The Whole Package Harte Marie

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmass.com/product/the-whole-package-harte-marie/
Also by Marie Harte

The McCauley Brothers

The Troublemaker Next Door
How to Handle a Heartbreaker
Ruining Mr. Perfect
What to Do with a Bad Boy

Body Shop Bad Boys

Test Drive
Roadside Assistance
Zero to Sixty
Collision Course

The Donnigans
A Sure Thing
Just the Thing
The Only Thing

All I Want for Halloween

 Thank you for downloading
this Sourcebooks eBook!

You are just one click away from…

• Being the first to hear about author
happenings
• VIP deals and steals
• Exclusive giveaways
• Free bonus content
• Early access to interactive activities
• Sneak peeks at our newest titles

Happy reading!

CLICK HERE TO SIGN UP

Books. Change. Lives.

Copyright © 2019 by Marie Harte
Cover and internal design © 2019 by Sourcebooks, Inc.
Cover design by Eileen Carey
Sourcebooks and the colophon are registered trademarks of
Sourcebooks, Inc.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced in any
form or by any electronic or mechanical means including information
storage and retrieval systems—except in the case of brief quotations
embodied in critical articles or reviews—without permission in writing
from its publisher, Sourcebooks, Inc.
The characters and events portrayed in this book are fictitious or are
used fictitiously. Any similarity to real persons, living or dead, is
purely coincidental and not intended by the author.
All brand names and product names used in this book are
trademarks, registered trademarks, or trade names of their
respective holders. Sourcebooks, Inc., is not associated with any
product or vendor in this book.
Published by Sourcebooks Casablanca, an imprint of Sourcebooks,
Inc.
P.O. Box 4410, Naperville, Illinois 60567-4410
(630) 961-3900
Fax: (630) 961-2168
sourcebooks.com
 Contents

Front Cover
Title Page
Copyright
Chapter 1
Chapter 2
Chapter 3
Chapter 4
Chapter 5
Chapter 6
Chapter 7
Chapter 8
Chapter 9
Chapter 10
Chapter 11
Chapter 12
Chapter 13
Chapter 14
Chapter 15
Chapter 16
Chapter 17
Chapter 18
Chapter 19
Chapter 20
Chapter 21
Chapter 22
Chapter 23
Chapter 24
Acknowledgments
A Sneak Peek of Smooth Moves
Chapter 1
Chapter 2
Chapter 3
About the Author
Back Cover
 To D&R, as always, I love you.

And to all those who have served and are serving our country, thank
you!
 Chapter 1

