Legal Environment 5th Edition Beatty Solutions Manual

Legal Environment 5th Edition Beatty

Solutions Manual
Visit to get the accurate and complete content:

https://testbankfan.com/download/legal-environment-5th-edition-beatty-solutions-man
ual/

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

Legal Environment 5th Edition Beatty Solutions Manual

Chapter 3
DISPUTE RESOLUTION
Suggested Additional Assignments
Research: Class Actions
Students should find a current article on a pending class action against a large pharmaceutical, tobacco,
automobile, or other company. Students should answer these questions:
1. What is a class action?
2. How long has this class action been going?
3. How does a class action change the stakes for the parties?
4. What are the plaintiffs’ claims?
5. Have developments in the class action favored the plaintiffs or defendants?
6. What are the long-term business, legal, and social consequences of class actions such as this one?
Do those consequences support class actions as a valid form of litigation?

Voir Dire
Divide students into three groups, and then each group into two sides. Each group is assigned a high
profile case: the O.J. Simpson murder case, the Martha Stewart obstruction of justice case, and the
Michael Jackson child abuse case (the professor may need to educate the students about these cases).
One side in each group is the prosecution and the other side is the defense. Ask each side to explain to
the class what type of juror it thinks would be most beneficial to its side, and why.

Martha Stewart was found guilty in March 2004 of conspiracy, obstruction of an agency proceeding, and
making false statements to federal investigators and sentenced in July 2004 to serve a five month term in
a federal correctional facility and a two year period of supervised release (to include five months of home
confinement). Prosecutors showed that Peter Bacanovic, Stewart's broker at Merrill Lynch, ordered his
assistant to tell Stewart that the CEO of ImClone, Samuel Waksal, was selling all his shares in advance of
an adverse Food and Drug Administration ruling. The FDA action was expected to cause ImClone shares
to decline. 1

Michael Jackson was charged with four counts of lewd conduct with a child younger than 14; one count
of attempted lewd conduct; four counts of administering alcohol to facilitate child molestation; and one
count of conspiracy to commit child abduction, false imprisonment or extortion. On June 13, 2005, the
jury found Jackson not guilty on all charges.2

Chapter Overview
Chapter Theme
The process of litigation may influence the outcome of a dispute as strongly as the substantive law. That
is all the more reason to use preventive law, and stay out of court.
Quote of the Day
“Facts are ventriloquists' dummies. Sitting on a wise man's knee they may be made to utter words of
wisdom; elsewhere, they say nothing, or talk nonsense, or indulge in sheer diabolism.” –Aldous Huxley
(1894-1963), British author, Time Must Have a Stop (1944).

1
“Stewart Convicted on All Charges,” CNN.com, March 5, 2004.
2
“Jackson Not Guilty,” CNN.com, June 14, 2005.

Visit TestBankFan.com to get complete for all chapters

2 Unit 1 The Legal Environment

Proof versus Right

Students often confuse whether a person can prove her case at trial with whether she suffered a legal
wrong and has a cause of action. For instance, suppose students are considering a simple oral contract, in
which Manny offers David $50 to shovel Manny’s driveway, and David accepts. There are no witnesses.
David shovels the driveway and Manny refuses to pay. In considering whether Manny’s obvious breach
has violated David’s rights under the contract some students will say “no, because David cannot prove
there was a contract—it was not in writing and there were no witnesses.” The instructor must explain the
difference between whether Manny violated David’s contract rights—he has—and whether David can
prove the terms of the contract at trial. Since class discussion more often involves substantive legal
rights than burdens of proof, the instructor should make the point that hearing evidence and finding facts
is the job of trial courts and then move the discussion to the substantive issue.

Three Fundamental Areas of Law

The case used in this chapter is a fictionalized version of several real cases based on double indemnity
insurance policies. In this chapter we follow Beth’s dispute with Coastal from initial interview through
appeal, using it to examine three fundamental areas of law: the structure of our court systems, and civil
lawsuits, and alternative dispute resolution.

Litigation vs. Alternative Dispute Resolution

There are two methods of dispute resolution: litigation and alternative dispute resolution. Litigation
refers to lawsuits, the process of filing claims in court, and ultimately going to trial. Alternative dispute
resolution is any other formal or informal process used to settle disputes without resorting to a trial, and
it will be the focus of the last part of this chapter. It is increasingly popular with corporations and
individuals alike because it is generally cheaper and faster than litigation.

Court Systems
The United States has over 50 systems of courts. One nationwide system of federal courts serves the
entire country. In addition, each individual state – such as Texas, California, and Florida - has its court
system. The state and federal courts are in different buildings, have different judges, and hear different
kinds of cases. Each has special powers and certain limitations.

State Courts
The typical state court system has a single superior court over the lower trial and appellate courts. A few
states have two courts at the top level, each with a different purpose.

Trial courts
Determine the facts of a particular dispute and apply to those facts the law given by earlier appellate
court decisions.

Jurisdiction
A court’s power to hear a case.
Subject matter jurisdiction means that a court has the authority to hear a particular type of case.

 Trial Courts of Limited Jurisdiction -- may hear only certain types of cases.
 Trial Courts of General Jurisdiction-- can hear a very broad range of cases.
Chapter 3 Dispute Resolution 3

Personal jurisdiction is the legal authority to require the defendant to stand trial, pay judgments, and the
like. A long-arm statute gives a state jurisdiction over non-residents in certain situations.

Landmark Case: International Shoe Co. v. State of Washington 3

Facts: Although International Shoe manufactured footwear only in St. Louis, Missouri, it sold its
products nationwide. It did not have offices or warehouses in the state of Washington, but it did send
about a dozen salespeople there. The salespeople rented space in hotels and businesses, displayed
sample products, and took orders. They were not authorized to collect payment from customers.
When the State of Washington sought contributions to the state's unemployment fund, International
Shoe refused to pay. Washington sued. The company argued that it was not engaged in business in the
state, and, therefore, that Washington courts had no jurisdiction over it.
The Supreme Court of Washington ruled that International Shoe did have sufficient contacts with the
state to justify a lawsuit there. International Shoe appealed to the United States Supreme Court.
Issue: Did International Shoe have sufficient minimum contacts in the state of Washington to permit
jurisdiction there?
Excerpts from Chief Justice Stone's Decision: Appellant insists that its activities within the state were
not sufficient to manifest its "presence" there and that in its absence the state courts were without
jurisdiction, that consequently it was a denial of due process for the state to subject appellant to suit.
Appellant [International Shoe] refers to those cases in which it was said that the mere solicitation of
orders for the purchase of goods within a state, to be accepted without the state and filled by shipment of
the purchased goods interstate, does not render the corporation seller amenable to suit within the state.
[D]ue process requires that [a defendant] have certain minimum contacts with it such that the
maintenance of the suit does not offend "traditional notions of fair play and substantial justice."
Since the corporate personality is a fiction, its "presence" without can be manifested only by those
activities of the corporation's agent within the state which courts will deem to be sufficient to satisfy the
demands of due process.
"Presence" in the state in this sense has never been doubted when the activities of the corporation
there have not only been continuous and systematic, but also give rise to the liabilities sued on, even
though no consent to be sued or authorization to an agent to accept service of process has been given.
Conversely it has been generally recognized that the casual presence of the corporate agent or even his
conduct of single or isolated items of activities in a state in the corporation's behalf are not enough to
subject it to suit on causes of action unconnected with the activities there. To require the corporation in
such circumstances to defend the suit away from its home or other jurisdiction where it carries on more
substantial activities has been thought to lay too great and unreasonable a burden on the corporation to
comport with due process. But to the extent that a corporation exercises the privilege of conducting
activities within a state, it enjoys the benefits and protection of the laws of that state. The exercise of that
privilege may give rise to obligations.
Applying these standards, the activities carried on in behalf of appellant in the State of Washington
were neither irregular nor casual. They were systematic and continuous throughout the years in question.
They resulted in a large volume of interstate business, in the course of which appellant received the
benefits and protection of the laws of the state, including the right to resort to the courts for the
enforcement of its rights. The obligation which is here sued upon arose out of those very activities. It is
evident that these operations establish sufficient contacts or ties with the state of the forum to make it
reasonable and just, according to our traditional conception of fair play and substantial justice, to permit
the state to enforce the obligations which appellant has incurred there. The state may maintain the present
suit to collect the tax.
Affirmed.

