College Algebra 12th Edition Lial Solutions Manual

College Algebra 12th Edition Lial Solutions

Manual
Full download link at: https://testbankbell.com/product/college-algebra-12th-edition-
lial-solutions-manual/

Chapter 2
GRAPHS AND FUNCTIONS
8. True
Section 2.1 Rectangular Coordinates
and Graphs
1. The point (–1, 3) lies in quadrant II in the
rectangular coordinate system.

9. False. The midpoint of the segment joining

(0, 0) and (4, 4) is
 4 +0 4 +0   4 4 
, = , = 2, 2 .
2. The point (4, 6) lies on the graph of the
equation y = 3x – 6. Find the y-value by letting ( )
x = 4 and solving for y. 2 2 2 2
y = 3 ( 4 ) − 6 = 12 − 6 = 6 10. False. The distance between the point (0, 0)
and (4, 4) is
d (P, Q) = (4 − 0) 2 + (4 − 0) 2 = 4 2 + 4 2
3. Any point that lies on the x-axis has

y-coordinate equal to 0. = 16 + 16 = 32 = 4 2

4. The y-intercept of the graph of y = –2x + 6 is
(0, 6).
5. The x-intercept of the graph of 2x + 5y = 10 is
(5, 0). Find the x-intercept by letting y = 0 and
solving for x.
2x + 5 (0 ) = 10  2x = 10  x = 5
6. The distance from the origin to the point (–
3, 4) is 5. Using the distance formula, we
have
11. Any three of the following:
(2, −5) , (−1, 7 ) , (3, −9) , (5, −17 ) , (6, −21)
12. Any three of the following:
(3, 3) , (−5, −21) , (8,18) , (4, 6) , (0, −6)
13. Any three of the following: (1999, 35),
(2001, 29), (2003, 22), (2005, 23), (2007, 20),
(2009, 20)
14. Any three of the following:

d (P, Q) = (−3 − 0) 2 + (4 − 0) 2 (2002,86.8) , (2004, 89.8) , (2006, 90.7 ) ,

(2008, 97.4) , (2010, 106.5) , (2012,111.4) ,

= (−3)2 + 42 = 9 + 16 = 25 = 5
(2014, 111.5)
7. True
15. P(–5, –6), Q(7, –1)
(a) d (P, Q) = [7 – (–5)]2 + [−1 – (–6)]2

Copyright © 2017 Pearson Education, Inc. 170

Visit TestBankBell.com to get complete for all chapters

 169 = 13
= 12 2 + 52 =

(b) The midpoint M of the segment joining

points P and Q has coordinates
 –5 +7 −6 +(−1)   2 7 
, =  , − 
2 2 2 2
 7
= 1, −  .
 2

Copyright © 2017 Pearson Education, Inc. 170

 Section 2.1 Rectangular Coordinates and Graphs 171
16. P(–4, 3), Q(2, –5) (
21. P 3 2, 4 5 , Q ) ( 2, – 5 )
(a) d (P, Q) = [2 – (– 4)]2 + (–5 – 3) 2 (a) d (P, Q)
2
2
= 6 2 + (–8) 2 = 100 = 10
= ( 2 –3 2 ) + (– 5 –4 5 )
(b) The midpoint M of the segment joining
points P and Q has coordinates = (–2 2 ) + ( –5 5 )
2 2

 – 4 +2 3 +(–5)   −2 −2  = 8 + 125 = 133

, = ,
 2 2   2 2 
= (−1, −1) . (b) The midpoint M of the segment joining
points P and Q has coordinates
17. P(8, 2), Q(3, 5)  3 2 + 2 4 5 + (– 5) 
 , 
 2 2 
(a) d (P, Q) = (3 – 8) 2 + (5 – 2) 2

4 2 3 5  3 5
= (−5)2 + 32 = , = 2 2, .
 2 2   2 
 
= 25 + 9 = 34

(b) The midpoint M of the segment joining ( ) (

22. P – 7 , 8 3 , Q 5 7 , – 3 )
points P and Q has coordinates
(a) d (P, Q)
 8 +3 2 +5   11 7 
, = , . 2 2
 2 2 
 
 2 2 
 = [5 7 – (– 7 )] + (– 3 – 8 3)

= (6 7 ) 2 + (–9 3) 2 = 252 + 243

18. P (−8, 4), Q (3, −5)
2
= 495 = 3 55
2

 – (−8)
(a) d (P, Q) = 3 + (−5 − 4 )
(b) The midpoint M of the segment joining

= 112 + (–9) 2 = 121 + 81 points P and Q has coordinates

= 202  – 7 +5 7 8 3 +(– 3 ) 
,
 2 2 
(b) The midpoint M of the segment joining
 
points P and Q has coordinates 4 7 7 3  7 3
= , = 2 7, .
 –8 +3 4 +(–5)   5 1   2 2   2 
, = − ,− .
   
2 2 2 2
23. Label the points A(–6, –4), B(0, –2), and
19. P(–6, –5), Q(6, 10) C(–10, 8). Use the distance formula to find the

length of each side of the triangle.

(a) d (P, Q) = [6 – (– 6)]2 + [10 – (–5)]2
2 2

d ( A, B) = [0 – (– 6)] + [–2 – (– 4)]

= 12 2 + 152 = 144 + 225
2 2

Copyright © 2017 Pearson Education, Inc.

 Another random document
un-related content on Scribd:
mädännyt, niin etteivät hevosetkaan enää juoneet vettä. Alkuasukkaille se
siitä huolimatta näytti kelpaavan.

Sturt löytää Darlingin.

Mutta seuraavana päivänä tultiin taas lakeudelle, jossa kasvoi ruohoa

hevosten vatsaan saakka, eikä nyt tarvinnut kauankaan kulkea, ennenkuin
retkikunta äkkiä tuli jalon joen partaalle, jonka uoma oli seitsemän- tai
kahdeksankymmentä metriä leveä. Vesi näytti olevan syvää ja sen pinta oli
aivan täynnään pelikaaneja ja muita riistalintuja. Äyräät olivat niin jyrkät,
ettei eläimiä voitu ajaa juomaan, mutta miehet ahnaasti juoksivat janoaan
sammuttamaan. Mutta julman pettymyksen he kokivat, vesi oli niin
suolaista, ettei sitä voinut maistaakaan. Äyräiltä löytyi kuitenkin
suolatontakin vettä ja laidun oli hyvä. Sturt oli taipuvainen uskomaan, että
tämä joki oli tuon suuren kuvitellun sisämeren haara, ja nimitti sen uuden
maaherran mukaan Darlingiksi. Maanasukkaitten antama nimi oli Karaula.