So much for a relaxing evening at home after a hellacious day at

work. Reid Griffith bolted upright in his chair and stared wide-eyed
at the television. “What the hell?” He leaned closer to the set. “Is
that you?”
“Huh?” His older brother lay sprawled sideways on the sofa, taking
up the entire couch, his back propped up on a few pillows and the
armrest. His size-thirteen feet hung over the opposite edge while he
downed a beer and shoved a hand in the family-size bag of chips
that would serve as Cash’s one-sitting snack.
“You. On the news.”
Cash shrugged. “Thought I told you about that when I got home.”
He shoved a handful of potato chips in his mouth.
“No, you didn’t.” Reid stared at the television in horror. All the work
they’d been doing to grow the business, all the effort to dress as a
team, to act and appear professional, to ignore rude customers while
delivering quality service to the stressed-out Seattleites planning a
local move.
All of it out the window as his brother let fly with f-bombs and
violence while he beat the crap out of two strangers, broadcast for
everyone to see on the local news—spotlight to come.
“You’re such an asshole,” Reid growled, his patience worn thin.
“Didn’t I tell you to keep it together? Who the hell is going to hire us
if you keep—”
Cash, still eating, turned up the sound and drowned Reid out.
“It’s an amazing story,” the newswoman was saying at a volume
that hurt to hear. She turned to the old woman standing next to her
and shoved a microphone in her face. “Tell us, in your own words,
Reva, what happened.”
Reid snapped, “Turn it down, damn it.”
Cash did, and Reid watched as the excited old lady waved her
hands around, gesticulating wildly, and nearly smacked into her
teenage grandson. “I couldn’t believe it. I was supervising the
movers when I—”
“When we, Grandma,” Reva’s grandson cut in. He had shaggy hair
and wore grungy clothes. A typical young Seattle hipster.
“Yes, we noticed some commotion across the street. The de
Gruyters were broken into already once earlier this year. So when
Asher pointed out the men going in and out of their house and
moved in to take a closer look—way too close, young man,” she
addressed her grandson before turning back to the reporter. “I knew
there’d be trouble. I yelled for him to come back and started calling
the police. Then one of those criminals saw Asher watching and
dragged him close. I think he was going to hold him hostage or
something. He shoved a knife in my grandson’s face!”
The boy brightened. “He did. That guy totally tried to cut me. But I
moved back just as Cash and Hector came in. They took those guys
down like it was nothing.”
Reva continued, “They raced right over there, not even thinking
twice. They saved my grandson and stopped a burglary before the
police arrived.”
Behind them, the white moving van with a bold VETS ON THE GO!
logo was clearly visible. Whether that remained a good thing or a
bad thing was yet to be determined.
“Your movers tackled the assailants?” the reporter asked with a
glance at the many people standing around, their focus on the
movers and the spectacle of police cars. “Let’s see that footage your
neighbor captured.”
The station played it once again, bleeping out the obscenities. Reid
watched as his brother disarmed two men then put them down,
hard. Hector grabbed the third man before he could escape,
clotheslining him then shoving him face-first into the sidewalk. Then
they duct-taped the trio together and waited for the police to show.
Flash forward back to Reva, the reporter, and the police. “I can’t
believe how fortunate we were,” the old lady was saying, fanning
herself. “Not everyone would’ve stepped in to save my grandson.
Those thieves had a knife and who knows what else.”
“And a gun, if I’m not mistaken,” the reporter commented. “But
your movers disarmed the thieves pretty easily. Amazing. Let’s see
that again.”
The footage replayed in slo-mo. Yep, there went Cash charging in
to save the day and pounding the crap out of two guys while Hector
held the other criminal down easily. With any luck, the burglars
wouldn’t sue Cash and end up sinking the company. Reid sighed.
Cash had done the right thing. If only it hadn’t been caught on
camera.
“I look good,” Cash rumbled smugly.
“You look lethal. I hope we don’t lose clients because they’re
scared of us.” Reid waited out the rest of the segment as the
reporter interviewed a few more witnesses.
She tossed her long blond hair and nodded at the van. “What
makes this story so fascinating is that Vets on the Go! is a local
moving company that only employs veterans.” She walked up to
Cash and Hector, who’d been talking to a cop.
Reid glanced over at the lug lying on the couch.
“Man, we really look badass,” Cash said, smiling.
“Shut up.”
On TV, the cop left Cash and Hector to the reporter, who asked,
“Cash Griffith? You run Vets on the Go!, is that right?”
Cash nodded. Said nothing.
The reporter tried again. “So you employ veterans?”
“Yep. Vets know how to follow orders and get the job done. We’re
honest, and we don’t mess around.” Cash planted his hands on his
hips, and Reid saw bloody knuckles. At least the dark shirts they
wore didn’t show stains. Then Cash added, capping the interview,
“Semper f**kin’ Fi.”
Lovely how he’d had to be bleeped on the news. Next to him,
Hector laughed.
More bleeping followed as Cash added, “Mother***kers think they
can rob honest people. What horse***t. I’d love to kick their a**es
all over again.”
The reporter gave a weak smile, but she stayed close to Cash all
the same. Reid hated to admit it, but his brother did look good on
camera. If he could just shut up and keep looking big and strong,
they might actually reap something positive out of this mess, like
more business they could desperately use.
Hector cleared his throat, and the reporter gratefully turned to
him. “You know, it’s tough for a lot of military folks to find civilian
jobs after they get out. You leave the service and return home with
nothing lined up. Vets on the Go! gave me and my brother a job,
and we love it. We work hard, and we do the job right.”
 “Thank God someone has a brain,” Reid muttered and ignored the
finger Cash shot him.
The reporter looked at Hector in awe. Nearly as large as Cash but
much more affable, Hector drew notice without trying. His dark skin
showed off his bulging biceps. Whereas Cash looked like a bruiser
you wouldn’t want to meet in a dark alley, Hector had the look of a
guy you wanted to trust. That smile nailed it.
The reporter took a step closer to him, and Cash ducked away,
ignoring the cameras to return to work. Hector continued to
schmooze the reporter while Cash lifted boxes and moved furniture
into the van. He moved at a steady pace, and watching him, Reid
admitted to being impressed at how much his brother could carry.
Thank God he’d insisted the team start wearing the new Vets on
the Go! shirts last week. They were dark blue with red-and-white
lettering, which showed a lot less mess than the white shirts they’d
started with.
The reporter wrapped up the segment, and Cash yelled for Hector
to “Hurry the hell up and help; we haven’t got all damn day.”
Reid groaned again. Next to him, Cash chuckled. “What? He was
taking forever flirting up that chick.”
“Please tell me you didn’t call her a chick to her face.”
“Not to her face. But maybe I did later, when we got hot and
heavy after the broadcast.”
Reid blinked. “Are you serious?”
Cash snorted. “No, dumbass. I was too busy moving shit to hit on
the woman. Look, we had a job to do. Sorry if I wasn’t as smooth
about it as you would have been. But that mess put us behind
schedule. We have to go over tomorrow morning and finish up, so
we won’t get to our next job until the afternoon.”
 “Great.” Reid blew out a heavy breath. “Well, with any luck, we
won’t lose customers because of your inability to resist a fight.”
“Hey.”
That wasn’t fair, and Reid knew it, but today was just one more
“incident” to add to the bucketful belonging to Cash.
After fourteen years, Cash had separated from the Marine Corps
due to a hell of a mess with some commanding officers. Though
Cash had no doubt been in the right, he’d mouthed off at the wrong
time and offended someone with influential friends.
Reid had known Cash would need help on the outside, so he’d left
the Corps as well. Truth be told, though he missed it, he liked the
challenge of adapting to the civilian sector. He’d done well since
leaving the military. Cash, not so much. Creating Vets on the Go!
had begun as a way to help Cash earn a living. That it also provided
jobs for other vets was a bonus.
Reid and Cash had brainstormed the idea and used Reid’s savings
to invest. Their cousin had fronted them more funds to get started,
and Cash put in what little he could. Five trucks later and the
demand was growing. Now they just had to adjust to their tenuous
new growth…before Cash ruined the business with his big mouth
and even bigger fists.
“It’s not that I have a problem with you stopping a robbery,” Reid
said. “That was great. It’s just that you manage to find trouble
wherever you go.” And had since he was a kid.
“It’s a gift.”
“That just keeps on giving.” Reid groaned. “With any luck, this too
shall pass.” He got no response from his brother and sighed. “Don’t
forget you have someone to interview tomorrow. The background
check is good. With this one, we’ll have our last hire to round out
the team.”
 “Yeah, yeah.” Cash waved his concerns away. “Jordan something-
or-other. I’ll get to him after the job. Or you could—?”
“Nope. We’ve talked about this. I screen ’em on paper, you
interview ’em in person. And that way I don’t have to hear you
bitching about the idiots that you have to work next to.” A complaint
Reid had addressed before. Cash hated anything he considered
administrative. I’m a field Marine, not an office jockey, he liked to
say. “Besides,” Reid added. “I’m busy enough as it is making sure we
don’t miss anything. This company is a logistical nightmare without
the right supplies on hand, the right scheduling, the—”
“You lost me after ‘Nope.’” Cash crunched his way through the rest
of the newscast.
“Asshole.” A picture of their moving van flashed on the screen,
their phone number in big red numbers. The reporter turned back to
Hector, who had the presence of mind to talk up the company as
trustworthy and disciplined. Then he made a comment about
sacrificing even their safety to protect their clients’ prized
possessions, which made the reporter laugh and the camera zoom in
once again on the criminals being arrested.
Bull’s-eye. Something good finally had come out of Cash’s ability to
land in the thick of things. Not only had he saved the kid, but he’d
made the company look heroic by stopping a robbery. Movers who
cared enough about your possessions to put themselves in jeopardy.
Reid could spin that.
He considered the new branding ideas he’d been tossing around.
Vets on the Go! needed something more to sell it than just hiring
veterans. Perhaps with time, he’d—
His cell phone buzzed. He didn’t recognize the number. “Hello?”
“Hi. Just saw you guys on the news. Way to go helping out that
woman and her grandson.”
 Reid realized he hadn’t taken the office phone off forward from
earlier, when he’d had to leave for an appointment during work
hours. After-hours calls typically went to the company’s voicemail.
“Oh, yeah, thanks.”
“We’re moving out of Seattle to Tacoma and have been looking for
someone reputable to move us.” The guy gave Reid details, which
had Reid scrambling to take notes. After hanging up, he noticed he’d
missed a call.
“See?” Cash threw a chip at his head. “You should be thanking me
for looking so fine while doing my civic duty. Got us a new
customer.”
“Whatever.”
Cash just grinned at him before changing the channel to a reality
show that made Reid want to leave the room. Cash guzzled his beer
then tossed the empty on the cluttered coffee table with a thunk.
“Oh man. Chandra did not just tell Buffy to step off.”
Reid rolled his eyes and went into the spare bedroom he’d set up
as a study. Sharing the three-bedroom house with his brother had
been a practical decision. They could better afford it, and living
together just made sense, since they poured all their efforts and
money into the business. In the year and a half they’d been up and
running, they’d managed to buy two more trucks, giving them a
total of five, and added five employees.
But if—
His phone buzzed again. Great. Now he’d missed two calls and had
someone trying to get through while he checked. It seemed Cash’s
citizen’s arrest had done the trick. Reid didn’t recognize any of the
numbers coming through. He took the next call, then listened to the
messages on his cell.
 Every one of them had been a request for moving services and a
“well done” for stepping up to protect young Asher.
And the calls kept coming. He grinned, vowing to make it up to
Cash with pizza at the end of the week. He answered the next call
and scheduled in another family needing reputable movers. And then
another.
Hmm. Make that an extra-large pizza with all the trimmings…