3
326 U.S. 310 Supreme Court of the United States, 1945
Another random document with
no related content on Scribd:
 Antin katse painuu alas ja alas painuu hänessä jotain muutakin,
jota hän sitten, vakoa pitkin jälleen kulkeissaan, koettaa uhman
avulla kohottaa, puoliääneenkin kerta kerran perästä toistamalla:
"Sittenhän lienee hitto, ellei mies voi olla juomattakin, — jos tahtoo!"

Ja nyt tunsi hän tahtovansa — todenteolla, koko sielullaan.

Sanoihan Annakin luottaen "sittenkun", vaikka hän olisi voinut

yhtähyvin sanoa epäillen — "jos."

III.

Sillä aikaa, kun Anna eräänä päivänä käypi tarkastamassa etäisiä

suoviljelyksiä takamaalla, pistäytyy Paavo-serkku — kirkonkylältä —
talossa ja illalla, kun Anna isänsä kanssa istuu portailla, —
palvelusväen jo nukkumaan asettuessa, — ottaa isä Paavon käynnin
puheeksi ja kertoo huolestunein katsein tämän kohtalosta. —

"Ne ovat nyt senkin miesparan asiat kovin huonolla tolalla. Mikä
oikein lienee ihmisekseen senkin eukko… Avioliittoon mentiin
sellaisella riemun rytinällä ja joutavalla komeilemisella, että vakavain
ihmisten tuntoa oikein pisteli, — ja sitten, ei ihmeitäkään aikoja,
ennenkuin jo koko pitäjä tiesi, että elettiin niinkuin kissat ja koirat…
Liekö ennen Martikaisten suvussa mokomata ilmennyt?"

"Valittiko se sitten?" kysyy Anna tuikeasti.

"Siltähän se kuulosti. — Sanoi puutteen pistävän esiin joka

sopesta ja taloustointen olevan aivan hunningolla." —

"On tok' onni ettei niillä ole kun yksi lapsi", sanoo Anna, katkaisten
kiivaasti heinänkorren porraskiven vierestä.
 "Eihän tuo kuulu sitä ainuttaankaan kunnolleen hoivaavan, —
mikä liekään vetelys koko nainen." —

"Tokko se nyt hänessäkään kaikkeen yksinään syy lienee —

minusta on Paavokin sellainen joutava… Ja eikö nyt mies jo
ottaessaan näe, minkälainen on ihminen! — Minähän olin vasta
kolmen-neljäntoista vuotias kun heidän häänsä olivat ja minä jo
silloin lapsensilmilläni katsoin kieroon koko ihmiseen. — Tuskin
Kello-Kaisakaan juoruineen ja nuuskanenineen on minulle niin
vastenmielinen kun Paavon Sohvi. — Sitäkö se sitten valitti?" —

"No sitä. — Sanoi käyneen elämisen oikein piinaksi sellaisen

laiskiaisen kanssa, joka ei muutakun riitelee päivät päästään." —

"Kyll' on sitten!" —

Ukko katsoo kysyvästi Annaan, kun ei tiedä kumpaistako hänen

huudahduksensa tarkoittaa. Anna huomaa sen ja lisää:

"Kantakoon ristinsä! — olisi se ainakin miehekkäämpää." —

"Elä sinä ole niin ankara." — "Kello-Kaisan juttuihin ei ole paljon

luottamista", jatkaa Anna pienen vaitiolon jälkeen, "muistuu tuossa
vaan mieleeni hänen kerran kertoneen, että Paavolla jo siihen
aikaan kun Sohvi tänne ilmestyi oli toinen morsian, — en enään
muista miksikä se sitä nimitti, — vaan että Paavo sitten hylkäsi sen
toisen, kun se oli yksinkertainen maantyttö ja rupesi tätä komeilevaa
kaupunkilaispiikaa mielittelemään. Jos asiassa on perää, niin
pitäköön nyt hyvänänsä!" —

Isä-ukko pyyhkäisee valkoisia hiuksiansa, jotka pitkinä, harvoina

haipenina valuvat korville ja siirrähtää hiukan kauemmaksi ovi aukon
luota, josta viileytyvä iltailma huokuu sisään, Annan vetäistessä
senpuolisen ovenpuoliskon kiinni.

"Taitaa siinä jutussa olla hivenen perääkin", selvittää hän sitten.

"Niillä tosiaankin taisi olla piiput sinnepäin kallellaan sen entisen

Kaitorannan Aliinan kanssa, joka nyt kuuluu olevan loisena tuolla
Rautharjun Töyrylässä, sen, — jos muistat, joka toissavuonna tässä
sadetta piti, silloinkun se armoton jumalanilma Turkian saunan
poltti." —

Muistihan Anna. —

"Se, joka oli niin kunnon ihmisen näköinen, — oikein viehättävä!"

Annan katseet siirtyvät haaveksivina harhailemaan pitkin

pilvetöntä iltataivasta, näyttää siltä kun hän etsisi ja haluaisi löytää
sieltä jonkun pilvenhattaran, johon katseensa kiinnittäisi, mutta kaikki
on tyhjää, paljasta, äärestä ääreen asti. —

Hieno usva kerros kohoaa rantaniityn pinnalle, kiertyen

harmahtavana harsona niityn laiteella kasvavan pajupensaikon
ympärille, josta se jättää näkyviin ainoastaan pitemmät latvat ja
ulotuttaa sitten matalan, mukautuvan vyönsä kivisen karjapolun
ylitse metsään, missä se jälleen, alavan haavikon helmassa uskaltaa
kohottautua entiselle korkeudelleen.

Anna hypähtää äkkiä seisaalleen, kun kiskoutuakseen irti jostakin

painostavasta ja kehoittaa isää menemään levolle.

"Kunhan tässä vaan ei olisi ollut liiaksi viileyttä teidän kipeille

jäsenillenne", sanoo hän huolestuneesti, tukien isää käsipuolesta
portaita noustessa.
 "Kesähän nyt on, laps-kulta." —

"Kuulkaahan isä, eiköhän pitäisi pyytää sitä Paavon Taunoa

joksikin aikaa tänne. Minun on niin sääli lapsiparkaa." —

"No mikähän siinä on… Jos menet sunnuntaina kirkkoon, niin ota
poika rattaillesi. Kyllä kait se äitinsä raahtii sen laskea…"

Annan silmät eivät tahdo ummistua sinä iltana. Aatokset

harhailevat sinne, tänne ja mielikuvat kutovat kokonaisuutta
vaikutelmien hajanaisista säikeistä. —

Sitä Aliinaa hän nyt enimmäkseen ajattelee, koettaen palauttaa

muistiinsa hänen pienimmätkin piirteensä.

