JUNGHEINRICH Service Information JETI ForkLift SH v4.36 DE01 - DE14 01.

2023

JUNGHEINRICH Service Information

JETI ForkLift SH v4.36 DE01 - DE14
01.2023
To download the complete and correct content, please visit:

https://manualpost.com/download/jungheinrich-service-information-jeti-forklift-sh-v
4-36-de01-de14-01-2023/

**JUNGHEINRICH JETI ForkLift (SH) v4.36_DE Updated DE01-DE14 01.2023

Service Information ** Size: 9.7 Gb (Winrar Files, You will receive full after
downloading and extracting) Interface Languages: English, Hungarian, Dutch,
Danish, Spanish, Italian, German, Dutch, Norwegian, Polish, Russian, French,
Czech, Swedish Database Library Languages: Only DE Type of Program: Service
Information for Jungheinrich ForkLift Version: (SH) v4.36_DE Updated DE01-DE14
01.2023 OS: Window 7, Window 8, Window 10 32 & 64bit (Tested on win 10 pro
1607 64 bit) Quantity of CD: 1 DVD How To Install: Present Installation: Multiple
PCs Supporter: Present
Download all on: manualpost.com.

Visit ManualPost.com to get correct and complete item

 [Unrelated content]
Another random document on
Internet:
molemmat naapurit pohjosessa, Carolinat. Niinkuin nämäkin lakkasi
Georgia pian kyllä olemasta proprietori-siirtokuntana ja tuli
kuninkaalliseksi, s.o. siirtomaan maaherraa ei asettanut enää
proprietori virkaan, vaan kruunu.
Tämmöisiä kuninkaallisia siirtokuntia olivat sen ohessa Virginia, New
Jersey, New York, Massachussetts ja New Hampshire. Proprietori-
siirtokuntina pysyivät Maryland, Pennsylvania ja Delaware. Näissä
kaikissa siirtomaissa oli edustuslaitos, tavallisesti kaksi "kamaria;"
mutta eduskunnan päätökset olivat, ennen pääsemistänsä voimaan,
maaherran vahvistettavat, ja neuvoskunnan eli ylikamarin nimitytti
enimmäkseen kruunu tai proprietori. Toisin oli laita n.s. kartta-
siirtokunnissa, joilla oli kuninkaallinen vapauskirja. Semmoisia olivat
ainoastaan Rhode Island ja Connecticut. Näissä valitsi kansa itse
kaikki virkamiehensä, ylimmästä alimpaan, maaherralla ei ollut
mitään veto- eli kielto-oikeutta, ja kumpasenkin kamarin valitsi
niinikään kansa. Semmoinen oli alkuansa myöskin Massachusetts,
kunnes, kuten olemme nähneet, James II riisti siltä kartan pois; ja
uudessa, joka saatiin Englannissa tapahtuneen vallankumouksen
perästä, ei enää ollut oikeutta kuvernöörin valitsemiseen.
Valtiollisiin oloihinsa nähden olivat siten nämä kolmetoista
siirtokuntaa varsin erilaiset. Ja paljon erilaisuutta oli niinikään niiden
maan-laadussa, ilmanalassa, kansanluonteessa j.n.e. Toista oli Uusi
Englanti verrattain niukempine maaperineen ja vakavine,
kansanvaltaisine väestöineen, toista Virginia rikkaine tasankoineen ja
ylimysvaltaisine kasvimaan omistajineen. Ja väestö itse oli mitä
kirjavinta sekamelskaa: Englantilaisia, Skotlantilaisia, Irlantilaisia,
Saksalaisia, Hollantilaisia, Ruotsalaisia, Suomalaisia, Ranskalaisia,
puhumattakaan neekereistä, joita jo oli melkoinen määrä. Mutta
tästä kirjavuudesta huolimatta rakastivat he kaikki vapaita laitoksia
taikka oikeammin: laitoksia, jotka sopivat heidän oloihinsa. Tässä
kohden vetivät kaikki siirtokunnat yhtä köyttä, Itseveroitus-oikeuden
puolesta taisteli Virginia yhtä voimakkaasti ja yhtä innollisena kuin
Massachusetts, ja viimeinpä astuikin suuren vapaussodan johtajaksi
virginialainen mies. — Ulkonaisetkin erilaisuudet katosivat
katoomistaan, ja jo 18 vuosisadan keskivaiheilla oli eri siirtokuntain
erilaiset väestö-ainekset enimmäkseen sulaneet yhteen, yhdeksi
ainoaksi, englannin-kieltä puhuvaksi kansaksi.
XIII.
 Englantilaiset valloittavat Canadan.
Ken nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, hän
varmaankin säilyttää sielunsa silmän edessä mitä parahimman
kuvaelman niistä tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-
Amerikan rannikkomailla saivat kestää alueittensa alkuperäisiä
isäntiä vastaan. Indiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille,
hyökkäsivät tuon tuostakin rajaseutujen yksinäisten uutistalojen
kimppuun ja tappoivat säälimättä niiden asujamet. Siitä sitten
seurasi verinen kosto siirtolaisten puolelta, ja punanahkojen
wigwamkylät haihtuivat ratisevana liekkinä ilmaan. Nämä tämmöiset
kähäkät olivat melkein jokapäivästä leipää uutisasukkaalle
läntisemmissä erämaissa, kunnes veljien viljelys häntäkin saavutti ja
naapurit pääsivät auttamaan. Mutta tämä metsäläiselämä kasvatti
sukupolven tarkkasilmäisiä pyssymiehiä, joita pian tarvittiin vieläkin
suuremman vaaraan uhatessa.
