Musta ruusu ja muita satuja

JARKKO PYLVÄS
Musta ruusu

ja

muita satuja

1
 Copyright: © 2020 Jarkko Pylväs

Kannen kuva:
Golem ja rabbi Jehuda Löw/Jarkko Pylväs, 2013.

2
 SISÄLLYS

Musta ruusu
5

Unohdettu laulu
27

Kissan kyyneleet
33

Elämän ihana uni

45

Kristuksen kyyneleet
51

Goottilainen syysballadi
79

Karhun ja perhosen leikki

91

3
4
MUSTA RUUSU

5
Olipa kerran köyhä nokipoika nimeltä Filemon. Leipänsä hän ansaitsi omalla työllään puhdistamalla
Böömin kuningaskunnan pääkaupungin eli Prahan Vanhankaupungin savupiippuja. Hän asui
pienessä asunnossa Prahan Vanhankaupungin laidalla, vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa
, jossa ei ollut takkaa ei liettä ei savupiippua , mutta ei sangen suurta suruakaan. Talvella asunnossa
oli tosin sangen kylmä. Filemon asui siellä yksin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet jo monta
vuotta sitten. Vanhempien kuollessa nokipoika suri kyllä kovin, mutta nyt hän nautti työstään ja oli
sangen taitava siinä. Tehdessään työnsä huolellisesti nokipoika tuotti monille kaupungissa
tyytyväisen mielen. Avatessaan savuhormeja pojalla oli tapana lauleskella itse sepittämiään lauluja.
Ihmiset nauttivat kuullessaan hänen laulujaan ja hän sai tästäkin osakseen kiitosta.

Filemonin taitavuus työssään oli niin suuri, että lopulta tieto siitä kiiri Prahan kuninkaanlinnaan
saakka. Eräänä keväänä kun tulppaanien kukinnot olivat kauneimmillaan Filemon kutsuttiin
kolaamaan kuninkaanlinnan savupiippuja. Kutsun lähetti itse Böömin kuninkaanlinnan hovimestari.
Kutsukirjeessä oli kuninkaanlinnan viraston leima, jota Filemon ihasteli hämärässä asunnossaan
illan suussa kynttilänvalossa kun hän oli saapunut takaisin asunnolleen pitkän ja nokisen työpäivän
jälkeen. Hän olisi halunnut näyttää kirjettä vanhemmilleen, mutta sitten hän muisti, että he eivät
enää olleet keskuudessamme. Silloin hän sanoi: ”Näytänpä kirjeen teille taivaassa, rakkaat
vanhempani, jos sinne kerran vielä pääsen!”

6
 Kultaisia ja hopeisia savupiippuja

Varhain seuraavana aamuna kun Kuu ja Venus vielä loistivat taivaalla Filemon lähti jalan kohti
kuninkaanlinnaa. Matkalla kohti kuninkaanlinnaa hän kohtasi vanhan ystävänsä leipurin.

-Minne matka, oi kuomaseni?, kysyi leipuri nokipojalta.

-Kohti kuninkaanlinnaa matkaan, oi kuomaseni. Menen kolaamaan kuninkaanlinnan kultaisia ja
hopeisia savupiippuja!, vastasi Filemon iloisena.
-Kas! Näet siellä prinsessan, joka on kauniimpi kuin kukaan muu maailmassa. Hänen hiuksensa
ovat mustat kuin eebenpuu, ihonsa valkea kuin lumi ja huulensa punaiset kuin veri. Mutta varo,
ettet näe mustaa ruusua kuninkaanlinnan puutarhassa, sillä ken sen näkee, hän lemmen tähden
turman saa!
-Muistan varoituksesi, oi kallis ystäväiseni!, hoikkasi Filemon mennessään.

Aamun sinisinä hetkinä Filemon saapui kuninkaanlinnan päänoven suulle. Ovella kuninkaanlinnan
hovimestari olikin häntä vastassa ja hänen vastaanottonsa oli erittäin ystävällinen. Pian
tervehdyksien vaihtamisen jälkeen siirryttiin sisälle linnan pihalle, jossa hovimestari määritteli
Filemonin tehtävät kuninkaanlinnassa. Niihin kuului koko kuninkaanlinnan kaikkien savupiippujen
kolaaminen. ”Siinäpä vasta huomattava tehtävä!”, ajatteli Filemon mielessään. ”Tehtävään kuluu
aikaa ainakin kuukausi tai kaksi tai kenties kolmekin!” Sitten olikin jo aika aloittaa työt ja Filemon
kiipesi katolle kolaamaan kuninkaanlinnan kultaisia ja hopeisia savupiippuja. Työssään Filemon oli
sangen näppärä ja taitava. Työnsä edetessä hän pisti lauluksi. Näin hän lauloi.

7
Kuka neito on maassa kaunehin?, kysyin tuulelta ja sateelta.
Mutta tuuli vain humisi, sadepisarat ropisivat.

Kuka neito on maassa kaunehin?, kysyin kuulta ja tähdiltä.

Mutta tähdet vain tuikkivat,
kuu
vain
loisti.

Kysyin auringoltakin: “Ken neito on maassa kaunehin?”

Mutta aurinko säteili vain hymyillen.

Kysyin pilviltä ja sateenkaarelta, ken on maassa kaunehin.

Mutta sateenkaari
vain
väreili
ja pilvet
hälvenivät.

Kysyin viisaalta, ken neito on maassa kaunehin.

Mutta viisas vain kysyi:
“Miksi kysyt?”

Kysyin ystävältäni, ken neito on maassa kaunehin.

Ystäväni vastasi: Kysy vielä sydämeltäsi.

Kysyin sydämeltäni, ken neito on maassa kaunehin.

Sydämeni vastasi: Morsiamesi on
maassa
kaunehin.

Ja tuuli huhuili kuin kaikuna: Morsiamesi, morsiamesi.

Sade lauloi sadepisaroin: morsiamesi
on
maassa
kaunehin.

Tähdet tuikkivat: Morsiamesi, morsiamesi.

Kuu huokaili: Morsiamesi on maassa kaunehin.

Aurinko hymyili: Morsiamesi on maassa kaunehin.

Viisas ja ystäväni kuin kaikuna: Morsiamesi , morsiamesi.

Sateenkaari kaareutui kaareksi, jonka päässä oli morsiameni.

Pilvet muodostivat linnoituksen, jonka säteilevä kuningatar oli morsiameni.

8
 Ei Filemonilla vielä morsianta ollut, mutta näin hän kuitenkin lauloi työpäivänsä kuluessa.
Ja sattuipa tosiaankin niin, että linnan kuninkaantyttären ikkuna oli avoinna tuona kauniin
kevätpäivänä, jona tulppaanit ja omenapuut ja orkideat olivat juuri nousemassa kukintoonsa.
Ikkunastaan prinsessa katseli nokipojan soreaa vartta ja häntä miellytti kovin näin notkea ja rohkea
poika, joka liikkui niin näppärästi katolla ja joka lauloikin niin somasti. Mielessään prinsessa teki
siitä hetkestä lähtien lupauksen, että hän päätti tutustua hieman lähemmin tuohon köyhään
nokipoikaan. Prinsessa meni heti siltä istumalta isänsä, leskeksi jääneen vanhan kuninkaan puheille.

-Rakas isäni, kuulehan, aloitti prinsessa.

-No kerro vain, rakas tyttäreni, vastasi vanha kuningas.
-Olen miettinyt asiaa ja tullut lopputulokseen, että haluaisin paremmin oppia tuntemaan, miten
tavalliset ihmiset elävät. Ethän toki pahastu tästä, rakas isäni?
-Enhän toki. Opiskele vain tavallisten ihmisten elämää. Siitä voi olla suurtakin hyötyä sinulle kun
sinusta tulee hallitsija, rakas tyttäreni. Mutta miten aiot toteuttaa tämän opiskelun?
-Haluaisin tekeytyä siivoojaksi , yhdeksi linnanneidoista vähäksi aikaa. Haluan oppia, miten
lattioita jynssätään ja miten pyykkiä pestään. Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan?
-Eihän toki, rakas tyttäreni, sanoi vanha kuningas.
-Kiitos, rakas isäni, sanoi prinsessa.

9
 Rabbi Löw

Siinä puhdistelleessaan linnan kultaisia ja hopeisia savupiippuja Filemon tuli yhden avonaisen
kattoikkunan ääreen. Ikkunan toisella puolella seisoskeli pitkäpartainen, harmaantunut mieshenkilö,
joka tarkkaili nokipojan toimia. Filemon tunnisti heti henkilön ikkunassa: Sehän oli Böömin
kuninkaan henkilääkäri, rabbi Yehuda Löw. Siinä samalla Filemonin uutterasti kolatessaan kultaisia
ja hopeisia savupiippuja, rabbi Löw kävi haastelemaan hänelle.

-Tiedätkös sinä, kuka minä olen?, aloitti rabbi Löw.

-Toki tiedän! Sinähän olet maan kuulu lääkäri, rabbi Löw!, vastasi nokipoika.
-No, kerrohan, mitä minusta maailmalla kerrotaan?, kysyi rabbi Löw.

Silloin Filemon viritti laulun.

10
Se

olit

sinä

rabbi

Löw

joka

halusit

asettua

Jumalan

kaltaiseksi

Jumalan salaisen

nimen voimalla

Kirjoitit hiekkaan piirretyn Salomon

sinetin sisään Jumalan salaisimman
nimen, nimen Emet ja herätit maasta
hurjan Golemin, jolla otsallaan luki
hepreaksi ’Totuus’, turvaksesi
epävarmoina aikoina, joina kansa
pilkkasi Raamattua ja Talmudia ja kansasi
jäseniä raastettiin kodeistaan kaduille
ja toreille rahvaan häväistäväksi, mitä
enkeli Mikael katsoi vierestä surullisena
kyynelehtien taivaansinisin silmin
kädessään liekehtivä Totuuden miekka.

11
Totisesti Jumalan kaltainen olit, rabbi Löw.
Olit
heikkojen ja sorrettujen
puolustaja,
olit
kuin peilin heijastus peilissä ,
joka heijastuksissa
ikuisuuden tavoitti.
Herätit maasta hurjan Golemin
niin kuin muinaisuudessa
Jumala herätti ensimmäisen
miehen,
Adamin,
kuivista oksista
muodostuivat sen luut,
kuivuneesta ruohosta sen hiukset,
mustista
kivistä sen silmät,
liha kuivuneesta maan tomusta,
henki tuulen henkäyksestä .

Mutta huomasit, että Golem kasvoi

päivä päivältä kooltaan ja voimiltaan
yhä voimakkaammaksi. Ehkä silloin
ajattelit mielessäsi, että antaa Jumalan
oikeamielisesti kurittaa Herran valittua
kansaa, rakasta lastansa, sillä liika
voimantunto on ihmiselle vain pahaksi,
sillä Jobinkin usko oli kärsimyksessä
kirkkaampi. Kenties juuri siksi peruit
hurjan manauksen, annoit maaksi tulla
jälleen hurjan Golemin, poistit sen
otsalta yhden kirjaimen, alefin.
Ja jäljelle jäi vain sana ’Met’, kuollut.

12
Ja
siellä
kuollut
Golem
yhä
liikku-
mattomana
makaa katse
tuijottaen kat-
toa kivettynein
kivisilmin
Prahan Altneuch ul in
genizan sinetöidyllä
u l l a k o l l a,
jossa se odottaa
p ä i v i ä a n k a r i a,
joina se kerran vielä herätetään

Rabbi Löwiä kovin miellytti nokipojan laulanta.

Niinpä laulun päätyttyä hän sanoi vielä: ”Laula vielä rakkaudesta, oi lauluniekka!”.

Ja niin Filemon lauloikin.

13
 Rakkaus on kuin yöperhonen
joka ei pelkää tulta
vaan syöksyy aina suoraa päätä
kuumimpaan liekkiin

Rakkaus ei ole lintu tai koira tai kala.

Rakkaus voi olla lintu tai kala tai koira;
Se voi ottaa viestinviejäkseen
minkä tahansa hahmon
ja puhua mitä tahansa kieltä.
Todellisuudessa rakkaudella
ei ole fyysistä ruumista;
Se on kuin Tuomas Akvinolaisen
Summa Theologian enkeli.

Rakkaus on kaksikielinen
Toinen kieli puhuu unen kieltä
toinen kuoleman
Kuin käärme
Rakkaus on
deterministisen
tarkasti toimiva
kellokoneisto,
jonka Jumala loi.

Heprealaisille rakkaus on ahavaa

kreikkalaisille agape ja eros
Meillä on monia nimityksiä rakkaudelle
mutta kukaan ei tiedä
rakkauden todellista nimeä
Rakkaus tuntee täydellisesti
meidät kaikki

Rakkaudella on siivet,
joilla se lentää rakastajan luota
rakastetun luo ja takaisin rakastajan luo.
Se ei milloinkaan eksy reitiltään ;
Se on kosminen mysteeri.
Kuin kyyhkynen.

Rakkaus kaivertaa sydämiimme

kauneimmat runot
väkivahvoin käsivarsin
se tatuoi sisimpäämme
totuudelliset sanat

Tämän kuultuaan rabbi Löw oli kovin mielissään. Hän taputti käsiään ja huudahti “Bravo!”.

14
 Tulppaanien aika

Eräänä päivänä sinä kesänä, jona nokipoika Filemonin oli määrä kolata kuninkaanlinnan kultaisia ja
hopeisia savupiippuja, hän tuli katolla savupiipun eteen , jonka vieressä oli linnan yhden salongin
kattoikkuna. Nokipoika kurkisti ikkunasta sisään salonkiin ja näki sisällä ikkunaruudun toisella
puolella vaatimattomasti pukeutuneen, mutta samalla sangen sorean neidon, joka jynssäsi salongin
lattiaa. Neidon hiukset olivat mustat kuin eebenpuu, ihoa valkea kuin lumi ja huulet punaiset niin
kuin veri. Samassa neito kohotti katseensa nokipoikaan ja hymyili. Filemon ihastui suuresti neitoon
siinä silmänräpäyksessä. Silloin Filemon ajatteli mielessään: ”Onpa kaunis linnanneito! Kaunis
kuin kuninkaantytär! Tai vielä kauniimpikin!” Hän ei nimittäin arvannut, että kyseessä oli
nimeomaan juuri kuninkaantytär.

Sinä iltana Filemon palasi asunnolleen Prahan vanhassa kaupungissa hymyillen. Illan hetkinä hän
runoili kirjeen linnanneidolle. Tällainen kirje se oli.

Oi ihana linnanneito,

Tänä yönä, kun taivas tummuu, tuuli yltyy, humisee ikkunoissa ja alhaalla kadulla hevosten
ja rattaiden katkeamaton virta valuu tasaisesti kopisten ja natisten ohitse puiston keväisten,
kukkivien tulppaanien ja orkideoiden ja omenapuiden reunustamien piennarten ja talon, jossa asun
3. kerroksessa. Olen yksin ja tunnen: Haluan, en halua paeta tätä kopinaa ja natinaa. Ajattelen
silmiäsi kuin arvoitusta, jota en vielä ymmärrä ja samassa yö pudottaa viittansa kaupungin ylle.

Muistan hymysi, jonka annoit minulle tänään kuin vahingossa. Muistan: se oli kuin lintu,
jonka raskas, kova päivänvalo oli heittänyt maahan, mutta jonka nostit maasta ja pitelit hetken
kädessäsi kauniisti, varovaisesti, hellästi. Annoit sen minulle kuin kultaisen linnun arvellen, että
veisin sen takaisin yöhön, jossa se taas voisi lentää. Kätkeydyn tähän muistoon, salaan sen ja
tunnen, että elämässäni ei ole mitään muuta. Kummallisen kaunis, iloinen, surullinen hymy.

Ajattelen: Haluan, en halua paeta tätä kopinaa ja natinaa, unetonta, sortuvaa kaupunkia,
jossa ainoa toivoni on sinussa. Hymysi ruusunpunassa, lumenvalkeassa ihossasi, tuulessa, joka
laulaa kaukaisuuden laulua, unessa, silmiesi hopeapeileissä.

Tunnen: En halua enää päivänvaloa, raskasta ja kovaa, haluan kadota yöhön, jossa sinun
kultaiset lintusi lentävät, jossa tähdet putoavat sinun syliisi, hiuksiisi, silmiisi, huuliisi ja tuuleen,
joka hyräilee hiljaa koko tämän yön sinun huultesi melodiaa.

Kirjeen kirjoitettuaan Filemon nukahti ja näki ihanaakin ihanampaa unta.

15
Seuraavana työpäivänä Filemon näki linnanneidon ilmielävänä uudemman kerran jynssäämässä
linnan lattioita. Nähtyään neidon Filemon pudotti kirjeensä läheisestä savupiipusta , josta ei sillä
hetkellä tuprunnut savua, sisälle linnan salonkiin ja toivoi, että linnanneito löytäisi sen.

Myöhään seuraavana iltana kun ilta-aurinko oli värjännyt taivaan purppuranpunaiseksi Filemon
palasi takaisin asunnolleen raskaan työpäivän jälkeen. Samassa kun hän oli astunut sisään
asuntoonsa, kirjekyyhkynen lensi avonaisesta ikkunasta sisään. Filemon havaitsi kirjekäärön
kyyhkysen jalassa ja irrotti sen ja luki sen. Kirjeessä oli seuraava viesti.

Ennen
kuin
tulppaanit
vaipuvat
valkean yön
hypnoosiin
ilta on täynnä
mahdollisuuksia
ja sydän avartuu
käsittämään
että kaikki
maailman
kaikkeudessa
liittyy yhteen

16
linnut laulavat
pehmeästi
puutarhan
oksistoissa
ja pienikin
vilkaisu
huuliesi viivaa
saa hymyilemään

silloin olen varma:

juuri sinun
rinnallesi
sielulintuni lentää
tänäkin yönä
ja visertää uneesi
varjoisat nuotit
kätke ne sydämeesi
tunne ihollasi
sen laulu
eikä mikään enää
voi erottaa
meitä.

Filemon oli varma, että viesti oli linnanneidolta, jonka hiukset olivat musta kuin eebenpuu, iho
valkea kuin lumi ja suu punainen kuin veri. Samassa ulkona alkoi keväinen sadekuuro. Filemon
istuutui työpöytänsä ääreen ja kirjoitti seuraavan runon. Runo oli seuraavanlainen.

17
Salaisuuksia

Entä jos
kirjoittaisin
sinulle kirjeen?
Kuljettaisiko
kyyhkynen sen
siivillään suojellen
läpi sateen?

Tai jos
lähtisin luoksesi
kun Kuu ja Venus
loistaisivat taivaalla
yön viimeisellä hetkellä?
Avaisitko minulle
ikkunasi aamuvarhaisen
sinisinä hetkinä?

Entä jos näinkin unta,

että suutelin sinua
perhosensiivenkevyesti
kun makasimme vierekkäin
ruusun terälehtien peittämällä
ihanaisesti tuoksuvalla vuoteella?
Jos sen unen sinulle kertoisin,
avaisitko silloin minulle
salaisuuksiesi arkun?
Antaisitko avaimen unen
peilipinnan taakse?

Vai sanotko, että silmiemme kristallisiin kyyneleisiin

ei ole lääkettä? Sanotko, että on vain sateenkaari,
mutta sen värit eivät loista meille?

Kysyn sinulta ja kehotan sinua:

Katso

arvoituksien

kaivoon

sillä sinne

kätkin

sydämeni

vain

yksin

s i n u l le

18
Tämän runon Filemon kiinnitti kirjekyyhkysen jalkaan ja lähetti sen taas lentoon. Myöhään
seuraavana yönä , juuri ennen aamunsarastusta kun Kuu ja Venus olivat yhä taivaalla, Filemon lähti
taas kohden kuninkaanlinnaa. Filemon nousi katolle aamun sinisinä hetkinä ja kohosi sen salongin
ikkunan eteen, jossa ensi kerran oli nähnyt linnanneidon ja jäi odottamaan. Hetkeä myöhemmin
ikkuna avattiin ja Filemon näki hymyileväisenä edessään linnanneidon, jonka hiukset olivat mustat
kuin eebenpuu ja iho valkoinen kuin lumi ja huulet punaiset kuin veri. Ja mitä sitten tapahtui? Se on
salaisuus.

Koko sen kesän Filemon ja linnanneidoksi tekeytynyt prinsessa kuhertelivat kuin kaksi
kyyhkyläistä. Filemon rakastui yhä syvemmin linnanneitoon, jota ei arvannut kuninkaantyttäreksi,
ja myös kuninkaantytär rakasti Filemonia, joka kirjoitti koko kesän hänelle toinen toistaan
ihanampia lauluja ja runoja. Viimein kuitenkin nokipojan työurakan loppu alkoi häämöttää.
Tuolloin, eräänä iltana, Filemon kirjoitti taas kerran runon. Tämä runo oli seuraavanlainen.

19
Tähtiin kirjoitettu
Hän kutsuu minut esiin
alastomista salaisuuksistani.

Kultaa hiuksissaan
hän vyöttää minut pilviin.

Hän puhuu uniini pehmeästi.

Hän uneksii metsän,
hiljaisuuden,
lammen peilipinnan
ja kuiskauksen.

En omista häntä.

Paitsi
hänen heijastuksensa äänettömän
pinnan,
joka on
kaipaus,
lähestyvä
hetki.

Kun viimeisen työpäivänsä aamuna Filemon kohosi taas linnanneidon salongin ikkunan eteen,
häntä odotti yllätys. Linnanneito oli nyt pukeutunut säihkyvään leninkiin, johon oli upotettu
timantteja ja rubiineja ja smaragdeja ja hiuksissaan hänellä oli kuninkaallisen prinsessan helmien
koristama kultainen kruunu. Filemon järkyttyi tästä syvästi , sillä vasta nyt hän ymmärsi
lemmittynsä olevan juuri kuninkaantytär. Epäröimättä hetkeäkään kuninkaantytär kutsui Filemonin
kuitenkin sisälle salonkiinsa, vaikka huomasi nokipojan järkyttyneen. Filemon teki työtä käskettyä
ja sujautti itsensä sisälle salonkiin.

-Älä pelkää, rakkaani. Käy peremmälle vain, sanoi kuninkaantytär.

-Kiitos, oi kuninkaantytär, sanoi Filemon.
Sitten he olivat molemmat hetken hiljaa.
-Rakastatko minua?, kysyi kuninkaantytär viimein.
-Rakastan, oi kuninkaantytär. En voi kieltääkään.
-Ihanko varmasti?
-Ihan varmasti, rakkaani.
-No, hyvä. Sitten minulla on sinulle tehtävä.
-Kerro vain, rakkaani, sanoi Filemon.
-Hyvä on, minä kerron. Nythän on niin, että naapurikuningaskunnan, eli varsinkin Preussin prinssi
on iskenyt silmänsä minuun. Hän on pyytänyt minun kättäni isältäni. Kuitenkin rakastan yksin
sinua, en tätä prinssiä. Mutta en voi kuitenkaan noin vain torjua prinssiä, sillä sellainen johtaisi
avoimeen sotaan kuningaskuntiemme välillä. Niinpä isäni vaati minua järjestämään kilpailun,
jonka voittaja saa palkintona käteni. Osallistuthan toki tähän kilpailuun, rakkaani? Jos osallistut,
olen varma , että tulet voittamaan ja siten isänikin hyväksyy liittomme, sanoi kuninkaantytär.
-Kyllä, tietysti osallistun, rakkaani, sanoi Filemon.

20
 Kivinen pelto

Varhain seuraavana aamuna Filemon kohtasi kilpailijansa, Preussin prinssin linnan pihalla. Prinssi
oli sonnustautunut komeaan kultaiseen haarniskaan ja hänellä oli myöskin terävääkin terävämpi
kultainen miekka. Sitten prinssi kävi haastelemaan Filemonille. Tähän tapaan hän haasteli.
-Etkös sinä vain olekin se köyhä nokipoika vain?, kysyi ensin prinssi.
-Kyllä vain, hän minä olen, vastasi Filemon.
-Kuinka sinä, joka asut pienessä asunnossa, jossa ei ole edes liettä eikä takkaa eikä
savupiippuakaan, luulet voittavasi kuninkaantyttären käden? Kysynpähän vain, sanoi prinssi.
-Vaikka olen köyhä, ei ole kattoni alla sangen suurta suruakaan. Siellä on iloa vain, sanoi Filemon.
-Kyllä minä sinulle surua vielä näytän! Kun minusta tulee Preussin kuningas, katkaisen vielä
kaulasi! Mitäs siihen sanot? Pelottaako? , sanoi prinssi.
-Ei pelota, sanoi Filemon.

Sitten prinsessa ilmestyi paikalla ja lopetti kiistelyn:

-Noh, noh, pojat. Älkäähän kiistelkö. Minulla on teille kumpaisellekin kolme tehtävää.
Ensimmäinen tehtävä on sadan metrin mittaisen saran kyntäminen kivisestä pellosta seuraavan yön
aikana. Toinen on nuolella osuminen kahden sadan metrin päässä olevaan maaliin, minun
hiukseeni, mikä saa tapahtua huomenna. Kolmas tehtävä on punaisen ruusun hakeminen
kuninkaanlinnan puutarhasta , mikä saa tapahtua sitä seuraavan yön aikana. Ken näistä tehtävistä
kunnialla selviää, hän voittaa itselleen käteni. Nyt saatte kumpikin lähteä tästä teillenne. Huomenna
odotan teitä aamuvarhaisella tällä samalla paikalla ja odotan kummaltakin, että ensimmäinen

21
tehtävä on suoritettu.

Näin kuninkaantytär haasteli ja sitten hän poistui paikalta. Samoin kumpainenkin kilpakosijoista
poistui vähin äänin paikalta.

Seuraavan yön aikana prinssi saapui itselleen määrätyn kivisen pellon reunaan. Mukanaan hänellä
oli Preussin kuningaskunnan armeijan sata vahvinta miestä. Hetkessä he käänsivät kivisen pellon
kivet ympäri sadan metrin saralta ja kynsivät sadan metrin mittaisen saran kivistä peltoa. Kun sata
metriä kivisen pellon sarkaa oli kynnetty, prinssi käski vielä kylvää kivisen pellon viereisen saran
kivien sekaan käärmeitä. Perään miehille hän vielä huikkasi. ”Kylväkää niin monta käärmettä kuin
on tähtiä taivaalla tai katkaisen kaulanne kun minusta tulee Preussin kuningas!”. Niin hän huusi
työmiehilleen ja kylvi itsekin muutaman käärmeen. Mutta sillä aikaa nokipoika vain nukkui
asunnossaan. Prinssi oli nimittäin kaiken muun ohella käskenyt apulaisensa sekoittaa unta tuottavaa
rohtoa nokipojan juomaan.

Vasta hyvin myöhään yöllä nokipoika heräsi. Hän lähti siltä istumalta kiireen vilkkaan juoksemaan
kohti kivistä peltoa , ja hän saapui perille sen laitaan kun taivaalla näkyivät enää Kuu ja Venus.
”Miten minun nyt käy?”, ajatteli nokipoika mielessään. Hän oli juuri aikeissa ryhtyä yksin
kyntämään kivistä peltoa kun hän havaitsi käärmeet. ”Miten minun nyt käy?”, huudahti nokipoika
ääneen.

Mutta rabbi Löw oli tietoinen siitä , mitä oli juuri tapahtumassa ja hän ilmestyi pellon laitaan.
Mukanaan hänellä oli hurja Golem, kivinen ja mainen mies. Rabbi Löw käski Golemia kyntämään
ja siinä silmänräpäyksessä Golem alkoi hurjasti kyntää. Hetkeä myöhemmin pelto oli kauttaaltaan
kynnetty ja käärmeiltä Golem oli katkaissut niskat. ”Kylvä vielä viljan siementä!”, käski rabbi Löw
Golemia. Ja Golem teki työtä käskettyä. ”Kastele vielä siementä!”, käski rabbi Löw Golemia. Ja
Golem teki työtä käskettyä. ”Lämmitä vielä siementä. ”, käski rabbi Löw Golemia. Ja Golem alkoi
hurjasti puhaltaa ja sen suusta tuli hirmuinen tulipatsas, joka lämmitti viljan siementä niin, että se
lähti idulle.

-Kas siinä, oi lauluniekka! Pellossasi siemen on jo idulla, sanoi rabbi Löw nokipojalle.
-Suurkiitos, oi rabbi Löw!, sanoi Filemon ja syleili rabbia.
-Kiitos itsellesi, sanoi rabbi Löw.

Hiuksen halkaisu

Kun aamun sininen hetki koitti, kukko lauloi. Prinssi ilmestyi jo hyvissä ajoin linnan pihalle, jossa
kuninkaantytär odotti heitä . Hän oli suuresti hämmästynyt kun hän näki myöskin Filemonin
ilmestyvän paikalle. Ja sitäkin hämmästyneempi hän oli kun havaitsi tämän olevan täysissä sielun ja
ruumiin terveydessä.

-Onko ensimmäinen tehtävä suoritettu?, kysyi kuninkaantytär.

-Kyllä on, vastasivat miehet kuin yhteen ääneen.
-Mutta minun pellossani on jo siemen idulla, lisäsi Filemon tähän vielä prinssin suureksi
hämmästykseksi. Prinssi puri itseään kiukutuksissa huuleen.

-Hyvä on. Sitten siirrytäänkin jo seuraavaan tehtävään. Seuraava tehtävänne on osua nuolella
kahden sadan metrin mittaisen lammen toisessa päässä olevaan maaliin, joka on minun hiukseni.
Isäni on lammen toisessa päässä tuomarina ja minä lammen tässä päässä. Kilpailu saa luvan

22
alkaa.

