Lauri Karppinen

TUK-103: Käytännöllinen teologia uskonnon tutkimuksessa

Käytännöllinen teologia on tutkimusaineena laaja. Se kattaa niin jumalanpalveluksen rutiinien

tutkimuksen kuin uskonnollisen kasvatuksenkin, ja tutkii sekä suuria, monikulttuurillisia
kaupunkeja, että pieniä kyliä. Eivätkä käytännöllisen teologian tutkimusalat jää siihen. Myös
viestintää esimerkiksi internetissä voi tutkia käytännöllisenä teologiana. Mutta mitä se oikeastaan
sitten on? Tämän esseen tarkoitus on koota yhteen havaintoja sekä päättelyitä, jotta asiasta saataisiin
selkeämpi määritelmä.
Käytännöllinen teologia myös yllättää monipuolisuudellaan. Luennoilla on kuultu
monien eri aiheiden asiantuntijoiden näkemyksiä asioihin, ja kurssi on tarjonnut myös luettavaksi
erilaisia lähteitä, jotka ovat herättäneet ajatuksia. Olemme oppineet myös muista kulttuureista – ja
omastammekin, josta tuntuu kurssin myötä paljastuvan yhä enemmän puolia joista ei ollut tietoinen,
ja nousevan yhä enemmän kysymyksiä. Seuraavassa tutkimme, kuinka käytännöllisen teologian
nimikkeen alle putoaa tieteenaloja, jotka tutkivat elämän kirjoa ja uskonnollisuutta sekä miten
uskonto ja ihmiset vaikuttavat toisiinsa.
Liturgiikka
Jumalanpalveluselämän tutkimus tutkii, kuten nimi kertoo, jumalanpalveluksista eletyssä elämässä
ja osana ihmisten uskonnollisuutta. Liturgiikkanakin tunnettu ala tutkii siis muun muassa pyhiä
sakramentteja ja näiden elementtejä ja toimitusta – miten musiikki liittyy osaksi toimitusta,
millainen rila, jossa toimitus pidetään, on, miten ihmiset käsittävät toimituksen, ovat kaikki osa
alaa. (Johan Bastubacka, TUK-103. 12.11.2019).
Islamin rukous, Salat, on kuin jumalanpalvelus, säännöllinen ja säännöstelty. Salateja
on päivän aikana yhteensä viisi, ja niillä on jokaisella määritetty aika. Shiialaiset saattavat vähentää
rukousten määrän kolmeen yhdistämällä keskipäivän ja iltapäivän rukouksen sekä auringonlaskun
ja iltarukouksen. Rukoilemista suositellaan tutustuttavaksi lapselle noin seitsenvuotiaana, ja
kymmenvuotiailla se on normaalisti jo osa päivärutiinia. Rukouskutsussa sekä rukousvastauksissa
todistetaan uskoa yhteen ainoaan Jumalaan, kuten usein rukouksissakin. Imaami johtaa rukouksia,
joissa kaikki osanottajat tekevät rituaaliset liikkeet samassa tahdissa. Kumarruttaessa käytetään joko
savikimpaletta tai mattoa otsan alla, joskus laakeaa kiveä, riippuen suuntauksesta. Usein vain
perjantain puolipäivän rukousta vasten lähdetään moskeijaan, usein perheen kanssa. Valvominen
rukoilun takia ei ole suositeltavaa paitsi jos on ahdingossa, sillä nukkumista pidetään Jumalan
lahjana (Heikki Palva ja Irmeli Perho, Islamilainen kulttuuri. s. 27-29).
Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen alkoi uskonnonvapauslaki näkyä
jumalanpalvelukseen osallistuneiden määrässä, ja kun sekularisaatio lisääntyi 1950-luvulla,
sunnuntain jumalanpalvelusten osallistujamäärät ryhtyivät hupenemaan, kunnes lopulta
2000-luvulla enää harvat päättivät osallistua. Kyseessä saattaa kuitenkin olla se, että uskonnon
harjoittaminen muuttuu; individualismin myötä myös uskonnosta tulee yksityisempää ja
yksilöllisempää. Vaikka uskonnon julkinen harjoittaminen Suomessa onkin vähäistä, noin kaksi
kolmasosaa pitää itseään uskonnollisena (Ann-Maarit Joenperä, Jumalan lapset Isän sylissä. s.15).