***
Naomi Starr stared at the television and could almost feel the
hamster in her brain running in his big wheel pick up pace. The little
bugger was racing like mad.
She tried to thread a hand through her hair, but it got caught in
the tangled mass. A glance down at her holey sweatpants only
confirmed the sloth of her rare day off. God, she had so much to do.
What had she been thinking to take a day to herself? Especially
since her self-care of yoga and a smoothie had devolved into
chocolate and couch lounging while she channel surfed.
Doubts that her business would ever rocket out of its current orbit
as boutique and “good for its size” returned.
Rex, the cat, gave her a baleful look, as if reading her mind. Then
he set to ignoring her and licked himself, not even deigning to flick
an ear her way.
She tugged at her tangles. “Look, you have no room to judge. You
sleep twenty hours a day. I’m entitled to relax.” So why do I feel so
guilty?
She ate another square of chocolate and forced herself to enjoy
every bit of it. On TV, she watched some behemoth of a hunk single-
handedly stop two burglars in broad daylight while his equally
muscle-bound friend stopped a third.
 The hamster in her brain shot off the wheel as inspiration struck.
Vets on the Go! had “opportunity” written all over it.
Quickly googling the company, she took inventory of all its website
did and didn’t show her. It looked like a small company. But her sixth
sense told her it was sitting on a gold mine and didn’t know it.
Yet.
She felt a spark in the embers of her enthusiasm that had cooled
since getting screwed over—both literally and figuratively—by her
ex-boss. No. Not going there again. She was done dwelling on
Tanner. And good riddance.
Instead, Naomi jotted down a few ideas and made notes.
She just needed a boost to take her business to the next level. She
used to be a marketing and PR high roller who’d rubbed elbows with
the bigwigs in Seattle. She’d helped professional athletes, CEOs, and
celebrity chefs launch their brands. And she’d assisted with
marketing strategies, advertising, and public relations solutions for
her clients and left them satisfied with success.
An executive at Paulson, Pierce & Ryan, Naomi had worked her tail
off to be seen as an intelligent go-getter, not just a great face for the
company. As a leggy redhead with boobs, she was used to attention.
It took hard work to be seen as more than a pretty girl who had a
nice smile.
She’d been smart, never mixing business with pleasure. Then her
older sister had scored one more victory in the family tally, putting
Naomi way behind on the chart to success. Not that she ever
thought she might catch up to her older siblings. She didn’t save
lives or defend people from going to jail. She helped businesses
grow for a living. As did her sister, Harley. But with Harley’s huge
coup over some stupid account, Naomi had once again been left in
the dust.
 So Tanner’s attention had been welcome, a boost to her flagging
ego. She’d known sleeping with the boss would be a bad idea. And
she’d been right.
It had been a year and a half since she’d left PP&R and all that
went with it. She dated sparingly, just to prove that she could.
Mostly she poured all her effort into her new firm, Starr PR. She
worked eighty-hour weeks since it was just her, Liz, and Leo doing
everything. Fortunately, Naomi still had friends and contacts, and
she used them to her advantage.
Word had spread. Starr PR was getting a reputation as thorough
and easy to work with. They got results. Liz, her assistant, and Leo,
their IT specialist, worked their tails off as it was. Naomi planned on
adding a marketing expert to her tiny team soon. She had the funds
to do it, but she needed to continue finding new clients to keep the
momentum rolling.
She already had her eye on a cash cow, one that would put her
fears of fading into oblivion to bed. Chris Jennings, CEO of a new
and rising tech company, was her ticket back into the big leagues. A
friend had clued her in that Chris was looking for someone to help
him reach the next level. He’d been vocal about serving proudly in
the Marine Corps, so she knew he had a soft spot for veterans.
Helping to make Vets on the Go! the huge business she had the
feeling it could be would be just the thing to get Chris Jennings’s
notice. Naomi had a nose for potential. Hunky men who’d served
their country and stopped crime would be her ticket to the top.
She’d make them into a huge business, grab Jennings’s attention,
and get the funds she needed to expand Starr PR into the
powerhouse it should be. Then she’d take back the clients Paulson,
Pierce & Ryan had stolen from her.
 Because yes, she was petty in her need for revenge. And hell, she
needed to prove herself. Sometimes she hated being the youngest in
a family of overachievers. Ignoring another call from her mother
checking in, she threw off her proverbial mantle of sloth and jumped
on the treadmill in her spare room. Sweating out her frustrations,
she planned.
And knew just how she’d introduce herself to the hunky vets, long
legs and all.
Another random document with
no related content on Scribd:
ikävää, ettei siitä mitään tullut. Sanoit sulia olevan kaksi veljeä.
Missä ne ovat?

— Varmaan Jumalan luona.

— Ovatko ne kuolleet?

— Isä lähetti ne molemmat pois Saksaan auttamaan talonpoikia

näiden sortajia vastaan. Toinen kaatui sotakentälle; sen tiedämme
toisen kirjeestä, jonka Knipperdolling niminen saksalainen toi meille.
Toista ei ole enää kotia kuulunut, ja isäni on oman tietonsa lähteestä
saanut tietää, että hänkin on kaatunut.

— Se oli kauheaa. Surit kai heitä kovasti?

— Surin, mutt'en kauvan. Isäni oli puhumatta ja syömättä kaksi

vuorokautta. Sitten ylisti hän Jumalaa poikiensa kauniista kuolosta,
söi, joi, lauloi ja soitteli ja ryhtyi jälleen toimiinsa. Kun näin hänen
iloitsevan, ilostuin minäkin.

— Olivatko veljesi kauniita?

— En ole niiden vertaisia ikänä nähnyt enkä sentähden luultavasti

koskaan olisi voinut mieheen mielistyä, ellen olisi sattunut Gunnaria
näkemään.

— Häpee! Onko Gunnar mies? Onko sulla semmoinen rakkaus

Gunnariin, kuin mieheen? Olen sitä väliinsä pelännyt, mutta etkös
häpee semmoista tunnustaa?

— En vähääkään. Semmoinen minulla on rakkaus häneen. Etkös

ole sitä huomannut? Hänestä tulee minun mieheni ja minusta hänen
vaimonsa.
 — Sinä olet häpeemätön, Dagny, julki jumalaton pakana, se on
ilmeinen asia.

— Älä suoruutta rumasti nimittele. Sinä kysyit, minä vastasin

vilpistelemättä. Slatten tytär ei valehtele koskaan.

— Hämmästyn tunnustustasi, vaikka olenkin sitä aavistanut ja

nähnyt. Sillä et ole saanut salatuksi, että olet häneen hullastunut, ja
olet siksi parempaa tuntoa vailla että saatat hänenkin itseesi
hullastumaan. Aijotko heti kosia? Ja koska aijot naimisiin mennä? Se
tapahtuu kai viivyttelemättä, lisäsi Margit pisteliäästi.

— Naiminen on tietysti tulevaisuuden asia. Kosiminen on

tarpeeton.

— Oletko ajatellut, että olet viittä vuotta häntä vanhempi?