Prinssi sai luvan aloittaa toisen tehtävän. Prinssillä saattoi helposti nähdä myöskin etulyöntiaseman
tähän osakilpailuun, sillä linnassaan Preussissa hän tuskin muuta tekikään kuin harjoitteli päivät
pitkät jousiammuntaa ja muita sotataitoja. Prinsseillä usein nimittäin ei ole parempaakaan
tekemistä. Nyt kuitenkin prinssi jännitti ensin jousensa, tähtäsi ja päästi nuolen irti. Nuoli lensi
valtavan kaaren lammen yli ja osui suoraan maalitauluun, jonka päälle prinsessan hius oli asetettu.
Kuningas huusi lammen toiselta puolelta ”Napakymppi! Nuoli halkaisi hiuksen!”

Nokipojan vuoro oli seuraavana. Ennen kuin Filemon ehti jännittää jousensa, prinssi otti repustaan
esille kaksi omenaa. Hän alkoi pureskella toista omenaa ja toisen omenan hän tarjosi nokipojalle.
”Ota toki vastaan ystävyyteni merkki ja haukkaa omenaa kanssani, nokipoika. ” Filemon arvasi, että
omena oli myrkytetty, joten hän pisti omenan vain taskuunsa, eikä vahingossakaan puraissut sitä.

Filemonilla ei ollut juuri minkäänlaista aikaisempaa kokemusta jousiammunnasta ja tälläkin kerralla

hän aprikoi mielessään, miten hän selviytyisi tästä. Filemon kurkotti katsomaan lammen pintaa ja
siinä samassa hän näki itsensä kuvajaisen ja sen vieressä prinsessan kuvajaisen. Samassa häntä alkoi
silminnähden pyörryttää ja tuntui, että prinsessan kuvajainen kasvoi pituudessa hänen silmiensä
edessä. Pian se ulottui aivan lammen toiseen päähän saakka. Silloin Filemon kuuli prinsessan
kuiskauksen ”Ammu.”. Ja juuri silloin nokipoika jännitti jousensa, tähtäsi ja päästi nuolen irti.
Kaikin tavoin Filemon yritti välttää osumasta prinsessan kuvajaiseen lammen peilipinnassa.

Ja kas, nuoli lensi taas valtavan kaaren lammen toiselle puolelle, josta kuului samassa kilahdus.
Hetkeä myöhemmin kuningas huusi lammen toiselta puolelta: ”Napakymppi! Nuoli halkaisi toisen
nuolen ja samalla hiuksen!”. Tämän kuultuaan prinsessa oli tyytyväinen, Filemon suuresti
huojentunut ja prinssi entistäkin kiukkuisempi. ”Siirtykäämme nyt kolmanteen tehtävään. ”, sanoi
prinsessa.

Ruusujen aika

-Viimeinen tehtävistänne on hakea minulle ensi yön aikana punainen ruusu linnan puutarhasta,
jota ympäröi viisi sataa metriä korkea muuri ja jonka ovea vartioi maailman vahvin mies.
Puutarhassa on kolme ruusua, yksi valkea, yksi punainen ja yksi musta. Ken valkean ruusun poimii
, hän vain rukkaset saa. Ken punaisen ruusun nostaa, sille sydämeni annan. Mutta ken mustan
ruusun vain näkeekin, hänen osansa on kylmä kuolema. Olkaa siis varovaisia, sanoi prinsessa.

Tämän kuultuaan kumpainenkin kilpakosijoista lähti taholleen. Illan tullen prinssi saapui puutarhan
oven eteen, jossa maailman vahvin mies pysäytti hänen kulkunsa. Prinssi tiuskaisi maailman
vahvimmalle miehelle: ”Astu syrjään tieltäni! Jos et astu syrjään, minä katkaisen kaulasi kun
minusta tulee kuningas! Tai jos astut syrjään, saat kultaisen dukaatin. ”Maailman vahvin mies
pelästyi tästä suuresti ja päästi prinssin kulkemaan ovesta. Kultaisen dukaatin hän laittoi taskuunsa.
”Varo kuitenkin, ettet katso mustaa ruusua, sillä se voi maksaa henkesi!”, maailman vahvin mies
huikkasi prinssin perään. ”Höpsis!”, murahti prinssi tähän, ”taikauskoisten , vanhojen akkojen
tarinoita!”.

Puutarhan muurien sisäpuolella prinssi näki ruusutarhan. Ja todellakin: Siellä oli kolme ruusua, yksi
valkea, yksi punainen ja yksi musta ruusu. Prinssi taittoi sekä valkean että punaisen ruusun ja jätti
ruusutarhaan jäljelle enää mustan ruusun. Mielessään hän ajatteli: ”Siitäs tiedät kohtalosi,
nokipoika! Sillä kun minusta tulee kuningas, minä katkaisen sinulta kaulan!”. Sitten prinssi poistui
ruusutarhasta.

23
Tuona samana iltana nokipoika tuli ruusutarhaa ympäröivän muurin eteen. Maailman vahvinta
miestä Filemon ei rohjennut haastaa kaksintaisteluun vaan päätteli, että viisainta oli kiivetä
puutarhaa ympäröivän viisi sataa metriä korkean muurin ylitse. ”Se on vaarallista puuhaa ja siihen
menisi varmasti koko yö. ”, ajatteli Filemon. Filemon oli kuitenkin tottunut kiipeilemään korkeilla
katoilla ja niin hän rohkaisi mielensä ja ryhtyi tuumasta toimeen. Puolen yön aikoihin Filemon
saapui muurin harjalle ja alkoi laskeutua muuria alaspäin puutarhaan. Tuolloin kaikki näytti vielä
hyvältä.

Kellon ollessa kaksi yöllä Filemon laskeutui turvallisesti puutarhan maan pinnalle muurien
sisäpuolella. Silloin hän sitoi silmilleen huivin, niin , että hän välttyisi näkemästä pelättyä mustaa
ruusua. Sitten Filemon asteli kohti ruusutarhaa. Ruusutarhassa Filemon hamuili käsillään ruusuja ja
samalla pohti mielessään, miten hän tunnistaisi ruusujen värin pelkillä käsillään ilman silmien apua.
Ja kas kummaa: Ruusutarhassa oli jäljellä enää vain yksi ruusu - ja hetken asiaa pohdittuaan
Filemon päätti taittaa tuo yhden ainoan ruusun. Ruusun Filemon laittoi kangasnyytin sisään. Sitten
Filemon poistui ruusutarhasta. Samassa alkoi sataa, ukkonen jyrisi ja salamoi. Nokipoika Filemon
kastui hetkessä läpimäräksi.

Saavuttuaan takaisin puutarhaa ympäröivän muurin ääreen, Filemon päätti katsella löydöstään.
Mielessään hän pohti: ”Kunpa se ei olisi musta ruusu! Kunpa se ei olisi musta ruusu!”. Ja kun
Filemon avasi kangasnyytin ja katsoi ruusua, hän ei ensin nähnyt mitään paitsi mustaa, koska oli
hämärää ja satoi. Sitten Filemon oli näkevinään kädessään kauniin, purppuranpunaisen ruusun.
Tästä Filemon sai aivan uutta voimaa. Filemon sulki kangasnyytin ja lähti kiipeilemään vaarallista,
liukasta seinämää pitkin samanaikaisesti kun taivaalla jyrisi ja salamoi.

Seuraavana aamuna prinssi oli ilmestynyt linnan pihalle jo varhain. Hän ojensi prinsessalle
ruusunsa, punaisen. ”Kiitos. ”, sanoi prinsessa ja niiasi kauniisti. Hetkeä myöhemmin myös
Filemon saapui paikalle ja ojensi ruusunsa prinsessalle. ”Kiitos. ”, sanoi prinsessa ja niiasi kauniisti
- ja lisäsi vielä ”Sinä tiesit, rakkaani!”. ”Mutta eikö tuo ole juuri se musta ruusu?”, huudahti
prinssi. ” Samassa nokipoika huomasi ojentaneensa prinsessalle juuri mustan ruusun ja hän oli siinä
samassa pyörtyä. Mutta prinsessa sanoi vain rauhallisella äänellä: ”Katsotaan. ”

Sitten prinsessa otti esiin vesikannullisen ja upotti prinssin ruusun kannuun. Ruusu meni kannuun
punaisena, mutta tuli ulos valkoisena. Sitten prinsessa upotti kannuun nokipojan ruusun: Ruusu
meni kannuun mustana, mutta tuli ulos punaisena. Sitten prinsessa lausui:

-Katsokaas, pojat: Ei ollut alunperinkään olemassa mustaa ruusua. Oli vain kaksi valkoista ruusua
ja yksi punainen. Toisen valkoisista ruusuista minä maalasin vesivärillä punaiseksi ja punaisen
ruusun päälle minä ripottelin hieman nokea niin, että se näytti mustalta. Ja tämän todellisen
punaisen ruusun minulle toi juuri nokipoika, siispä hänelle sydämeni annan. Prinssi saa vain
rukkaset. Näin prinsessa haasteli.

Tämän kuultuaan prinssi meni aivan suunniltaan. ”Minut on petetty!”, hän huusi raivoissaan. Sitten
hän tarttui kultaiseen miekkaansa ja työnsi se prinsessan sydämeen ja samalla huusi : ”Sydämesi
lupaisit, siispä sydämesi annat!”. Prinsessa lyyhistyi kuolleena maahan.

Tämän nähtyään Filemon ajatteli mielessään: ”Rakkaani on kuollut. En halua itsekään enää elää. ”
Silloin nokipoika muisti omenan, jonka hän oli saanut prinssiltä edellisenä päivänä. Se oli yhä
hänen taskussaan. Filemon otti esille omenan ja puraisi sitä. Samassa Filemon kaatui kuolleena
maahan prinsessan vierelle. Omena oli todellakin myrkytetty.

24
Hetkeä myöhemmin rabbi Löw saapui paikalle ja mukanaan tällä oli hurja Golem. Kun rabbi Löw
näki, mitä oli tapahtunut, hän käski Golemia: ”Iske maahan. ” Samassa Golem tarttui miekkaan ja
iski yhdellä iskulla prinssin pään irtipoikki kaulasta alkaen. Prinssi lyyhistyi kuolleena maahan
toisten vierelle. Sitten rabbi Löw kyyristyi prinsessan ylle, otti laukustaan esille ihmesalvaa ja hieroi
sitä prinsessan haavaan.

Samassa haava ihmeellisesti parantui, prinsessa nousi ensin istumaan ja sitten seisaalleen. Samassa
prinsessa näki mitä tämän rakkaalle Filemonille oli tapahtunut ja niin prinsessa purskahti itkuun.

-Etkö voi auttaa rakkaintani, oi rabbi Löw?, prinsessa pyysi kyynelehtien.

-Voiteeni ei tehoa myrkkyihin, sanoi rabbi Löw surullisena.

Silloin kuninkaantytär poimi maasta mustan ruusun, sen samaisen, jonka nokipoika Filemon oli
hänelle antanut. Sitten prinsessa painoi ruusun rakkaimpansa , Filemonin rinnalle ja kyyristyi
suutelemaan nokipoikaa suulle. Silloin tapahtui ihme: Nokipoika Filemon heräsi eloon. Filemon
suuteli prinsessaa takaisin ja he molemmat olivat sangen iloisia.

25
 Häät

Vielä tuona kesänä kuninkaanlinnassa järjestettiin suuret häät, jossa prinsessa Isabella ja nokipoika
Filemon vihittiin pyhään avioliittoon. Molemmat , sekä prinsessa Isabella että nokipoika Filemon,
vastasivat ”Tahdon ” Jumalan kasvojen ja pyhän seurakunnan edessä - Ja siitäkös vasta riemu
syntyi Böömin kuningaskunnassa!! Hääseremonian jälkeen Böömin kuninkaanlinnassa järjestettiin
suuret pidot. Pidoissa Filemon lauloi vanhan laulun. Näin se meni:

Vanhan linnan puutarhassa on musta ruusu piilossa

ja taru kertoo jos sen joku löytää
hän kerran lemmen tähden tuhon saa.
Kerran illan varjoihin mä linnan puutarhaan astelin
ja silloin mustan ruusun sain mä nähdä
sen joka ihmismielen lumoaa.
Ja tuntien vain oudon taikavoiman
mä poimin sen tuon turmaa tuovan lahjan.
Sinä yönä myrsky nous ja rakeet löi ja salamoi
sain nähdä silloin lumoavaa unta naisesta ken mun sydämeni vei.
Ja joka yö tuo unikuva saapuu ja suudelmiin mun sydämeni uupuu.
Kuihtumatta vieläkin on musta ruusu pöydälläin
mun lemmestäin se tuorehena säilyy
kunnes se vie mun nuoren elämäin.

Myöhemmin prinsessa Isabella ja nokipoika Filemon saivat sangen monta lasta ja he olivat sangen
onnellisia yhdessä. He rakastivat toinen tosiaan ikuisesti. Mikään ei voinut enää erottaa heitä - ei
ihmiset ei enkelit eikä henkivallat.

Häiden jälkeen rabbi Yehuda Löw herätti ihmesalvallaan myöskin Preussin prinssin henkiin. Rabbi
Löw nimittäin halusi teollaan estää sodan kahden kuningaskunnan eli varsinkin Preussin ja Böömin
välillä, eikä siinä juuri muu auttanut. Prinssi palasi sittemmin naapurikuningaskunnan, Preussin
kuninkaanlinnaan sangen vihaisena. Kun prinssistä tuli sittemmin oman kuningaskuntansa, Preussin
kuningas, hän kuitenkin aloitti sodan Isabellan ja Filemonin hallitsemaa Böömin kuningaskuntaa
vastaan. Mutta se onkin jo toinen tarina.

26
 UNOHDETTU LAULU

Variaatio T’ao Yüan-mingin runon teemasta

27
 Kuva:
Perikkapuu kukassa.

28
Kerran muuan köyhä kalastaja, joka eli Chin-dynastian aikana Wu-lingissä, eksyi kalastusretkillään
tutulla joella kauemmas kotoaan kuin missä hän oli koskaan aikaisemmin käynyt. Silloin hän löysi
suureen jokeen yhdistyvän pienen joenuoman, jota reunustivat ihanasti kukkivat persikkapuut. Mies
sousi vastavirtaan pientä joenuomaa pitkin kunnes tuli paikkaan, jossa oli kallio. Mies havaitsi, että
pienen joenuoman vesi pulppusi kalliossa olevan halkeaman lävitse.

Mies sousi kalliohalkeamaan ja samassa hän tuli pimeään luolaan. Pimeys kesti kuitenkin vain
hetken ja sitten mies havaitsi tulleensa kalliossa olevan luolan lävitse auringonpaisteeseen ja
todellakin sangen ihmeelliseen maahan.
Kaikki tuossa maassa oli ihmeellisen ihanaa ja elinvoimaista. Mies näki ihanasti kukkivien
persikkapuiden alla iloisesti leikkiviä lapsia ja kaikenikäisiä, hymyileviä aikuisia. Ihmiset lauloivat
ja tanssivat musiikin tahdissa, jota taitavat trubaduurit soittivat. Kaikki olivat iloisia ja hymyilivät.
Missään tuossa ihmeellisessä maassa mies ei kohdannut ihmistä, joka tekisi työtä. Sitten kalastaja
kohtasi ihastuttavan nuoren naisen, jonka kanssa hän ryhtyi keskusteluun.

-Kaikki, mihin silmäni etsiytyvät tässä ihmeellisessä laaksossa, on ihmeellisen elinvoimaista ja

miellyttävää. Kerrohan neito, miksi te kutsutte tätä ihmeellistä paikkaa?, kysyi köyhä kalastaja.

-Me kutsumme tätä yksinkertaisesti Persikkakukkalaaksoksi. Ymmärränkö oikein, että olet täällä
ensimmäistä kertaa elämässäsi? Usko vain ystäväiseni, että ihmeellinen Taon voima ja energia on
kätkeytynyt tähän laaksoon ja tähän virtaan, joka halkaisee rakkaan laaksomme kahteen osaa:
itäiseen ja läntiseen, sanoi neito.

-Kerrohan, mitä tuolla tarkoitat?, kysyi köyhä kalastaja.

-No, minäpä kerron. Tässä laaksossa, johon olet nyt astunut, ei ole milloinkaan nähty sairautta tai
kuolemaa tai edes pienintäkään mielipahaa. Jokainen sielu, jonka täällä näet, on nimittäin
saaavuttanut kuolemattomuuden ja samalla täydellisen hengellisen tyyneyden ja tuskattomuuden
tilan, josta Buddha opetti ja saarnasi.

-Miten tämä kaikki on mahdollista?, kysyi köyhä kalastaja.

-Kaikki tämä johtuu ihmeellisestä Persikkakukkalähteestä, joka halkaisee siunatun laaksomme

kahteen osaa: itäiseen ja läntiseen. Tuon lähteen vettä juodessamme ja syödessämme lähteen
ravitsemien persikkapuiden suloisia ja maukkaita hedelmiä tässä siunatussa laaksossa jäsenemme
vahvistuvat yhä uudelleen ja uudelleen ja parannumme kaikista sairauksistamme ja samalla
saavutamme myös täydellisen hengellisen tyyneyden tilan ja kuolemattomuuden. Kaikki tämä
tapahtuu tässä laaksossa keskeytyksettä koko vuoden kierron ajan ilman minkäänlaista
vaivannäköämme.

-Miten näin voi olla?, kysyi köyhä kalastaja.

-Katsokaahan, tässä laaksossa vallitsee jatkuvasti sekä kevät että syksy: Kun laakson itäisellä
puolella on syksy ja sadonkorjuuaika, samanaikaisesti laakson läntisellä puolella vallitsee kevät ja
päinvastoin: Kun laakson itäisellä puolella vallitsevat kukinnot ja kevät, laakson läntisellä puolella
on sadonkorjuuaika ja syksy.

-Tämäpä kerrassaan ihmeellistä!!, huudahti köyhä kalastaja.

29
-Elämme täällä iäti ja alati täydellisessä harmoniassa toistemme, luonnon ja Taivaan tahdon
kanssa – Uskokaa vain: Tämä kuolemattomuutemme on suuri ja tarkoin varjeltu salaisuus, mikä
kuitenkin on täysin Mystisen Taon tahdon mukainen.

-Kerrohan nyt neito, voisinko itsekin maistaa tuota vettä, joka suo kuolemattomuuden?, kysyi köyhä
kalastaja.

-Voit toki tehdä niin – jos sielusi sitä halajaa, mutta samalla varoitan sinua: Jos juot tätä
kuolemattomuuden vettä, et ehkä enää koskaan halua palata täältä kotiisi sillä sen jälkeen
todellinen kotisi on oleva iäti täällä, vastasi neito.

-Hyvä on. Pohdin asiaa sisimmässäni tarkkaan, koska minua odottavat kotipuolessa vaimoni ja
lapseni.

-Tehkäämme niin. Mutta varoitan myös seuraavasta: Jos palattuasi kotiisi koskaan kerrot
ulkopuoliselle edes sanaakaan siitä, mitä olet tänään täällä nähnyt tai kuullut, et voi kenties enää
koskaan palata tänne ja muisto vierailustasi täällä vuosien mittaan tulee haalistumaan mielessäsi -
kunnes katoaa kokonaan., sanoi neito.

-Pidän sanasi mielessäni, arvoisa neito, sanoi köyhä kalastaja.

Nuo neidon sanat kuultuaan köyhä kalastaja päätti soutaa takaisin kotiinsa. Kalastajan matka kotiin
oli pitkä ja kun hän viimein tuli kotinsa ovelle, oli jo myöhäinen yö. Mies ei kuitenkaan tuntenut
lainkaan väsymystä, sillä nuoren naisen ihmeelliset sanat ja vielä sitäkin ihmeellisemmät silmät
hehkuivat hänen mielessään. Silloin mies tunsi pakahduttavan voimakasta tarvetta kirjoittaa runon,
jossa hän ilmaisi syvimmät tunteensa.

KRYSANTEEMI

(luritus, yötunnelma. )

hiuksiisi taitan krysanteemin

tunnen liekehtivät palosi
ennen ulpukankukan unta

käteni asetan uumallesi

kostea kuuma suudelmasi hehku
silmiisi vajoan, uppoudun

kuiskasit: kultaa huoli huominen.

sisimmässäni tiedän: Guanyinin myriadit käsivarret
ovat kuin auringon säteiden pienenpienet kädet.

tartu käteeni
kun soitan hiuksiesi luuttua.
hiuksiesi luuttua soitan

30
soitan hiuksiesi luutttua
mmmm-mmmmm-mmmm
soitan hiuksiesi silkkiä

hiuksiesi parfymoitua silkkiä

sillkkiä sillkkiä hiuksiesi

mmmmm--mmmmm

onko kiellettyä rakkautemme?>

Kirjoitettuaan runon mies kätki sen pöytälaatikkoon, sillä hän arveli sen olevan siellä varmassa
piilossa. Sitten mies asettui nukkumaan vaimonsa viereen, joka oli tuolloin jo sikeässä unessa. Pian
mies itsekin nukahti.

Muutaman päivän kuluessa vaimo kuitenkin ymmärsi, että mies salasi häneltä jotakin todella
tärkeää. Vaimo etsi johtolankoja miehen tavaroiden joukosta ja löysikin miehen kirjoittaman runon,
joka pelkästään vahvisti hänen epäilyksiään. Silloin vaimo päätti juottaa miehensä humalaan
riisiviinillä ja udella, mitä tällä oli tunnollaan. Suunnitelman toteuttaminen oli naiselle kuin lasten
leikkiä, sillä riisiviini kyllä kelpasi miehelle. Humaluspäissään mies unohti nuorelle naiselle
antamansa lupauksen ja kertoi vaimolleen tarinan ihmeellisestä Persikkakukkalähteestä.

Varsin pian tämän jälkeen vaimo meni suoraan alkemistisista harrastuksistaan tunnetun maaherran
puheille kertoi tälle kaikein sen, minkä on mieheltään edellä kuullut. Maaherra ymmärsi heti asian
tärkeyden ja lähetti välittömästi lähetystön etsimään vaimon kuvaamaa ihmeellistä maata ja sen
elinvoiman salaisuutta: Persikkakukkalähdettä.

Joitakin päiviä myöhemmin maaherran lähetystö löysi saman joenuoman, jonka köyhä kalastaja oli
edellä löytänyt ennen heitä. Kuitenkin lähetystön jäsenet huomasivat, että joenuomaa reunustavat,
ihanasti kukkineet persikkapuut olivat kaikki nyt kuivettuneita ja kuolleita. Hetkeä myöhemmin
lähetystö saapui juuri sen kallion edustalle, jossa köyhä kalastaja oli huomannut halkeaman.
Lähetystön jäsenet tutkivat kallion tarkoin, mutta eivät kuitenkaan löytäneet siinä minkäänlaista
halkeamaa. Niinpä maaherran lähetystön jäsenten on palattava tyhjin käsin takaisin maaherran
luokse.

Vuosia myöhemmin köyhän kalastajan poika etsiytyi soutamaan vastavirtaan tuolle samaiselle
joenuomalle, jossa hänen isänsä kerran aikaisemmin sousi ja josta poika oli kuullut kerrottavan
tarinoita. Tuolloin köyhän kalastajan vaimo ja kalastaja itse ovat olleet kuolleita jo vuosia. Poika
huomasi pian, että joenuomaa reunustavat persikkakukkapuut ovat vironneet eloon ja kukkivat nyt
hänelle ihanasti. Hetkeä myöhemmin köyhän kalastajan poika saapui kallion luokse ja huomasi
kalliossa halkeaman. Poika sousi sisälle halkeamaan ja sen jälkeen hän ei enää koskaan palannut
takaisin.

31
32
KISSAN KYYNELEET

Egyptiläinen satu

33
 Kuva:
Robert Grenville Gayer-Andersonin
Bastet-kissapatsas. British Museum.

34
Brittiläinen Sir Ernest Alfred Thompson Wallis Budge (1857-1934) on varmasti yksi kaikkien
aikojen kuuluisimpia egyptologeja. Sir E. A. Wallis Budge toimi vuosina 1894-1924 Lontoon
British Museumin egyptologisen osaston johtajana. Sir E. A. Wallis Budgen persoonaan liittyy
kaikenlaisia, osin jopa legendaariset mittasuhteet tavoittavia tarinoita, joista yhden kerron pian
tässä. Tarina, jonka aion nyt pian kertoa sinulle, lukijani, koskee paitsi Sir E. A. Wallis Budgea niin
myöskin nk. ”British Museumin kissaa”, jonka nimen pitkään arveltiin olleen 'Mike'. Mike- kissa
viihtyi British Museumissa vuosina 1909-1929, joka aika sijoittuu yhteen Sir E. A. Wallis Budgen
virkakauden kanssa.

Mike tunnettiin äärimmäisenkin itsetietoisena kissana, joka vaati kaikilta ihmisiltä ehdotonta
arvostusta ja kohtelua suorastaan ihmisten vertaisena – kerrotaan, että joskus se vaati ihmisiltä jopa
enemmänkin kuin vain tämän. Mike- kissa pyydysti hiiriä laaja-alaisesti miltei koko British
Museumin sisätilojen alalla, mutta aivan erityisesti se viihtyi museon egyptologisella osastolla,
jossa se tavallisimmin vietti yönsä. Mike- kissa yhdistettiin erittäin voimakkaasti Sir E. A. Wallis
Budgen persoonaan ja hänen arveltiin omistavan kissan. Sir E. A, Wallis Budge kuitenkin itse kielsi
omistavansa tämän ja sanoi Mike- kissan olevan ”pikemminkin ystävä”. Sir E. A. Wallis Budge oli
tiettävästi kautta aikojen koko British Museumin henkilökunnasta ainoa, jonka Mike- kissa salli
ruokkivan itseään.

Kerrotaan, että Mike-kissaan liittyi itsetietoisuuden ohella monia muitakin ihmismäisiä piirteitä.
Hämmästyttävimpiä kaikista väitteistä on se, että Mike- kissa olisi ilmeillään ja eleillään selvästi
viestittänyt pystyvänsä ymmärtämään täydellisesti museon henkilökunnan puhumaa kieltä,
englantia, mutta myös pystyvänsä lukemaan kirjoitettua tekstiä ja jopa: tulkitsemaan egyptiläisiä
hieroglyfejä!! Toinen ällistyttävä, hyvin ihmismäinen piirre Mike- kissan käytöksessä oli se, että sen
kerrottiin osaavan – ihmisten tavoin - itkeä sekä iloaan että suruaan kyynelein. Merkillinen oli myös
tuon hämmästyttävän kissan asenne suhteessa kuun vaiheisiin: Varsinkin uudenkuun sirpin ollessa
terävimmilään Mike- kissan silmissä nähtiin salaperäisiä kyyneleitä. Mutta olivatko ne syvän onnen
vai vakavan surun kyyneleitä?

Vuonna 1929 , kun Sir Budge oli jo ollut viisi vuotta eläkkeellä, Mike- kissa katosi mystisesti
British Museumista. Kissan arveltiin tuolloin kuolleen ja sille kirjoitettiin jopa kaksikin
muistokirjoitusta Time- lehdessä. Täsmällisemmin ilmaisten Mike- kissa kuitenkin lähinnä katosi,
eikä kukaan ihminen tiettävästi tiedä sen elämäntarinan jatkoa British Museumin kauden (1909-
1929) jälkeen – näin on ollut näihin päiviin saakka. Emme tiedä, missä Mike-kissa nykyisin
asustelee, mutta aivan hämmästyttävä dokumentti on hiljattain paljastunut Sir E. A. Wallis Budgen
jäämistöistä, joka saattaa kenties paljastaa jotakin Mike-kissan alkuperästä ennen vuotta 1909,
jolloin se ensi kerran tavattiin British Museumissa.

Yksi nyt löytyneen dokumentin väitteistä on se, että Mike- kissan alkuperäinen nimi ei olisi ollut
'Mike' vaan 'Nedjem'. Nimi 'Nedjem' on egyptin kieltä ja tarkoittaa 'Suloinen'. Dokumentti, jota
pitkään on pidetty salassa ja joka toistaiseksi on kulunut vain muutaman tutkijan käsissä, on
kuitenkin jo nyt syvästi kiistelty. Monet pitävät dokumenttia lähinnä väärennöksenä – muiden
muassa tekstikriittisin syin. Toiset tutkijat taas vetoavat siihen, että dokumentin sisältö on liian
uskomaton, että sitä voisi pitää aitona, joten dokumentin täytyy siis olla lähinnä Sir Budgen omaa
sepitelmää. Dokumentin itsensä mukaan kyseessä on kuitenkin Sir E. A. Wallis Budgen omakätinen,
englanninkielinen käännös aiemmin kokonaan tuntemattomasta egyptiläisestä
hieroglyfipapyruskääröstä, joka sittemmin on ilmeisesti kadonnut. Ohessa suomenkielinen käännös
Sir E. A. Wallis Budgen nimeen liitetystä englanninkielisestä tekstistä.

35
 Nimeni on Nedjem

Olet kohdellut minua vertaisenasi, rakas ystäväni Budgie, ja tästä kiitollisena olen vihdoin päättänyt
kertoa sinulle salatun elämäntarinani. Kerron tarinani sinulle egyptiläisin hieroglyfein, joita jo
vuosia olet tottunut lukemaan. Itse opin lukemaan hieroglyfeja äidiltäni – vuosituhansia sitten,
mutta taito on minulla yhä hallussani. Monen mielestä olen nykyisin kai vain takkuturkkinen
kollikissa, joka saa ravintonsa pyydystämällä hiiriä tämän museon käytävillä, mutta nyt minä kerron
sinulle: En ole mikä tahansa kissa. Olen Kuolematon Kissa, kissojen valtakunnan salainen kuningas
Egyptien maasta. Oikea nimeni on 'Nedjem' – Se on egyptin kieltä ja tarkoittaa 'Suloinen'. Olen
kuolematon, olen elänyt jo tuhansia vuosia. Muinaisina aikoina turkkini oli musta, mutta nyt se on
harmaantunut vuosituhansien painosta. Vuodatan kyyneleeni uudenkuun sirpille, koska kerran
muinaisina aikoina se merkitsi käännekohtaa elämässäni.

