JLG UTV 315G Operator, Service & Parts Manuals

JLG UTV 315G Operator, Service &

Parts Manuals
To download the complete and correct content, please visit:

https://manualpost.com/download/jlg-utv-315g-operator-service-parts-manuals/

**JLG UTV 315G Operator, Service & Parts Manuals** Size : 208 MB Format :
PDF Language : English Brand: JLG Type of machine: Utility Terrain Vehicle Type
of document: Operator, Service & Parts Manuals, Electrical Schematic, Diagnostic
System User Guide Model: JLG 315G UTV Date : 06/2017 Contents: JLG UTV
315G Operators Manual_31211294 JLG UTV 315G Service Manual_31211295
JLG UTV 315G Parts Manual_31211296 (05/2020 Revised) JLG UTV 315G
Electrical Schematic_31211310 JLG UTV 315G Vehicle Diagnostic System User
Guide_31211308
Download all on: manualpost.com.

Visit ManualPost.com to get correct and complete item

 [Unrelated content]
Another random document on
Internet:
kuolemasta ja tyttären paosta ja raivosivat toisiaan vastaan kuin
kaksi samaan häkkiin sulettua petoeläintä. Sitä vaan ihmeteltiin, että
niin saita nainen oli tahtonut jättää tämän maailman voimatta ottaa
omaisuuttaan mukaansa. Niin pian kuin Thérèse sai tietää, että äiti
oli kuollut, palasi hän heti takaisin ja otti hänen paikkansa isänsä
luona; hän ei tahtonut, että isänsä olisi yksinään kaksinkertaisessa
surussaan. Ensi aika oli hänelle hirveä tuon raa'an ihmisen kanssa,
jonka onnettomuudet olivat saattaneet äärimmäiseen
kiihtymystilaan. Mutta Thérèse oli tarmokas ja päättäväinen tyttö.
Muutamain viikkojen kuluttua oli hän jo saanut isänsä suostumaan
hänen avioliittoonsa Grégoiren kanssa, ainoaan järkevään asian
ratkaisuun, niinkuin Mathieu oli sanonut. Se oli suuri helpotus
Chantebledin asukkaille, sillä tuo pahantapainen poika ei rohjennut
näyttäytyä siellä. Oltiin tietävinään, että molemmat nuoret olivat
asuneet jossakin Pariisin etäisessä kolkassa, epäiltiinpä sitäkin, että
vapaamielinen Ambroise oli auttanut heitä rahoilla. Ja vaikka
Lepailleur antoikin vihaisen näköisenä ja pelosta jäädä yksin
kolkkoon kotiinsa suostumuksensa avioliittoon, olivat Mathieu ja
Marianne ihastuneina tästä seikasta, joka teki lopun epävarmasta
asemasta, joka heistä oli tuntunut niin kiusalliselta.
Mutta pian nähtiin, että Grégoire, joka häitten jälkeen oli Thérèsen
toivomuksesta muuttanut myllylle, sopi paljon paremmin yhteen
appensa kanssa kuin oli odotettu. Ja varsinkin oli asian laita niin
erään riidan jälkeen, jolloin Lepailleur oli tahtonut saada hänen
vannomaan, ett'ei hän koskaan appensa kuoleman jälkeen
luovuttaisi Chantebledin väelle, veljilleen tai sisarilleen, nummimaata,
jonka Lepailleur oli tähän asti itsepintaisesti pitänyt viljelemättä.
Grégoire ei tehnyt tuota valaa, mutta hän sanoi iloisesti, ett'ei hän
ole niin tyhmä, että antaisi pois parhaimman osan vaimonsa
myötäjäisistä, sillä hän aikoi viljellä nuo nummet ja muuttaa ne
kolmessa neljässä vuodessa paikkakunnan hedelmällisimmiksi
pelloiksi. Mikä oli kerran hänen, se ei kuulunut muille, ja saataisiinpa
nähdä, eikö hän voi puolustaa pientä kuningaskuntaansa. Samoin oli
myllyn laita, jonka vanhaa koneistoa hän vaan aluksi paranteli, sillä
hän ei tahtonut liian paljon loukata myllärin vanhoja ennakkoluuloja;
höyrykoneen hankkimisen ja sivuradan rakentamisen Janvillen
asemalle antoi hän olla toistaiseksi, mutta kaikki nämä Mathieun
aatteet olivat itäneet hänen nuoressa ja tarmokkaassa mielessään.
Grégoire oli nyt kuin uusi ihminen, ja nuoruutensa tavoista ei hänellä
ollut jälellä muuta kuin se rohkeus, jolla hän ryhtyi uusiin yrityksiin.
Ja hänellä oli voimakas liittolainen vaalean verevässä Thérèsessään,
ja heidän rakkautensa kukoisti raittiina vanhassa, romantisessa,
muurivihreän peittämässä myllyssä, jonka hajoittamisaikaa he vaan
odottivat korvatakseen sen uudella, komealla höyrymyllyllä, jossa
olisi jättiläismäiset kivet.
Tätä seuraavina vuosina saivat Mathieu ja Marianne sanoa
jäähyväiset useimmille lapsilleen. Nyt tuli Louisen, Madeleinen ja
Margueriten vuoro lentää pesästään. Kaikki kolme menivät naimisiin
oman seudun miesten kanssa. Louise, joka oli ilomielinen,
pitkähiuksinen, mustanverevä tyttö ja jolla oli suuret hymyilevät
silmät meni naimisiin Janvillen notario Mazaudin, pienen,
tyynimielisen, ajattelevan herran kanssa, joka ainoastaan silloin
tällöin ilmaisi hiljaisella naurulla tyytyväisyytensä siitä, että oli
joutunut naimisiin niin iloisen, nuoren naisen kanssa. Madeleine,
hento nuori kaunotar, jolla oli suuret musikaalliset lahjat, meni
rakkauden pakotuksesta naimisiin jo siihen aikaan tunnetun
arkkitehdin Herbetten, kauniin, sorean nuoren miehen kanssa, jolla
oli huvila lähellä Monvalia, jossa hän lepäili suurten Pariisissa
suorittamainsa töitten jälkeen. Marguerite, vähimmin kaunis noista
kolmesta, niin, hän oli oikeastaan ruma, mutta suuren hyvyytensä
tähden rakastettava, tuli tohtori Chambouvetin vaimoksi. Tohtori oli
leikillinen ja hyväsydäminen mies, hän asui Vieux-Bourgissa, jossa
hän oli ottanut halttuunsa isänsä klinikan, suuren valkean talon, joka
oli muutettu köyhäin sairaalaksi. Kun nämät kolme tytärtä olivat
joutuneet naimisiin, oli ainoastaan jälellä pesässä, joka nyt kävi yhä
tyhjemmäksi, molemmat nuorimmat pojat, Nicolas ja Benjamin.