Retkikunta alkoi seuraavana päivänä kulkea jokivartta vastavirtaan.

Tavattiin autio kylä, jossa oli seitsemänkymmentä majaa. Kylästä löydettiin
kaksi 90 metrin mittaista verkkoa, joista toisella, isosilmäisellä, pyydettiin
kenguruja, toisella, pienisilmäisellä, kaloja. Jokirannassa yllätettiin neljä
kalastajaa, jotka huomattuaan vieraat kiljuen juoksivat pensaikkoihin.
Huutoon juoksi muitakin alkuasukkaita, jotka samoin säikähtivät ja kiljuen
kääntyivät käpälämäkeen. Kauaa ei nyt tarvinnut odottaa, ennenkuin
pensaikosta alkoi kuulua hamuavaa ritinää ja sankkaa savua alkoi vyöryä
yli maiseman, kietoen retkikunnankin poimuihinsa. Se oli kuitenkin onneksi
noussut joen törmällä olevalle kummulle, jonne liekit eivät päässeet, ja jäi
siihen liikkumatta odottamaan. Yksi alkuasukas astui pensaikosta esiin,
lähestyi retkikuntaa, kumarsi ruumistaan eteenpäin, niin että kädet ottivat
polviin ja tuijotti valkoisiin. Nämä eivät liikahtaneetkaan ja mieskin jäi
hämmästyneenä asentoonsa, kunnes Hume alkoi hänen kanssaan
keskustelun ja sai hänet lähemmä tulemaan. Ja pian koko heimo kesyyntyi
niin, että arvelematta lähestyi retkikuntaa.

Tämä heimo sairasti kovin ilkeätä ihotautia, johon päällikkö pyysi apua,
kutsuen sairaita näyttämään Sturtille vammojaan. »Sanomaton oli hänen
selitystensä ilmaisema huoli ja liikuttava se lempeä ja lohduttava ääni, jolla
hän puhui väelleen, ja minuun todella koski kipeästi, kun en voinut hänen
hätäänsä lieventää», kirjoittaa Sturt.

Matkaa jatkaen Sturt piti virtausta tarkkaan silmällä, eikö se

säännöllisesti kääntynyt ja siis ollutkin vuoksi- ja luodeilmiön aiheuttama.
Mutta joki juoksi kuin juoksikin vakaasti samaan suuntaan ja sitä näin
tarkasti silmällä pitäessään retkikunta huomasi sen saavankin
suolaisuutensa pohjassa olevista suolalähteistä. Täällä he äkkiä,
rannattomalla lakeudella, kuulivat pamauksen tai jymäyksen, ikäänkuin
olisi kymmenen kilometrin päässä laukaistu järeä tykki. Taivaalla ei ollut
ainoatakaan pilvenhattaraa, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, eikä Sturt
voinut käsittää, mikä tämän kaikkien kuuleman pamauksen aiheutti. Ja
selittämätön se on vielä tänäpäivänäkin.

Satakunnan kilometriä Darlingin vartta noustuaan Sturt palasi suoraan

lakeuden poikki varastolleen, jonka hän oli jättänyt Macquarien varteen,
ottaakseen uusia eväitä. Macquarien ruokoräme oli yhä kuivunut niiden
muutaman kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun retkikunta
menomatkalla kulki sen läpi. Maa näytti ylen kolkolta, ei ainoatakaan
kukkaa eikä viheriöistä lehteä näkynyt. Alkuasukkaat sytyttivät ruovostot
palamaan sitä mukaa kuin retkikunta eteni, ja sankkaa savua tuprusi
taivaalle, ajelehtien kuin ukkospilvet tuulen mukana.
 Mykkä todistaja.

Varastoaan lähestyessään retkeilijät näkivät alkuasukkaita, joista eräällä

oli valkoisen takki yllään. Oxley säikähtyi tästä kovasti, peläten
alkuasukkaitten ehkä murhanneen ne miehet, joiden oli pitänyt tuoda
lisäeväitä ja jäädä niitä vartioimaan. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita,
miehet olivat hyvissä voimissa, vaikka alkuasukkaat olivatkin pari kertaa
käyttäytyneet uhkaavasti. Näitä alkoi nyt tulla varastolle pyytämään apua
uhkaavaa nälkäkuolemaa vastaan, ja nämä avunpyytäjät kertoivat, vaikka
vastahakoisesti, mistä takki oli saatu. Kaksi valkoista, luultavasti karannutta
vankia, oli tullut heimon luo, ja alkuasukkaat olivat vaatineet itselleen
koirat, joita heillä oli pari kerallaan. Kun miehet eivät suostuneet niitä
luovuttamaan, antoivat alkuasukkaat heille keihäät ja nuijat ja vaativat heitä
taisteluun. Taistelu ei kestänyt kauan, toinen miehistä kaatui ensi
keihäänheitolla ja hänen toverinsa, huomatessaan paon mahdottomaksi, oli
leikannut koirilta kurkut poikki — ja sitä tehdessään kaatunut keihäiden
lävistämänä. Heidät oli sitten molemmat syöty ja tästä tapauksesta oli takki
muistona.

Viikkokauden levättyään Sturt maaliskuun 7:ntenä 1829 jälleen lähti

liikkeelle, tavatakseen Darlingin vielä ylempänä. Matkalla hän kulki
Castlereagh-joen poikki, mutta sen uomassa ei ollut tippaakaan vettä. Sillä
oli, samoin kuin kaikillakin sisämaan joilla, sisä-äyräät ja ulko-äyräät,
edelliset pitivät vettä uomassa tavallisen, jälkimmäiset tulvaveden aikana.
Molempain äyräitten välinen maa oli erikoisen hedelmällistä ja sillä
kasvoivat kauneimmat puut. Kuta kauempana, sitä vaikeampi oli löytää
vettä ja laidun huononi melkein olemattomaksi. Jossakin lampareessa oli
kuitenkin siellä täällä vettä ja kalojakin, jotka olivat melkein ainoa ravinto,
mitä alkuasukkailla oli saatavana. Heidän puutteensa oli niin suuri, että
heidän lukunsa nälkäkuoleman kautta jo tuntuvasti väheni, ja kylissä oli
kosolta tyhjiä majoja. Maaliskuun 29:ntenä retkikunta jälleen saapui
kirkkaalle vuolaalle Darlingille, jonka vesi täälläkin oli suolaista.

