(eBook PDF) Examples & Explanations

for Civil Procedure (Examples &

Explanations Series) 8th Edition
Visit to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/ebook-pdf-examples-explanations-for-civil-proced
ure-examples-explanations-series-8th-edition/
 Contents

Preface to Students
Acknowledgments
Special Notice

PART I. CHOOSING A PROPER COURT

Chapter 1 Personal Jurisdiction: The Enigma of Minimum Contacts

Chapter 2 Statutory Limits on Personal Jurisdiction: The Reach and Grasp of the Long-Arm
Chapter 3 Seeking the Home Field Advantage: Challenges to Personal Jurisdiction
Chapter 4 Federal Questions and Federal Cases: Jurisdiction over Cases “Arising under”
Federal Law
Chapter 5 Diversity Jurisdiction: When Does Multiplicity Constitute Diversity?
Chapter 6 Personal and Subject Matter Jurisdiction Compared: The First Two Rings
Chapter 7 Second-Guessing the Plaintiff’s Choice of Forum: Removal
Chapter 8 Proper Venue in Federal Courts: A Rough Measure of Convenience
Chapter 9 Choosing a Proper Court: The Three Rings Reconsidered

PART II. STATE LAW IN FEDERAL COURTS

Chapter 10 Easy Erie: The Law of Rome and Athens

Chapter 11 Eerie Erie: The Substance/Substance Distinction
Chapter 12 Erie and State Choice of Law: Vertical Uniformity and Horizontal Chaos

PART III. THE SCOPE OF THE ACTION

Chapter 13 Sculpting the Lawsuit: The Basic Rules of Joinder

Chapter 14 Into the Labyrinth: Joinder of Parties under Rule 14
Chapter 15 Essentials and Interlopers: Joinder of Parties under Rules 19 and 24
Chapter 16 Jurisdictional Fellow Travelers: Supplemental Jurisdiction
Chapter 17 Jurisdiction vs. Joinder: The Difference Between Power and Permission

PART IV. STEPS IN THE LITIGATION PROCESS

Chapter 18 The Bearer of Bad Tidings: Service of Process in the Federal Courts
Chapter 19 Getting Off Easy: The Motion to Dismiss
Chapter 20 When Justice So Requires: Amendments to Pleadings under the Federal Rules
Chapter 21 The Scope of Discovery: The Rules Giveth, and the Rules Taketh Away
 Chapter 22 Tools of the Trade: The Basic Methods of Discovery
Chapter 23 Defective Allegation or Insufficient Proof? Dismissal for Failure to State a
Claim Compared to Summary Judgment
Chapter 24 The Judge and the Jury, Part One: Judgment as a Matter of Law (Directed
Verdict)
Chapter 25 The Judge and the Jury, Part Two: Whose Case Is This, Anyway?

PART V. THE EFFECT OF THE JUDGMENT

Chapter 26 Res Judicata (Claim Preclusion): The Limits of Procedural Liberality

Chapter 27 Res Judicata and the Rules of Joinder: When Does May Mean Must?
Chapter 28 Collateral Estoppel (Issue Preclusion): Fine-Tuning the Preclusion Doctrine
Chapter 29 The Obscure Kingdom: Nonmutual Collateral Estoppel

PART VI. THINKING PROCEDURALLY: THE RULES IN ACTION

Chapter 30 An Introduction to the Pretrial Litigation Process: Setting the Stage for the
Schulansky Case
Chapter 31 First Moves: Schulansky Goes to Court
Chapter 32 A Change of Forum: Ronan Removes to Federal Court
Chapter 33 The Defendants’ Perspective: Ronan’s Answer and Counterclaim
Chapter 34 Chain Reaction: Ronan Brings in Jones
Chapter 35 Preliminary Objections: Jones Seeks a Way Out

Table of Cases
Index
 Preface to Students

Everyone comes to law school with some idea of what a contract is or the meaning of assault
and battery, but who ever heard of supplemental jurisdiction, impleader, or res judicata?
Abstract concepts such as these make civil procedure the most unfamiliar and intimidating of
the basic law school courses.
However, civil procedure can also be fascinating if you can get by the initial strangeness.
Many of the topics covered in the course appear baffling upon first acquaintance but begin to
make sense when you see how they apply in particular cases and how they relate to other topics
in the course. The goal of this book is to demystify civil procedure by providing concrete
examples of procedural doctrines and rules in operation, together with full explanations of how
these abstract concepts apply to each example.
Most casebooks contain major or representative cases but provide little discussion of what
the cases mean or “what the law is” on a particular topic. I hope that you will find, as my
students have, that the discussion in this book helps to tie the cases together into a coherent
picture of the law. In addition, the opportunity to try your hand at the examples and then to
compare your answers with mine will provide an incentive to analyze the examples and make
that process more rewarding — perhaps even enjoyable.
Each chapter (except for the pleading chapters in Part VI) includes an introduction that gives
a basic explanation of the relevant procedural concept followed by a series of examples. The
“Explanations” section of each chapter presents my analysis of the examples in that chapter.
The most effective way to use the book is to read each chapter when that topic is covered in
your civil procedure course and to try to answer the questions yourself, based on my
introductions and your reading for class. To keep yourself honest, write out your own analysis
of each example, if only in a few sentences, before comparing it to mine. You may also want to
review the chapter again after class coverage or discuss with your civil procedure professor
any issues that you don’t fully understand.
One of my principal frustrations as a first-year law student was that the questions posed in
the casebooks were too hard. (Many are still beyond me, even after teaching procedure for
many years.) I think you will find that the examples in this book are geared to cover the basics
as well as more sophisticated variations; you really will be able to answer many of them, and
the explanations will help to deepen your understanding of the issues.
You certainly will want to use Civil Procedure: Examples and Explanations for reviewing
your civil procedure course at the end of the year. My students have found that these chapters
are an excellent way to test their understanding of each topic and to fill in any gaps in class
discussion or case reading. The examples provide an efficient means of learning the material
because they help you to actively apply the concepts. You will learn a lot more by doing that
than by passively rereading cases. In addition, the process will give you a sense of mastery of
the material. As the course progresses, you will find that your ability to analyze the examples
improves markedly, and that this positive feedback will help you feel more confident about
your analytical skills. Surely every first-year law student will be thankful for that.
If you have any comments, suggestions, or corrections for future editions, please e-mail me
at jglannon@suffolk.edu.
 Joseph W. Glannon
January 2018
 Acknowledgments

I am very grateful to the many faculty members and students who, over thirty years, have
assisted me in preparing all eight editions of this book. Also, I am especially grateful to two
publishing professionals who have played a defining role in the success of this book. First, to
Rick Heuser, who chose to sign a novel and untried style of text by an unknown author for
Little, Brown & Company in 1984. And second, to Carol McGeehan, who provided me
essential advice and support over many years and editions.
Thanks, too, to the editorial staff at Wolters Kluwer and The Froebe Group (especially Tom
Daughhetee, Darren Kelly, and Paul Sobel) for their able assistance and advice in editing and
producing the new edition.
Last, I offer thanks to all the students, both my own and those from many other law schools,
who have offered their input, support and (of course) corrections.
 Special Notice

For several frequently cited treatises I have used shortened versions after the initial citation to
the work. These are as follows: Friedenthal, Kane, and Miller, Civil Procedure (5th ed. 2015),
cited as Friedenthal, Kane, and Miller; James, Hazard, and Leubsdorf, Civil Procedure, cited
as Hazard, Leubsdorf & Bassett (6th ed. 2011); Moore’s Federal Practice, cited as Moore’s;
Wright and Kane, Federal Courts (8th ed. 2017), cited as Wright & Kane; and Wright and
Miller, Federal Practice and Procedure, cited as Wright and Miller. (My apologies to
supplementary co-authors of the Moore’s and Wright and Miller treatises.)
PART I Choosing a Proper Court
 CHAPTER 1 Personal Jurisdiction

The Enigma of Minimum Contacts

INTRODUCTION

There is no place to start like the beginning, and the usual beginning for the defendant is the
receipt of a summons from the court with an order to appear and defend a lawsuit. It is never a
prospect that evokes much enthusiasm, but the reception is likely to be even chillier if the suit
has been filed in a distant state. The defendant will want to know why on earth the plaintiff has
chosen to sue in a court a thousand miles away and, perhaps more to the point, whether she can
sue there. The answer to the second question lies shrouded in one of the foggiest realms of civil
procedure, the doctrine of personal jurisdiction.
Ever since the landmark case of Pennoyer v. Neff, 95 U.S. 714 (1877), the Supreme Court
has consistently held that plaintiffs are not free to bring suit wherever they choose. The
Fourteenth Amendment to the United States Constitution forbids the states from “depriv[ing]
any person of life, liberty or property, without due process of law.” A state would violate this
guarantee if its courts entered judgments against defendants without following a fair judicial
procedure, and fair procedure includes not only such traditional elements as the right to counsel
or to cross-examine witnesses, but also appropriate limits on the places where a defendant can
be required to defend a lawsuit.
The Supreme Court has repeatedly attempted to define the appropriate limits on the power of
state courts to “exercise personal jurisdiction over” defendants, that is, to require them to come
into the state to defend lawsuits there. A number of bases for personal jurisdiction have
evolved, including domicile, consent, physical presence, and the enigmatic “minimum
contacts” standard. In many cases in which the defendant is not from the forum state (the state
where suit is brought), the only basis for exercising personal jurisdiction over her will be the
minimum contacts test developed in International Shoe v. Washington, 326 U.S. 310 (1945).
This chapter focuses on the meaning of that test.