Siinä se oli tuvan penkillä istunut, siniseksi maalattu korivakkanen

vieressään ja näyttänyt niin varman vakaiselta ja hätäilemättömältä,
vaikka ulkona jyski ja jyrisi sellainen ukkosenilma, ettei sitä oltu
miesmuistiin eletty. —

Ja kun sade sitten virtoina valui kaltevan pihan pinnan ylitse,

muisti Anna, että hän oli siirrähtänyt lähemmäksi ikkunaa ja
seurannut siitä ojasien vuolasta vierintää — ja tällöin oli hänen
kasvoilleen laskeutunut niin kaunis, rauhanomainen ilme.

Lieneekö silloin miettinyt oman elämänsä ukkossäitä, vaiko

pettymystensä äkkinäisiä pyörteitä. —

Anna saa noista muistelmistaan poimituksi luulon, — jonka hän

sittemmin kehittää varmaksi uskoksi mielessään — että Paavon
elämän täytyisi olla tuhat kertaa mieluisamman jos tuo surusilmäinen
Aliina olisi sillä sijalla, missä nyt on Sohvi. —
 Mutta asiahan ei ollut enää autettavissa — — Se vaan on varmaa,
että hän tuopi ensi sunnuntaina pienen Tauno-pojan kotiinsa,
näyttelee hänelle Iso-Marttilan omaisuudet ja ominaisuudet, juhlii
lapsen mieltä kotinsa päiväpaisteisella rauhalla ja kylvää hänen
sydämeensä suuren rakkauden siemenen, joka idettyään ja
kasvettuaan tuntee sukulaislämpöä mustaa multaa, heilimöivää
heinää ja humisevaa metsää kohtaan! —

Kesäisen aamuyön häikäisevä paiste läikkyy jo huoneessa,

ennenkuin Anna nukkuu, mutta siitä huolimatta on hän jälleen
aikaisin jalkeilla ja lähtee Pikku-Hilman kanssa lypsylle, kun karjakko
Heta on edellisenä päivänä loukannut kätensä.

Pikku-Hilma on yhtäpaljon kasvatti kuin palvelijatar, pienestä

pitäen on hän talossa ollut. Hän on ihmeen pieni ikäisekseen ja
senvuoksi yhdistetäänkin — yhdeksästätoista ikävuodestaan
huolimatta — tuo "pikku"-sana hänen nimeensä. Hän on
avomielinen, pirteä luonne, eikä hänet suuret silmänsä lakkaa
hetkeksikään nauramasta. —

Tietämättään on hän jonkinlaisena yhdistävänä siteenä isäntä- ja

palvelusväen välillä. —

Vaikka on varhainen aamu ja unta vielä silmännurkassa purkaa

Pikku-Hilma jo iloista pätkää loppumattomasta lauluvarastostaan,
asetellessaan maitosaavia telineelleen tarhan aidan vieressä.

Raita se kasvoi rannalla

Ja raidan alla myrtti —
Tämän kylän pojat on
Kuin kerjäläisen nyrkki…
 Vaan kun hän huomaa emännän pihaportista tulevan herkiää hän
laulamasta, kyyristyy Muurikin viereen ja alkaa vetää vaahtoavaa
maitoa, niin että sinkkinen kiulu soi…

"Perttiläiset sanoivat, että heillä on antaa vanha vene siihen

juhannuskokkoon, jos se taas tehdään kylän yhteinen", ilmoittaa hän
sitten, kaataessaan Muurikin maitoa aidan yli siivilään.

"Niin kait se tehdään kun ennenkin. — Pitäisi vaan koettaa

hommata muuta parempaakin huvia siihen, kun sitä tavallista kokko-
humua."

"Mitäs siihen sitten —?"

"Olen ajatellut että ei olisi hullumpaa pitää siinä pojille pieni

raittiusesitelmä. Ehkä se juhannus-yönä teroittuisi paremmin
mieleen." —

"Tosiaankin!" — Pikku-Hilma on heti innostunut asiaan ja vielä

maitokorvoa aittaan kannettaessa kehoittaa hän emäntää tekemään
totta tuumasta.

"No jos vaan saataisiin esitelmän pitäjä." —

"Saataisiinko? Kyllä kait emäntä siihen sopivin lienee."

"Mene nyt suolle —!"

"Enkä mene! Olittepahan kansanopistossakin ollessanne pitänyt

esitelmän."

"Ole nyt höpisemättä. — En minä sellaiseen kykene, toistahan se

toki on kun jos vähän toverien kesken… Pitää pyytää opettaja
Terhoa."

"Liittyipäs meidän Juhokin raittiusseuraan, sen jälkeen kun emäntä

kerran sanoi sille ettei se ole mies eikä mikään, joka sekoittaa
järkensä sellaisella myrkyllä ja tuhlaa vielä terveytensä ja rahansakin
mokomaan liemeen." —

"Juholle valaisi asian oma älynsäkin, — eihän hän, Jumalan kiitos,

pahimpia tuulihattuja ole."

Niinä kolmena päivänä, jotka vielä ovat jälellä sunnuntaihin, toivoo

Anna alituiseen hyvää kirkkomatkailmaa ja sen hän saakin.

Pieni sadekuuro aamuyöllä on sitonut maantien pölyn ja koko

luonto uhkuu mehevintä tuoreutta.

Virstottain kahden puolen tietä kohoaa komeaa koivumetsää, jota

Anna ylpeydellä katselee:

Se on hänen metsäänsä.

Siinä ajaessaan muistuu hänen mieleensä, kuinka pari vuotta

sitten eräs rullatehtaan metsänostaja oli puoliväkisin tahtonut viedä
juuri tämän sorean koivikon rullapuiksi. Ammattimiehen
kekseliäisyydellä ja luistavalla puhetaidolla oli hän koettanut saada
kaupan syntymään ja isä-ukko oli jo vähän myönnellytkin, mutta
Anna oli ollut järkähtämätön kiellossaan.

Olisiko hän enään milloinkaan hyvällä omallatunnolla voinut ajaa

tätä tietä, tämän komean metsikön lävitse, jos hän olisi vierasten
kätten sallinut ryöstää sen uhkeuden, lopettaa sen sini-ilmoja kohti
kohoavan elämän! — Hänet pidätti jo kauneuden vaatimuskin siitä
kaupasta, puhumattakaan sen aineellisen puolen kouraantuntuvasta
tappiosta, — sillä mies olisi vienyt metsän aivan polkuhinnasta.

Ja Anna muistaa oikein äkäisesti sanoneensa sille ettei heillä olla

mitään iilimatoja, vaan uhrattaisiinkin, — jos ei olisi varaa
ylimääräisestä antaa, — jotain paikkakunnan luonnon
kauneudellekin.

Sitten vasta oli mies uskonut.

Kirkolle tultuaan ajaa Anna hevosensa Paavo Martikaisen pihaan,

jossa se päästetään irti aisoista.

