Medicine, Magic and Art in Early

Modern Norway 1st ed. Edition Ane

Ohrvik
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/medicine-magic-and-art-in-early-modern-norway-1st-
ed-edition-ane-ohrvik/
Palgrave Historical Studies in Witchcraft and Magic

Medicine, Magic
and Art in Early
Modern Norway
Conceptualizing
Knowledge

Ane Ohrvik
Palgrave Historical Studies in Witchcraft and Magic

Series Editors
Jonathan Barry
Department of History
University of Exeter
Exeter, UK

Willem de Blécourt
Meertens Institute
Amsterdam
The Netherlands

Owen Davies
School of Humanities
University of Hertfordshire
UK
The history of European witchcraft and magic continues to fascinate and
challenge students and scholars. There is certainly no shortage of books
on the subject. Several general surveys of the witch trials and numerous
regional and micro studies have been published for an English-speaking
readership. While the quality of publications on witchcraft has been high,
some regions and topics have received less attention over the years. The
aim of this series is to help illuminate these lesser known or little studied
aspects of the history of witchcraft and magic. It will also encourage the
development of a broader corpus of work in other related areas of magic
and the supernatural, such as angels, devils, spirits, ghosts, folk healing
and divination. To help further our understanding and interest in this
wider history of beliefs and practices, the series will include research that
looks beyond the usual focus on Western Europe and that also explores
their relevance and influence from the medieval to the modern period.
‘A valuable series.’ - Magic, Ritual and Witchcraft

More information about this series at

http://www.palgrave.com/gp/series/14693
 Ane Ohrvik

Medicine, Magic and

Art in Early Modern
Norway
Conceptualizing Knowledge
Ane Ohrvik
University of Oslo
Oslo, Norway

Palgrave Historical Studies in Witchcraft and Magic

ISBN 978-1-137-46741-6    ISBN 978-1-137-46742-3 (eBook)
https://doi.org/10.1057/978-1-137-46742-3

Library of Congress Control Number: 2017955672

© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s) 2018

The author(s) has/have asserted their right(s) to be identified as the author(s) of this work
in accordance with the Copyright, Designs and Patents Act 1988.
This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively licensed by the
Publisher, whether the whole or part of the material is concerned, specifically the rights of
translation, reprinting, reuse of illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on
microfilms or in any other physical way, and transmission or information storage and retrieval,
electronic adaptation, computer software, or by similar or dissimilar methodology now
known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks, service marks, etc. in this
publication does not imply, even in the absence of a specific statement, that such names are
exempt from the relevant protective laws and regulations and therefore free for general use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the advice and information
in this book are believed to be true and accurate at the date of publication. Neither the pub-
lisher nor the authors or the editors give a warranty, express or implied, with respect to the
material contained herein or for any errors or omissions that may have been made. The
publisher remains neutral with regard to jurisdictional claims in published maps and institu-
tional affiliations.

Cover illustration: Courtesy of The National Library/The Norwegian Folklore Archive

Printed on acid-free paper

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered company Macmillan

Publishers Ltd. part of Springer Nature
The registered company address is: The Campus, 4 Crinan Street, London, N1 9XW,
United Kingdom
To my parents who have always been my biggest supporters.
 Acknowledgements

Several people have contributed to the realisation of this book and I feel
indebted to them all. My most important readers and discussion partners,
Anne Eriksen and Stephen Mitchell, stand out, as they guided me through
my time as a PhD student at the University of Oslo and as a visiting fellow
at Harvard University. I am very grateful for their careful reading of my
texts, observant comments and constructive criticism as well as genuine
interest in my project, which served as invaluable motivation for me dur-
ing the PhD project. Towards the end of the PhD period, Timothy
Tangherlini and Nils Gilje offered valuable input to my study, which was
appreciated and which I have taken with me and made use of in my further
work on Norwegian and European manuscripts. My most important
reader in the finishing phase of this book was Dirk Johannsen. I would like
to thank Dirk for reading and commenting on texts at short notice and for
providing encouragement along the way.
Archivists at the Danish Archive of Folklore (Dansk Folkemindesamling)
in Copenhagen, the Wellcome Library in London, the National Library in
Oslo and the Norwegian Folklore Archives (Norsk Folkeminnesamling) at
the University of Oslo have offered valuable help in accessing the physical
material as well as providing digital copies. Additionally, staff members at
museums and archives all over Norway who hold Black Books in their col-
lections have during the span of this project offered their expertise and
help in making Black Books available to me. I thank them all for their help.
Among the many scholars whose work I have been inspired by, some
have been especially important for this study. William Eamon’s study of
the secreti books in Italy directed my attention to the role know-how

vii
viii ACKNOWLEDGEMENTS

books played in the history of science in Europe. His comprehensive and

rich work on this book genre has contributed both theoretically and
empirically to mine and has placed me within the field of history of knowl-
edge. Furthermore, Margaret Ezell’s works seem to consistently provide
me with the simple, yet thought-provoking questions which make me
develop my reflections within the study of books and manuscripts. Last
but not least, Peter Burke has been a constant inspiration throughout my
time as a cultural historian. Through his books he has provided me with
categories and models for sorting materials and thoughts, and he has not
been afraid of colouring the great canvas and always being an inspirational
forefront of academic developments. To these scholars and many, many
more I am grateful.
The Department of Culture Studies and Oriental Languages at the
University of Oslo has been my employer through most of this project,
and I thank the department for providing me with a stimulating and
thought-provoking working environment. Additionally, I am grateful to
the Institute for Comparative Research in Human Culture (Instituttet for
sammenlignende kulturforskning) which provided funding for archive
trips to the Wellcome Library in London and the Danish Archive of
Folklore. The Research Council of Norway provided funding for language
editing, for which I am grateful. I thank Marie Lauritzen for her work with
proofreading my manuscript. I am also indebted to my research assistant,
Ole Martin Sakrisvold, who provided my book with an index in record
time.
 Contents

1 Finding Knowledge   1
Manuscripts, Books and Black Books   4
Black Books and Magic   5
Black Books and Book History   8
A History of Knowledge  10
Paratextual Readings  13
Selection and Presentation of Material  18
Bibliography  26

2 Knowledge Cultures  31
Medicine, Magic, and Art on the European Book Market  32
Printing and Censorship in Denmark-Norway  37
A Manuscript Culture  44
Cultures of Knowledge  54
Bibliography  61

3 Making Knowledge  67
Format  68
Binding  74
Writing Styles  76
Material Conceptions  85
Making Books  88
Bibliography  95

ix
x Contents

4 Attributing Knowledge  99
Authorship in Norwegian Black Books 100
Scripters and Compilers 101
Mediators 104
Cyprian 112
Cyprian in Scandinavia and Europe 116
Attributing Authorship, Authorising Knowledge 120
Bibliography 134

5 Identifying Knowledge 141
Art as Theoretical and Practical Knowledge 143
Liberated Secrets 149
Cyprian and the Sciences 159
Generic Concepts in the Black Books 163
Secrets Disclosed 165
Bibliography 173

6 Situating Knowledge 177
Placing Knowledge 179
Storing Knowledge 184
Dating Knowledge 187
Owners of Knowledge 189
A Biography of Knowledge 192
Bibliography 198

7 Instructing Knowledge 201
‘Science Lovers’ as Intended Readers—Explaining Who 202
‘To Help Your Neighbour and Yourself’—Explaining How 207
‘For Benefit and Rarity, and as a Sanctuary’—Explaining Why 213
The Reader 214
Bibliography 224

8 Organising Knowledge 227
Tables of Contents 228
Headings 239
Paragraph Headings 242
 Contents 
   xi

Practical Knowledge 244
Bibliography 251

9 Conceptualising Knowledge 253
Forms of Knowledge in the Black Books 254
Promoters of Knowledge 257
Origins of Knowledge 258
Materialities of Knowledge 260
Manifestations of Knowledge 261
Bibliography 262