THE MINIMUM CONTACTS TEST

In International Shoe, the Supreme Court held that the courts of a state may exercise personal
jurisdiction over a defendant if she has such minimum contacts with the state that it would be
fair to require her to return and defend a lawsuit in that state. The Court did not elucidate this
somewhat circular proposition by providing a list of what minimum contacts are sufficient, nor
did it base the test on the number of contacts with the state. Instead, the Court suggested that
whether jurisdiction is permissible depends on the “quality and nature” of the contacts with the
state. 326 U.S. at 319. In some cases, the Court indicated, even a single contact will do, but not
contacts that are “casual” or “isolated.”
This language is too vague to provide much guidance in applying the minimum contacts test,
but the rationale of International Shoe is more helpful. The Shoe Court suggested that a
corporation that chooses to conduct activities within a state accepts (implicitly, of course) a
reciprocal duty to answer for its in-state activities in the local courts. A defendant should
understand that her activities within the state will have an impact there, that those activities
may lead to controversies and lawsuits there, and that the state has a right to enforce the orderly
conduct of affairs within its borders by adjudicating disputes that arise from such in-state
activities. The defendant who deliberately chooses to take advantage of the “benefits and
protections of the laws” (326 U.S. at 319) of a state will not be heard to cry “foul” when that
state holds her to account in its courts for her in-state acts.
This rationale suggests an important limitation on minimum contacts jurisdiction. Because
the court’s power to exercise jurisdiction derives from the defendant’s voluntary relation to the
state, the power should be limited to cases arising out of that relation. International Shoe
implies such a limitation, and subsequent cases have confirmed that minimum contacts
jurisdiction is limited to claims arising from (or, perhaps, related to) the defendant’s contacts
with the forum state. In Shoe, for example, the corporation was held subject to personal
jurisdiction in Washington for claims arising out of its shoe sales in that state, but the
corporation could not have been required to defend a claim in Washington arising from shoe
sales in Texas under a minimum contacts analysis. Sales in Texas are unrelated to Washington;
the corporation would certainly not expect to be sued in Washington by a Texas shoe buyer, nor
does the corporation take advantage of the benefits and protections of the laws of Washington
by its activities in Texas. The analysis must always consider the relationship between the
contacts that gave rise to the suit and the state where the suit is brought. Miscellaneous contacts
are not minimum contacts. It is the contacts that spawned the lawsuit that are crucial to the
minimum contacts analysis.

SPECIFIC AND GENERAL JURISDICTION: THE “SHOE

SPECTRUM”

Although International Shoe is primarily viewed as a minimum contacts case, the opinion
analyzes a broad spectrum of possible contacts with a state and their jurisdictional
consequences. Figure 1-1 illustrates this spectrum of increasing contacts.
At one end of the “Shoe spectrum” are cases in which a defendant has no contact with the
forum state. In such cases, Shoe indicates that the state has no authority to exercise personal
jurisdiction over the defendant, unless she consents to it. “Casual” or “isolated” contacts
(whatever they may be) are also insufficient to support jurisdiction. But other single acts,
because of their “quality and nature,” will support “specific in personam jurisdiction,” that is,
jurisdiction over claims arising out of that single act. See, e.g., McGee v. International Ins.
Co., 355 U.S. 220 (1957) (upholding jurisdiction over claim arising out of a single contract
solicited in the state). Continuous but limited activity in the forum state, such as the ongoing
business relationship in Burger King Corp. v. Rudzewicz, 471 U.S. 462 (1985), will also
support “specific” in personam jurisdiction, that is, jurisdiction over claims arising out of that
continuous activity. In each of these categories of cases, the in-state activity is limited. In each,
the defendant is only subject to jurisdiction for claims arising out of those “minimum contacts.”
The Shoe opinion also suggests that if the defendant’s forum contacts fall at the far right end
of the spectrum, where the in-state contacts are very substantial, the defendant is subject to
“general in personam jurisdiction.” This means that the defendant may be sued in the state for
any claim, even one completely unrelated to its in-state activities. Several cases that came after
International Shoe confirmed that general in personam jurisdiction is sometimes appropriate
(see Helicopteros Nacionales de Columbia, S.A. v. Hall, 466 U.S. 408 (1984); Perkins v.
Benguet Consolidated Manufacturing Co., 342 U.S. 437 (1952)), but did little to clarify how
extensive a defendant’s in-state

activity would have to be to support it. Lower federal courts adopted various approaches, but
often approved the exercise of general in personam jurisdiction based on extensive in-state
contacts such as physical facilities, employees, and sales.
Since 2011, however, the Supreme Court has taken a much more restrictive approach to
general in personam jurisdiction. Goodyear Dunlop Tires Operations, S.A. v. Brown, 131 S.
Ct. 2846 (2011), held that several foreign subsidiaries of Goodyear Tire and Rubber Company
were not subject to general in personam jurisdiction in North Carolina, even though several
thousands of their tires were redistributed in North Carolina. The Goodyear Court rejected the
argument that continuous sales into the state suffice to support general jurisdiction (as it had for
substantial purchases in Helicopteros). In dicta, the Court affirmed that a corporation is subject
to general in personam jurisdiction in the state where it is incorporated and the state of its
principal place of business. The opinion states that the corporation is “fairly regarded as
home” (131 S. Ct. at 2853-2854) in these states, analogizing to the state of domicile of a
natural person, which may exercise general in personam jurisdiction over its domiciliaries.
Milliken v. Meyer, 311 U.S. 457 (1940).
Goodyear left unclear whether a corporation could be subject to general in personam
jurisdiction in other states in addition to the states of incorporation and principal place of
business. Suppose, for example, that MegaSales Inc. is incorporated in Delaware and has its
principal place of business in Colorado, but also has fifty stores employing ten thousand
people in Illinois. Goodyear clearly indicates that MegaSales is subject to general in personam
jurisdiction in Delaware and Colorado, but did not clarify whether its substantial and
continuous contacts in Illinois will subject it to general jurisdiction there as well.
Three years later, in Daimler AG v. Bauman, 134 S. Ct. 746 (2014), the Court revisited the
issue and suggested that general in personam jurisdiction will almost always be limited to the
corporation’s state of incorporation and principal place of business. The Court did not
absolutely foreclose the possibility that a corporation might be subject to general in personam
jurisdiction in some other state “in an exceptional case.” However, the Court held that the
defendant in Daimler, though it had extensive contacts in California, was not subject to general
in personam jurisdiction there. Very likely then, after Daimler, general jurisdiction will be
proper over almost all corporations only in their state of incorporation and the state of their
principal place of business.
Be careful not to confuse Goodyear’s analysis of general in personam jurisdiction with the
analysis of a corporation’s state citizenship under 28 U.S.C. §1332(c)(1). Section 1332(c)(1)
defines the corporation’s state citizenship for diversity purposes—to determine subject matter
jurisdiction. Goodyear and Daimler consider whether a corporation is subject to personal
jurisdiction in a state for a claim that does not arise out of its contacts in that state.
Admittedly, after those two decisions, the two tests (for state citizenship under §1332(c)(1)
and for general in personam jurisdiction) are similar, but they may not be exactly the same. In
Hertz Corp. v. Friend, 130 S. Ct. 1181 (2010) the Supreme Court adopted the “home office” or
“nerve center” test for principal place of business for diversity purposes under §1332(c)(1).
But it is not clear whether that same test will be adopted to define the term “principal place of
business” for general in personam jurisdiction. There may be good reasons to use a different
test for personal jurisdiction purposes. Arguably, general in personam jurisdiction analysis
should focus on the extent of the defendant’s in-state activity, and that activity may be much
greater in states where a corporation has production or sales facilities than the state of the
home office.1

SOME GUIDELINES IN APPLYING MINIMUM CONTACTS

Several important aspects of the minimum contacts test have been settled by cases since
International Shoe. First, the minimum contacts test applies to individual as well as corporate
defendants. See, e.g., Kulko v. Superior Court, 436 U.S. 84 (1978). This makes good sense,
since individuals benefit from their voluntary in-state contacts just as corporations do and
should likewise understand that those benefits may carry with them the burden of related
litigation. Second, the limitations on personal jurisdiction found in long-arm statutes are
distinct from the constitutional limit imposed by the minimum contacts test. See Chapter 2,
which compares these two related concepts.
Third, it is clear that a defendant may have sufficient contacts with a state to support
minimum contacts jurisdiction there even though she did not act within the state. If a defendant
commits an act outside the state that she knows will cause harmful effects within the state, she
may be subject to minimum contacts jurisdiction there for claims arising out of that act. In
Calder v. Jones, 465 U.S. 783 (1984), for example, the defendant was held subject to personal
jurisdiction in California for an allegedly defamatory article written in Florida, since the
article was to be circulated in California, the plaintiff lived there, and the plaintiff’s career
was centered there. Similarly, if Healy, a Minnesota lawyer, calls a Missouri client on a
regular basis to give her legal advice and bills the client for that advice, Healy derives benefits
from conducting activities in Missouri. Even if she has never visited Missouri, she will have to
answer there for a legal malpractice claim that arises from her deliberate business activity
there.
Fourth, minimum contacts analysis focuses on the time when the defendant acted, not the
time of the lawsuit. Even if Healy stopped representing her Missouri client a year before being
sued and now has no contacts with Missouri, Healy is subject to jurisdiction in Missouri for
claims arising from these prior contacts. Minimum contacts jurisdiction is based on the premise
that parties who conduct activities in a state accept the risk that those activities will give rise
to suits and understand that they may have to return to the state where the activity was
conducted to defend such suits. This rationale applies whether or not the defendant is still
acting in the state at the time the suit is actually filed. Compare jurisdiction based on service of
process on the defendant within the state, which was reaffirmed in Burnham v. Superior Court
of California, 495 U.S. 604 (1990). Jurisdiction based on in-state service only requires that
the defendant be present in the forum state at the time that the summons and complaint are
served upon her. In such cases, the defendant need not have had any contact with that state at
the time of the events giving rise to the suit.