"Tulet kuin Luojan lähettämänä", sanoo Paavo alakuloisesti.

"Täällä on
Sohvi kovin sairaana."

"No —?"

"Kuumetta sillä on aikalailla ja arveleehan se tohtori, että voipi

vaaralliseksikin kääntyä… Käski Taunoakin pitämään erillään
sairaasta."

Anna tarttuu siihen paikalla, kuin onkeen.

"Minäpä vienkin sitten pojan mennessäni meille. Syntihän on

jättää lasta tarttumalle alttiiksi ja onhan teillä, niin ollen, ilman
häntäkin hankaluutta täällä."

Paavo katsoo pitkään komeata serkkuaan, mutta myöntyy heti.

"Onhan se suuri ilo poikarukallekin", sanoo hän kiitollisuuden väre

äänessä.
 Hoitaja, joka tulee juuri sairaan luota, ilmoittaa Annalle, että tuskin
se sairas nyt vierasta tuntisikaan, kun äsken juuri tajutonna houraili
— ja Anna on hyvillään kun pääsee näkemästä häntä.

Hänet on vallannut sietämätön painostus heti pihaportista sisään

ajettuaan ja mielellään lähtee hän kävelemään kirkkoa kohden, kun
kellot alkavat soida.

Taluttaen Taunoa vierellään kertoo hän tälle heidän yhteisestä

matkastaan metsien ja kylien läpi, sinne, pitäjän laiteella olevaan Iso-
Marttilaan ja lapsi on aivan haltioissaan ihastuksesta.

Anna panee kohta merkille sen, että lapsi ei pyri puhumaan mitään
äidistään, eikä kaipaa häntä.

Ja yhtäkkiä tuntuu hänestä niin kummalta, melkein siltä kuin

kuristettaisiin kurkusta. —

Niitä voipi siis löytyä sellaisiakin äitejä, jotka eivät ole lapsilleen
enemmän kuin muutkaan ihmiset.

Tuo pieni, päivettynyt poikanen, jota hän käsi puolessaan kuletti,

saattoi hänet tietämään sen ja hän oli ensimäinen kaikista
näkemistään lapsista, joka niin teki. Niille muille oli äiti ollut kaiken
olemisen mahdollisuus. —

IV.

Huimasti hulmuaa juhannuskokko Keilan kummulla ja herttaisen

hilpeätä juhlamieltä loihtii se kummun täyteisen väkijoukon mieleen.
 Iloiseen ihmishälinään sekaantuu metsässä heläjävä käen
kukunta, jota yksi ja toinen tytöistä jääpi hetkiseksi kuuntelemaan,
huomauttaen vierustoverilleen sen kesäisestä tunnelmasta.

Aukealla kentällä, jonka luonto on muodostanut ja tanssinhaluiset

jalat silittäneet, pyörii jo kymmenkunta paria ja kentän reunassa,
tasapintaisella kivellä, jonka ympärille on pystytetty koivun näreitä,
istuu soittaja ja pää kallellaan, silmät ummessa, säveleihinsä
kokonaan sulautuneena vinguttaa viuluansa.

Hän on kylässä asuva vanha soittaja, joka tietää tulla

kutsumattakin sinne, missä nuoriso kokoontuu. —

Tieto siitä, että opettaja Terho tulee puhumaan jotakin

kokkomäellä, on houkutellut sinne vanhojakin ihmisiä, jotka hiljaisina,
säkene hartautta kasvoillaan istuvat kivillä ja ruohikossa, niinkuin
kirkkomäelläkin toimituksen alkamista odotellessa.

Jokunen vanha vaimo viittaa ylenkatseellisin elein tanssiviin päin

ja sanoo nyreästi:

"Siellä ne nyt taas survivat, niinkuin hyttyset sateen edellä", johon

muuan lähellä seisova tyttö terhakasti vastaa että: "Niinpähän te
itsekin nuoruutenne juhannuksina teitte, vaikka sitä nyt rupeatte
moittimaan. —"

"Puhunpahan sitä, minkä ikä opetti… eikä olisi haitaksi

sinullekaan, vaikka vanhemman neuvon varteen ottaisit." —

"Pyh —" sanoo tyttö, raivaa itsellensä tietä joukon läpi ja menee
hänkin kisakentän reunalle ottajaansa odottamaan. —
 Hetkisen kuluttua keskeytetään soitto, tanssivat parit hajautuvat ja
niitten tilalle kerääntyy pieni joukkue naisia ja miehiä, jotka
heläyttävät ilmoille raikkaan säveleen. —

"Olet maamme armahin Suomenmaa

Ihanuuksien, ihmeen maa!
Joka niemehen, notkohon, saarelmaan
Kodin tahtoisin nostattaa. —"

Laulusta soiva heimoustunne lämmittää kuulijain mieliä ja suuri

osa väestäkin yhtyy sen säveliin.

Se on monellekin tuutulaulua tutumpi. —

Vanha, sauvaansa nojaava ukko, joka seisoo vinoon kasvaneen

kärrikkäpetäjän juurella, sieppaa ensisäveleen kajahtaessa lakin
päästänsä, vaan päästyään selville siitä, ettei laulu olekaan
"Jumalan sanaa" panee hän lakin jälleen paikoilleen. —

Laulun loputtua eroaa Anna laulajien joukosta ja menee istumaan

Antin viereen kivelle.

"Kuuluiko miltään —?"

"Kuului kyllä. Kiitoksia vaan!"

"Olisit sinäkin tullut laulamaan."

"Milloinkas minä olisin oppinut…"

Niin, milloinka —?

Annan silmännurkasta kurkistaa surutar, vaan hän karkoittaa sen

nopeasti: juhannustulilla leikkivät vain valoisat henget. —
 Antti on kaiken iltaa leikkisä ja iloinen, näyttääpä oikein ylpeältäkin
kun Anna istuu hänen vieressään.

Ja kun tämä on ensimäinen juhannusilta, monen edellisensä

perästä, jona Antti on kokonaan vapaa alkohoolin höyryistä, näyttää
elämä, ihmiset ja koko juhannuksen vietto aivan erilaiselta hänen
silmissään.

Se huomio nostattaa valoisia toiveita Annankin rintaan. —

Voi kuinka paljon, paljon hän rakensikaan sinä iltana, sille

perusteelle, juhannustulien loimuavassa valossa! —

Opettaja Terhon lämmin esitelmä raittiudesta, sen suuresta

siunauksellisuudesta, lisää hänen juhlatunnelmaansa. Väkisinkin
täytyy hänen puheen kestäessä seurata syrjästä Antin kasvojen
ilmeitä, ja vaikkei hän voi päätelläkään minkä vaikutuksen se tekee,
saa hän ilon aiheen siitäkin, että Antti on kuulemassa tuota esitystä.

Kun tanssi jälleen viriää ja viulu kiveltä soi pyörivät Antti ja

Annakin tanssivien joukossa.

Anna ei ole mikään tanssimestari, hän on hyvin vähän huvitellut

itseänsä sillä, mutta tänä iltana tuntee hän jalkansa notkeammiksi,
koko olentonsa kevyemmäksi.

