietitytti, kun luennolla aiheeksi nousi se, että filosofia on eliitin ylellisyys. En ole koskaan ehkä
kokenut itseäni eliitiksi – toisaalta ehkä tässä heijastuu myös aika vahvasti se, millainen elintaso
Suomessa on. Olen “köyhä opiskelija” mutta en kyllä toisaalta myöskään kamppaile
selvitytäkseni ja ehdin ajatella filosofiaa ehkä enemmänkin kuin haluaisin. Onko
nyky-yhteiskunnassa eläminen todella eliittiin kuulumista?

Viimeisenä haluaisin mainita Kantin. Pidin hänen ideoistaan. Ne reflektoivat yleistä “kultaisen
säännön” ideaa, varsinkin kategorinen imperatiivi, ja antavat hyvin selkeän ohjeen
hyveellisenen elämään. Voin kuvitella, että jos noudattaa hänen sääntöjään, nukkuu yönsä
hyvin. Käsittelemme toisellakin kurssilla Kantia hieman, ja on mielestäni hyödyllistä käydä nämä
asiat hieman eri näkökulmista läpi. Systemaattisen teologian tapa on ehdottomasti itselleni
jotenkin helpommin ymmärrettävä. Ehkä verrannaistan kaiken helpommin uskontoon sen
kautta, ja vaikka en juurikaan ymmärrä uskontoa tyylillä “uskontoa ei voi koskaan täysin
ymmärtää, siihen vain uskoo/sitä vain harjoittaa”, uskaltaisin väittää että ymmärrän sitä silti
paremmin kuin monia muita asioita.

VIIKKO 4: 3.-5.2.2020: Kristillisen ihmiskäsityksen muotoutuminen ja se nykykeskustelussa

Antiikissa oli teema, että vain koulutettu eliitti pääsi vaikuttamaan asioihin. Nyt opimme, että
opit sekä opin kysymyksetkin olivat eliitin ajatuksia. Olen kuullut toisella kurssilla, että
esimerkiksi Magdalan Marian rooli Uudessa Testamentissa yritettiin mitätöidä syntiseksi
naiseksi, luultavasti juuri tämän pienen eliitin aloitteesta. On sääli, että niin sanotut tavalliset
ihmiset eivät päässeet muodostamaan dogmia – toisaalta jos ei ollut lukenut kirjoituksia, oli
oppien pohtiminen varmasti hankalaa, mutta sitten taas oppien julistaminen harhaoppisiksi
hankaloittaa suuresti nykyaikana kuvan luomista varhairkristillisyydestä. Myös luennoilla
keskusteltu poliittinen uskonnollisuus 300-400-luvuilla oli mielestäni vaikeaa, varsinkin jos
tiettyihin oppeihin on jääty kiinni aikaisemmilla luennoilla puhutun “kuolleiden mielipiteiden
kunnioittamisen” takia. Jos nämä mielipiteet ovat enemmän poliittisia kuin uskontoon
perustuvia, kuulostaa se mielestäni hyvin ongelmalliselta.

Minulla meni jonkin aikaa yrittää ymmärtää tämän viikon “teemaa”. Miten Efesoksen ja
Khalkedonin formelit liittyvät nykykristittyjen ihmiskäsitykseen? Kun palat alkoivat lopulta
loksahtaa paikoilleen, ne kävivät kyllä järkeen. Kristuksen ihmisyys heijastelee kristityissä, ja
Kristuksen hyveiden pitäisi siis peilautua tässä ryhmässä. Minua yllätti se, miten laaja konsepti
ihmiskäsitys oli; niin paljon oksia jotka levittyivät eri kartan osiksi: ihmisen olemus, ihminen ja
synti ja pelastus, ihmistä koskeva tieto ja mistä tietoa saa.. Tuntuu siltä, että luennoilla
käsitellään paljon asiaa jota en ole koskaan tullut ajatelleeksi; toisaalta kahdentuhannen
vuoden aikana ehtii pohtimaan aika paljon oppeja. Kahdessakymmenessä vuodessa ehtii
oppimaan niistä ehkä muutaman.

Nautin suuresti uskonnon/teologian sekä luonnontieteiden vastakkainasettelun purkamisesta,

jota luennolla tehtiin. Se, että näkökulmien kerrottiin olevan toisiaan täydentävät, oli mielestäni
hyvä idea. On paljon, jota ihminen ei tiedä vieläkään, ja on paljon jota ihminen ei luultavasti tule
koskaan pystymään selittämään. Tiede ei ole täydellistä.