Mutta sitä myöten kuin lapset olivat lentäneet pois, oli heistä
syntynyt toisia pieniä lapsia maailmaan. Denis, joka nyt oli
kaikkivaltiaana konetehtaassa, oli kahdeksana vuotena saanut kolme
lasta, kaksi poikaa, Lucienin ja Paulin, ja yhden tyttären, Hortensen.
Valloitusretkellään ylhäisemmässä liikemaailmassa oli Ambroisella
ollut aikaa hankkia Léoncelle pienen veljen, Charlesin, ja kaksi pientä
sisarta, Paulinen ja Sophien. Gervaisilla kotona Chantebledissä oli jo
kaksi poikaa, Leon ja Henri, ja Claire oli ennättänyt saada kolme
lasta, yhden pojan, Josephin, ja kaksi tyttöä, Lucien ja Angèlen.
Grégoirellakin oli myllyllä tukeva poika, Robert. Viimeksi naineista oli
Louisella kaksivuotias tyttö, Colette, ja Madeleinellä kuuden
kuukauden vanha poika, Hilaire; Marguerite oli raskaana, ja hänen
lapsensa nimeksi tulisi Sébastien, jos se olisi poika, mutta Christine,
jos se olisi tyttö. Kaikkialle levitti perheonni haarojaan, runko
haaraantui, haaroihin tuli uusia oksia joka vuodenaika, ja Mathieu ei
ollut vielä kuudenkymmenen ja Marianne oli viidenkymmenen
seitsemän ja molemmat olivat terveitä ja raittiita ja elivät ainaisessa
ilossa siitä, että näkivät jälkeläistensä lisääntyvän loppumattomiin,
valloittavan kaiken maan ympäriltään, niinkuin yhdestä ainoasta
puusta voi kasvaa kokonainen metsä.
Mutta suuri ilojuhla oli Chantebledissä silloin, kun maailmaan tuli
yhdeksän kuukautta pojantyttären Berthen häitten jälkeen pieni
tyttö, Angeline, Mathieun ja Mariannen ensimäinen lastenlasten
lapsi. Tämä pienokainen oli aina kaivatun Blaisen ilmielävä kuva, hän
oli syntymästään asti siihen määrään isoisänsä näköinen, että
Charlotte, joka jo neljänkymmenen kahden vanhana oli tullut
isoäidiksi, ei voinut olla itkemättä. Rouva Desvignes oli kuollut puoli
vuotta aikaisemmin, hän oli vaipunut ikuiseen uneensa hiljaa niinkuin
oli elänytkin täytettyään tehtävänsä, kasvatettuaan ja naitettuaan
molemmat lapsensa. Kuitenkin oli hän ennen kuolemaansa löytänyt
tyttärensä tyttärelle odotetun aviopuolison, Philippe Havardin,
nuoren insinöörin, joka äskettäin oli nimitetty alajohtajaksi erääsen
valtion konetehtaasen lähellä Mareuilia. Ja Berthe synnytti lapsensa
Chantebledissä, ja koko perhe kokoontui sinne ensimäisenä päivänä
kuin hän oli ylhäällä, juhlimaan isoisän isän ja isoisän äidin
kunniaksi.
"Niin", sanoi Marianne iloisesti seisoessaan siinä kehdon ääressä,
"vaikka linnut lentävätkin pois, niin syntyy aina uusia, eikä koskaan
tule tyhjyyttä!"
"Ei koskaan, ei koskaan!" sanoi Mathieu liikutettuna ja ylpeänä. "Me
emme koskaan jää yksin!"
Mutta eräät jäähyväiset maksoivat heille paljon kyyneleitä. Nicolas,
nuorinta lähin poika, oli lähes kahdenkymmenen vuoden vanha, hän
oli elämänsä käännekohdassa eikä ollut vielä päättänyt, minkä alan
hän valitseisi. Hän oli tummanverinen, vahvarakenteinen
nuorukainen, jolla oli avonaiset ja hymyilevät kasvot. Lapsena oli hän
pitänyt paljon kertomuksista seikkailuista vieraissa maissa, hän oli
erinomaisen rohkea ja kestävä, hän tuli ihastuneena kotiin ainaisilta
partioretkiltään, rakot jalassa, mutta ei koskaan valitellut. Sen lisäksi
oli hänellä hyvin kehittynyt järjestämisaisti, ja kaikki hänen
kapineensa olivat aina tarkassa järjestyksessä hänen laatikoissaan.
Myöhemmin kun hän oli kasvanut suuremmaksi, tuli hän
miettiväiseksi, aivankuin olisi hän turhaan koettanut etsiä tilaisuutta,
mitenkä voisi käyttää hyväkseen haluansa uusien maanosien
keksimiseen ja keksiä elämälleen vankka järjestys. Koska hän oli yksi
runsaslukuisen perheen nuoremmista, niin ei hän löytänyt
tahdonvoimalleen tarpeellista toimialaa. Hänen veljensä ja sisarensa
olivat jo ottaneet haltuunsa kaiken lähellä olevan maan, eikä hän
tiennyt, mistä hän löytäisi työmaansa, jota hän voisi viljellä ja saada
siitä jokapäiväisen leipänsä. Hänen heleä naurunsa toi vielä iloa
kotiin, eikä hän vaivannut isäänsä eikä äitiään murehtimalla
kohtalostaan, sillä hän tunsi itsellään olevan voimia tekemään itse
päätöksensä.
Nicolaksella ei ollut mitään sijaa Chantebledissä, sillä siellä oli kaikki
Gervaisin ja Clairen hallussa. Tehtaassa hallitsi Denis, eikä mikään
oikeuttanut nuorempaa veljeä saamaan siitä osaansa. Grégoire oli
äsken asettunut myllyyn, ja hänen valtakuntansa oli vielä niin pieni,
ett'ei hän voinut jakaa sitä. Ambroise tarjoutui ottamaan hänen
luokseen muutamiksi kuukausiksi, jotta hän saisi yleissilmäyksen
korkeammasta liike-elämästä. Ambroise oli tullut äärettömän
rikkaaksi, kun setä Du Hordel oli kuollut ja jättänyt hänelle
liikkeensä, jonka affääreitä sen uusi omistaja vuosi vuodelta laajensi,
niin että ne ulottuivat kaikkiin maihin. Ja vaikka Nicolaksen oli vaikea
hengittää Ambroisen suunnattomassa liikkeessä, johonka kaukaisten
maitten rikkaudet kokoontuivat, tuli hän kuitenkin siellä selville
kutsumuksestaan, sisäinen ääni kutsui häntä noihin äärettömiin,
vielä hedelmättömiin maihin kyntämään, kansoittamaan ja
kylvämään sinne tulevaisuuden satoja.