PURPOSEFUL AVAILMENT

The toughest problem in applying the minimum contacts test has been defining the “quality and
nature” that makes a contact sufficient to support jurisdiction. Many cases have relied on the
statement in Hanson v. Denckla that the defendant must have “purposely avail[ed] itself of the
privilege of conducting activities within the forum State, thus invoking the benefits and
protections of its laws.” 357 U.S. 235, 253 (1958). This language emphasizes that the
defendant must have made a deliberate choice to relate to the state in some meaningful way
before she can be made to bear the burden of defending there. Unilateral contacts of the
plaintiff or others will not do.
Although scholars have criticized this emphasis on the defendant’s purposeful in-state
contacts,2 the Court has consistently required it. In World-Wide Volkswagen v. Woodson, 444
U.S. 286 (1980), for example, the Court concluded that a New York Audi dealer, Seaway, had
not purposely availed itself of the opportunity to conduct activities in Oklahoma, although it
could foresee that its buyers might take its cars there. The dealer had not sold cars there,
advertised there, cultivated Oklahoma customers, or deliberately focused on Oklahoma as a
market. Thus, it had not sought any direct benefit from Oklahoma activities sufficient to require
it to submit to jurisdiction there. In Keeton v. Hustler Magazine, Inc., 465 U.S. 770, 780
(1984), by contrast, the defendant had purposely availed itself of the opportunity to engage in
in-state activities, by distributing its magazines within the state. Because the plaintiff’s claim
arose out of those contacts, they supported jurisdiction even though the defendant’s acts had
greater impact in other states, and the plaintiff had few contacts with the forum state.
Much debate has swirled around application of this purposeful availment requirement in
cases where the defendant’s goods reach the forum state through the so-called “stream of
commerce.” This often happens in one of two ways. First, an out-of-state component
manufacturer sells components to a manufacturer of a finished product outside the state (or
outside the country). That manufacturer then incorporates the component into a finished product
and distributes the finished product into the forum state. Asahi Metal Industry Co. v. Superior
Court, 480 U.S. 102 (1987), is an example of this situation. Second, a manufacturer sells
finished products to a wholesaler outside the state, the wholesaler then resells to a retailer in
the forum state, and the retailer resells to the consumer. In these situations, the party at the
beginning of the stream of commerce (the component maker in the first situation, and the
manufacturer in the second) did not import the product into the forum state itself; it sold to
others who did. The manufacturer or component maker may know that such resales take place
in the state, may think it highly likely, or may not know or care about the ultimate destination of
its product.
In Asahi, the Court split on the question of whether the mere act of selling goods outside the
forum state that will likely be imported into the forum state for resale suffices to support
jurisdiction. Justice O’Connor’s opinion, joined by three other Justices, rejected the premise
that “mere awareness” that the stream of commerce may sweep goods into the state after they
leave the defendant’s hands suffices to satisfy “purposeful availment.” O’Connor would
require clearer evidence that the defendant seeks to serve the market in the particular state,
such as designing the product for the market in that state or advertising there. 480 U.S. at 112-
113. However, the concurring Justices in Asahi would find that sending goods into the stream
of commerce, at least in substantial quantities, constitutes “purposeful availment,” whether or
not the original maker knows that the goods will be sold in a particular state or cultivates
customers there. The rationale for this view is that the maker both foresees and benefits from
such sales in other states, whether it distributes them there directly or indirectly profits from
the fact that another entity conveniently does so in its place.
More than two decades after Asahi, the Supreme Court reconsidered stream-of-commerce
jurisdiction in J. McIntyre Machinery Ltd. v. Nicastro, 131 S. Ct. 2780 (2011). The defendant
in McIntyre made a metal-shearing machine in England and sold it to a distributor in the United
States, which resold it into New Jersey. The plaintiff was injured using it in New Jersey and
sued there for his injuries. There was no question that McIntyre had sought to serve the U.S.
market — it used an Ohio-based company as its exclusive U.S. distributor, sold its machines
into the United States, attended conventions here to promote its machinery, and at least one of
its machines was resold into New Jersey. Yet the majority of the Court held (over a fervent
dissent by three Justices) that McIntyre’s contacts in New Jersey would not support specific in
personam jurisdiction in New Jersey for Nicastro’s claim.
McIntyre seems a stronger case for jurisdiction than Asahi, because the defendant had
reached out to sell its products in the United States. And it had sold the product that caused the
injury into New Jersey, though indirectly. It not only knew that its products were entering the
U.S. market, but promoted that market. The argument that it purposely availed itself to the
United States, but not to the states where its products were actually resold, seems mildly
disingenuous. In McIntyre five Justices — the two concurring Justices and the three dissenters
— at least leave open the question whether a foreign manufacturer is subject to jurisdiction in
states where substantial amounts of its goods are regularly redistributed.
Some things are reasonably clear based on these two cases. A foreign manufacturer or
component maker that sells its products to wholesalers outside the United States, without
cultivating the U.S. market in any way, will likely not be subject to jurisdiction, even if its
product is imported into the United States and injures a consumer here. If that manufacturer
develops a relationship with a U.S. distributor, sells goods to that distributor, and encourages
U.S. sales, it will likely be subject to jurisdiction for claims arising from those sales in the
state where it directs its goods, that is, where the U.S. distributor is located. However, it is not
clear whether the manufacturer will be subject to jurisdiction in other states where the
distributor resells the goods. The plurality opinion in J. McIntyre suggests that it will not be,
yet the concurring and dissenting opinions suggest that jurisdiction may be proper if the
defendant regularly serves the market in the state where its product causes injury.
It also seems quite likely that a foreign manufacturer that engages in the type of conduct
described in Justice O’Connor’s opinion in Asahi, which is intended to promote its goods in
that state, will be subject to specific in personam jurisdiction for claims that arise out of sales
(including indirect sales) in that state. If J. McIntyre had maintained a service network for its
products in New Jersey, it would probably have been found subject to the court’s jurisdiction
in Nicastro’s case. Establishing the service network would represent “purposeful availment”
sufficient to support jurisdiction if its product causes the injury in New Jersey.

OTHER FACTORS IN THE JURISDICTIONAL CALCULUS

There is also a great deal of talk in the cases about factors other than the defendant’s in-state
contacts, such as the interest of the forum state in providing redress to its citizens, the interest
of the plaintiff in obtaining relief in a convenient forum, the interest of the states in enforcing
their substantive law or policy, and the extent of the inconvenience to the defendant if she is
forced to defend away from home. The cases have repeatedly cited such factors in determining
whether it would be fair to assert personal jurisdiction over the defendant. See Keeton, 465
U.S. at 775-780; Burger King, 471 U.S. at 476-477. However, Burger King suggests that,
where the defendant has purposely directed activities to the forum state, jurisdiction is
presumptively reasonable, and she will have to make a “compelling case” that other
considerations make the exercise of jurisdiction unreasonable. Burger King at 477. In Asahi,
on the other hand, the Court found such a case to be made: There, a clear majority of the
justices concluded that, even if minimum contacts were established, it would be unreasonable
to exercise jurisdiction on the unusual facts of that case.
While the plaintiff’s interest, the forum state’s interest, and other fairness issues enter the
balance once minimum contacts are found, they are not sufficient to support jurisdiction if those
contacts are lacking.3 The defendant must first have purposely availed herself of the
opportunity to conduct activities in the state. It is only when such deliberate contacts exist
between the defendant and the forum state and those contacts give rise to the claim, that other
factors will be weighed in determining whether the exercise of jurisdiction would comport
with “fair play and substantial justice.”
Thus, although some principles are established in the minimum contacts area, the test still
remains difficult to apply in close cases. Over the course of your lawyering life it will take on
clearer meaning as you handle personal jurisdiction issues and begin to see how courts give
flesh to the bare-bones test. The following examples will provide a start in that direction. In
answering them, focus on the constitutional issue of minimum contacts only; do not worry about
statutory problems under long-arm statutes. Also, assume that the contacts mentioned are the
only contacts the defendant has with the forum state.