— Entäs sitte? Mitäs pahaa siinä on? Näillä paikoin on aivan

tavallista, että vaimo on miestään vanhempi, ja isäni sanoo sen
poikkeustiloissa käyvän päinsä ja tässä on poikkeustila. Luuletko
hänen siitä ehkä onnettomaksi tulevan, että minä vanhenen ennen
häntä? Se on mitätöntä luuloviisautta, jolle minä huudan hyi! Hänen
ei tarvitse koskaan nähdä minua vanhana. Sitä paitsi pitää miehen ja
vaimon tuntea toisensa varhaisesta nuoruudesta asti, niin että
tietävät toinen toisensa viat ja siitä huolimatta rakastavat toisiaan.
Tällainen tulee väli olemaan Gunnarilla ja minulla, sillä minä en laske
häntä käsistäni. Minä olen nyt ja vasta hänen opettajansa ja ohjaan
häntä oppimaan hyviä ja kaunistavia taitoja. Minä osaan runoja ja
muinaistaruja, osaan kauniita sananlaskuja ja elämänsääntöjä,
osaan panna nyrjähtyneitä jäseniä tiloilleen, osaan sitoa aseitten
tekemiä haavoja, tiedän satojen yrttien avun sairaille ja terveille,
osaan metsästää, hiihtää suksilla ja liukua luistimilla, käytellä
miekkaa ja keihästä niin taitavasti että torjun iskuja ja pistoja, osaan
ampua nuolilla ja vasamilla, osaan ratsastaa ojain ja aitojen yli,
osaan uida ja osaan painia. Kaiken tämän opetan minä hänelle, niin
että hän, vetää vertoja minulle, jopa voittaakin minun. Kansalta täällä
oppii hän maanmiehen töitä. Heikki Fabbe voi opastaa häntä
sepäntöihin, nikkaroimaan ja veistämään puuta. Sinun pitää opettaa
häntä kanteloa soittamaan. Ja jos Gudmund mestari tahtoo opettaa
häntä piirustamaan ja maalaroimaan, ja jos kaikki koetamme antaa
hänelle hyviä esimerkkejä puheissa ja töissä, niin arvaanpa tästä
karttuvan yltäkyllin tointa sekä meille että hänelle. Hänen pitää olla
alati toimessa — kuitenkin niin että hän joka päivä saa olla vähän
aikaa omin päin, voidakseen omin silmin nähdä ja havaita mitä
maailmassa hänen ympärillään on merkillistä sekä sen johdosta
ajatella ja kääntyä omaan itseensä. Tämän sanoo isäni olevan
hyödyllistä.

— Ja osaapa Gunnar, sanoi Margit, latinaakin. Sen on herra Sven

hänelle opettanut. Sitä sinä et osaa.

— Osaanpa hiukan. Kuulepas tämäkin pätkä:

Qua nemora, aut qui vos saltus habuere puellae

Najades, indigno cum Gallus amore periret?

— Keltä tuon olet oppinut? kysyi Margit.

— Arvaa!

— Isältäskö? Osaako hän latinaa?

— Hän osaa, luulen ma, kaikkia, siis latinaakin, vaikk'en ole sitä
häneltä kysynyt. Ei, ei hän sitä mulle opettanut. Etkös arvaa?
 — En, mutta osaan minäkin latinaa. Kuules nyt! Amabo, amabis,
amabit, amabimus. Keltä luulet minun sen oppineen!

— Sen sieppasit korvaasi, kun Gunnar luki läksyjänsä Sven herran

kuulusteltaviksi.

— Ja sinä sieppailet latinaasi, istuessasi värttinän ääressä tai

kangaspuilla, samalla kun Gunnar makaa lattialla isänsä kirjain
ääressä ja lueskelee ääneensä. Kutomakamarissa hän aina lukee,
kun sinä vain siellä olet. Sinä olet lumonnut hänen, pakana…

— Ja hän minun. Kun hän on poissa, ikävöin häntä.

— Onko hän lukenut sinulle mitään laulujansa?

— Mitä sanot? Runoileeko hän lauluja? Siitä minä en tiedä mitään.

Luulinpa, että hän uskoisi minulle kaikki.

— Eipä uskokaan. Hän ei uskalla lukea niitä sinulle, sillä hän

käsittää kyllä laulunsa olevan lapsellisia ja vajavaisia jäljennöksiä
isänsä lauluista. Minä en niitä ihaile eikä hän siitä välitäkään. Hän on
minua kohtaan avonaisempi kuin sinua. Minulle näyttää hän itsensä
virheineenkin. Saattaapa hän hyvinkin herkästi närkästyä moitteista.
Sinun silmissäsi tahtoo hän näyttää täydelliseltä.

— Sehän oivallista onkin, päätti Dagny. Minä ulkokultailen samoin

hänen edessään. Valvon itseäni ajattelemasta mitään pahaa
ollessani hänen lähellään. Hiljaisetkin ajatukset saattavat toiseen
tarttua, sanoo isäni. Isäni itse kykenee johtamaan hiljaisia
ajatuksiaan toisten sieluihin, jopa pitkänkin matkan takaa, kun niin
tahtoo. Täällä meidän luonamme Gunnar paremmin kuin muualla
säilyy tahrautumasta likaan. Tiedätkös mitä? Isäni on niinä vuosina
kuin minä muistan, hirtättänyt kolme miestä siitä että lauloivat
siivottomia lauluja…

— Herra varjele! Ainoastaan siitä?

— Onko se sinusta "ainoastaan"? Yksi ainoa semmoinen laulu

riittää todistamaan mädännyttä sisua. Seurustelu ihmisen parissa,
jota rivous hauskuttaa on ikäänkuin söisi ruttotautisen raatoa. Ken
Gunnarin aikana päästää rivon sanan suustansa, sen minä muitta
mutkitta kuristan kuoliaaksi. Mitä rivous tekee? Se pilkkaa, tallaa
naurun-alaiseksi ja tahraa mitä maan päällä on pyhintä: rakkauden.
Minä tahdon omakseni puolison, joka tahtoo olla sielultaan puhdas,
tahdon jaloja syleilyksiä.

Margit tunsi hehkuvan halun suudella Dagnyä ja suudella

toistamiseen.
Mutta hän hillitsi mielensä ja sanoi salaperäisesti:

— Sinä et tiedä, missä suhteessa minä olen Gunnariin. Jos sen

olisit tiennyt, et olisi koskaan lemmenkateudella minua karsastellut.

— Minä sinua lemmenkateudella karsastellut? Sitä en ole koskaan

tehnyt. Mutta totta on, että Gunnar on tahtonut herätellä minussa
lemmenkateutta sinua kohtaan. Milloin hän vaan tahtoo panna minua
koetukselle, näyttää hän minulle kylmäkiskoisuutta ja etsii sinun
seuraasi. Tuon oivallan aivan hyvin, ja samalla nautin ja kärsin siitä.
Voi kuinka tuommoinen rakkauden kangas, kun siihen on sinne
tänne kuteiksi pistelty pientä lemmenkateuden itsensäkiusaamista,
on somaa! Isäni, ihmeellinen mies ja paljo kokenut, sanoo että
rakkaus hennoimmillaan, kun se ei vielä ole tulta suoniinsa saanut,
on suloisinta kaikista, ja että siitä jää vielä vanhuuden ikää
ihastuttava muisto. Hän sanoo sen olleen ennen tavallisempaa kuin
nyt, ja hän on laulanut erään muinoin siitä sepitetyn runon. Mutta
mistä suhteesta sinä puhuitkaan?

— Minä olen Gunnarin hengellinen äiti.

— Olitko hänen kumminansa?

— En… Margit kertoi niitä Svante harpunsoittaja kerran sanoi, kun

pyysi häntä, jos hän, isä, sattuisi ennen aikaansa kuolemaan, äidin
sijasta holhomaan Gunnaria, ja otsaa suudellen vihki hänet
hengelliseen äidinvirkaan…

— Sinä minun anoppini! sanoi Dagny ja pani käsivartensa tytön

vyötäisille. — Sanopas, etkös myös olisi tahtonut olla
harpunsoittajan hengellinen puoliso.

— Minä olinkin, sanoi Margit.

— Rakastitko häntä?

— Kyllä, niinkuin lapsi rakastaa ja ihantelee ystäväänsä.