Hetkin hänestä tuntuu kuin olisi tämä heidän kihlajaisiltansa ja

koko väkijoukko heidän pitovieraitaan — ja tuntuu niinkuin kokon
kultaiset liekit kiertyisivät paksuiksi, katkeamattomiksi sormuksiksi
juhlivan joukon päitten ylitse. —

Kentän laiteella seisoo Pikku-Hilma hohtavin poskin ja nauraa

heläyttelee toisten tyttöjen sukkeluuksille.
 "Emäntä, minä olen tanssinut niin hirmuisesti!" virkkaa hän kun
Anna ja
Antti lopettavat kierroksensa sille kohdalle.

"No nythän on juhannusilta!" —

"Ja se on vaan kerran vuodessa!" —

Anna hymyilee Pikku-Hilman innostukselle ja samalla huomaa hän

kuinka Antti, kuin jotakin ennennäkemätöntä havaittuaan, kiinnittää
katseensa tytön rusoittaviin kasvoihin. —

Samassa tulee opettaja Terho puhuttelemaan Annaa ja kun ohitse

ryntäävä tyttöparvi työntää Antin syrjään, ei hän palaa enään
puhelevien luokse, vaan seuraa siitä, missä on, heidän
keskusteluansa.

Opettaja näyttää puhuvan innostuneesti, katseittensa alinomaa

riippuessa Annan kasvoilla. Anna pudistaa toisinaan päätään,
hymyilee epäillen ja selittää jotakin vilkkaasti, niinkuin torjuen. Sitten
näyttää Terho kohteliaalla kädenliikkeellä pyytävän häntä istumaan
ja kun Anna istuu lähellä olevalle kivelle, istuu opettajakin hänen
vierelleen puhelua jatkamaan. —

Antti tuntee jotain kipeätä rinnassaan, siirtyy vielä muutamia

askeleita kauemmaksi ja murahtaa melkein puoliääneen:

"Iso-Marttilan herraksiko sinä nälkäkurkikin pyrit."

Samassa leimahtaa hänessä kuin ukkosen salama, — hän tuntee

alkohoolin hajua nenässään ja halua kulauttaa sitä monta, monta
ryyppyä suuhunsa… Pikku-Hilma seisoo hilpeänä hänen lähellään ja
kun Terho yhä vieläkin puhelee Annan kanssa, astuu Antti
päättäväisesti Pikku-Hilman luokse, kiertää kätensä tytön ympärille
ja pyörii nauraen hänen kanssaan pois.

"Se on siis päätetty!" sanoo Terho iloisesti nousten kiveltä.

"Niin, mutta —"

"Vai vieläkin vastaväitteitä! Olihan meidän ohjelmamme niin lyhyt

jo ilmankin, ja jos siitä nyt vielä tingitään puolet pois, niin —"

"Eihän siitä toki puolia tingitäkään!" nauraa Anna.

"Ja kun se ei olisi omani…" jatkaa hän hetken kuluttua epäröiden.

"No mutta sehän se juuri mieltäkiinnittävää onkin! — Vaan jos se

teistä on vika, niin voittehan lohduttautua sillä, ettei sitä kukaan tiedä
—"

"No olkoon sitten herran nimessä!" —

Kun karkeloiva joukko jälleen pysäytetään, näyttävät toiset

vilkastuvan ja kyselevät uteliaina toisiltaan: "saadaanko täällä vielä
muutakin kuulla?" —

"En minä sen opettajan saarnoja enään viitsisi kuunnella",

tokaisee eräs syrjäkylän renkimies, vaan kun hän näkee Annan
verkalleen nousevan koivujen ympäröimälle kivelle, huudahtaa hän
äänekkäästi että kenttä kajahtaa:

"Ka tytöthän täällä nyt puhheita pitävätkin!" —

Annan tyynessä ja myrskyssä vakainen olento on suuressa

jännityksessä ja hän katuu jo, että on lupautunut koko
runonlausuntaan. Mutta noustuaan kivelle ja oivallettuaan
peräytymisen mahdottomuuden tyyntyy hänen mielensä kohta, —
niinkuin tyyntyy laine, joka on ehtinyt iskeä rantaäyrästään vasten.
Paperiarkki, johon hän tarkoitetulla selvyydellä on runonsa
kirjoittanut, käypi tarpeettomaksi, kun hän säe säkeeltä yhä
rohkaistuen alkaa lausua:

NUORISOLLE:

Sydämesi syvät pyrkimykset

Tähtää korkealle, ylöspäin!
Kokoele pienet kokemukses
Paina mieleesi ne, — täydentäin.
Elä arvottomaks itseäsi arvaa
Siitä yhteistyökin kärsivi:
Taistelijain rivi viel on harvaa –
Hyvän eteen uhraa voimasi!
Raittiuden puhtaan lipun alla
Taistele ja pyri eteenpäin.
Pimeyttä viel on kaikkialla:
Johda kansas mieltä valoon päin!
Eturivit vaikka kaatuisvatkin
Vanhain tapain kivimuurille,
Yli sen, — tai siihen seuraajatkin:
Voitto viimein tulee suurille! —
Nuoriso! — Sä Suomen kevät touko,
Suuri, ihana on sulla maa!
Poista riveistäsi raakuus outo,
Katso että se ei valtaa saa! —
Paljon hyvää antaa aikas sulle,
Mist ei ennen nähty untakaan —
Luoja voimaa suopi valitulleen
 Tehtäväänsä toteuttamaan.
Kiitollisna, valppain riemumielin
Koita, tahdo siis sä täyttää ne
Vaatimukset, — sekä kirkkaat toiveet
Jotka kansas panee sinulle!
Näytä, että tahto, työ, on voimaa
Edistyksen peltosaralla,
Kun vaan määränpää on kirkastettu Eikä
"rivit" säästä vaivoja. —
————————————

Päästyään loppuun ei Anna tunne sen kummempaa tunnetta kuin

kotonaankaan, leivottuaan leivät laudalle nousemaan. —

"Täällähän on aivan kun mennä pyhänä Liukun kansanjuhlassa…"

kuulee hän jonkun väkijoukosta sanovan.

"On täällä, veikkonen, lystimpikin…"

*****

"Tuosta ne puhelivatkin!" selviää Antille Annan lausuessa runoaan

ja kun Anna laskeutuu kiveltä, rientää hän empimättä hänen
luokseen.

"Etkä kertonut minullekaan mitään tästä ennakolta!" —

"Mitenkäs minä, kun en varmaan itsekään tietänyt…"

Eikä jyrise enään Antin sisässä, eikä salamoi, — tyytyväisesti hän

vaan hymyilee, kun opettaja tulee kättä paiskaten Annaa kiittämään.
V.

Muutamana päivänä, juhannuksen jälkeisellä viikolla, tupsahtaa

Paavo Martikainen yht'äkkiä Iso-Marttilan tupaan. Anna on rannalla
pesemässä vaatteita ja Tauno on myöskin siellä, ruohoista tehtyjä
sorsia uittamassa, mutta Pikku-Hilma, joka sattuu olemaan tuvassa
juuri vieraan tullessa, viepi emännälle sanan rantaan ja sanoo
samalla "että se serkkunne oli niin kummallisen näköinen." —

Anna, aavistaen jotakin, ei virka mitään Taunolle isän tulosta, vaan

lähtee yksinään ylös jättäen Pikku-Hilman työtänsä jatkamaan.

Kumman näköinen se onkin Paavo, istuessaan siinä tuvan penkillä

isännän vieressä.