Examples
Opening Rounds
1. Austin is a traveling salesman who lives in North Dakota and sells Fuller brushes in
parts of North Dakota, South Dakota, and Minnesota. While en route to deliver brushes
to a Minnesota customer, he is involved in an auto accident in Minnesota with Healy, a
Minnesota citizen. He brings suit against Healy in North Dakota for his injuries in the
accident. Does the court have personal jurisdiction over Healy?
2. As a result of the same accident, Healy brings suit against Austin for her injuries. She
sues in South Dakota. Does the court have jurisdiction over Austin based on minimum
 contacts?
3. To be on the safe side, Healy also files suit against Austin in Minnesota. Does that court
have personal jurisdiction over Austin based on minimum contacts?
A Parade of Perplexities
4. The Volkswagen. Many of the most difficult personal jurisdiction cases involve
commercial contacts, that is, contacts that arise out of business done in the state, either
directly or indirectly, by a corporation acting outside the state. World-Wide Volkswagen
v. Woodson, 444 U.S. 286 (1980), sets out the basic framework for analyzing these
cases. The motorcade of hypotheticals that follows may help you to assess the
importance of various contacts with the forum state.
Hudson, an Ohio citizen, buys a Volkswagen from Smoky Mountain VW, located
on the east side of the Smoky Mountains in North Carolina, while she is on vacation in
North Carolina. Shortly after she returns home, all four wheels fall off while she is
driving, and Hudson is injured. Understandably upset, Hudson sues Smoky Mountain in
an Ohio court for negligence. Does the Court have personal jurisdiction over the
dealer?
5. The Chevy. After Hudson leaves, Ford pulls into Smoky Mountain’s lot with his engine
belching smoke. His car is clearly a total loss, and he tells De Soto, the salesman, that
he must have a car to get back home to Florida. De Soto sells him a (very) used Chevy.
After crossing into Florida, Ford pushes the windshield wiper button, and the engine
automatically ejects into the Everglades. Ford sues De Soto and Smoky Mountain in
Florida. Is personal jurisdiction proper there?
6. The Maserati. De Soto has an eye for fast cars. At the moment, he has a nice Maserati
on the lot, with all the extras (engine, wheels, brakes). A customer tells him that a
trucker buddy of his, Packard, from Pennsylvania, might be interested in buying the
Maserati. De Soto calls Packard in Pennsylvania, extols the Maserati’s virtues, and
encourages her to come in and test drive the car on her next delivery in North Carolina.
Packard does stop to see the car, likes it, and buys it. She makes the mistake of towing
it home, only to discover upon arrival that the engine, lights, carburetor, and exhaust
system are missing. She sues De Soto in Pennsylvania. De Soto has no other contacts
with Pennsylvania. Will the Pennsylvania court have personal jurisdiction over De
Soto?
7. The Audi. After lunch, Rambler comes in. Rambler lives across the border in
Tennessee, where he read in a Tennessee paper Smoky Mountain’s ad for a one-year-
old Audi for $1,100. Because the Smoky Mountain dealership is located ten miles from
the Tennessee border, it advertises frequently in Tennessee, as well as in North
Carolina. Rambler visits the dealership, talks De Soto down to $1,025, and buys the
car. He barely gets across the Tennessee line when the steering wheel comes off in his
hand, and the body comes entirely loose from the frame of the car. Rambler sues Smoky
Mountain in Tennessee. Does the court have personal jurisdiction over Smoky
Mountain?
8. Assume, on the facts of example 7, that Smoky Mountain only advertises occasionally
in Tennessee and derives only 5 percent of its business ($40,000 of its annual gross
sales of $800,000) from sales to Tennessee customers. The rest of its sales are in North
Carolina. Rambler sees the ad and buys the Audi at Smoky Mountain’s dealership; it
 breaks down in Tennessee on the way home. Can Rambler sue Smoky Mountain in
Tennessee?
Sports Cars
9. The Ferrari. You can’t work all the time. When De Soto relaxes, he likes to go to the
Georgia coast for some deep sea fishing. While drinking at a bar in the fishing lodge
there, he gets to talking with Lenoir, another guest at the lodge. Lenoir asks De Soto
about his work. The two get into a car lovers’ debate over the relative merits of various
sports cars. Before leaving the bar, Lenoir asks De Soto for his card.
Two months later, Lenoir visits Smoky Mountain and buys a jazzy looking
Ferrari from De Soto. Imagine for yourself what happens to the Ferrari when Lenoir
gets it back to Georgia. Lenoir sues De Soto in Georgia. Will the court have personal
jurisdiction over De Soto?

Streams of Commerce
Consider the following questions, which may help to sort out the reach of
stream-of-commerce jurisdiction after the Supreme Court’s fractured decisions in Asahi
and J. McIntyre.
10. Accu-Cut makes riding lawnmowers in France. It sells them to Transmondial, a
French wholesaler of outdoor products. Transmondial sells an Accu-Cut mower to a
hardware store in Colorado, and ships it to the store. Stanley buys it, is injured using it
in Colorado, and sues Accu-Cut (which has no other U.S. contacts) in a Colorado court.
Does the court have personal jurisdiction over Accu-Cut for this claim?
11. Same facts, but Accu-Cut exports mowers to Moline Distributors in Moline, Illinois.
Moline resells five Accu-Cut Mowers to the hardware store in Colorado. Stanley buys
one and is injured using it in Colorado. Would the Colorado court have personal
jurisdiction over Accu-Cut for this claim?
12. Accu-Cut makes mowers in Florida that it sells to Moline Distributors in Illinois, and
ships to Moline. Moline resells an Accu-Cut mower to a Colorado hardware store in an
isolated transaction. Stanley buys it and is injured using it in Colorado. Would the
Colorado court have personal jurisdiction over Accu-Cut for this claim?
13. Accu-Cut makes mowers in France and sells to Moline Distributors in Illinois, which
resells a few mowers to a Colorado hardware store. Stanley buys one of them, is
injured in Colorado, and sues Accu-Cut for his injury in Illinois. Does the Illinois court
have jurisdiction over Accu-Cut?
14. Same facts as the previous example, except that Moline resells substantial numbers of
Accu-Cut mowers into Colorado every year. Stanley buys one in Colorado and is
injured using it in Colorado. Will Accu-Cut be subject to personal jurisdiction in
Colorado?
15. Accu-Cut makes its mowers in Florida and sells them to Moline Distributors in
Moline, Illinois. Moline resells five Accu-Cut Mowers to the hardware store in
Colorado. Stanley buys one and is injured using it in Colorado. Stanley sues Moline
Distributors in Colorado for his injury. Will Moline Distributors be subject to personal
jurisdiction for the claim?
16. Accu-Cut makes mowers in Florida and sells them to Moline in Illinois, which resells
 them into Colorado. Here, though, Accu-Cut also advertises its mowers in Colorado on
several weekly television programs. Would Accu-Cut be subject to personal
jurisdiction in Colorado for Stanley’s claim?

Changing Cars in Midstream

17. The Edsel. Andretti is an Indiana race car driver whose hobby is collecting antique
cars. He notices an ad in Antique Auto, a national magazine, for a mint condition Edsel
for sale by a Michigan collector, Studebaker. He calls Studebaker, gets further
information on the car, and decides to go up to look at it. While he is in Michigan, he
and Studebaker discuss price but do not settle the deal. After Andretti returns to
Indiana, he calls Studebaker back, agrees to his price, and arranges to pick up the car
the following month. After buying the car and returning with it to Indiana, he discovers
that it is a cleverly disguised Dodge Dart. He sues Studebaker in Indiana. Will the court
dismiss for lack of personal jurisdiction?
18. Reconsider the case just described involving Andretti’s purchase of a car from
Studebaker. However, assume that, instead of reading about the car in Antique Auto,
Andretti dialed up Studebaker’s “Hot Cars” website and learned of the Edsel through
the Internet. He then called Studebaker, and the transaction unfolded as above in
example 17. Could Andretti sue Studebaker in Indiana on his fraud claim arising out of
the sale?

The Rental Car

19. Patrikas, an elderly widow with minimal income, lives in Georgia. Her daughter is
getting married in California. Patrikas scrimps and saves for two years (it was one of
those long engagements) to set aside funds to fly out for the wedding. She rents a car to
drive to the wedding, but on the way back to the airport she runs into an Acme
International Conglomerated Enterprises truck. She flies back to Georgia, broke.
Acme International Conglomerated Enterprises is an international company
worth billions. It sues Patrikas for damage to the truck in California. Does the court
have personal jurisdiction over Patrikas?

Fundamental (Un)truths
20. Every year, the following statements sprout like dandelions in civil procedure
bluebooks. What is wrong with them?
a. “Even if the defendant lacks minimum contacts with the state, the plaintiff may be
able to get jurisdiction over him if he has taken advantage of the benefits and
protections of the laws of the state.”
b. “The defendant may be sued in the state because she has engaged in deliberate acts
there and thus has minimum contacts sufficient to support personal jurisdiction.”

Explanations
Opening Rounds
1. In this case Austin has sued Healy in a state in which Austin has contacts, but Healy has
none. As far as the example tells us, Healy has never been there, has not formed any
deliberate relationship to or performed acts within the state, and has done nothing to
derive benefits from North Dakota. Consequently, she has no reason to expect to be
 sued there and has not impliedly swallowed that bitter pill in exchange for the benefits
of in-state activity. She lacks minimum contacts with North Dakota and may not be sued
there on this claim.
As this conclusion suggests, the personal jurisdiction rules are defendant-
oriented: The plaintiff’s contacts with the forum state will not do; the court must find
some basis for forcing the defendant, the unwilling litigant, to appear before it.
Conversely, if the defendant has minimum contacts with the forum state, it is irrelevant
(at least, for personal jurisdiction purposes) that the plaintiff has none.
One might well ask why Austin should have to go to Healy instead of Healy
coming to Austin. If someone will have to be inconvenienced by the suit, shouldn’t it be
the defendant rather than the injured plaintiff? On the other hand, the defendant may be
completely blameless; plaintiffs lose law suits as well as win them. If so, it seems
unfair to add the insult of distant litigation to the injury of being sued in the first place.
Perhaps more importantly, the defendant (unlike the plaintiff, who started the suit) has
not chosen the forum and ought to have some veto power over unreasonable choices by
the plaintiff.
2. The South Dakota court will not have personal jurisdiction over Austin under the
minimum contacts test. It is true that Austin has some contacts with South Dakota
because he travels there to sell brushes. However, International Shoe does not hold
that a defendant may be sued in a state simply because she has some contacts with that
state. Shoe holds that a defendant may, by committing limited acts within a state, submit
herself to jurisdiction for claims arising out of the in-state acts themselves. Here,
Healy’s claim is unrelated to Austin’s brush sales in South Dakota. Austin had no
reason to believe that he was submitting himself to the jurisdiction of the South Dakota
courts for auto accidents in Minnesota by selling brushes in South Dakota. The situation
would be different if the claim were for faulty brushes sold to a South Dakota customer.
In that case, the claim would arise directly from Austin’s voluntary contacts with the
state, and jurisdiction would be proper.
However, Healy may still be able to sue Austin in South Dakota for the auto
claim. Ever since Pennoyer v. Neff, 95 U.S. 714 (1877), it has been permissible to
obtain personal jurisdiction over an individual defendant (that is, a person) by serving
her with the summons in the state where suit is brought. In Burnham v. Superior Court,
495 U.S. 604 (1990), the Supreme Court concluded that such “transient jurisdiction” is
still a valid means of obtaining jurisdiction over an individual defendant, even if the
defendant is in the state briefly or for reasons unrelated to the litigation. Thus, if Healy
is determined to sue in South Dakota, she may bring suit there and have the process
server await Austin’s next sales trip into the state.
3. Healy has gotten it right by suing Austin in Minnesota. Austin’s act of driving in
Minnesota provides a minimum contacts basis for a suit against him there for injuries
suffered in the accident. Motorists who use the roads of a state should realize that this
purposeful activity in the forum subjects other drivers to serious risks, that people may
be injured and may sue. It would be unfair to allow drivers to take advantage of
Minnesota’s highways but not to call them to account there for accidents they are
involved in on those highways.
Even if causing the accident in Minnesota were Austin’s only contact with the
state, it would support specific in personam jurisdiction in this case. The “quality and
nature” of this single, purposeful act, and the consequences that may predictably ensue
Another random document with
no related content on Scribd:
 Päästyään mäen harjalle, näki hän hevosen syövän pienessä
heinäisessä laaksossa allaan. Eläin oli kirjava, epäsäännölliset
valkoiset läikät näkyivät oikeassa kyljessä, sä'ässä ja polvien
alapuolella. Nähdessään sen, veti Brannon suunsa tiukalle.