Archive Sources 263

Bibliography 265

Index 287
 List of Figures

Fig. 1.1 The title page of the confiscated book from Telemark.
The book is in octavo format and contains sixty-eight
pages of recipes, formulas, charms and advice ranging
from how to cure toothache and snake bites, how to
silence your enemy in court, how to be freed of all evil,
how to get people to like you and how to be invisible to
animals and birds. Judging by the handwriting, the
book was probably written around 1800, and the owner
from whom the book was confiscated may very well also
have been the initial writer of the book. As is evident
from the picture, the writer’s literacy skills were limited.
NB MS 8640e, National Library of Norway, Oslo 2
Fig. 2.1 Opera nova chiamata Secrieti secretorum: in laquale
poterai conseguire molti piaceri et utilitada: con molte
cose rediculose stampata novamente, printed in 1520.
The promise of pleasures and benefits were common
market strategies for reference books like this one.
Wellcome Library, London 33
Fig. 2.2 The title page of En liden dog konsterig Bog Om
adskillige slags Farffve oc Bleck (A small but rich book
on art about numerous colours and inks) printed in
1648. As is evident from the title page, the book is
attributed to the famous Italian Secreti book writer
Alessio Piemontese. Photo by author 36
Fig. 2.3 The title page of the first known printed Black Book in
Denmark-­Norway, which was a small and simple book
in octavo consisting of thirty-two pages. While the title

xiii
xiv LIST OF FIGURES

indicates that the book was printed by ‘Henrich Smed’

in Malmö, in reality it was published by H. Hallager in
Copenhagen. Attributing the Black Book to the
well-known Danish physician and author of medical
books Henrik Smith (or Smid) (1495–c.1563) was
obviously an attempt to authorise the content of the
book. Photo by author 41
Fig. 2.4 Cyprianus eller Svartbogen, 1798, photo by author 43
Fig. 3.1 A collection of Black Book spines, from decorated
leather binding, stiff cardboard to soft paper cover.
Note that the picture has been manipulated and does
not represent the actual measurements of the different
books. National Library of Norway, Oslo and
Norwegian Folklore Archives, University of Oslo 75
Figs. 3.2 and 3.3 Black Book in octavo from 1843. The above picture
shows glued cover decoration on the front page, which
was also applied to the back. The ornaments resemble a
typical costly leather relief embossing. The below
picture shows the title page of the book, where simple
sewing holds the leaves of the book together. NFS
Svartebok Ål, Hallingdal, Norwegian Folklore Archives,
University of Oslo 77
Fig. 3.4 Black Book in sextodecimo from Ringebu dated to
around 1750–1800 and written exclusively in fraktur.
The book is also provided with stiff parchment covers.
NFS Moltke Moe 106 VIa, Norwegian Folklore
Archives, University of Oslo 80
Figs. 3.5 and 3.6 The two manuscript pages show two different writing
styles. While the oldest book above from around 1650
illustrates a modest attempt at applying official fraktur in
the paragraph heading, the second and youngest book
below from the second half of the eighteenth century is
typical for its combination of fraktur in paragraph
headings and gothic in the body text. NB MS 881 and
NB MS 8120, National Library of Norway, Oslo 81
Fig. 3.7 The title page of Cyprianus in quarto from around 1750
is exceptionally beautiful in its application of different
writing styles framed by decorative borders. It partly
mimics printed text in appearance and states that the
book was printed, which indicates that printed templates
are used deliberately to ensure a specific reception of the
book. NB MS 4832, National Library of Norway, Oslo 83
Fig. 3.8 Elaborated ornaments from certain manuscript
productions contribute to making Cyprianus a hybrid
 List of Figures 
   xv

book and point towards a maker with specialised skills

and experience in manuscript productions. No less than
seven imaginary creatures are embedded in the first letter
‘C’. NB MS 4832, National Library of Norway, Oslo 84
Figs. 4.1 and 4.2 The preface of Cÿprianus Konstbog comprises two pages
of text. Here the mediators of the text are painstakingly
recorded and explained in the source dialogue, where
they function as guarantors of the book. At the end—
or rather at the very beginning—of this source dialogue
we find the originator of the text: Cyprian. NB MS 4
1819, National Library of Norway, Oslo 107
Fig. 4.3 Les Clavicules de Solomon from the late eighteenth
century. MS 4670, Wellcome Library, London 119
Fig. 4.4 Clavis Inferni or M:L: CYPRIANI CLAVIS INFERNI
sive MAGIA Alba & Nigra approbata METRATONA
constitutes a very rare example of attributions to
Cyprian outside of Scandinavia. MS 2000, Wellcome
Library, London 121
Fig. 5.1 The title page of Cÿprianus Konstbog. Cyprian is
mentioned first in the title text, signalling the central
role he is ascribed in the book. Also, all branches of
knowledge are meticulously listed, ending with the very
situating of the knowledge, further discussed in the
next chapter. The handwriting is aesthetic, elaborate
and covers a full page. Specific words have been
highlighted by using larger letters and thicker ink. NB
MS 4 1819, National Library of Norway, Oslo 146
Fig. 5.2 This pseudo-Solomon manuscript in octavo consists of
four hundred and thirty-five pages of text and
numerous pen drawings of magical figures, sigils and
talismans. The title page promises the reader
‘mysterious secrets’. MS 4667, Wellcome Library,
London153
Fig. 5.3 The title page of the book by the young sergeant Ulich
Christian Heide dated to 1732. The ‘Particularia’
advertised here conceals the part of the manuscripts
that constitutes the actual Black Book, where the text
without exception has been coded. NB MS 8 3182,
National Library of Norway, Oslo 155
Figs. 5.4 and 5.5 Secreta Secretorum was written by different writers in
French, Latin, Spanish and some Italian over what
appears to be a long period of time. It contains medical
and other recipes, medical definitions and classifications
of medicaments, alchemical recipes and prayers. While
xvi List of Figures

promising the revelation of secrets in both title and

headings, pages upon pages are filled with encryption
in cipher, making it virtually impossible to understand
without the decryption key. MS 7298, Wellcome
Library, London 158
Figs. 8.1 and 8.2 Above is the first page of the table of contents in
Cÿprianus Konstbog from around 1800 indexing the
order in which the paragraph headings occur. The
picture below shows the last page of the table of
contents; it is empty, waiting to be filled out. NB MS 4
1819, National Library of Norway, Oslo 229
Figs. 8.3 and 8.4 The figures illustrate two organising principles applied
in indexes of Danish ‘how-to’ books from the
seventeenth century. Below is the alphabetical table of
contents in En liden dog konsterig Bog Om adskillige
slags Farffe oc Bleck…. Above the table of contents in
Oeconomia Eller Nødvendige Beretning oc Anledning/
hvorledis en gandske huusholdning paa det nytteligste oc
beste… from the same year, offering advice on how to
run a household. Here the content is sorted in
numbered chapters. Photo by author 233
Fig. 8.5 Table of contents from a Black Book from
Copenhagen, Denmark, dated to 1760, placed towards
the end of the book. Initially this table was probably
meant to constitute the end of the book, as the word
‘End’ above the table indicates. Yet, on the following
pages new paragraph headings have been recorded and
given new numbering. NB MS 8 3136, National
Library of Norway, Oslo 237
Fig. 8.6 Paragraph headings from a Black Book from Ølheim in
western Norway dated to 1813. The paragraph
headings are written in capitals and given frames, which
clearly separate them from the rest of the text, making
the content easy to browse. MS DHS-k75o28,
Norwegian Folklore Archives, University of Oslo 243
Fig. 8.7 Numbered paragraph headings with explanations of
subject matter in Cÿprianus Konstbog. By adding space
between the different entries and centring the
paragraph headings, the different pieces of advice are
highly visible and accessible to the reader. NB MS 4
1819, National Library of Norway, Oslo 245
Figs. 8.8 and 8.9 Table of contents of an English magic book from
c. 1650. MS 763, Wellcome Library, London 246
 List of Tables