Muinaisina aikoina asuin kaukaisessa Egyptin maassa, jolle Niili antoi vuosi toisensa jälkeen
viljavan sadon. Elin siellä tuhansia vuosia ja hallitsin oikeamielisesti valtakuntaani, joka oli kasvoi
mahtavuudessa ihmisten valtakunnan kaltaiseksi. Noihin aikoihin kaikki kissat puhuivat egyptin
kieltä ja kävelivät kahdella jalalla. Kissat kävivät kauppaa ihmisten kanssa, samanaikaisesti kun
ihmiset raatoivat pelloilla ja käsitöissä ja rakennustöissä. Faarao hallinnoi ihmisten töitä Egyptin
maassa samanaikaisesti kuin minä, Nedjem, hallinnoin kissojen kaupankäyntiä.

Vuosi vuodelta näin valtani kasvavan. Kuninkaallisen linnoitukseni aarrekammiossani oli

smaragdeja ja timantteja ja rubiineja ja safiireja ja helmiä ja oikeastaan aivan kaikenvärisiä
jalokiviä. Puolisollani Bastetilla, Sothis-tähden Neidolla, jota pidettiin Egyptissä tuohon aikaan ilon
jumalattarena, oli tapana uida pelkästään helmistä koostuvassa kylvyssä. Ihmiset kunnioittivat ja
pelkäsivät meitä.

Lopulta valtakuntani mahtavuus Egyptin maassa alkoi olla jopa suurempi kuin ihmisten
valtakunnan mahtavuus, jota faarao yksinvaltaisesti hallitsi. Kun faarao havaitsi tämän, hänen
sydämessään syttyi viha. Hän ajatteli, että Egyptin maassa voi olla vain yksi mahtava kuningas ja
tietysti hän ajatteli, että sen täytyi olla yksin hän, faarao. Samanaikaisesti hiirien määrä faaraon
kuninkaallisissa viljasiiloissa, joiden viljasta ihmiset tekivät leipää, oli ihmisten kannalta
vaarallisesti alkanut lisääntyä Egyptin maassa. Niinpä sangen viekas ajatus virisi faaron
ikivanhassa mielessä, jolla hän päätti ratkaista kaksi ongelmaa kerralla. Hän alkoi juonia kissojen
valtakunnan kuninkaan, Nedjemin pään menoksi.

Minun itseni tavoin faaraon Ba- sielu oli kuolematon ja hänenkin Ka-henkensä oli elänyt jo tuhansia
vuosia. Tämän johdosta faaraon ensimmäinen hallitsijanimi oli Elävä Horus, Osiriksen Poika,
Kuolematon. Mutta Egyptin maan ihmisten valtakunnan hallitsijalla, faaraolla oli aivan erityinen
ominaisuus: Vuosien ja vuosikymmenten kuluessa hänen luillaan oli tapana käydä raihnaiseksi ja
silloin hänen ruumiinsa alkoi kaivata haudan lepoon. Mutta koska faaraon Ba-sielu ja Ka-henki
halusivat kuitenkin yhä elää tässä maailmassa, ne vaelsivat ruumiista ruumiiseen ja niin faarao
vaihtoi vuosituhansien kuluessa lukemattomia kertoja kasvoja kuin ikivanha käärme, joka luo
nahkansa yhä uudelleen ja uudelleen. Tai kuten Feenix-lintu, joka nousee uudelleen ja uudelleen
tuhkasta.

Ruumiillisen kuoleman kohdatessa faraota, faraon Ba-sielu vaelsi linnun hahmossa samalla kun
hänen Ka-henkensä vaelsi varjona vierellä toiseen , uuteen ja nuoreen ruumiiseen , joka oli
tavallisimmin yksi faaraon pojista ja asettui sinne asumaan kun taas faaraon pojan Ba-sielu pakeni
linnun hahmossa siitä hetkestä lähtien ruumiistaan Manalaan, kuolleiden asuinsijoille. Koska faarao

36
oli tällä tavalla osittain kuolematon ja osittain kuolevainen, hänen toinen hallitsijanimensä oli Ran
Poika, Auringon Poika, koska hän aina vanhuuden illan tullen katosi elävien kirjoista, mutta nousi
taas nuoruuden aamun riemulla seuraavana päivänä kuten Aurinko laskee vanhana illalla ja nousee
uutena aamulla.

Tämä johdosta faaraolla oli aina kolmaskin hallitsijanimi, joka oli aina sen faaraon pojan nimi,
johon faaraon Ba- sielu ja Ka-henki asettuivat kulloinkin asumaan. Se oli siis faaraon silloisen
kehon nimi, mutta ei hänen kuolemattoman Ba- sielunsa ja Ka-henkensä nimi. Sen faaraon pojan
kehon nimi, jonka aikana faaraon sydämessä syttyi viha kissojen valtakunnan mahtavuutta kohtaan,
oli Thutmosis III.

Faarao Thuthmosis III teki mahtavia sotilaallisia urotöitä ja sankaritekoja ja valloitti suuria maa-
alueita, joiden johdosta Egyptin maa nousi mahtavimmaksi ihmisten valtakunnaksi Välimeren
piirissä. Mutta mahtavaa kissojen valtakuntaa, joka ei käynyt sotaa vaan harjoitti vain
rauhanomaista kauppaa, faarao ei voinut asein alistaa valtansa alle, koska Egyptin maan
temppeleiden mahtavat papit kielsivät koskemasta väkivalloin sellaiseen, joka ei itse osallistunut
väkivaltaan. Niinpä faarao päätti käyttää oveluutta tähän tarkoitukseen ja päätti haastaa kissojen
valtakunnan kuninkaan, siis minut, Kuolemattoman Kissan, vedonlyöntiin, joka käytiin kunniasta:
Kumpi oli viisaampi Egyptin maassa, faarao vai Nedjem? Koska pidin itseäni viisaudessa
mahtavampana kuin faarao, suostuin tähän vedonlyöntiin.

Kuninkaallinen palatsini sijaitsi tuolloin Memfiissä, Ala-Egyptissä, Niilin alajuoksulla. Faaraon

kuninkaallinen palatsi sijaitsi taas Thebassa, Ylä-Egyptissä, Niilin yläjuoksulla. Faarao lähetti
viestinviejänsä Thebasta tuomaan minulle papyrukselle kirjoitetun kirjeen Memfiiseen. Kirje oli
kirjoitettu hieroglyfein, joita osasin tietysti tulkita. Kirjeessä sanottiin , että kuningas halusi tavata
minut mitä pikimmin ja että asia oli tärkeä. Samalla hän ehdotti tapaamisen ajankohdaksi hetkeä
juuri ennen sitä hetkeä, jolloin kuun sirppi oli seuraavan kerran yöllä terävimmillään. Hyväksyin
ehdotuksen ja lähetin oman viestinviejäni edeltä käsin viemään sanan faaraolle.

Viikset vai parta?

Kun uudenkuun alku lähestyi, lähdin matkaan. Matkustin hyvän ystäväni, Niilin vanhan krokotiilin,
Sebekin selässä Niilin yläjuoksua kohti. Matkan aikana varoimme virtahepoja, jotka edustivat
noihin aikoihin kaaosvoimia niin ihmisille kuin kissoillekin. Matkan aikana panin merkille, että
Niilin sammakot kurnuttivat vimmatusti. “Tietää ukonilmaa”, huomautti Sebek matkamme
edetessä.

Perillä Thebassa, jonne saavuin juuri ennen uuden kuun alkua, faarao seisoskeli mietteliäänä
palatsinsa edustalla tutkiskellen tähtien liikkeitä ja asemia. Sebek vajosi Niilin syvyyksien
pyörteisiin samalla kun minä nousin kuivalle maalle ja astelin faaraota kohti äänettömin
kissanaskelin. Kun faarao havaitsi minut ilmielävänä edessään, hän vaikutti ensin yllättyneeltä,
mutta tervehti minua sitten ystävällisesti.

-Oi Sinä Kuolematon Kissa, Nedjem, Sinä, joka olet Itse Suloisuus, Sinä, jonka askeleet ovat
vilkkaat ja notkeat, turkkisi on kuin Kuutamon kiillottama Musta Helmi, ja silmäsi ovat kuin
smaragdit, viiksesi ovat timanttia, kielesi on rubiinia, Sinä viekastakin viekkaampi pyydystäjä, Sinä,
joka teroitat kyntesi timanttiin ja syöt ahnaasti makupalan, Sinä, jonka naukaisu saa aikaan
Sothiksen heliaakkisen nousun, Sinä, joka lumoat tähdetkin, Sinä-joka-rakastat-rauhaa-enemmän-
kuin-mitään-muuta, Sinä Ylä- ja Ala-Egyptin Mahtavin Kauppias, Sinä Korkea ja Kunnianarvoisa

37
Jumaluus, minä tervehdin sinua!

Vastasin hänelle vähintäänkin samalla mitalla:

-Oi sinä vahva sonni, joka nousit Thebassa, Sinä, joka menet taisteluun etkä koskaan peräänny,
Sinä, jonka käsi tarttuu jouseensa ja jonka nuolet aina osuvat kohteeseensa , Sinä, joka pysyt
pystyssä valtavan rohkeutesi tähden, Sinä, joka tallot muut kuninkaat sandaaliesi alle, Sinä, jonka
silmä tutkii kaikki olennot, sinä pysyvä hallitsija kuten Ra taivaassa, Kultainen Horus, vahva
voimassa, pysyvä näkyvyydessä, Ylä- ja Ala-Egyptin kuningas, Menkheperra, Thutmosis, totuuden
rakastaja, Amun-Ran rakastettu, minä tervehdin sinua!

-Kiitän sinua, oi Kuolematon Kissa. Nyt kerron syyn sinulle, miksi halusin tavata sinut tänä
uudenkuun yönä, farao lausui.
-Kerro pois vain, Oi Ran Poika, vastasin uteliaana.

-Egyptin maassa on virinnyt väittely, kumpi on viisaudessa mahtavampi, ihmisten kuningas faarao
vai kissojen kuningas Nedjem. Meidän on määrä käydä mittelyyn viisaudessamme ja todistaa
toiselle, kumpi meistä on viisaampi. Kilpailu käydään kolmen minun esittämäni arvoituksen
voimalla, joihin sinun on tiedettävä oikeat vastaukset. Väärä vastaus tuomitaan aina tappioksi. Jos
taas tiedät oikean vastauksen, se tuomitaan minulle tappioksi. Palkintona voittanut osapuoli saa
toisen viisauden ja voiman sinetin kun taas hävinnyt osapuoli joutuu häpeään.
-Tapahtukoon siis niin, jos se on tahtosi , Oi Elävä Horus. Mutta mikä on tämän sinetin määrä olla?
-Ensimmäisen arvoituksen kohdalla sinetti on joko viikset tai parta. Jos sinä voitat, leikkautan minä
partani. Jos minä voitan, leikkautat sinä viiksesi, vastasi farao.
-Tapahtukoon siis niin, jos se on tahtosi. Käykäämme mittelöön. Kerro ensimmäinen arvoituksesi,
Oi Ran Poika, vastasin faaraolle ilman pelkoa.
-Pian sytytetään uhrituli kuunjumala Khonsulle läheisen temppelin alttarilla. Tämä tapahtuu juuri
silloin kun uuden kuun terävin sirppi ilmestyy pilvien kätköistä. Ensimmäinen tehtäväsi on
määritellä, nouseeko savu uhritulesta alas maan päälle vai nouseeko savu korkeuksiin, Oi
Kuolematon Kissa.
-Tehtäväsi on harvinaisen helppo. Matkallani tänne Thebaan havaitsin, että Niilin sammakot
kurnuttivat vimmatusti. Se tarkoittaa pian tulevaa ukonilmaa. Sateen ja varsinkin ukonilman edellä
savu laskeutuu aina maan päälle eikä nouse korkeuksiin, Oi Elävä Horus.
-Onko tämä vastauksesi, Oi Kuolematon Kissa?, kysyi faarao.
-Vastaukseni on: Savu laskeutuu maan päälle.
-Katsotaan, vastasi faarao.

Samassa uudenkuun terävin sirppi ilmestyi taivaalle ja uhrituli sytytettiin. Savu laskeutui maan
päälle.

-Havaitsen , että olet juuri menettänyt partasi, Oi Ran Poika, huomautin faaraolle.
-Olet oikeassa, Oi Kuolematon Kissa., vastasi faarao ja sivalsi samassa partansa tikarilla poikki.

-Parraton faarao!, ehdin minä jo hieman nauraa. Mutta samassa faarao asetti kuninkaallisen
tekoparran leikatun parran tilalle. Sitten hän virkkoi tuima katse silmissään.

-Seuraava mittely viisaudessa käydään seuraavan uuden kuun sirpin ollessa terävimmillään.
Pyydän sinua ilmestymään myös tuolloin paikalle, Oi Kuolematon Kissa. Näkemiin ja hyvää yötä.

Näin lausuttuaan faarao katosi kuninkaallisen palatsinsa kätköihin ja siinä silmänräpäyksessä

ukonilma rankkasateineen alkoi. Hetkeä myöhemmin Sebek nousi Niilin syvyyksien virtauksista

38
rantatörmälle. Suupielessään sillä oli sateenvarjo, jonka se oli taitellut papyruksista. Asetin
sateenvarjon pääni päälle ja lähdin matkaamaan vanhan ystäväni Sebekin selässä Niilin
myötävirtaan kohti palatsiani Memfiissä.

Vanha velho

Muutaman viikon kuluttua tapaamisestamme faarao lähetti viestinviejänsä uudelleen luokseni

papyruskirjeineen, jossa hän kirjoitti seuraavan arvoituksen olevan vaativampi kuin edellinen.
Myös panokset olivat tällä kertaa suuremmat, hän kirjoitti papyruskirjeessään hieroglyfein: Voittaja
voittaa koko kansakunnalleen ja kaikille sen jäsenille yhdeksän elämää, mutta hävinnyt häviää
kuolemattomuuden. Vasta nyt todella ymmärsin, että tässä kilpailussa oli tosi kyseessä. En voinut
enää perääntyä , koska sitä olisi pidetty pelkuruutena ja sitä en voinut hyväksyä.

Keskustelin asiasta vanhan ystäväni Sebekin kanssa ja hän ehdotti, että seuraavalla kerralla
käyttäisimme varmuuden vuoksi neuvonantajaa arvoituksen ratkaisemiseen. Hän kertoi tuntevansa
ikivanhan velhon , joka asusteli autiolla saarella Niilin varrella, peninkulman päässä Khmunin
kaupungista , jota kreikkalaiset kutsuivat sittemmin nimellä Hermopolis. Tämä kaupunki sijaitsi
Niilin varrella juuri puolimatkassa Memfiin ja Theban välillä.

Hyväksyin Sebekin ehdotuksen, sillä pidin neuvonantajan käyttämistä tässä yhteydessä sallittuna.
Viisauttahan on myös ympäröidä itsensä toisten viisaudella. Sebek kertoi vielä, että vanhan velho
oli yksi seitsemästä viisaasta, jotka perivät ihmiskunnan viisauden aikojen alussa. Niilin rannoilla
kerrottiin myös, että vanha velho sai ohjausta ennustuksiinsa itseltään viisauden jumala Thothilta,
Kuninkaalliselta Ibis-linnulta. Lähdimme siltä istumalta matkustamaan vanhan ystäväni Sebekin
kanssa Niilin vastavirtaan kohti vanhan velhon saarta.

Saavuimme perille keskiyöllä kun täysikuu oli korkeimmillaan. Nousin Sebekin selästä saaren
rantatörmälle äänettömin kissanaskelin kun kaunis kuutamo kiillotti mustaakin mustempaa
turkkiani. Lähestyin vanhan velhon majaa ja samassa olinkin jo sen ovella. Koputin ovea ja samassa
ääni sisältä kehotti minua astumaan sisään majaan. Niin teinkin. Sisällä askeettisessa majassa
vanha velho istui lattialla. Hän oli pukeutunut nuhjuiseen riepuun, joka peitti hänen kasvonsa.
Kerrottiin, että hän ei milloinkaan antanut kenenkään nähdä kasvojaan. Vanha velho tervehti minua
sisällä ystävällisesti ja kehotti minua istumaan itseään vastapäätä. Tervehdin häntä ystävällisesti ja
istuuduin alas.

-Mikä saattelee sinut tänne, oi Kuolematon Kissa?, velho aloitti keskustelun.

Kerroin tilanteeni totuudenmukaisesti vanhalle velholle ja pyysin oraakkelia, joka kertoisi oikean
vastauksen faaraon seuraavaan arvoitukseen. Velho istui hetken mietteliääni. Sitten hän tarttui
akasiapuun varpuun, jonka piikillä hän pisti itseään sormeen. Sormesta valuvan veripisaran hän pisti
suuhunsa. Tämän johdosta hän sai ilmeisesti ilmestyksen. Sitten hän lausui sanat:

-Yön siivet suunnistavat äänen heijastuksien perusteella, eivät silmien heijastuksien perusteella.

Kiitin vanhaa velhoa oraakkelista ja poistuin majasta kuutamoyön sydämeen.

39
 Kuolemattomuus

Kun uudenkuun alku alkoi lähestyä lähdimme vanhan ystäväni Sebekin kanssa palatsistani
Memfiistä kohti faaraon palatsia Thebassa Niilin yläjuoksulla. Matkustin jälleen Sebekin selässä.
Matkan aikana varoimme virtahepoja. Samalla kun matka eteni panin merkille, kuinka lepakot
kiertelivät ilmassa vimmatusti ja pyydystelivät sudenkorentoja. Tässä lajissa ne olivat varsin
taitavia. Muistin sen , mitä vanha velho oli sanonut ja aavistin jo, että toinen arvoitus koskisi juuri
noita yön siivekkäitä olentoja.

Juuri ennen seuraavan uudenkuun sirpin ilmestymistä Sebek saatteli minut rantakaislikkoon faaraon
kuninkaallisen palatsin lähistöllä. Minun noustua maihin Sebek vajosi taas Niilin syvyyksien
pyörteisiin. Astelin kohti faaraota äänettömin kissanaskelin ja taas löysin hänet tarkkailemasta
tähtitaivaan asemia ja liikkeitä. Hän näytti tälläkin kerralla ikään kuin yllättyneeltä nähdessään
minut ilmielävänä edessään. Vaihdoimme ystävälliset tervehdykset. Sitten faarao lausui seuraavat
sanat.

-Olen kutsunut sinut tänä yönä tänne mahtavaan mittelöön, oi Kuolematon Kissa. Hävinnyt
osapuoli häviää kuolemattomuutensa, mutta voittaja voittaa kansakunnalleen ja jokaiselle sen
jäsenelle yhdeksän elämää. Oletko valmis tähän mittelöön? Oletko valmis kuulemaan toisen
arvoituksen?
-Olen valmis. Kerro arvoituksesi, vastasin.

Samassa faarao napsautti sormiaan ja hänen palvelijansa toi paikalle taitellun kangasnyytin. Sitten
faarao lausui seuraavat sanat.

-Totisesti tiedän, että sinulla on hämärännäköä, oi Kuolematon Kissa! Smaragdinvihreille

silmillesi tämä yö on kirkas kuin valkein päivä. Mutta katsopas tätä nyyttiä, oi Kuolematon Kissa!
Nyytti sisältää lepakon, jonka palvelijani on pyydystänyt elävänä. Lepakon silmät ovat sidotut
tiiviisti kangaspalalla ja narulla. Kun uudenkuun terävin sirppi ilmestyy pilvien takaa, palvelijani
avaa tuon nyytin. Toinen arvoitukseni on seuraava: Uskotko jos vakuutan, että kun palvelijani avaa
tämän nyytin, lepakko sen sisällä nousee siivilleen ja pyydystää sudenkorennon ilmasta ilman että
kukaan poistaa sidettä sen silmiltä? Miten arvaat, oi Kuolematon Kissa?

Muistin vanhan velhon sanat ja vastasin:

-Uskon sinua, oi Kuolematon Horus. Tiedän, että lepakoilla on tällainen salainen kyky. Yön siivet
suunnistautuvat äänen heijastuksien perusteella, eivät silmien heijastuksien perusteella.
-Tämäkö on vastauksesi?, faarao kysyi.
-Vastaukseni on: Lepakko, jonka silmät ovat sidotut, pyydystää kyllä sudenkorennon.
-Katsotaaan, sanoi faarao.

Samassa uudenkuun terävin sirppi ilmestyi pilvien kätköstä ja faaraon palvelija avasi nyytin. Sen
sisällä oli tosiaankin lepakko, jonka silmät olivat sidotut kangaspalalla ja narulla. Ja siinä samassa
silmänräpäyksessä lepakko nousi siivilleen ja pyydysti ilmasta sudenkorennon.

-Olen voittanut!, huudahdin.

-Totta tosiaankin, oi Kuolematon Kissa. Olet ansainnut kansallesi yhdeksän elämää., vastasi faarao
tähän.
-Totta virkot , oi kuolevainen Ran Poika. Yhtä totta kuin tuo kuu, joka ensin kasvaa, saavuttaa
täyden loiston ja sitten pimenee. Yhtä totta kuin, että aurinkosi on kerran laskeva taivaanrannan
taakse, oi kuolevainen Ran Poika. Yhtä totta kuin, että ruumiisi on kerran kaipaava haudan lepoon
40
ja silloin Ba - sielusi erkanee sinusta linnun hahmossa samalla kun Ka-henkesi vaeltaa varjona
vierellä ja ne molemmat pyrkivät lentäen vaikeakulkuisen tien perille Amentiin, vainajien
asuinsijoille Lännen Maassa. Jos sen taipaleen tästä maailmasta Imentetin luo taiten taitat, olet
perillä yhtyvä Osiriksen Ba-sieluun ja Ka-henkeen. Mutta varo vain, etten ole lähelläsi silloin kun
ruumiisi kaipaa haudan lepoon, sillä kissojen luonnossa on pyydystää lintuja!

-Totta virkot, oi kuolematon Kissa! Luuni ovat jo nyt vanhat vuosikymmenten painosta ja tiedän,
että minulla ei ole enää kovin paljon aikaa tässä maailmassa. Mutta siitä huolimatta kerron sinulle
nyt, että seuraava mittely viisaudessa välillämme käydään juuri hetkeä ennen seuraavan uuden
kuun sirpin ollessa terävimmillään. Pyydän sinua ilmestymään myös tuolloin paikalle, Oi
Kuolematon Kissa. Näkemiin ja hyvää yötä.

Näin lausuttuaan faarao katosi palvelijoineen kuninkaallisen palatsinsa kätköihin ja hetkeä

myöhemmin Sebek nousi Niilin syvyyksien virtauksista rantatörmälle. Nousin taas Sebekin selkään
ja lähdimme saman tien matkaan Niilin myötävirtaan kohti palatsiani Memfiissä. Matkan aikana
lepakot kiertelivät vimmatusti ilmassa pyydystellen sudenkorentoja. Kuun terävin sirppi ja taivaalle
juuri tuona yönä noussut kirkas Sothis-tähtönen, egyptiläisten rakas Aamutähti, jota kreikkalaiset
kutsuivat Siriukseksi, valaisivat matkamme kulkua.

Toinen oraakkeli

Muutaman viikon kuluttua tapaamisestamme faarao lähetti viestinviejänsä kolmannen kerran

luokseni papyruskirjeineen, jossa hän kirjoitti seuraavan arvoituksen olevan edellistäkin
vaativampi. Myös panokset olivat tällä kertaa entisestäänkin suurentuneet, hän kirjoitti
papyruskirjeessään hieroglyfein: Voittaja voittaa ylivallan koko Egyptin maassa ylitse hävinneen
kuninkaan valtakunnan kun taas hävinnyt häviää koko valtakuntansa rikkauksineen päivineen.
Hävinneen osapuolen on myöskin jäätävä palvelijaksi voittaneen osapuolen palatsiin tahtoi hän sitä
tai ei. Luvassa oli siis totinen mittelö!

Lähdimme siltä istumalta matkustamaan vanhan ystäväni Sebekin kanssa Niilin vastavirtaan kohti
vanhan velhon saarta. Saavuimme perille vanhan velhon saareen täysikuun ollessa taas
korkeimmillaan. Saaressa vanha velho otti minut majassaan taas ystävällisesti vastaan. Kun pyysin
uutta oraakkelia, velho otti taas akasiapuun varvun ja pisti itseään sormeen sen piikillä. Sormesta
valuvan veripisaran hän pisti suuhunsa. Näin hän sai kai tälläkin kerralla ilmestyksen. Sitten hän
lausui seuraavat sanat.

-Vasen puoli hopeinen vähenee, oikea puoli kultainen ojentautuu.

Ymmärsin heti, mihin vanha velho viittasi ja huudahdin: “Kuu!”. Tiesin nimittäin, että kuu oli
Egyptin maassa aina vasemmalta puoleltaan valkea kun se väheni, mutta kasvava uusikuu oli
valkea oikealta puolelta. Näin oli ollut jo aikojen alusta. Faaraon viimeinen kysymys koskisi siis
varmasti kuuta ja sen vaiheita, päättelin mielessäni. Tunsin suurta voitonvarmuutta samalla kun
kiitin velhoa oraakkelista ja tein jo lähtöä. Mutta ennen kuin ehdin poistua majasta, vanha velho
lisäsi vielä:

-Varokin, että et kompastu omaan nokkeluuteesi, oi Kuolematon Kissa!

Sanat kaikuivat mielessäni kun tähystin eteenpäin ja Sebek ui Niilin myötävirtaan kohti Memfistä.

41
 Valta Egyptin maassa

Kun uudenkuun alku alkoi lähestyä lähdimme vanhan ystäväni Sebekin kanssa palatsistani
Memfiistä kohti faaraon palatsia Thebassa Niilin yläjuoksulla. Matkustin jälleen Sebekin selässä.
Matkan aikana varoimme virtahepoja. Tarkkailin taivasta, mutta kuu oli tuolloin pilvessä. Tiesin
kuitenkin , että uudenkuun terävimmän sirpin hetki oli lähellä, sillä kolmaskymmenes päivä oli
tullut umpeen.

-Kauho rivakammin! Hetki on lähellä!, käskin Sebekiä. Ja Sebek teki työtä käskettyä.

Matkamme kuluessa ryhdyin pohtimaan vanhan velhon oraakkelia. Mitä enemmän asiaa pohdin,
sitä suurempi epäilys valtasi mieleni. Voisiko vanha faarao olla todellakin niin yksinkertainen näin
vakavassa mittelössä, että hän kysyisi yksinkertaisesti, kummalta puolelta uusi kuu nousee? Ja mitä
enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän olin vainuavinani vanhan faaraon juonikkuuden. Entäpä jos
vanha velho oli samassa juonessa faaraon kanssa? Pystyinkö lopulta luottamaan edes Sebekiin?
Kenties faarao, joka hänkin hallitsi magian salat, oli päättänyt taikuuden keinoin kääntää
kuunkierron suunnan? Näin pohdiskelin mielessäni kun matkamme päämäärä lähestyi.

Juuri ennen uudenkuun sirpin ilmestymistä Sebek saatteli minut rantakaislikkoon faaraon
kuninkaallisen palatsin lähistöllä. Minun noustua maihin Sebek vajosi taas Niilin syvyyksien
pyörteisiin. Astelin kohti faaraota äänettömin kissanaskelin ja löysin hänet tarkkailemasta pilvistä
yötaivasta. Ilma väreili jännityksestä. Faaroa näytti tälläkin kerralla ikään kuin yllättyneeltä
nähdessään minut ilmielävänä edessään. Vaihdoimme ystävälliset tervehdykset. Sitten faarao lausui
seuraavat sanat.

-Oi Kuolematon Kissa! Tänä yönä ratkaistaan kansakuntiemme ja kuninkuutemme kohtalot! Astu
lähemmäs Oi Kuolematon Kissa! Kuule viimeinen arvoituksistani! Vai pelkäätkö?
-En pelkää, vastasin faaraolle, Kerro viimeinenkin arvoituksistasi, Oi Ran Poika.
-Suuntaa katseesi pilviin, oi Kuolematon Kissa. Siellä pilviverhon takana uuden kuun terävin sirppi
on juuri kehkeytymässä. Sinun tehtäväsi on arvata, Oi Kuolematon Kissa, kummalta puolelta
uudenkuun sirppi kehkeytyy tänä yönä, vasemmalta vai oikealtako. Miten arvaat , Oi Kuolematon
Kissa?

Haistoin faaraon juonen kuin mädäntyneen kalan. Faaraon ääni uhkui itsevarmuutta. Olin jo täysin
varma, että faarao oli taikuudella muuttanut asioiden luonnollisen kulun. Siksi vastasin:

-Vasemmalta, oi Ran Poika. Tämä kuu pilkottaa vasemmalta ja oikea puoli on varjossa.
-Tämäkö on vastauksesi, oi Kuolematon Kissa?, kysyi faarao.
-Tämä. Kuu nousee tänä yönä vasemmalta, vastasin.
-Katsotaan, sanoi faarao.