"Billy", sanoi hän hiljaa.

Yksi häiritsevä epätietoisuus oli taas hävinnyt. Jos Billy olisi vain
lähtenyt tallista tuoreen heinän hakuun, niin se ei olisi tullut
tännepäin, koska idässä päin oli heinää yltäkylläisesti ja vielä
lähempänä karjataloa ja siellä oli sitäpaitsi vettäkin.

Brannon hoputti molemmat hevosensa alas laaksoon ja lähestyi

Billyä hitaasti. Hän tahtoi nähdä sen tarkemmin.

Hän lassosi Billyn ja kiinnitti köyden mustan satulaan ja kun Billy

oli päässyt pahimmasta suuttumuksestaan, meni Brannon aivan sen
lähelle, tutkiakseen sitä ja sillä aikaa piti musta köyttä kireänä.

Billy oli ollut suljettuna talliin useamman päivän, jotta sitä olisi voitu
hoitaa paremmin vatsahäiriön vuoksi. Carson, hevospuoskari, oli
hoitanut sitä erikoisen huolellisesti, sukien sitä joka päivä. Brannon
oli myös usein pistäytynyt katsomassa, miten sen parantuminen
edistyi.

Sä'ässä oleva valkoinen läikkä oli tahrainen. Sen selässä näkyivät

satulan ja sen kyljissä tuntui alustan jäljet ja vatsan ympärillä tuntui
vieläkin syvät, hien haalistamat viivat, jotka siihen leveät mahavyöt
olivat puristaneet. Valkoisella läikällä olevat tahrat olivat verta ja niitä
näkyi ainoastaan vasemmalla puolella Billyn hartiaa, pitkinä kapeina
juovina.
 Brannon irroitti lassonsa hevosesta ja ajoi sitä pitkän matkan
takaisinpäin ja seurasi sitä vielä jonkun ajan, kunnes Billy jatkoi
rauhallisesti raviaan kotiinpäin. Sitten Brannon taas lähti etelään.

Callahanin murha oli nyt Brannonille yhtä selvä, kuin jos se olisi
painettu paperille. Kannettuaan Callahanin ruumiin asuntoonsa, oli
Brannon tutkinut hänen asettaan ja huomannut, että yksi panos oli
ammuttu tyhjäksi. Koska hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että
Josephine oli ampunut Callahanin, oli hän hämmästynyt tuota tyhjää
panosta ja hän päätteli lopuksi, että Callahan oli aikaisemmin
ampunut jotakin ja sitten huolimattomasti laiminlyönyt täyttää aseen
uudelleen.

Nyt oli selvää, että Les Artwell oli saanut tuon puuttuvan panoksen
ruumiiseensa, vaikka sen oli täytynyt tapahtua sangen kaukana
karjatalolta, sillä muutoin se varmasti olisi kuulunut. Senvuoksi oli
Artwellin myös täytynyt seurata Callahanin jälkiä ja ampua Starin
omistaja hänen kääntäessään selkänsä kuistille astuessaan.

Se tosiasia, että Artwell oli piiloutunut talliin, oli syynä siihen, ettei
Brannon, juostuaan kuistille heti laukauksen jälkeen, ollut kuullut
mitään kiireellistä kavion kapsetta, joka olisi ilmoittanut salakytän
pakenevan.

Josephine oli sattumalta tavannut Artwellin tallissa ja auttanut

häntä pakenemaan. Artwell oli pahasti haavoittunut ja Josephine oli
vienyt hänet Lattimerin talolle.

Ainoa hämärä seikka oli enää se, että Brannon oli löytänyt
satuloidun hevosen, jolla oli Lattimerin polttomerkki. Vaikka eihän
sekään asia ollut erikoisen hämmästyttävä, kun otti huomioon
satulan huonon kunnon, poikkinaiset ohjat ja nimikirjaimet
partasudissa, jonka Brannon oli löytänyt matkalaukussa. Artwell oli
tietenkin ratsastanut sillä hevosella, mutta oliko hän varastanut sen
Lattimerilta vai oliko Lattimer myynyt tai lainannut sen, siinä oli
kysymys. Se seikka, että Josephine oli vienyt Artwellin Lattimerin
karjatalolle, näytti todistavan, että heidän välillään vallitsi ystävyys ja
kaikenlainen ystävyys kunniallisenkin karjamiehen ja tunnetun
hevosvarkaan välillä oli epäilyttävä asia, joka vaati ankaraa
tutkimusta.

Oli miten oli, Brannon ei aikonut hiiskua epäilyksestään

sanaakaan. Ei hän myöskään aikonut heti ryhtyä vangitsemaan
Artwelliä. Hänen avullaan oli Artwell ensi kerralla joutunut kiinni ja
hän oli oikein iloinen nyt, että Josephine oli silloin tullut väliin. Hän oli
iloinen siitäkin, että Josephine taas oli sekaantunut asiaan. Sillä siten
menetellessään oli hän johtanut epäluulot Lattimeriinkin, oli
aiheuttanut asiassa uuden vaiheen, joka saattoi päättyä koko
varasjoukkueen vangitsemiseen, sen sijaan, että he muutoin olisivat
saaneet ainoastaan Artwellin kiinni.

Brannonin tyytyväisyyttä lisäsi vielä suuresti eräs toinen seikka —

se suuri huojennus, mitä hän tunsi päästessään perille siitä, että
Josephine ei ollutkaan ampunut Callahania. Hänen taistelunsa
Artwellin puolesta, hänen viimeiset edesottamisensa ja hänen
erehdyksensä ratsastaa hevosvarkaan kanssa Lattimerin karjatalolle
saattoi hyvin selittää hänen innokseen taistella niitten aatteitten
puolesta, joita hän jo oli aikaisemmin esittänyt ja puolustanut sekä
hänen päättäväiseksi, joskin hieman mielivaltaiseksi yrityksekseen
säätää lakia ihmisille uudessa, oudossa ympäristössään.

Mutta se tunne, joka syvimmin painui Brannonin tietoisuuteen,

joka täytti hänen sielunsa juhlallisella riemulla ja jota vastaan hän,
vaikka turhaan, koetti kyynillisellä iloisuudella taistella, johtui siitä
huomiosta, että Josephine oli valehdellut, pelastaakseen hänet!

Aurinko oli jo korkealla, kun Brannon ratsasti Lazy L:n karjatalon

kuistin luo ja pysäytti hevosensa siihen. Hän ei laskeutunut satulasta
ja tuomansa hevosen ohjat olivat hänen vasemmalla käsivarrellaan.

Lattimer, Denver ja Artwell kuulivat sisään Brannonin huudon. He

olivat nähneet hänet jo viisitoista minuuttia, ja kun musta pysähtyi
talon edustalle, komensi Lattimer Denveriä laskemaan aseensa,
jonka tämä oli kohottanut.

"Ei mitään sellaista, senkin hullu! Saisit vielä koko maakunnan

kimppuumme!"

Ensimmäisen ja toisen huutonsa väliaikana tarkasteli Brannon

ympäristöään. Verkalleen tutki hän karja-aitauksia, talon ympärillä
olevaa kenttää, erinäisiä rautakoron jälkiä kovalla pihamaalla ja
erikoisesti huomaten nelikulmaisen valkoisen liinan, joka rutistettuna
oli maassa kuistin nurkalla — naisen nenäliina.

Mutta hän ei osoittanut vähintäkään hämmästystä tai mielenkiintoa

näkemäinsä johdosta. Ne tarkkaavat, epäluuloiset silmät, jotka talon
sisältä häntä katselivat, eivät pystyneet välittämään omistajiensa
aivoille Brannonin katseessa mitään, joka osoittaisi, että hän näki
jotakin tavatonta.

Ja sittenkin, paitsi tuota nenäliinaa, oli Brannonin tarkkaava silmä

huomannut muitakin todistuksia siitä, että talossa oli vieraita.
Denverin hevonen oli aitauksessa.
 Brannon tunsi, että häntä pidettiin silmällä. Mutta hän ei näyttänyt
merkkiäkään hämmennyksestä tai epäluulosta. Tuomansa hevosen
ohjat yhä käsivarrellaan, pyöräytti hän palturin, sytytti sen ja istuutui
rauhallisesti polttelemaan.

"Se on se hevonen, jonka annoin sinulle lainaksi, Artwell", sanoi

Lattimer. "Piru vieköön tuon miehen", nauroi hän, ihaillen julmalla
tavallaan Brannonin pelotonta käytöstä. "Hänellä on lujat hermot."

"Pojat, pysykää piilossa. Minun täytyy näyttäytyä, muutoin hän

tulee epäluuloiseksi", lisäsi hän.

Hän livahti ulos ovesta, juoksi ulkorakennuksen luo, kiersi sen ja

juostuaan kumarassa tallin luona olevan vajan taitse tuli esiin sen
toiselta puolelta. Hän vastasi Brannonin huutoon kiljaisemalla:

"Mikä hätänä?"