"Nyt se ei ole Sohvikaan enään elävien joukossa…" sanoo hän

kätellessään Annaa.

"Ei vain, — kuolemakseen se siis sen taudin poti."

"Niin teki."

Paavo on Annan mielestä niinkuin lakoon lyöty laiho ja hän

ihmettelee sitä itsekseen, tietäessään minkälaiset tuon vasta
katkenneen avioliiton vaiheet olivat olleet.

"Tauno-rukka, kuka meistä nyt ilmoittaa sen hänelle?"

Paavon kasvoille leviää vahva katkeruuden ilme, joka, eletyt

tapaukset taustanaan, tahtoo sanoa ettei se teko ole niinkään vaikea
suorittaa…
 "Sanottavahan se on lapsellekin, — eikä se nyt niin kovasti taida
osata kaivatakaan…" sanoo isäukko. "Mentävähän se on täältä niin
yhden kun toisenkin, — kunkin ajallansa —" jatkaa hän sitten
huokaisten, "ja vastaan otettava se on itsekunkin kuoleman viesti —"

Samassa pujahtaa Taunokin ovesta sitään. "Katsoppas täti! —

tämä sorsa karkasi ihan ruohikkoon asti!" — huudahtaa hän
reippaasti, vaan huomattuaan isän pysähtyy iloisessa
hämmästyksessä keskelle lattiata:

"Tulikos isäkin tänne!" —

Hetkisen kuluttua, kuultuaan äidin kuolemasta, istuu hän isän

polvella, eikä näy pienintäkään surun värettä hänen kasvoillaan.

"Jääkös isäkin nyt tänne, kun siellä kotona ei ole enään

äitiäkään…
Täällä onkin, — isä — paljon hauskempi olla!" —

Anna hymähtää väkisinkin, katsoo lasta lämpimästi, hyväilevästi.

—

"Tahtoko Tauno jäädäkin tätin pojaksi?"

"Tahtoo!"

Poika kiipeää alas isän sylistä, juoksee Annan luokse ja sanoo

pyytävästi:

"Ottaako täti isänkin pojaksensa, — isällä on muuten yksin

ikävä…"
 "Voi voi sinua raukkaseni! — Mitäs täti noin suurella pojalla tekee!"
—

Lapsen sanat saavat kaikkien suut hymyilemään.

Vaari silittää hänen pellavaista tukkaansa hyväillen ja sanoo: "Pidä

sittenkin noin hyvää huolta isästäsi, kun hän on tällainen vanha
rahjus kuin minä —"

Paavo on lähtenyt kotoaan heti vaimonsa kuoltua, lähtenyt

kiireesti, niinkuin takaa ajettu.

Vasta sitten, kun on päässyt metsään, pitkälle, talottomalle

taipaleelle, hiljentää hän kulkuansa ja tuntee samalla rauhoittuvansa.

Hän on istunut pitkän aikaa tien vieressä kivellä, selvitellen

ajatuksiaan, aikeitaan… Tuntuu niinkuin olisi hän päässyt
pujahtamaan pois palavasta huoneesta, johon on ollut teljettynä ja
jossa jokainen silmänräpäys on uhannut tukehtumisella.

Mitä hän nyt tekee, — mihin oikeastaan menee?

Ja hänen on mahdoton ajatellakaan asettuvansa jälleen entiseen

kotiinsa, sinne, niille tanhuille, jotka ovat pelkkiä katkeria muistoja
täynnä! — Hänestä tuntuu kuin olisi hän itsekin, koko olemuksensa,
tympäisevän lian peittämänä… Sitten vasta kun siitä vapautuisi, voisi
hengittää! — Yhtäkkiä välähtää hänen mieleensä ajatus: hän myypi
asuntonsa, kaiken, koko muistojen rojun ja lähtee ulos avaraan
maailmaan — tuuleutumaan! — puhdistumaan! —

Mutta hänellähän on pieni poikanen, Tauno, — kuinka hän siis

voipi lähteä —? — — —
 "Mikä sinua oikein vaivaa, Paavo?" kysyy Anna serkultaan
nähdessään tämän levottomana harhailevan paikasta toiseen ja
välistä ajatuksiinsa jähmettyvän.

"Tosiaankin! — Ei sitä muut kun Anna Martikainen kysy

vastakuolleen vaimon mieheltä mikä vaivaa —"

"Kyllä se oli rehellinen kysymys, joka ansaitsee rehellisen

vastauksenkin: En minä häntä sure, enkä kaipaa… tahtoisin, totta
puhuen, olla muistamattakin häntä!" —

Anna katsoo häneen pitkään ja totisesti.

"Niin, — on parasta olla rehellinen itseäänkin kohtaan — sitä tietä

pääsee pikemmin tasapainoon… Toinen asia on sitten, onko sinulla
todellakin syytä olla niin katkera hänen muistolleenkin —?"

"Hän kavalsi minut — ja onneni." Paavon hampaat kalahtavat kuin

kylmässä ja hänen äänessään on kamala kaiku. —

"Onko sitten totta se puhe entisen Kaitorannan Aliinasta?"

Vastaukseksi ryntää kipeä voihkaisu Paavon rinnasta, hän

muuttuu vieläkin synkemmäksi ja painaa kasvonsa käsiinsä. —

Pitkän, pitkän äänettömän hetken perästä murahtaa hän: "Totta

on." —

"Et ole sitten syyttä kärsinyt, mies poloinen!" —

Annan syyttävä ääni on kuin ihanaa voidetta Paavon haavalle, —

sen kova kirvely helpoittuu hetkeksi.
 "Se oli kostoa, rangaistusta. — Minä uskoin viekottelevan naisen
sanoja, tarkoitettuja valeita, annoin sen pimittää järkeni — ja niin
hylkäsin hyvän, uskollisen tyttöni — Aliinan."

Annankin silmissä kimmeltää kyyneleet.

"Vankilasta päässyt pahantekijä tuntee varmaankin samoin kun

minä nyt: iloa vapautuksestaan — surua vankilamuistoistaan… Enkä
minä tule entiselleni, jos en pääse täältä pois — kauvas!"

"Voithan lähteä."

"Voin, — jos sinä olet sillä aikaa isänä ja äitinä Taunolle?" —

"Kernaasti. — Kun vaan aina muistat, mihin menetkin, olevasi

pienen, herttaisen pojan isä." —

VI.

Ohrapään emäntä, jonka hiukset alkoivat jo ennen neljääkymmentä

harmeta, on viime vuoden kuluessa ikäänkuin nuorentunut. Hänen
otsallaan asuu rauha, silmistään loistaa ilo ja astuntakin on
muuttunut kevyeksi kuin tytön.

Äidin muutos on seuraus pojan muutoksesta.

Koko pitkän vuoden aikana ei Kello-Kaisalla ole ollut pienintäkään

aihetta panetella Anttia: se poika on ollut kylänsä parhaimpia.

Monta kertaa on hän käynyt kaupungissa tämänkin vuoden ajalla,

mutta ei ole mies tullut sieltä, niinkuin ennen humalassa, — eikä ole
tarvinnut matkain jälkeen pohmelopäiviä pitää. — Kukaan ei ole
vuosikauteen nähnyt Anttia juopuneena — ei ryyppyäkään ottavan.