Ne suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja
Englanti Euroopassa keskenään kävivät, ulottuivat aina myöskin
Amerikaan, jossa, kuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli
tukeva jalansija, nimittäin Canadassa. Heidän kuvernöörinsä
Quebekissä kokosivat suuret sotajoukot punanahkoja, jotka
hävittäen ja polttaen tunkesivat Uuden Englannin ja New Yorkin
maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset maksoivat samalla
mitalla. Heidän palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon tuostakin
polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja seurasi
sitten säännöllinen sotaväki kummaltakin puolen, käyttäen
tavallisesti kulkutienään sitä pitkää laaksoa, joka Montreal'in seudulta
ulottuu Hudson'iin asti. Tämän laakson täyttävät George- ja
Champlain-järvien pitkulaiset vesistöt, jotka yhdessä Hudson- ja S:t
Lawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein
yhtämittaisen vesiväylän New York'ista Quebekiin. Tänne
rakennetiinkin jo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja
Crownpoint Champlain-järven rannalla olivat tärkeimmät. Ne olivat
milloin minkin riitaveljen käsissä. Ja emämaan synnyttämiin sotiin
täytyi siirtolaisten ottaa osaa sekä raha- että veriverolla.
Eikä ainoastaan Canadan rajoilla näitä rajasotia käyty. Alleghany-
vuorten länsipuolella, Ohion lähteillä, oli avara, autio alue, jota
Virginia väitti omakseen, käyttäen siellä metsästäjiään ja
maanmittariaan. Täällä retkeili jo myöskin — 1750-luvun alussa —
Virginian kuvernöörin toimesta Yrjö Washington sotaisissa yrityksissä
sillä Quebekin kuvernöörit puolestaan pitivät Ohio-aluetta Ranskan
omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen
linnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt
sijaitsee. V. 1755 lähetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti
kenraali Braddock, tätä linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan
palkkaamat indiaanit olivat väijyksissä metsässä ja hakkasivat
Braddockin sotajoukon melkein tykkänänsä maahan. Ainoastaan
Washingtonin rohkeus ja toimekkuus pelasti sen vähäiset tähteet.
Maailmanvaltojen välinen sota sai Englannin puolelta paremman
vauhdin vasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut
hallituksen etupäähän. Hän pani menemään yhdellä kertaa kolme
armeijaa Canadaa vastaan. Näistä valloitti yksi Fort Niagaran, toinen
Ticonderogan ja Crownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali
Wolfe'n johtamana, kulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea
ylöspäin Quebekiä kohden. Tämä kaupunki oli lujilla linnoituksilla
varustettu ja asemansakin puolesta hyvissä turvissa. Sitä arveltiin
mahdottomaksi valloittaa, ja sen puolustajana oli urhokas, ponteva
kuvernööri Montcalm. Mutta Wolfessa, joka vielä oli vallan nuori
mies, asui leijonan rohkeus, samalla kun hänen tulisen sielunsa
lentoa ohjasi taitavan sotapäällikön aprikoiva äly.
Hän oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja
viimeiksi, v. 1758, armeija-osastolla, joka enimmäkseen oli
muodostettu siirtomaiden asukkaista, valloittanut vahvan Louisbourg
nimisen linnoituksen, joka puolusti S:t Lawrencen suuta. Tappelu
Quebekin luona kävi mitä rajuimmaksi. Ensimmältä näkyi voitto
kallistuvan Ranskalaisten puolelle, ja heidän peitetyt patteriansa
syöksivät ryntäävän vihollisen takaisin, saattaen Englantilaisille
kauhean mieshukan. Mutta muutamana pimeänä syysyönä kuljetti
Wolfe väkensä erästä jyrkkää polkua myöten Ranskalaisten takana
olevalle ylätasangolle ja rupesi täältä äkki-arvaamatta
pommittamaan heidän asemaansa. Ranskalaiset puolestaan
hyökkäsivät ulos vihollistansa vastaan, mutta niin tuima oli tämän
tuli, että heidän kolonnansa joutuivat epäjärjestykseen ja viimein
hävisivät hurjaan pakoon. Englantilaisten voitto oli täydellinen. Mutta
sen hinta kävi kuitenkin kalliiksi. Wolfe oli kaatunut. Ennen kuoltuaan
sai hän kuitenkin, kuten muinoin Epaminondas Mantineian luona,
ilosanoman vihollisen täydellisestä tappiosta ja heitti henkensä,
antaen viimeisen määräyksen voiton käyttämisestä. Mutta myöskin
urhokas Montcalm oli haavoittunut ja kuoli pari tuntia myöhemmin
kuin onnellisempi vastustaja.
Tämä lopputappelu tapahtui syyskuun 13 p:nä 1759, ja jo
seuraavana päivänä antautui Quebek. Vuoden kuluttua, sittenkun
myöskin Montreal oli menetetty, jättivät Ranskalaiset Canadan
voittajan haltuun; ja koko Pohjois-Amerika Hudsonin lahdesta
pohjosessa Mexikon rajalle saakka oli Englannin omana.
Syynä Ranskan vallan häviöön Amerikassa ei ollut ainoastaan hetken
heikkous, vaan koko ranskalainen siirtokunta-järjestelmä. Sen valta
ulottui äärettömän suuren alueen ylitse, mutta tämä alue oli
enimmäkseen jäänyt asuttamatta. Ainoastaan tuolla täällä joku
linnoitus tai kuninkaallisella nimimerkillä varustettu, puuhun
kiinnitetty vaskilevy siellä täällä erämaassa ilmoitti Ranskan
yliherruutta. S:t Lawrencen rannoilla Canadassa oli tosin
kokoontunut väestö, mutta tämäkin kaipasi sitä vapautta, joka
yksinään voi puolustuksen intoa ja kuntoa synnyttää. Virkamiehet,
jesuiitit ja lääniherrat pitivät sitä alituisessa ala-ikäisyyden tilassa.