Eräässä kohtauksessa alkuasukkaitten kanssa Sturt heille näytti ampuma-

aseitten tehoa ja ampui puuhun luodin, ylläpitääkseen heissä terveellistä
kunnioitusta valkoisia kohtaan. »Pamauksen vaikutus alkuasukkaihin oli
todella naurettava. Toiset seisoivat ja tuijottivat minuun, toiset kaatuivat
kumoon, toiset livistivät pensastoon, ja aika työ oli, ennenkuin jälleen
saimme ne koolle.»

Sturtin aikomus oli nousta Darlingia edelleen, mutta maa oli niin
kamalan karua ja tyhjää, että yrityksestä täytyi luopua ja lähteä
paluumatkalle. Paluumatkalla kului toinen puoli ajasta veden etsimiseen.
Mistä Darling alkoi ja minne se laski, ne kysymykset täytyi jättää
myöhemmille matkustajille. Alkuasukkaita ei tavattu kuin moniaita ja nekin
olivat niin nälkiintyneet, että miehet kantoivat lapsiaan valkoisten luo,
saadakseen hiukan ruokaa heidän pelastamisekseen. Suurimmat metsän
puutkin alkoivat riutua ja toisia oli jo aivan kuivunut. Kaula pitkällä ja
huohottaen emut etsivät jokien uomista vettä, vaikka hukkaan, ja
maanasukkaiden koira oli niin laiha, että tuskin pystyssä pysyi ja näytti
rukoilevan, että joku sen lopettaisi.

Darlingin löytö herätti uudisasutuksissa mitä suurinta mielenkiintoa ja

herätti samalla suuria toiveitakin, Sturtin matka kun oli osoittanut, että
Oxleyn hylkäävä lausunto sisämaan lakeuksista oli ennenaikainen.
Löytöretkiä päätettiin jatkaa viipymättä ja jo marraskuun 3:ntena 1829 Sturt
lähti Sydneystä uudelle matkalle, Humen löytämä Murrumbidgee
päämääränään. Hume itse ei tällä kertaa lähtenyt matkaan, hän 'kun päätti
edullisemmaksi hoitaa omia asioitaan. Hetkestä tuli Australian löytöretkien
loistavin, rohkein ja seikkailuista rikkain.
 Sturtin retki Murraylle.

Murrumbidgeelle saakka matka kävi seikkailuitta ja mukana tuotu suuri

merivene työnnettiin tälle kirkkaalle vuolaalle vuorijoelle, joka oli sekä
leveä että syvä. Maan kauneus ja laitumien vehmaus herättivät mitä paraita
toiveita. Jokirannan avoimissa metsissä nähtiin ja ammuttiin punaisia
kenguruita ja runsaasti niissä näytti olevan muutakin riistaa. Alkuasukkaita
nähtiin vasta joulukuun 2:sena, jolloin neljä miestä eräänä sadepäivänä tuli
valkoisten leiriin. Valkoisten pyynnöstä eräs miehistä näytti, miten heidän
oli tapana pyytää opossumeja.

Hän nousi kuivaan puuhun, jonka joka oksakin oli ontto, ja hakkasi
kirveellä puun kylkeen aukon vähän sen paikan yläpuolelle, jossa hän
otaksui opossumin piilevän. Mutta eläin olikin noussut korkeammalle,
jonka vuoksi hän tukki koloon kuivia heiniä ja sytytti ne palamaan,
savustaakseen eläimen ulos. Puun sisällä, jossa oli kova veto, syttyi ankara
tuli raivoamaan ja oksain päistä tuprusi savua kuin höyrykoneen torvesta.
Puun terve pinta oli niin ohut, että Sturt pelkäsi sen tuota pikaa palavan
poikki, mutta alkuasukas nousi ylimmälle oksalle, kunnes opossum
puoleksi kärventyneenä tuli ulos. Voitonriemuisena hän otti ja heitti sen
maahan. Puussa rytisevä tuli, peloton mies ja tupruava savu, joka hänen
ympärillään kierteli, tarjosivat omituisen alkuperäisen ja mieleenpainuvan
näyn. Vähän sen jälkeen, kun mies oli tullut puusta maahan, se kaatui
kauhealla romahduksella.

Jokimatka Murrumbidgeellä.

Murrumbidgee laajeni yhä alaspäin mentäessä, osaksi uomassaan olevista

lähteistä. Maat muuttuivat avoimemmiksi ja täällä tavattiin alkuasukkaita,
jotka olivat rumimmat, mitä retkeilijät olivat vielä milloinkaan nähneet.
Eräältä vanhalta mieheltä Sturt sai tietoja etelämpänä juoksevasta
Murraysta, joka miehen vakuutuksen mukaan oli vielä paljon suurempi joki.
Vähän alempana kohdattiin toinen heimo, joka taas oli paremman näköistä
kuin ainoakaan heimo, mihin Sturt vielä oli tutustunut. Siitä huolimatta he
Sturtin mielestä epäilemättä olivat samaa alkujuurta. Heillä oli samanlaiset
kuoppaan vaipuneet silmät ja ylitse riippuvat silmäkulmat, korkeat
poskipäät, paksut huulet ja avoimet sieraimet, lyhyt tai kömpelö nenä,
vankka vartalo, mutta hinterät ulottimet ja sileä tai kihara tukka kuin
muillakin alkuasukkailla. Tavatkin olivat samat. Etuhampaansa he kiskoivat
pois, viilsivät ruumiinsa liuskoihin, että liha nousi harjalle, koska arvet
olivat heidän pääkoristuksensa, hankkivat ravintonsa samalla tavalla,
maalasivat itsensä samalla tavalla, ja käyttivät samoja aseita. Ruovosta he
valmistivat kevyen keihään, jolla taistelivat pitkän matkan päästä, nakaten
sen, samoin kuin bumeranginkin, erehtymättömällä tarkkuudella.
Lähitaistelua varten oli raskaampi keihäs. Vain vanhoilla miehillä oli oikeus
syödä emua ja vain naineilla taas syödä sorsia. Korroboriinsa eli
juhlamenonsa he viettivät yösydännä, säestäen niitä omituisilla
surumielisillä lauluilla, jotka sangen sattuvasti matkivat kaikenlaisten
eläimien ääniä. Vaimojaan he pitivät hyvin huonossa arvossa, etupäässä
vain kuormajuhtina.

Samoin kuin Macquarie ja Lachlan Murrumbidgeekin sitten hajaantui

ruokorämeeseen, mutta rämeen toisella puolella taas kokoontui uomaan,
jota kävi veneellä kulkeminen. Sturt sen vuoksi lähetti kuormavaununsa,
juhtansa ja hevosensa takaisin vuoriston juurelle ja rakensi toisenkin
veneen, jonka jälkeen hän kahdella veneellä lähti jokea laskemaan.