— Kuinka kaunis hän oli kuolleena! Hänen kasvonsa näyttivät

minusta säteilevän, kun olin pessyt ne veristä puhtaiksi.

Margit hyrskähti itkuun. Dagny sanoi: Isäni on laulanut minulle

muinaisrunon, joka varottaa liian katkerasti kuolleita suremasta.
Murehtijan kyyneleet tuntuvat jääkylmältä yökasteelta vainajan
rinnalla, ja hän kärsii rakastavan sydämelle tuottamastaan
kärsimyksestä. Toinen muinaisruno kehottaa meitä olemaan iloisia ja
hyviä kuolemata odotellessamme. Miten tämä on mahdollista, jos
liiaksi murehdimme poismenneitä tai kammomme omaa
kuoloamme?
 Margit pyyhkäisi pois kyynelensä ja virkkoi: Dagny, minä rakastan
sinua ja annan sinulle siunaukseni kerran solmittavaan liittoosi
Gunnar Svantenpojan kanssa. Mutta minun on sanottava sinulle
jotakin, joka nyt huolestuttaa minua sinun onnesi tähden. Gösta
kuningas on Niilo Arvinpojan neuvosta määrännyt minun isäni
Gunnarin holhojaksi — sen tiedät — mutta käski samalla että
Gunnar, tultuaan 21 vuoden ikään, on lähetettävä hoviin.

— Siihen on vielä yhdeksän vuotta, ja kun se päivä tulee, olen

minä kuollut — ja Gunnar myös.

— Taivaan Jumala! Mitä sanotkaan!

— Minä tiedän sen. Olen nähnyt sen näyissä. Olen nähnyt sen
Noitakedolla. Minä olen kaukosilmäinen, se on sukuperintöä
pakanuuden ajoilta. Minun suvussani on ollut suuria tietäjä-naisia.
Isäni tietää sen myös. En minä ollenkaan sure, että täytyy kuoltani
nuoruuden ijässä. Mutta ennen kuolemaani tahdon äitinä saada
pojan, jossa on yhtynyt minun esi-isäini ja Gunnarin esi-isäin jalo
veri. Sitä tahtoo isänikin. Margit, Margit, miksi itket? Iloisena ja
hyvänä ihminen kuolemaa odottakoon!
XXIV.

LAURI MAISTERI MATKUSTAA ULKOMAILLE

Oli tuskin kuutta viikkoa kulunut Lauri maisterin seikkailusta

Slattelassa, kun hän ja äitinsä olivat matkalla ulkomaille.

Slattelasta palattuaan ei Lauri näyttänyt silmiään Jönköpingin

asukkaille. Hän oleskeli Kortebossa Margareeta rouvan kanssa.
Saarnaajatoimistaan hän luopui. Ainoat henkilöt, joiden seurassa
hän nyt liikkui, olivat pormestari Niilo Arvinpoika ja kirkkoherra Sven,
ja näidenkin luona kävi hän iltahämärissä, kartellen kohtaamisia
kadulla.

Hän aavisti, että Sven herra ylläpiti yhdyssuhteita Gudmund

mestarin kanssa. Kirkkoherra kirjotti paraillaan saarnaa maisterin
tullessa sisään, eikä näyttänyt juuri tulosta ihastuvan.

— Te tiedätte, herra Sven, missä isä ja sisareni oleskelevat, ja

teidän tulee sanoa se minulle.

— Enpä varmaan tiedä, lieneekö se minun velvollisuuteni. Hän

matkusti pois, saadakseen jonkun aikaa nauttia lepoa.
 — En minä tahdo hänen lepoansa häiritä. Olen lakannut
toivomasta voivani pelastaa häntä ja heitän hänen sielunsa Jumalan
käteen. Jos aikeenne on salata minulta hänen olopaikkansa, niin
suottehan kumminkin minulle sen avun, että toimitatte meidän
välillämme kulkevia kirjeitä perille. Tässä on äidiltäni hänelle kirje,
jossa äiti pyytää lupaa saada seurata minua matkalla ulkomaille.
Tämä on välttämätöntä, sillä äiti ei saata elää minusta erillään, enkä
minä tahdo häntä jättää. Ei kirjeessä muuten ole mitään, josta isän
rauha voisi häiriytyä. Se on täynnä kiitoksia ja
rakkaudenvakuutuksia. Itse kielsin häntä ollenkaan moittimasta isän
itsepäisyyttä, koska siitä ei kuitenkaan hyötyä olisi. Ja tässä on kirje
minulta, joka ei sisällä muuta kuin ehdotuksia taloudellisten asiain
järjestämiseksi. Ei sanaakaan muuta. Ne asiat on muuten Niilo
Arvinpoika ottanut hoitaakseen yksissä neuvoin isän kanssa. Tahdon
pois täältä suurten tapausten näkymöille.

Kirkkoherraa ihmetytti maisterin sanat ja lyhyen juttelun jatkuessa

säyseni hänen puhetapansa ystävällisemmäksi. Laurissa näkyi
hänestä tapahtuneen äkillinen muutos. Hän ei enää niin kovin
rehennellyt, ja ääni oli jo alennut melkein muitten tasalle. Oli katsekin
muuttunut — eipä kuitenkaan kauniimmaksi. Entistä kylmää,
röyhkeää ylpeyttä ei näkynyt, mutta sen sijaan silmässä paloi synkkä
hehku, joka Sven herrasta näytti kamalalta.

Sven herra vei kirjeet Talavidiin, ja noin kymmenen päivän perästä

tuli Birgit tuoden kirjeitä Gudmund mestarilta ja Margitilta —
sydämellisiä, herttaisia kirjeitä Margareeta rouvalle, ystävällisiä Lauri
herralle, jonka taloudelliset tuumat hyväksyttiin samalla kuin hän sai
isältä ja siskolta onnentoivotuksia matkallensa.
XXV.

SLATTE.

Lokakuu oli käsissä. Oli ehtoo pimeä ja tuuli kävi. Iso valkea palaa
loimotti takalla Skyttetorpin maalarimajassa. Pöydän ympärillä
istuivat Gudmund mestari, Margit, Joulf Slatte, Dagny ja Fabbe.
Gunnar oli Dagnyn käskystä äsken vastahakoisesti käynyt vuoteelle,
istuttuaan kauvan tarkasti kuunnellen Joulfin juttuja. Vanhat kaapit
olivat entisestä maalarimajasta siirtyneet uuden seiniä koristamaan.
Ne oli mestari itselleen pidättänyt sekä myös entisen lastenkamarin
huonekalut. Kaikki muu irtain tavara hänen talontilallaan oli myyty tai
piti kohta myytämän. Seinällä riippui "Kirkastus Taborilla" komeissa
kehyksissään — Gunnar oli saanut sen omakseen — ja alla oli
hyllyllä pienoiskuvilla sievistetty kokoelma harpunsoittajan lauluja.