Toisin oli laita englantilaisissa maakunnissa. Uutisasukas oli vapaa, ja
hän piti sitkeästi kiinni kerran voittamastansa turpeesta. Naapuriensa
kanssa muodosti hän lujan yhteiskunnan; ja kaikki rannikon
siirtokunnat olivat yhdessä ryhmässä eikä niin kovin hajallansa kuin
Ranskan siirtolaiset. Sitä paitse näiden — Ranskalaisten — esivalta
itse siirtokunnassa oli aivan rappiolla. Maaherrat ja jesuiitit riitelivät
alinomaa, ja virkamiehet elivät lahjuksilla. Voimakas Montcalm oli
ainoa, joka vielä voi pitää Ranskan valtaa pystyssä, mutta hänen
kuoltuaan hajosi kaikki tyyni. Ranskan siirtolaisia Canadassa säästi
Englanti minkä mahdollista, antaen heidän kauvan säilyttää keski-
aikaiset läänityslaitoksensa, jopa oikeustapansakin. Mutta kun
Englantilaisia rupesi tulvailemaan maahan liian kosolta, tuntui
viimein Ranskalaisille maa heidän jalkojensa alla epäkodikkaalta, ja
he nousivat kapinaan. Viisaiden myönnytysten kautta se kuitenkin
saatiin taukoomaan, ja Ala-Canada, Ranskan alkuperäinen siirtomaa,
on meidän päivinämme yhtä lainkuuliainen osa Britannian
valtakunnasta Amerikassa kuin puhtaasti englantilaiset maakunnat.
Canada on, näet, vieläkin Englannin omaa, vaikka tuskin enää muuta
kuin nimeksi. Viisastuneena siitä vahingosta, jonka vanhojen
siirtokuntain luopumus tuotti, antoi emämaa uudelle siirtomaalleen
melkein täydellisen itsehallinnon, ehkäisten täten luopumuksen
halua.
1880-luvulla solmivat kaikki brittiläiset maakunnat Pohjois-
Amerikassa liiton, niin että ne nyt muodostavat unionin, jonka
liittoparlamentti ratkaisee kaikki yhteiset asiat, mutta muuten hoitaa
kukin maakunta itse sisällistä hallintoansa, — siis ihan Yhdys-Valtain
mallin mukaan. Suuri onkin nyt jo tämä englantilainen siirtomaavalta
Amerikassa. Canadan alueesen luetaan, paitsi entistä Ylä- ja Ala-
Canadaa (Ontario ja Quebek) sekä sisämaan metsästysmaita,
myöskin metalli- ja kalarikas British Columbia lännessä, Tyvenen
meren rannalla, joka pohjoisen Pacific-rantatien kautta on
yhteydessä itäisempien maakuntain kanssa.
XIV.
 Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat.
Benjamin Franklin.
Jo 16 sataluvun keskivaiheilla oli Englanti sulkenut siirtokuntain
satamat kaikilta muilta laivoilta kuin omiltaan, se kun itse teossa —
niinkuin muutkin aikakauden siirtomaa-vallat — arveli siirtokuntain
olevan olemassa ainoastaan emämaan rikastuttamista varten. Mitä
tämä "merenkulku-laki" (act of navigation) merkitsi, ymmärtää
helposti. Kaikki tuontitavarat olivat otettavat ainoastaan Englannista
ja englantilaisilla laivoilla maahan kuljetettavat, samaten kuin kaikki
siirtokuntain tuotteet yksistään englantilaisissa laivoissa maasta
vietävät. Ja vientitavara oli ainoastaan raaka-aineita. Niiden
valmistus muuksi oli ankarasti kielletty. Siirtolaisten täytyi myydä
raaka-aineensa polkuhinnasta ja sitten ostaa ne tehdastuotteina
takaisin suunnattomalla pakkohinnalla. Amerikalaiset oikeutetussa
vihassaan kuitenkin tätä sortolakia kiersivät oikein suurenmoisella
salakuljetuksella. Sen määräyksiä tosin sittemmin lievennettiin, niin
että siirtokunnat saivat viedä ja tuoda tavaransa omillakin laivoillaan,
mutta vielä he eivät saaneet itse jalostaa raaka-aineitansa.
Kotimaista teollisuutta ehkäisi niinikään suuressa määrin neekeri-
orjain tuonti; ja siinä kauniissa kaupassa olivat osallisina sekä
Englannin kauppiaat että sen korkea ylimystö, prinssit, jopa itse
kuninkaatkin. Orjatyön kautta tukehutettiin vapaa työ ja siten
kaikkinainen teollinen yritteliäisyys. Samaa tarkoitusta varten oli
jokainen käsityöläinen kielletty pitämästä enemmän kuin kaksi
oppipoikaa.
Ja muutenkin harjoitti emämaan hallitus kaikellaista väkivaltaa, jopa
selvää vilppiäkin. Kun tahdottiin uutisasukkaita erämaihin, silloin
jaettiin runsaalla kädellä vapauskirjoja, jotka tarjosivat jos
jonkinlaisia oikeuksia. Mutta tuskin olivat uutisasukkaat saaneet
viljelysalansa muokatuksi ja järjestäneet olonsa vapauskirjain
mukaan, ennenkun nämä riistettiin heiltä pois ja äkki-arvaamattomia
rasituksia tahdottiin sysätä heidän niskoilleen. Ainoastaan jäykkä
vastustus voi pelastaa heidän vapautensa.