Kahteen kuukauteen ei Nicolas sanonut mitään siitä päätöksestä,
joka oli hänessä kypsymäisillään. Hän oli vähäpuheinen niinkuin
kaikki lujatahtoiset ihmiset, jotka ajattelevat ennenkuin toimivat.
Hänen täytyi matkustaa, koska kotona ei ollut hänelle sijaa eikä
päivänpaistetta, mutta yksinään matkustaminen, eikö se ollut
matkustamista epätäydellisenä, hedelmättömänä tuohon
sankarilliseen työhön, kansoittamaan ja viljelemään uutta maata?
Hän tunsi Janvillessä erään yhdeksäntoista vuotiaan tytön, Lisbeth
Moreaun, jonka kukkiva terveys ja toimeliaisuus oli viehättänyt
häntä. Niinkuin Nicolas oli tyttökin tukehtumaisillaan siihen ahtaasen
kolkkaan, jonne kohtalo oli hänen sulkenut, ja hän halusi päästä
hengittämään ilmaa. Hän oli isätön ja äiditön, eräs täti, jolla oli pieni
kauppa kylässä, oli ottanut hänen kasvatikseen, ja rakkaudesta
kasvatusäitiinsä oli tyttö tähän asti elänyt pimeässä myymälässä.
Mutta täti oli nyt kuollut ja jättänyt hänelle jälkeensä kymmenen
tuhatta frankia perinnöksi. Hänen unelmansa oli myydä kaikki ja
matkustaa sitten kauvaksi pois saadakseen vihdoinkin elää. Nicolas
ja Lisbeth sanoivat toisilleen eräänä lokakuun iltana sellaista, jota he
eivät tähän asti olleet sanoneet kellekään ihmiselle. Päättävästi
puristivat he toistensa kättä, he solmivat koko elinajan kestävän
liiton, päättivät alkaa ankaran elämän uudessa maailmassa, jossa he
perustaisivat uuden perheen. Se oli kihlaus, joka oli täynnä
innostavaa toivoa ja luottamusta tulevaisuuteen.
Nyt vasta kun kaikki oli päätetty, puhui Nicolas, ilmoitti
vanhemmilleen aikomastaan matkasta. Se tapahtui eräänä
lauhkeana mutta talven ensi kylmästä värähtelevänä syysiltana.
Mathieu ja Marianne tunsivat sydämessään suurta ahdistusta, kun he
alkoivat ymmärtää häntä. Tällä kertaa ei linnunpoikanen lentänyt
vanhempainsa pesästä rakentamaan omaa pesäänsä toiseen puuhun
yhteisessä metsässä, hän lensi yli meren, ainaiseksi, eikä ollut
toivoakaan, että hän joskus tulisi takaisin. Toiset lapsensa saisivat
vanhemmat nähdä, mutta tämä jättäisi ikuiset jäähyväiset. Heidän
suostumuksensa olisi siis katkera uhraus, se vero, jonka elämä heiltä
vaati. Elämän voitto vaati tätä palasta heidän lihastaan, tämän liian
lukuisan perheen ylijäämän, perheen, joka kuohui reunojensa ylitse,
leveni, asutti maailman. Ja mitä he nyt vastaisivat, kuinka voisivat he
kieltää? Se poika, joka ei ollut saanut mitään osaa, poistui, sehän oli
täydellisesti loogillista ja viisasta. Isänmaan ulkopuolella on suuria,
vielä asumattomia maita, ja ne siemenet, jotka kulkevat tuulen
siivillä, eivät tiedä mistään rajoista. Perheen yläpuolella on koko
ihmiskunta, yksi ainoa veljeskansa, kun aika on täytetty, kun koko
maailma on yhtenä ainoana totuuden ja oikeuden kaupunkina. Mutta
huolimatta näistä runoilijain ja ennustajain unelmista oli Nicolaksella
toisia, puhtaasti käytännöllisiä syitä, joita hän rohkeasti ja
innokkaasti selvitteli. Hän ei tahtonut olla mikään loinen, hän lähti
valloittamaan toista maata, joka hänelle antaisi elatuksen, koska
isänmaa oli tullut liian pieneksi eikä siinä ollut yhtään sarkaa häntä
varten. Muuten vei hän isänmaan mukanaan, isänmaansa tahtoi hän
suurentaa tuolla kaukana, enentää loppumattomiin asti sen
rikkauksia ja voimia. Vanha, salaperäinen, mutta nyt uudestaan
löydetty Afrika houkutteli häntä luokseen. Ensin matkustaisi hän
Senegaliin, sitten lähtisi hän luultavasti Sudaniin, itse sen
viljelemättömän maan sydämeen, jonne hän uneksi perustavansa
uuden Ranskan, suuren siirtolaisvaltakunnan, joka nuorentaisi
vanhentuneen rodun ja antaisi sille osansa maata. Siellä tahtoi hän
laajaperäisten viljelysten kautta luoda itselleen valtakunnan,
perustaa yhdessä Lisbethin kanssa uuden Fromentein hallitsijasuvun,
uuden Chantebledin, jonka auringon hehku tekisi kymmenen kertaa
hedelmällisemmäksi ja jonka hänen jälkeläisensä kansoittaisivat. Ja
hän puhui tästä niin iloisen rohkeasti, että Mathieun ja Mariannen
lopulta täytyi hymyillä kyyneltensä lomassa, vaikka heidän
sydämensä vuoti verta.
"Mene, poikani, me emme voi pidättää sinua. Mene sinne, minne
elämä sinua kutsuu ja siellä tulet sinä elämään mahdollisimman
suuressa ilossa, terveydessä ja voimassa. Sillä sinä siität siellä vielä
enemmän terveyttä, iloa ja voimaa, joka on alkuaan meistä ja josta
me ylpeilemme. Olet oikeassa, me emme itke, sinun lähtösi tulee
juhlahetkeksi, sillä perhe ei erkane eri osiin, se vaan leviää yli kaiken
maailman."
Mutta Lisbethin ja Nicolaksen häitten jälkeen, sinä päivänä, jolloin
heidän piti jättää jäähyväiset Chantebledin asukkaille, tulikin suuri
suru. Perhe oli kokoontunut syömään viimeistä ateriaansa yhdessä,
ja kun nuoren seikkailuhaluisen parin piti erkaneman vanhasta
synnyinmaastaan, niin silloin itkettiin, vaikka olikin päätetty olla
urhoollisia. He lähtivät pois vähillä matkakapineilla, mutta he olivat
toiveita täynnä, paitsi myötäjäisiä, kymmentätuhatta frankia oli heillä
vielä kymmenen tuhatta tullakseen niillä alussa toimeen.
Rohkeudella ja työllä tulisivat he loppuun suorittamaan
valloituksensa!