Ruokorämeen takana joki ahdistui kapeaan uomaan, jonka suuret, veden

tuomat puut olivat melkein kokonaan tukkineet. Puut olivat ilmeisestikin
tulleet juuret edellä, niin että niiden pitkät pahkuraiset oksat makasivat
vastavirtaan päin. Veneitä täytyi mitä suurimmalla huolella ohjata niiden
ohi, oksat kun helposti olisivat puhkaisseet raskaasti kuormatut alukset.

Liekoalueen läpi juostuaan joki kapeni yhäkin kapeammaksi ja kahden

puolen kohosivat sen jyrkät äyräät sangen korkeiksi ja äyräillä kasvavat
puut muodostivat joen päälle niin pimeän lehväkaarron, että jo viiden
aikaan illalla täytyi leiriytyä. Seuraavana päivänä oli kuljettu uuden
liekoalueen läpi, jonka jälkeen joki jälleen kapeni ja kävi kovin vuolaaksi ja
mutkaiseksi, niin ettei aina nähnyt pariakymmentäkään metriä kauemmaksi
eteensä. Äkkiä keulamiehen huudahdus sai kaikki säpsähtämään, että vene
seuraavassa silmänräpäyksessä rikkoutuisi kiveen tai puuhun, ja jokainen jo
oli valmiina jokeen hyppäämään veneen keventämiseksi, jos se olisi
tarpeen. Mutta ennenkuin he vielä ennättivät toisilleen sanaakaan sanoa,
juoksi vene vinhaa vauhtia kahden äkkijyrkän nokan välitse ja
äkkiarvaamatta ui ihanan laajan veden pinnalla.

Murray.

»Minun on mahdoton kuvata sitä vaikutusta, joka tällä äkillisellä

muutoksella oli meihin», kirjoittaa Sturt. »Annoimme veneitten uida
valloillaan eteenpäin. Mutta niin suurella voimalla oli Murrumbidgee
meidät ampunut suustaan, että sillä puhdilla uimme melkein vastakkaiseen
rantaan saakka, katsellen kaiken aikaa vaieten ja ihmetellen sitä väljää
vettä, jolle olimme joutuneet. Ja kun loimme katseen taaksemme, niin
tuskin uskoimme silmiämme, että näkemämme vähäpätöinen aukko oli
laskemamme kauniin ja jalon joen suu.»

Uusi joki oli sama, jonka Hume oli löytänyt ja joka oli hänestä nimen
saanut, mutta Sturt nimitti sen Murrayksi, ollen sitä mieltä, ettei Humen
joki voinut olla muuta kuin tämän syrjäjoki. Murray oli noin sadan metrin
levyinen siltä kohdalta, jossa Murrumbidgee siihen laski. Sturt älysi
löytäneensä Austraalian suurimman joen ja päätti laskea sen suuhun saakka,
olipa tämä missä tahansa.

Pari päivää laskettuaan kauniita, tyynesti virtailevia matkoja, retkikunta

kohtasi alkuasukkaita, jotka ensin juoksivat pensaikkoihin, mutta pian
ilmaantuivat suurella joukolla sotamaalissaan ja aseitaan kalistellen. Sturt
sai kuitenkin heidän kanssaan aikaan mitä parhaat suhteet. Kolmantena
päivänä oli molemmilla rannoilla vielä enemmän taistelunhaluisia
alkuasukkaita, jotka eivät tahtoneet vähääkään kallistaa korvaansa rauhan
äänille. Mutta Sturt ei hellittänyt, ennenkuin oli heidätkin lepyttänyt, ja
hyväksi lopuksi neljä miestä lähti veneihin oppaiksi.

Parina päivänä sitten ei näkynyt alkuasukkaita ensinkään, mutta toisen

päivän iltana oppaat yrittivät selittää jotain valkoisille ja näyttivät sangen
huolestuneilta, kun nämä eivät käsittäneet heidän tarkoitustaan. Lopulta he
pienistä tikuista rakensivat epäsäännöllisen halsterin tapaisen kuvion, ja kun
valkoiset eivät tätäkään käsittäneet, katosivat he yöllä pensaikkoon.

Taistelun uhka.

Ihmeissään ja huolestuneena heidän käytöksestään Sturt seuraavana

päivänä lähti oppaitta matkaan. Erään suvannon päässä hän komeitten,
taajalehväisten puitten alla huomasi suuren joukon alkuasukkaita, jotka
taisteluun asettuneina ja täydessä sotamaalissa lauloivat jonkinlaista
sotalaulua. Sturt laski kuitenkin niin lähelle heitä, että selvään näki heidän
monenlaiset sotamaalinsa. Toiset olivat sivelleet kylkiluihinsa, sääriinsä ja
kasvoihinsa valkoista maalia, näyttäen luurangoilta. Toiset olivat
maalanneet itsensä puna- ja keltamullalla ja vielä ruumiinsakin rasvanneet,
niin että se kiilsi rasvasta. Eturivi seisoi vaiti, keihäät heittoon kohotettuina,
takarivi piti suurta melua, samoin kuin naisetkin, jotka olivat maalailleet
itseään valkoisella ja kantoivat nuolivarastoita. Sturt ei näin ollen laskenut
maihin, vaan ohjasi keskijokea, alkuasukkaitten seuratessa rannalla,
asettuen jos jonkinlaisiin asentoihin ja rajusti huutaen.

Joessa oli edessäpäin hiekkasärkkä, joka alkuasukkaitten puolelta pisti

kauas virtaan. Tälle särkälle juoksi metelöivä joukko ja päälliköt astuivat
vielä veteenkin, ollakseen lähempänä uhrejaan, ja sieltä antoivat joukoilleen
ohjeita. Sturt alkoi käsittää, ettei tässä voitaisi välttää taistelua, vaikka hän
olikin sangen vastahakoinen verta vuodattamaan. Hän siis valmisti pienen
joukkonsa taisteluun, jakoi heille aseet ja patruunat, antoi ampumaohjeet ja
neuvot painetin käyttämisestä, jonka jälkeen hän uudelleen merkeillä koetti
taivuttaa alkuasukkaita rauhaan.

Odottamaton apu.