Gudmund oli muutamia päiviä sitten uudestaan ryhtynyt

maalaustoimiinsa. Arvi Niilonpojalta oli tullut — kirje, kokonaisen
kirjan mittainen, virkeä, iloinen ja juuri semmoisia tietoja täynnä,
jotka olivat omansa mestaria ilahuttamaan, ne kun koskivat
rakennuksia, maalauksia ja kuvateoksia. Yksi uutinen oli siinä
odottamaton, ja mestari tahtoi tuskin uskoa sitä. Arvi oli Venedigissä
ollessaan sattunut näkemään breviarion, jonka kardinali Grimani 500
kultaguldenista oli ostanut matkustavalta kauppiaalta ja
testamentannut tasavallalle. Siinä oli paljo pienoiskuvia ja niiden
tekijöiksi mainittiin kuuluisat taideniekat Hannu Memling ja Gerhard
Gentistä ja Livin Antverpistä. "Mutta arvaapas kummastukseni",
kirjotti Arvi, "kun breviarion kahdella loppulehdellä, joiden piti oleman
Memlingin tekoa, tapasin vanhoja rakkaita tuttuja sinun
maalarituvastasi, setä Gudmund. Sinähän ne oletkin maalannut,
tuon jalon pyhän neitsyen, tuon suloisen Kristuslapsen, tuon kauniin
maiseman, jossa väritunnelma on omalta kotiseudultamme."
Lopussa kirjettä sanoi Arvi kovin kärsivänsä kotikaipuuta ja
ikävöivänsä mestarin lempipuuta ja venelaituria, maalarimajaa ja
Margitia.

— Lempipuuta hän ei koskaan enää saa nähdä, eikä vanhaa

maalarimajaa, huokaili Gudmund mestari ja lisäsi: minua pelottaa
pelkkä ajatuskin nähdä vielä vanhaa talontilaani. En milloinkaan
enää minä sinne jalallani astu. En tahdo sen häviötä näkemällä
samentaa sen entisen olon muistoa.

Se taulu, jonka maalaamisessa mestari paraikaa työskenteli,

saatuaan siihen aatteen Margitilta, kuvasi juuri tuota vanhaa taloa
pihoineen, kadun puolelta päin, siinä kun lempipuu levitteli lehviänsä
kevään vihannuudessa. Aidakkeen eteen aikoi hän ryhmäksi
yhdistää "Suoraan sydämestä" liiton jäsenet: Svante tohtorin, Sven
herran ja esimunkki Mathiaksen. Ristikkoportilla tulisi seisomaan
Gorm hieputellen häntää tervetuloksi. Avoimesta päätyakkunasta piti
Margitin päällään nyökyttää jäähyväisiä matkapuvussa olevalle
Fabbelle. Mestari iloitsi kuin lapsi sommitelmastaan, ja suurella
innolla hän työskenteli maalauspöytänsä ääressä.
 Slattelle oli Gudmund mestari kertonut, millaiseksi hän, ennenkuin
he tutustuivat, ajatteli tätä. Kummallinen jättiläismäinen ukko
naurahti joskus tuolle haavekuvalle, jonka mestari samoin kuin
Jönköpingiläiset yleensä ja monet muutkin olivat luoneet itselleen
hänestä. Senjälkeen Slatte, viittaamatta milloinkaan itseensä, kertoi,
mitenkä sille seudulle oli väestöä kokoontunut asumaan, millaisia
ihmisiä siinä oli, millä ehdoilla se siellä oli ruvennut toimeentulemaan
ja viihtymään. Tässäpä usein ilmeni omituisia mielipiteitä.
Vallanpitäjät, sanoi hän, unohtavat liian usein sen säännön, että
kaalinkanta on karsittava kasvaakseen kuvulle. Häjynilkiset voudit ja
rälssimiehet ovat pakottaneet ahkerimpia talonpoikia jättämään
talonsa ja karkaamaan erämaihin. Niistä, jotka olivat tuomitut tai
itsensä tuominneet kolkkoon korpeen, oli lähes kolmasosa roistoja,
muut jotenkin siivoja ja säädyllisiä ihmisiä. Roistoista ei ollut enää
elossa ketään Slatten läänissä; hamppunuoran sanoi hän siirtäneen
heidät siihen maahan, josta heidän sieluillaan on odotettavana
uudestaan pääsö tänne maan päälle toisten olojen ollessa ja ehkä
paremmilla menestyksen toiveilla kuin edellisellä kerralla. Mitä
pikemmin ihminen, rikoksiin mielistyttyään, saapuu elämänsä
päähän, sitä parempi hänelle itselleen. Pahuus juurtuu sitä
syvemmälle sieluun, kuta kauvemmin se saa vallita. Eikä
Slattenmailla ole lapsiakaan monta semmoisista vanhemmista.
Turmeltunutta verta ei pitäisi saada sekaantua nuoren vasta-
syntyneen yhteiskunnan suoniin. Pahantekijäin idut ovat
rikkaruohoa. Huonoista seipäistä syntyy huonoa aitaa. Kuitenkin on
tässä meneteltävä varovasti ja katsottava eräitä merkkejä lapsessa,
sillä toisinaan tapahtuu, että turmeltuneeseen sukuun ilmaantuu
lapsensielu, joka on määrätty luomaan sukuun uutta, virkeää
elinvoimaa. Samoin on yhteiskunta suojeltava perinnäisten tautien
leviämiseltä sekä perinnäiseltä halulta laiskuuteen ja
maankuljeskeluun. Hän sanoi tietävänsä varjeluskeinot ja
käyttävänsä niitä; mutta mitä ne olivat, ei hän maininnut, ne, joille
niitä oli käytetty, eivät olleet huolineet niistä kielitellä. Kaikesta tästä
haasteli hän niin tyvenesti ja kylmäverisesti, että Gudmund mestaria
värisytti ja hän oli kuulevinaan leppymättömän kohtalon puhuvan.
Eräs epäluulo nousi hänen mieleensä, ja hän kysäisi: Joulf Slatte,
ettehän tahdo että semmoiset sikiöt, jotka syntyvät maailmaan
rujotilassa tai viallisina, pitää pantaman surmille, kuten pakanallisten
esi-isäimme oli tapana tehdä?

Joulfin mahtavista silmistä leimahti. — Pakanallisten esi-isäimme

syyksi pannaan valheita. Uskotaan heistä munkkien hävyttömiä ja
typeriä tarinoita. Meidän aateliskartanoissa, talonpoikaistuvissa ja
nunnaluostareissa surmataan useampia, maailmaan terveinä ja
kauniina tulleita lapsia, kuin mitä esi-isämme heittivät korpeen
kuolemaan viallisia ja sairaita. Koska isänvalta oli rajaton, pidettiin
sikiön surmille heittoa laillisena, mutta myös häpeällisenä, vaikkapa
kovinkin hätä olisi sitä vaatinut. Ja jäihän heitetyille vielä pelastuksen
toivoa. Olen lukenut jotain sotilasvaltiosta, jossa heikot ja kivulloiset
lapset heitettiin korpeen, jotta väestö säilyisi terveenä ja
sotakelpoisena. Tämän kohtalon vältti eräs ontuva poika, josta sitten
tuli kansansa etevin sotapäällikkö. Mitä ihanimmat sielut saattavat,
tajuamatonten voimain leikkiessä tai korkeamman tahdon
koetellessa, joutua asumaan rujoihin ruumiisiin. Ja sen yhteiskunnan
sanon minä kelpaamattomaksi elämään, missä ei laupeus heikkoja
kohtaan ole koko rakennuksen perusteena. Mutta laupius senkin
toimia ohjaa, joka polttaa pois paiseita ja leikkaa pois mätäisiä
jäseniä.