Samassa pilviverhot alkoivat taivaalla hälventyä. Lukemattomat sadattuhannet yötaivaan tähdet

paljastivat sinä hetkenä surumieliset silmänsä minulle. Kirkkaimpana yötaivaan tähdistä loisti
Sothis, kreikkalaisten Sirius. Mutta kuu loisti poissaolollaan yötaivaan kirkkaiden tähtien seassa.

-Oletko taikonut kuun näkymättömiin?, ehdin jo sanoa faaraolle.

-En, kyllä se ilmaantuu vielä, vastasi faarao tähän.

42
Samassa uuden kuun terävin sirppi ilmaantui taivaankannen laitaan pilviverhon takaa. Ällistykseni
oli tuolloin suuri kun huomasin, että Kuun kultainen sirppi oli oikealla puolella. Uuden kuun vasen
puoli oli varjoisa puoli. Faarao siis ei ollut syyllistynyt magiaan, eikä luonnon järjestystä ollut
rikottu.

Sitten faarao lausui seuraavat sanat.

-Kuten huomaat , oi Kuolematon kissa, Uusi kuu nousee aina oikealta puolelta. Vasen puoli
hopeinen vähenee, oikea puoli kultainen ojentautuu. Tämän johdosta olet juuri hävinnyt koko
valtakuntasi ja voimasi ja kuninkuutesi minulle ja sinun itsesi on puolisoinesi tästä päivästä lukien
palveltava minua palatsissani siihen päivään saakka, jolloin ruumiini kuolee. Sen jälkeen kun Ba-
sieluni eroaa ruumiistani ja Ka-henkeni kulkee varjona vierellä, olet vapaa.

-Oi ja voi!, huudahdin.

-Koska minulla on nyt valta yli kissojenkin, annan minä nyt kissoja koskevan mahtikäskyni.
Ensimmäinen kansakuntaasi koskeva määräykseni on , että kissat eivät enää saa kävellä kahdella
jalalla Egyptin valtakunnassa eivätkä käydä kauppaa. Heidän on käveltävä tästä päivästä lukien
nelinkontin , sillä se on heille sopivampaa. Heidän tehtävänsä on nimittäin tästä päivästä lukien
asua ihmisten kodeissa ja pyydystää siellä hiiriä, jotka ovat Egyptin maan todellinen riesa. Sinusta ,
Nedjem, minä teen kuninkaallisen palatsini hiirenpyydystäjien kenraalin. Mitäs tähän sanot?

-Oi ja voi!, huudahdin toisen kerran.

-Jos taas kissan isäntä tai emäntä kuolee ennen aikojaan, on kissa kaikinpuolin vapaa kulkemaan
missä lystää. Mutta olipa kissa vapaa tai kotitalouden jäsen, hänen on tästä lähtien aina
pyydystettävä hiiriä. Kissat eivät saa enää puhua Egyptin ihmisten kieltä, sillä he kuitenkin
käyttäisivät sitä vain väärin juoruillakseen keskenään ihmisten asioista. Hieroglyfien tulkitsemisen
taidon he sen sijaan saavat säilyttää, mutta he pitäköön tämän taidon kaikilta salassa!

-Oi ja voi!, huudahdin kolmannen kerran.

-Mutta kuolemattomuutesi saat säilyttää Oi Kuolematon Kissa. Ja koska kissat olivat kerran
mahtavia silmäätekeviä Egyptin maassa, annan kuninkaallisen määräykseni varjella ja kunnioittaa
kissojen henkeä kaikissa olosuhteissa. Kissat saavat säilyttää yhdeksän henkeään, koska sen sinä
heille rehellisesti ansaitsit, mutta kun kissa menettää viimeisenkin hengistään, kaipaa hänenkin Ba-
sielunsa Manalaan. Mutta se ihminen, joka riistää kissalta tämän yhdeksännen hengen, sitä on
rangaistava kuolemalla ja hänen muistonsakin on pyyhittävä aikakirjoista. Voi häntä! Tämä olkoon
tästä lähtien Maat Egyptin maassa niin totta kuin minä olen faarao.

Tämän lausuttuaan faarao oli vaiti. Samoin vaiti olin minä. Samassa uhrituli kuunjumala Khonsulle
sytytettiin läheisen temppelin alttarilla.

43
 Thoth ja profetia

Kun uhrituli sytytettiin kuunjumala Khonsulle läheisessä temppelissä, lankesin minä nelinkontin
faaraon mahtikäskyn voimasta ja ymmärsin, että näin oli minun tästä lähtien kuljettava elämäni
jokaisena päivänä. Faarao suki tyytyväisenä tekopartaansa. Samassa vanha velho ilmestyi vanhoissa
rääsyissään uhrisavun patsaasta ja asteli savupatsaan keskeltä minua ja faaraota kohti. Kun velho oli
astellut eteemme, hän riisui peittävän rääsyn kasvojensa edestä niin, että näimme hänen salatut
Ibis-kasvonsa.

-Thoth! Itse Kuninkaallinen Ibis-lintu, Viisauden Herra!, huudahti faarao , joka oli yhä vierelläni.
Omasta suustani en saanut aikaiseksi kuin surkean naukaisun. Sitten Thoth lausui seuraavat sanat.

-Voi sinua Kuolematon Kissa! Etkö kuunnellut viisauden ääntä? Katso nyt, minkä sait aikaan
itsellesi! Kompastuit kerrankin omaan viekkauteesi! Hallitsit kerran mahtavaa imperiumia, mutta
nyt se katoaa kuin usva tuulen tieltä. Olet kuin Aamuruskon Poika, kirkas Kointähti: Taivastakin
ylemmäs kurkotit, mutta alas maan päälle lankesit! Totisesti putoat korkealta! Silmäsi ovat herkät
pimeässä, mutta etkö näe sitä, mitä tapahtuu kirkkaassa päivänvalossa aivan edessäsi? Etkö
tiennyt, että vanhojen jumalien mahti on heikentymässä? Emme voi enää vaikuttaa
taivaankappaleiden liikkeisiin.

-Egyptin ja koko maailman tulevaisuus on kolmen profeetan käsissä, jotka kukin omalla tavallaan
todistavat Yhden Jumalan voimasta. Heidän nimensä ovat Mooses, Jeesus ja Muhammad. Mooses
profetoi hepreaksi, Jeesus arameaksi ja Mohammad arabiaksi. Mooses johtaa juutalaista kansaa,
Jeesus lohduttaa kristityiksi kutsutut ja Muhammad asustaa muslimien sydämessä. Heillä kullakin
on oleva pyhät kirjoituksensa: Mooseksen kirjoituksia tullaan kutsumaan Tooraksi, Jeesuksesta
tulevat todistamaan kristityt evankelistat ja Muhammadin kirjoittama pyhä kirja on oleva nimeltään
Koraani. Omalla tavallaan kukin heistä ohjaa ihmiskuntaa oikeamielisyyteen, rauhaan ja pyhyyteen,
vaikka maailma, Perkele ja liha kiskovat ihmiskuntaa vastakkaiseen suuntaan: itsekkyyteen, sotaan
ja levottomuuteen.

Tämän lausuttuaan Thoth käveli takaisin savupatsaaseen ja katosi.

44
 ELÄMÄN

IHANA

UNI

eli:

La Carne, la Morte e il Diavolo nella Letteratura Romantica

45
 Kuva:
Pyhä Anna opettaa Neitsyttä lukemaan.
Lasimaalaus 1420-luvulta.
All Saints Church, York, Englanti.

46
 Olipa kerran sangen sorea neitonen,
jonka nimi oli Neiti Näppärä.
Tämä on hänen tarinansa.

Maailma

Aamuvarhaisella Neiti Näppärän ovelle koputettiin. Ovella oli Maailma. Maailma kävi
haastelemaan.

-Hyvää huomenta, rakkaani. Et ehkä tunne minua vielä, mutta tulet kyllä vielä tuntemaan. Olen
Ruhtinas Maailma. Olen tullut näyttämään sinulle kaikki maailman rikkaudet, ihanuudet ja
ylellisyydet. Tuletko kanssani?
-Ahaa, oikein ruhtinas! No, ei kai tässä muu auta kun laittaa parhaat päälle ja lähteä matkaasi.
-Oikein hyvä, laita vain parhaat päälle niin lähdetään matkaan.
-Ok. Mutta minun pitää hieman laittautua. Sinistä huulipunaa huuliin ja sen sellaista…..

Neiti Näppärä meni kylpyhuoneeseen laittautumaan. Tulee hetken päästä takaisin punaista
huulipunaa huulissaan ja päällään kolmanneksi lyhin hameensa ja kolmanneksi pisimmät
korkokengät jalassaan.
-Hyvä on, rakkaani. Nyt lähdetään……..
-Niin tehdäänkin!, sanoi Neiti Näppärä ja niin he lähtivät yhdessä. Maailma vei Neiti Näppärän
suuren meren rannalle, jossa oli maailman suurin maailmanpyörä. Sitten he istuutuivat
maailmanpyörään ja korkkasivat absinttipullon. Maailmanpyörästä käsin Neiti Näppärän näki
kaikki maailman rikkaudet, ylellisyydet ja ihanuudet. Kun Maailma oli näyttänyt ne Neiti
Näppärälle, Maailma kysyi:
-Tahtoisitko omistaa kaikki nämä ihanuudet, ylellisyydet ja rikkaudet?
-No, tottahan toki. En pane lainkaan vastaan tuohon, sanoi Neiti Näppärä.
-No, hyvä on. Sinä saat ne, sanoi maailma viekkaasti punoen juonta. Maailma nimittäin aikoi pian
iskeä Neiti Näppärää tietotulvalla. Mutta juuri kun Maailma oli aikeissa iskeä Neiti Näppärää
tietotulvalla, Neiti Näppärä keksi sanoa:

-Jos sinä kerran olet Maailma, onko totta, että voit olla yhtälailla pieni kuin suurikin asia?
-Kyllä, juuri näin asianlaita on. Maailmaan kuuluu kaikki maailman asiat, niin pienet kuin suuretkin
asiat.
-Onko sitten niin, että voit olla ihan pikkiriikkinenkin asia?
-Kyllä voin. Ihan pienenpieni asia. Kyllä vain.
-Voisitkohan demonstroida tuon. En nimittäin usko, ennen kuin näen tuon omin silmin.
-Jaaha, jaaha. Että oikein demonstrointia vaaditaan. Miten voisin tuon demonstroida sinulle, että
uskoisit?
-Katsopas esimerkiksi tätä tyhjää absinttipulloa. Voitko mitenkään tulla niin pieneksi, että mahtuisit
tämän pullon sisään?
-Kyllä voin, tuohan on aivan helppoa, sanoi Maailma.

Samassa Maailma sujahti sisälle absinttipulloon. Mutta Neiti Näppäräpäs olikin ovelampi kuin
Maailma ja sulki pullon suun korkilla Maailman jälkeen. Ja sinne pulloon Maailma sitten jäikin.
Maailman Neiti Näppärä lähetti pullopostina maailmalle, itse hän käveli meren rannasta suoraa
päätä kotiin mukanaan kaikki Maailman rikkaudet.

47
 Liha

Keskipäivän hetkellä Neiti Näppärän ovelle koputettiin. Ovella oli Liha. Liha kävi haastelemaan.
-Hyvää päivää, rakkaani. Et ehkä tunne minua vielä, mutta tulet kyllä vielä tuntemaan. Olen
Ruhtinas Liha. Olen tullut näyttämään sinulle kaikki lihalliset ilot ja ihanuudet, kaikki rakkauden
haaveet täyttyvät syleilyissäni. Tuletko kanssani?
-Ahaa, oikein ruhtinas! No, ei kai tässä muu auta kun laittaa parhaat päälle ja lähteä matkaasi.
-Oikein hyvä, laita vain parhaat päälle niin lähdetään matkaan.
-Ok. Mutta minun pitää hieman laittautua. Punaista huulipunaa huuliin ja sen sellaista…..

Neiti Näppärä menee kylpyhuoneeseen laittautumaan. Tulee hetken päästä takaisin sinistä
huulipunaa huulissaan ja päällään toiseksi lyhin hameensa ja toiseksi pisimmät korkokengät
jalassaan.
-Hyvä on, rakkaani. Nyt lähdetään……..
-Niin tehdäänkin!, sanoi Neiti Näppärä ja niin he lähtivät yhdessä.
Liha saatteli Neiti Näppärän Rakkauden puutarhaan. Rakkauden puutarhassa Neiti Näppärä sai
kokea kaikki inhimillisen ja jumalaisen rakkauden ihanuudet ja tuskat. Hän oli ensimmäinen Eeva
ensimmäisen Adamin sylissä, Eroksen rakastettu Psykhe, Laulujen laulun Neito, Sapfo ja hänen
rakastettunsa, Ruusuromaanin ruusu, Lady Marion, Guinevere, Julia Romeon syleilyissä,
Kamelianainen, Woolfin Orlando, Ruusunen ja Lumikki samassa silmänräpäyksessä………

Siinä samassa, kokiessaan rakkauden ihanuuksia ja suruja, Neiti Näppärä alkoi kirjoittaa runoja
kokemuksistaan rakkauden puutarhassa. Lopulta runoista alkoi kehkeytyä kirja, salaperäisempi ja
mystisempi kuin mikään muu ihmiskäden kirjoittama kirja, joka oli koskaan kirjoitettu.

Siinä hytinässä Neiti Näppärä sai tyttärenkin. Kauniimman kuin kevätkellot. Kauniimman kuin
joutsenet lammella. Kauniimman kuin ensilumi. Kauniimman kuin keskikesän yötön yö.
Kauniimman kuin vesipisarat liljankukissa. Kauniimman kuin Kuolema. Niimpä hän kutsui
tytärtään Elämäksi. Hänen kanssaan Neiti Näppärä oli sangen onnellinen. Ja kun hän oli saanut
kirjansa kirjoitettua, Neiti Näppärä huokaisi hetken uupuneena.
“Olipas tuo kaikki ihanaa! Niin synkkää ja julmaa, mutta niin ihastuttavan ihanaa!”

Liha hymyili tuolloin viekkaasti, sillä se punoi juonta. Liha nimittäin aikoi iskeä Neiti Näppärää
reduktionismillä: “Kaikki on vain lihaa“. Mutta juuri kun Liha oli aikeissa iskeä Neiti Näppärää
reduktionismillä, Neiti Näppärä keksi sanoa:
“Hetkinen, mutta minullehan on tänään ystäviä tulossa kyläilemään! Minun pitää laittaa heille
ruokaa!”
Samassa Neiti Näppärä tarttui Lihaa jalasta kiinni ja tuuppasi Lihan keittiönsä lihamyllyyn. Siinä
hän mylläsi Lihasta jauhelihaa. Jauhelihasta hän taitteli lihamureketta, jonka hän paahtoi uunissa.
Kun ystävät saapuivat, Neiti Näppärä tarjoili heille lihamureketta. Lihamureke oli erinomaista ja
ystävät kiittelivät Neiti Näppärän kokkaustaitoja. Yhdessä heillä oli sangen lystikästä sinä iltana.
Sitten vieraat lähtivät ennen keskiyötä.

Perkele

Keskiyöllä ovelle taas koputettiin. Neiti Näppärä meni avaamaan. Elämä oli tuolloin jo nukkumassa.
Ovella oli pääkallomies viikatteineen. Seurasi seuraava keskustelu.
-Hyvää iltaa, rakkaani. Et ehkä tunne minua vielä, mutta tulet kyllä vielä tuntemaan.
Olen Perkele. Toinen nimeni on Kuolema. Kolmas nimeni on Synti. Yhtäkaikki: olen Pimeyden
Ruhtinas, olen tullut vaatimaan sieluasi tilille. Olet viettänyt täällä syntistä elämää, lihallista ja

48
maailmallista elämää ja osasi on täten kuolema. Meidän on tänä yönä määrä matkata ikuisen
aamuhämärän maahan ja siitä vielä tuonnemmas Haadeksen ikuisen pimeyden maahan….
-Ahaa, oikein ruhtinas! No, ei kai tässä muu auta kun laittaa parhaat päälle ja lähteä matkaasi.
-Oikein hyvä, laita vain parhaat päälle niin lähdetään matkaan.
-Ok. Mutta minun pitää hieman laittautua. Mustaa huulipunaa huuliin ja sen sellaista…..

Neiti Näppärä menee kylpyhuoneeseen laittautumaan. Tulee hetken päästä takaisin mustaa
huulipunaa huulissaan ja päällään lyhin hameensa ja pisimmät korkokengät jalassaan.
-Hyvä on, rakkaani. Nyt lähdetään……..
-Odotapas vielä pieni hetki, kultaseni………tuntuu , että sinä pikkasen tuoksut joltakin…….ihan
kuin vuohipukilta! Voisitko itsekin hieman siistiä itseäsi, että rohkenen lähteä kanssasi…?

Pimeyden ruhtinas nolostuu hieman, mutta vastaa sitten:

-Hyvä on , hyvä on. Laitan hieman parfyymiä kaulaani………

Pimeyden ruhtinas menee kylpyhuoneeseen parfymoimaan itseään. Palaa hetken kuluttua takaisin.
-Oijoi! Vieläkin haisee vuohipukilta! Laitapa oikein kunnolla sitä parfyymiä!

Pimeyden Ruhtinas menee takaisin kylpyhuoneeseen ja laittaa hieman enemmän parfyymiä. Palaa
hetken kuluttua takaisin…….
-No, entäs nyt? Sopisiko tämä teille, arvon neito?
-Ei ja ei. Ei alkuunkaan. Laita vieläkin sitä parfyymiä että päästään lähtemään…….Äkkiä nyt!
Pimeyden ruhtinas meni vielä kerran kylpyhuoneeseen ja sumutti itseään parfyymillä niin paljon,
että että ei enää nähnyt selvästi eteenpäin. Puolisokeana hän palasi takaisin olohuoneeseen.
-Entä nyt? Sopisiko vihdoinkin, että lähdemme?
-No tottahan toki! Lähdetään vain!, Neiti Näppärä huikkasi ja tuuppasi pupujussinmuotoisen tyynyn
olohuoneen sohvalta Pimeyden ruhtinaan syliin.
-Ohhoh, oletpas sinä pehmeä!, huudahtaa Pimeyden Ruhtinas tunnustellessaan tyynyn muotoja.
-No, se on vain siksi, että paremmin viihtyisit seurassani, sanoi Neiti Näppärä.
-Ohhoh, onpas sinulla pitkät korvat!, ihmettelee Pimeyden Ruhtinas.
-No, se on vain siksi, että paremmin kuulisin sinun rakkaudentunnustuksesi, sanoo Neiti Näppärä.
-Ohhoh, onpas sinulle pitkät viiksetkin!, sanoo Pimeyden Ruhtinas.
-Nyt turpa kiinni tai tulee tupenrapinat! Lähdetään!, sanoi Neiti Näppärä, ja taputti hellästi
Pimeyden Ruhtinaan tiukempaakin tiukempien nahkahousujen verhoamaa takapuolta.
-Ohhoh, no lähdetään sitten!
Pimeyden Ruhtinas lähti pupujussityyny kainalossaan menemään kohti Haadeksen valtakuntaa.
Neiti Näppärä sulki oven heidän perässään ja hymyilee tyytyväisenä.

Sinä yönä Neiti Näppärän tytär, Elämä heräsi nähtyään pahaa unta.
“Missä olohuoneen pupujussityyny on?, kysyi tytär Neiti Näppärältä.
“Musta Pekka vei sen. Mutta nuku sinä ihan rauhassa vain. Hän ei tule enää takaisin. Huomenna
hankin sinulle uuden pupujussityynyn. “ Sitten Neiti Näppärä lauloi tyttärelleen kehtolaulun. Tämän
kuultuaan tytär rauhoittui, nukahti ja näki kaunista unta. Neiti Näppärä nukahti tyttärensä viereen ja
hänkin näki kaunista unta. Ja Jumala taivaassa katsoi heihin suopeasti hymyillen.

Sen pituinen se.

49
50
KRISTUKSEN

KYYNELEET

51
 .

Kuva:
Orazio Gentileschi: Luutunsoittaja. n. 1612-1615.
National Gallery of Arts: Washington D. C., USA.

52
Olipa kerran tyttö ja poika. Poika oli vain tavallinen sikopaimen, mutta tyttö oli kuninkaantytär.
Kuninkaantytär asui kuninkaanlinnassa vanhempiensa, kuninkaan ja kuningattaren kanssa.
Sikopaimen asui pienessä majassa sikolätin vieressä aarniometsän laidassa. Sikopaimen asui
majassa yksin, koska molemmat hänen vanhempansa olivat kuolleet vuosia sitten. Siellä majassaan
sikopaimen eleli yksinkertaisesti ja söi niukkaa ja yksinkertaista leipää, jonka hän ansaitsi omalla
työllään sikopaimenena.

Kerran tapahtui niin, että kuninkaantytär lähti hovineitojensa kanssa kävelylle kuninkaanlinnan
puutarhaan. Tuona päivänä oli kuninkaantyttären syntymäpäivä, hän täytti viisitoista vuotta. Koska
kuninkaantytär oli kuvankaunis varreltaan, hänellä oli jo tuon ikäisenä valtakunnassa joukoittain
kosijoita. Suunnaton määrä lahjoja, joita kuninkaantytär kosijoiltaan sai syntymäpäivänään, täyttivät
kaikki kuninkaanlinnan huoneet niin, että kuninkaan oli pakko tehdä päätös rakennuttaa uusi linna,
koska hän oli niin hempeämielinen, että ei raaskinut heittää yhtäkään lahjaa pois.

Oli kuninkaantyttären ilon päivä, hänen syntymäpäivänsä, mutta hänen sydämensä täytti kuitenkin
selittämätön suru. Kuninkaan tytär samoili kuninkaanlinnan puutarhan kukkien keskellä ja
hovineidot seurasivat häntä joka askeleella. Hovineidot rupattelivat iloisesti keskenään ja ylistivät
ääneen kuninkaantyttären kauneutta, mutta tämä vain lisäsi kuninkaantyttären surumielisyyttä.
Sydämessään kuninkaantytär tunsi olevansa valtavan yksinäinen.

Kuninkaanlinnan puutarha oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Puutarhan puutarhuri oli istuttanut

sinne kukkia jokaista lajia maailmassa. Siellä oli ruusuja, narsisseja, orkideoita, liljoja ja kaikkia
muitakin lajeja väriloistossaan säteileviä, hyväntuoksuisia kukkia. Siellä kasvoi kaikkien noiden
väriloistossaan säteilevien kukkien joukossa yksi vaatimattoman näköinen ja pahanhajuinen
siankärsämö, jota kaikki muut kukat halveksivat.

Tuona surumielisyyden hetkenä tämä yksinäinen siankärsämö keskellä kaikkia niitä ruusuja,
orkideoita, liljoja, narsisseja, loisti kuninkaantyttären silmissä ihmeellisen loisteliaana ja kauniina
kun auringonsäde osui juuri sen kasteiseen kukkaan. Hetken mielijohteesta kuninkaantytär poimi
juuri tuon kukan, pahanhajuisen siankärsämön käteensä, puristi sitä rintaansa vasten ja huudahti:
“Haluan tänään lähteä tapaamaan tavallista kansaa ja tietää, miten he elävät. Hovineidot,
naamioitukaamme! Pukekaamme yllemme tavallisen kansan rääsyt ja kulkekaamme seuraavan
vuoden ajan tuntemattomina tavallisen kansan parissa! Palatkaamme takaisin kun täytän
kuusitoista vuotta. ”

Siispä kuninkaantytär hyvästeli vanhempansa, kuninkaan ja kuningattaren, ja lähti linnasta

hovineitoineen nunniksi tekeytyneenä. Kasvoilleen kuninkaantytär asetti hunnun, että kukaan ei
voisi nähdä hänen kauneuttaan. Kuninkaantytär ja hovineidot vaelsivat nunniksi tekeytyneenä
kylästä kylään ja kaupungista kaupunkiin, pelloilta pelloille ja niityiltä niityille, jokivarsilta
jokivarsille ja kumpareilta kumpareille. Matkaa tehdessään he näkivät kaikenlaista tavallista kansaa
ja tavallisen kansan elämänmenoa. He olivat pukeutuneet vaatimattomaan pellavakankaiseen
nuttuun, käyttäytyivät vaatimattomasti, rukoilivat kaikkien syntisten ja sairaiden puolesta ja tekivät
kaikenlaisia laupeudentekoja.

Palkkioksi vaivoistaan kuninkaantytär ja hovineidot saivat tavalliselta kansalta leipää, viiniä ja

vettä, eikä kukaan osannut epäillä heitä kuninkaantyttäreksi ja hovineidoiksi. Yönsä kuninkaantytär
ja hovineidot nukkuivat teltassa, joka oli heillä mukanaan. Samalla tuon vuoden kuluessa
kuninkaantytär oppi rakastamaan tavallista kansaa murheineen ja huolineen ja arvostamaan sen
työteliästä ahkeruutta ja vilpittömyyttä yli kaiken. Välillä kuninkaantytär itki itsensä uneen kiittäen
Jumalaa kaikesta siitä, mitä oli saanut kokea tavallisen kansan parissa ja toisaalta rukoili Jumalaa,

53
että hän olisi tehnyt hänet alunperinkin tavallisen kansan jäseneksi. Mutta Jumala oli vaiti, hymyili
vain.

Pian vuosi kului. Viimeisenä iltana ennen kotiinpaluunsa aikaa ja

kuusitoistavuotissyntymäpäiväänsä kuninkaantytär saapui hovineitoineen sen metsän laitaan, jossa
sijaitsi sikopaimenen maja ja sikolätti. Roima sikolätin haju löyhkäsi kauas ja metsän linnutkin
välttelivät ravinnon hankkimista sikolätin edustalta. Sikolätin haju kulkeutui pian myöskin
kuninkaantyttären sieraimiin, mutta sydämessään nöyränä hän päätti rohkaista mielensä ja voittaa
ylpeytensä, koska lähimaillakaan ei ollut muita asumuksia ja oli myöhäinen ilta, yö lähestyi jo.
Kuninkaantytär päätti kysyä majan asukkaalta, voisiko lähistölle pystyttää teltan jossa he voisivat
yöpyä, ja hovineidot seurasivat häntä majan ovelle.

-Kop kop kop, kuului pian sikopaimenen majan ovelta ja sikopaimen ponnahti ylös vuoteeltaan.
-Kuka siellä? , kysyi sikopaimen.
-Tervehdys teille! Olemme seitsemän nunnaa Jumalan armosta, jotka etsivät paikkaa pystyttää teltta
ja käydä makuulle, vastasi kuninkaantyttären ääni oven takaa.
-Hyvä on, se kyllä onnistuu. Käykää peremmälle, että näen kasvonne.
-Emme rohkene tulla sisään majaasi, koska nyt on jo myöhä, ilta on jo saapunut. Haluaisimme vain
luvan pystyttää telttamme metsän laitaan, vastasi ääni ovelta.
-Minun puolestani saatte luvan, vaikka metsä kuuluukin oikeastaan kuninkaalle, vastasi
sikopaimen.
-Kiitämme sinua, arvoisa sikopaimen, lausui kuninkaantytär.
-Lisäksi neuvoisin teille polun lähteelle, josta voitte ammentaa kirkasta vettä. Ette voi erehtyä siitä,
polku haarautuu oikealle kärrytiestä aivan metsän laidassa. Risteyksen kohdasta lähteelle on noin
50 metriä. Siellä voitte niin halutessanne virkistäytyä ja peseytyä, arvoisat nunnat.
-Kiitämme sinua suuresti, parahin sikopaimen.

Seitsemän tehtävää

Seuraavana aamuna sikopaimen heräsi varhain. Välittömästi herättyään sikopaimen havaitsi, että
hänellä ei ollut raikasta vettä majassaan, joten hän päätti lähteä ammentamaan sitä metsän laidassa
olevalta lähteeltä. Saavuttuaan lähteelle häntä odotti ilmestys: Kuninkaantytär oli riisunut huivinsa,
joka tavallisesti peitti hänen kasvonsa, ja hän ammensi vettä lähteestä juodakseen sitä. Sikopaimen
ei ollut koskaan eläessään nähnyt ketään niin kaunista olentoa kuin kuninkaantytär ja niinpä hän
rakastui palavasti kuninkaantyttäreen heti ensisilmäyksellä.

Samanaikaisesti kun sikopaimen , jolla oli herkät korvat, näki kuninkaantyttären kasvot ilmielävinä
edessään, hän myös kuuli, kuinka metsän linnut lauloivat tuona hetkenä aivan poikkeuksellisen
kauniisti. Mutta samanaikaisesti sikopaimen kuuli myös, kuinka keijukainen sammalmättäällä
nauroi makeasti hihitellen. Hetken aikaa he, sikopaimen ja kuninkaantytär, katselivat toinen
toisiaan hiljaisina , lumoutuneena.

-Tule vaimokseni, sanoi sikopaimen lopulta pitkän hiljaisuuden päätteeksi.

-Tiedäthän, että en voi, rakas ystäväiseni. Näethän: Olenhan nunna, sanoi kuninkaantytär.
-Tiedän, että et ole nunna, oi neito armain, vastasi sikopaimen tähän.
-Miten sinä sen voit tietää?, sanoi kuninkaantytär.
-Lintu lauloi, mutta keijukainen nauroi, sanoi sikopaimen.
-Puhut arvoituksin. Mitä tarkoitat?, sanoi kuninkaantytär.
-Linnut lauloivat poikkeuksellisen kauniisti, mikä tarkoittaa, että ole naimaton neitsyt. Mutta

54
keijukaisen nauru tarkoittaa, että toisaalta juksaat. Et ole nunna. Olet jotakin aivan muuta, olen
siitä täysin varma.
-Ahaa, olet sangen nokkela. Ja ilmeisesti sydämesi on myöskin vilpitön, koska kuulet ja näet
keijukaisia askareissaan. No, voisinhan minä oikeastaan vaimoksesi tullakin, mutta sillä on oma
hintansa.
-No, kerro, mikä on tuo hinta, oi neito armain, sanoi sikopaimen.