Siitä ei kuitenkaan ollut vähääkään apua, mutta juuri kun hän jo oli
tähdännyt ja aikoi ampua, ilmestyi toiselle rannalle neljä kiivaasti juoksevaa
alkuasukasta, joista edellä juokseva, jättiläinen miehekseen, korkealta
äyräältä hyppäsi jokeen ja uskomattoman lyhyessä ajassa ui sen
alkuasukkaan eteen, jota Sturt tähtäisi, kävi hänen kurkkuunsa kiinni, sysäsi
hänet taapäin, ajoi kaikki vedessä olevat särkälle ja alkoi rannalla hyppiä
niin villitysti ja raivoisena, että kaikki ällistyivät. Yhdessä
silmänräpäyksessä venettä osoitellen hän seuraavassa pui nyrkkiä
etummaisen nenän edessä ja polki maata kiukuissaan, kunnes hänen
äänensä, joka alussa oli kirkas ja selvä, hukkui käheään mutinaan. Kaksi
oppaista — nämä olivat samat miehet, jotka illalla olivat leiristä hävinneet
— jäi toiselle rannalle, mutta kolmas ui päällikkönsä rinnalle häntä
tukemaan.

Sturt ja veneessä olevat hämmästyivät niin, etteivät tienneet mitä sanoa,

mutta kun samalla vene ajautui matalikolle, hyppäsivät miehet heti jokeen
ja työnsivät sen syvemmälle vedelle. Samassa he huomasivat uuden kauniin
joen, joka yhtyi heidän jokeensa pohjoisesta tullen.

Darlingin suulla.

Molempien jokien väliselle kapealle kielekkeelle oli kokoontunut suuri

joukko alkuasukkaita. Pelastaakseen pelastajansa, joka yhä piti puhettaan,
vaikka hänen kuulijansa näyttävätkin koko joukon lauhtuneen, Sturt laski
keskelle miesjoukkoa, joka seisoi uuden joen oikealla rannalla aseettomana,
ja tämä käänsikin kaikkien huomion sinne. Sen huomatessaan sotilaat
unohtivat koko kiukkunsa ja alkoivat kuin hylkeet uida joen poikki. Vasta
täällä Sturt huomasi, kuinka suuressa vaarassa hänen joukkonsa todenteolla
oli ollut, sillä ainakin kuusisataa alkuasukasta hän näki törmältä, jolle hän
oli noussut erään toisen valkoisen kanssa, käyden pelotta alkuasukkaitten
joukkoon.

Pelastajalleen retkikunta antoi paljon lahjoja, jotka herättivät muitten

päälliköitten kateutta ja saivat heidätkin lahjoja vaatimaan. Mutta
huomauttaen heidän äskeistä vihamielisyyttään Sturt ei antanut heille
mitään.

Sturt souti jonkun matkaa uutta jokea, aina rannasta rantaan jännitettyyn
verkkoon saakka, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän arvasi sen Darlingiksi,
kuten se todella olikin. Valtavia kauniita puita kasvoi sen rannoilla. Sturt
veti joen kunniaksi lipun mastoon ja miehet huusivat kolme hurraata,
alkuasukkaitten suu auki töllistellessä. He olivat valtavasti ihmetelleet
soutamista ja vielä suurempi oli heidän ihmetyksensä, kun purjeet äkkiä
vedettiin mastoon ja veneet vinhaa kyytiä pakenivat myötävirtaan.

Kun retkikunta illalla laski maihin leiriytyäkseen, ilmestyi vähän matkan

päähän seitsemän alkuasukasta, jotka kutsuttaessa epäröiden lähestyivät. He
merkeillä ilmoittivat saaneensa käskyn saattaa valkoisia myötävirtaan
seuraavan heimon rajalle, jossa he päälliköiltä hankkisivat heille vapaan
matkan seuraavan heimon luo ja tämä taas edelleen sitä seuraavan heimon
luo matkan päähän saakka.

Näin todella kävikin ja retkikunta sai matkata häiritsemättä, vaikka sitä

monessa kohden vaadittiinkin kaikin mokomin viipymään jonkun ajan.
Retkikunta kuitenkin teki taivalta niin nopeaan kuin suinkin, eväät kun
alkoivat huveta vähiin, ja pikemmin päästäkseen eteenpäin se hajoitti toisen
veneistään, niin että kaikki kulkivat samassa. Joesta pyydettiin koukulla
oivallista turskaa ja alkuasukkailta saatiin muita kaloja, joita nämä olivat
erinomaisen taitavat pyytämään, sukeltaen sitä varten jokeen jalat edellä,
ettei syntyisi molskahdusta, joka olisi pelottanut kalat.

Joen varrella asui hämmästyttävän paljon alkuasukkaita. Mutta kamalat

taudit olivat heidän keskuudessaan yleisiä.

Sturt saavuttaa meren.

Helmikuun alussa joki kääntyi etelään ja pian alkoi sen vesi käydä
suolaiseksi ja edestäpäin alkoi kuulua valtameren rantahyökyjen jyrinää.
Joki laajeni järveksi, jonka kapea kannas erotti merestä, mutta etsimisistään
huolimatta Sturt löysi kannaksen poikki vain yhden laskuväylän ja sekin oli
niin matala, ettei hän veneellään päässyt sitä kulkemaan. Rannikon
kartoittajat eivät olleet huomanneet sitäkään ja siinä syy, miks'ei kukaan
ollut aavistanut, että Austraalian suurin joki tällä paikalla purki valtamereen
vetensä. Kun rannikon asukkaat osoittivat leppymätöntä vihamielisyyttä, ei
retkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata samaa tietä, jota se oli
tullutkin. Helmikuun 18:ntena Sturt siis käänsi keulan kotia kohti.

Nousu vuolasta vastavirtaa oli sangen työlästä, etenkin kun elintarpeita

täytyi käyttää hyvin säästellen ja helle oli tavattoman rasittava. Jokivarren
heimotkaan eivät enää olleet yhtä ystävällisiä kuin menomatkalla, vaan
koettivat monella tavalla houkutella retkikunnan väijytykseen tai ansaan.
Joskus verinen yhteentörmäys näytti melkein välttämättömältä, mutta lopun
lopuksi se aina kuitenkin sovinnollisella menettelyllä saatiin vältetyksi.