Kirkolla onkin ollut painetta uudistua, ja jumalanpalvelusuudistuksessa on keskusteltu
jumalanpalveluksen kontekstualisoinnista muun muassa nykykieleen siirtymisen avulla.
Jumalanpalveluskaavaa noudatetaan siis nykyäänkin. Sekä islamissa että evankelisluterilaisuudessa
vaikuttaa siis olevan tiettyjä kaavoja, joita toistetaan – salat sekä jumalanpalveluskaava luovat
rituaalit, jotka ovat selkeät ja joita ei välttämättä ymmärrä ilman opetusta tai ohjelmakaaviota. Juuri
tämä on kiinnostavaa käytännöllisessä teologiassa. Toisaalta tietyissä kirkoissa
jumalanpalveluskaavan noudattaminen on tärkeämpää kuin toisissa (Joenperä, s.188). Islamissa
rukous kuvataan ihmisen kehittäjänä. Myös Joenperän tutkimuksessa kuvataan, että
jumalanpalvelus voi kehittää ihmistä ja toimia apuna esimerkiksi pelkoa vastaan (Joenperä, s.186).
Liturgiikka ja jumalanpalveluksien tutkimus antaa hyvän kuvan siitä millaisia
uskonnon käytännöt ja perinteet ovat. Rutiini, joka uskossa syntyy, vaikka sitä eivät kaikki
jakaisikaan, muodostaa myös ”perinteisen uskon” pohjan. Ei voida tutkia sitä, miten esimerkiksi
tietyt ihmisryhmät poikkeavat ”normista”, jos normia ei määritellä. Myös tämän tyypillisen
uskonnollisuuden muuttuminen ajan myötä on kiinnostava ajatus, ja kertoo usein aikakaudestaan.
Pastoraaliteologia
Paavo Kettunen määrittää pastoraaliteologian alana, joka yrittää kehittää käytännön sielunhoidon
psykologisia sekä teologisia näkemyksiä. Kerrottu kokemus onkin pastoraaliteologian alaa, ja se
keskittyy tulkitsemaan tätä kokemusta. Sen terapeuttinen näkökulma syntyi Yhdysvalloissa, ja
sielunhoitotyö nähtiin alussa työntekijä-asiakassuhteena kahden ihmisen kohtaamisen sijaan.
Suomessa ryhdyttiin kuitenkin soveltamaan sielunhoidon ideoita, ja syntyi lähimmäiskeskeinen
sielunhoito, jossa vaikka sairaalakonteksti oli yhä läsnä, se ei kuitenkaan ollut asian pääpointti (Auli
Vähäkangas, Pastoraaliteologia tutkimuksenalana. s.66-67). Kyseessä on siis yksilön auttamista
usein uskonnollisessa kontekstissa, vaikka sitä koskeva tutkimus itsessään onkin usein
tunnustuksetonta (Auli Vähäkangas, 14.11.2019).
Pastoraaliteologiassa tutkitaan usein kriisejä, joita yksilöt käyvät läpi, sekä sitä, miten
toisten kohtaaminen auttaa heitä selviämään tästä äkilisestä muutoksesta. Tutkimuksissa usein
tarkastellaan yksilöä etsimässä sovintoa jonkin asian kanssa. Ei kohdata pelkästään itseään ja omia
kriisejään, vaan kohdataan myös läheinen, jonka kanssa keskustellaan, ja sen lisäksi usein myös
Jumala. Näiden tapaamisten, joissa kohdataan läheisiä, elämän arvot tulevat usein esille.
Tutkimuksessa pitää myös muistaa, että tutkijan täytyy tiedostaa, millainen suhde hänellä on
tutkimuskohteeseen. Usein he saattavat osallistuakin tutkimuskohteen toimintaan. Myös rutiinit ja
rituaalit, joilla yksilöt saattavat päästä kriisitilanteen läpi, ovat tutkittu aihe (Vähäkangas, s.69-71).