"Tämä meidän Antti on nyt oikea vesikaartilainen", sanoo isä.

"Niinhän sen on oltavakin!" hymyilee äiti.

Ja Antti itse hymyilee myöskin.

Mutta raittiusseuran jäseneksi hän ei rupea: vahvuuttaanko

vahvistaakseen, vaiko heikkouttansa peläten. —

Erilailla kuin ennen luistaa nyt työtkin Ohrapäässä: nuori isäntä on

itse ahkeruus — ja esikuva palvelusväelle. Harmokin näyttää
iloitsevan rauhallisesta työstä, kun ei tarvitse niinkuin ennen kiitää
pitkin pölyisiä maanteitä, ei kiusaantua kärpästen käsissä kuumissa
pihoissa, tai talvipakkasessa suojatonna värjötellä.

Useimmin kuin ennen pistäytyy Antti nykyisin naapurin emäntää

katsomassa, tämän kanssa hilpeätä leikkiä laskemassa.

Siitä "väliaidan kaadannasta" ei hän vaan virka sanaakaan, —

heillä on kuin äänetön sopimus, sitä asiaa leikilläkään
koskettamasta. —

On kaunis elokuun ilta.

Ruishalmeet ovat kootut kuhilaille, suviviljat kypsyneet ja

puolukatkin ehtineet tienvierelle punoittamaan.

Antti on hijonut viitakkeensa, jossa varsi on miehen mittainen ja

jolla hän huomena aikoo kaurasarkoja katkaista. Sen laskee hän
tikapuulle, asettaa varovasti siihen, ettei se kenenkään päälle
kaatuisi ja lähtee sitten niitettyä piennarta myöten suoraan pellon
ylitse Iso-Marttilaan. —

Portilla tulee opettaja Terho häntä vastaan, niin iloisena ja

ystävällisenä että Antti oikein hämmästyy.

"Mitähän sen tuon naama nyt noin loistaa…" tuumii Antti vaanien,
— hänen sisäänsä on sittenkin jäänyt hitunen routaa opettajaa
kohtaan siitä viime kesäisestä juhannusillasta. —

"Joko kauraan on käyty käsiksi?" kysyy opettaja tervehdittyään.

"Huomena aloitetaan."

"Jo se nyt on aikakin, kohta karisee."

"Sen se pian tekee." —

"Kohta sitä minäkin onneni viljan niitän…" hymyilee Terho, viitaten

kädellään taloon päin, "… jonka halla taaskin olisi pannut, jos ei
tuolta naisen lämmin käsi olisi ehtinyt avuksi!"

"Vai niin —" sanoo Antti hölmistyneenä, tuijottaen opettajaan

tajuttomasti.

"Mutta nyt on lopultakin kaikki niin hyvin, ettei konsanaan!" —

"Taidatte olla hyvinkin ihastunut Anna Martikaiseen…"

"Totta puhuen on hänkin niitä tyttöjen parhaita!" vastaa Terho

aivankun ei huomaisikaan kaunaa Antin äänessä. —

"Vaan nyt on minunkin jouduttava kotiin ja kirkolle vielä tänä iltana.

— Hyvästi!"
 Antti ei astu askeltakaan lähemmäksi taloa, vaan istuu siihen
missä on, kiviröykkiön viereen portin taakse.

Kummasti jyskää tunteet hänen tunnossaan ja vinhasti vinkuu

epäluulon yltyvä tuuli…

"Mitähän tuo mies oikeastaan sanoi… sitäköhän se tarkoitti? — Ei,

ei se voinut sitä olla — — mutta mitäs hittoa se sitten oli…!"

Karkea kirous syöksyy Antin suusta ja tuhoa ennustavin katsein

tähtää hän siihen suuntaan, mihin Terho vastikään katosi.

Sitten ei hän itsekään tiedä, kauanko on siinä myllertävin miettein

istunut, kun Pikku-Hilman ääni herättää hänet todellisuuteen.

"Käykää toki peremmälle isäntä!" nauraa tyttö.

"Ei meillä ole ennenkään vieraita näin ovensuussa istutettu!" —

Antilla on katkera vastaus valmiina, mutta samassa hän huomaa

sen mielettömyyden — ehkempä aiheettomuudenkin — ja pakoittaen
itsensä leikilliseksi puhelee hän hetkisen yhtä ja toista tytölle.

Mutta vaikka hän kuinka koettaa hillitä itseänsä ja tekeytyä

välinpitämättömäksi Terhon suhteen, kysyy hän lopultakin hänestä
Pikku-Hilmalta.

Tyttö, joka on heti huomannut jotakin erikoista Antin käytöksessä,

tekeytyy salaperäiseksi ja kertoo veitikkamaisesti opettajan olleen
oikein kauan heillä tänä iltana — mitä niillä lienee oikein ollut tekeillä,
— sitä hän ei tiennyt — "mutta jonkinlaista kontrahtia siellä vaan
rustattiin. —"
 "Oliko siinä isäntäkin yhdessä hommassa?" kysyy Antti.

"Oli kyllä."

Se tieto saa Antin aivan suunniltaan, eikä hän sinä iltana astuisi
Iso-Marttilan kynnyksen yli, ei vaikka kuolemalla uhattaisiin. —

"Ja sitten sen piti joutua tänä iltana vielä kirkolle —: pappilaan…"

Antin elämä on yhtäkkiä muuttunut niin tyhjäksi, niin mauttomaksi.

—

"Hiisi vieköön, minkälaista vesivelliä se osaa ollakin!" —

Siitä lähtien on hän kotonaan kiukkuinen ja vaativainen.

Ei hänelle kelpaa ruoka eikä juoma.

Näinkin pieni seikka saa hänet suunniltaan: hän istuikse

illallispöytään, ottaa leivän ja alkaa siitä viipaletta leikata, vaan kun
veitsi sahaa tylsästi leivän sitkeätä sydäntä, suuttuu Antti, viskaa
leivän pöydälle ja veitsen lattialle, mennen syömättä kamariinsa.

"Jumaliste, — minkälaisia veitsetkin tässä talossa ovat!" —

Äiti suree jälleen poikaansa, koetellen arvailla syytä tuohon

äkkipäätä puhjenneeseen ärtyisyyteen — mutta turhaan.

Viimein puhuu hän siitä isällekin.

"Hitto hänen tuuliaan tietäköön!" murahtaa isä.

Antilta itseltään ei äiti asiata utele. —

 Kerran kohtaa Antti kylätiellä Annan.

"Vielähän sinä elät!" huudahtaa Anna iloisesti.

"Jokos minun piti kuoleman sitten —?"

"No siltähän se on näyttänyt, kun ei ihmistä viikkokausiin kuulu, ei

näy…"

"Liehän niitä muita mieluisimpiakin kävijöitä — teillä —."

Antti on niin hullunkurisen ynseä sitä sanoessaan, että Annan

täytyy väkisinkin purskahtaa nauruun.

Mutta kun Antti yhä vaan murjottaa, muuttuu hänkin vakaiseksi ja

tiedustaa syytä "ilmanmuutokseen."

Siihen kuitenkaan selvyyttä saamatta.