Darlingin suulla sitä vastoin ei nyt tavattu kuin muutamia perheitä, jotka
värjöttivät rannalla rankkasateessa. Ylempänä oli noustava koski, jossa
uupuneitten miesten voimat eivät tahtoneet riittää raskaan veneen
nostamiseen kosken niskaan, mutta sama päällikkö, joka menomatkalla oli
pelastanut retkikunnan, tuli nytkin tovereineen apuun ja mitä
hyväntahtoisimmin auttoi veneen kosken päälle. Murrumbidgeen varteen
oli menomatkalla jätetty varastoon ruokatavaroita ja tähän varastoon liittyi
nyt nopeaan uupuvan retkikunnan koko toivo. Mutta kun se pääsi paikalle,
olikin varasto tyhjä. Veneellä oli mahdoton nousta pidemmälle ja vain kaksi
miestä oli enää siinä kunnossa, että ne voitiin lähettää lähimmälle
uudisasutukselle, jonne oli kahdeksankymmenen mailin matka. Muut jäivät
odottamaan heidän paluutaan. Huhtik. 10:ntenä miehet lähtivät matkaan ja
saman kuun 8:ntena varastolle jääneet söivät viimeisen jauhoannoksensa.
Samalla kuitenkin palasivat avunetsijätkin, jotka olivat tavanneet pienen
apuretkikunnan, ja retkikunta oli siten pelastettu.

Paluumatka kävi enemmittä seikkailuitta tuttuja teitä.

 Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.

"Parturin" valeet.

Sturtin suurenmoinen löytö herätti siirtokunnassa mitä suurinta ihastusta

ja intoa löytöjen jatkamiseen. Nyt ei enää ajateltu sisämerta, vaan
kuviteltiin sen sijaan, että sisämaassa oli jos kuinka paljon mahtavia jokia.
Muuan karannut vanki, jota sanottiin »Parturiksi», oli karkumatkoillaan
elänyt alkuasukkaitten seurassa, kunnes hän itsekin oli enemmän musta
kuin valkoinen. Hän oli opettanut. alkuasukkaat karjaa varastamaan, ja
varkaudet olivat käyneet niin kiusallisiksi, että viranomaisten lopulta oli
täytynyt lähettää retkikunta, joka otti »Parturin» kiinni. Kiinnijouduttuaan
tämä mies kertoi sisämaassa tavanneensa suunnattoman joen, joka laski
mereen pohjoisrannikolla semmoiseen kohtaan, että se oli kokonaan jäänyt
kartoittajalta huomaamatta, ja kulkeneensa itse satoja maileja tätä samaista
jokea. Jokea alkuasukkaat muka sanoivat »Kinduriksi». »Parturi» sanoi
tuntevansa sen niin tarkkaan, että nimitteli kukkuloita ja vuoristoitakin
alkuasukkaitten nimillä. Murrayn löydön jälkeen sekä yleisö että
viranomaiset alkoivat luulla, että tässä jutussa oli jotain perää. Vaikka
Murrayn ja Darlingin vesistössä vielä olisi ollut niin paljon tutkittavaa,
varustivat viranomaiset siis retkikunnan »Parturin» suurta jokea etsimään.
Silloinen ylimaanmittari Thomas Mitchell sai retkikunnan johtaakseen.
Hänelle annettiin kahdeksantoista miestä ja paljon eväitä, varusteita,
vaunuja, veneitä ja muita tarpeita. Maaliskuun 24:ntenä 1831 retkikunta
lähti Sydneystä matkaan.

Hukkayritys.
 Asutus oli levinnyt Sydneystä jo viidensadan kilometrin päähän ja siitä
eteenkinpäin oli maata etsiskelty laajalta ja löydetty Darlingm latvapuolesta
uusien, siihen laskevien jokien latvoja Sinivuoriston juurelta. Niitä ei
kuitenkaan oltu tutkittu suuhun saakka. Kasvitieteilijä Cunninghamin
löytämää Namoita Mitchell alkoi edetä pohjoista kohti. Jokivarresta hän
löysi »Parturin» rakentaman hirsiaitauksen, jonka luukasat kaunopuheliaasti
todistivat hänen todella tuottaneen suurta hallaa uudisasukkaitten karjoille.
Namoista eroten Mitchell kulki vuoriston kanssa yhdensuuntaisesti
pohjoista kohti, vuoroin kärsien vedenpuutetta, vuoroin tullen joille, jotka
Cunningham jo ennen oli löytänyt. Alkuasukkaitten kanssa hänen ei
onnistunut ylläpitää hyviä välejä, vaikk'ei suoranaista verenvuodatustakaan
sattunut. Lopulta retkikunta saapui suuremmalle joelle, mutta se ei ollut
»Kindur», vaan »Karaula» eli Darling, jonka jo tunnemme. Mitchell kulki
sitä alaspäin, huomaten sen veden vuorotellen suolattomaksi ja suolaiseksi,
kunnes tuli sille paikalle, jossa Sturt oli sen yhdyttänyt ja jossa vesi nytkin
oli suolaista.

Tuhottu apuretkikunta.

Retkikunnan täytyi lyhyeen lopettaa työnsä saatuaan tiedon, että

alkuasukkaat olivat ryöstäneet apuretkikunnan, joka toi sille ruokatavaroita,
ja murhanneet kaksi miehistä; kolmas vain pääsi pakoon tuomaan
retkikunnalle tiedon tapauksesta. Peläten kostoa alkuasukkaat tarkoin
karttoivat Mitchelliä hänen paluumatkallaan ja antoivat savuilla tiedon
retkikunnan tulosta kulkea sitä myöden kuin se eteni.

Tämän retkikunnan annettua niin kielteisiä tuloksia varustettiin uusi

Darlingia tutkimaan ja Mitchell määrättiin jälleen sen johtajaksi. Hänellä oli
23 miestä ja mitä parhaat varustukset lähtiessään maaliskuun 9:ntenä 1835
Sydneystä. Kuukaudessa hän ennätti niille lakeille, jotka Macquarien
ruokorämeestä ulottuivat Darlingille. Suurinta haittaa taipaleen teolle tuotti
jälleen veden niukkuus.

Cunninghamin katoaminen.

Mitchellin apulainen Richard Cunningham, luonnontutkijan veli, katosi

täällä tietämättömiin. Kun häntä ei kuulunut leiriin illalla
luonontieteilyretkeltään eikä seuraavana aamuna eikä vielä sitäkään
seuraavana aamuna, täytyi ryhtyä häntä miesvoimalla etsimään. Vasta
huhtikuun 23:ntena kaksi miehistä löysi hänen jälkensä ja viittä päivää
myöhemmin hänen kuolleen hevosensa, hansikkaansa, ruoskansa ja
joitakuita muita esineitä. Sitten hänen jälkensä kartoitettiin, niin että
päästiin selville hänen joka käänteestään kovalle maalle saakka, jossa ne
katosivat. Näin nähtiin, kuinka hän jo oli ratsastanut takaisin mailin päähän
retkikunnan reitistä, mutta sitten jälleen kääntynyt pois, kuinka hän oli
sitonut hevosensa pensaaseen, siksi kuin nukkui, kuinka hevonen oli
riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt omin päin vettä etsimään ja kuinka sen
omistaja oli lähtenyt jalan sitä etsimään, sitten syönyt koiran, joka hänellä
oli kerallaan ja vihdoin lähtenyt suoraa suuntaa kulkemaan etäiselle joelle,
kunnes hänen jälkensä kovalla maalla katosivat. Seitsemänkymmentä
mailia hänen jälkiänsä seurattiin; ne kiertelivät milloin yhtäänne, milloin
toisaanne. Ne olivat kulkeneet etsijäin jälkien poikkikin ja hän oli seurannut
näitä milloin oikeaan, milloin väärään suuntaan.