Korostettavaa on myös se, että Vähäkangas kertoo, että sielu ja keho eivät ole
tutkimuksessa nykyään enää erotettu, kuten ennen, vaan että kehoa pidetään tärkeänä osana ihmistä
- yhdessä nämä kaksi tekevät ihmisen. Kehollisuudella tarkoitetaan sukupuolta sekä seksuaalisuutta,
mutta lisäksi myös tunteita ja ihmisen perustuntemuksia, jotka ovat teemoiltaan kovin diakonisia,
kuten nälkä. Tärkeää nykytutkimuksessa on myös ottaa huomioon kontekstit esimerkiksi kulttuurin
osalta sekä kielien kautta. Myös moniuskontoisuuden huomioiminen on kriittisen tärkeää -
uskontojen väliset kohtaamiset tulevat todennäköisesti lisääntymään vielä nykyisestä (Vähäkangas
s.70).
Uskonto ja oikeusjärjestelmät
Perinteisessä suomalaisessa nationalismissa vaikutetaan viittaamaan Raamattuun, muokaten hieman
sen oppeja – Israelin Jumalan kansasta tuleekin Suomen kansa, jonka täytyy ymmärtää sen
potentiaali ja identiteetti Valittuina. Tämä herättää myös nationalistisen aatteen kansasta – ja lopulta
tarkoituksesta puolustaa maataan ja kansalaisuutta. Nationalistisen ajattelun muuttuessa ja muiden
ajatussuuntien ottaessa tuulta siipiensä alle myös suomalaisten suhde kristinuskoon on muuttunut.
Myös lainsäädännön kautta. Nationalistiset liikkeet pyrkivät pitämään asiat samanlaisina - mikään
ei saisi haastaa kristinuskon asemaa, varsinkaan muut kulttuurit ja uskonnot. (Johan Bastubacka,
Uskonnon ja nationalismin liitos, 2017)
Kirkkolaki ja sen säätäminen Suomessa on ollut osa tätä prosessia, nationalismin ja
muiden aatteiden vaikuttaessa siihen kuten odottaa saattaa. Kirkollisilla säädöksillä on eri
säätäjätahoja, jotka ovat ajan myötä vaihdelleet. Kirkko sääti ensin omat säädöksensä
(n.1200-1500-luvuilla), kunnes 1500-luvun alussa kirkon lainsäädäntöä alkoi vahtimaan valtiovalta.
1500-luvulla kirkon täytyi hyväksyä uuden kirkkolain käyttöönotto, kun taas 1600-luvulla kuningas
sääti itse kirkkolain. Myöhemmin kirkko pääsi taas valmistelemaan lain itse, vaikka valtiovallan
täytyikin se hyväksyä. Kirkkolait ja niiden laatiminen – ja valta, joka niitä laatiessa on – tuovat
yhteiskunnallista vakautta, ja tämän takia valtiovaltakin on ollut mukana niiden tekemisessä. Kirkko
on tajunnut kirkkolain tuovan sille valtaa, ja 1900-luvulla kirkko toivoikin voivansa säilyttää tuota
valtaansa pitämällä kirkkolain yhteiskunnallisena – kansa ei niin tätä halunnut. 1900-luvulla
kirkossa ollaan myös todettu, että valtion tunnustus on hyvä asia, joka antaa kirkolle tietyn
etuaseman, ja siitä halutaan pitää kiinni (Jyrki Knuutila, Kirkkolainsäädäntö, 2012).
Nationalismi vaikuttaa siihen, miten uskonto nähdään, ja muovautuu sen
ideologioiden mukaan, kuten nationalismikin vaikuttaa uskontoon puolellaan. Tämä on luontevasti
käytännöllisen teologian kiinnostuksessa – miten aatteisiin vaikuttavat oikeassa, eletyssä elämässä
tapahtuvat valinnat, jotka sinänsä ovat erillään uskonnosta – mutta vain näennäisesti. Uskonto ja
politiikka sekä oikeus ovat sekoittuneet jo pitkään ja vaikuttaneet myös historian tapahtumiin
merkittävästi. Suurina vaikutteina voitaisiin mainita kahden miekan ja regimentin opit, jotka
määrittävät kirkon ja valtion ylivallat Jumalan säätäminä (Knuutila, 19.11.2019). Näiden oppien
vaikutusta nykymaailmassa voidaan tutkia siis myös käytännöllisen teologian nimikkeen alla.