Benjaminiin, nuorimpaan poikaan, vaikutti eronhetki erittäin suuresti.
Hän ei ollut vielä kahdentoista vuotias, mutta kaunis
hienorakenteinen poika, jota vanhempansa liiaksi hemmoittelivat,
sillä he luulivat hänen olevan sairaalloisen. Hänen tahtoivat he
välttämättömästi pitää itseään varten, hän oli niin rakastettava
lempeine, kirkkaine silmineen ja kauniine kiharoine hiuksineen. Hän
kasvoi unelmoiden ja jumaloittuna äitinsä polvilla.
"Odota, että saan vielä kerran sinua suudella, Nicolas! Koska sinä
tulet takaisin?"
"En koskaan, pikku Benjaminini."
"Etkö koskaan, etkö koskaan ... oh, sehän on liian pitkä aika! Tule,
tule joskus takaisin, jotta saan sinua vielä kerran suudella!"
"En koskaan", lausui Nicolas toisen kerran ja hänkin kalpeni, "en
koskaan!"
Ja hän nosti pojan syliinsä, ja heidän kyyneleensä virtasivat. Silloin
oli kaikilla tuska, kirveenisku, ikuisen eron hirveä hetki.
"Jää hyvästi, pikku veli ... hyvästi, hyvästi kaikki!"
Sillä aikaa kuin Mathieu lausui valloittajalle viimeiset
onnentoivotuksensa matkalle, pakeni Benjamin äitinsä helmaan
kyynelistä sokeana. Ja Marianne syleili kiihkoisesti häntä aivankuin
olisi pelännyt, että hänkin matkustaisi. Sillä nythän oli enään
ainoastaan Benjamin jälellä pesässä.
 III

Constance oli nyt kaksitoista vuotta vallinnut itsevaltiaana

loisteliaassa kodissaan ja odottanut siellä kohtaloaan. Ja sillä välin
musertui hänen elämänsä ja toimensa yhä enemmän.
Näinä kahtenatoista vuotena oli Beauchêne ehtimiseen vierinyt
eteenpäin kaltevaa pintaansa. Hän oli nyt viimeisellä
kehitysasteellaan. Hän oli tullut niin pitkälle, ett'ei hän enään asunut
kotonaankaan, vaan niitten porttojen luona, jotka häntä kadulla
metsästivät. Viimeiseksi piti hän näistä parhaimpana erästä tätiä ja
tämän sisarentytärtä, hän muutti asumaan heidän luokseen, heidän
sylissään kulutti hän viimeiset elinvoimansa ollen vielä
kuudenkymmenen viiden vuotiaana hyvin ahnas, vaan samalla kuin
viheliäinen riepu, joka odotti häpeällistä kuolemaansa. Ja hänen
rikkautensa oli tuskin riittänytkään tekemään häntä tuoksi
inhoittavaksi raunioksi, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä runsaammin
hän jakeli rahoja, epäilyttävät seikkailut nielivät äärettömiä summia,
ja estääkseen niitten julkisuuteen tulemista tarvittiin taas rahaa. Hän
oli köyhä, hän sai ainoastaan pienen osan liikkeen voitosta, mutta
liike itse oli kukoistavassa tilassa.
Ja tästä kärsi enimmin Constancen parantumaton pöyhkeys. Kun
Beauchêne oli menettänyt poikansa, oli hän samalla myös
menettänyt kaiken harrastuksensa kotiaan kohtaan. Mitä hyödytti
ponnisteleminen kodin hyväksi, kun kerran ei ollut perillistä, joka olisi
voinut ottaa sen vastaan hänen kädestään ja parantaa liikkeen? Hän
oli sentähden antanut liikkeensä pala palalta Denisille, jonka hän
siten vähitellen antoi tulla yksin herraksi. Denisellä oli alussa ollut
ainoastaan kuudes osa, ja Beauchêne oli pidättänyt itselleen
oikeuden lunastaa tämän osan määrätyn ajan kuluessa. Mutta
kaukana siitä, että olisi lunastanut määrättynä aikana osansa
takaisin, oli hänen täytynyt luovuttaa tuolle nuorelle miehelle uuden
osan voidakseen päästä veloista, joita hän ei voinut julkisesti
tunnustaa. Se oli tullut kuin tavaksi, joka toinen vuosi luovutti hän
aina kuudennen osan, niin että nyt hänellä ei enään ollut edes
kokonaista osaa, vaan ainoastaan osa viimeisestä osakkeesta, joka
tuskin oli sadan tuhannen frankin arvoinen. Ja tämäkin oli hänellä
vaan paperilla, sillä Denis oli ainoastaan sentähden tunnustanut
hänelle tämän osakkeen, että hän sillä tekosyyllä voi maksaa
entiselle isännälleen korkoa, ja tämän summan hän itse joka
kuukausi jakoi kahtia antaen siitä puolen Beauchênelle, ja toisen
puolen Constancelle.