Etsijät sitten kohtasivat kaksi alkuasukasta, jotka merkeillä heille

ilmoittivat yhden valkoisen kulkeneen Bogania alas useitten myallien eli
villien mustain kanssa. Joen hietaista uomaa etsittäissä löydettiinkin
Cunninghamin ja yhden alkuasukkaan jäljet. Niistä näkyi, kuinka hän
eräässä paikassa oli kerrassaan hypännyt heittäytyäkseen lätäköstä juomaan.
Huhtikuun 30:ntena, kolmetoista päivää Cunninghamin katoamisen jälkeen,
hänen jälkensä jälleen löydettiin yhdessä alkuasukkaitten jälkien kanssa, ja
miehet niitä nopeammin seuratessaan huomasivat omituisen ilmiön.
Etelässäpäin kohosi pensaikosta sankka savupilvi. Mitchell muutaman
miehen kanssa ratsasti sitä kohti kiiruimmiten, toivoen sen olevan
kadonneen merkkitulen, mutta sitten savu yhtä äkkiä katosi kuin oli
syntynytkin. Niille seuduille tultuaan he eivät miltään suunnalta löytäneet
ainoatakaan ihmistä.

Seuraavana päivänä he tulivat sammuneen tulen paikalle, jossa oli tyhjiä

simpukan kuoria, mutta jäljet jatkuivat yhä edelleen. Sitä seuraavana
päivänä tavattiin pari alkuasukasta, joista toinen Takkijally nimeltään, osasi
jonkun verran englantia. Takkijallylla oli vanha silkkinen kaulahuivi, jonka
miehet luulivat olevan Cunninghamin, mutta tämä huomattiin erehdykseksi.
Cunningham kuitenkin oli jo silloin kuollut, kuten myöhemmin saatiin
selville, alkuasukkaitten surmaamana. Alkuasukkaat olivat tavanneet hänet
kuljeskelemassa ravinnotta ja olivat häntä ruokkineet ja hyvin kohdelleet,
kunnes hän muka oli tullut mielipuoleksi ja alkanut heitä pelotella. He
olivat silloin tappaneet ja luultavasti syöneet hänet.

Savumerkit ja tulivaino.

Mitchell kuitenkin yhä toivoi kadonneen olevan hengissä ja jatkoi

etsimistään. Noustessaan eräälle kukkulalle hän kummakseen huomasi
savua nousevan eräältä kohdalta, jonne hän ei päässyt kulkemaan, ja
ympärilleen katsellessaan hän huomasi samanlaisen pitkän ohuen
savupatsaan nousevan joka kunnaalta, mitä näköpiirissä oli. He matkasivat
64 kilometriä sinä päivänä, mutta heti levolle käytyään he kuulivat tulen
ritisevän pensaikossa aivan lähellä, joten heidän täytyi valvoa koko yö. Heti
aamulla he tulivat palavaan metsään, jonka alkuasukkaat olivat sytyttäneet
monesta kohdasta siinä mielessä, että tuli leviäisi niin nopeaan kuin suinkin.
Silloin tällöin kaatui valtavia puita ukkosta muistuttavalla rytinällä ja toisia
huojui pian kaatuakseen. Metsä oli harvaa, nurmea kasvoi puitten välissä, ja
savu vyöryi mahtavina pilvinä, lisäten näytelmän vaikuttavuutta. Viisi
mailia Mitchell ratsasti tämmöisiä seutuja, odottaen joka hetki kohtaavansa
vihamielisiä alkuasukkaita. Kolme alkuasukasta tavattiin, joista yksi juoksi
karkuun, mutta kaksi järkähtämättä jatkoi työtään, kaivaen maasta juuria ja
sitten halkaisten ne, saadakseen niistä kosteutta. Mitchell antoi toiselle
heistä tomahawkin, jonka hän ottikin, vilkaisi valkoisiin ja jatkoi sitten
hellittämättä työtään.

Pääjoukon luo palattuaan Mitchell käski koko retkikunnan jälleen kulkea

eteenpäin. Takkijally tuli mukaan oppaaksi. Hän kehoitti valkoisia
vesipaikalle saapuessaan aina antamaan merkin tulostaan, etteivät
alkuasukkaat säikähtäisi, jos heitä sattuisi paikalla olemaan. Pari päivää
myöhemmin eräs retkikunnan miehistä sattui huomaamaan puitten välissä
vesiallikon ja Takkijallyn neuvon unohtaen juoksi oikopäätä sen luo.
Alkuasukas istui sen viereen tekemänsä tulen ääressä ja valkoisen niin
äkkiarvaamatta esiintyessä nakkasi häntä bumerangeillaan ja palavalla
kekäleellä. Yksi bumerangi sattui valkoisen polveen ja kivusta kivahtaen
hän kohotti pyssynsä ja ampui. Musta lähti juoksemaan huutaen ja verta
vuotaen suoraan sinne päin, missä Mitchell paraillaan teki havainnoitaan,
joten hänet saatiin kiinni, ennenkuin hän ennätti nostaa heimoaan
sotapolulle. Mitchell antoi Viedä hänet leiriin, jossa hänen haavansa
sidottiin, jonka jälkeen hänelle annettiin ruokaa ja lahjoja ja hänet laskettiin
näköjään tyytyväisenä menemään.

Toukokuun 25:ntenä retkikunta saapui Darlingille, jonka vartta retkikunta

lähti alaspäin kulkemaan. Uoma oli niin louhuinen, ettei Mitchell voinut
sitä veneillään laskea, kuten hänen aikomuksensa oli ollut.

Ruton tuhoja.

Niistä heimoista, jotka Sturt oli samoilla seuduilla tavannut

ensimmäisellä matkallaan, olivat useimmat kuolleet niin vähiin, että vain
muutamia henkiä oli jäänyt. Tauti, jota he olivat sairastaneet, oli eloon
jääneihin jättänyt kuin isonrokon arvet. Eräästä voimakkaasta heimosta,
jolla Sturtin käydessä oli ollut 70 majaa, ei nyt ollut jäljellä kuin viisi
henkeä.