Silloin kopeus sai vallan kuninkaantyttären sydämessä ja niin hän lausui sikopaimenelle, jonka
sydän oli vilpitön, seuraavat kopeuden sanat:

Tulen vaimoksesi ja rakastan sinua ikuisesti jos ja vain jos ensinnäkin taitat minulle seppeleen
auringonsäteistä ja ompelet minulle kengät kuunsäteistä.

Jos ja vain jos toiseksi menet salaa yöllä kuun siltaa myöten Kuoleman saarelle ja palaat samaa
reittiä takaisin mukanasi ihanasti tuoksuva , maailman kaikkein kaunein ruusu.

Jos ja vain jos kolmanneksi keität minulle puuron seitsemän lohikäärmeen sydämestä, kätket
kultaisen avaimen kielesi alle ja säilytät salaisuuden enemmän kuin tuhat vuotta.

Jos ja vain jos neljänneksi taitat aarnikotkan sulasta itsellesi kynän, jolla kirjoitat tähtikuvioiden
välille sydämen ja pidät lupauksesi jopa kuolemankin ylitse.

Jos ja vain jos viidenneksi sukellat virheettömän, maailman kallisarvoisimman helmen maailman
syvimmän laguunin pohjalta ja asetat tuon helmen kuninkaalliseen kruunuuni.

Jos ja vain jos kuudenneksi taltutat Pegasoksen taivaalla ja ratsastat yksisarvisella hurjan
ratsastuksen maailman yhdeltä laidalta toiselle sekä opit puhumaan sivistyneesti keijukaisten ja
merenneitojen kielillä.

Jos ja vain jos seitsemänneksi hankit minulle kuningas Salomon kultaisen taikasormuksen ja
valmistat minulle maailman kauneimman kaulakorun Kristuksen kyyneleistä.

Jos ja vain jos suoriudut näistä tehtävistä kunnialla kuin mies ja lisäksi muutoinkin annat kaikkesi
rakkautemme eteen, silloin ja vain silloin minä rakastan sinua ikuisesti ja tulen vaimoksesi.

Kuninkaantytär virkkoi sikopaimenelle näin, koska kopeus oli iskeytynyt hänen sydämeensä ja
koska hän ei ylpeyttään halunnut vaimoksi alempisäätyiselle sikopaimenelle; Kuninkaantytär
nimittäin uskoi kuolevaisen ihmisen voivan selviytyä kenties yhdestä tai kahdesta noista
seitsemästä tehtävästä, mutta kokonaisuutena arvostellen nuo seitsemän tehtävää ovat kuolevaiselle
ihmiselle mahdottomia suorittaa.

Tämän keskustelun kuuli jokaista sanaa myöten keijukainen, joka äsken oli hihitellyt mättäällä.
Kyseessä tosin ei ollut ihan kuka tahansa keijukainen vaan päinvastoin: vahvasta
oikeudentunnostaan kuuluisa keijukuningatar Titania. Nyt Titania ilmestyi tuima katse silmissään
kuninkaantyttäreen eten ja hän virkkoi tälle tuimaakin tuimemmat sanat:

-Tiedän, että lausut noin sikopaimenelle vain ylpeyttäsi ja siksipä langetan sinulle, kopea
kuninkaantytär, julman taian: Et tule koskaan avioitumaan ellei yksikään ihminen suoriudu noista
asettamistasi seitsemästä tehtävästä, vaan osasi on elää siveänä nunnana, jollaiseksi nyt olet
turhamaisuuttasi tekeytynyt, koko lopun elämääsi. Jos kapinoit tätä taikaa vastaan, osasi on

55
maistaa Viikatemiehen terästä jo nuorella iällä.

-Sinun tulee muuttaa luostariin välittömästi tänään 16-vuotissyntymäpäivänäsi ja elää siellä

noviisina kolme vuotta, kunnes sinut vihitään nunnaksi 19-vuotissyntymäpäivänäsi. Sen jälkeen et
saa enää koskaan avioitua kenenkään kanssa, selviytyipä joku tehtävistä sittemmin tai ei. Tämä on
kohtalosi tai muutoin saat maistaa Kuolemaa jo nuorella iällä, vannon sen niin totta kuin nimeni on
Titania.

Kuninkaantytär järkyttyi keijukaisen sanoista niin syvästi, että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
Sikopaimen huomasi kuninkaantyttären kyyneleet ja koitti sanoillaan lohdutella häntä:
-Ole luottavaiselle mielellä, rakkaani. Kyllä minä noista tehtävistä selviydyn, lupaan sen sinulle.

Tuona 16-vuotissyntymäpäivänään kuninkaantytär palasi järkytyksen ja murheen murtamana

takaisin isänsä ja äitinsä, kuninkaan ja kuningattaren luokse kuninkaanlinnaan. Perillä hän kertoi
vanhemmilleen uutiset, että hänen olisi asetuttava jo nuorella iällä asumaan nunnaluostariin, mikäli
mieli säilyttää henkensä. Uutiset järkyttivät myös kuninkaantyttären vanhemmat kyyneliin.

Kuninkaantytär asettui nyt siis asumaan nunnaluostarissa, jonne hänet otettiin noviisina vastaan
kolmen vuoden koeajalle, jonka jälkeen hänet oli määrä vihkiä nunnaksi - mikäli kukaan
valtakunnassa ei selviytyisi määräaikaan mennessä seitsemästä tehtävästä.

Mukaansa luostariin kuninkaantytär otti kuninkaanlinnan puutarhasta kerran taittamansa

siankärsämön. Siankärsämön kuninkaantytär asetti kankaiseen kukkaron, jonka hän ripusti sitten
kaulaansa. Kukkaron sisältämä siankärsämö muistutti näin kuninkaantytärtä päivittäin
sikopaimenen lupauksesta ja lohdutti häntä päivin ja öin. Tämän johdosta kuninkaantytärtä
kutsuttiin sittemmin luostarissa myöskin nimellä “Nunna Siankärsämö”.

Auringonsäteitä ja kuunsäteitä

Kuninkaantyttären lähdettyä sikopaimen laskeskeli mielessään, että hänellä oli nyt tasan kolme
vuotta aikaa selviytyä seitsemästä tehtävästä. “Se tarkoittaa, että molempina kahtena seuraavana
vuonna minun on selviydyttävä ainakin kahdesta tehtävästä ja kolmantena vuonna kolmesta
tehtävästä. “, laskeskeli sikopaimen mielessään. ja samalla ihmetteli, “Mutta miten ihmeessä
selviydyn edes ensimmäisestä tehtävästä?”

Mietteissään sikopaimen lähti kävelylle aarniometsään. Hetken aikaa käveltyään hän tuli jälleen
lähteelle, jossa virtasi kirkas vesi. Mutta sikopaimen jatkoi matkaa tästä vielä eteenpäin,
syvemmälle metsään. Hetken samoiltuaan metsässä sikopaimen tuli valtavan suuren, ikivanhan
kuusen vierelle. Kuusen takaa hän näki pilkottavan oranssia. Sikopaimen kiersi kuusen toisella
puolelle ja näki edessään selityksen oranssille värille: Siinähän oli Kettu Repolainen itse teossa.
Kettu oli jäänyt raajastaan kiinni metsämiehen ketunloukkuun. Silloin käytiin seuraava keskustelu
ketun ja sikopaimenen välillä.

-Arvoisa kulkija metsämies, vapauta minut tästä ketunraudasta niin palkitsen sinut ruhtinaallisesti,
aloitti kettu.
-Mitä mahtanet tuolla tarkoittaa, oi poloinen kettu repolainen?, virkkoi sikopaimen tähän.
-Saat ystävyyteni, jota ei voi rahassa mitata, oi metsän samoilija. Jos vapautat minut nyt, seuraan
sinua aina minne ikinä menetkin. Saat minusta ikuisen ystävän, vastasi kettu tähän.

56
-No, sen tähden voisin todellakin sinut vapauttaa pinteestäsi. Ystäviä kun ei ole koskaan liikaa,
sanoi sikopaimen tähän ja avasi ketunraudan käsillään niin, että kettu pääsi vapauteen.
-Oi kiitos, oi kallis ystäväiseni!, sanoi kettu tähän ja jatkoi, Mutta huomaankin nyt, että olet jostakin
syystä selvästi allapäin. Miten voisin sinua nyt parhaiten ilahduttaa, rakas ystäväiseni?

Ja niin sikopaimen kertoi ketulle seitsemästä tehtävästä, joista hänen oli selviydyttävä kolmen
seuraavan vuoden sisällä. Sikopaimen kertoi ketulle myös, että hän ei parhaillaan tiennyt edes sen
vertaa, että miten hän selviytyisi edes ensimmäisestäkään seitsemästä tehtävästä.

-Hetkinen, pohditaanpa nyt, virkkoi Kettu Repolainen, auringonsäteistä seppele ja kuunsäteistä

kengät. Tästä tuleekin mieleeni…….Saanko sanoa, mitä on mielessäni, oi ystäväiseni?
-No, kettu repolainen, kerrohan vain, mitä on mielessäsi, sanoi sikopaimen.
-Ennen vanhaan kultaa nimitettiin nimellä ‘Auringon veri’ ja hopeaa nimellä ‘Kuun veri’. Kun itse
pohdin tätä ensimmäistä tehtävää niin mieleeni tulee seuraava: Kuninkaantytär toivookin tässä itse
asiassa saavansa sinulta kultaisen seppeleen eli kuninkaallisen kruunun ja sen ohella somat
hopeiset kengät.
-Voi, mutta olen vain köyhä sikopaimen! Ei minulla ole mitään muuta omaisuutta kuin sikolätti,
josta saan elantoni! Miten ikinä voisin saada haltuuni kultaisen kruunun ja hopeiset kengät?,
virkkoi sikopaimen.
-Minulla on läheisessä kaupungissa ystävä, joka toimii kulta - ja hopeaseppänä. Hän myy nuo
varmasti sinulle sopuhintaan. Jos todella uskot rakkateesi ja todella haluat voittaa itsellesi
kuninkaantyttären käden, oi ystäväiseni, uskoisin nyt, että sinun on aika luopua sikolätistäsi ja
myydä se. Siitä saamillasi varoilla voit ostaa kuninkaantyttärelle kultaisen kruunun ja hopeiset
kengät, sanoi kettu tähän.
-Totta tosiaankin. Taidatpa olla tämän suhteen oikeassa, rakas ystäväiseni kettu repolainen, virkkoi
tähän sikopaimen.

Ja niin siltä seisomalta sikopaimen lähti läheiseen kaupunkiin ja myi sikolättinsä. Sikolätistä
saamillaan rahoilla hän osti kaupungissa hopea- ja kultasepältä kultaisen kruunun ja hopeiset
kengät.

Kultaisen kruunun ja hopeiset kengät sikopaimen vei kuninkaanlinnaan, jossa itse kuningas otti
hänet vastaan. Kuninkaantytärtä hän sen sijaan ei saanut tavata, koska on kiellettyä nunnaluostarin
noviisilta vastaanottaa miespuolisia vieraita, jotka eivät olleet aivan läheisimpiä perheenjäseniä. Sen
sijaan vanha kuningas, joka tiesi missä mennään, otti kuitenkin sikopaimenen ystävällisesti
vastaan ja lausui tälle rohkaisevasti seuraavat sanat:
-Ensimmäinen tehtävä on nyt kunnialla suoritettu. Oletko jo aikeissa ryhtyä suorittamaan toista
tehtävää, joka on edeltäjäänsäkin vaikeampi?
-Kyllä. Juuri niin aion tehdä, vastasi sikopaimen.
-Erinomaista, lausui vanha kuningas.

57
 Kaikkein kaunein ruusu

-Toinen tehtävä on maailman kaikkein kauneimman ruusun noutaminen Kuoleman saarelta. Ja

sinne pitää vielä mennä kuunsiltaa myöten sekä samaa reittiä takaisin. Tiedän, että Kuolemalla eli
Viikatemiehellä on tarkka hajuaisti ja että se on perso ihmislihalle; Kuinka ihmeessä selviydyn
tästä toisesta tehtävästä?, puuskahti tähän poika, jolla ei ollut enää sikojaan.
-Luulenpa, että minulla on tähän keino, sanoi tähän kettu.
-No, kerrohan kuomaseni, sanoi entinen sikopaimen eli poika tähän.
-Tunnen nimittäin erään vanhan tietäjän, joka saattaa voida auttaa meitä tässä pikku pulmassa,
sanoi kettu.
-No, mitä me enää aikailemme? Eiköhän mennä jo vanhan velhon puheille!, sanoi poika.

Poika ja kettu vaelsivat yhteensä kolme peninkulmaa päivässä kolmen päivän ajan kunnes he tulivat
synkkään aarniometsään. Kun he kävelivät vielä yhden päivän ajan kolme peninkulmaa
aarniometsässä, he tulivat vihdoin vanhan velhon majalle. Vanha velho oli ovella odottamassa ja
hän otti vieraat ystävällisesti vastaan.

-Tervehdys, oi arvoisat vieraani poika ja kettu. Olenkin jo odottanut teitä, sanoi velho.
-Kuinka te voitte sen edeltä käsin tietää, että olimme tulossa, oi arvoisa tietäjä?, uteli poika.
-No, sanotaan näin, että minulla on keinoni. Ja tiedän myös, miksi olette tulleet. Tiedän, että olette
kiinnostuneita matkustamaan Kuoleman saarelle, sanoi vanha velho.
-Täsmälleen oikein. Kysymys kuuluukin siis, onko sinulla mahdollisesti jokin taikakeino, jonka
avulla voisin päästä tuolle saarelle yhtenä kappaleena ja toisaalta myöskin palata sieltä yhtenä
kappaleena ja elävänä?, sanoi poika.
-Luulenpa, että minulla tosiaankin on sellainen keino, oi arvoisat vieraani, sanoi velho tähän.
-No, kerrohan, millainen tämä keino on, oi arvoisa tietäjä, sanoi poika.

-Sinun pitää puraista taikaomenasta kahdesti. Ensimmäinen puraisu muuttaa sinut niin
pienikokoiseksi, että vastaat lähinnä keijukaista. Näin kevyenä ja pienikokoisena pystyt kulkemaan
valtameren saaressa sijaitsevalle Kuoleman saarelle ja takaisin kirjaimellisesti kuun siltaa myöten
paljastamatta itseäsi Kuolemalle. Kuoleman hajuaisti on tarkka, mutta ei niin tarkka, että se
huomaisi keijukaisen. Kaikkein kauneimman ruusun löydät Kuoleman puutarhasta.

-Kun olet palannut Kuoleman saarelta, toinen puraisu taikaomenasta takaa sen, että muutut
takaisin ihmisen normaalimittoihin. Mutta muista pitää kiirettä, sillä aikaa on vain yhden yön ajan.
Jos kasvosi näkevät aamunsarastuksen ennen kuin ehdit puraista toisen kerran omenasta, et voi
enää koskaan muuttua takaisin ihmiseksi vaan osasi on vaeltaa ikuisesti keijukaisena. Sellainen on
omenan taika.

-Ota varmuuden vuoksi mukaasi vielä tämä taikanuttu. Kun sinulla on ylläsi tämä nuttu, olet
Kuoleman silmille näkymätön. Mutta jos nuttusi putoaa yltäsi, tulet taas näkyväiseksi, kertoi vanha
velho.

-Suurkiitos, oi vanha velho, kiitteli sikopaimen tämän kuultuaan.

Seuraavaksi poika ja kettu suuntasivat kulkunsa valtameren rantaan. Rantaan saavuttuaan poika ja
kettu odottivat tähtikirkasta yötä, jolloin oli täysikuu. Kun seuraava tähtikirkas täysikuun yö tuli,

58
poika puraisi taikaomenasta kerran ja samassa hän muuttui pieneksi kuin keijukainen. Poika laittoi
yllensä vielä nutun, joka teki hänet näkymättömäksi. Seuraavaksi pojan oli aika hyvästellä kettu,
joka jäi rannalle odottamaan pojan paluuta. Poika itse valitsi veneekseen rantavedessä kukkivan
lumpeenkukan ja lähti sillä purjehtimaan kuun siltaa myöten kohti Kuoleman saarta.

Perille Kuoleman saareen poika tuli tarkalleen keskiyön hetkellä. Varmana siitä, että Kuolema ei
ollut havainnut hänen tulevan, poika nousi maihin. Kappaleen matkaa käveltyään poika tuli
Kuoleman valtavan suuren linnan luokse. Linnan muurit ulottuivat taivaaseen saakka ja sinne oli
mahdotonta mennä kiipeämällä. Sisälle linnaan poika pääsi kuitenkin helposti hiiren jyrsimän
kolon kautta. Linnan sisäpihalla oli Kuoleman puutarha. Poika suuntasi kulkunsa sinne. Hän pääsi
sinne kenenkään huomaamatta hiipimällä äänettömästi. Puutarhan sisällä oli Kuoleman ruusutarha.
Poika suuntasi kulkunsa sinne. Kuoleman ruusutarhassa poikaa odotti yllätys: Kuolema oli siellä
kastelemassa ruusujaan.

Poika katseli äänettömästi Kuoleman hyörimistä ruusutarhassaan. Samassa hänelle muistui mieleen
vanha tarina, jonka hän oli kerran kuullut edesmenneeltä äidiltään. Äidin kertoman mukaan
Kuoleman puutarhassa oli yhtä monta kukkaa kuin maailmassa on eläviä sieluja. Kukin kukka
Kuoleman puutarhassa oli yhtä kuin kunkin ihmisen sielu, mutta toisaalta myös kunkin ihmisen
maallinen vaellus. Kuolema paijasi ja hyväili puutarhansa kukkia, puhui niille ystävällisesti,
lannoitti ja kasteli niitä tunnollisesti. Niin ihmisen sielu kasvoi kasvamistaan kun Kuolema sitä piti
hyvänä. Mutta kun Kuolema katsoi sopivan ajankohdan tulleen, se katkaisi yhtenä päivänä varren
kultakin kukalta. Kun kukan varsi katkesi, katkesi myös ihmisen maallinen vaellus. Kukat, joiden
varren Kuolema oli katkaissut, Kuolema asetti koppaansa ja kuivatti ne. Lopuksi Kuolema poltti
kuivuneet kukat eikä niistä jäänyt mitään jäljelle. Paitsi jos sielu oli Jumalalle otollinen, sillä silloin
hänen osansa Kuoleman sadonkorjuun päivänä on syntyä uudelleen, versoa, itää, kukkia ikuisessa
elämässä Herran Kaikkivaltiaan paratiisissa, eikä hänen kukkansa milloinkaan enää lakastu.

-Kuoleman ruusutarhassa on kuitenkin yksi ruusu kauniimpi kuin mikään toinen ruusu. Tuo ruusu
on rakastettusi sielu. Toisaalta se on myös rakkaus, jota häntä kohtaan tunnet, kertoi pojan äiti
kerran rakkaalle pojalleen.

Samassa poika näki suuresti järkyttävän näyn: Kuolema taittoi juuri tuon ruusutarhan kauneimman
ruusun ja laittoi sen koppaansa. Varmana siitä, että nuttu teki pojan yhä näkymättömäksi ja täten
Kuolema ei ollut vieläkään havainnut häntä, poika hyppäsi kiireenvilkkaan tuohon samaan koppaan.
Suureksi yllätykseksi poika huomasi pian, että Kuoleman kopassa olikin varsin lystikäs tunnelma.
Ruusut pitivät siellä tanssiaisia ja niin poikakin tempautui tanssin pyörteisiin. Kopassa poika
tanssitti kutakin ruusua kerrallaan, kunnes hengästyi läkähdyksiin saakka.

Sitten poika tuli kuitenkin kaikkein kauneimman ruusun eteen ja niin hän aavisti, että ei tässä muu
auttanut kuin kumartaa ja pyytää kaikkein kauneinta ruusua tanssiin. Kaikkien kaunein ruusu niiasi
kauniisti ja syttyikin pojan kanssa hurjaan tanssiin. Muut ruusut oikein ihmettelivät, kuinka hurjasti
poika ja kaikkien kaunein ruusu tanssivat. Tanssin pyörteissä kuitenkin pojan nuttu, joka teki hänet
näkymättömäksi, putosi. Kuolema, joka on aina tarkkaavainen, huomasi tämän pian ja huudahti:

-Mitä vanhat silmäni näkevätkään! Mitä vanha nenäni haistaakaan! Mitä vanhat korvani
kuuleekaan! Lieneekö ihmislihaa, ihmisääniä, ihmistuoksua?

Samassa poika tiesi, että nyt tuli kiire. Poika kaappasi kaikkein kauneimman ruusun syliinsä ja
pakeni kiireenvilkkaan samaista hiirenkoloa myöten, josta hän oli Viikatemiehen linnaan tullutkin.
Poika pujahti koloon nopeammin kuin Kuolema pystyi pyydystämään pojan. Ainoastaan pojan

59
nuttu jäi Kuolemalle käteen kun poika pujahti koloon.

Rannassa poika asetti kaikkien kauneimman ruusun veteen veneeksi. Sitten hän purjehti ruusun
avulla kuun siltaa myöten takaisin vastakkaiselle rannalle, jossa kettu otti sen ystävällisesti vastaan.
Sitten aivan aamuvarhaisella , vain hetkeä ennen aamunsarastusta ja kukonlaulua, poika puraisi
taikaomenaa toisen kerran. Ja hupsis: Samassa poika oli jälleen oma normaalin ihmisen kokoinen
itsensä ja kourassaan hänellä oli kuin olikin kaikkein kaunein ruusu.

Poika vei ruusun kuninkaan linnaan. Prinsessaa, joka oli tuolloin noviisina luostarissa, hänen ei
sallittu tavata. Noviisit eivät nimittäin saaneet vastaanottaa lainkaan vieraita – lukuun ottamatta
omia läheisimpiä perheenjäseniä. Niinpä poika meni prinsessan isän, kuninkaan puheille ja luovutti
kaikkein kauneimman ruusun tälle toivoen, että tämä välittäisi ruusun prinsessalle. Kuningas otti
vieraan ystävällisesti vastaan ja sanoipa hän tuolloin vielä lisäksi näinkin:
-Olet selvinnyt kunnialla nyt jo kahdesta tehtävästä. Nyt minun on aika löydä sinut ritariksi.
-Se olisi suuri kunnia minulle, teidän korkeutenne, vastasi poika tähän.

Ja niin poika polvistui kuninkaan eteen. Kuningas otti miekan käteensä ja löi kevyesti poikaa tällä
molemmille olkapäille sen merkiksi, että tämä oli nyt ritari. Koska poika oli lyöty ritariksi alun
perin yhden sangen erikoislaatuisen ruusun tähden, hänestä käytettiin sittemmin koko maassa
yleisesti nimitystä ”Ruusuritari”.

Ensimmäinen kevät

Oli myöhäinen kesä kun poika toi kaikkein kauneimman ruusun kuninkaan linnaan, mutta hän sai
odottaa seuraavaan kevääseen ennen kuin hän sai kirjeen rakastetultaan, joka lähetti sen mukana
kaikkien kauneimman ruusun eläväisenä hänelle takaisin. Kirjeessään prinsessa kertoi, että kaikkein
kaunein ruusu, jonka hän oli nähnyt Ruusuritarin ansiosta ensimmäisen kerran elävänä edessään, oli
syvästi ilahduttanut hänen olemassaoloaan, mutta nyt hän päätti antaa sen lopullisesti omaksi
Ruusuritarille, joka sen hänelle alkujaan antoikin. Kirjeessään prinsessa kertoi Ruusuritarille myös
yöpöydällään säilyttämästään siankärsämöstä, jonka elämää hän helli kastelemalla sitä
säännöllisesti ja puhumalla sille lempeästi. Prinsessa kertoi näiden kukkien symboloivan heidän
kahden välistä rakkautta ja lisäsi tähän vielä, että niin kauan kuin heidän kahden rakkaus säilyi
eläväisenä, niin kauan nämä kukatkin säilyisivät eläväisinä eivätkä kuihtuisi.

Kirjeessään prinsessa kertoi elämän luostarissa olevan ankaraa. Hänellä oli käytössään luostarissa
vain yksi niukasti sisustettu huone, jota kutsuttiin luostarissa nimellä ’keljo’. Tämän ohella
prinsessa kertoi, että hänen ei sallittu vastaanottavan lainkaan vieraita lukuun ottamatta aivan
läheisimpiä perheenjäseniään. Tämän ohella prinsessalla oli lupa lähettää vuodessa vain ja
ainoastaan yksi kirje samoin kuin hän sai vastaanottaa vain yhden kirjeen vuodessa.

Kaiken edellä mainitun ohella prinsessa kertoi kirjeessään ihailevansa keväisen sadekuuron jälkeen
näkemäänsä sateenkaarta. Kuinka ihastuttava, keväinen ilmestys se olikaan! Sateenkaari oli paitsi
hyvin kaunis osa Jumalan luomakunnan kauneutta, mutta myös merkki Jumalan rakkaudesta
ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan. Sateenkaari on yhtä kuin Jumalan lupaus, että Hän ei
milloinkaan enää hävittäisi maailmaa vedenpaisumuksella. Kirjeensä yhteyteen prinsessa oli
kirjoittanut runon näkemästään sateenkaaresta. Näin tuo sateenkaariruno meni:

60
Ilon ja melankolian häät

tip tip tip

Kun ilma on yhä vielä viileä

kun räystään reunalta tippuu
vesipisaroita sateen jälkeen

tip tip tip

kun niityn kukat

iloitsevat kasteestaan
auringonsäteiden kirkastaessa niitä
väistyvien pilvenhattaroiden raoista
silloin koittavat
surumieliset ja uhkeat
ilon ja melankolian häät

silloin sateenkaari soittaa kanneltaan

puna-oranssi-kelta-vihreä-sini-lilanväristä
ja luo ihmeellisen harmonian hetken
taivaan äärettömyyden
siniselle pinnalle

Kirjeensä yhteyteen prinsessa lähetti myös toisen runon , jonka hän omisti Ruusuritarille. Näin tuo
toinen runo meni:

Silmiesi oliivinvihreä

kuinka kevyen raskaan mysteerin kätkeekään

taaksensa kosteiden silmiesi vihreä
tuo öljypuun hedelmän vihreä
valon ja varjon vaihtelun arvoituksen
ilon ja surun ihmeellisen tasapainon

rakkauden joka on kevyempi kantaa

kuin auringonsäteen valo
surun joka on raskaampi kantaa
kuin pimeyden siivet

elämän joka on raskas kantaa

kuin risti ja orjantappura
kuoleman joka on kevyt kantaa
kuin unen silkkinen harso

kaiken tuon kätkee taaksensa

silmiesi oliivinvihreä
61
Kirjeensä loppupuolella prinsessa kirjoitti haaveilevansa rakkaudesta, omasta perheestä ja omista
lapsista. Tämän yhteydessä hän kysyi, että kai nunnakin voi saada lapsia? Tässä yhteydessä
prinsessa huomautti, että apokryfisessä Filippuksen evankeliumissa on kirjoitettu Jeesuksesta, että
”Maria oli hänen äitinsä, sisarensa ja kumppaninsa”. Apokryfisessä Marian evankeliumissa sen
sijaan Maria Magdalenan kerrotaan saaneensa luvan suudella Rabbi Jeesusta suulle ja samaisessa
evankeliumissa Magdalan Marian kerrotaan myös olleen Jeesukselle opetuslapsista rakkain.

-Eikö tämä viittaakin siihen, että Maria Magdalena oli Jeesuksen aviopuoliso ja heillä oli kenties
myös lapsiakin?, kysyi prinsessa kirjeessään.

Ruusuritari kirjoitti rakastetulleen, prinsessalle pikaisesti vastauskirjeen. Kirjeen yhteydessä hän

lähetti kaksi itse kirjoittamaansa runoa, jotka molemmat hän oli omistanut prinsessalle.
Ensimmäisessä runossa Ruusuritari vertasi runokirjoittamisen taitoa silkkiäisperhosen toukan
kykyyn kehrätä silkkilankaa. Näin tuo ensimmäinen runo meni:

Toukka, kotelo, perhonen

ei kukaan kehrää elämän

hopeista kultalankaa
yhtä lempeästi kärsivällisesti
kuin sinä

suru:
kirkas valo
ilo: pimeä metsä

prismoistasi taittuvat
kaikki sielun värit
ja kuolemakin perääntyy
hyrräsi pyöriessä

mutta tämäkin on
vasta enne tulevien
siipiesi loistosta

Toisessa runossaan Ruusuritari heijasteli rakastettunsa hengellisiä näkemyksiä. Näin tuo toinen runo
meni:

62
Tulppaaneja

Katselen kirkkaan punaisia ja keltaisia

tulppaaneja omenapuun alla
joita lisääntynyt valo innoittaa kukintoihin
ja tulet vastustamattomasti mieleeni

sinä uskot
että jeesus ja maria magdalena
olivat rakastavaisia
jotka tähtitaivaan liikkeet
yhdisti toinen toisiinsa
ja he syleilivät toinen toisiaan
kuunvalossa
hukuttaen toinen toisensa suudelmiin
lantio lantiota vasten
ja saivat lapsen

hymyilen sinulle
sielusi on kevättä ja kukintoja
tulppaanien tuoksu on sielusi tuoksu
uskosi on sinut pelastava

Toinen kevät

Pian koitti prinsessan toinen kevät luostarissa. Tuona toisena keväänä prinsessa lähetti rakkaalle
Ruusuritarilleen toisen kirjeen. Kirjeen yhteyteen prinsessa oli tälläkin kerralla lisännyt kaksi itse
kirjoittamaansa runoa. Kirjeessään prinsessa kertoi, että ensimmäinen näistä runoista oli eräänlainen
kristillinen uskontunnustus. Kirjeessään prinsessa kertoi tulleensa vaikuttuneeksi tavallisen kansan
alttiudesta tehdä pyyteettömästi Jumalan valtakunnan työtä. Näitä Jumalan valtakunnan
pyyteettömiä työntekijöitä prinsessa kutsui runossaan ”Jumalan työmuurahaisiksi”.