Uskontokasvatus sekä kehityspsykologia
Uskontoa voi oppia monenlaisissa konteksteissa. Useimmiten mieleen nousevat esimerkiksi
seurakunta tai koulun uskonnontunnit, mutta myös ihmisten arjessa näkyy uskonnollisuuden
merkkejä. Lapsuudessa opitaan usein uskonnoista erilaisissa virallisissa ympäristöissä kuten
koulussa – tälläinen koulutus antaa usein pätevyyden esimerkiksi ammattiin tai seuraavalle
koulutusasteelle siirtymiseen – mutta myös epävirallisissa ympäristöissä kuten kuoroissa ja
arkisissa ympäristöissä joissa oppiminen ei oikeastaan ole tavoite, vaan tapahtuu elämisen rinnalla
(Tapani Innanen, 21.11.2019).
Uskonto, sen käsitteet ja myöskin käsitykset siitä “eivät perustu pelkästään älyllisiin ja
kognitiivisiin prosesseihin”, vaan tunteilla on osansa lapsen uskonnollisessa kehityksessä, kuten
ovat myös suhteet teologisen tiedon välittäjiin - vanhempiin ja muihin tärkeisiin henkilöihin (Nils
G. Holm, Kehityspsykologisia näkemyksiä uskontokasvatukseen, s.57). Tämä väite korostaa, että
uskonnollinen ajattelu ei kehity itsestään. Sitä voi kyseenalaistaa ja sitä voi analysoida ja oppia
tarkkailemalla ja pohtimalla, mutta useimmiten suurin vaikute tulee vanhemmilta – usein he
vaikuttavat myös siihen, millaiselle uskonnollisuudelle lapsi altistetaan.
Käytännöllinen teologia kietoutuu siis myös vahvasti yhteen psykologian kanssa ja
omaksuu pedagogiikan tutkimukseensa. Kuten uskontokin, se siis ulottuu elämän monille
osa-alueille, mutta ei missään nimessä ole kaavamaista kuten jumalanpalveluksissa. Jokaisen
ihmisen uskonnollisuus, kuten kasvatuskin, muotoutuu eri tavoin, ja tämän vuoksi yhtä mallia ei voi
soveltaa kaikkiin yhtä helposti kuin esimerkiksi eri evankelisluterilaisten kirkkojen
jumalanpalvelusmallia voisi.
Kaupunkiteologia
Kaupunkiteologia tutkii, miten kaupungit ja niiden kehitys vaikuttavat uskontoon. Ihmisten välinen
vuorovaikutus on tiheää ja jatkuvaa, ja tämä vaikuttaa myös yhteisöjen - myös uskonnollisten
yhteisöjen - rakenteeseen ja arkeen. Valinnan merkitys korostuu kaupunkikontekstissa - ystäviin ja
perheeseen tukeutumisen sijasta yhteisön joutuu etsimään itse. Suuret ihmisryhmät merkitsevät
suurempaa erilaisuuden kirjoa - myös uskontojen suhteen. Tämä antaa käytännölliselle teologialle
paljon tutkittavia aiheita, aina yksittäisten ryhmien tarkastelusta vaikkapa niiden välisten suhteiden
ja odotusten tutkimiseen. Ryhmien kuvataan myös vaikuttavan toisiinsa, vaikka myös eroavaisuudet
korostuvat pienissä ryhmissä, joissa jakautuminen on helppoa (Henrietta Grönlund, Mitä on
kaupunkiteologia? 2019. s. 3, 5).
Urbaani kontekstuaalinen teologia, joka käsittelee köyhyyttä, työttömyyttä ja muita
urbaaneja haasteita, vaikuttaa hyvältä tavalta lähestyä kaupungin uusia ongelmia - yrittämällä
samaistua niihin, ymmärtää mistä kaikessa on kyse, ja ratkaisemalla ongelmat ihmiset mielessä
pitäen. Humaania teologiaa, voisi melkein sanoa – kontekstin huomioon ottaminen on aina
hyödyllistä ja auttaa tutkijaa varmasti tavoitteissaan, vaikka puolueettomana pysyisikin (Grönlund,
2019. s.7).
Kaupungistumisen olettaisi johtavan ei välttämättä suoraan sekularisaatioon, mutta
mahdollisesti urakeskeisyyden kautta materialismin tärkeyden korostumiseen. Materian
“palvonnan” puolestaan voisi kuvitella vievän mielenkiintoa henkiseltä. Tosin, kaupungissa asuu
myös paljon ihmisiä joista osa on, melkein väkisinkin, kiinnostunut itsensä kehittämisestä. Tämä
näyttäisi aika ajoittain nousevan jopa trendiksi - pidetään itsestä huolta hidastamalla elämää ja
meditoimalla. Siitä vaikuttaisi olevan maallistuminen kaukana.