Viime mainittu tunsi perinpohjin olosuhteet. Hän tiesi, että
konetehdas kuuluisi noitten inhoittavien Fromentein pojalle niin pian
kuin hän vaan saisi päähänsä ajaa pois sen entinen omistaja, jota ei
koskaan enään näkynyt tehtaassa. Välikirjassa oli kuitenkin pykälä,
joka myönsi Beauchênelle oikeuden ostaa takaisin kaikki osakkeet
niin kauvan kuin välikirjaa ei oltu rikottu. Oliko se tämä mieletön
toivo, usko ihmetyöhön ja taivaasta tulevaan pelastajaan, joka antoi
hänelle niin paljon voimia kohtalonsa odottamiseen? Näitten
kahdentoista vuoden turha odotus ja alituisesti murskaantuneet
toiveet eivät edes näyttäneet vähentäneen hänen varmaa uskoansa
siihen, että hän vielä kerran pääsee voitolle. Chantebledissä,
nähdessään Mathieun ja Mariannen voiton, oli hän tosin vuodattanut
kyyneleitä, mutta hän oli rohkaissut itsensä, hän eli nyt jonkun
odottamattoman tapauksen toivossa, joka vihdoinkin todistaisi hänen
hedelmättömyytensä oikeutetuksi. Hän ei olisi osannut tarkalleen
sanoa, mitä hän toivoi, hän tahtoi itsepintaisesti elää, kunnes
onnettomuus olisi kohdannut tuota liian lukuisaa Fromentein
perhettä ja antanut sitte hänelle itselle korvauksen menetetystä
pojastaan, rappiolle joutuneesta miehestään, ja kaikesta siitä
kammoittavasta, mitä hän oli saanut aikaan ja mitä hän nyt
katkerasti suri. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hänen
ylpeytensä nousi vimmattuun uhmailuun, hän ei tahtonut myöntää
olleensa väärässä. Ja niin odotteli hän kohtalon kostoa ylellisessä
talossaan, joka oli käynyt hänelle liian suureksi nyt, kun hän oli
yksinään. Hänen oli täytynyt rajoittaa elintapojaan, hän asui
ainoastaan toisen kerroksen huoneissa vanhan palvelijattarensa
kanssa, ainoan, joka hänellä oli jälellä koko palvelijakunnastaan. Hän
oli aina mustiin puettu, aivankuin olisi alituisesti surrut Mauriceaan,
mutta kulki aina pää pystyssä ja oli ylpeän vähäpuheinen, ei koskaan
valitellut, vaikka katkeruus kalvoi hänen terveyttään; hänellä oli
sydänvika, niin että hän väliin ei tahtonut voida hengittääkään,
mutta hän salasi sairautensa. Kun vanha palvelijatar kerran meni
noutamaan tohtori Boutania, oli hän vähällä tulla pois ajetuksi
talosta; Constance ei vastannut lääkärin kysymyksiin, hän ei sallinut
tämän hoitaa itseään, hän oli varma kestävänsä niin kauvan kuin
hänen toiveensa täyttyvät. Mutta mikä tuska hänellä oli, kun hänelle
tuli tukehduskohtauksensa ollessaan aivan yksin tyhjässä talossaan,
ilman poikaa, ilman miestä, eikä voinut huutaa avukseen ketään,
sillä hän tiesi, ett'ei kukaan tulisi auttamaan! Ja kun kohtaus oli
ohitse, oli hänellä lannistumaton voima tointua siitä, hän ajatteli
itsekseen, että ainoastaan hänen läsnäolonsa esti Denistä tulemasta
isännäksi ja hallitsemasta yksinään, ett'ei tuo Froment missään
tapauksessa saisi taloa eikä pääsisi voittajaksi niin kauvan kuin hän
eli, niin kauvan kuin katto ei ollut pudonnut hänen päähänsä.
Yksinäisyydessäänkin piti Constance liikettä silmällä, joka päivä otti
hän selvän, mitä oli tapahtunut. Hyväntahtoinen Morange, jonka hän
oli tehnyt uskotukseen, antoi empimättä hänelle nämät tiedot joka
ilta, kun hän konttoorityönsä jälkeen meni vähäksi aikaa pakisemaan
hänen kanssaan. Hän oli Morangelta saanut tietää kaikki, vähittäin
myydyistä osakkeista, että Denis oli hiljalleen tullut koko liikkeen
haltijaksi, että Beauchêne ja hän itse elivät tästä lähin uuden
omistajan armeliaisuudesta. Constance oli järjestänyt vakoilunsa
siten, että vanha kassanhoitaja vasten tahtoaankin hankki hänelle
tietoja Denisistä ja hänen yksityiselämästään, kaikesta, mitä he
tekivät taikka sanoivat vaatimattomassa sivurakennuksessaan, jossa
tämä nuori parikunta yhä asui osoittamatta mitään kiirettä muuttaa
suureen, komeaan rakennukseen. He eivät näyttäneet edes
huomaavan, miten ahdasta heillä oli pienessä sivurakennuksessa,
jota vastoin Constance asui yksinään avarassa isäntäväen
rakennuksessa, johon hän melkein hukkui. Ja hän tuli raivoihinsa
katsellessaan Denisin ja hänen perheensä huomaavaisuutta, sitä
tyyneyttä, jolla he odottivat hänen kuolemaansa; Constance ei ollut
kyennyt ärsyttämään heitä, hänen täytyi olla heille kiitollinen
suruttomasta elämästään ja suudella heidän lapsiaan, kun nämät
toivat hänelle kukkia.
Niin kului kuukausia ja vuosia, ja Morange tapasi Constancen
melkein joka ilta samassa pienessä, hiljaisessa salongissa, puettuna
samaan, mustaan leninkiin ja jäykistyneenä itsepintaisesta
odotuksesta. Tuota kohtalon kostoa ei koskaan kuulunut, mutta silti
ei hän näyttänyt olevan epätoivossa voiton suhteen. Päinvastoin, ja
vaikka erityiset tapaukset ehtimiseen todistivat hänen olleen
väärässä, tuli hänen selkänsä yhä suoremmaksi, hän uhoitteli
kohtaloa ja häntä kannatti varmuus siitä, että kohtalo lopuksi
kuitenkin asettuu hänen puolelleen. Hän oli yhä järkähtämätön, hän
yhä odotti ihmetyötä.
Aina iltasin kun Morange tuli, alkoi keskustelu samalla tavalla.
"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"
"Ei, ystäväni, ei mitään."
"No niin, pääasia on, että on terve. Silloin voi aina odottaa parempia
päiviä."
"Oh, joka tapauksessa niitä voi odottaa."
Mutta eräänä iltana näitten kahdentoista vuoden loppupuolella, tunsi
Morange ilman täällä sisällä muuttuneen, vavahtelevan hiljaisesta
ilosta.
"Eikö mitään uutta eilisestä, rakas rouva Beauchêne?"
"On, ystäväni, nyt on tapahtunut jotakin uutta."
"Jotain iloistako, toivon minä, jotakin hyvää, jota te olette
odottanut?"
"Niin kyllä, jotakin sellaista, jota minä olen odottanut! Jos vaan osaa
odottaa, niin tapahtuu aina se, mitä tahtoo."
Morange katseli häntä kummastuneena, melkein levotonna siitä, että
näki hänen niin muuttuneen. Hänen silmänsä loistivat ja liikkeensä
olivat eloisat. Mikähän vihdoin täyttynyt toivo oli elähyttänyt häntä
noin näiden pitkäin aikain kuluttua, jolloin hän oli ollut kuin surusta
kivettynyt? Constance hymyili, hän hengitti keveästi, ja se raskas
paino, joka häntä niin kauvan oli rasittanut, oli nyt poistunut. Ja kun
Morange kysyi häneltä syytä tuohon iloon, vastasi hän:
"Ystäväni, minä en tahdo sanoa sitä vielä. Minä teen ehkä väärin
iloitessani, sillä kaikki on vielä niin hämärää ja epävarmaa. Mutta
eräs henkilö ilmoitti minulle äskettäin asioita, ja minun täytyy saada
niistä varmuus ... sekä ajatella ennen kaikkea. Sitten uskon minä
salaisuuteni teille, sen te kyllä tiedätte, sillä teillehän minä sanon
kaikki, ja sitäpaitsi tulen minä tällä kertaa varmaan tarvitsemaan
teidän apuanne. Odottakaa levossa ja rauhassa; jonakin iltana
tulette te minun luokseni päivälliselle, ja silloin on meillä koko ilta
aikaa puhella keskenämme kenenkään häiritsemättä. Ah, Jumalani,
jos tämä olisi totta, jos tämä olisi ihmetyö!"