Table 3.1 Format 69

Table 3.2 Binding 74
Table 4.1 Mediational routine 106
Table 4.2 Mediation process 109
Table 5.1 Paratexts 143

xvii
 CHAPTER 1

Finding Knowledge

In the mid-nineteenth century F. C. Mülertz was minister in Moland in

Telemark County. At this time the villagers were complaining of a man
living in Moland who was notorious for his sorcery and for owning a Black
Book. The minister decided to ease the villagers’ torment and put an end
to the sorcerer’s practice. One day, while the Black Book owner was away
from home, Mülertz instructed two assistants to collect the book from his
house. From that day on, the Black Book entitled Cyprian correct Free
Arts published and printed in Wittenberg Anno 1509 remained in Mülertz’
keeping until his death.1 At some point Mülertz must even have regarded
the book as his—not as a confiscated object in his custody—as he added
‘Belongs to F. C. Mülertz’ to its inner cover.2
This study is about that Black Book (see Fig. 1.1) and about the many
other books that were written in Norway during the early modern period,
which were given similar titles and were part of similar practices. Their mak-
ers came from different social and cultural backgrounds and occupied very
different positions, from parish ministers, military personnel, farmers,
medicinal practitioners to travellers. They all shared a desire to compile and
write down pieces of knowledge they found useful, resulting in individually
tailored compilations reflecting each writer’s interests and needs. The books
were entitled Black Book (Svartebogen) and Cyprian (Cyprianus).
These writings were given a structure and form. Remedies and recipes
were structured by paragraph heading, number and chapter and some-

© The Author(s) 2018 1

A. Ohrvik, Medicine, Magic and Art in Early Modern Norway,
Palgrave Historical Studies in Witchcraft and Magic,
https://doi.org/10.1057/978-1-137-46742-3_1
2 A. OHRVIK

Fig. 1.1 The title page of the confiscated book from Telemark. The book is in
octavo format and contains sixty-eight pages of recipes, formulas, charms and
advice ranging from how to cure toothache and snake bites, how to silence your
enemy in court, how to be freed of all evil, how to get people to like you and how
to be invisible to animals and birds. Judging by the handwriting, the book was
probably written around 1800, and the owner from whom the book was confis-
cated may very well also have been the initial writer of the book. As is evident from
the picture, the writer’s literacy skills were limited. NB MS 8640e, National
Library of Norway, Oslo
 FINDING KNOWLEDGE 3

times presented in a lucid table of contents at the beginning or end of the

book. Head titles, introductions and statements of authorship were often
placed at the beginning of the book, presenting the knowledge that fol-
lowed. Furthermore, the text was organised in a concrete, material form—
a book—held together by an exclusive leather binding with decorative
imprints or by plain soft paper covers and thread sewn through the spine.
In this way, the knowledge encompassed by the books was given a con-
crete, material expression. How these books express themselves and are
conceptualised as books of knowledge in material form and with introduc-
tory statements, constitutes the main question of this study. Based on a
collection of Norwegian Black Books dated to 1650–1850 the aim is to
examine how knowledge is presented.
The presentation of knowledge in the Black Books takes different
forms. The books are not merely a reflection of the knowledge held by
individuals in early modern Norway, and of how this knowledge was com-
piled and written down. They also reflect how individual writers chose to
present this knowledge as material objects and texts—as books to be read.
I study how these books express, articulate and conceptualise knowledge,
that is, how they express themselves as texts. At the same time, I study the
books from a comparative cultural and historical perspective with a view to
understanding and placing them in time and space.
The articulation of knowledge in the Black Books is viewed as an authori-
sation strategy to empower and sanction the knowledge. Material features
such as binding, format and size contribute to the authorisation process by
reflecting different conceptions of knowledge. Introductory statements
such as titles, prefaces and tables of contents further articulate knowledge by
identifying, describing and structuring the content of the books, thus point-
ing towards specific interpretations of knowledge. All these elements are
scrutinised in this study not with the aim of studying the formulas and reci-
pes constituting the main body of text, but rather the authorisation of this
knowledge, conceptualised through the material form and introductory tex-
tual statements preceding it. The material and textual starting point repre-
sents a threshold between the content of the books and the cultural network
of knowledge practices of which the books are a part. This viewpoint enables
me to focus on the articulation of these knowledge traditions and on how
this connection is executed both materially and textually.
Knowledge is situated and carries references. The situating of knowledge
in the Black Books is viewed through material and textual expressions point-
ing to past and present experiences and practices. This study illuminates
these references, determines what they entail and analyses their form, mean-
4 A. OHRVIK

ing and function in the books. One concrete expression of this situating
process is their material and literary form as books, which places the Black
Books in the history of books. It is my firm conviction that the literary rela-
tionship is crucial to understanding why Norwegian Black Books appear as
they do, their authorisation strategies and how knowledge is presented.

Manuscripts, Books and Black Books

The terms manuscript, book and Black Book will all be used as references
to my material. I acknowledge that their meanings differ and could be
seen as contradictory, so I will briefly explain how the terms are under-
stood and used here.
A manuscript is defined by the handwritten text it contains. My mate-
rial is thus classified as manuscripts, since they only comprise of handwrit-
ten texts, which differ from texts that have been produced using a printing
press. While a manuscript can represent anything from a single piece of
paper to a collection of many, a book is defined by its cohesive nature, com-
prising a set or collection of sheets, either blank or inscribed in some way,
fastened together to hinge the sheets at one side.
Within the field of book history research, definitions of what consti-
tutes a book are often narrower (see discussion below). They often pre-
suppose a certain dissemination of the book, which is mostly related to
whether it is printed or not. Additionally, the number of authors and sub-
jects of a text may influence its definition. Such demarcations would make
it difficult to define my material as books. However, I find such under-
standings of what constitutes a book both anachronistic and meaningless
with regard to the present corpus. They were made as books by their
makers, conceived of as books by their users and, perhaps most impor-
tantly, referred to and called books by their owners. Consequently, when
addressing this material either as books or Black Books I am simply apply-
ing the historical term.
The term Black Book, however, indicates a demarcation according to
other principles than purely the material, a fact that is confirmed when we
examine definitions of this term in the fields of folklore and cultural his-
tory. Some definitions point to subject matter, for example ‘a book of
sorcery which contains magical formulas and recipes’ or a book which
‘contains formulas and descriptions of magical rituals’.3 Others also under-
line the handwritten nature of Black Books by describing the books as ‘a
collection of written advice on sorcery, supernatural arts, and verses’ and
 FINDING KNOWLEDGE 5

as ‘handwritten compilations of advice and magical cures’.4 Common to

all these definitions is the description of Black Books as books containing
knowledge and, consequently, as sources of knowledge.
What these definitions also have in common is an attempt to define
Black Books as a literary genre by way of content and form. One could
criticise the heavy weight put on magic in these definitions, especially since
the analysis involves an interpretation of the content, not merely a descrip-
tion of it. My understanding of the term Black Book corresponds to a
certain extent to the definitions presented, yet stresses a perception of
Black Books as a collection of texts containing medical and practical
advice, recipes and prayers in addition to sorcery and supernatural arts.
I take as my starting point the notion that the content of the Black
Books was far from unique when viewed in the context of European book
history. When considering printed books in the early modern period we
can say that Black Books draw primarily on three literary genres. The first
is the technical handbook promoting a knowledge of arts and crafts, first
represented by the Italian secreti books in the early sixteenth century, fol-
lowed by the German Kunstbüchlein some years later. These technical
handbooks reached Denmark-Norway in the mid-seventeenth century in
the form of translated publications (from German) commonly called kun-
stbøger (art books). The second genre is the grimoire, magic books pro-
moting knowledge on how to foretell the future, conjure, protect one’s
property and livestock, and treat a great variety of illnesses in humans and
animals. The grimoires were printed in huge numbers during the six-
teenth, seventeenth and eighteenth centuries in Europe, and while both
grimoires and kunstbøger are books of arts and crafts, only the latter were
actually printed in the Nordic outskirts. The third genre linked to the
Black Books is obviously the medical handbooks written by physicians in
vernacular languages and offered in increasing numbers on the book mar-
ket from the sixteenth century onwards. As part of my focus on the articu-
lation of knowledge, I examine how these genres and knowledge traditions
are articulated and reflected in the Black Books.