Tämän kaiken ohessa olivat myöskin emämaan lähettämät
maaherrat useimmasti joteskin epäkelpo miehiä, jotka tulivat tänne
ainoastaan parantaakseen huonoa talouttaan, saatuaan virkansa
ystävien kautta hovissa tai parlamentissa, joille sitten joku osa
ryöstöistä oli jaettava. Pahennus emämaan hallituspiireissä olikin
tähän aikaan vallan törkeä. Virkoja myytiin julkisesti, ja toinen puoli
parlamentin jäsenistä olivat ostaneet paikkansa, myydäkseen sitten
taas äänensä hallitukselle. Siirtokuntain kuvernöörien ahnaus vaikutti
joskus kähäköitä. Muuan Berkeley Virginiassa 1670-luvulla tukehutti
semmoisen kapinoitsijain vereen. Kuvernöörit saivat kuitenkin
palkkansa siirtokunnilta eikä emämaasta, ja asukkaat pitivät
tavallisesti puoltansa siten, että kieltäytyivät palkitsemasta
tirannillista maaherraa.
Tästä kaikesta sorrosta huolimatta kehittyivät kuitenkin siirtomaat
vapaiden yhteiskunnallisten laitostensa turvissa, ja niitä ne
sentähden varoivat kuin silmäänsä. Itsehallinnon peri-aate tunkeusi
pienimpäänkin kuntaan. — 17 vuosisadalla olikin Englannilla niin
paljoa tekemistä omissa sisällisissä rettelöissään, että siirtokunnat
saivat jäädä joteskin unohduksiin ja rauhassa varttua vahvoiksi ja
vapaiksi. Mutta tämä ei ensinkään miellyttänyt kuvernöörejä.
Kirjoituksissaan kotimaahan oli heillä aina jotakin pahaa
kantelemista. Siirto-asukkaat muka olivat kapinoitsijoita, jotka
tarvitsivat ankaraa kuria kotimaan puolelta. Kun tämä kotimaa nyt
jälleen käänsi heihin silmänsä, näki se edessään kolmetoista itseään-
hallitsevaa maakuntaa, joiden perittyjä oikeuksia oli vaarallista
loukata, niin kauvan kuin Englannin vallan naapureina olivat
Ranskalaiset Canadassa, jotka ehkä voisivat näitä maakuntia auttaa;
mutta kun juuri näiden tehokkaalla avulla Ranska oli kukistettu ja
kuningas Yrjö III:n kanssa uusi järjestelmä Englannin hallituksessa
päässyt valtaan, päätettiin, kun päätettiinkin, tehdä loppu siirto-
asukkaiden vapauden-unelmista ja panna heidät Englannin
parlamentin tuomio-vallan alle, jolloin tämä parlamentti tietysti tulisi
veroittamaan ja vallitsemaan heitä aivan kuin kotimaan asukkaita.
Siirtokuntain vapauskirjat kumottaisiin, niiden edustuslaitos
lakkautettaisiin, ja emämaa ne laskisi välittömän valtansa alle. Tämä
arvattavasti tulisi synnyttämään vastarintaa, mutta senpä tähden
majoitettaisiinkin uutis-asukkaiden keskuuteen pysyväinen
sotajoukko, jonka kustannukset he itse saisivat suorittaa parlamentin
määräämän veron kautta.
Tätä yritystä kannatti nuori kuningas itse, ja hyökkäys alkoi v. 1761
vanhan merenkulku-lain koventamisella. Samassa säädettiin että
kaikki tuomarivirat Amerikassa jäävät asianomaisten virkamiesten
haltuun ainoastaan niin pitkäksi aikaa kuin kuningas suvaitsee sallia.
Oikeuslaitoksista, näet, tahdottiin nöyriä palvelijoita kruunulle. Mutta
myöskin uskonnollista vapautta uhattiin. Englannin piispat tahtoivat
siirto-asukkaille tyrkyttää juuri samat valtiokirkolliset laitokset, jotka
olivat ajaneet heidän esi-isänsä etsimään turvapaikkaa valtameren
toiselta puolen. Ja Yrjö III, jonka ymmärrys ei kuullut varoittelevia
hoi-huutoja, sanoi piispojensa pyrintöihin: amen!
Mutta Amerikalaiset eivät olleet niinkään ilman mutkitta
kukistettavissa. Vapautensa vaaran-hetkenä nousivat nämä
siirtokunnat ikääskuin yhtenä miehenä puoltansa pitämään, ja
onneksensa oli heillä etupäässään älykkäitä, taitavia,
pelkäämättömiä miehiä. Näiden joukossa taasen on epäilemättä
etusija annettava Benjamin Franklin'ille, tuolle oikean Amerikalaisen
kunnolliselle tyypille, oman onnensa sepälle, joka köyhän
käsityöläisen pojasta rohkean yritteliäisyytensä, pontevan tahtonsa
ja sukkeluutensa kautta ylenee kansansa suureksi hyväntekijäksi,
joka itse kasvattaa ja kouluttaa itsensä huomattavaksi tiedemieheksi,
huomattavaksi valtiomieheksi, käyden siten samallaista uraa kuin
melkein kaikki muutkin hänen mainioiksi päässeet maamiehensä.