Uskonnon vaikuttaminen ympäristöönsä ja ympäristön vaikutus uskontoon korostuvat
siis myös kaupunkiteologiassa, kuten useissa muissakin käytännöllisen teologian oppialueissa.
Kaupungissa tulevat esille helpommin myös yksilöt – eivät pelkästään kirkon opit ja kirkon
näkökulma, vaikka käytännöllinen teologia tutkiikin molempia edellä näkemämme mukaan (Mitra
Härkönen, 5.12.2019).
Kirkkososiologia
Kirkkososiologia sisältyy käytännölliseen teologiaan. Käytännöllisessä teologiassa on siis myös
omalla nimellään tutkimusta, joka ei sinänsä liity tiettyyn kontekstiin ympäristön suhteen,
yhteiskunnallisen muutoksen vaikutuksista kirkkoon. Kirkkososiologiaan kuuluu myös kirkon
toiminnan tarkastelu ja se, miten kirkko sijoittuu uskonnollisuuteen ja yhteiskuntaan. Se on
tieteellistä työtä, joka tuo esiin tietoa kirkon elämästä kuten myös ympäristöstä, jossa se toimii. Sen
lisäksi sen on tarkoitus edistää muun muassa kirkon hallinnon päätöksentekoa ja tutkia, miten
yhteiskunnan muutokset vaikuttavat uskontoon ja sen harjoittamiseen. Kirkkososiologia on
puolestaan osa uskontososiologiaa, mutta siinä on käytännöllisemmät tavoitteet. Toisaalta se on
laajempi, toisaalta kapeampi ala, joka tutkii uskontoa yksilö- yhteisö- ja yhteiskuntatasoilla (Anna
Sofia Salonen et al. Kirkkososiologia tänään. 2017 s.488-489).
Uskontokuntien määrä on kasvanut. Kaupunkiteologiassakin usein pohdittu
yksilöityminen saattaa vaikuttaa tähän - ihmiset etsivät uskontoa, joka puhuu heille yksilöinä ja joka
vastaa parhaiten heidän mielipiteitään ja uskoaan. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluvien määrä
onkin noussut tasaisesti Suomessa. Kirkkoon kuuluvia puolestaan on prosentuaalisesti enemmän
pienissä kunnissa, vähemmän Helsingissä ja suuremmissa kunnissa ja kaupungeissa (Jussi Sohlberg
et al. Evankelisluterilaisen kirkon nelivuotiskertomus 2016. s.24, 28-29).
Myös kirkosta eroaminen ja sen syyt ovat tärkeitä sekä kirkon tutkimuksessa, mutta
myös elettyä uskonnollisuutta ajatellen. 2014 ja 2015 kirkosta eroamisen aaltoihin saattoivat
vaikuttaa konservatiivien protestit sukupuolineutraalia avioliittoa ja kirkon tukea maahanmuuttajia
kohtaan. Kirkosta eroaville on oma riskiryhmänsä - noin viidennes kirkon jäsenistä uhkaa erota
kirkosta, viidennes ei voisi koskaan harkitsevansa kirkosta eroamista, ja kaksi viidesosaa ei pidä
asiaa ajankohtaisena, tai ei ajattele kirkosta eroamista kovin usein. 1980-90-luvuilla syntyneillä
ihmisillä oli suurin todennäköisyys kuulua kirkosta eroamista harkitsevaan ryhmään. Koulutuksen
määrä vaikutti myös - perusasteen koulutuksen saaneet olivat todennäköisimmin eroamassa
kirkosta, mutta keskiasteen koulutetut olivat erityisen kiinni kirkossa. Työttömyys ja tuloaste eivät
puolestaan vaikuttaneet asiaan (Sohlberg et al. 2016, s.33-36).