Black Books and Magic

And it is as a source to a dark and tragic chapter of our Nation’s history I
publish this collection with a content that in many instances may seem
repulsive and annoying in moral respects. But just as a natural scientist does
not refrain from describing a beastly animal or a noxious bacterium, I have
not regarded myself as entitled to put aside what I have discovered of mate-
Another random document with
no related content on Scribd:
 »Lue pois», sanoi Ida, joka yhä makasi vuoteellaan.

Tuo kirje sisälsi lyhyen draamaluonnoksen. Draaman nimeksi piti

tulla
»Arthur ja Irene», ja sen piti loppua niin, että Arthur sai Irenen.
Kirjeen lopussa oli sanottu suunnilleen seuraavalla tavalla: »Näin
teki
Irene, mitä tekisitte Te, armollinen Rouva, jos Te olisitte Irene ja
minä Arthur?»

»Kuule, tämähän on kosimista!»

»Elä hulluttele, sehän on aivan mahdotonta», sanoi Ida, mutta

ryhtyi sitten erittäin innokkaasti itse tutkimaan kirjeen sisältöä.

Oli sovittu, että rouva Abaza tulisi Hotel de Franceen aikaisin

aamulla. Kun Ida ei näyttänyt ollenkaan aikovan nousta ylös, aloin
minä hoputtaa häntä ja huomautin, että huone oli siinä siivossa, ettei
siinä mitenkään voinut ottaa vastaan niin ylhäistä vierasta. Ida
vakuutti aivan heti nousevansa, mutta virui yhä edelleen vuoteessa
ja tutki entistä innokkaimmin saamansa kirjeen sisältöä. Minä päätin
jättää hänet hetkeksi yksikseen.

Olin tuskin saanut oven jälkeeni kiinni, kun näin hienon naisen
lakeijan saattamana nousevan portaita ylös. »Herra Jumala, tuo on
tietysti rouva Abaza», ajattelin minä. Sydäntäni alkoi jyskyttää
ajatellessani kuvaelmaa, joka syntyisi, kun Idan ylhäinen suosija
astuisi huoneeseemme.

Menin hyvin levottomana hotellin ruokasaliin. Hetken päästä tuli

joku palveluskunnasta minulle ilmoittamaan, että rouva Aalberg-
Kivekäs kutsui minua luokseen. Lähdin siis. Avattuani oven näin Idan
ja rouva Abazan istuvan eri puolilla pöytää. Ida istui muuten
paitasillaan, mutta oli hädissään saanut vedetyksi ylleen minun
pienen, hänelle vallan sopimattoman, päällystakkini.

Molempien rouvien välillä oli pöydällä tyhjä olutpullo.

»Saanko esittää: lapsuuteni ystävä neiti Jaatinen — rouva Abaza.

— Kuule, Emmy, mene vaan takaisin ruokasaliin, meillä on vähän
vielä puhuttavaa rouva Abazan kanssa.»

Menin takaisin ruokasaliin ja ihmettelin mielessäni, miksi Ida

ollenkaan oli kutsunut minua luokseen. Nousin takaisin
huoneeseemme vasta nähtyäni rouva Abazan lakeijoineen ja
komeine valjakkoineen ajavan tiehensä. Siellä kulki Ida edes takaisin
äärimmäisen kiihtyneenä.

»Mikä skandaali! mikä skandaali!» hän tuskaili mittaillessaan

huonetta. »Rouva Abaza astui sisälle, silmäili hetkisen tätä
onnetonta komentoa, katsoi sitten kylmäntutkivasti minuun ja sanoi
ensi sanoikseen: »Ah, täällä on kaksi vuodetta!» Ymmärsin, mistä oli
kysymys, ja lähetin hakemaan sinua, että hän saisi nähdä, kuka
minun toverini oli. — Mikä skandaali! mikä skandaali!»

Vähän ajan päästä Ida kuitenkin rauhoittui, ja kotimatkalla me

yhdessä paljon nauroimme kaikille Pietarin kokemuksillemme.

Myöhemmin sain kuulla, että vapaaherra Alexander Uexkull-

Gyllenband muutamaa päivää myöhemmin oli saapunut Helsinkiin ja
varhain aamulla ilmaantunut senaattori Munckin asuntoon, missä Ida
Aalberg tilapäisesti majaili. Hän oli pyytänyt saada tavata rouva
Aalberg-Kivekästä, ja kun tämä ilmaantui, olivat he yksissä lähteneet
kaupungille. Jonkun ajan kuluttua olivat he tulleet takaisin ja
hämmästyttäneet toisia uutisella, että he nyt olivat kihlattu pari.

Näin tapahtui heidän toistensa löytäminen. Minä sanon siis: Ida

Aalbergin puolelta ei mitään rakkautta!»

Emmy Rejman on hamasta lapsuudestaan asti ihaillut Ida

Aalbergia ja muistelee tätä vielä mitä suurimmalla lämmöllä ja
hellyydellä.

Bertha Forsman, jonka myötätunto Ida Aalbergia kohtaan on

ehdoton ja harras, vastasi kysymykseen, miksi Ida Aalberg niin
lyhyen ajan kuluttua miehensä kuolemasta suostui menemään
avioliittoon melkein tuntemattoman kanssa:

»Niin — Ida Aalberg eli siihen aikaan niin tukalissa oloissa.»

*****

Arkkitehti Josef Stenbäck, Lauri Kivekäs-vainajan veli, matkusti

kesällä 1894 kerran laivalla Turusta Helsinkiin. Hän tutustui tällä
matkalla sattumalta erääseen vanhaan aviopariin. Keskustelu kävi
aluksi ranskaksi, sitten saksaksi, ja pian kävi ilmi, että vieraat
matkustajat olivat pietarilaisia.

»Jos herrasväki on kotoisin Pietarista, niin silloin te kai tunnette

meidän kuuluisan taiteilijamme rouva Ida Aalberg-Kivekkään», sanoi
arkkitehti Stenbäck.

Tuli kiusallinen hiljaisuus. Hetken kuluttua vanha rouva ja vanha

herra nousivat sanaa sanomatta paikoiltaan ja poistuivat. Arkkitehti
Stenbäck jatkoi silloin keskustelua herrasväen seuranaisen kanssa,
joka tiedusteli, tunsiko hän Ida Aalbergia.
 »Tunnen hyvinkin.»

»Minkälainen karaktääri hänellä on?»

»Siihen on minun vaikea vastata, olen ehkä ollut häntä liiaksi

lähellä.
Hänen miesvainajansa oli minun veljeni.»

Seuranainen lähti kertomaan näitä tietoja vanhalle pariskunnalle.

Kävi selville, että vieras henkilö oli pietarilainen valtioneuvos

Alexander Uexküll-Güldenbandt. [Isä kirjoitti nimensä eritavalla kuin
poika, joka hänkin toisinaan kirjoitti alkuosan: Uexkull.] Hän ilmoitti
arkkitehdille, että Ida Aalberg oli karannut hänen poikansa kanssa
ulkomaille ja että hänen vaimonsa, nuoren paroonin äiti, oli murheen
murtama.