Uutisasukkaissa Pohjois-Amerikan rannikolla asui ja asuu vielä
tänäpäivänäkin merkillinen hengen pontevuus, joka ei tunne mitään
esteitä, kun joku haluttu tarkoitusperä on saavutettava, ja joka on
pidettävä perintönä heidän esi-isiensä vahvasta itsenäisyyden-
tunteesta. Niinkuin nämä, ikääskuin muun maailman uhaksi ja aivan
omin päinsä, käyttämättä suurten sivistys-kansain neuvoja,
rakensivat mahtavan viljelys-kunnan erämaiden korvesta, niin ovat
melkein kaikki Amerikan etevimmät yksityiset henkilötkin koulua
käymättä itse itseänsä opettaneet ja saavuttaneet huomatun sijan
tieteen, keksintöjen, valtiotaidon alalla. Kekseliäisyys on yankee-
hengen etevin ominaisuus — erämaan neuvokkaasta
uutisasukkaasta ukkosen-johdattimen ja fonografin keksijöihin
saakka. — Rajoitettu tilamme ei salli meidän antaa mitään
kokonaiskuvaa Franklin'in henkilöstä ja vaikutuksesta, jonka tähden
tässä vain muutamia piirteitä hänen elämästään. Hän syntyi v. 1706
saippuan- ja kynttilänvalajan poikana Bostonissa, oppi isältänsä
lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, kävi kaikellaisten
käsityöläisten luona opissa, osoittamatta taipumusta juuri mihinkään,
tuli viimein latojaksi vanhemman veljensä kirjapainoon ja rupesi
kyhäilemään kirjoituksia tämän sanomalehteen, harjoittaen samaan
aikaan ja omin neuvoin ahkerasti kaikellaisia lukemisia. 16-vuotiaana
lähti hän Filadelfiaan, jossa hänen taitonsa typografina ja
kynämiehenä pian herätti huomiota, niin että kaupungin kuvernööri
kehoitti häntä lähtemään Londoniin ostamaan kirjasimia ja muita
tarpeita uuden kirjapainon perustamista varten, antaen hänelle
vekseleitä, jotka Englannissa kävisi muuttaa rahaksi. Franklin lähti,
mutta Londonissa eivät kuvernöörin arvopaperit kelvanneetkaan,
vaan 19-vuotisen nuorukaisen täytyi taas elääksensä ruveta latojaksi
muutamaan kirjapainoon. V. 1726 pääsi hän kuitenkin onnellisesti
takaisin Filadelfiaan ja perusti nyt omilla säästöillään kirjapainon,
lennättäen siitä sitten sanomalehteä, joka pelkäämättä paljasti
kaikellaisia epäkohtia Amerikan oloissa ja valtiollisessa asemassa.
Niinikään kirjoitteli ja painatti Franklin pieniä kansan luettavaksi
sopivia kirjasia, jotka käytöllisen sisältönsä ja selvän, terävän,
useimpa leikillisen ja pistelevänkin kirjoitustapansa vuoksi, niinkuin
sanomalehtikin, kävivät hyvin kaupaksi. Näiltä toimiltaan ei hän
unohtanut tieteellisiä harrastuksiansa, ja niinpä Franklinin
tutkimukset sähköstä johtivat ukkosen-johdattimen keksimiseen. V.
1761 näki hän erään semmoisella varustetun talon, johon leimaus
iski, säilyvän palamatta. — Suurin on Franklin kuitenkin
väsymättömästi toimeliaana isänmaan-ystävänä. Lahjomattoman
rehellisyytensä ja pontevaa toimekkuutensa tähden — hänen
vaikutuksensa kautta perustettiin m.m. Filadelfian yliopisto —
saavutti Franklin kansalaistensa yleisen luottamuksen, valittiin
Pennsylvanian edustuskuntaan ja pääsi pian sen johtavaksi sieluksi.
Hänpä myöskin kenties aikaisimmin kaikista kansalaisistaan huomasi
kuinka tarpeellista oli että eri siirtokunnat liittyivät yhteen, vahvaksi
kokonaisuudeksi. Hänen ehdoituksestaan kokoontui v. 1754
edusmiehiä kaikista siirtokunnista Albany'yn Hudson'in varrella
neuvottelemaan tästä asiasta, ja he laativat ehdoituksen
varsinaiseen unionin-valtiosääntöön, josta sittemmin, 34 vuotta
myöhemmin, syntynyt valtiosääntö hyvin vähän eroaa. Presidentin
sijan täytti tietysti Franklinin ehdoituksessa kuitenkin vielä
englantilainen kenraali-kuvernööri. Hanke jäi tosin sillä haavaa
sikseen, koska eri maakunnat eli siirtokunnat olivat kovasti kateelliset
itsenäisyydestään; mutta tämä Benjamin Franklinin tuuma eli ja
vaikutti Amerikan paraimmissa miehissä, kunnes siitä sittenkin
aikanansa toimeen ryhdyttiin. — Riidan syttyessä siirtokuntain ja
emämaan välillä, lähetettiin Franklin Pennsylvanian ja useiden
muidenkin siirtokuntain asiamiehenä Londoniin puhumaan
kansalaistensa puolesta, ja täällä moni Englannin jaloimmista
miehistä — niimpä esim. vanha Pitt — koki häntä parlamentissakin
säestää; mutta yleisin mielipide oli kuitenkin niin ärtyinen
Amerikalaisia kohtaan, että sekä Franklinin että hänen englantilaisten
ystäväinsä varoitushuudot kaikuivat kuuroille korville. Ministerit
suorastaan soimasivat siirtokuntain lähettilästä Englannin
pahimmaksi vihamieheksi, pysyen jyrkästi kiinni tirannillisissa
hankkeissaan. Franklin varoitti, väittäen puolestaan heidän toimiansa
epä-oikeutetuiksi ja sitä paitsi perin typeriksi. "Ellen minä tunne
maanmiehiäni aivan väärin, niin ovat teidän hankkeenne ihan
mahdottomat panna toimeen."[12]
Ja Franklin oli oikeassa. Uusi, kovennettu act of navigation vaikutti
vain yhä jyrkempää vastustusta. Tosin kyllä ottivat englantilaiset
sotalaivat takavarikkoon monta amerikalaista alusta, jotka kuljettivat
kiellettyä tavaraa; mutta maalla meni tullinuuskarien toimet myttyyn.