Brannon heilautti kättään tervehdykseksi ja käänsi hevosensa niin,

että Lattimer oli hänen edessään tullessaan lähemmä ja
hymyillessään teennäisen tervetuleman.

Brannonin hymyssä, vaikka se olikin yhtä epärehellinen, oli

enemmän sisältöä ja viekkautta, sillä hän oli nähnyt vilahdukselta
Lattimerin, kun tämä juoksi vajalta tallille.

"Olen tuonut sinulle hevosen, Lattimer", sanoi Brannon.

"Helvetti, sehän on Streak!" vastasi Lattimer. "Me kaipasimme sitä

— ja satulaa." Hän vastasi Brannonin rauhalliseen katseeseen
vakavasti. "Brannon", sanoi hän vihaisesti, "nuo varkaat alkavat tulla
liian rohkeiksi kun vievät hevosen suoraan ihmisten tallista!"
 "Sellaisia ne ovat, Lattimer. Milloin hevonen katosi?"

"Eilen aamuna. Tallin ovi oli selkosen selällään. Missä tapasit sen,
Brannon?"

"Noin kymmenen mailin päässä taaksepäin. Murray ja minä

olimme menossa eteläiselle laitumelle. Lähetin Murrayn jatkamaan
matkaansa."

Lattimer oli huomannut nenäliinan maassa. Se oli aivan hänen

lähellään ja hän pani jalkansa sen päälle. Hän katsahti nopeasti
Brannoniin, mutta arvattavasti ei Brannon ollut huomannut koko
liikettä, sillä hän puhalteli välinpitämättömänä sauhuja sätkästään.

"Olen hyvin kiitollinen sinulle, Brannon", sanoi Lattimer.

"Älä turhia levittele, Lattimer", sanoi Brannon, hymyillen

ystävällisesti.

"Varkaat eivät näy suosivan erikoisesti ketään. Tänä aamuna

katosi meiltä hevonen. Ja satula ja suitset myös. Mutta luulen, että
varas tarvitsi enemmän suitsia ja satulaa kuin hevosta, sillä kuuden
mailin päässä tapasin hevosen, tulossa kotiinpäin. Siinä näkyi kyllä
satulan ja suitsien jäljet, mutta ei mitään satulaa eikä suitsia. Kuka
lienee vienytkin ne, hänellä on varmaankin hevonen jossakin piilossa
tai sitten aikoo hän sellaisen hankkia. Et kai ole nähnyt kenenkään
ratsastavan tästä kahdella satulalla?"

"En edes yhdelläkään satulalla", nauroi Lattimer. "Tästä ei ole

mennyt ketään — ainakaan sen jälkeen kun minä nousin
vuoteeltani."
 "No niin, luulenpa, että minun täytyy lähteä huomenna etelään.
Pistäyn katsomassa Ben Whitmanin äitiä mennessäni. Onko sinulla
mitään asiaa sinne?"

"Kerro hänelle, että minua ilahuttaa kuulla, että hän on parempi.

Kuulin, että hän oli sairastunut toissa yönä — samana yönä kun Tim
Callahan sai surmansa." Hän katsoi suoraan Brannoniin.

"En olisi koskaan uskonut sitä Timistä", sanoi Brannon. "Asiasta

on kaksi kertomusta, minun ja Miss Hamiltonin. Hän sanoo, että
Callahan ahdisti häntä. Mahdollisesti, en nähnyt sitä. Miss Hamilton
vastusti häntä, arvatenkin ja sulki oven. Sillä kun minä tulin paikalle
oli ovi kiinni ja Callahan seisoi rapulla. Minä ammuin hänet siinä
luulossa, että hän oli Denver, joka oli ahdistellut tyttöä."

Brannon kertoi valheensa yhtä vakuuttavalla vakavuudella kuin

aikaisemmin Starin miesten kuulustelussa. Tietäen, että Brannon
valehteli, kasvoi Lattimerin kunnioitus melkoisesti tuota rautaisen
kylmäveristä miestä kohtaan.

Brannonkin tunsi, että Lattimer tiesi hänen valehtelevan sillä tähän

mennessä oli Artwellin täytynyt antaa joitakin viittauksia siitä, mitä
todellisuudessa oli tapahtunut.

Vaikka Brannonin ja Lattimerin välillä ei koskaan ollut vallinnut

minkäänlaista ystävyyttä eikä edes teennäistä sydämellisyyttäkään,
tunsivat he kumpikin toisiaan kohtaan tervettä kunnioitusta, joka
pohjautui niihin miehekkäisiin ominaisuuksiin, joita kumpikin
osoittivat omaavansa. Brannonin puolelta se perustui Lattimerin
hiomattomaan, toimintatarmoiseen miehekkyyteen, sekä siihen
avonaiseen, lujaan katseeseen, jonka hän hänen silmissään tapasi.
Hän ei ollut koskaan pitänyt Lattimerista ja hän tiesi yhtä ja toista
hänen käytöksestään naisia kohtaan, mutta hän tiesi myös, että
Lattimer saattoi olla oikeamielinen ystävä tai kunniallinen vihamies.

Lattimer kunnioitti Brannonia jotenkin samoilla perusteilla.

Seistessään siinä Brannonia vastapäätä, tiesi Lattimer, että
Brannonin sanat merkitsivät vain sitä, että vaikka hän olikin
epäluuloinen, ehkäpä varmakin asiastaan, aikoi hän siirtää
varsinaisen toimintansa siksi, kunnes hänellä oli käsissään
täydellinen, murhaava todistusaineisto.

"Cole Meeder kertoi minulle molemmat selonteot", sanoi Lattimer.

"Minä uskoin sitä, jonka Meeder sanoi Miss Hamiltonin kertoneen.
Koska Timiä oli ammuttu selkään, osoitti se sitä, että olit ampunut
hänet ilman edelläkäypää varoitusta, ja sitähän et olisi tehnyt, ellei
Callahan olisi yrittänyt sitä, niistä Miss Hamilton häntä syyttää."

Brannonin kasvoissa ei näkynyt mitään, huolimatta toisen

häpeällisen viekkaasta viittauksesta.

"Jos muistat, niin sanoin luulleeni Callahania Denveriksi ja

sellaisen koiran varoittamiseen ei minulla ollut aikaa."

Sattumoin, näköjään ilman mitään aihetta katsahti hän aitaukseen

päin ja keskitti katseensa Denverin hevoseen.

Lattimerin katse seurasi Brannonia tahtomattaan. Tumma puna

peitti
hänen poskensa ja niskansa, mutta kun hän salavihkaan katsoi
Brannoniin, ei tämä näyttänyt huomanneen mitään. Hän ei edes
katsonut
Lattimeriin. Mutta Lattimer pääsi pian tasapainoon taas.
 "Denver, niin", sanoi hän liukkaasti, "jos katsot oikein tarkasti, niin
voit nähdä Denverin hevosen tuolla aitauksessa. Tuo kimo, jolla on
valkoiset vuohiskarvat. Denver tuli tämän kautta toissa aamuna
aikaiseen. Sanoi aikovansa länteen, Laskariin. Vaihdoin hänen
kanssaan erään mustan hevosen. Minua vähän ihmetytti hänen
äkillinen lähtönsä Triangle L:stä, mutta en viitsinyt kysellä. Nythän se
on vallan selvä asia. Sinullahan oli rettelöitä hänen kanssaan!"

"Joutavia", Brannonin hymy oli kylmä, halveksiva. "Mies ei

sellaisen roiston kanssa edes rettelöi, hän ottaa häneltä vain aseen
pois ja ajaa hänet matkoihinsa. Denverin aivot eivät juuri toimi
paljon, Lattimer. Hänelle täytyy sanoa asiat suoraan, jottei hän
käsittäisi niitä väärin. Jos hän olisi ollut kaukonäköinen kuten sinä,
Lattimer, niin minun ei olisi tarvinnut olla niin pikainen hänen
suhteensa."

Hän kääntyi nyt ja katsoi Lattimeriin. Hetkeksi tämän silmät

kylmenivät samoin kuin aikaisemmin sisällä Artwellille ja Denverille.
Sitten niihin tuli kylmän hyväksyvä ilme, johon sekoittui hyvä annos
häikäilemätöntä huumoria.

Brannon heitti Lazy L:n hevosen ohjat maahan, käänsi oman

hevosensa ja ratsasti pois pohjoiseen sanomatta edes
tavanmukaista "näkemiin" ja jättäen Lattimerin tuijottamaan
jälkeensä, täysin tietoisena siitä selvästä uhkauksesta, jonka
Brannon oli sisällyttänyt sanoihinsa, viitatessaan kaukonäköisiin
miehiin.

Yhdeksästoista luku.
 Vaikka Betty oli koettanut parastaan ollakseen entiseen tapaansa
ystävällinen Josephineä kohtaan, oli Josephine kuitenkin huomannut
jäykkyyttä hänen käytöksessään sen jälkeen kun Betty oli tullut
Brannonin asunnosta.

Ensi kerran hänen vierailunsa aikana tapahtui nyt, että Betty ei

ollut saattanut häntä hänen huoneeseensa, istuakseen siellä sängyn
reunalla muutaman minuutin ja jutellakseen Josephinen kanssa
toimistaan ja huolistaan.

Josephine ei kuitenkaan ollut nähnyt mitään erikoista tuon pienen

iltakeskustelun laiminlyönnissä ennenkuin vasta ratsastaessaan tänä
aamuna Whitmanin mökille ja alkaessaan miettiä tekonsa oikeutusta,
viedessään Artwellin Lattimerin talolle. Hän muisteli varsinkin sitä
hämmästystä, joka kuvastui Bettyn ilmeissä illallisen ja varsin
kankean hyvänyön toivotuksen välillä ja hän rupesi sitä
suurentelemaan varsinaiseksi epäluuloksi.