Poikkialaisuus ja tieteidenvälisyys ovat erittäin tärkeä osa alaa. Kirkkososiologia
kertoo paljon siitä, mitä käytännöllinen teologia on. Sen voisi ehkä jopa kuvata edustavan kirkon
käytännöllistä teologiaa? Tutkitaan yhteisöä ja uskontoa ja miten se vaikuttaa ympäristöönsä, ja
miten ympäristö vaikuttaa siihen. Tutkitaan uskontoa eri tasoilla - henkilökohtaisilla ja vähemmän
henkilökohtaisilla. Mennään hyvinkin syvälle aiheeseen ja tutkitaan hyvinkin tarkasti ihmisiä, mutta
tutkitaan aihetta myös laajemmalti (Salonen et al. 2017, s.487, 490).
Lopputulos
Käytännöllinen teologia on kuin sateenvarjo tutkimusaloille ja -kohteille, jotka vaihtelevat pienen
lapsen kasvatuksessa havaittavasta uskonnollisuudesta suurien kirkkojen jumalanpalveluksiin ja
näennäisesti pienistä viestinnän muodoista, kuten yksittäisestä twiitistä, uskonnollisten yhteisöiden
lakijärjestelmiin jotka saattavat olla samankaltaiset koko maailmassa. Käytännöllinen teologia
sisältää siis edellä mainitut osa-alueet mutta sen lisäksi paljon muuta – se ei rajoitu pelkästään
kirkkojen tai muiden yhteisöjen käytäntöjen tutkimiseen mutta ei myöskään huomioi pelkästään
elettyä uskonnollisuutta, vaan ne yhdessä muodostavat kokonaisuuden.
 Käytännöllisen teologian luennoilla puheeksi on tullut usein se, miten samankaltaisia
uskontotiede ja käytännöllinen teologia ovat. Tutkimusaloina ehkäpä – ne tutkivat melko
samankaltaisia asioita ja saattavat käyttää hyvinkin samankaltaisia teorioita - mutta näkökulmina
niihin voi tehdä eron. Tämän näkökulmaeron hahmottamiseen menee usein aikaa, vaivaa ja suuri
kattaus monipuolisia tutkimuksia ja muita lähteitä, mutta ero on selkeä.
Käytännöllisen teologian näkökulma kohdistuu yhteisöihin ja uskontoihin – miten ne
vaikuttavat toisiinsa. Se ei niinkään kysy, mitä uskonto on ja miksi se on, joka vaikuttaa
enemmänkin uskontotieteen näkökulmalta, vaan millaista se on ja miten se näkyy. Nämä ovat
kokonaisuus – vaikka yksittäisiä kohtia uskonnosta yksilössä ja yhteisössä ja toisinpäin voi tutkia,
kertoo suurempi kuva myös enemmän alastaan ja siitä, mihin etsitään vastauksia – millaista uskonto
on, ja miten se näkyy käytännössä, oikeassa elämässä, eikä vain paperilla teorioina.
Lähteet:
TUK-103. Luennoitsijoina Johan Bastubacka, Auli Vähäkangas, Jyrki Knuutila, Tapani Innanen,
Mitra Härkönen
Islamilainen kulttuuri. Toim. Heikki Palva ja Irmeli Perho.
Jumalan lapset Isän sylissä : Narratiivinen tutkimus jumalanpalveluksen merkityksellisyyden
rakentumisesta kirkossakävijöille Tuusulan seurakunnassa. Ann-Maarit Joenperä. Helsingin
Yliopisto, 2013.
Pastoraaliteologia tutkimusalana. Kokonaisvaltaisuus, kehollisuus ja konteksti kohtaamisissa. Auli
Vähäkangas.
Uskonnon ja nationalismin liitos – kansallistumisesta sidoksen purkautumiseen. Johan Bastubacka,
2017. Teologia.fi.
https://teologia.fi/2017/01/uskonnon-ja-nationalismin-liitos-kansallistumisesta-sidoksen-purkautumi
seen/​ (Luettu 18.11.2019)
Kirkkolainsäädäntö – Kirkon vai yhteiskunnan asia? Jyrki Knuutila 2012. Edilex.
Kehityspsykologisia näkemyksiä uskontokasvatukseen. Nils G. Holm.
Mitä on kaupunkiteologia? Henrietta Grönlund, 2019.
Kirkkososiologia tänään. Anna Sofia Salonen, Anne Birgitta Pessi, Aura Nortomaa, Maija Penttilä
2017. Teologinen Aikakauskirja.
Evankelisluterilaisen kirkon nelivuotiskertomus. Jussi Sohlberg ja Kimmo Ketola, 2016. s.16-39.