Nämä olivat saaneet käskyn tunkeutumaan yksityisiin asumuksiinkin,
urkkiaksensa tullaamattomia tavaroita, ja sitä varten oli heille
annettu valtakirjat — n.s. writs of assistance eli apukirjat —, jotka
valtuuttivat heitä tarpeen vaatiessa käyttämään kaikkein
virkamiesten apua. Mutta tämä häpeällinen laitos herätti katkeraa
vihaa, varsinkin Bostonissa ja New Yorkissa, jotka suurina
merikaupunkeina kärsivät siitä enimmin. Bostonin vapauttaan
tulisesti rakastavat asukkaat tekivät heti vastarintaa. Aineellista apua
tarjosi rikas laivanomistaja John Hancock, harras isänmaan-ystävä,
hän, joka sittemmin valittiin presidentiksi siihen kongressiin, joka teki
itsenäisyyden-julistuksen. Tullinuuskarien vaatiessa apua kaupungin
virkakunnilta talontarkastusten toimeen-panemisessa, kieltäytyivät
nämä semmoista apua antamasta. Yleinen syyttäjä silloin haasti
heidät oikeuteen. Näiden virkamiesten asianajajana ilmestyi kruunun
virkamies ja juristi James Otis, joka tätä varten oli luopunut hyvin
palkitusta paikastaan ja nyt puolusti näitä syytettyjä. Otis näytti
toteen että "writs of assistance" sotivat suorastaan Englannin
perustuslakia vastaan, ne kun loukkasivat kodin pyhyyttä ja
häpäisivät Englannin omia vapaita laitoksia. "Minä olen valmis
viimeiselläkin verenpisarallani vastustamaan tämmöistä väkivaltaa,
joka jo ennenkin on käynyt Englannin kuninkaille kalliiksi," lausui hän
uhkaavalla äänellä. Otis'in puhe levisi ja luettiin kaikkialla
ihastuksella, ja semmoinen hälinä syntyi koko maassa, että
asianomaiset huomasivat viisaimmaksi heittää kanneasian sikseen,
— ja talontarkastukset taukosivat kerrassaan.
New Yorkin eduskunnassa nousi John Morin Scott vastustamaan sitä
kuninkaallista asetusta, joka teki tuomarien virka-ajan riippuvaksi
kuninkaan mielivallasta, ja sai aikaan päätöksen ett'ei maakunta
palkitsisi ainoatakaan tuomaria, joka oli asetettu virkaan tämän
asetuksen voimassa-ollessa.
V. 1764 hyväksyi Englannin parlamentti — uuden ja yhtä tyhmän
ministeristön päästyä hallitukseen — lain, joka määräsi tullit
sokurista, kahvista, viinistä, silkki- ja puuvilla-kankaista, joita muista
maista kuin Englannista tuotiin siirtokuntiin. Silloin päättivät
yksimielisesti kaikki Bostonin, Filadelfian ja New Yorkin suuremmat
tuontifirmat olla tuomatta maahan näitä tavaroita, ja kaikkialla syntyi
yhdistyksiä, joiden jäsenet sitoutuivat olemaan käyttämättä
semmoisia tarvekaluja. Miehet ja naiset kävivät tästä lähin
kotitekoisissa vaatteissa, eikä enää syöty lampaan-lihaakaan, jott'ei
villojen tuotanto vähentyisi. — Tästä huolimatta hyväksyi parlamentti
seuraavana vuonna karttapaperi-asetuksen, joka sääti kartoittavaksi
kaikki viralliset asiakirjat Amerikassa, jopa sanomalehdetkin ja
aikakauskirjat. Tämän veron suorittamisen valvominen uskottiin
ainoastaan englantilaisille virkamiehille. Asetuksen säätämistä
kokivat kuitenkin muutamat viisaat miehet Englannissakin ehkäistä.