Slatte sai siitä aihetta puhumaan lainkäytöstä. Hän harrasti, mikäli

silloiset olot vaativat, perin innokkaasti sitä mitä myöhempinä aikoina
on lynch-laiksi kutsuttu; mutta ei sanallakaan maininnut että hän itse
oli maanmainio käyttämään ja täyttämään lynch-lakia sen koko
avaruudessa. Ja eihän sitä tarvinnutkaan huomauttaa. Mutta ei
kukaan tiennyt, kuinka suurta arvoa Gösta kuningas antoi tälle
Smoolannin hovioikeustolle, jonka Slatte omalla uhallaan oli
asettanut ja jonka ainoana jäsenenä hän itse oli. Sen oikeusten
päätökset olivat nerokkaita ja tarkoin harkittuja. Se kansa, sanoi
Slatte, on varmaan menettänyt urhoutensa ja oikeudentajuntansa,
joka veltostuneen tai väärinkäytetyn tuomarivallan nojassa sallii
konnien polkea kirjotettua ja omantunnon lakia.

Mahtava ukko nousi pystyyn ja toivotti hyvää yötä. Häntä nähtiin

harvoin Skyttetorpissa, sillä hänellä oli paljo toimia ja katsottavia.
Mutta tulipa niitäkin iltoja, jolloin hän Gudmund mestarin lieden
ääressä puhui korkeimmista asioista, synnyistä syvistä ja hämäristä
ongelmista, jopa niin että mestari istui ihmeissään, ikäänkuin
lumottuna, kun hänen editsensä liikkui valtavan suuria kuvia,
maisemia ja tapauksia senlaatuisia, joita Dante loihti ilmiin
longobardein sumentuneista satuilmoista, kertoellessaan
vaellustansa helvetin ja kiirastulten lävitse.

Kummallinen oli vaan yksi seikka. Slatte ei koskaan puhunut

omasta itsestään, mutta se kyllä tapahtui, että hän ikäänkuin sekotti
itsensä ja jonkun esi-isistään toisiinsa. Muistomerkeistä puhuttaissa,
joita hän tiesi heidän pystyttäneen, lausui hän kerran: "Se riimukivi
jonka minä pystytin Kortebossa", ja toisen kerran: "se riimukivi jonka
pystytin Rökissä".
XXVI.

NOITAKETO.

Dagny ja Margit seisoivat Skyttetorpin vähäisellä venelaiturilla.

Kauniin syyspäivän aurinko oli laskenut rusopilviin. Kaiken päivää oli
taivas sinisenä helottanut, sen laella leijaili vain siellä täällä
pehmeämuotoisia pilvenhattaroita. Nyt tuikki tähdet pieninä ja
säkenöiden. Tästä Dagny, joka tiesi ilmat, ennusti kaunista syysyötä;
ja Margitin ehdotukseen, että lähdettäisiin soutelemaan järvelle,
suostui hän sitä mieluummin, koska kuun piti kohta nouseman
taivaanrannalle. He istuivat vieretysten kumpikin aironsa ääreen.

— Nyt ehdottaisin sinulle jotakin, sanoi Margit

— Mitä niin?

— Onhan Noitaketo tuollapäin. Soudetaan sinne. Eihän sinne

pitkä ole.

— Vaikkapa, jos niin tahdot. Mutta muuten se on paikka, missä ei

kukaan mielellään käy yöllä. Kaikki sitä pelkäävät, vaikk'ei
oikeastaan kukaan paitsi isäni tiedä miksi. Lehmiä ei sinne koskaan
päästetä laitumelle.
 — Kai sinäkin siis tiedät tuon pelon syyn?

— Tiedän. Keto oli pakanain aikana pyhä. Ainoastaan vihityt

tietäjänaiset saivat käydä siellä. Sieltä nousee toisinaan maasta
höyryjä, joiden luultiin herättävän ennustusvoimaa. Tuolta vuorelta
näkee Noitakedon yliyltänsä. Olen itse useasti nähnyt keveän
vaaleansinisen usvan peittävän sitä, vaikk'ei sumun jälkeäkään ole
muualla näkynyt. Eikä kuitenkaan maa siinä ole vesiperäistä.

— Olethan enemmänkin tehnyt. Olet sumun voimaa koetellut.

— Niin, muistan sanoneeni sen sulle.

— Minä vihaan tuota ketoa. Sieltä se on kotoisin tuo kauhean

surullinen luulosi, että sinun täytyy kuolla nuorena ja Gunnarin
samoin. Onko sinulla oikeutta semmoista puhua? Sehän on
pakanallista.

— Joutavia! Eihän Noitaketo tuota minulle sanonut. Siellä minulle

vain tarpeettomasti vakuutettiin mitä ennestäänkin tiesin. Niin,
sainhan sieltä sentään vähän lisääkin siihen mitä jo ennestäni tiesin:
minulle ilmotettiin että Gunnar ja minä kuolemme samalla hetkellä ja
toistemme seurassa — hän ehkä muutamaa silmänräpäystä ennen
minua. Saattaako sitä sanoa surulliseksi? Minulle se on ilahduttavaa.
Kahdeksan rikkaasti elettyä vuotta on kauniimpi ajanjakso kuin
kahdeksankymmentä köyhästi kitkutettua.

— Minä en usko noita ennustuksia. Isäni on suorastaan kieltänyt

minun niitä uskomasta, ja siitä asti olen taas alkanut iloita. Isäni ei
usko muita ennustuksia kuin raamatullisia, ja raamatun sanoo hän
todistavan, etteivät edes jumalanmiestenkään, pyhäin profeettain
ennustukset, aina ole toteen käyneet. Sen sai Joonas kokea. Olihan
itse herramme Jesuksenkin silmiltä viimeisen tuomion tulon aika
verholla peitetty. Sitä aikaa ja hetkeä ei tiedä kenkään, eipä
Poikakaan, vaan Isä yksinänsä. Mahdotontahan on
ihmisymmärryksen yksinään nähdä sitä, mikä ei ole olemassa.
Tulevaisuus ei ole olemassa, se syntyy syntymistään hetki hetkeltä.

— Ei menneisyyttäkään arvella olevan. Ja kuitenkin katsoo

silmämme siihen likemmäs tai edemmäs.

— Se on helposti selitettävissä. Onhan meillä muisti. Mutta

tulevaisuutta ei muisteta.