Hän tunsi nyt suuttumusta siitä, ja hänen poskensa rupesivat

punottamaan. Niin, kun hän oikein tarkkaan ajatteli, niin lähenteli
Bettyn eilisiltainen käytös, hänen laiminlyöntinsä ja jäykkyytensä,
suorastaan loukkausta. Josephinelle selvisi nyt, ettei Betty ollut
uskonut hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta!

Josephinen suuttumus tuntui oikeutetulta, kunnes hän muisti, että

hän oli valehdellut nähneensä, että Brannon ampui Starin omistajan
sekä että Callahan oli ahdistellut häntä itseään. Silloin hehkuivat
hänen poskensa uudelleen.

Mutta hän muisti, että kun hän oli kertonut Bettylle olleensa
Brannonin kanssa vain kahden karjatalolla sinä iltana, oli Betty
katsonut häneen terävästi ja että Betty vielä myöhemmin oli mennyt
Brannonin asuntoon. Josephine oli pitänyt häntä silmällä ja hän
muisti nyt, että Bettyn kylmyys häntä kohtaan oli alkanut sen jälkeen
kuin hän oli palannut Brannonin asunnosta.

Oliko mahdollista, että Betty ajatteli siinä olevan jotakin

moitittavaa, että Josephine oli ollut kahden Brannonin kanssa
karjatalolla sinä iltana? Epäilikö Betty, ettei Josephine ollut puhunut
totta kertoessaan Callahanin kuolemasta. Ja oliko Brannon ehkä
sanonut koko totuuden ja siten vahvistanut Josephinen
valheellisuuden?

Hän uskoi, että Brannon oli tehnyt juuri sen ja sen vuoksi mahtoi
hänen yrityksensä antaa Starin omistajan murhalle oikeutetun
leiman, näyttää Bettyn silmissä naurettavalta.

Josephinen pelottava leuka kasvoi vielä pelottavammaksi hänen

lähestyessään Whitmanin karjataloa. Lisääntynyt itsepäisyys, joka oli
seurauksena erinäisistä kapinallisista tunteista, sai hänen silmänsä
leimuamaan ja suunsa kovettumaan.

Jos Betty saattoi ajatella hänestä sellaista ja jos hän uskoi

ennemmin Brannonin sanaa kuin hänen, niin ei näyttänyt jäävän
muuta mahdollisuutta kuin panna tavaransa kokoon ja palata Itään.
Hän ei voisi kestää Bettyn epäluuloa. Hän ei voisi jäädä Triangle
L:ään, jos hänen jokaista liikettään tutkittaisiin siinä toivossa, että
niissä mahdollisesti havaittaisiin jotakin moitittavaa. Sellainen
asiaintila olisi sietämätön!

Ja sittenkin huomasi hän, että hänen olisi vaikea lähteä. Ovelat

voimat, joita hän ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi
koettanutkin, vastustivat hänen kiivasta päätöstään.
 Seudun juhlallinen suurenmoisuus rupesi lumoamaan häntä.
Salakavalana, ovelana ja asteettaisesti oli huomio seudun
neitseellisestä kauneudesta hänet vallannut, vaikka hän ei ehkä olisi
huomannut sen kiehtovaa voimaa, ellei olisi ollut kysymys sen
jättämisestä.

Mutta vaikka hän ihailikin tuota maata, olivat hänen ajatuksensa

Lattimerissä ja hän näki hänet yhä siinä asennossa, jossa hän seisoi
hänen edessään pitäen tuttavallisesti kättään hänen olkapäällään.

Vasten tahtoaan oli hän ollut Brannonin vaikutusvallan alla, tuntien

hänen kiihkeän voimansa ja vaistomaisesti tajunnut sen vetovoiman,
joka hänellä oli kaikkeen, mikä Josephinessä oli naisellista. Mutta
sitä vaikutusta, mikä Brannonilla häneen oli ollut, ei voinut verrata
siihen houkutukseen, minkä Lattimer aikaansai.

Lattimer oli suurempi kuin Brannon. Brannon oli kylmä, tunteeton

ja teräsmäisen silattu. Lattimer oli ruokkoamaton, syvästi
inhimillinen, vilkas ja kiihkeä — uinuva intohimojen tulimeri. Hän oli
vaara, jota sieti peljätä, arvoitus, jota kalpasi yrittää ratkaista ja
paljas uhkarohkeus tulla kosketuksiin hänen kanssaan, herättää
hänessä halu tavoitella itseään, oli Josephinesta sanomattoman
ihastuttavaa.

Ja niin hän, lopullisestikaan käsittämättä miksi, päätti olla

lähtemättä, huolimatta Bettyn käytöksen vuoksi tuntemastaan
suuttumuksestakaan.

Edellisellä käynnillään Whitmanilla hän ei ollut tavannut Ben

Whitmannia, ja kun hän ratsasti pienen karja-aitauksen portille, noin
sadan jalan päässä mökiltä, hämmästyi hän suuresti nähdessään
hoikan, kirkassilmäisen nuoren jättiläisen, joka tervehti häntä
sanoilla:

"Hyvää huomenta, ma'am."

Betty oli puhunut Mrs Whitmanin pojasta ja koska Mrs Whitman oli
pieni, hoikka ja hento, oli Josephine otaksunut, että poika olisi
samanlainen.

"Oletteko Mrs Whitmanin poika", kysyi hän.

"Olette osannut naulan päähän, ma'am", vastasi hän

pitkäveteisesti.

Hänen äänensä ei suinkaan ollut pieni eikä hento. Se oli

päinvastoin syvä, väräjävä ja ihastuttavan eteläinen, kuten hänen
kohtelias, kunnioittava kumarruksensakin, hänen hymyillessään
Josephinelle.

"Arvaan, että olette Miss Hamilton, ma'am", sanoi hän. —

Josephine koitti salata selvää hämmästystään. "Teidän täytyy olla
Miss Hamilton", jatkoi hän, "sillä te olette ainoa muukalainen näillä
mailla tällä hetkellä. Olette varmaankin tullut katsomaan äitiä?"

Hän auttoi Josephinen satulasta ja meni hänen edellään tupaan.

Josephine astui perässä ja ihmetteli kuinka täydellisen tietämätön
hän oli Josephinen läsnäolosta.

Ovella hän pysähtyi ja aukaisi sen Josephinelle.

"Te löydätte äidin seurusteluhuoneesta", sanoi hän ystävällisesti.

"Hän tulee erinomaisen iloiseksi nähdessään teidät, sillä hän on
puhunut teistä aina siitä saakka kun kävitte meillä." Hän hymyili vielä
kerran, kun Josephine astui sisään.

Josephinen oli hieman vaikea selittää käyntinsä tarkoitusta. Mutta

kun hän oli aloittanut, teki toipilaan ilmeinen myötätuntoisuus hänen
asiansa varsin helpoksi.

Mrs Whitman istui suuressa nojatuolissa ja hänen ympärilleen oli

sullottu pehmoisia pieluksia ja vaippoja. Hänen linnunsilmänsä, jotka
loistivat ystävällisyyttä ja osanottoa, eivät hetkeksikään kääntyneet
Josephinesta, tämän puhuessa.

"Kovin on pahoin Lesin laita", sanoi hän, kun Josephine oli

lopettanut. "Kyllä kerron Bettylle, että te olitte täällä koko yön. Siitä ei
ole mitään vahinkoa kenellekään. Les on kummallinen poika", jatkoi
hän. "Hänellä ei näy olevan vähääkään tahdon voimaa. Hän on aina
pulassa. Minä luulen, että muutamat ihmiset ovat syntyneet
sellaisiksi ja sen vuoksi meidän tavallisten ihmisten ei pitäisi olla liian
kovia heitä kohtaan." Hän hymyili Josephinelle. "Oletteko hyvä,
rakkaani, ja menette ovelle ja kutsutte Benin sisään."

Nuori jättiläinen tuli ääneti sisään kuultuaan Josephinen kutsun. Ja

äitinsä kehotukseen olemaan huolellinen vastauksissaan
kysyttäessä Josephinen yön viettoa heidän talossaan, vastasi hän
vakavana:

"Luulen, että sitten on parasta mennä riisumaan hevonen."

Ilmeisesti oli hänen aikomuksensa olla tekemättä mitään
kysymyksiä, sillä hän kääntyi lähtemään ulos.

Mrs Whitmanin ääni pysäytti hänet.

 "Les on taas pulassa."

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Miss Hamilton tapasi hänet Triangle L:n tallissa vaikeasti

haavoittuneena. Se tapahtui myöhään eilen illalla. Hän toi Lesin
Lattimerin talolle."

"Lattimerin!" Nuoren jättiläisen silmissä leimahti tuli. Hänen

kiinteän katseensa edessä tunsi Josephine itsensä kiusaantuneeksi.
Oli aivan kuin mies olisi koettanut lukea hänen ajatuksensa ja
huomannut ne häpeällisiksi. Kun Josephine katsoi suoraan häneen,
sammui tuli hänen silmistään ja hänen katseensa muuttui
arvoitukselliseksi ja ystävälliseksi.

"Miksi veitte hänet Lattimerin luo, ma'am?"

"Hän pyysi päästä sinne. Miksi kyselette? Onko mitään syytä,

jonka vuoksi hänen ei olisi pitänyt mennä sinne?"

Hän huomasi äidin ja pojan vaihtavan nopean silmäyksen, mutta

hän ei voinut saada selvää sen merkityksestä, sillä kummankin katse
oli heti muuttunut ilmeettömäksi ja välinpitämättömäksi.

Benin kuunnellessa äänettömänä kertasi Mrs Whitman

Josephinen kertomuksen.