Vanha William Pitt piti loistavia puheita sitä vastaan, lausuen muun
muassa iloitsevansa siitä, että Amerika tämmöistä väkivaltaa kaikin
voimin vastusti. Ja kun muuan ministeri parlamentissa arveli että
siirtomaiden tulee rahallisella kiitollisuudella muistaa sitä emämaata,
joka muka oli niitä "perustanut, kasvattanut ja suojellut", nousi
kenraali Barré, joka oli ottanut osaa Canadan valloitukseen ja hyvin
tunsi amerikalaisia oloja, puhumaan ja lausui m.m. seuraavat sanat:
"Vai tekö olette ne perustaneet! Eipä niinkään. Teidän sortonne se
oli, joka ne perusti. Siirtolaiset pakenivat teidän hirmuvaltaanne
silloin autioon ja karuun maahan, jossa he saivat taistella kaikkia
vaaroja ja kärsimyksiä vastaan, joita voi inhimillisten olentojen osaksi
tulla. Ja kuitenkin kestivät he kärsimyksensä iloisella mielellä eivätkä
pitäneet niitä minäkään niihin kärsimyksiin verraten, joita he olivat
saaneet kokea isänmaassansa niiden puolelta, joiden olisi tullut olla
heidän ystävinään, sillä he tunsivat nyt olevansa vapaita ihmisiä. —
Vai tekö olette niitä kasvattaneet! Ei, vaan ne kasvoivat ja
menestyivät, koska te ette niistä piitanneet mitään. Ja kun te
rupesitte niitä kysymään, tapahtui se ainoastaan teidän saadaksenne
lähettää semmoisia miehiä niitä hallitsemaan, jotka kenties vain
olivat kätyrien kätyriä muutamille tämän parlamentin jäsenille, ja
joita toimitettiin sinne heitä vakoilemaan, kuvailemaan heidän
tekojansa mitä pimeimpään valoon ja iskemään heihin kiinni kuin
petolinnut, — henkilöitä, joiden menetystapa monta kertaa on ollut
vähillä saattaa nämä vapauden pojat raivoon, henkilöitä, jotka
koroitettiin tärkeimpiin tuomarivirkoihin siirtokunnissa, sittenkun he
itse ainoastaan pakenemisella olivat päässeet joutumasta oikeuden
käsiin kotimaassa. — Vai tekö olette heitä suojelleet! He ovat
uskollisesti tarttuneet aseisin teidän puolustustanne varten, ovat
jättäneet uutteran työnsä puolustaaksensa maata, jonka rajat oli
hukutettu vereen, ja antaneet käytettäväksenne pienet säästönsä. Ja
uskokaa minua, sama vapauden-henki, joka alusta asti on
elähyttänyt sitä kansaa, on sitä iäti elähyttävä." — Nämä sanat eivät
tosin parlamentissa mitään vaikuttaneet, mutta Amerikassa ne
kohottivat innostusta, koska nyt nähtiin että siirtokunnilla oli ystäviä
Englannin kansassakin.
Karttapaperi-asetusta vihattiin vielä enemmän sen tähden, että
Englanti nyt joteskin selvästi osoitti tarkoitustaan tällä ja entisillä
veroitus-yrityksillä. Kertyvillä varoilla aiottiin, näet, yllä-pitää
pysyväistä armeijaa siirtokunnissa, joiden vapaat hallintolaitokset
tämän armeijan avulla kumottaisiin. Vastustus kävi ankaraksi.
Virginian kansalais-kokouksessa ehdoitti Patrick Henry viisi päätöstä,
joissa selitettiin että siirtokunnat olivat emämaan kanssa yhtä-
arvoisia, saman kuninkaan alaisia valtioita, ett'ei Englannin
parlamentti voinut niitä veroittaa eikä säätää niille lakeja ja että
karttapaperi-asetus oli mitätön. Nämä päätökset, joita Virginian
vanhoilla-olijat vielä kokivat ehkäistä, väittäen niitä kapinallisiksi,
hyväksyttiin kokouksessa kuitenkin, ja pian yhdistyivät niihin kaikki
muutkin maakuntakokoukset. Sen ohessa muodostui kaikkialla
maassa yhdistyksiä, "Vapauden poikia", jotka estivät englantilaisia
viranomaisia nostamasta tätä veroa. Vielä samana vuonna täytyi
asianomaisen ministerin peruuttaa koko asetus.
Mutta uusi ministeri, Townshend, joka nyt astui valtaan, oli
rohkeampi ja sai kaksi vuotta myöhemmin aikaan lain, joka määräsi
tullin nostettavaksi paperista, maalista, tinasta, lasista ja teestä. Nyt
eivät Amerikalaiset puolestaan tuoneet maahan näitä tavaroita
ensinkään. Bostonin kaupunki kävi etupäässä, ja sen etevimmät
miehet vastustivat julkisesti tätä lakia. Silloin lähetettiin kaksi
rykmenttiä Amerikaan pitämään muka Bostonilaisia kurissa, ja
kuvernööri sai käskyn vangitsemaan kaksi miestä, jotka olivat
pitäneet "kapinallisia puheita", nimittäin John Hancock ja Samuel
Adams. Adams, entinen pankkimies, oli — vaikka varsin köyhä —
rehellisyytensä, järkevyytensä ja kansanmielisyytensä vuoksi, kuten
rikas Hancock'kin, erinomaisessa kunniassa pidetty kansalainen. Ja
näitä molempia kansan luottamusmiehiä ei uskallettukaan vangita.
Kun nyt Amerikan kauppiaat eivät enää tuoneet noita tavaroita
maahan, rupesivat Londonin suuret vientimiehet kovasti valittamaan;
ja tulli ei tuottanut mitään. Tämä oli huono "affääri", ja nyt oli pakko
lakkauttaa nuo tullit. Ainoastaan teestä oli vielä tulli nostettava,
mutta nimeksi vain — sillä siirtokuntain piti muka ainakin
periaattessa tunnustaa emämaan veroitusoikeus — ja niin
vähäpätöinen, ett'ei se maksussa merkinnyt mitään. Päin vastoin
saivat tuontimiehet Londonissa niin suuria helpoituksia
teekaupassaan, että Amerikalaiset itse teossa voivat ostaa heidän
teetänsä huokeammalla kuin kenkään muu. Tämäkään temppu ei
kuitenkaan auttanut. Siirtokuntalaiset eivät menneetkään satimeen.