63
Credo

kaikki auringonsäteen lävistämät

septuagintan todistukset
jumalan olemassaolosta ovat totta
kuten myös akvinolaisen todistukset
duns scotuksen todistukset
canterburylaisen
ja jopa locken todistukset
kuten rafaellon piirtämät käsivarret

mutta vain pinnalta

kaksiulotteisesti

liikkumattomina kuin matemaattiset

todennäköisyydet

yksinäisyyden ja hengen muistumat

yksin hengettömät

raapaise vain niiden peilipintaa

ja niiden taika särkyy

mutta
samassa

sanojen

koskemattomissa

erottuvat

vahvemmat

todistukset

silmitön

kuhina

Jumalan

t yömuurahaiset

64
Prinsessa käsitteli myös toisessa runossaan tavallisen kansan alttiutta tehdä pyyteettömästi Jumalan
valtakunnan työtä. Tässä toisessa runossaan prinsessa kutsui näitä Jumalan valtakunnan
pyyteettömiä työläisiä ”äänettömiksi surullisiksi”, jotka hiljaisessa kärsimyksessään samaistuivat
Jesajan kirjan 53.luvun sanoihin ”Herran kärsivästä palvelijasta”.

Äänettömät surulliset

Äänettömät surulliset kytevät sisäistä poltetta.

Onko kukaan milloinkaan rakastanut meitä ?
heidän kosteat, äänettömät silmänsä kysyvät.
Kuka on päästävä heidät tästä tulesta?
Milloin laskeutuu Kristus taivaista alas
maan päälle uuden valtakuntansa kanssa?
Milloin Vapahtaja on vapahtava orjansa?
Milloin katkeaa kahle rakkauden valtakunnan
uuden tulemisen tieltä? Milloin lempeän auringon
purppurasäteet parantavat työn polttamat kädet?

Äänettömät surulliset kantavat ihoillaan ihmeellisiä

voitonmerkkejä, ihmeitätekeviä heikkouden tunnustekoja:
Särjettyjä sydämiä, hylätyksitulemisen kokemuksia, kaikenlaisia
arpia elämän taistoista, hopeoituja aarteita: torjuttuja lahjoja,
lähettämättömiä kirjeitä, salattuja unipäiväkirjamerkintojä,
kadonneen rakastetun valokuvia, viimeistelemättömiä runoja,
liian myöhään eletyn kesän lakastuneita kukkia, muistoja,
jotka tekevät kipeää sielun joka kohtaan, unelmia.

Äänettömät surulliset astuvat askeleen toisensa jälkeen

elämän tiellä, mikään ei voi estää heitä, heidän kulkunsa
on vastustamaton. Ohimoillansa heillä on kappale sinistä taivasta
ja valkeita pilviä, joita auringonsäteet kirkastavat. Sisimmässä
vain yksi tarkoin varjeltu, kätketty, tumma ja suruinen kohta

Totuus kuitenkin oli, että tuon yhden vuoden aikana, joka oli kulunut prinsessan edellisestä
kirjeestä, Ruusuritari ei ollut saanut yhtäkään prinsessan edellä antamista seitsemästä tehtävästä
suoritettua. Itse asiassa kuluneen vuoden mittaan prinsessan seitsemän tehtävän suorittaminen oli
alkanut tuntua Ruusuritarista yhä enemmän ja enemmän mahdottomalta. Siitä huolimatta
Ruusuritarin rakkaus prinsessaan oli kuitenkin entisestään vain vahvistunut ja siitä merkkinä oli
kaikki nuo kuukaudet eläväisenä säilynyt ruusunkukka, jonka Ruusuritari oli saanut prinsessalta.
Ruusuritari kantoi tuota ruusunkukkaa aina mukanaan pienessä kukkarossa, jonka hän oli ripustanut
kaulaansa. Samalla tavoin eläväisenä oli säilynyt myös siankärsämö, jota prinsessa piti yöpöydällä
omassa keljossaan. Ruusuritari lähetti vastauskirjeessään prinsessalle kaksi hengellistä runoa, joista
ensimmäisessä oli mukana myös annos epätoivoa mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä.
Luettuaan tuon ensimmäisen runon prinsessa itki vuolaasti.

65
 Sydämeni laulu

kenties juuri yksinäisyys on minulle tarkoitettu osa kuin tauko tai hiljainen
hetki tai odotus jossakin
itseäni suuremmassa
sävelteoksessa joka on ehkä
ihmiskunta tai kristittyjen veljien ja sisarten joukko tai Jumala tai maailma

kenties Jumala
tarkoitti minut juuri
yksinäisyyteen
vastaanottamaan
sen
kuin
kallisarvoisen
helmen
joka kimmeltää
maailmankaikkeuden
täydellistä tyhjyyttä
ja hiljaisuutta vasten
ja joka tavallaan
on itsekin tyhjyyttä
ja hiljaisuutta

kenties se kuitenkin
on juuri sellaista
otollista tyhjyyttä
jossa Jumalan henki
puhuu kehoittaa
toisinaan tekemään
jotakin ja toisinaan
kehoittaa olemaan
tekemättä mitään
enemmän kai juuri
tuota viimeksimainittua

kenties juuri
hiljai suus
on
musiikkini
jota
sävellän
kehittelen
varioin
kenties
kaikkein
hiljaisin
hiljainen
hetki on
elämäni
päämäärä

Jälkimmäinen Ruusuritarin runoista käsitteli Jumalan valtakunnan salattuja ihmeitä.

66
 kylväjä kylvää
pienimmän
siemenen
ja siemenestä
kasvaa kaikkein
suurin puu
sen puun
nimi on
valtakunta

valtakunta
kasvaa
kasvamistaan
ja pian se on
kaikkialla
maailmassa
tuhannet kielet
tuntevat jo
valtakunnan

ette voi enää

sanoa onko
valtakunta
sisäpuolellanne
vai ulkopuolellanne

koko maailma
on täynnä
tällaisia ihmeitä
hieraise
vain silmiäsi
ja sumuverho
hälvenee

Luettuaan Ruusuritarin jälkimmäisen runon prinsessa kuivasi kyyneleensä , hymyili ja muisteli

Jeesuksen sanoja ”Tapahtukoon sinun tahtosi, Herra. ” Ja Jumala kuuli hänen rukouksensa, mutta
ei sanonut mitään, hymyili vain.

67
 Kuva:
Giovanni Cariani: Luutunsoittaja. 1514-1516. Musée des Beaux-Arts, Strassbourg, Ranska.

Viimeinen kevät

Pian koitti kuitenkin prinsessan kolmas kevät luostarissa. Tuolloin prinsessa oli ollut kaksi ja puoli
vuotta noviisina luostarissa, joten Ruusuritarilla oli jäljellä enää vain puoli vuotta aikaa suorittaa
kaikki nuo seitsemän tehtävää, kunnes prinsessan kolmas vuosi noviisina luostarissa tulisi täyteen.
Jos Ruusuritari ei selviytyisi tehtävistä ajoissa, eli toisin sanoen seuraavan puolen vuoden sisällä,
prinsessa vihittäisiin nunnaksi koko lopun elämänsä ajaksi.

Tuona keväänä prinsessa lähetti Ruusuritarille kolmannen kirjeensä. Kirjeen voimakkaan

uskonnollisesta sävystä Ruusuritari saattoi aistia , että prinsessa oli menettänyt suuren osan
toiveikkuuttaan sen suhteen, että Ruusuritari selviytyisi kaikista seitsemästä määräaikaan mennessä.
Nyt näytti ilmeiseltä, että prinsessa oli sittemmin alkanut henkisesti valmistautua viettämään lopun
elämäänsä nunnana luostarissa, vaikka toinen puoli hänestä yhä haaveili perheestä ja lapsista.
Kirjeeseensä prinsessa oli lisännyt yhden voimakkaan hengellisen runon. Näin tuo runo meni:

68
 Kaunis hengellinen koristautuminen

sanotaan
että suru on niin valtava
kukka että se täyttää
kaikki päivät
yöt illat
mutta niin on
rakkauskin

suru ja rakkaus
yhdessä ovat
kuitenkin
kaikkein
väkevin työjuhta
yhdessä ne muokkaavat
maaperän perin pohjaisesti
tekevät sielun otolliseksi
mielenmuutokseen

kyynelten sopimuksessa ne valmistavat

maaperän Jumalan tulla sydämeen kylvämään
siemenensä

Jumalan rakkaus
ja inhimillinen suru
tekivät minussa
salaisen työn
poistivat kaikki
verukkeeni
ja tekosyyni

puhdistivat hirvittävällä
pimeällä tulella
kukistivat kaiken
haluamisen ja pyrkimyksen
karsivat ja vahvistivat
kuin hylätyn
metsän
tai ränsistyneen talon
joka kunnostetaan kirkoksi

sen teki itse

Kaikkivaltias
Korkein Isä

Herra S
ebaot
ja Enkeliruhtinas
Rakkauden
Kuningas
Jeesus Kristus
sovitus-
työnsä
kautta

69
 sieluni
joka ennen
oli synneistä
ruskea kuin kui-
vunut veri pestiin

nyt Kristuksen
voimasta
valkeaksi
kuin
ensilumi

sen teki
hengellisyyden
Kyyhkynen
joka armeliaasti
laskeutui sieluuni
sen autioituneille
a r o i l l e, j o t k a
kyynelten virta
oli pessyt ylen
puhtaaksi
Herrassa
Kristuksessa

ja tässä nyt olen

yhtä paljaana
kuin vastasyntynyt
kasteen muisto
kasvoillani
haudattuna
upotettuna
kyyneliin

koristeltuna
ylen kauniisti
rakkauden
kukin
morsioon
Kristuksen
kanssa

valmiina
salaisen
häähuoneen
pyhään
suudelmaan
joka surmaa
kaiken maailmalli-
sen

Ja totta se olikin, että prinsessa oli ymmärtänyt asian laidan oikein. Kuninkaanlinnaan ei ollut
sittemmin kantautunut uutisia, joiden mukaan Ruusuritari olisi selviytynyt uusista tehtävistä. Tästä
prinsessa osasi päätellä, että Ruusuritari ei ollut tänäkään vuonna edistynyt kokonaistavoitteessaan
edes yhden tehtävän verran. Molemmat tiesivät, että aika alkoi nyt todella käydä jo vähiin.
Kirjoittaessaan vastausta prinsessan kirjeeseen Ruusuritari ajatteli sisimmässään: ”enää vain
Jumala voi pelastaa meidät.” Prinsessalle osoitetun kirjeen yhteyteen Ruusuritari lisäsi seuraavan
rukouksen.

70
Miserere

Pelkään
sinua,
J u m a l a n i,
j a r a k a s t a n.

Sinä olet luonut

Kauneuden ja Elämän
yhtälailla kuin
Kurjuuden ja Kuoleman
vastinpareiksi, kontrapunktiksi
kosmiseen sävellykseesi
salaisen mielesi mukaan.
Sinä näit kaiken jo idullaan
hohtavassa pimeydessä
ennen kuin maailmaa
vielä edes oli.
Silloinkin sinä olit.

Aikojen alussa syvyyden kasvoilla

pimeydessä väreili nimesi aavistuksen henkäys,
jonka kirkkaasta säikeestä maailma sai alkunsa
sinun ennaltatietävän tahtosi mukaan

Sinä olet suuressa viisaudessasi lähettänyt

purppuranpunaiset auringon laskut ja nousut,
tähtien sotajoukot, jotka loistavat kimmeltäen
talven pitkinä yönä, kuun, kevään ja kirsikankukat,
kesän tuoksuvat kukinnot, syksyn väriloiston
ja sateenkaaren meidän silmiemme iloksi.

Sinä olet lähettänyt

sateet ja poudat,
luovuuden hetket
säteileväiset
kuten myös
pitkät kuivat kaudet.
Olet Elämän ja Kuoleman Herra;
Ei ole toista kaltaistasi.

71
Sinun katseesi
saa niittyjen kasvit ja metsien puut
kukoistamaan ja kuihtumaan,
sinä tiedät niiden ajat ja salaisuudet
Jokaisen eläimen jokaisen nikaman ja jänteen
sinä tunnet; Jokaisen eläimen sydämeen
sinä istutit elämämäntahdon.
Sinä näit
edeltäkäsin eläimen vaiston aavistuksenkin.

Ihmisen sielun salaisuudet

ovat sinulle kuin avoin kirja.
Sinun valtaistuimesi avaimet avaavat
ihmisen itseyden ovet ilman,
että hän voi niitä sinulta sulkea;
Totisesti mikään ei ole sinulle
salattua tai mahdotonta.

Näet keväisen auringonsäteen kirkkaan pimeyden;

Syvin pimeys on sinulle valkea kuin kirkkain päivä.
Olet itse Kirkas Pimeys,
Pimeä Kirkkaus.
Salaisuudet seuraavat toinen toisiaan
sinun teittesi askelmissa.

Sinä tunnet minut.

Jokaisen hiukseni vähäisimmänkin säikeen
sinä olet jaotellut mielessäsi useampaan osaan
kuin tähtien paljous on kirkkaalla yötaivaalla.

S i n ä ol e t
Kaikkivaltias,
Herra
Sebaot.
Sinun kirkkauteesi
verraten minä en ole mitään,
vain pisara viisautesi valtameren rannalla.
Sinä olet musertanut ylpeyteni.
Armahda
m i n u a,
Herra.

Ja Jumala kuuli sekä prinsessan että Ruusuritarin rukoukset, mutta ei sanonut mitään, hymyili vain.

72
 Runouden salat ovat sisimmässä

Lopulta aikaa prinsessan 19-vuotissyntymäpäivään ja nunnaksi vihkimiseen oli enää kaksi viikkoa,
eikä Ruusuritari vieläkään ollut edistynyt tehtävien suhteen. Tuolloin Ruusuritarin ystävä, Kettu
Repolainen, joka oli uskollisesti pysynyt Ruusuritarin vierellä kaikki nämä vuodet, ehdotti, että he
kaksi menisivät uudemman kerran tapaamaan vanhaa velhoa. Ruusuritari hyväksyi ehdotuksen,
koska parempaakaan ehdotusta ei ollut näköpiirissä, ja niin he lähtivät matkaan. Poika ja kettu
vaelsivat yhteensä kolme peninkulmaa päivässä kolmen päivän ajan kunnes he tulivat synkkään
aarniometsään. Kun he kävelivät vielä yhden päivän ajan kolme peninkulmaa aarniometsässä, he
tulivat vihdoin vanhan velhon majalle. Vanha velho oli tälläkin kerralla ovella odottamassa ja hän
otti vieraat ystävällisesti vastaan.

-Arvelen, että teitä edelleenkin askarruttaa seitsemän tehtävää, vai kuinka?, vanha velho lausui.
-Naulan kantaan! Miten saatoit tietää tämän, oi vanha velho?, hämmästeli Ruusuritari.
-Tietäjällä on kyvyt tietää asioita, vastasi vanha velho salaperäisesti.
-No, kerrohan. Miten on asian laita, oi velho? Pystytkö auttamaan meitä tehtävien
ratkaisemisessa?, sanoi Ruusuritari.
-Itse asiassa uskonpa , että voin kuin voinkin, vastasi tähän velho.
-Katsohan: Runouden salat avautuvat kun katse suunnataan sisimpään. Samoin on laita oraakkelin
ja profetian. Turhaan ei Jeesus sano meille, että Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä, sanoi
vanha velho ja jatkoi:

-Prinsessan antama tehtävien sarja voitaisiin nähdä oraakkelina – aivan samoin kuin mm.
Nostradamuksen ennustukset. Sen kieli on vahvasti vertauskuvallista, eikä suinkaan konkreettista.
Täten siihen voidaan soveltaa samaa tulkinnan menetelmää eli sisimmän silmän sisäisen
tarkastelun menetelmää kuin runon tai profetian tulkintaan. Kirjaimellinen tulkinta liian
yksipuolisesti sovellettuna johtaa väistämättä harhaan ja tehtävät tuntuvat kokonaisuutena
arvostellen mahdottomilta, mikäli ne tulkitaan kirjaimellisesti. Mutta sisimmän silmän avaaminen
avaa oraakkelin seitsemän sinetin salvat. Annan seuraavaksi muutaman käytännön esimerkin
sisimmän silmän sisäisen tulkinnan mahdollisuuksista.

-Seitsemän lohikäärmettä ovat yhtä kuin seitsemän kuolemansyntiä: Ylpeys, Kateus, Viha, Laiskuus,
Ahneus, Ylensyönti ja Himo. Ne sinun on voitettava itsessäsi, sillä muuten et voi olla todellinen
ritari. Jumalan antama keino, miten nuo seitsemän lohikäärmettä voitetaan, on kirjoitettu
Mooseksen lain kymmeneen käskyyn ja toisaalta Rakkauden kaksoiskäskyyn. Ensimmäinen
käskyistä on, “Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia. “

-Velvoitteeseen kunnioittaa vain yhtä Jumalaa, Abrahamin , Iisakin ja Jaakobin Jumalaa, sisältyy
myös mahdollisuus rakastaa vain ja ainoastaan tätä yhtä Jumalaa. “Rakasta Herraa , sinun
Jumalaasi kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi, kaikesta voimastasi ja lähimmäistäsi niin kuin
itseäsi. “, opettivat viisaasti sekä Mooses että Jeesus.

-Salaisuus, joka sinun on pidettävä , on Jumalan Kaikkivaltiaan salainen nimi. Toinen käsky “Älä
kutsu Herrasi nimeä turhaan. “ , kehottaa salaamaan Jumalan salaisen nimen.

Mikä on pidempi aika kuin tuhat vuotta, on varmasti ainakin ikuisuus. Ikuisuus on sunnuntai, ts.
“päivä ikuisuutta”, joka sinun on pyhitettävä. Kolmas käsky: “Pyhitä lepopäiväsi”.

Aarnikotka on Kristus. Tähtitaivas ja sen kuviot ovat Herran Sebaotin ikuiset silmät, Elohimin
ikuinen sotajoukko. Aarnikotkan sulalla kirjoittaminen tähtitaivaalle tarkoittaa Vanhan ja Uuden

73
testamentin mystisen ykseyden tunnustamista. Sydämen piirtäminen tähtikuvioiden välille tarkoittaa
avioliittolupausta, kihlaus Jumalan Kaikkivaltiaan silmien eli tähtien edessä.

Kultainen avain kielen alla tarkoittaa runoilemisen lahjaa, joka on trubaduurilla. Teroita mieleesi
tämä: Yksikään ritari ei voi olla kutsumuksessaan täydellinen ellei hänessä ole ripaus trubaduuria,
joka runoilee säkeitä rakastetulleen.

Myös Pegasoksen taltuttaminen viittaa runollisen kyvyn hallintaan . Yksisarvisen sen sijaan viittaa
siveyteen; Yksisarvisen voi nähdä vain siveä neitsyt. Vaikka mies ei voi ollakaan ruumiiltaan neitsyt,
hän voi olla sitä hengeltään.

Mikä on täydellinen helmi syvimmän laguunin pohjalla? Eikö vain taivasten valtakunta?

Lupaus, joka voi kestää yli kuolemankin? Ihmisen rakkaus Jumalaan, Jumalan rakkaus ihmiseen.

Keijukaisten ja merenneitojen kielet? On vain yksi todella universaali kieli: Rakkaus.

-Niin, taidat olla oikeassa, virkkoi Ruusuritari tähän, Ja kaikkien kaunein ruusu on oma rakastettu,
hänen sielunsa. Mutta entä kuningas Salomon taikasormus? Ja lopulta Kristuksen kyyneleet? Miten
selittäisit nämä, oi vanha velho?

-Näitä en osaa selittää, vastasi vanha velho.

-Muistutan, että kahden ensimmäisen tehtävän kohdalla kirjaimellinen tulkinta oli pätevä. Kenties
myös tämä viimeinen tehtävä on myös tulkittava kirjaimellisesti?, lisäsi tähän Kettu Repolainen.

-Niin, taidat olla tässä kohtaa oikeassa, virkkoi vanha velho tähän: Nyt muistankin vanhan
kertomuksen taikasormuksesta , joka kuului aikoinaan kuuluisalle Juudan ja Israelin kuninkaalle,
Salomolle. Kerrottiin, että juuri tämän sormuksen voima teki kuningas Salomosta kaikkitietävän,
jonka ohella se antoi hänelle voiman puhua ja ymmärtää eläinten kieliä ja halutessaan Salomo
pystyi sen voimasta muuttamaan itsensä myös näkymättömäksi. Vaikka tarina onkin minulle tuttu,
en kuitenkaan osaa paikantaa, missä kuningas Salomon taikasormus voisi olla parhaillaan.

Tähän Kettu Repolainen sanoi:

-Itse tunnen taas vanhan kertomuksen Kristuksen kyyneleistä. Tarinan mukaan, joka on kerrottu
Johanneksen evankeliumin 11.luvussa, Jeesus itki nähdessään edessään kuolleena hyvän ystävänsä
Lasaruksen, joka oli kotoisin Betanian kylästä, toisin sanoen samasta kylästä kuin mistä olivat
kotoisin myös Martta ja Maria.

-Perimätiedon mukaan Jeesus vuodatti tuolloin seitsemän kyyneltä, jotka putosivat maahan. Sen
jälkeen Jeesus herätti Jumalan voiman avulla Lasaruksen kuolleista.

-Keijuruhtinas Oberon, joka oli paikalla näkemässä Lasaruksen herättämistä kuolleista, löysi
sittemmin maasta juuri siitä kohdasta, johon Kristuksen kyyneleet olivat pudonneet, seitsemän
virheetöntä timanttia. Näistä timanteista, jotka Keijuruhtinas Oberon tuolloin löysi, käytetään
sittemmin nimitystä Kristuksen kyyneleet, kertoi Kettu Repolainen.

Ruusuritari kiitteli ystäviään hyvistä neuvoista ja ohjeista sekä vanhoista tarinoista. Mutta kuitenkin
hän poistui paikalta sisimmässään syvästi epävarmana sen suhteen, kuinka hän selviytyisi kunnialla
viimeisestä tehtävästä.

74
 Kristuksen kyyneleet

Pian kului taas 10 päivää ja sitten olikin jäljellä enää vain yksi päivä ennen prinsessan ennalta
määrättyä vihkimistä nunnaksi. Tuona viimeisenä päivänä Ruusuritari lopulta murtui ja purskahti
kyyneleisiin. Kettu Repolainen, hänen uskollinen ystävänsä , huomasi tämän ja tuli lohduttamaan
häntä.

-Saat vielä nähdä, että tilanne ei ole niin toivoton kuin, miltä se helposti näyttää, oi rakas
ystäväiseni, sanoi kettu.

Samassa tapahtui ihme: Kettu muuttui Ruusuritarin silmissä kokonaan toisennäköiseksi hahmoksi,
siis itse asiassa pienikokoiseksi mieheksi, jolla oli rubiineilla ja smaragdeilla ja timanteilla ja
helmillä koristettu puku ja vyöllään pienenpieni kultainen miekka. Päässään hahmolla oli
pienenpieni, vihreä kolmikolkkahattu.

-Saanko esitellä itseni? Olen kuin olenkin itse Keijuruhtinas Oberon, taikuuden kuningas. Siitä
hetkestä lähtien kun pelastit minut ansasta, johon epähuomiossa astuin, olen etsinyt tilaisuutta
maksaa palveluksesi omalla palveluksellani sinua kohtaan. Astuttuani ansaan muutin
varovaisuuttani itseni ketuksi, jollainen olen ollut nyt jo pian kolme vuotta. Mutta nyt katson, että
on minun tilaisuuteni maksaa palveluksesi palveluksella. Kas tässä. Ole hyvä, rakas ystäväiseni.
Tämä kukkaro sisältää kultaiseen kaulakoruun upotettuna Kristuksen kyyneleet, jotka ovat olleet jo
vuosisatoja hallussani. Nyt minun on aika luopua niistä, sanoi keijuruhtinas Oberon ja ojensi
kankaisen kukkaron Ruusuritarille.

-Valtavan suuri kiitos sinulle, ystäväiseni, sanoi Ruusuritari liikutuksen ja kyyneleidensä lomasta ja
edelleen lisäsi: Mutta entä seitsemännen tehtävän viimeinen osanen toisin sanoen kuningas
Salomon taikasormuksen hankkiminen?

-Valitettavasti sen suhteen en pysty auttamaan sinua, rakas ystäväiseni. Siitä sinun on selviydyttävä
yksin. Minun on nyt jo mentävä, sillä puolisoni Titania odottaa minua palatsissani. Hän on
odottanut minua saapuvaksi jo kolme vuotta. Toivotan onnea matkaan, rakas ystäväiseni!, sanoi
keijuruhtinas Oberon ja katosi aarniometsän siimekseen.

Tämän viimeisen päivän kuluessa Ruusuritari joutui myöntämään olevansa voimaton seitsemännen
tehtävän viimeisen osan suhteen. Niinpä hän totesi sisimmässään, että hänellä ei ollut muita
vaihtoehtoja kuin lähteä kohti kuninkaanlinnaa, vaikka hänellä ei ollutkaan seitsemännessä
tehtävässä edellytettyä kuningas Salomon kultaista taikasormusta.

Perillä kuninkaanlinnassa kuningas otti Ruusuritarin ystävällisesti vastaan. Tuolloin oli viimeisen
päivän ilta ennen prinsessan vihkimistä nunnaksi, jonka oli määrä tapahtua varhain seuraavana
aamuna.

-Onko kaikki tehtävät suoritettu?, kysyi kuningas Ruusuritarilta.

-Kyllä on, vastasi Ruusuritari, Kaikki seitsemän tehtävää. Lukuun ottamatta seitsemännen tehtävän
aivan viimeisintä yksityiskohtaa: Etsin kaikkialta maailmasta kuningas Salomon kultaista
taikasormusta, mutta en löytänyt sitä mistään.

Nämä Ruusuritarin sanat kuultuaan kuningas purskahti nauruun. Ruusuritari oli tästä kuninkaan

75
reaktiosta sangen hämmästynyt. Samassa prinsessa tuli paikalle puettuna valkoiseen
morsiusmekkoon. Prinsessa huudahti:

-Voi rakkaani! Se oli tehtävistä kaikkein helpoin. Itse asiassa se oli enemmänkin kompakysymys.
Tuo kuningas Salomon kultainen sormus kun on kulkenut suvussamme perintönä vuosisatoja. Isäni
antoi sen kolme vuotta sitten minulle syntymäpäivälahjaksi ja nyt minä annan tuon sormuksen
sinulle meidän kihlautumisemme merkiksi, rakkaani.
Tämän kuultuaan myös Ruusuritari taputti käsiään ja nauroi. Prinsessa ja kuningas nauroivat hänen
kanssaan.

Kotvan heidän siinä naurettuaan, prinsessa lausui: ”Häät on sitten huomenna. ”

Häät

Prinsessan 19-vuotissyntymäpäivänä valtakunnan suurimmassa kirkossa järjestettiin valtavan suuret

häät, johon kaikki olivat kutsuttuja. Suuri osa vieraista tosin oli saanut sellaisen ennakkotiedon, että
kirkossa oli tarkoitus vihkiä prinsessa nunnaksi, mutta pian suuri yleisö alkoi ymmärtää, että
kyseessä oli pikemminkin prinsessan ja Ruusuritarin hääseremonia. Ja siitäkös valtakunnassa syttyi
valtava riemu! Häissä prinsessalla oli yllään lumenvalkea morsiusmekko, otsallaan hänellä oli
Ruusuritarin antama kultainen kruunu, jaloissaan hänellä oli Ruusuritarin antamat hopeiset kengät
ja rinnallaan Ruusuritarin antama kultainen kaulakoru, johon oli upotettu Kristuksen kyyneleet.

Kirkon alttarin edessä prinsessa ja Ruusuritari lupasivat rakastaa toinen toisiaan myötä ja
vastoinkäymisissä ja lopulta he painautuivat toinen toisiaan vasten Jumalan silmien edessä ja
painoivat toinen toisensa huulille suudelman – kuten salatuissa elämäkerroissa tiedämme myös
Marian ja Jeesuksen tehneen. Ruusuritari, joka hengeltään oli neitsyt, ei ollut koskaan aikaisemmin
suudellut tyttöä. Samoin tämä oli ensimmäinen kerta myös prinsessalle kun hän suuteli poikaa.

Kirkon hääseremonian jälkeen valtakunnassa järjestettiin suuret pidot. Pidoissa Ruusuritari esitti
itse sepittämänsä laulun, jonka hän omisti prinsessalle. Näin tuo laulu meni.