»Tiedän kyllä, että Ibsen ja näyttelijät ovat panneet poikani pään

pyörälle», sanoi pietarilainen senaattori. »Mutta mistä syystä otti tuo
nainen minun kokemattoman poikani.»

»Ehkä rikkauden tähden.»

»Jos niin on, niin hän pahasti erehtyy. Meillä on kyllä suvussamme
rikkaita, mutta meillä itsellämme ei ole omaisuuksia.»

Ennenkuin tultiin perille, ilmestyi myöskin senaattorin rouva

hytistään ja valitteli haikeasti, että vieras nainen oli riistänyt häneltä
ainoan pojan.

Helsingin rannassa arkkitehti Stenbäck, joka matkan varrella oli

saanut vastata moneen kysymykseen, osti sanomalehden, jossa oli
uutinen, että Ida Aalberg ja vapaaherra Alexander Uexküll-
Gyllenband on juuri vihitty ulkomailla kristilliseen aviosäätyyn. Hän
ilmoitti heti asian nuoren herran vanhemmille.

*****

Senaattori Alexander Uexküll-Güldenbandt kuului ikivanhaan

saksalaiseen Itämeren maakuntain aateliin. Kerrotaan, että hän
nuoruudessaan oli ollut suuri idealisti ja toivonut tulevansa papiksi.
Myöhemmin hänestä kuitenkin tuli täydellinen venäläisen virkavallan
edustaja. Hän oli Venäjän valtioneuvoston jäsen. Nuoruusajan
haaveista ei ollut kylmään reaalipoliitikkoon jäänyt jälkeäkään,
uskonto oli hänestä hyvä keino, jolla esivalta pitää tyhmiä talonpoikia
kurissa.

Vapaaherratar Lina Uexküll-Güldenbandt, hänen vaimonsa, oli

täysiverinen juutalaisnainen. Hänen isänsä oli ollut dresdeniläinen
lääkäri ja suuri musiikinharrastaja Josef von Adelson.

Heidän ainoa poikansa Alexander oli syntynyt 1864. Hän oli siis
vereltään puoleksi juutalainen, mutta ei yleensä tahtonut sietää siitä
puhuttavan, vaan väitti tuntevansa itsensä koko sielunelämältään
puhtaaksi germaaniksi. Hän oli saanut hienon kasvatuksen.
Saksassa, germaanien päämaassa, sanotaan jokaisen lahjakkaan
nuorukaisen tuntevan kutsumuksekseen joko tulla runoilijaksi tai
filosofiksi. Alexander Uexküll-Gyllenband lienee nuoruutensa päivinä
tuntenut kutsumusta kumpaankin: »Arthur ja Irene»-tarina viittaa
runouteen, mutta hänen häämatkallaan 1894 pitämänsä päiväkirja
todistaa, että hän siihen aikaan tunsi lähimmäksi
elämäntehtäväkseen filosofian, eli tarkemmin sanottuna: eetillisen
filosofian harrastamisen.

*****
 »Matka 1894» on kirjoitettu nimilehdelle suurehkoon sinikantiseen
vihkoon, johon noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen vapaaherra
Alexander Uexküll-Gyllenband on merkinnyt ajatelmiaan ja
kokemuksiaan häämatkaltaan, jolle lähti Ida Aalbergin kanssa vasten
vanhempiensa tahtoa. Muistiinpanot ovat osaksi salamerkeillä
kirjoitettuja, salamerkeillä, joiden avain kuitenkin on vihon kannessa,
mutta muutenkin on hänen käsialansa niin vaikeasti luettavaa, että
hetkellinen uteliaisuus löytää kovin vähän tyydytystä sivujen
selailemisesta. Niin tilapäisiä kuin nuo muistiinpanot ovatkin, ne
kuitenkin puhuvat mitä rehellisintä kieltä tuon matkan vaiheista.

Alkumerkinnät näyttävät nuoren parin täydessä onnessa.

Vapaaherran sedältä saadulla avustuksella on huhtikuun lopulla
lähdetty liikkeelle Pietarista ja tultu Pohjois-Saksaan. Katsellaan
kuutamoa ja kukkivia omenapuita, puhutaan kirjallisuudesta,
Goethestä. Että nuoren paroonin eetillinen filosofia perustui Ibseniin,
käy varsin pian selväksi ja ilmeiseksi, yhtä selväksi kuin sekin, että
hän, hellän äitinsä ainoa poika, oli sangen vähän kokenut ja sangen
etäällä kaikesta reaalisesta elämästä, vaikka olikin jo ehtinyt miehen
ikään.

Kahden ihmisen kiintymys toisiinsa on yleensä sangen vaikeasti

eriteltävissä. Heidän tuttavuutensa oli kuitenkin ollut niin
lyhytaikainen, ettei ole ihmettelemistä, vaikka, kuten muistiinpanot
osoittavat, vapaaherra Uexküll-Gyllenband jo Helsingissä oli kysynyt
Ida Aalbergilta: »Mistä syystä rakastat minua?» »Sitä minä en
tiedä», oli vastaus kuulunut, vastaus, joka ei kuitenkaan voinut
tyydyttää filosofia. Kuinka vapaaherra Uexküll-Gyllenband selitti
heidän yhtymisensä, näkee seuraavasta karakteristisesta
merkinnästä:
 »Rakkaus on ainoa todellinen suhde; joko joku jatkaa elämäänsä
— taikka ei ole koskaan elänytkään; oli näennäistä, harhaa,
erehdystä, valhetta; me hapuilimme molemmat rakkautta kohti sitä
etsiessämme; me erehdyimme; molemmat; kamppailimme
molemmat; olimme yksinäisiä; löysimme toisemme, eri tahoilta
tullen, Ibsenissä; silloinhan tulimme tarpeeksi lähelle toisiamme.» —

Matkalla etelään tutkitaan taulukokoelmia. Saavutaan Sveitsiin.

Kun on tultu Zürichiin, kirjoittaa vapaaherra ensimmäistä kertaa
tällaisen merkinnän: —

»Meidän pitää kumpaisenkin hillitä kiivauttamme.»

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on vapaa-ajattelija ja liberaali.

Hänen filosofinen maailmankatsomuksensa vastustaa
kuolemanrangaistusta, joka on, kuten hän on sanomalehdestä
lukenut, tullut erään ranskalaisen anarkistin osaksi: »Murha on aina
murhaa — —. Panna veitsi tai sähkökipinä toisen ruumiiseen on
järjetöntä. Se on amerikkalaisuutta, Amerikan reformeja.
Englantilaiset ovat jo meille antaneet kaiken, mitä he voivat antaa:
vapaan kaupan, suvaitsevaisuuden, — parlamentarismin. Englannin
vallankumousta seurasi ranskalainen. Mitä antoivat meille
ranskalaiset? Vain vallankumouksen. Englantilaisista tuli
rihkamakauppiaita, ranskalaisista valloittajia. Saksalaiset antoivat
kurin ja heistä tuli sotilaita. Amerikkalaiset antoivat rahan ja heistä
tuli teknikkoja. Slaavit antoivat liikkumattoman massan, he jäävät
barbaareiksi, he antavat meille kärsimyksensä ja intohimonsa.» —

Hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan ja Ibsenin vaikutuksesta

antaa kuvan seuraavakin merkintä:
 »Ainoastaan rakkaus, vapaus ja tahto saavat — ja niiden tuleekin
se tehdä — sitoa. Ida on valinnut tulevan teokseni tien. Kaipaus
vapauteen ei hänessä ole vielä niin voimakas kuin minussa; se on
hänessä kuitenkin passiivisena: kaipaus päästä sisäisestä
rikkinäisyydestä.»