Kului lähes kolme viikkoa, eikä Morange saanut tietää mitään. Hän
näki, että Constance oli hyvin miettiväinen ja levoton, mutta hän ei
kysynyt mitään, ja Constance eli yhä yksinäistä koneellista
elämäänsä. Morange oli äsken täyttänyt kuusikymmentä yhdeksän;
siitä oli nyt kolmekymmentä vuotta kuin hänen vaimonsa oli kuollut
ja enemmän kuin kaksikymmentä vuotta siitä kuin hänen tyttärensä
Reine oli seurannut äitiään, ja Morange itse jatkoi pikkumaisuuteen
asti tarkkaa konttoorielämäänsä, vaikka kaikki hänen ympärillään oli
luhistunut kokoon. Ei yksikään ihminen ollut kärsinyt niin paljon kuin
hän, nähdessään sellaisia murhenäytelmiä, kokenut sellaisia
omantunnon vaivoja, mutta hän tuli yhä vaan pienillä, tasaisilla
askelillaan, hän kesti loppumattomiin asti pienissä, vaatimattomissa
oloissaan, hän oli kuin unohdettu ja mennyt kalu, jonka tuska oli
säilyttänyt itseään varten. Mutta kuitenkin oli hänessä täytynyt
syntyä levottomuutta herättäviä, sisäisiä repeämiä. Hän sai päähänsä
mitä omituisimpia aatoksia. Hän oli eroittanut palvelijattarensa, hän
osti itse ruokansa, keitti sen ja toi pöydälle; ei yksikään ihminen ollut
kymmeneen vuoteen käynyt hänen asunnossaan, epäiltiin, että se oli
mitä siivottomimmassa ja huolimattomimmassa kunnossa, ja isäntä
oli turhaan puhunut korjauksista saamatta kuitenkaan Morangea
suostumaan tai pääsemättä itse sisään. Vaikka tuo vanha ja nyt
aivan valkohiuksinen ja valkopartainen kassanhoitaja yhä oli itse
puolestaan pikkumaisuuteen asti siisti, kulki hän kuitenkin
kuluneessa takissa, jota hänen varmaankin piti laittaa joka ilta.
Hänen saituutensa tuli niin mielettömäksi, ett'ei hän kuluttanut rahaa
pienimmällä tavallakaan muuhun kuin yksinkertaiseen leipäänsä, jota
hän osti joka neljäs päivä; hän söi kuivaa ruokaa, jotta sitä kuluisi
vähemmin. Se herätti yleistä ihmettelyä, ja tuskin kului viikkoakaan,
ett'ei ihmiset kysyneet hänen portinvartijaltaan, että mitä tuollainen
noin säännöllinen herra, jolla oli kahdeksantuhatta frankia vuodessa,
teki rahoillaan. Ja sitten alettiin laskea, kuinka paljon rahaa hänellä
mahdollisesti oli kätkössä asunnossaan, ehkä tuhansia frankeja.
Mutta sitten syntyi vielä pahempi aukko hänen järkeensä: kaksi eri
kertaa pelastettiin hän varmasta kuolemasta. Eräänä päivänä kun
Denis oli kotimatkalla, näki hän kassanhoitajan Grenellen sillalla
nojaavan niin pitkälle kaidepuun ylitse, että hän varmaan olisi
pudonnut, ell'ei Denis olisi tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Nyt alkoi
hän viattoman näköisenä nauraa ja syytti pyörtymyskohtausta. Erään
toisen kerran tempasi Victor Moineaud hänen pois käynnissä olevan
koneen luota juuri kuin hän hypnotiseeratun näköisenä oli
antamaisillaan hammasrattaitten tarttua kiinni itseensä. Hän hymyili
taaskin ja tunnusti, että oli tehnyt tyhmästi mennessään niin lähelle
pyöriä. Häntä täytyi vartioida, sillä hän ei nähtävästi aina tiennyt,
mitä teki. Monivuotisten palvelustensa tähden piti Denis häntä
kuitenkin yhä ensimäisenä kassanhoitajana; ja omituisinta oli, ett'ei
hän koskaan ollut hoitanut näitä toimiaan paremmin kuin nyt; hän oli
itsepäisen tarkka, kun oli kysymyksessä saada selville joistakin
sentimetreistä, jotka eivät tahtoneet sopia kirjanpitoon, ja
ihmeteltävällä tarkkuudella suoritti hän suurimmatkin yhteenlaskut.
Järkähtämättömän tyyneen näköisenä aivankuin mikään sisällinen
myrsky ei olisi vahingoittanut häntä, jatkoi hän koneellista
elämäänsä; hän oli ehkä rutihullu, vaikka kukaan ei siitä tietänyt.
Mutta viime vuosina oli uusi olento alkanut vaikuttaa Morangeen.
Vaikka hän oli Constancen uskottu ja tämä oli tyrannisella tahdollaan
tehnyt hänen orjakseen, oli hän kuitenkin alkanut vähitellen pitää
Denisin pienestä tyttärestä, Hortensesta. Sitä mukaan kuin hän oli
nähnyt tämän tytön kasvavan, oli hän alkanut kuvitella mielessään,
että oli löytänyt Reinen, kauvan itketyn oman tyttärensä. Hortense
oli äsken täyttänyt yhdeksän vuotta, ja joka kerta kuin Morange
tapasi hänen tuli hän liikutetuksi, ja hänen mielihartautensa lisääntyi
yhä, mutta se oli hyvin liikuttavaa, koska se kokonaan oli
mielikuvitusta, sillä nämät lapset eivät vähimmälläkään tavalla olleet
toistensa näköiset, toinen oli ollut hyvin tummaverinen, tämä oli
melkein vaaleanverinen. Huolimatta suunnattomasta saituudestaan
antoi hän kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa Hortenselle nukkeja ja
makeisia. Ja tämä hellyys valtasi hänen siihen määrään, että
Constance siitä loukkaantui. Constance antoikin hänen ymmärtää,
että se, joka ei ole täydellisesti hänen kanssaan, on häntä vastaan.
Morange oli alistuvinaan, mutta suuteli nyt Hortensea salaisuudessa,
ja vastustus kiihoitti yhä enemmän hänen mielihartauttaan tyttöön.