Lutherin malli oli hieman hankala ymmärtää, mutta tekstianalyysi, jota luennolla suoritimme,
selvensi asiaa. On mielenkiintoista seurata, miten Lutherinkin käsitys ihmisistä on muuttunut.
Eräällä toisella kurssilla käsittelimme reformaatiota, ja erääksi sen piirteistä mainittiin, että asiat
jaettiin usein kolmeen osaan. En voinut olla ajattelematta corpus-anima-spiritus-mallia. Lisäksi
koen, että Lutherinkin ajatusmallin muuttuminen luo ikkunan siihen, miten ihminen kehittää
ajatustapaansa jatkuvasti. En näe, että Lutherin kaksi- ja kolmiosaiset mallit sulkevat toisiaan
välttämättä pois, mutta katsoisin, että niiden perustat eroavat toisistaan jonkin verran.
Kolmiosainen malli myös mielestäni heijastelee vahvasti sitä, että luonnontieteet ja uskonto
eivät välttämättä sulje toisiaan pois, vaan luovat yhdessä kokonaisuuden ihmisestä olentona,
jota ei pysty selittämään täysin tieteen raameissa.

VIIKKO 5: 10.-12.2.2020: Kristittyjen yhteisö, keskiaika ja vuoropuhelu katolisen ja luterilaisen

kirkon välillä

Piispan ja diakonien tehtävät ovat syntyneet jo aika varhaisella ajalla. On hienoa nähdä, että
vanhat perinteet, jotka on nähty hyödyllisinä yhteisölle, jatkuvat yhä ja mukautuvat modernin
maailman tarpeisiin.

Kristityt ovat nähneet itsensä jo kirkon varhaisista vaiheista Jumalan valitsemina. On

mielenkiintoista, miten ajatus siitä, että tätä ryhmää ei yhdistä suinkaan heidän samankaltainen
moraalinsa, vaan juuri Jumalan valinta. Se tuntuu olevan tavallaan ristiriidassa synnin ajatuksen
kanssa; Jeesus on anteeksiantanut synnit, mutta silti synti ja synninpäästö on suuri osa opetusta
aina Lutheriin saakka, joka huomautti että syntejä ei pitäisi saada ostettua anteeksi, vaan
ihmiset on jo lunastettu vapaiksi.

Pohdin eri kristittyjä ryhmiä. Monet heistä näkevät itsensä ainoina oikeina pelastuksen
arvoisina ihmisinä. Millaista on kuulua ryhmään joka vähättelee muita niin? Millaista on elää
vahvassa uskossa siitä, että pelastuu, vaikka on muitakin radikaaleja ryhmiä, jotka uskovat että
heidän uskonsa on ainoa tapa pelastua? Kohtaavatko näiden ryhmien arvot? Uskovatko he, että
jokin toinen ihmisryhmä saattaa pelastua, vaikka heidän arvonsa eivät kohtaisikaan
täydellisesti? Ja jos heidän arvonsa kohtaavat, uskovatko nämä ihmiset että pelkkä ekskluusio
ryhmästä tarkoittaa että ei pelastu?

On silti mielenkiintoista miten varhaiskristittyjä pidettiin omana kansanaan. Se kuulosti

varmasti uhkaavalta aikana, jolloin valtaukset ja poliittiset petokset olivat hyvin arkipäiväisiä
asioita – kansa, jolla ei ollut omaa maataan, voisi olla vaara keisarin maa-alueille.
VIIKKO 6: 17.-19.2.2020: Kristityt osana yhteiskuntaa, urbaani kristinusko, uskonnollinen
suvaitsevaisuus sekä uskonnonvapaus

Ihailen varhaiskristittyjen henkeä. He päättivät erottua joukosta ja pitää kiinni moraaleistaan

maailmassa, jossa kyseiset moraalit nähtiin epätavallisen tiukkoina. Jäin kyllä miettimään, oliko
kaupungissa asuminen sitten kuitenkaan järkevää jos koki sen olevan täynnä kiusauksia ja
syntiä. Luulisi että ahdistaisi elää paikassa, jossa kaikkien moraalit tuntuvat olevan omiaan
vastaan?

Luento suvaitsevaisuudesta jäi mieleeni erityisen mielenkiintoisena. Kuumottelin hieman, josko

paikalla syntyisi raivokasta kiistelyä, mutta kaikki puhuneet tuntuivat olleen kiinnostuneita
aiheesta ja kunnioittaneen toisiaan. Suvaitsemiseen liittyvät valta-asetelmat olivat myös asia
jota pidin mielenkiintoisena; tosiaan, jos suvaitsee niin sitten on vallassa olla sietämättä.
Suvaitseminen on sitten, kuten luennolla Goethen lainaus kertoi, omankaltaisensa loukkaus.
Olet väärässä, mutta minä siedän sinua. Mutta miten pitäisi kutsua asioita joihin ei voi
vaikuttaa, joista ei oikein pidä mutta jotka ovat silti hylkäämisrajan yläpuolella? Suvaitsevaisen
rasistin paradoksi oli melkein surkuhupaisa esimerkki asiasta.