Vapaaherra Uexküllin kokemattomuus ja filosofinen ihanteellisuus

esiintyvät vielä pitkän aikaa erittäin sympaattisessa valossa. Ida
Aalberg oli sairas, hermosto oli aivan pilalla, ja vaikka hän
pitkänpitkissä keskusteluissa tosin saa tehdä tiliä kuluneesta
elämästään, ennen kaikkea avioliitostaan Lauri Kivekkään kanssa —
ne olivat vaikeita keskusteluja ja Ida Aalberg näki hyväksi kieltää
onnellisuuden edellisestä aviostaan — nuori paroni esiintyy
täydellisessä filosofisessa ja rakastettavassa
suvaitsevaisuudessaan, kun hän esim. toteaa:

»Se on ollut vain näennäistä elämää» (Scheinleben»).

Vähitellen muuttuu muistiinpanojen sävy kuitenkin

kriitillisemmäksi. Nuori mies alkaa yhä selvemmin nähdä, että
rakastetulla naisella ei olekaan oikeata ibseniläistä mieltä eikä
ibseniläistä rakkautta. Hän ei olekaan vapaa, huomaa silloin
kauhistuen Ibsenin aatteiden ajaja. Ida Aalberg ei jaksanut kestää
pitkiä ja filosofisia keskusteluja, joista suoriutumiseen hänellä ei ollut
mitään edellytyksiä — Perander-vainajan opetukset eivät auttaneet
häntä vähääkään, siihen olisi tuskin Perander itsekään pystynyt. Ida
Aalberg yritti esittää matkatoverinsa kiihkeisiin kysymyksiin ja
syytöksiin aluksi vastakysymyksiä ja vastasyytöksiä:

»Sinun onnettomuutesi on siinä, ettei sinun koskaan ole ollut

pakko tehdä työtä eikä nähdä nälkää» hän väitti ja syytti
matkatoveriaan pedanttisuudesta.
 »Ehkä», vastasi väsymätön filosofi suunnattoman suuressa
epäitsekkäisyydessään, mutta jatkoi sitten tuntikausia keskustelua,
joka sai Ida Aalbergin koettamaan toista puolustusasema:
vaikenemista. Mikä apu tästä oli, nähdään esim. seuraavasta
muistiinpanosta:

»Kun sinä nyt olet niin herkkätunteinen minun huomautuksilleni:

mitä tapahtuukaan sitten, kun kaikenlaiset juorukellot ja hyvät
ystävättäret alkavat yllyttää sinua selittelemällä, että sinun pitäisi
puolustaa itsenäisyyttäsi minua vastaan.

Että he tulevat niin tekemään, on varmaa.

Rva Weljaminovin [rva Weljaminov: Ida Aalbergin suojelija

Berlinissä 1889] kirjeessä on jo alku siihen.

Ota se ajoissa huomioon.

Minä taistelen ajattelemista vastaan enkä voi taistella mitään

pienempää vihollista vastaan.

En voi taistella uhmaa ja vaikenemista vastaan. Uhma ja

vaikeneminen eivät ole ajattelemista.

Juorukelloja vastaan voin vielä vähemmän taistella. He eivät

kykene ajattelemaan.

Mutta sinä menet — usko minua, minä ennustan niin käyvän —

niin pitkälle, tai oikeastaan niin alas, että teet heistä liittolaisiasi, jos
jatkat uhmaasi ja vaikenemissysteemiäsi.

Se on naistaktiikkaa.
 Heikkoa, valheellista ja sairaalloista naistaktiikkaa.

Rakastan sinua niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka kohottavat

sinut tavallisten naisten yläpuolelle.

En niiden ominaisuuksien vuoksi, jotka alentavat sinut tavallisten

naisten tasalle.

Tiedät, mitä arvelen olemuksesi sisimmästä.

Sitä ei kukaan tule koskaan ymmärtämään niin hyvin kuin minä.

Jos sen tiedät ja jos siihen uskot: miten pientä onkaan silloin
semmoista taustaa vastaan olla herkkätunteinen!

Sinä olet aikana, jonka tiedämme, kerännyt jalon sisimpäsi

ympärille rumia, inhoittavia, vulgäärejä tottumuksia, ja niillä
himmentänyt oikean, puhtaan olemuksesi.

Sinä olet niin tehnyt, sen sinä tiedät.

Kaikkien noiden tottumuksien täytyy jäljettömiin kadota, sen sinä

tiedät.

Sinä tiedät, etten tule ennen lepäämään, enkä saakaan sitä tehdä,
ennenkuin ne ovat jäljettömiin kadonneet.

*****

En voi antaa sinulle kaikkea aikaani.

Sinä itsekin halveksisit minua, jos niin tekisin!» ‒ ‒ (Huonot

tottumukset katoavat pian, jos vapaaherra saa auttaa.)» Älä
menettele niin, että kuluu päiviä siihen, mistä voi tunneissakin
suoriutua.

Päivistä tulee viikkoja, viikoista vuosia ja lopuksi koko elämä.

Syy-seurauksen laki on rautaisen järkähtämätön.

Pelkää sitä.

Jos kerrankin, edes hetkeksi, antaudut valheelliselle, valheelle,

sillä sinun täytyy, minä tiedän sen, sisimmässäsi tuntea — uhmasi ja
vaikenemisesi valheeksi, valheeksi rakkautemme edessä, niin
seuraukset näyttäytyvät itsestään.

Ne näyttäytyvät ehdottomalla varmuudella. Jos tahdot niitä välttää,

voita itsesi hetkellisesti.

Ole vapaa.» ‒ ‒

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa, joita on sangen runsaasti,

nuori filosofi ja maailmanparantaja epäilemättä ei esiinny
suvaitsevaisuuden ja puhtaan epäitsekkään rakkauden palvojana,
vaan sisältyy merkintöihin ja alleviivauksiin sivumaku lahjakkaan ja
äitinsä ainoan pojan suuresta omahyväisyydestä ja
itsetietoisuudesta. Kun lukee nämä peittelemättömät muistiinpanot
on jokseenkin mahdotonta välttää vaikutelmaa, että kirjoittaja oli
hiukan liian nuori, liian vähän kokenut, liian teoreettinen ja liiaksi
itsetietoisen viisas pystyäkseen vaikuttamaan itseään koko joukon
vanhempaan ja paljon kokeneeseen toveriinsa täyden vakuutuksen
voimalla. Ida Aalbergin kielteinen kanta ystävänsä teoretisoimiseen
nähden tulee tämän muistiinpanoista riittävän selväksi. Ida Aalberg
ei tosin loukannut toveriaan toistamalla Hamletia:
 »Sanoja, sanoja, sanoja»,

mutta hän loukkasi häntä muilla välinpitämättömyyttä ilmaisevilla

puheillaan, ilmeillään, olemuksellaan ja käytöksellään, jotka kaikki
osoittivat, ettei hän, Ibsenin jumalainen tulkitsija, osannut antaa
toivottua arvoa syvälliselle ajatustyölle ja teoreettisesti saavutetuille
elämänohjeille. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli vanhaa ritari- ja
sotilassukua; oli selvää, että hänen oli liian vaikea taipua
myönnytyksiin. Traagillisen ristiriidan syvyyttä kuvaa esim. seuraava
paperipalaselle tehty merkintä:

»Joko:

me eroamme heti; voin antaa sinulle 500 markkaa;

1500 tarvitsen minä tehdäkseni kolmen vuoden ajan työtä jossakin

saksalaisessa yliopistossa ja täydentääkseni työni, jonka tehtävänä
on tuoda sinulle ja minulle selvyyttä.

tai:

menemme heti naimisiin (pastori Ziegler); — syksyllä Ruotsin

kiertue; sitten kolme vuotta yhdessä Münchenissä, missä saatan
työni loppuun; rahakysymykset (asianajotoiminta) saavat vasta
senjälkeen tulla päiväjärjestykseen.»