Alempana heimojen miesluku oli suurempi ja niistä oli enemmän

vastusta. Siellä ei oltu valkoisia vielä milloinkaan nähty ja uteliaisuus niin
ollen oli suunnaton. Vaatteet olivat heille käsittämättömät, he näyttivät
luulevan, että ne kuuluivat valkoisiin luonnostaan, ja taskut varsinkin heitä
huvittivat, ja toinen toisensa jälkeen he pistivät niihin kätensä — ja veivät
mitä saivat. Kesäkuun 27:ntenä mustat osoittivat selvään vihamielisiä
elkeitä — omalla omituisen alkuperäisellä tavallaan. Mitchell kuvaa
tapausta seuraavasti:

Vihamielisyyttä.

»Eräs miehistämme tuli kertomaan, että muuan alkuasukkaista oli

uhannut häntä keihäällään hänen kaitsessaan joen rannalla retkikunnan
lampaita. Mies oli näyttänyt hänelle viheriäistä oksaa (jota pidettiin rauhan
merkkinä), mutta musta mies oli niinikään ottanut oksan, sylkenyt siilien ja
sitten heittänyt sen tuleen. Kiiruhtaessani paikalle kolmen miehen keralla
huomasin alkuasukkaan yhä olevan siellä eikä hän näyttänyt vähääkään
pelkäävän. Ja kun minä lähestyin häntä, lehvä kädessäni, ravisti hän minulle
omaa oksaansa ja heilutti sitä päänsä päällä aivan uuteen laatuun, ja samalla
hän osoitti sillä, että meidän piti mennä matkoihimme. Sitten hän mukanaan
olevan pojan kanssa varpaillaan sangen sukkelasti heitti meitä vastaan
multaa… Istuimme tavalliseen tapaan noin kolmensadan jalan päässä
hänestä ja alkuasukkaalla oli kädessään kohotettu keihäs. Vihdoin hän
poistui törmää pitkin, osoittaen elkeillään, että hän aikoi lähteä heimoansa
hakemaan, ja laulaen sotalaulua mennessään. Poika varsinkin oli innokas
meitä vastaan multaa heittämään.

»Puoliviiden aikaan illalla saapui samalle paikalle joukko heimokunnan

miehiä, lehviä ojennellen, mutta tehden niillä nyt temppuja, jotka olivat
meille aivan uusia. Mitä rajuimmilla ja ilmeikkäimmillä liikkeillä meitä
vaadittiin poistumaan sinne mistä olimme tulleetkin. Etenin jälleen,
kohottaen vihantaa oksaa korkealle, mutta kun joukon torjuvat elkeet
kävivät kahta rajummiksi, pysähdyin jonkun matkan päähän siitä.
Seppämme paraillaan takoi joen rannalla, jonne matkapajamme oli asetettu,
ja tämä näytti herättävän heidän uteliaisuuttaan, jonka vuoksi kaksi
alkuasukasta hiipi hänen luokseen. Kuullessani sieltä päin paljon naurua
otaksuin rauhan palanneen ja lähdin sinne lehvineni. Mutta sinne tullessani
huomasin, että ne olivatkin kaikki meidän miehiämme, jotka nauroivat.
Alkuasukkaat eivät olleet suostuneet istumaan, vaan huiskuttehvat oksiaan
meidän miehillemme vasten silmiä, vieläpä olivat heitä sylkeneetkin, joka
kaikki kärsittiin siinä toivossa, että siten saataisiin aikaan ystävällisemmät
suhteet. Rauhan pantiksi annoin sille miehelle, joka näytti olevan heidän
johtajansa, tomahawkin, jolla hän paikalla alkoi veistää puuta, osoittaen
siten ymmärtävänsä sen käytännön. Kaksi toista vankkaa miestä vaati sitten
raakamaisesti minua antamaan pistoolini, jotka olivat vyölläni, jonka
johdosta minä vedin toisen niistä esiin ja nähdäkseni vaikutuksen ammuin
puuhun.
 »En voi tyydyttävästi kuvailla enkä kertoa sitä, mitä nyt seurasi, vaikk'en
tapausta koskaan unohdakaan. Ikäänkuin he olisivat ennen epäilleet meitä
pahoiksi hengiksi ja vihdoinkin saaneet luuloonsa vahvistuksen, he
jatkoivat uhmaavia liikkeitään kymmenkertaisella raivolla ja säestivät
temppujaan pirullisilla katseilla, rumilla huudoilla ja sotalaululla —
kyykkien, hyppien, sylkien, loikkien keihäällä ja heittäen multaa meitä
vastaan hitaasti peräytyessään. Heidän rumat kyykkyasentonsa, merkitsevät
viittauksensa, hitaat hyppynsä, joita hurjan laulun sävel säesti, ja heidän
kasvojensa pirullinen uho — ne olivat vuoron aivan mustat, vuoron vain
silmiä ja hampaita — kaikki tämä oli todellista pandemoniumia. Villit täten
hitaasti poistuivat joentörmää pitkin, hypellen kaiken aikaa piiriä kuin
'Macbethin noitaämmät', ja jättivät meidät odottamaan paluutaan ja ehkä
hyökkäystä seuraavana aamuna. Enemmät yritykset heidän
suostuttelemisekseen eivät enää tulleet kysymykseenkään.»

Uteliaisuutta ja varastelua.

Seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin ja olivat paljon

rauhallisemmalla päällä, niin että Mitchell saattoi tavata heidät heidän
millään tavalla toistamatta edellisen päivän temppuja. Mutta pian kävi ilmi,
että heidän ainoa tarkoituksensa oli nähdä paja lähempää, sillä sepän luo he
lähtivät, paikalla kun tervehdysmenoista oli päästy. Siellä he paikalla
alkoivat varastaa, mitä suinkin saivat käsiinsä, välittämättä vähääkään siitä,
näkivätkö muut miehet, kunhan vain seppä ei nähnyt. He ilmeisestikin
olivat sitä mieltä, että asia koski vain häntä, eivätkä ensinkään suvainneet
muiden puuttua juttuun. Varpaitaan he käyttivät yhtä näppärästi kuin
sormiaankin ja saattoivat katsoa seppää suoraan kasvoihin, molemmat kädet
edessään, samalla kun varpaillaan tarttuivat raudanpalaseen ja ojensivat sen
takana olevalle toverille. Vihdoin joku heistä yritti anastaa viilan, mutta