Ihmeellistä

kuinka ihmeellistä olisikaan tuntea

käsiesi paino käsiäni vasten
herkän intohimoisena hetkenä heinikossa
jota koristaisivat päiväperhoset
ja kedon kukinnot myriadein värein

kuinka ihmeellistä olisikaan tuntea

rintojesi paino rintaani vasten
kun kaatuisimme yhdessä nurmikolle
kirmailtuamme rakkauden puutarhassa
makeinta hedelmää nauttien

76
kuinka ihmeellistä olisikaan tuntea
huuliesi paino huuliani vasten
kun suudelmia tihkuvien katseiden illan
päätteeksi vihdoinkin antautuisimme
toinen toistemme syleilyille

kuinka ihmeellistä olisikaan tuntea

lantiosi paino lantiotani vasten
kun täysikuu loistaisi korkealla
ja sen vierellä tuikkisi tähtisadetta
meille kahdelle onnelliselle

Niin saivat toinen toisensa köyhä sikopaimen ja kuninkaantytär, Guillam ja Giselle. Yhdessä he
elivät Jumalaa pelkääväistä ja Jumalaa rakastavaista elämää, saivat yhdessä sangen paljon lapsia ja
elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Kun vanhan kuninkaan aika tuli väistyä syrjään, Ruusuritarista tuli uusi kuningas. Ruusuritari
hallitsi valtakuntaa viisaasti vierellään rakas aviopuolisonsa, prinsessa ja prinsessan antama
taikasormus auttoi Ruusuritaria viisaudessa.

Ruusuritarin poimima kaikkein kaunein ruusu ja prinsessan poimima siankärsämö säilyivät

voimakkaina ja eläväisiä vuodesta toiseen – itseasiassa kerrotaan jopa, että ne kukkivat
kuninkaanlinnan puutarhassa Lothringenissa yhä tänäkin päivänä.

Sen pituinen se.

77
78
 GOOTTILAINEN

SYYSBALLADI

Variaatio Conrad Aikenin runon teemasta

79
 Kuva:

Yksityiskohta Wulfilan gootinkielisessä Raamatussa. Codex Argentus. Upsalan yliopistonkirjasto.

80
Kerran yli kuusitoista vuosisataa sitten eli nuorukainen nimeltä Andreas Parnassuksen lähellä
sijaitsevassa Sadagolthinan kylässä Vähä-Aasian eli Anatolian itäosissa sijaitsevassa Kappadokian
maakunnassa, joka kuului noihin aikoihin Rooman valtakunnan piiriin. Vanhempiensa tavoin hän
puhui äidinkielenään kreikkaa, mutta oli jo nuorella iällä oppinut myös Rooman valtakunnan toisen
sivistyskielen eli latinan sujuvan kielitaidon. Andreaksen vanhemmat olivat verrattain varakkaita,
mutta kuitenkin laupeita ja hurskaita kristittyjä, jotka kasvattivat hänet viisaudella Jumalaa
pelkääväiseksi. Nuoruutensa vuosista alkaen Andreas tulikin aina silloin tällöin silmäilleeksi
kreikankielisen Raamatun sivuja ja löytäneensä sieltä viisautta ja lohdutusta elämäänsä.

Päivänsä lapsuudesta nuoruuteen Andreas eli elämäniloa täynnänsä, mutta eräänä syksynä juuri kun
hän oli juuri saavuttamaisillaan täysi-ikäisyytensä pakanallisten visigoottien sotajoukot tekivät
julman sotaretken Kappadokiaan ja ryöstivät siellä kyliä. Tuolloin visigootit murhasivat julmasti
Andreaksen vanhemmat ja ottivat hänet orjakseen.

Ryöstettyään Kappadokian kyliä mielin määrin visigootit veivät hankkimansa sotasaaliin ja

kreikkalaiset orjansa sekä Andreaksen heidän joukossaan mukanaan Rooman valtakunnan entisen
Daakian provinssin alueelle, joka sijaitsee Dnestr-joen ja Tonava-joen välisellä alueella
Mustanmeren länsipuolella. Tuolloin elämänsä saamasta traagisesta käänteestä syvästi järkyttynyt
Andreas kieltäytyi pitkään orjuudessaan syömästä tai juomasta mitään. Andreaksen orjuuttajat
olivat kuitenkin julmia raakalaisia ja pakottivat häntä tekemään raskasta fyysistä työtä siitä
huolimatta. Päivin Andreas raatoi itsensä läkähdyksiin ja öisin hän halusi ainoastaan kuolla.
Pilkatakseen Andreasta visigootit antoivat hänelle gootinkielisen nimen ’Wulfila’, ”Pieni Susi”,
sillä hän oli fyysisesti pienikokoinen ja he näkivät, että hänen sydämensä ulvoi öisin suruissaan
kuin susi. Muutaman vuorokauden nälkälakon jälkeen Andreas näki yöllä ihmeellisen unen.

Ensimmäinen uni
Unessa jokin jättiläsmäinen, muodoton peto ajoi Andreasta takaa ja hän pakeni peloissaan metsään.
Aikansa harhailtuaan metsässä Andreas tuli kirkkaan metsäaukion laidalle. Se, mitä hän näki ja
kuuli tuolloin aukion laidassa, oli niin ihmeellistä ja kaunista, että se liikutti hänet kyyneliin.
Pienenpienet keijut tanssivat hitain mutta juhlallisin liikkein aukiolla ja lauloivat kreikaksi matalalla
äänellä ikivanhaa, surumielistä, mutta hyvin kaunista laulua. Vastakkaisella laidalla aukiota oli
valtavan suuri ja vanha saarni, jonka oksat ulottuivat taivaan äärettömyyteen ja juuret ylsivät maan
keskipisteeseen. Ikivanha saarni oli tämän unen lumottua maisemaa maagisesti hallitseva ilmestys
ja se ikään kuin kutsui lähestymään itseään. Kulkiessaan ensimmäiset askeleensa lähemmäs saarnea
kohti Andreas huomasi saarnen vierellä neljä peuraa, jotka hänet huomatessaan juoksivat tiehensä
metsän kätköihin. Kulkiessaan edelleen lähemmäs saarnea hän huomasi korkealla saarnen
latvustoissa kotkanpesän, jonka päällä majesteetillisen vaitonainen kotka tähyili jylhillä silmillään
häntä alapuolellaan. Kulkiessaan vielä muutaman askelman lähemmäs saarnea Andreas huomasi
saarnen rungon päällä vikkeläkinttuisen oravan, joka kipitti kiireen vilkkaan piiloon korkealla
saarnen rungossa olevaan koloon. Kulkiessaan lähemmäs saarnea hän huomasi sen edessä myös
käärmeen, joka hänet huomatessaan luikerteli syvälle maan sisuksiin saarnen juurien kätköihin.

Keijut lauloivat: Tiedän, että riipuin /tuulisessa puussa / yhdeksän yön ajan, / olin keihäällä isketty,
/ Odinille annettu, / uhrina itselleni itse, / siinä puussa, / josta kukaan ei tiedä, / mistä juuresta se
juontuu. / Ei leipää tuotu, / ei tarjottu sarvea, / tähysin alaspäin tarkoin, / otin vastaan riimut, /
huutaen otin, / sen jälkeen putosin puusta. /Väkiloitsua yhdeksän/ antoi kuuluisa / Bestlan isän,
Bölhornin poika, / ja siemauksen / sain jaloa simaa, / joka on Odröririn anti. / Niin vaurastuin / ja
viisaaksi tulin / ja kasvoin ja kukoistin hyvin, /

81
Saapuessan saarnen luo Andreas huomasi, että sen edessä oli kirkasvetinen lähde, jonka pohjaan oli
isketty valtava, miehenkorkuinen ja hopeateräinen miekka, jonka kädensija oli monenkirjavin
jalokivin koristetultua kultaa - kuten Johanneksen ilmestyksessä kuvatut Uuden Jerusalemin kadut.
Miekka sähkyi auringonvalossa kuin tulenliekki. Aukiolla yhä laulavat keijut kehottivat laulussaan
Andreasta tarttumaan kaksin käsin pyhän, mutta myös noidutun Tyrfingr-miekan kahvaan ja
metsästämään yhden saarnen ympärillä elävistä eläimistä ja uhraamaan ristiinnaulitsemalla se tällä
miekalla saarnen runkoon, että hän itse kasvaisi tiedossa ja oppisi saarnen vuosirenkaisiin
kirjoitettujen riimujen salat. ”Ne ovat kirjoitettu sinne keijukaisten kielellä!”, keijukaiset lauluivat
surumielisen adagionsa tahdissa, ”Juo Mímirin lumotun lähteen vettä ja värjää se verellä
punaiseksi!”

Keijut lauloivat: sanat minulle / sanoja toivat / työt tuottivat / minulle töitä. / Saat löytää riimut / ja
ratkaista sauvat, / suuret sauvat, / mahtavat sauvat, / Suurpuhuja ne värjäsi, / Vallat ne loivat / ja
kaiversi jumalten Korkein, / jumalista Odinn, / haltioista Dainn, / kääpiöiden kansasta Dvalinn, /
jättien puolesta / piirsi Asvids, / ja eräitä piirsin myös itse. / Tiedätkö, miten piirretään? / Tiedätkö,
miten ratkaistaan? / Tiedätkö, miten värjätään?/ Tiedätkö, miten tutkitaan? / Tiedätkö, miten
rukoillaan?/ Tiedätkö, miten lyylitetään?/ Tiedätkö, miten lähetetään?/ Tiedätkö, miten uhrataan? /

Samassa Andreas muisti murhatut vanhempansa ja joutui syvän raskasmielisyyden valtaan. Niinpä
tuossa unessa Andreas teki päätöksen toteuttaa keijukaisten synkkä ehdotus, joten ensin hän
ammensi käsillään lähteen vettä ja joi siitä kulauksen. Sitten tuossa unessa hän lävisti itse oman
vatsansa miehenkorkuisella miekalla ristiinnauliten itsensä tuohon suureen saarneen. Andreas kun
halusi tunnollisesti noudattaa keijujen vakavamielistä ohjetta, mutta hienotunteisena ei halunnut
surmata yhtäkään elävää olentoa lähellään – paitsi kenties itsensä. Kun Andreaksen veri värjäsi
saarnen juurella sijaitsevan lähteen veden kirkkaan punaiseksi ikivanha saarni alkoi puhua hänelle
keijukaisten muinaisella kielellä. Jostakin ihmeellisestä syystä Andreas nyt ymmärsi tuota kieltä,
vaikka tietääkseen ei ollutkaan koskaan opiskellut tai edes kuullut sitä koskaan aikaisemmin.

-Olen Yggdrasil, Maailmanpuu. Olen ollut olemassa aikojen alusta saakka ja tiedän kaiken sen,
mitä tiedettävää maailmassa on. Otan ravintoni auringon välkkeestä ja Mímirin lähteen kirkkaasta
vedestä, joka antaa minulle tietoa ja viisautta: Samalla kun juon viisaan Mímirin pää kuiskuttelee
viisauksiaan korvaani taukoamatta päivät ja yöt - Hänen ansiostaan tiedän kaikkien tiedon ja
taidon lajien salaisuudet, sillä hän tietää ja tuntee perinpohjaisesti asianlaidat menneisyydestä,
nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Kerrohan, mitä haluaisit tietää? Kysy vain niin kerron sinulle!

Andreas vastasi Maailmanpuulle.

-Elämänsä keväänä ihminen on voimallinen ja väkevä. Mikään ei voi häntä horjuttaa ja hän astelee
elämän askelia luottavaisena. Mutta jokaista kevättä seuraa syksy: Ihminen alkaa heiketä, hänen
voimansa hupenevat. Lopulta ihminen käpristyy kasaaan kuin myöhäiskesän helteiden kuivattama
kukka ja hän kääntyy kohti kuolemaansa kun hän huomaa, että yhtäkään saavuttamaansa asiaa
kuunkierron alla hän ei voi säilyttää omanaan iäti. Ei ole olemassa yhtäkään maanpäällistä asiaa,
jota ihminen ei maallisen vaelluksensa aikana menettäisi. Jokainen ihmisen vaivannäkö ja saavutus
lankeaa lopulta tyhjiin kun Kuolema niittää satonsa. Kerrohan, parahin Yggdrasil, onko ihmisen
hyvä olla missään muualla kuin Tuonelassa, Manalan majoilla? Eikö minunkin olisi parempi kuolla
kuin elää?

Maailmanpuu vastasi Andreakselle.

82
-Etsit siis suuntaa ja tarkoitusta elämällesi? Kysyt, onko elämällä mitään mieltä ja tarkoitusta tässä
surun ja epätoivon kyllästämässä kuolemanvarjon maasssa? Vaikka minun oksieni lehvästöt
pysyvät kesät talvet keväät syksyt iäti vehreinä aina Ragnarökiin saakka, henkeni tuntee kaiken
kauniin kukoistuksen katoavaisuuden lain, sillä joka vuosi syksyisin kaikki muut tämän kotimetsäni
lehvät kuivuvat, putovat ja lahoavat. Monessa suhteessa Saarnaajan kirjan kirjoittaja oli oikeassa
kun hän kirjoitti, että kuolleet ovat onnekkaampi kuin elävät, sillä he eivät voi enää menettää niin
paljon kuin elävät. Mutta siitä huolimatta elämällä on syvällinen tarkoitus ja mieli. Ihmisen
maallinen vaellus määrittää hänen paikkansa iäisyydessä. Sotatantereella kuolleet urhokkaat
päätyvät iäisyydessä Valhallan taivaallisten salien notkuviin pitopöytiin ja ikuisesti palavan
takkatulen lämpöön kun taas julmimpien rikoksensa sovittamatta jättäneiden vainajien osana on
kaksinkertainen kuolema alisen maailman Niflhelin kylmissä kartanoissa, joissa viima puree
ainaisesti luihin ja ytimiin. Kaikki Valhallan asukkaista ovat kuolleet tämän maailman ylevillä
sotatantereilla, mutta heistä ylevimpien sielut on korjattu talteen hengellisessä sodassa, jota he
eivät käyneet fyysisten miekkojen ja kilpien väellä ja vallalla vaan hengen asein.

Tämän lausuttuaan Yggdrasil vaikeni hetkeksi. Pian hän kuitenkin jatkoi puhettaan.

-Minäpä kerron sinulle vielä lisää yhden toden salaisuuden, joka saattaa herättää mielenkiintosi:
Kerrotaan, että Zakazin kiellettyjen metsien pimennoissa on kätkössä smaragdinvihreä sauva, joka
ihmeellisesti versoo iäti uusia silmuja, vaikka se on katkaistu juuristaan ja oksistaan. Sauvaan on
kirjoitettu ihmeellinen salaisuus riimujen muinaisella kielellä, jonka taitajia on maan päällä enää
vain harvoja. Jos sauvan sisältämä salaisuus paljastettaisiin kaikille, kerrotaan, että maan päällä ei
olisi enää sairautta eikä kuolemaa. Silloin kaikki pahuus kitkettäisiin ihmisten sydämistä ja kaikki
ihmiset olivat ahkeria kuin Herran työmuurahaiset, joten kuunkierron alapuolella olisi vain
rakkauden autuutta. Kaikki ihmiset tulisivat onnellisiksi. Mutta ihmiskunnalta kestää kuitenkin yksi
aiooni, että tuo sauva ensinnäkin löydetään ja toinen aiooni, että sen viesti tulkitaan oikein.
Haluaisitko sinä kenties löytää tuon sauvan? Minä kerron sinulle nyt, että sinä voit löytää sen,
mutta et voi löytää sitä muuten kuin etsimällä. Tutkiskele ja pohdi asiaa sydämessäsi.

Samassa Andreas heräsi. Herättyään Andreas muisti unensa tarkasti ja painoi sen visusti mieleensä.
Hän koki, että uni oli antanut hänen elämälleen uuden suunnan: Hän halusi vaeltaa Zakazin metsiin
ja löytää tuon ihmeellisen smaragdinvihreän sauvan. Hän päätti nyt lopettaa nälkälakkonsa.

Andreas raatoi seuraavat seitsemän vuotta goottien orjana, mutta kaiken tuon ajan hän seurasi hyvin
tarkasti kaikkea ympärillään. Päivisin hän uurasti raskaassa ruumiillisessa työssä, mutta saadessaan
hengähdystaon iltaisin hän opiskeli goottilaisten riimujen kirjakieltä. Öisin hän nukkui rauhallisesti
sikeää unta kuin pieni lapsi ja heräsi joka aamu syvästi virkistyneenä. Sittemmin Andreas sai
fyysisesti vähemmän vaativan työn latinan kielen opettajana kun muutaman vuoden orjuuden
jälkeen hänen havaittiin osaavan sujuvasti latinaa. Opittuaan hallitsemaan täydellisesti gootin kielen
ja goottilaisten riimujen kirjakielen salaisuudet Andreas päätti kuitenkin paeta orjuuttajiltaan.
Orjuutensa vuosina Andreas oli saanut haltuunsa latinankielisiä raamatunkäännöksen osia, jotka
olivat vanhempia kuin Hieronymus Pannonialaisen Vulgata-Raamattu ja näitä hän ei tahtonut jättää
goottien haltuun vaan päätti ottaa ne mukaansa; Andreas nimittäin uskoi, että pakanat eivät osaa
arvostaa Jumalan Sanaa, joka on ”elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen
miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen, nivelet sekä ytimet, ja on sydämen
ajatusten ja aivoitusten tuomitsija. ” Niinpä Andreas taittoi oljesta itselleen kanootin ja pakeni sen
avulla eräänä yönä latinankieliset käsikirjoitukset mukanaan Tonavaa pitkin kohti Mustaamerta.
Saavuttuaan Mustanmeren rannoille Andreas muisti Maailmanpuun sanat koskien Zakazin metsiä.
Niinpä hän oikaisi polkunsa kiellettyihin metsiin ja lähti etsimään smaragdinvihreää sauvaa.

83
Andreas harhaili Zakazin metsissä seuraavat seitsemän vuotta. Noina vuosina hän sai ravintonsa
metsän antimista. Tuona aikana joka aamu Andreas omisti yhden tunnin latinankielisten
raamatunkäännösten tutkimiseen ja usein yötä myöten hän pohdiskeli näistä käännöksistä ilmeneviä
Jumalan Sanan salattuja merkityksiä. Viimein eräänä syksynä hän tuli kirkkaan metsäaukion
laitaan. Andreas huomasi, että aukio oli miltei samanlainen kuin se aukio, jonka hän oli nähnyt
vankeutensa aikana unessa vuosia sitten. Aukion laidassa oli myös hyvin kookas ja ikivanha tammi,
joka muistutti hänen unensa saarnea. Andreas käveli tammen luo ja huomasi, että tammen edessä oli
kirkasvetinen lähde. Lähteen pohjaan oli isketty pystyyn smaragdinvihreä sauva, josta ihmeellisesti
versoi uusia silmuja, vaikka se oli katkaistu juuristaan ja oksistaan. Andreas päätteli tästä, että hän
oli löytänyt unensa smaragdinvihreän sauvan.

Andreas nosti sauvan käsiinsä ja tutki sitä. Sauva oli pinnaltaan sileä, mutta täsmälleen sen varren
keskikohtaan oli kaiverrettu goottien riimukirjaimin täsmälleen kaksi virkettä. Ensimmäinen virke
oli latinankielinen: Omnia vincit amor, et nos cademus amori. Se on Vergiliukselta ja tarkoittaa:
”Kaiken voittaa rakkaus, antautukaamme rakkaudelle. ” Jälkimmäinen virke oli kreikankielinen:

βλέπομεν γὰρ ἄρτι δι’ ἐσόπτρου ἐν αἰνίγματι, τότε δὲ πρόσωπον πρὸς πρόσωπον. Se on Paavalilta
ja tarkoittaa: ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista
kasvoihin.” Tästä Andreas muisti hänen äitinsä usein lausumat psalmirunoilijan sanat:

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

Viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään;
virvoittavien vetten tykö hän minut johdattaa.
Hän virvoittaa minun sieluni.
Hän ohjaa minut oikealle tielle nimensä tähden.
Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa,
en minä pelkäisi mitään pahaa,
sillä sinä olet minun kanssani;
sinun vitsasi ja sauvasi minua lohduttavat.
Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet minun pääni öljyllä;
minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani;
ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Andreas ammensi käsillään lähteen vettä ja joi siitä kulauksen – aivan kuten hän oli tehnyt
unessaankin. Samassa Andreas huomasi yön laskeutuneen Zakazin metsien ylle ja hän tunsi
voimakasta väsymystä. Niinpä käpertyi lähteen vierelle vanhan tammen juureen ja nukahtikin siihen
pian. Vanhan tammen lehvästöt kahisivat kevyessä yötuulessa ihmeellisen vehreinä, vaikka olikin
jo myöhäinen syksy. Tuolloin Andreas näki ihmeellisen unen.

84
 Toinen uni

Tässä unessa Andreas huomasi olevansa laajan, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan
seitsemännen kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, maailman keskimmäisimmässä paikassa,
maailman navalla, hiljaisimmassa maailmankolkassa, missä kuu ei vähene, eikä aurinko alene,
missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki herkeämättä kukkuu. Andreas lähti tutkimaan tätä
ihmeellistä paikkaa, johon hän oli saapunut. Katsoessaan etelään päin Andreas näki vihreän
ruohokentän keskellä tyynen maitojärven, jota mikään tuuli ei saattanut väreilemään ja jonka
rannalla oli piimäisiä soita. Pohjoisessa maisema muuttui tummaksi metsäksi, jonka puut humisivat
kaiket päivät ja kaiket yöt ja jossa liikkui kaikenalaisia eläimiä. Metsän takana kohosivat korkeat
vuoret, joilla oli päässään ikäänkuin valkoiset pellavamyssyt. Vuoret nojautuivat taivaita vastaan ja
suojelivat tätä paikkaa kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko, sen takana
korkea kuusimetsä ja metsän takana häämötti yksikseen seisovia tylppäpäisiä vuoria. Idässä oli
avara, vaaleahko kenttä, sen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläspuu. Tämä puu ei
ollut tavanomainen sanan missään merkityksessä: Se oli kooltaan massiivinen ja kasvoi ikäänkuin
väärinpäin: Tuuli kahistutteli sen lehvästöä maan pinnalla samalla kun sen mystiset hedelmät
varisivat maahan, mutta sen juuret kurkottivat taivaan äärettömyyteen. Tämä jättiläspuu oli niin
erikoinen ilmestys, että sen olemus hallitsi koko maisemaa ja keskitti itseensä kaiken huomion.
Andreas kulki lähemmäs jättiläspuuta, jonka majesteetillinen olemus hallitsi maisemaa idässä.

Puu näytti ensin hopeakuuselta, sitten jättiläskoivulta, sitten viikunapuulta, sitten taatelipalmulta.
Lopulta Andreas ei enää osannut sanoa, mikä tämä puu oli lajiaan. Kuljettuaan lähemmäs puuta
Andreas havaitsi, että puun pihka oli läpikuultava ja hyväntuoksuinen, sen kaarna ei kuivunut eikä
halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet olivat ihmeellisen elinvoimaiset ja sen
kävyt olivat kuin rivi alassuin käännettyjä viinipikareita. Puun juuret kohottautuivat taivaan
seitsemän kerroksen yli, mutta sen oksat laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin kuin massiivisina
jähmettyneet käärmeet, missä ne imivät itseensä syvyyksien olentojen viisauksia ja sananlaskuja.
Juuriensa välityksellä puu taas keskusteli taivaallisten voimien ja korkeuksien enkelivaltojen
kanssa. Puu alkoi puhua Andreakselle keijukaisten muinaisella kielellä, jota hän jälleen kerran
ihmeellisesti ymmärsi, vaikka ei ollutkaan koskaan opiskellut sitä tai edes kuullut sitä vuosiin.

-Olen pyhä fiikuspuu, Ashvattha. Juureni yltävät taivaan äärettömyyteen saakka , jota jotkut
kutsuvat nimellä Brahman, toiset nimellä Allaahu, kolmannet nimellä Jumaluus, neljännet nimellä
Absoluutti. Koska yletyn äärettömyyteen, olen itsekin ääretön ja olemassaoloni muodostaa
katkeamattoman kehän. Sillä katso:Se mikä minussa on yllä, on yhtälailla myös alla ja se, mikä
minussa on alla, on minussa myös yllä. Äärettömästä valaistuneesta viisaudestani johtuen olen
pannut merkille vaelluksesi. Olen nähnyt, että olet vaeltanut ansiokkaasti. Olet taistellut ihmisten ja
enkelten kanssa ja voittanut. Olet nyt löytänyt smaragdinvihreän sauvan Zakazin kiellettyjen
metsien kätköistä. Olet myös astunut oikealle polulle pyrkimyksessäsi ymmärtää oikein sauvan
sisältämä viesti, vaikka et kenties vielä ymmärräkään ihan kaikkea mitä siihen liittyy. Onko sinulla
mitään salaista toivetta, jonka voisin vielä toteuttaa hyväksesi rohkaistakseni sinua polullasi?

Andreas vastasi pyhälle fiikuspuulle.

”Kunnioitettu ja arvoisa Ashvattha! Luonnossa kaikki, mikä elää, on pareittain ja synnyttää

jälkeläisiä, mutta minä olen yksin. Haluan etsiä vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani
kaltaiseni kanssa, tahdon tutustua ihanaan neitoon, sydämeni valittuun, siihen minulle yhteen
ainoaan ja oikeaan, ja elää hänen kanssaan kuten ihmisen tulee elää. Annatko siunauksesi tälle
toiveelleni, jonka esitän Jumalan kasvojen edessä nöyrin ja vilpittömin mielin?

85
Pyhä fiikuspuu vastasi Andreakselle.

-Se mitä pyydät, ei ole mahdotonta. Saat vielä nähdä, että Elämän kirkkaat vedet virtaavat
sielussasi ja tulet jo pian löytämään itsellesi sopivan elämänkumppanin, mutta sillä on hintansa. Et
tule noin vain voittamaan hänen rakkauttaan puolellesi, sillä lopulta se onnistuu vain yhdelle
keinolla: Sinun tulee tehdä se, minkä Salomokin teki kaikessa viisaudessaan - tai siitä huolimatta.
Rakkauden tähden sinun tulee luopua isiesi uskosta ja kieltää Jeesuksen olevan Jumala!

Samassa Andeas säpsähti hereille. Andreas näki edessään ihastuttavan nuoren naisen, joka oli
kumartunut hänen ylleen herättääkseen hänet. Naisen silmät hehkuivat aamuauringon valossa
ihmeellisen salaperäisinä ja Andreas tunsi lämpimän aallon kulkevan ylitseen. Nainen kysyi gootin
kielellä Andreakselta, kuka hän oli miehiään. Andreas kertoi oman nimensä ja olevansa syntyjään
kreikkalainen Kappadokian maakunnasta, mutta joutuneensa vuosia sitten orjuuteen goottien
maassa ja sittemmin paenneensa orjuuttajiltaan Zakazin metsien kätköihin. Neito hämmästyi
suuresti tästä kertomuksesta ja kertoi itse olevansa nimeltään ’Ulva’, syntyperäinen gootti, mutta
olleensa kreikkalaisten orja Kappadokiassa ja paenneensa Andreaksen tavoin orjuuttajiensa
tavoittamattomiin Zakazin metsiin. Tämän kuultuaan Andreas liikuttui kyyneliin, sillä hän oli
odottamattaan kohdannut Zakazin metsissä todellisen kohtalotoverin. Myös neito liikuttui
sydämensä pohjia myöten ja niin kohtalotoverit syleilivät toinen toisiaan kyyneleet silmissään.

Ei kulunut aikaakaan kun kohtalotoverit päättivät yhdistää polkunsa ja astua avioliittoon toinen
toisensa kanssa. Tuohon askelmaan tultaessa Andreas oli jo ymmärtänyt, että hänen kihlattunsa oli
vakaumuksellinen areiolainen. Areiolaiset uskoivat, että Jumala oli Yksi ja jakamaton ja että Kristus
eli Poika oli Isän Jumalan luomistyön esikoinen, Logos, Sana, Järki ja Mieli, mutta kuitenkin Isä oli
ylivertainen Poikaansa nähden, sillä Isä yksin on Jumala. Muistaessaan näkemänsä unen Andreas
päätti omaksua areiolaisen uskonkäsityksen, joka kunnioitti Kristusta Jumalan Poikana, mutta
kuitenkin hylkäsi kristillisen opin Pyhästä Kolminaisuuudesta, sillä näin hän uskoi parhaiten
saavuttavansa ja säilyttävänsä rakkaan kihlattunsa uskollisuuden ja rakkauden. Näin myös tapahtui
ja astuttuaan vakain tuumin avioliittoon Ulva ja Andreas olivat hyvin onnellisia toinen toisensa
kanssa, vaikka myöhemmin ilmenikin, että he olivat kykenemättömiä saamaan yhteisiä lapsia
luonnon suomin menetelmin. Yhteisellä polullansa he kohtasivat kuitenkin monia orpoja lapsia,
joiden vanhemmat olivat syystä tai toisesta kuolleet, ja tämän havainnon liikuttamina he adoptoivat
pojan, jonka seurauksena he saivat kokea vanhemmuuden autuaat ilot ja surut ja näin ollen heidän
onnensa oli täydellinen. Ulvan ja Wulfilan adoptoiman pojan nimi oli ’Mercurinus’.

Seuraavien seitsemän vuoden aikana Andreas ja Ulva viettivät hyvää perhe-elämää Vähä-Aasiassa.
Noina vuosina Andreas toimi puuseppänä, jonka ammatin hän oli oppinut orjuutensa vuosina, sekä
latinan opettajana ja Ulva toimi parantajana, ompelijana ja kotiäitinä. Tuona aikana he lukivat
yhdessä Pyhän Raamatun hyvin huolellisesti läpi kreikaksi. Monet illat he keskustelivat Raamatun
pyhistä kirjoituksista myöhään yöhön saakka. Poikansa Mercurinuksen Andreas ja Ulva kasvattivat
kristityksi ja hän oppi kotonaan sekä kreikan että gootin ja myös latinan kielen taidon. Muutaman
onnellisen vuoden vierähdettyä Andreaksen puheille tuli muuan mies, joka kertoi Ulvan olevan
hänen orjansa ja vaati tämän palauttamista välittömästi luokseen. Andreas ja Ulva ja Mercurinus
järkyttyivät tästä suuresti. Asiaan pohdittuaan Andreas kuitenkin löysi ratkaisun tähän pulmaan:
Hän myi hallussaan olevat latinankieliset raamatunkäännökset ja sai niistä hyvät rahat. Saamilaan
rahoilla Andreas osti Ulvan vapaaksi, eikä tämän enää tarvinnut palata orjaksi.