Välillä vapaaherra Uexküll-Gyllenband muistiinpanoissaan puhuu

filosofin kieltä rakkaudestaan ja kiintymyksestään toveriinsa, väliin
hän saattaa uhata käyttää vaikkapa väkivaltaa saadakseen tämän
taipumaan tahtoonsa.

Kun nuori pari oli Sveitsistä saapunut Lontooseen, tahtoi Ida

Aalberg tutustua englantilaiseen teatteriin ja kävi katsomassa ennen
kaikkea Henry Irvingin ohjaus- ja näyttelemistaidetta, joihin
molempiin hän suuresti ihastui. Lontoossaoloajalla vapaaherra
Uexküll-Gyllenband teki melkein yksinomaan vain surullisen katkeria
muistiinpanoja, esim.:

»Irving on nero — minuun Ida ei usko.

Hän on vilkas ja iloinen kuin ennen, huutaa englanniksi: come in

j.n.e.

Hän ei välitä mitään surustani. Kysyy vain, olenko väsyksissä. —

—

Rakkautemme ei ole tarpeeksi sisäistä. – — — Ida saattoi olla

täysin tyytyväinen teatterissa, vaikka minä en ollut mukana; olemme
vasta kolme kuukautta olleet avioliitossa!!

— — _Näyttämötaide on itsekästä, kunnian_himoista. Vain

kaikkein korkeimman idealismin avulla siitä voi tulla jotakin eetillistä.

Kunniaa he saattavat tavoitella yksin terveydenkin kustannuksella.

Ei yhtään iltaa kolmessa kuukaudessa Ida halunnut valvoa.

»Fedran» vuoksi hän ilman muuta valvoi 12 1/4:een asti. – — —

Minulla, jolle elämä on vain henkeä, on vaimo, joka ajattelee

pukuja ja hattuja, muoteja ja värejä, mieltyy niihin ja iloitsee niistä.
Aivan kuin muutkin!» —

Ida Aalberg ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband olivat lähteneet

matkalle huhtikuussa. Vapaaherra oli maailmankatsomukseltaan
täysi ateisti eikä antanut mitään arvoa kirkolliselle vihkimiselle.
Suomessa herätti, kuten esim. näkee Bergbomien kirjeenvaihdosta,
tämä vapaa suhde paljon pahaa verta, ja Ida Aalberg tunsi
matkallaan, ainakin toisinaan, elävänsä alennustilassa.
Ristiriitaisuuksien johdosta, jotka aiheutuivat siitä, että matkatoverien
suhteella ei ollut yhteiskunnan pyhitystä, vapaaherra kirjoitti
päiväkirjaansa:

»Rakkaani.

Sinä et sittenkään ole niin vapaa kuin luulin.

Se aiheuttaa muutoksen koko asemassani.

Rakastan sinussa sitä, mikä on suurta ja vapaata, en sitä pientä ja

epävapaata, mikä sinua sitoo.

Minun pitää tehdä sinut vapaaksi rakkauteni avulla.

Rakkautemme pitää vapauttaa meidät —; sen täytyy yhdistää

meitä vapautemme avulla; mutta se ei saa sitoa meidän
vapauttamme.

Minun tieni on seuraava:

2—3 vuotta työtä ja vapautta. — Sinä aikana minun pitää löytää

ilmaus sille, mikä muodostaa kaiken pyrkimiseni ytimen.

Nyt en saa tahtoa mitään muuta, mikään ei saa tulla esteeksi

työlleni.

Nyt en enää saa tehdä mitään kompromisseja enkä suostua esim.

kirkolliseen vihkimiseen.

Tie tulee olemaan vaikea.

 En voi pyytää sinua mukaani käymään yhdessä tuota tietä. Etkö
tahdo mieluummin odottaa?

Sinä tiedät: en milloinkaan tule rakastamaan ketään toista naista,

ketään toista ihmistä, vain sinua.

Sinä tiedät: rakastan sinua aina ja elän vain sinun rakkaudessasi.

Vain sinussa minä ajattelen, työskentelen ja luon.

Kun olen saavuttanut nimen, aseman ja menestyksen, tulee

olemaan korkein onneni saada antaa ne sinulle.

Tahdotko odottaa?

Tahdotko kulkea yhdessä »minun» tietäni?

En saa pyytää sinua mukaani.»

Pessimisti ja kyynikko löytäisi useimmista vapaaherra Uexküll-

Gyllenbandin muistiinpanoista mitä voimakkaimman egosentrisyyden
ilmauksia ja väittäisi, että filosofinen kutsumus, johon hän
lakkaamatta vetoaa, on vain itserakkautta, ja pitkä dialektiikka, jolla
hän masentaa matkatoverinsa, vain verho, jonka takana ei ole
mitään muuta kuin hebrealaista vallanhimoa. Epäilemättä
tämmöinen tuomio olisi kuitenkin kohtuuton. Melkein jokaisessa
kutsumuksessa — niissäkin, joita ihannoidaan suurten ja onnellisten
tulosten vuoksi — voi löytää itsekkäitä puolia, ja varmaa on, että
vapaaherra Uexküll-Gyllenband puhui omasta kutsumuksestaan
vilpittömällä mielellä ja uskoi siihen itse. Hänen filosofisen
kutsumuksensa traagillisuus on siinä, että se ei johtanut mihinkään
näkyvään tulokseen; jos siinä perspektiivissä arvostelee hänen
käyttäytymistään matkalla 1894, ei tuomio ole kiittävä, mutta jos
arvostelee mielenlaadun mukaan, joka on oikeampi
arvosteluperuste, voi tuskin kieltää kauneutta ja suuruuden piirrettä
tuon nuoren miehen luonteessa.

Niin itsepintainen taistelijaluonne kuin vapaaherra Uexküll-

Gyllenband olikin, sai hän kuitenkin elämänsä varrella suostua
moneen kompromissiin. Ensimmäiset kompromissit, jotka hän
matkalla 1894 sai tehdä filosofisen kantansa ja realisen elämän
ristiriidassa olivat: kirkollinen avioliitto ja Ida Aalbergin lähettäminen
skandinaaviselle kiertueelle.

Elokuun lopulla Hampurista kirjoittamassaan kirjeessä Ida Aalberg

kertoo vihkiäisistään Lontoossa Bertha Forsmanille:

»Meidät vihittiin 24 p:nä heinäkuuta k:lo 12 päivällä. Sen teki

saksalaisessa kirkossa saksalainen pastori, kun sitä ennen
Englannin lain mukainen siviilivihkiminen oli tapahtunut n.s.
registraattorin välityksellä. Meidän liittomme ovat siis vahvistaneet
sekä laki että profeetat, ja maailma voi rauhoittua. – — —
Lykkäsimme tuonnemmaksi vihkimisen, sillä minä tahdoin ensin
saada hermoni parannetuksi ja siten tulla terveeksi mieleltäni ja
ruumiiltani, lisäsyy lykkäämiseen oli, että kun vanhempiemme vuoksi
alistuimme kirkolliseen vihkimiseen, tahdoimme ainakin saada sitä
tekemään täysin vapaamielisen papin, joka ei uskoisi dogmeja eikä
mystiikkaa. Löysimme sellaisen Lontoosta; se oli eräs tunnettu
sveitsiläinen nimeltä Wysard (— hän on sitäpaitsi draamankirjoittaja
—), jonka puheet (niitä ei voi sanoa »saarnoiksi») olivat opettavia —
kuuntelimme häntä kolmena peräkkäisenä sunnuntaina ja opimme
häntä ihailemaan, hän on varmasti reformatsionin edelläkävijä,
reformatsionin, joka pian tulee kirkkomme osaksi. Muuten Englanti
oli meistä mielenkiintoinen maa. Alexander väittää, että Englannista
ensimmäiseksi tulee sosialistinen maa ja että se tapahtuu ilman
vallankumousta, vain tuon maan oman voimakkaan kehityksen
vuoksi. Se on mahtava kansa, mahtava siksi, että on vapaa. On
mielenkiintoista tutustua Englannin valtiomuotoon. Sarah
Bernhardtin luonnollisesti täällä näimme ja sitäpaitsi Ellen Terryn ja
Irvingin, tuon nerokkaan taiteilijan. Irvingin näyttämöasetus
»Faustissa» ja Mefiston näytteleminen oli minusta ihmeellistä. Hän
on syvämietteinen taiteilija, jota minä suuresti ihailen ja kunnioitan.
Hän vasta on opettanut minua ymmärtämään 'Faustia'.»