— Ehkä tulee joku iltahetki, jolloin meidän molempain isät

takkavalkean loistossa sattuvat juttelemaan siitä seikasta, ja silloin
saanet parempaa selkoa, kuin mitä minä voin antaa, näistä
salaperäisistä asioista. Sellainen sana kuin muisti on silta, joka vie
tutkimattoman syvänteen yli. Kuljet siltaa, ajattelematta alla olevaa
syvännettä. Mennyt tapaus on hävinnyt olemattomiin, sitä ei ole…
olet jo unohtanutkin sen olleen… ja jonain päivänä ilmaantuukin tuo
taas arvaamatta muistiisi. Mistä? Sitä et sinä osaa sanoa, mutta
isäni osaa. Sen verran vaan ilmotan sinulle, että entisyys ei ole
tyhjiin mennyttä, vaan on olemassa ijankaikkisuudesta; että tuleva
aika ei ole mitään olematonta, vaan on ijankaikkisuudesta asti.
Muuten nykyinen silmänräpäys olisi ainoa mikä on todellista. Mutta
nykyinen silmänräpäys onkin juuri jotain olematonta, paitsi jonakin
viivana menneen ja tulevan välirajalla. Ja se viiva on leveydetön,
sillä jos sillä leveyttä olisi, niin toinen puoli siitä olisi menneessä,
toinen tulevassa ajassa. Nykyinen silmänräpäys ei siis olisi mitään,
ellei tulevaa, samoinkuin mennyttäkin todella olisi olemassa. Isäni
vertaa aikaa kaikkine oloilleen nauhaan tai pergamenttikääröön, joka
kieritetään auki. Kierretty puoli painuu pimeään, emmekä näe sitä,
vaan ei se siltä lakkaa olemasta. Se on menneisyys. Kierittämättä
oleva puoli on tulevaisuus. Sitä ei vielä näy, mutta se on olemassa.
Auki kierretty puoli saattaa pitemmältä tai lyhemmältä osalta
kajastaa sielulle, ja tätä nimitämme muistiksi; kierittämättä oleva
puoli saattaa niinikään pitemmältä tai lyhemmältä osalta kajastaa
sielulle ja tätä sanomme ennustuskyvyksi. Muisti on alinomaa
toimessa, koska tämä on maallista oloamme varten tarpeellista.
Ennustuskyky ei ole tarpeen vaatima ja toimii sentähden ainoastaan
muutamissa harvoissa. Tämän puolella rajaviivaa olen nähnyt,
milloin Gunnar ja minä tulemme kuolemaan. Ja tämän olen nähnyt,
koska minussa on säilynyt vähän isieni ennustajakykyä. Noitakedon
usvat eivät sitä anna, mutta missä sitä ennestään löytyy, saa se
niistä yllykettä. Isäni ei hyväksy yllykettä. Se päihdyttää, ja perästä
särkee päätä ja ellostaa; se on halpa maallinen keino. Tosi ennustus
tulee sinitaivaasta selkeällä ilmalla… Mutta tuollapa nouseekin kuu.
Kas, kuinka järvi, äsken uinuttuaan pimeän helmassa unia
näkemättä, alkaa uneksia. Ja näetkös tuonnempana? Siellä on
Noitaketo. Näetkö usvan, hopeahohdossaankin vaaleansinervänä,
viruvan niityllä niin matalalla, että matalat katajatkin pistävät päänsä
siitä ylös?

— Mutta etkös nyt kerrankin sano minulle, mitä siellä näit

unissasi?
Ethän koskaan usko minulle mitään.

— Olenhan uskonut sinulle kaikkein kalliimman salaisuuteni: että

olen semmoisen rakkauden orjana, jota harvat naiset oivaltavat eikä
kukaan heistä hyväksy. Olisin aikaa sitten kertonut unennäköni
sinulle, mutta en tahtonut, kun aina rupesit itkemään, jos vähänkin
viittasin Gunnarin kuolemiseen nuoruuden-ijässä. Nyt näyt jo
paremmin kestävän. No kuulepas siis uneni. Kuljin polkua, joka
kaltaalta kaltaalle jyrkästi vietti korkean vuoren juurelle. Vuori sulki
kokonaan näköalan lännen puolelta ja sen harjuilla asui lunta ja
pilviä. Poveni oli keihään pistämissä ja valui verta. En ollut yksin.
Samaa tietä kulki parvittain miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, kaikki
kalman kalpeina ja ääneti. Silmäilin ympärilleni ja hain ikävöiden
erästä heidän joukostaan, kun näinkin hänen astuvan aivan
edessäni. Tahdoin saavuttaa hänet, mutta en saanut askeliani
nopeammin liikkumaan; puhutella häntä, mutta sain tuskin kuiskeen
huuliltani esiin. Vuoresta aukeni tavaton, selki selällään ammottava
portti, josta kuljimme kaikki sisään, hän, minä ja muut. Vaelsin
kauvan vuoren sysimustassa sisustassa, kunnes näin himmeää
sarastusta ja tulin maahan, jonka verhosi sankka usva. En nähnyt
ympärilläni mitään, en kuullut yhtäkään ääntä. Näin kuljin kauvan,
haparoiden, kunnes käteni koskivat kosteaan kallioon. Väsyneenä ja
suruisena istuin sen juurelle. Silloin tuli äkkiä mieleeni aavistus, että
joku oli likelläni. Hapuilin ja tapasin käden, joka sulkeutui minun
käteeni ja jonka kosketellessa sanomaton tunne värähti lävitseni.
Pidin kauvan kättä käsieni välissä, likistin sitä otsaani ja rintaani.
Synkeä sumu oheni ja vaikeni vähitellen, ikäänkuin valonsäteitä olisi
vihmoillut sen lävitse. Ensin oheni se maasta päin. Siellä näin
kummallisia kukkia: valkoisia unikukkia, mustia liljoja. Sitte ylempää.
Ja lumivalkeassa valossa istui kalman-kalpeana edessäni hän, jonka
tiedät. Aijoin puhua; hän nosti sormensa huulilleen ja katsahti ylös
kuuhun. Hänen rintansa oli keihäin pistetty ja verinen niinkuin
minunkin. Milloin? missä? kuiskasin. Hän ei vastannut; kaiketi hän ei
tiennyt sitä enemmän kuin minäkään; mutta tajusin, en tiedä mistä,
selvän vastauksen meitä kumpaakin varten. Me tulemme kuolemaan
yhdessä. Se oli uneni… Pelkäätkö mennä Noitakedolle? Saan siellä
näyttää sinulle sen paikan jossa näkyni minulle ilmestyi. Et pelkää,
olethan reipas tyttö, sen tiedän…
 Äkkiä Dagny hiljensi äänensä:

— Margit, näen kaksi ihmistä häämöttävän tuolla niityn perällä. Nyt

ne katosivat tuonne mutkaan kallioitten taakse vasemmalle. Älä
loiskuta airoilla! Taivutellaanpas ruokoja veneen tieltä ja hiivitään
hiljaa rantaan. Minun täytyy saada nähdä, mitä tuo on, sillä tähän
asti en ole nähnyt siellä ketään elävää olentoa muita kuin itseni ja
isäni kesyjä kaarneita. Sinun on parasta jäädä veneeseen…

— Ei, joko käännymme tästä molemmin takaisin — se olisi minulle

mieluisinta — tai seuraan minä sinua.

— Pysy sitten hiljaa! Me kiipeemme lähinnä olevan kallion

takapuolta ylös ja piiloudumme pensaisiin, niin on meillä niityn notko
allamme.

*****

Drysius ja tuo saksalainen maankuljeksija olivat iltayöstä — kuun

nousuun oli vielä runsas tunti — alottaneet työtänsä Noitakedolla.
Olipa jo työn alustus kysynyt kyllin vaivaa ja puuhaa. Ken hiipii
Slatten mailla, piileksien päivät varvikoiden varjoissa, yöllä varovasti
ryömien korvenkulmia ja ojan reunoja pitkin, alati ajatellen, että
hirsipuuhun saattaa retkensä perältäkin päättyä, hän ei tee
huvimatkoja, vaikkei kaataisikaan selässään semmoisia taakkoja,
kuin nämä herrat kantoivat. Kun loihduilla aijotaan aarteita saada,
tarvitaan loihtujen lisäksi jos jonkinmoista taikakalua. Mutta mitäs
siitä! Loihtukalut tyhjennetään säkeistä ja sijaan saadaan kultaa ja
hopeaa säkit täyteen! Siitäkös hauska tulevaisuus syntyy!

Mutta niitä opintoja, töitä ja toimia, joiden täytyi olla tehtyinä,

ennenkuin edes tähän alkuun pääsisi! Täytyi osata ulkoa pitkän