Ja melkein jokapäiväisessä seurustelussaan Constancen kanssa
pelkäsi Morange nyt ainoastaan Constancen kättä, joka aina oli
taivuttanut hänen niskansa. Heitä yhdisti salainen side, se vanha
hirmuinen juttu, josta ei kukaan muu tiennyt, kanssarikoksellisuus,
josta he eivät koskaan puhuneet, mutta joka yhdisti heidät. Morange
oli heikko ja hyväntahtoinen raukka, joka oli antanut kesyttää itsensä
kuin kotieläin. Tuon hirveän päivän jälkeen oli hän muuten saanut
tietää paljon, hän tunsi kaikki talon salaisuudet. Hän oli ollut siinä
niin monta vuotta, kävellyt kaikkialla lyhyillä äänettömillä askelillaan,
kuullut ja nähnyt kaikki, keksinyt siellä kaikki. Ja tämä hullu, joka
tiesi niin paljo ja joka kulki vapaana tämän synkän näyttämön
harhakäytävissä, tunsi väliin ilmiliekkiin leimahtavaa uhmaa siitä
syystä, että hänen täytyi menetellä salaisesti saadakseen suudella
Hortensea, ja hänen sydämensä asettui vastarintaan ja hän oli
vähällä suuttua, jos tähän hänen mielihartauteensa koskettiin.
Äkkiä eräänä iltana pyysi Constance hänen jäämään päivällisille.
Morange aavisti, että nyt oli tullut hetki, jolloin hän saisi tietää
salaisuuden, ja nyt näki hän Constancen vavahtelevan innosta ja
heittävän päätään kuin voitonvarma amatsooni. Ruokapöydässä ei
Constance kosketellut tätä vakavaa asiaa, vaikka vanha palvelijatar
oli jättänyt heidät yksin asetettuaan yhdellä kertaa koko
vaatimattoman aterian pöydälle. Hän puhui vaan tehtaasta, Denisistä
ja Marthesta, jonka suhteen hän teki huomautuksiaan, hän teki
senkin virheen, että sanoi Hortensen olevan huonosti kasvatetun,
ruman ja sietämättömän. Kassanhoitaja kuulusteli tätä arkamaisesti,
ei tohtinut sanoa vastaan, vaikka koko hänen sisäinen ihmisensä
kuohahteli.
"Saammepa nähdä, miten käy, kun jokainen tulee oikealle
paikalleen", sanoi hän lopulta.
Hän odotti, kunnes olivat palanneet takaisin pieneen salonkiin, hän
ei sanonut mitään, ennenkuin he istuivat sulettujen ovien takana,
takkatulen ääressä, talvi-illan syvässä hiljaisuudessa.
"Ystäväni, niinkuin olen sanonut, tarvitsen minä pian teidän
apuanne. Teidän pitää toimittaa tehtaasen eräs nuori mies, josta
minä paljon pidän. Teidän pitää ottaa hänet konttooriinnekin, jos
tahdotte tehdä minulle sen palveluksen."
Morange istui häntä vastapäätä toisella puolen kamiinia ja katseli
kummastuneena häntä.
"Minä en ole määrääjä; kääntykää isännän puoleen, hän tekee
varmaan kaikki, mitä te tahdotte."
"Mutta minä en tahdo tulla Denisille kiitollisuuden velkaan. Eikä se
sovi minun ohjelmaanikaan. Teidän pitää suositteleman tätä nuorta
miestä, teidän pitää ottaa hän apulaiseksenne, opettaa häntä ...
onhan teillä valta hankkia paikka konttoristille? Muuten se on minun
järkähtämätön tahtonikin."
Constance puhui kuin itsevaltias hallitsijatar, ja Morange taivutti
selkänsä; tämä mies ei ollut koskaan tottunut muuhun kuin
tottelemaan, ensin vaimoaan, sitten tytärtään ja vihdoin tätä vanhaa
valtaistuimeltaan syöstyä kuningatarta, joka sorti häntä siitä
uhmasta huolimatta, joka jo jonkun aikaa oli salaisesti kuohunut
hänessä. Ja hän uskalsi nyt tehdä muutamia kysymyksiä.
"Luonnollisesti voin minä hankkia hänelle paikan. Kuka se nuori mies
on?"
Constance ei vastannut heti. Hän kumartui tulen puoleen, aivankuin
olisi tahtonut kohentaa sitä, mutta todellisuudessa sentähden, että
hän tahtoi ajatella. Mitä hyötyä siitä olisi, että heti sanoisi kaikki?
Jonakin päivänä täytyisi hänen kuitenkin sanoa kaikki Morangelle, jos
mieli saada häntä kokonaan puolelleen. Mutta sillä ei ollut kiirettä, ja
hän luuli menettelevänsä diplomaattisesti, kun hän ainoastaan
valmisteli asiaa.
"Hän on eräs nuori mies, jonka kohtalo on muutamien muistojen
tähden minulle kallis. Te ehkä muistatte erään tytön, joka oli täällä
työssä — oh, siitä on hyvin kauvan, vähintäin kolmekymmentä
vuotta — Norine Moineaudin, ukko Moineaudin tyttären?"
Morange kohotti äkkiä päänsä ja katseli Constancea silmät selällään,
äkkinäinen salama oli valaissut hänen muistiaan. Ennenkuin hän oli
ehtinyt punnitsemaan sanojaan, antoi hän hämmästyksissään
kielensä vapaasti lausua:
"Alexandre Honoré, Norinen poika, Rougemontin lapsi!"
Hämmästyneenä päästi Constance hiilihangon ja katseli
läpitunkevasti Morangea.
"Vai niin, te tiedätte...! Mitä te sitten tiedätte? Teidän täytyy se
sanoa minulle, älkää salatko minulta mitään, teidän täytyy sanoa
kaikki, kuuletteko te!"
Mitäkö hän tiesi? Herra Jumala, hänhän tiesi kaikki. Hän puhui
kauvan ja pitkäveteisesti kuin unissaan. Hän oli nähnyt kaikki, saanut
tietää kaikki, Norinen raskauden, rahoista, jotka Beauchêne oli
maksanut, jotta tyttö olisi saanut synnyttää lapsensa rouva
Bourdieun luona, pojan viemisen löytölastenkotiin ja sitten
Rougemontiin, josta hän oli myöhemmin lähtenyt karkuun
varastettuaan kolme sataa frankia. Hän tiesi senkin, että tämä nuori
rosvo oli sitten viettänyt mitä inhoittavinta elämää Pariisissa.
"Mutta kuka on kertonut teille kaiken tämän? Miten te tiedätte tämän
kaiken?" huudahti Constance kiivaasti.
Morange teki liikkeen aivankuin olisi tahtonut viitata heitä
ympäröivään ilmaan, koko taloon. Hän ei edes oikein muistanutkaan,
kuka hänelle oli nämät sanonut; mutta hän tiesi ne kuitenkin.
"Ymmärrättehän te, että kun on ollut kolmekymmentä vuotta
samassa paikassa, niin saa tietää paljon. Minä tiedän kaikki."
Constance hätkähti ja vaikeni. Morange istui siinä ja tuijotti tuleen.