Ida Aalberg oli Harald Molanderin kanssa tehnyt kirjallisen

sopimuksen siitä, että hän syksyllä 1894 lähtisi skandinaaviselle
kiertueelle. Esteeksi tuolle matkalle muodostui huono terveys ja
vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin filosofia. Pietarissa vapaaherra
Uexküll-Gyllenband oli ilta illan jälkeen istunut Kononovan salissa ja
tutkinut Ida Aalbergin taidetta, mutta heinäkuun puolivälissä 1894
hän oli huomannut, että näyttämötaiteella ei ole mitään todellista
arvoa. Hän on ilmaissut mielipiteensä paperilla, kirjeen muodossa,
mutta hänen esityksensä on niin pitkä, niin suunnattoman
vaikeatajuinen ja katkonaiseen tyyliin kirjoitettu — on aivan varmaa,
ettei Ida Aalberg jaksanut sulattaa sen logiikkaa — että tähän on
parasta ottaa suomalaisena käännöksenä [mikään käännös ei
kuitenkaan voisi antaa aivan oikeata kuvaa vapaaherra Uexküll-
Gyllenbandin yksilöllisestä tyylistä] vain helpommin tajuttava
alkuosa:

»Lontoossa 15 p:nä heinäkuuta 1894.

Vaimoni!

Juuri nyt sai minut valtaansa ajatus — minä luulen, etten

koskaan voi nähdä sinun näyttelevän. Minusta tuntuu nyt siltä kuin
tulisin siitä hulluksi.

Sillä: näytteleminen on minusta valhetta; ja päinvastoin.

Mitä paremmin, siis mitä pettävämmin elämää jäljitellen sinä

näyttelet, sitä pienempi mahdollisuus on löytää ulkonaista,
muodollista välikappaletta, jonka avulla voisi erottaa elämän ja
elämännäyttelemisen toisistaan. Jos siis näyttelemisessäsi pääset
aina elämänpettävään esittämiseen (siis mitä parempaa
näyttelemisesi on) — mikä voi silloin taata, ettei sinulle päinvastoin
myöskin itse elämä ole paljasta — pettävästi elämää muistuttavaa
näyttelemistä?

Ja juuri tuohon mielikuvituselämään sinä olet joutunut, kuten

tiedät.

Siksi sinä et vielä ymmärrä ainoata oikeata, filosofista

elämänvakavuutta.

Jos elämä on niin vakavaa, niin se ei silloin voi enää olla

milloinkaan, ei ainoassa osassaankaan, näyttelemistä.

Kaikki elämän näytteleminen — (kaiken esteettis-symbolisen

taiteen juuret) — on silloin valheellista, elotonta, vain
_teennäis_taidetta, ei mitään (elävää) taidetta.» ‒ ‒

Ristiriita, joka vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenbandin

kirjoituksessa aiheutuu mielikuvitus-elämän ja todellisen, vakavan
elämän rinnastamisesta, muodostaa epäilemättä hänen ja Ida
Aalbergin yhteisen elämänvaelluksen keskeisimpiä kysymyksiä.
XV.

SKANDINAAVIAN KIERTUE 1894. VIERAILUNÄYTÄNTÖJÄ.

1894 Ida Aalberg oli mitä tyypillisin diiva. Jo hänen omalla

kiertueellaan Suomessa ja Venäjällä näytännöt olivat tähtinäytäntöjä,
ja Harald Molanderin syksyksi kokoama teatteriseurue kulki
Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa nimellä: »Tournée Ida Aalberg.»
Suomalaista primadonnaa lukuunottamatta Molanderin teatteriin ei
kuulunut ketään eteväksi tunnettua näyttelijää.

Ida Aalbergin Harald Molanderin kanssa tekemä välikirja takasi

hänelle varmat iltatulot. Näyttelijätär sai sen mukaan 25 %
näytäntöjen bruttotuloista, mutta lisäksi hänelle oli taattu, ettei
palkkio mistään näytännöstä saanut olla Ruotsissa alle 300:n
markan, Norjassa ja Tanskassa alle 400:n. Syyskuun 1:sen ja
lokakuun 4:nnen päivän välisenä aikana seurue antoi yhteensä 30
näytäntöä. Teatteritoimisto Molander & Grandinsonin Ida Aalbergille
antamista tilityksistä näkee, että — niin suuri reklaamintekijä kuin
Harald Molander olikin — järjestäjät eivät paljoa rikastuneet.
Ruotsissa, varsinkin Tukholmassa ja Göteborgissa meni kaikki
sentään sangen hyvin taloudellisestikin, mutta Kööpenhamina
muodostui suureksi pettymykseksi ja Kristianiakaan tuskin vastasi
toiveita. Ilman »Kamelianaista» olisi kiertue nähtävästi lopettanut
toimintansa lyhyeen. Tukholmassa Dumas'n draamalla oli niin suuri
yleisömenestys, ettei Vaasa-teatteri riittänyt, vaan täytyi turvautua
kuninkaallisen oopperan avarampiin suojiin.

Ida Aalbergin taide joutui tällä matkalla sangen monipuolisen

pohdinnan alaiseksi. Hänestä kirjoitetuista arvosteluista yksin
vuodelta 1894 voisi muodostaa kokonaisen kirjan, ja vaikka tuolle
kokoelmalle tuskin sopisi nimeksi »De laudibus Idae Aalberg», se ei
jättäisi pieniltäkään epäilystä siitä, että häntä tuona aikana pidettiin
suurena näyttelijänä ja suurena taiteilijana. Hänen ruotsinkielensä
tosin havaittiin puutteelliseksi, ohjelmistoa moitittiin monin paikoin
hänen vastanäyttelijöitään vielä enemmän, mutta hänen oma
näyttämöllinen kykynsä ja vaikutusvoimansa sai kaikkialla
tunnustusta.

Gustaf af Geijerstamin »Ord och bild» aikakauslehteen

kirjoittamasta arvostelusta saa kokonaisemman käsityksen Ida
Aalbergin taiteesta tuona aikana kuin tavallisten sanomalehtien
tilapäisistä, kutakin näytäntöä erikseen käsittelevistä kirjoituksista.
Geijerstamin arvostelu kuuluu:

»Nykyisen näytäntökauden voi sanoa alkaneen sekä hyvin että

huonoin entein. Voidaan epäilemättä pitää hyvänä enteenä, kun
näytäntökausi alkaa loistavalla sarjalla näytäntöjä, sarjalla
semmoisia näytäntöjä kuin Ida Aalbergin vierailunäytännöt olivat, ja
on vielä parempi, kun tietää, että näiden näytäntöjen jälkeen tulee
toisia samanlaisia.[24] Mutta ilonpikarissa on katkeraakin makua,
joka johtuu siitä luonnollisesta ajatuksesta, että loistavia teatteri-iltoja
pääkaupungille — ainakin mitä tulee tragediaan — voivat antaa vain
matkustelevat seurueet.