Luennolla Goethen yhteydessä mainitut mustavalkoisuus ja ehdottomuus ovat toisaalta

mielestäni myös tärkeitä huomioita aiheesta puhuttaessa ja tuovat esille hyvin sekä eri ihmisten
mielipiteet asian suhteen sekä sen, että suvaitsevaisuus uskonnon ja minkä tahansa suhteen ei
ole niin yksinkertainen asia kuin miten sen voisi ajatella. Suvaitseminen ei ole mustavalkoisesti
hyvä, ja suvaitsemattomuus mustavalkoisesti paha, ja eri asiat näyttäytyvät eri ihmisille hyvin
erilaisina. Esimerkiksi uskonnollisissa ryhmissä eroavaisuudet saattavat olla suuria. Joillekin
mahdollisesti triviaali teko saattaa olla tiukasti kiellettyä toisessa ryhmässä. Esimerkiksi
ehtoollisella viinin juonti; alkoholi perinteisesti kuului ainakin ennen raittiusliikkeitä
ehtoolliseen, mutta alkoholi on haram, kiellettyä, islaminuskossa.

Joka tapauksessa historiallisesti suvaitseminen on ollut melko poliittista ja ihan fiksu liike
mielestäni. Keskiajan kirkon 1. kanoninen oikeus, eli ajatus siitä että asioita pitää sietää jos
niiden oikaiseminen häiritsisi elämää enemmän kuin häiritsevä asia itse, mahdollisti luultavasti
ainakin hieman erilaisuutta keskiajalla. Se, että suvaitsevaisuus kehittyi konseptina antiikista
keskiajalle, yllätti minua, koska olen ehkä mieltänyt antiikin ajaksi, jolloin sääntöjä ei ollut niin
paljon, ihmiset urheilivat alasti ja palvoivat ketä halusivat, kunhan vain maksoivat veronsa.
Mutta että keskiajalla rajoitettiin poliittista valtaa siten, että ihmisistä ei voinut hankkiutua
eroon noin vain jonkin suvaitsemattoman asian vuoksi, oli vain uusi tieto.

VIIKKO 7: 24.-26.2.2020: Uskonto, kilvoittelu ja urheilu (asketismi) ja systemaattisen

teologian ajankohtaisia kysymyksiä

Olin tällä viikolla erityisen innoissani askeesiaiheesta, sillä aihe on kiinnostanut minua jonkin
verran jo lapsesta pitäen. Liittyen viime viikon urbaaneihin kristittyihin ja heidän
moraalikoodeihinsa, puhuimme siis erilaisista rajoituksista joita kristityt varsinkin uskonnon
varhaisessa vaiheessa ovat asettaneet itselleen. Keskustelu siitä, sopiiko kristityn nauraa, oli
mielenkiintoinen. Tavallaan käsitän naurun hillitsemisen luostariyhteydessä sekä kohteliaan
käytöksen ihmisiä kohtaan, mutta pelkän vakavamielisyyden tavoittelu ehkä menee yli hilseen.
Clemenskin tosin varoitti liiallisesta surumielisyydestä ja huomion herättämisestä. Kuulostaa
siltä, että kristityt yrittivät piilotella muilta ja erottua joukosta mahdollisimman vähän. Askeesi
arkena tavallisille kristityille kuulostaa ehkä hieman kaukaiselta nykypäivän kontekstista, joten
nauramattomuuteen on hankala samaistua.

Askeesissa nauramattomuus kävisi järkeen itsehillinnän takia. Kaikki askeesiin liittyvä kuulostaa
muutenkin enemmän tai vähemmän äärimmäiseltä, joten nauramattomuus ei ole varmastikaan
edes radikaalein asia jota askeesissa olevat harjoittavat. Antonios Suuren päiväohjelmaan
sisältyvä päivittäinen työ sekä tämän yörukoukset kuulostivat raskailta, mutta ne varmasti
laittoivat ajattelemaan omia rajoja ja uskoa.

Mietin kaupunkikontekstin yhdistämistä askeesiin. Mahdolliset houkutukset ja synti ympärillä

tarjosivat kieltämättä kristitylle mahdollisuuden kieltäytyä. Jos ei ole mahdollisuutta rikkoa
sääntöjä, ei niitä voi rikkoa. Jos on mahdollisuus eikä siihen tartu, on itsehillintä hyvä. Toisaalta
kaupungeissa oli varmasti myös enemmän kristittyjä ja siten helpommin hyvä verkosto ystäviä
jotka jakoivat samankaltaisen ajatusmaailman. Tietyllä tapaa yhdistän askeesiin hiljaisuuden ja
sen, että etsitään yksinäisyyttä, ja siihen kuvaan kaupunki ei, ainakaan antiikin aikana, oikein
sovi.
Askeettinen kirjallisuus kuulosti hyvin mielenkiintoiselta. Olisin halunnut käsitellä aihetta
enemmänkin, mutta ajattelin, että tutustuisin siihen myöhemmin itsekseni. Askeesi ylipäätään
on niin mielenkiintoinen aihe, että siihen olisi voinut käyttää paljon enemmänkin aikaa, mutta
niin olisi toisaalta voinut kaikkeen muuhunkin kurssin aiheista.