"Luulen, että olette oikeassa", sanoi Ben. "Brannon hirttäisi hänet

tuossa tuokiossa, jos hän tietäisi Lesin olevan Lattimerin luona.
Brannonin kanssa ei sovi leikitellä." Hänen katseensa oli rauhallinen.
"Te sanoitte nähneenne Brannonin ampuvan Callahanin?"
 "Niin." Veri nousi Josephinen kasvoille. Hän ei olisi tahtonut
valehdella Mrs Whitmanin läsnäollessa, mutta hän ei saanut antaa
heidän tietää, että Brannon oli tahallaan tappanut Callahanin, sillä
kun Lattimer oli kertonut hänelle, että Brannonin ja Callahanin välillä
oli ollut "pahaa verta" oli hän sielussaan tullut vakuutetuksi siitä, että
Brannonilla oli syynsä murhatekoon ja hän pelkäsi, että ellei hän
pysyisi entisessä kertomuksessaan, niin vaatisivat Starin miehet
kostoa Brannonille. Ja lisäksi tuli vielä Lattimerin varoitus, ettei hän
antaisi kenenkään viekotella itseltään totuutta asiassa.

"Callahan ahdisteli teitä?" kysyi Ben.

"Minähän kerroin sinulle, että hän teki sen, Ben", vastasi Mrs
Whitman
Josephinen puolesta.

Ben raapasi päätään. Hänen katseensa oli hämmentynyt,

huolestunut.

"En saa sitä päähäni, näen mä" sanoi hän, katsoen Josephineen,
"mutta jos kerran sanotte sen, niin sen luonnollisesti täytyy olla
totta." Hän kääntyi ovelle. "Minä vien hevosenne kauemmaksi",
lopetti hän, mennessään ulos.

"Brannon on kova", sanoi Josephine, keskeyttäen äänettömyyden,

joka oli seurannut Benin lähtöä.

"Häntä ei voi taivuttaa, rakkaani, sitä kai tarkoitatte", sanoi Mrs

Whitman lempeästi. "Moni mies on koettanut sitä. Sellaiset miehet
kuin Brannon, ovat ihmeellinen apu tässä laittomuuden maassa.
Heittiötkin varovat joutumasta hänen kanssaan vastatusten. He
tuntevat hänet kaikki mieheksi, jota ei mikään voi peloittaa. He
tietävät, että kun hän kerran antaa sanansa, niin hän sen myös pitää
ja ettei hän peräänny tuumaakaan siitä mitä pitää oikeana. Mutta
hänellä on myös miellyttävä, lempeä puolensa ja hän on
oikeudenmukainen ja erittäin kunniallinen."

Mrs Whitmanin ystävälliset silmät näyttivät etsivän Josephinen

sielun syvimpiä sopukoita. Hän tunsi aivan kuin voimakas valo olisi
kääntynyt niihin. Ja silloin hän punastui.

"Ettekö pidä Brannonista, rakkaani?"

"En", sanoi Josephine lyhyesti. "Se on, minä — minä luulen, että
kunnioitan häntä, luonnollisesti. Mutta hän on ylpeä ja käskevä."

Mrs Whitmanin hymy oli selittämätön. Hän ei vastannut mitään.

Hän näytti kuuntelevan jotakin ulkona tapahtuvaa, katsellessaan
Josephineä.

"Joku tulee", sanoi hän kohta. "Se on varmaankin joku Triangle

L:stä, joka hakee teitä, rakkaani."

Se oli Betty. Hän tuli sisään hyvin kalpeana, tukka tuulen

pieksämänä ja silmät ja nopea hengitys todistivat, että hän oli
sangen kiihoittunut. Kun hän näki Josephinen, joka istui oveen päin,
josta hän juuri oli tullut, hätkähti hän, huokasi syvään ja pannen
kätensä sydämelleen nojasi väsyneenä oven pieleen.

"Armias taivas, Jo, kylläpä säikytit minut!" huudahti hän. "Miksi

ihmeessä teit sillä tavalla?"

Josephine oli noussut seisomaan. Hän oli tuntevinaan, että Bettyn

huoli tällä hetkellä oli hyvin teeskenneltyä, muistaessaan hänen
kylmän jäykkyytensä edellisenä iltana. Ja Josephinen suuttumus,
jota hän matkallaan Lattimerin talosta oli huolellisesti tallettanut,
näkyi selvästi siinä lujassa, hieman vihaisessa katseessa, jonka hän
Bettyyn kohdisti.

"Minä halusin vain ratsastaa hieman. Sitäpaitsi ei Chong vielä ollut

palannut ja tahdoin tietää, miten Mrs Whitman voi."

Betty koetti parhaansa mukaan hymyillä Josephinen sotaiselle

äänensävylle, muistaen kohteliaisuus-velvollisuuttaan vierastaan
kohtaan. Mutta Betty ei osannut teeskennellä, joten hymystä tuli sen
irvikuva.

Hän tunsi itsekin, että se epäonnistui. Ja hän tiesi, että hän oli
oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua, vaikka Josephine
olikin hänen vieraansa. Koettaen sitten tukahduttaa suuttumustaan,
hymyili hän iloisesti Mrs Whitmanille ja lausui valittelunsa hänen
sairautensa johdosta.

Sitten hän kääntyi Josephinen puoleen ja nyt hänen hymynsä oli

lempeä, rauhaa tarjoava.

"Olisit sanonut minulle, minne olit menossa, Jo", sanoi hän. "Silloin
en olisi ollut huolissani. Ehkäpä olisin tullut kanssasi. Sinähän olit
täällä koko yön?"

Tahtomattaan katsoi hän Mrs Whitmaniin, ikäänkuin hakien

vahvistusta Josephinen jotenkin ylimalkaiselle päännyökkäykselle.
Josephinen posket kalpenivat vihasta, sillä hän näki Bettyn
katseesta, että hän epäili hänen totuudenrakkauttaan.

"Betty, minä toivon, ettet luule minun kuljeksineen ympäri koko

yön!"
 "No mutta, Jo!"

Bettyn posket kävivät tulipunaisiksi. Oli selvää, että Jo oli

päättänyt saada aikaan riitaa, vaikka näkyväistä syytä ei ollutkaan.
Betty oli kyllä tiennyt, että Jolla oli sisua, mutta että hän äkkiä saattoi
tulla hävyttömäksi ilman selvää syytä, se oli eräs puoli hänen
luonteessaan, joka häneltä oli pysynyt salassa.

"Mutta Jo", sanoi hän, "mitä sinä tarkoitat?"

"Luulen, että tiedät, mitä tarkoitan, Betty Lawson", sanoi

Josephine kylmästi. Hänen suuttumuksensa oli kiteytynyt
päätökseksi antaa Bettyn tietää, että hän oli huomannut Bettyn
jäykkyyden edellisenä iltana.

"Sinä tiedät varsin hyvin mitä tarkoitan", jatkoi hän ilkeästi.

"Luuletko, etten huomannut sitä katsetta, jonka minuun loit, kun
kerroin sinulle, että Brannon ja minä olimme olleet kahden
karjatalolla, sillä aikaa kuin Denver ja Chong olivat poissa sieltä? Oh,
älä teeskentele, Betty!" ivasi hän Bettyn hämmentyneen katseen
johdosta. "Sinä olet mustasukkainen jokaiselle, joka vain
puhutteleekin Brannonia! Tuskin katsoit minuun eilen illalla sen
jälkeen kuin kerroin mitä oli tapahtunut. Sinä et edes ollut kohtelias
minulle, vieraallesi."

"Jo!" huudahti Betty ankarasti, kasvot liekehtivinä.

"Minä en lähde takaisin karjatalolle, en tietenkään", selitti

Josephine, ääni kylmän ivallisena. "En ikänäni voisi tuppautua
ihmisten pariin, jotka eivät kaipaa minua — jotka pelkäävät, että
minä —
 "Mitä ihmettä, Jo —"

"Minä vakuutan sinulle, että en tahdo Brannonia itselleni", sanoi

Josephine, hymyillen kostonhaluisesti Bettyn ilmeiselle hämmingille
— hämmingille, jonka Josephine luuli johtuvan siitä tiedosta, että
Bettyn salaisuus oli tullut ilmi. "Brannon ei ole niitä miehiä, joitten
kanssa minä olisin halukas kuluttamaan loput elämäni päivistä.
Mutta minä pelastin hänet Cole Meederin käsistä — pelastin hänet
sinulle. Minä valehtelin Mrs Whitmanille. Sinä tiesit, että valehtelin
sinullekin, Betty, sillä sinä otit sen vaivan päällesi, että näytit sen
minulle. Ellen minä olisi valehdellut, olisi Cole Meeder miehineen
hirttänyt Brannonin! Sillä Callahan ei ahdistellut minua! Minä olin
sisällä silloin, kun kuulin laukauksen ja kun avasin oven, makasi
Callahan kuolleena rappusilla, ja Brannon seisoi hänen vieressään
pistooli kädessä!"

Hetkisen, nähdessään Bettyn peittävän kasvonsa käsillään, tunsi

Josephine katumusta myrskyisestä tunnustuksestaan. Mutta
luonnoton mielijohde näytti vallanneen hänet ja hän kohtasi Bettyn
tuskaisen katseen kylmällä välinpitämättömyydellä.

Kun Betty syöksyi ovesta ulos, otti Josephine pari askelta hänen
perässään, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan jäykkänä, kalpeana ja
uhmailevana kuunnellen nopeasti poistuvaa kavion kapsetta.

Nyt se oli sanottu eikä kukaan ollut "viekotellut" sitä häneltä "ulos."
Hän oli kokonaan antautunut intohimoisen suuttumuksen valtaan,
joka koko aamun oli kasvanut hänessä sen kautta, että hän oli
alituisesti ajatellut Bettyn puolelta osakseen tullutta luuloteltua
huonoa kohtelua. Mutta hän oli varma siitä, että hän ei olisi sanonut
mitään, ellei hän olisi ollut puolihulluna siitä hermojännityksestä,