Englantilaiset teelaivat saivat viittauksen lähtemään lastineen
päivineen Amerikan satamista pois. Mutta Bostonissa kielsi
puolestaan englantilainen kuvernööri niitä lähtemästä. Silloin
Bostonilaiset, jotka eivät huolineet tästä heille väkisin tyrkytetystä
teestä, päättivät ett'ei ainoatakaan teenaulaa päästettäisi maille; ja
illalla joulukuun 26 p. 1773, pari tuntia ennenkun teekirstut
kuvernöörin käskystä olivat rannalle saatettavat, kiipesi joukko
Mohawk-indiaaneiksi pukeutuneita työmiehiä ylös noiden kolmen
teelaivan kansille; ja he väänsivät kirstut auki ja paiskasivat niiden
sisällyksen mereen. Se oli "Bostonin tee-iltama" (the Boston
teaparty), oli ensimäinen korvapuusti rasitetun kansan puolelta
häpeemätöntä ylimysvaltaa vastaan, joka luuli pitävänsä kaikki
ohjakset käsissään. "The Boston teaparty" avasi pitkän jonon
tapauksia, jotka viimein tuottivat hyvän voiton vapaudelle, — eikä
ainoastaan Amerikassa, vaan jopa vanhassa Euroopassakin, kun
kuusitoista vuotta myöhemmin Ranskan sorrettu rahvas katkaisi
kahleensa ja hukutti ne sortajainsa vereen.
Mutta tämän tee-iltaman johdosta nyt kirjoitti Massachusettsin
kuvernööri kotiansa ja kanteli; ja parlamentti lähetti sotalaivaston
Bostonin edustalle ja majoitti kaupunkiin melkoisen miesjoukon,
jonka tuli valvoa että, kuten parlamentti samassa oli päättänyt,
Bostonin satama pidettäisiin suljettuna kaikelta merenkululta ja että
kuvernööri saisi nimityttää valatuomarit. Bostonin asukkaat joutuivat
satamansa sulkemisen kautta kovaan hätään, ja ääretön väkijoukko
jäi leivättömäksi. Mutta muu Amerika auttoi, ja joka haaralta tuli
ruokavaroja kaupunkiin, jonka asia nyt oli tullut koko Amerikan
kansan asiaksi.
Syksyllä 1774 kokoontui edusmiehiä kaikista siirtokunnista
Filadelfiaan, josta nämä nyt vetosivat Englannin kansaan sen
parlamenttia vastaan. He kyllä sanoivat olevansa uskollisia
emämaalle, mutta sortoa ja orjuuttamista eivät kärsineet. Samalla
ryhdyttiin hankkeisin vastarinnan tekemistä varten, ja turvallisuus-
komiteoita asetettiin joka siirtokuntaan. Kansa sitoutui kirjallisen
välipuheen kautta yhteiseen puolustukseen. Seuraavana keväänä —
huhtik. 19 p. 1775 — lähetti englantilainen kenraali Gage, joka oli
linnoittunut Bostoniin, sotamiesjoukon valloittamaan muutamaa
ruutivarastoa, jonka turvallisuus-komitea oli kätkenyt Concord'in
pieneen paikkakuntaan lähellä Bostonia. Sotamiesten onnistuikin
toimittaa tehtävänsä, mutta paluumatkalla alkoi toinen peli.
Lexingtonin kylän tienoilla rupesi heidän tiheihin riveihinsä
tuiskumaan kuulia tien varrelta. Joka talon, joka ladon, joka puun ja
kiven takaa paukahteli, — ja ainoastaan puolet sotamiesparvesta
pääsi hengissä takaisin Bostoniin.
Sota oli alkanut. Vieläkin koki kivuloinen Pitt vanhus Englannin
parlamentissa sitä ehkäistä, ja sauvan nojassa seisoen lausui hän:
"Hyvät herrat! Te ette pysty Amerikaa kukistamaan, — yhtä vähän
kuin minä tällä sauvallani saisin teidät ajetuksi pakoon!" Mutta hänen
neuvojaan ei kuultu.
XV.
 Vapaussota. Yrjö Washington.
Sanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin
leimaus lähiseutujen läpi. Maamies heitti hevosineen kyntönsä
sikseen, nousi sen selkään ja ratsasti täyttä lentoa Bostoniin. Eikä
aikaakaan, niin oli täällä, kunnahilla kaupungin ympäristössä,
kokoontuneena pieni armeija vapaa-ehtoista nostoväkeä, joka
rakenteli vallituksia. Melkoinen osa heistä oli palvellut sodassa
Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he tarkka-silmäisiä
pyssymiehiä. Johtamassa oli kelpo poikia, heidän omia tuttaviaan,
niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel Greene Rhode
Islandista. Samaan aikaan valloitti äkki-arvaamattoman hyökkäyksen
kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan linnoituksen
Champlain-järven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston aseita ja
ampumavaroja. — Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiittämätöntä
emämaata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyivät hallitukseen, ja
englantilaiset kuvernöörit pakenivat tiehensä. Siirtokunnat nimittivät
itseänsä valtioiksi ja lähettivät edusmiehensä uuteen kongressiin,
joka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin
yleiseen väen-nostoon, ja kesäkuun 17 p:nä nimitettiin kertyvän
sotajoukon päälliköksi Yrjö Washington.
Yrjö Washington on niitä harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden
maine ja muisto on säilynyt täydellisesti puhtaana, joista historia ei
tiedä näyttää vähintäkään tahrapilkkua. Aikalaistensa silmissä oli hän
itseänsä-uhraava isänmaan-ystävä, miehuullinen sotilas, taitava
päällikkö, älykäs, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelijä, jalo
ihmisystävä, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, — tuskinpa
enempää, ja onhan siinä jo ihmiselle kylliksi, on enemmän kuin
kenkään saisi pyytää; mutta nuoren Amerikan kasvavalle
sukupolvelle on tarina hänestä tehnyt saavuttamattoman
kansallissankarin, tehnyt Teseuksen, tehnyt Herkuleksen, ja
sammumaton kunnian säde-kehä ympäröi kansan muistissa hänen