Annaa harmittaa Antin ivallinen ja ynseä käytös, — hänkin sanoo

jonkun ohdakkeisen sanan — ja niin eroavat he, kumpainenkin
suunnalleen, tyytymättömällä, myrtyneellä mielellä. — — —

*****

"Narri minä olen, — oikein hitonmoinen narri!" jupisee Antti

kiihdyksissään, kertaillen niitä sanoja monasti päivän kuluessa.

"Mutta en minä sitä enään kauvan ole!"

Illalla etsii hän isän kompeista sen kaapin avaimen jossa tietää
isän viinalekkeriään säilyttävän. Saatuaan sen käsiinsä hyökkää hän
kaapille, kuin nälkäinen eläin halmeeseen, asettelee vapisevin käsin
avainta lukkoon, heti osaamatta — kuuntelee, pidättäytyy ja
kuulostaa onko ketään lähettyvillä.

Ei ole.

Avain kiertyy kerran, kiertyy kahdesti, lukko naksahtaa auki ja

vanha, tuttu näköala — melkein jo unhoitettu — avautuu Antin
silmien eteen. —

Ahnaasti vetää hän alkohoolin voimakasta hajua sieramiinsa,

nauttii siitä ja hymyilee —

"Oi sinä kirkas ja makia —" virkkaa hän ivalla, oman

povenpoltteensa uhalla, ottaa kaapista pullon ja lasin, sulkee oven ja
menee omaan huoneeseensa.

*****

Elokuun illan hienoisen hämärän laskeutuessa pihamaalle ja

ensimäisen kalpean tähdentuikkeen syttyessä taivaalle, astuu Antti
jälleen ulos huoneestaan.

Hän on iloinen, uhmaavan huoleton —

Tuuli se kukkaa heiluttelee

Kahden puolen aitaa —
Naapurin tyttö se kullakseni
Piankin tulla taitaa! —
Antti istuu portaille hetkiseksi ja kun ei kukaan näe pui hän
puristettua nyrkkiä Iso-Marttilaan päin. —

"Minusta nähden, elä siellä miten haluat — hyväkin röökinä… Nyt

vaan et minua enään narraa — et jumaliste narraakaan!" —
 "Kaikkien tähden tässä suremaankin — pyh — niinkuin minä olisin
hänen varassaan… minä!" —

"Pikku-Hilma on ihanainen kuin päivännousu — iloinen kuin sirkka

— houkutteleva kuin lammen lumme — o-ni! Piikatyttö monin verroin
emäntäänsä ehompi…" —

"Mahtaa se Anna Martikaista harmittaa, kun naapurin isännät noin

vaan hänet sivuuttaen, poimii tyttösen kuin kukkasen juuri hänen
ylpeän jalkansa juuresta!" —

Hämärän harmaa huntu tummenee, äänet talon ympärillä

vaikenee. Suuri, lämminrintainen maa-emo näyttää nukahtaneen ja
taivas levittää vasta kesätallesta otetun tähtivaipan sen hartioille. —

Antti astuu horjahtavin askelin naapuritaloa kohti. — Lauhassa

iltayössä kuuluu hiljainen koputus Pikku-Hilman aitan ovella ja
väräjävä ääni pyytäen toistaa:

"Pikku-Hilma!" —

VII.

Avolieden räiskyvä tuli on aurinkoakin armaampi pitkinä, pimeinä

syyspuhteina, kun ulkona tuulee ja sataa ja lehdettömät puut
suhisevat synkeätä syyslaulua.

Väki istuu hiljaisena puhdetöissään Iso-Marttilan avarassa

tuvassa: rengeillä ovat työreet tekeillä, emäntä ja palvelustytöt
istuvat surisevien rukkiensa ääressä, sormiensa nopeilla liikkeillä
ujuttaen kuontalon pehmeän käärön lujaksi hohtavaksi langaksi, jota
lyhdyn teräsnielu ahnaasti nielee ja pyörä kiivaasti rullalle pyörittää.
 Pikku Tauno on päivän puuhista uupuneena kallistanut päänsä
Annan helmalle ja nukkunut siihen. Lieden hehkuva lämpö on
maalannut kosteat ruusut pyöreille poskipäille ja käsi pitelee
unessakin lujasti päreestä tehtyä kolmio-ristikkoa, jonka Juho on
äsken muovaellut hänelle.

Vanha isäntä, jonka jäsenkolotus on kokonaan kytkenyt

vuoteeseen, lojuu miettiväisenä, kädet niskan alla, sängyssään ja
katselee seinällä vaappuvaa valoa. —

Noin hän on nähnyt sen monen vuosikymmenen ajan tuossa

tanssivan, illoin ja aamuin tupaa ja perhettä valaisevan, lämmittävän
—

Vaan kauvanko saanee enää sitä katsella?

Haudan hiekkaisilla seinillä — mihinkä sitten suljetaan — eivät

lieden lämmittävät valot väiky…

Siellä saa maata liikkumatta, ahtaitten lautojen väliin sullottuna, —

eikä tunne, ei tajua enään niitä asioita, jotka elämää sulostuttivat: ei
tuvan lieden lämmintä, ei piha-apilan tuoksua, ei lasten
elämänhaluista hälinää — ei mitään! — Käsi on kylmä, — silmä
sammunut, — ja kirstun kantta kiinnittää vahva, rautainen naula —
huu! — Siihen asti on nopsajalkainenkin päässyt — ei etemmäs…

Mutta henkeä ei pidätä hauta, sen lentoa ei kytke karkea,

keltainen sora, — se leväyttää kerran vaan siipiänsä, niinkuin lintu, ja
kohoaa toisille kotituville, lämpöisemmille avoliesille! —

Sellaisia mietti vanha isäntä vuoteellaan.

"Kerropas nyt jotakin illan kuluksi, isä", virkkaa Anna.

 "Mitäpäs minä nyt. — Eikö liene kerrottavani jo kerrottu."

"Isännän tarina varastohan on loppumaton!" —

"Loppunsa on kaikella ilman alla. — Mutta laittakaa pojat rekienne

nokat vähän pystymmät, helpommin kulkevat ensitalven paksussa
hangessa." —

"Mistäs isäntä vielä tietää minkälaiset ensitalven hanget ovat?" —

"Kuret lensivät kovin korkealla lähtiessään." Isäntä huokasee

raskaasti — "Korkealla lensivät, korkealla." — Sitten kertoilee hän
muistojaan runsaslumisista talvista, minkälaista oli milloinkin ollut ja
minkänäköisiä muotoja talvi milloinkin oli talon ympärille muovaellut.

Aittarivin eteen se ainakin juoksutti pitkän, kaarevaharjaisen

kinoksen, jonka lävitse joka talvi korkea seinäinen tunneli puhkaistiin.

Mutta kerran, kun lunta oli ollut enemmän kuin kolmena talvena
yhteensä, oli se eräänä pyry-yönä haudannut pienen jauho-aitan
aivan näkymättömiin. —

Karjakko kun aamulla oli mennyt lehmille juomajauhoja hakemaan,

ei ollut nähnyt edes harjaakaan — ja työtä siinä oli tehty, ennenkuin
aitan ovi oli hangesta löydetty. —

"Taisivat jäädä lehmät sinä aamuna suurusjuomatta…"

"Jäivät ne, — hyvä kun illakseen saivat." — "Pikku-Hilma pelästyisi

sellaista nietosta ihan kuollakseen —"

"Höpsis! — 'Pikku-Hilma' ei olekaan arkalasta kotoisin." —