Seitsemän Vähä-Aasiassa vietetyn vuoden kuluttua Andreas ja Ulva päättivät matkustaa poikansa
Mercurinuksen kanssa takaisin goottien maahan, Ulvan synnyinsijoille. Andreaksesta tuli sittemmin
hyvin merkittävä kristitty lähetyssaarnaaja goottien keskuudessa ja Ulva tuki häntä hyvin

86
merkittävällä tavalla tässä työssä. Andreas käännytti monia germaaneja areiolaiseen kristinuskoon
ja opetti heitä elämään apostolisen, evankelisen ja profeetaalisen totuuden mukaisesti. Orjuutensa
aikana oppimastaan goottilaisten riimujen kirjakielestä oli merkittävää hyötyä hänen toteuttaessaan
tätä kutsumustaan. Vuonna 341 visigootit lähettivät Andreaksen suurlähettilääkseen
Konstantinopoliin, jossa Foinikian areiolainen piispa Eusobius Nikomedialainen vihki Andreaksen
kristittyjen visigoottien piispaksi areiolaisen kiistan ollessa kiivaimmillaan. Sittemmin Andreas
palasi Konstatinopolista entisen Daakian alueelle jatkaakseen työtään kristittynä lähetyssaarnaajana
ja piispana. Noina vuosina Andreas ja Ulva ja Mercurinus saivat elävän todisteen Elävän Jumalan
voimasta kun he näkivät goottien kääntyvän suurin joukoin Kristuksen opetuslapsiksi.

Muutaman vuoden vierähdettyä Andreaksen luokse tuli kuitenkin tuttu mies, jonka hän tunnisti
vielä vuosien takaakin. Andeas tunnisti miehen olevan samainen, joka oli vuosia sitten ottanut hänet
orjakseen. Mies oli yhtä julma raakalainen kuin ennenkin ja säälimättömästi vaati hyvitystä
Andreaksen vuosia sitten haltuunsa ottamista latinankielisistä raamatunkäsikirjoituksista. Lisäksi
mies itsepintaisesti vaati Andreaksen palaavan hänen orjakseen. Noihin aikoihin Andreaksella oli
hallussaan Vanhan testamentin kreikankielinen Septuaginta-käännös ja sen lisäksi täydellinen
Uuden testamentin kreikankielinen käsikirjoitus ja jos hän olisi myynyt ne, hän olisi niistä saaduilla
rahoilla kenties voinut ostaa myös itsensä vapauteen, jolloin tämä säälimätön mies olisi jättänyt
hänet rauhaan. Asiaa harkittuaan Andreas kuitenkin tuli johtopäätökseen, että hän ei halunnut tämän
julman miehen tähden luopua Jumalan Sanasta. Noihin samoihin aikoihin goottien pakanalliset
kuninkaat eivät enää katselleet hyvällä Andreaksen kristillistä lähetystyötä entisen Daakian alueella
ja niin Andreas ja Ulva ja Mercurinus päättivät ystävineen paeta entisestä Daakiasta Vähä-Moesian
alueelle lähelle Nicopolis ad Istrumia, joka sijaitsee entisen Daakian maakunnan eteläpuolella.

Myöhempinä vuosinaan Vähä-Moesiassa Andreas kehitti goottien kielelle myös uuden kirjaimiston
perustuen äidinkieleensä kreikkaan ja myös käänsi kokoamansa työryhmänsä voimin lähes koko
Pyhän Raamatun goottien kielelle hyödyntäen tätä uutta kirjaimistoa. Andreas kuitenkin kieltäytyi
itse ja kielsi myös työryhmäänsä kääntämästä Kuninkaiden kirjoja gootin kielelle, sillä hänen
mielestään niiden luonne oli aivan liian sotaisa ja hänestä gootit eivät todellakaan tarvinneet enää
minkäänlaista rohkaisua sodankäyntiin. Andreaksen työryhmän gootinkielisen raamatunkäännöksen
perustana olivat Vanhan testamentin kreikankielinen Septuaginta-käännös ja kreikankielinen Uuden
testamentin käsikirjoitus, joita Andreas oli kieltäytynyt myymästä edes hädän hetkellä. Historia
tuntee Andreaksen Piispa Wulfilana, joka käänsi pakanallisten goottien sydämet Kristukselle.

Piispa Wulfila omaksui aleksandrialaisen Areioksen opin, jonka mukaan Kristus eli Pyhän
Kolminaisuuden toinen persoona ei ole samaa olemusta kuin Isä Jumala. Areiolaiset myös kielsivät
Kristuksen iankaikkisuuden eli sen, että tämä olisi "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt”, ja katsoivat
tämän olevan Jumalan ensimmäinen luomus. Täten areiolaiset käytännössä kielsivät Jeesuksen
jumaluuden. Areiolaisuus perustui Areioksen pyrkimykseen saattaa perinteinen kolminaisuusoppi
sopusointuun platonisen teologian kanssa. Tämän vuoksi Areios määritteli, että vain Isä on
transkendenttinen Jumala, kun taas Poika oli Logos, joka vastasi Platonin filosofian demiurgia.

Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 Areioksen oppi hylättiin ja selitettiin

Kristuksen syntyneen, ei luodun, ja olevan Isän Jumalan kanssa samaa olemusta. Päätös, jonka
tarmokkain puolustaja oli Athanasios Aleksandrialainen, vahvistettiin lopullisesti Konstantinopolin
ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381. Läntisten kirkkokuntien yhä tänäkin päivänä
yleisesti hyväksymä Athanasioksen uskontunnustus on selvästi tehty areiolaista opetusta vastaan.

Kun vuonna 381 areiolaisuus julistettiin kerettiläisyydeksi, lähti Piispa Wulfila neuvottelemaan
Konstantinopoliin. Viimeisenä elinvuotenaan Piispa Wulfila teki merkittäviä myönnytyksiä

87
Athanasioksen opetuksen suuntaan, mutta kuitenkin vuonna 383 hän kuoli Konstantinopolissa
ennenkuin neuvottelut olivat päättyneet lopulliseen sovintoon kristinuskon eri suuntausten kesken.

Kokemistaan koettelemuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta Piispa Wulfila kuoli syvässä

hengellisessä rauhassa pitkän elämän nähneenä ja kokeneena. Vuosisatojen päästä meidän
päiviimme kantautuu kuin heikkona kaikuna tai muinaisen, väsyneen valon heikkona kajastuksena
Piispa Wulfilan uskontunnustus, jonka sanamuodon hän saneli kuolinvuoteellaan.

”Minä, Ulfila, piispa ja tunnustaja, olen uskonut näin ja tässä yhdessä todessa uskossa olen
taittanut matkan Herrani luo. Minä uskon yhteen Isään Jumalaan, syntymättömään ja
näkymättömään, ja Hänen ainoasyntyiseen Poikaansa, meidän Herraamme ja Jumalaamme, kaiken
luodun suunnittelijaan ja muovaajaan, sillä kaikkien olentojen joukossa hänellä ei ole ketään
vertaistaan, (sillä kaikkien olentojen joukossa on vain yksi Isä Jumala, joka on myös meidän
Jumalamme Jumala,) ja Pyhään Henkeen, valaisevaan ja pyhittävään voimaan, kuten Kristus sanoi
ylösnousemuksensa jälkeen: ”Ja katso, minä lähetän teille sen, jonka minun Isäni on luvannut;
mutta te pysykää Jerusalemissa, kunnes teidän päällenne puetaan voima korkeudesta.” (Luuk.
24:49). Ja vielä hän sanoi:”kun Pyhä Henki tulee teihin, niin te saatte voiman” (Ap.t. 1:8). Tämä
Pyhä Henki ei ole Isä Jumala, eikä Poika vaan Kristuksen palvelija, joka on kaikessa alamainen ja
uskollinen Pojalle; Ja Poika on kaikessa uskollinen ja alamainen Isälle, joka on asettanut Pyhän
Hengen Hänen Kristuksensa kautta. ”

Kuva:

Yksityiskohta Wulfilan gootinkielisessä Raamatussa. Codex Argentus. Upsalan yliopistonkirjasto.

88
 Kolmas uni

Kerrotaan, että ennen kuolemaansa Piispa Wulfila näki Konstantinopolissa ihmeellisen unen, jonka
hän kertoi sittemmin luottamuksella pojalleen Mercurinukselle. Mercurinus oli nimittäin Piispa
Wulfilan mukana tuolla hänen viimeisellä Konstantinopolin matkallaan. Uni oli seuravanlainen.

Piispa Wulfila huomasi olevansa hiekkautiomaassa, jossa vallitsi ankara hiekkamyrsky. Tässä
unessa hän ryhtyi kävelemään kohti kaukana edessään valkeana häämöttävää vuorta uskoen
olevansa sen katveessa suojassa myrskyltä. Hetken kuljettuaan Piispa Wulfila tuli vuoren juurelle,
jossa hän todellakin oli suojassa myrskytuulelta. Vuoren kivi oli kauttaaltaan valkeaa kuin lumi
mutta kovaa kuin graniitti. Hetkeäkään epäröimättä Piispa Wulfila alkoi kiivetä vuoren kaltevaa
seinämää pitkin. Aikansa kavuttuaan Piispa Wulfila tunsi hikensä virtaavan kasvoillaan, mutta se ei
pysäyttänyt hänen kulkuaan. Pikku hiljaa hänen kiivetessä yhä korkeammalle ja korkeammalle
ilmasto muuttui yhä kylmemmäksi ja kylmemmäksi. Hetkeä myöhemmin hän tuli vuoren
tasanteelle, jossa oli valtava vuoristojärvi. Siellä oli täysin tyyntä. Järven pinta oli kauttaaltaan
jäässä, mutta jää oli niin kirkasta, että sen lävitse saattoi nähdä aivan järven pohjaan saakka. Piispa
Wulfila näki jään läpi, että järven pohja koostui kauttaaltaan vuorikristallista. Tämä näky oli sekä
ihmeellinen että kaunis. Piispa Wulfilasta nähden vastakkaisella rannalla järveä hän näki
majesteetillisen jättiläspuun. Piispa Wulfila lähti kävelemään järven jäätynyttä pintaa pitkin kohti
puuta, joka ikäänkuin kutsui häntä luokseen.

Etäältä Puu näytti ensin niilinakasiapuulta orjantappuroineen, mutta kun hän käveli jäätä pitkin
muutaman askelman lähemmäs puuta se vaikutti pikemminkin viikunapuulta, joka tekee
keväthedelmää. Kuljettuaan vielä muutaman askeleen lähemmäs puu vaikutti seuraavaksi
viheriöitsevältä oliivipuulta, mutta käveltyään edelleen lähemmäs puu vaikutti pikemminkin
mahtavana versovalta viiniköynnökseltä. Saavuttuaan aivan puun edustalle piispa Wulfila ei voinut
enää sanoa, mitä lajiketta puu edusti, sillä sillä oli lukemattomien hänen tuntemiensa ja myös
hänelle tuntemattomien eri puulajien piirteitä. Vaikutti jopa ikäänkuin siltä, että kaikkien maailman
puiden lajityypilliset juuret, runko, oksat, lehdet ja hegelmät olivat siinä edustettuina yhdessä ja
samassa puussa.

Samalla kun Piispa Wulfila tuli puun luokse, koko maisema hänen ympärillään muuttui: Autiomaa
hänen ympärillään katosi kuin kangastus samoin kuin vuori, jonka päälle hän oli kivunnut työllä ja
tuskalla. Nyt hän huomasi olevansa hedelmällisessä laaksossa ja häntä ympäröi nyt viheriöivä
trooppinen viidakko lukemattomine eläinlajeineen, puineen, kukkineen ja kasveineen. Myös
jäätynyt järvi vuorikristalleineen hänen takanaan katosi ja sen tilalla oli puun oikealla ja
vasemmalla puolella virtasivat kaksi mahtavaa jokea, jotka kumpikin haarautuivat kauempana
edelleen kahdeksi joenuomaksi niin, että jokia puun vierillä oli todellisuudessa kaikenkaikkiaan
neljä. Puun edessä seisoi nyt nainen, jonka kasvoja Piispa Wulfila ei kyennyt katsomaan suoraan,
sillä hänen mekkonsa välkehti kirkkaana kuin aurinko. Kirkkaana loistavan säihkeen keskellä Piispa
Wulfila onnistui kuitenkin näkemään, että naisella oli päänsä päällä kultainen kruunu, johon oli
kaiverrrettu kaksitoista tähteä, ja hänen jaloissaan oli hopeanhohtoiset saapikkaat, joihin oli
taidokkaasti kaiverrettu nauravainen Kuu-Ukko. Nainen alkoi alkoi nyt puhua Piispa Wulfilalle.

-Tämä puu on Etz Hajjim, Elämänpuu. Tämä paikka on Paratiisi ja nuo neljä virtaa vierilläni ovat
Paratiisin siunattuja virtoja. Minä olen Neitsyt Maria. Askarruttaako jokin asia sinun mieltäsi?
Kysy vain niin vastaan mielelläni.

-Olen unissani nähnyt asioita, jotka ovat kristillisiä, mutta toisaalta käyvät yksiin goottien
pakanallisen uskonnon kanssa. Olen sisimmässäni pohtinut ja puntaroinut tätä asiaa: Ovatko nämä

89
näyt lähtöisin Saatanasta? Eikö Jumalan Sana käske hylkäämään pakanakansojen jumalat? Ovatko
pakanakansojen jumalalliset ilmoitukset aina harhaoppisia ja olennaisesti väärässä?

-Raamattu torjuu epäjumalanpalvonnan, mutta ei kuitenkaan rakentavaa tutustumista vieraiden

uskontojen pyhiin opetuksiin ja pyhiin kirjoituksiin, joiden tunteminen on kristitylle aina
hyödyllistä, sillä katso: Vaikka vieraiden uskontojen pyhillä teksteillä ei olekaan Pyhän Raamatun
arvovaltaa, niissä on kuitenkin merkitsevän usein intuitiivista tietoa Kristuksesta – tässä yksi syistä,
miksi niitä pyhiksi kutsutaankin. Kaikkien kansojen uskonnot juontuvat kunkin kansan eri tavalla
omaksumasta Runon Geniuksesta, jota ainaisesti ja kaikkialla kutsutaan Profetian Hengeksi. Kaikki
maailman uskonnot ja kaikki niiden pyhät kirjoitukset ovat huokauksia huokauksien perään: Kaikki
ne kielivät kukin omalla tavallaan ja kullekin kansalle ominaisella tavalla samasta kaipuusta
pyhään elämään Kristuksessa. Niinpä ei ole olemassa uskontoa, joka ei olisi samalla kristinuskoa.
Jos tutkit Laotsen Salaisuuksien tietä, tutkit samalla Kristusta. Jos tutkit Bhagavad-Gitaa, tutkit
samalla Kristusta. Jos tutkit Dhammapadaa, tutkit samalla Kristusta. Jos tutkit Zend Avestaa, tutkit
samalla Kristusta. Jos tutkit Ginza Rabbaa, jopa silloinkin tutkit samalla Kristusta. Ja kun tulevina
aikoina ihmiset tutkivat Muhammadin pyhää kirjaa eli Koraania, todellisuudessa silloinkin he
tutkivat samalla itseään Kristusta, meidän Herraamme ja Vapahtajaamme. Jeesus sanoi: ”Minä
olen valo kaikkien yllä. Minä olen kaikki: minusta kaikki lähti ja minuun kaikki palaa. Leikkaa
puusta pala; minä olen siellä. Nosta kiveä, ja löydät minut sieltä.”

-Hyvä on, ymmärrän tuon nyt. Mutta eikö Kristus vihaa minua kun kielsin hänen olevan Jumala? Ja
onko Kristus viime kädessä ihminen vai Jumala? Miten vastaat, oi Maria?

-Kristus on kaikkien uskontojen sydän. Hän on samanaikaisesti tosi Ihminen ja tosi Jumala. Joka
sanoo Jeesuksen olevan pelkästään ihminen, ei tiedä täydellisesti. Mutta joka sanoo hänen olevan
yksinomaan Jumala, ei ole hänkään tiedä kuten tietää pitää. Kristus on samanaikaisesti täydellisen
inhimillinen ja täydellisen jumalallinen ja kokonaan Jumalan Sanaa samalla tavalla kuin myös
Pyhä Raamattu on täydellisen inhimillinen ja täydellisen jumalallinen ja kokonaan Jumalan Sanaa
– näin on laita jopa Kuninkaiden kirjojenkin kohdalla, jotka sinä hylkäsit. Kuitenkin sinä teit oikein
tehdessäsi uskossasi rakkaudellisia myönnytyksiä puolisosi suuntaan, sillä Jumala on rakkaus. Ja
joka pysyy rakkaudessa, se pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Kun sisimmässäsi myönsit
rakkauden, myönsit Kristuksen. Koska myönsit Kristuksen, niin hänkin on myöntävä sinut.

Samassa näky puusta katosi ja sen tilalla Andreas näki Neitsyt Marian vieressä uuden näyn: Karitsa,
ikäänkuin teurastettu; sillä oli seitsemän sarvea ja seitsemän silmää, jotka ovat ne seitsemän
Jumalan henkeä, lähetetyt kaikkeen maailmaan. Nyt Andreas ymmärsi, että todellisuudessa
Elämänpuu oli itse Kristus. Ja Kristus oli ollut läsnä hänen elämässään kaikkina hänen elämänsä
päivinä, vaikka hän ei ollutkaan aina tiedostanut sitä. Kaikki hänen elämänsä kauneimmat unet
puhuivat Kristuksesta, meidän Vapahtajastamme ja Herrastamme. Kristus oli ainaisesti asunut
syvällä hänen sisimmässään, eikä Kristus ollut koskaan hylännyt häntä. Ja Andreas ymmärsi nyt,
että kun hän oli tutkiskellut omaa sisintään, todellisuudessa hän oli tutkiskellut Jumalan
valtakuntaa, jonka viisaita ja oikeamielisiä kuninkaallisia ja hallitsijoita ovat Isä, Poika ja Pyhä
Henki.

”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä”, sanoo Kristus.

Kristus kehottaa kristittyjä olemaan täydellisiä kuten meidän taivaallinen Isämme täydellinen
on.Saavuttiko Piispa Wulfila ennen kuolemaansa täydellisyyden? Sen tietää yksin Jumala.

90
 KARHUN

JA PERHOSEN

LEIKKI

91
 Kuva:
Liekeissä/Jarkko Pylväs, 2012.

92
 Lunta ja Tammia

Olipa kerran kevät. Ihanainen kevät koitti myös vehmaassa aarniometsässä, jossa asusti sorea
Neitoperhostyttö, jonka siivet olivat säkenöivät kuin loisteliaat, monenkirjavat jalokivet – kuin
rubiinit, lapis lazuri ja timantit, mutta vielä säkenöivimpinäkin kuin nuo kivet. Tämän ohella
metsässä asusti vahvista vahvin karhunuorukainen, joka jalat olivat vahvat kuin satavuotiaat tammet.
Neitoperhonen, joka oli taitavista taitavin lentäjä, puikkelehti kauniisti metsän valonsäteiden ja
varjokohtien välillä samanaikaisesti kun hän lauloi ihanasti hyvin hiljaisella äänellä, jota ihmisen on
lähes mahdotonta kuulla. Karhu, jolla on hyvin tarkka kuulo, kuitenkin kuuli Neitoperhosen laulun
ja seurasi sitä – päätyen pian valtavalle nummelle, jonka keskellä oli hyvin vanha ja valtavan suuri,
kivettynyt ikitammi.

Nummen avautuessa auringonsäteet osuivat Neitoperhoseen niin, että sen monenkirjavat värit
kimmelsivät kuin ihmeelliset jalokivet tai kuin taidokkaat korut. Karhunuorukainen rakastui
Neitoperhoseen syvästi heti ensisilmäyksellä. Niinpä karhunuorukainen seurasi Neitoperhosta läpi
koko kukkivan niityn ja kun perhonen lopulta pysähtyi erään sinivuokon päälle levähtämään,
karhunuorukainen keräsi kaiken rohkeutensa ja kysyi perhoselta: Rakastan sinua syvästi – tuletko
vaimokseni kohdaten kanssani sekä myötä- että vastamäet kunnes kuolema erottaa?

Perhonen loi vain nopean katselmuksen karhuun ja kommentoi tälle näkemäänsä vain hyvin
nopeasti: En voi tulle aviovaimoksesi, sillä itse olen niin pieni ja heikko kun taas sinä olet niin iso ja
vahva. Sen jälkeen Neitoperhonen lensi pois niin kuin perhosten laita usein on – jättäen
karhunuorukaisen yksin kukkaniityn suuren tammen varjoon sydän särkyneenä ja murheellisella
mielellä. Silloin karhu ajatteli mielessään: Kun perhonen sanoi ”Vahva”, hän varmaankin
tarkoitti ”Ruma” ja kun hän sanoi ”Heikko”, hän varmaankin tarkoitti ” Kaunis”. Olen niin
syvästi surullinen , että toivon kuolemaani – kunpa olisin kuolleena syntynyt äitini kohdusta! Niin
paljon vihaan itse itseäni, hyvä Jumala!

Karhu vuodatti kyyneleensä maahan ja ne valuivat maan pinnan läpi aivan ikitammen juuriin
saakka elävöittäen ja vahvistaen ja virkistäen niitä niin, että tammi satojen vuosien tauon jälkeen
puu virkosi taas eloon ja siinä alkoi kasvaa uuttaa vehreyttä ja uusia silmuja. Kyyneleet herättivät
uusi voimia tammessa ja niinpä tammi sanoi karhulle: Olet nyt tehnyt minulle hyvän teon joten
korvaan sen sinulle parhaan kykyni mukaisesti: Ota ja mene viereisen järven rantaan - kohtaat siellä
järven hengettären: Kuuntele, mitä hänellä on sanottavaa ja noudata hänen ohjeitaan tarkoin.

Karhunuorukainen itki vuolaasti yhä kun hän saapui järven rantaan ja kun hänen suolaiset
kyyneleensä osuivat järven aaltojen pintaan, vedestä nousi ihanainen neito, Branwen , Veden
Hengetär. Veden Hengetär sanoi karhunuorukaiselle: Tiedän, että sinulle on sydänsuruja, mutta tiedä
sinä myös tämä: Voin hyvin merkittävästi auttaa sinua tässä hädässäsi. Odota vain seuraavaa täyttä
kuuta ja ui sitten järven lumpeiden sekaan ja sieltä valitse mielestäsi lumpeista kaunein ja juo sen
mettä niin saat nähdä, että saat merkittävän helpotuksen suruusi. Muista kuitenkin tämä merkittävä
rajoitus:

tämä taika tepsii kerran vaan,

eikä sitä peruuttaa voi milloinkaan.

93
Karhu, joka oli surusta suunniltaan, teki työtä käskettyä ja ui täyden kuun aikaan järven lumpeiden
sekaan ja valitsi lumpeista mielestään kaikkein pienimmän – koska se muistutti häntä
Neitoperhosesta - ja sitten hän joi lumpeenkukan mettä. Tosin tässä kohtaa on mainittava, että yksi
järven lumpeenkukinnoista oli hitusen vieläkin pienempi kuin karhun valitsema, mutta se jäi
karhunuorukaiselta huomaamatta, koska kukka oli vain puolittain upoksissa oleva silmu, mutta tuo
toki lienee lopultakin vain sivujuonne tässä tarinassa, joka kertoo syvästä kaipauksesta ja
rakkaudesta. Kun Karhu joi mettä, samassa tapahtui ihmeellinen taikuus: Karhunuorukainen
muuttui hetkessä komeaksi Ritariperhoseksi.

Talven kylmyyttä vastaan

Ritariperhonen lensi siivet hulmuten kukkakedolle etsimään rakastettuaan, Neitoperhosta ja pian

löysikin tämän: Neitoperhonen ihastui nähdessään Ritariperhosen koko kermanvalkeassa ja
sinertävänmustassa juhla-asussaan ja samalla Neitoperhonen myös rakastui heti ensisilmäyksellä
Ritariperhoseen niin tulisesti, että Neito unohti jopa oman lajinsakin, joka oli kokonaan toinen.
Kaikista vastustuksista ja sukulaisten ja ystävien ja tuttujen vastustuksesta huolimatta
Neitoperhosesta ja Ritariperhosesta tuli rakastavaiset koko tuon ihanaisen kevään ja kesän ajaksi.

Rakastavaiset kuhertelivat keskenään kuin kaksi kyyhkyläistä koko tuon kesän ajan, mutta sitten
koitti syksy. Silloin he huomasivat, että heillä ei edelleenkään ollut jälkeläisiä ja samalla koko
luonto oli nyt hitaasti tekemässä kuolemaa heidän ympärillään, talvi oli vakaasti tekemässä tuloaan.
Talvi on sitä aikaa vuodesta kun kukkaketojen päiväperhoset vetäytyvät puunkoloihin ja
menehtyivät sinne. Silloin Neitoperhonen sanoi Ritariperhoselle: Rakkautemme on vielä sangen
nuori, suinkaan en tahtoisi vielä vetäytyä puun koloon kuolemaan – yhäti haluan vielä elää ja
rakastaa kanssasi: Etkö sinäkin? Silloin Ritariperhonen sanoin: Tunnen itse täysin samoin,
rakkaani.

Tuolloin ritariperhonen muisti Branwenin, Veden Hengettären ja kertoi tästä Neitoperhoselle ja niin
he menivät kaksin yhdessä tuumin tapaamaan Branwenia, ihmeellistä Veden Hengetärtä. Kun
perhoset lähestyivät pyhää järveä, jossa Branwen asui, veden pintä ensin hieman värisi ja sitten
Branwen ilmestyi kaikessa loistossaan loisteliailla merihevosvaunuillaan ja mahtava
helmikoristeinen kaulanauha kaulassaan. Branwen sanoi hyvin ystävällisellä äänensävyllä:
Kutsuitte minua – Tässä olen. Mitä asianne koskee?

Neitoperhonen ja Ritariperhonen kertoivat tilanteestaan ja Branwen kuunteli tarkoin. Sitten

Branwen esitti ehdotuksensa: En pysty kääntämään taikaa, jonka aikoinaan tein karhunuorukaiselle,
mutta voin tehdä uuden taian , mutta tällä kertaa taikani teen Neitoperhoselle. Joten ohjeeni
Neitoperhoselle: Lennä järvelle uudenkuun aikaan ja laskeudu mielestäsi komeimman kukan päälle
ja ime siellä itseesi kukan mettä niin saat kokea ihmeellisen taian.

Neitoperhonen teki työtä käskettyä ja suuteli lumpeenkukista kaikkien suurinta – koska se ihanasti
muistutti häntä karhunuorukaisesta, ensirakkaudestaan. Ja kas kummaa - tapahtui ihmeellinen taika:
Neitoperhonen muuttui karhuneitoseksi. Karhuneitonen ui ripeästi järven rantaan itku kurkussa ja
vihdoin itkuisena rannalla huudahti : Mitä minä nyt teen? Rakkaani on perhonen, mutta itse olen
karhu!

94
Silloin Veden Hengetär neuvoi rauhallisella äänellään: Karhuilla on paljon suurempi kyky kestää
kylmyyttä ja talvea verraten perhosiin. Niinpä neuvonkin, mene sinä ihana Neito lumikieppiin
nukkumaan talviunta samalla kun pidät rakkaasi hengitykselläsi lämpimänä koko talven ajan – niin
te molemmat selviydytte hengissä talvesta.

Ja niin myös tapahtui. Karhuneitonen meni lumikieppiin nukkumaan talviunta ja myös

Ritariperhonen nousi lumikieppiin asettuen karhuneitosen huulille suloiseen suudelmaan, jolloin
karhuneitosen hengitys samalla lämmitti sen siipiä ja koko kehoa. Mutta se talvi, joka saapui
Lumikuningattaren valkeine viikatteineen , ei ollut mikään tavallinen talvi vaan hirvittävä kolme
vuotta kestävä yhtämittainen talvi, Eddassa kuvatun Fimbulin toisinto, jonka ankaruus surmasi yhtä
lailla monia kasveja, puita kuin myös monia eläimiä ja ihmisiä maan päällä ja maan koloissa ja
vesistöissä.

Mutta se rakkaus ja suloinen suudelma, joka Perhosen ja Karhun välillä koko talven ajan oli,
lämmitti ja piti hengissä molemmat eläväiset olennot, joissa on Jumalan henkäys, koko läpi tuon
pitkääkin pitemmän Fimbul-talven.

Tällä tavoin Karhuneitonen ja Ritariperhonen, jotka syvästi rakastivat toinen toisiaan, selvisivät
talvesta. Ja kun he taas kevään koettaessa heräsivät, he heräsivät uuteen ihanaan aamun ja
molemminpuolisen rakkauden ihanaan suudelmaan.

Oletko sinäkin joskus nähnyt karhun ja perhosen leikkivän hippaa keskenään kukkakedolla?

Jos vastauksesi

kysymykseeni on 'kyllä',

kenties oletkin nähnyt

vilauksen tarinamme

Karhuneidon ja Ritariperhosen

rakkaudellisesta leikistä?

12.1.2015.

95
96
97