Constance ajatteli, että parasta oli niinkuin oli. Koska Morange tiesi
kaikki, oli hänen nyt vaan käyttäminen tuota miestä tottelevana
välikappaleenaan.
"Alexandre Honoré, Rougemontin lapsi... Niin, sen pojan olen minä
vihdoin löytänyt. Tiedättekö te myös, että minä kaksitoista vuotta
sitten annoin tiedustella häntä, vaikka ei siitä ollut mitään hyötyä?"
Morange nyökäytti päätään, ja Constance jatkoi puhettaan, mainitsi,
että hän aikoja sitten oli luopunut vanhasta ohjelmastaan, mutta
silloin oli hän sattumalta keksinyt pojan.
"Niin, se tapahtui äkkiä kuin salaman leimaus. Se oli sen päivän
aamuna, jolloin te näitte minun niin liikutettuna. Minun kälyni
Sérafine, joka ei käy minua tervehtimässä edes neljää kertaa
vuodessa, tuli kello kymmenen aikaan suureksi ihmeeksi luokseni.
Hän on tullut niin omituiseksi, kuten tiedätte, ja ensin en minä edes
kuulustellut hänen juttujaan, kun hän kertoili eräästä nuoresta
miehestä, jonka huono seura oli turmellut ja jonka täytyisi pelastaa.
Mutta mitenkä minä hämmästyin, kun hän puheli suoraa kieltä ja
mainitsi minulle, mitä hän sattumalta oli keksinyt... Niin, kohtalo
valvoo aina ja auttaa lopulta!"
Se olikin todella kummallinen tapaus. Viime vuosina oli Sérafine
vajonnut yhä syvemmälle ja oli raivoissaan liian aikaisen
vanhuutensa tähden. Ollen aina himokas saavuttamaan menetettyjä
nautintojaan oli hän taaskin alkanut harhailla pitkin Pariisia ja tullut
tekemisiin pahimman roskaväen kanssa. Hänen seikkailuistaan
puhuttiin mitä merkillisimpiä juttuja. Erään tuttavansa naisen kautta
oli hän antanut valita itsensä jäseneksi erääsen yhdistykseen, jonka
tarkoituksena oli auttaa ja parantaa rikoksellisia nuorukaisia, kun he
palasivat vankilasta. Hän oli ottanut muutamia asuntoonsakin
Marignankadun varrelle ja elänyt kuin mieletön heidän kanssaan
ikkunain ollessa peitettyinä ja ovien sulettuina. Eräänä iltana oli
muuan nuori ystävä tuonut hänen luokseen Alexandren, joka jo oli
kolmenkymmenen kahden vuotias pitkä nuorukainen ja oli äskettäin
ollut kymmenen vuotta vankeudessa. Hän oli kuukauden päivät
vallinnut Sérafinen kodissa, mutta kerran oli hän avomielisyyden
puuskassaan kertonut Sérafinelle elämänsä tarinan, puhunut
Rougemontista, maininnut äidistään Norinesta, kuvaillut turhia
yrityksiään löytää isäänsä, jonka piti olla äärettömän rikas herra.
Sérafine oli äkkiä ymmärtänyt kaikki, hän huomasi tuon
yhdennäköisyyden Beauchênen kanssa, joka nyt häntä kummastutti,
ja tämä yhtymys oli huvittanut häntä kokonaisen päivän, tempaissut
hänen irti tylsyydentilastaan aivankuin ihan uutena ja kaikkea muuta
kuin jokapäiväisenä ihmisenä. Poika parka, Sérafine ei voinut pitää
häntä, hän ei ollut sanonut pojalle mitään hämmästyttävästä
keksinnöstään, sillä hän pelkäsi ikävyyksiä. Mutta kun hän tunsi
Constancen tiedustelut muutamia vuosia sitten, oli hän nyt tullut
kertomaan Constancelle asiasta.
"Hän itse ei siis tiedä vielä mitään", lausui Constance kertomuksensa
lopulla. "Kälyni lähettää hänen minun luokseni, aivankuin minä olisin
joku kälyni ystävätär, joka hankkii hänelle hyvän paikan. Hän ei
halunne nykyään mitään muuta kuin saada tehdä työtä. Jos hän on
rikkonut, niin onhan hänellä niin paljon syitä, jotka lieventävät hänen
rikostaan! Muuten, niin pian kuin minä saan hänen käsiini, niin
vastaan minä hänestä; sen jälkeen ei hän tule tekemään mitään
muuta kuin sitä, mitä minä tahdon."
Vaikka Sérafine ei ollut maininnut omasta osastaan tässä jutussa,
tunsi Constance hänen kuitenkin siksi hyvin, että tiesi, mistä liasta
Alexandre nyt tuli. Constance oli Sérafinelta kuullut ainoastaan sen
valheen, jonka Alexandre oli keksinyt siitä kuuden vuotisesta
vankeusrangaistuksesta, jonka hänen muka oli täytynyt kärsiä erään
naisen, rakastajattarensa tähden, joka todellisuudessa oli syyllinen,
mutta jonka salaisuuksia Alexandre ei tahtonut paljastaa. Mutta
nämät olivat ainoastaan tunnetut vuodet niistä kahdestatoista, joina
hän oli ollut kateissa, ja hyvällä syyllä voi luulla, että hän oli tehnyt
mitä pahimpia häpeällisiä tekoja, koko joukon tuntemattomia rikoksia
niinä vuosina, jolloin kukaan ei tiennyt hänestä mitään.
Vankeusvuodet näyttivät muuten olleen hänelle hyödyllisenä
lepoaikana, ne olivat tehneet hänen tyynemmäksi, hienommaksi, ja
hän oli nyt päättänyt olla enää heittäytymättä hunningolle. Kun hän
oli saanut siistimmän puvun ja Sérafine oli hänelle neuvonut hieman
tapoja, oli hänestä tullut jotakuinkin sievännäköinen nuori mies.
Morange käänsi silmänsä hehkuvista hiilistä, joihin hän oli
tuijottanut.
"Mitä te hänelle aiotte tehdä? Onko hänellä mitään tietoja? Onko
hänellä edes jonkunlainen käsiala?"
"Hänen käsialansa on hyvä. Luonnollisesti ei hän paljon tiedä.
Sentähden minä juuri annan hänen teidän huostaanne. Teidän täytyy
höylätä häntä ja antaa hänelle yleiskatsaus kaikesta. Vuoden tai
kahden perästä täytyy hänen tuntea tehdas yhtä hyvin kuin sen
omistaja, se on minun tahtoni."
Nämät viimeiset sanat olivat täydellisesti selittäväiset, ja ne
herättivät kassanhoitajan terveen järjen. Alkavasta hulluudestaan
huolimatta oli hän vielä kelpo numeromies, joka ajatteli selvästi ja
järkevästi.