Information Systems Today: Managing

the Digital World - eBook PDF

Visit to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/information-systems-today-managing-the-digital-w
orld-ebook-pdf/
Another random document with
no related content on Scribd:
III

SUOMALAISEN TEATTERIN VAELLUSVUOSILTA.

Suuressa taiteilijajuhlassaan tammikuussa 1914 Ida Aalberg piti

puheen, jossa hän lyhyesti kuvasi kulkemaansa taivalta. Hän lausui
kiitollisen tunnustuksensa taiteilijauransa kahdelle johtotähdelle:
suomalaisuuden hengelle ja Kaarlo Bergbomille.

Vastatessaan juhlapuheisiin hän silloin ihanan liikutuksen vallassa

ja äänen nyyhkytyksistä katkeillessa kertoi:

»Täällä on mainittu, että se oli suomalaisen kansan tyttö, joka 40

vuotta sitten astui sille yksinkertaiselle näyttämölle siellä Hämeen
sydämessä. Kyllähän se on totta. Mutta minä uskon, että kyllä kai se
oli suomalaisuuden henki, joka silloin oli herännyt ja joka, vaikka
minä en sitä myöskään tiennyt, oli ottanut minut, vienyt minut,
herättänyt minut ja pannut minun sisääni sen innon, että minä
ikäänkuin näin sen päämaalin edessäni, vaikka minä en ollenkaan
tiennyt, mitä näytelmätaide on. Ja sillä sisäisellä innostuksella, jonka
suomalaisen kansallisuuden henki luultavasti oli minuun pannut, se
minut saattoi kaiken lävitse, antoi minulle sen voiman, että jaksoin
tehdä, vaikka olin lapsi, kaiken sen, minkä vanhempani pitivät
pahana, mutta joka minusta oli kaikkein korkeinta. Se
tosikansallisuuden henki, se minut saattoi tohtori Bergbomin luokse,
ja silloin hän tietysti heti sen huomasi, sen Hän otti minut Kyllä hän
on ollut se, joka minut on kehittänyt. Siitä syystä, kun tätä päivää
näin suurenmoisesti juhlitaan ja minä olen aivan sanaton, minulla on
tarve mainita hänen nimensä, sisällinen kiitollisuus sitä vaatii, ja siksi
pyytäisin, että me ajattelisimme tohtoria, että me kaikki — en tiedä
mitä me teemme — ajattelisimme häntä. —»

Vaikkakin tämä puhe pidettiin juhlahumussa ja vaikkakin sen

suurimpana tehona lienee ollut tapa, jolla se tulkittiin, tahtoisi sille
kernaasti antaa suuren ja rehellisen tunnustuksen arvon. 1914 Ida
Aalbergilta vaadittiin rohkeutta tunnustaa taiteensa suurimmaksi
opettajaksi Kaarlo Bergbom, ja siihen aikaan hänellä ei liioin pitänyt
olla läheistä kiitollisuusvelkaa suomalaiselle kansallishengelle.
Hänellä oli siihen aikaan toinen opettaja, joka oli tilaisuudessa läsnä
ja joka ei käsittänyt Bergbomin arvoa Ida Aalbergin kehitykselle
läheskään niin suureksi. Suomalainen kansallisuus taas oli vähäistä
aikaisemmin, parin yksinäisyydessä ja suuressa alakuloisuudessa
vietetyn vuoden kuluessa, näyttänyt hänestä hengeltään raa'alta ja
käsittämättömältä.

Sekä suomalainen kansallinen herätys että Kaarlo Bergbom ovat

tärkeitä tekijöitä Ida Aalbergin elämässä ja kehityksessä, vaikka Ida
Aalberg ei milloinkaan perusolemukseltaan ollut varsinainen aatteen
ihminen ja vaikka Kaarlo Bergbom ei mitenkään riitä ainoaksi
avaimeksi hänen taiteilijamenestyksensä selvittämisessä.

Käytettävinä olevista tiedoista päättäen Ida Aalbergin

taiteilijataipaleen alkupuolella on näillä kummallakin tekijällä ollut
verraten vähän sanomista.
 *****

Kun ratamestari Ahlbergin tytär karkasi kotoaan, vietti

Suomalainen teatteri vaellusvuosiaan. Varsinkin teatterin
puheosaston kohtaloksi oli tullut kiertäminen paikasta paikkaan,
kaupungista kaupunkiin, sillä Helsinki oli liian pieni ja liiaksi
ruotsinkielinen kyetäkseen kannattamaan nuorta yritystä.

Suomalainen teatteri oli syntynyt kotoisen kielitaistelun merkeissä.

Kaarlo Bergbom oli tosin nuoruudestaan asti elänyt näyttämötaiteen
lumoissa, mutta hänen omaksumansa poliittinen kanta oli sangen
määräävänä tekijänä suomalaisen teatterin syntysanoja lausuttaessa
ja Suomalaisen teatterin alkutaipaleella yleensä. Taide ja politiikka
kulkivat käsikädessä.

Kaarlo Bergbomin olemuksessa mainitaan olleen jotakin

melkeinpä naisellisen pehmeätä. Kuitenkin hän oli intohimoinen ja
kiihkeä luonne, jolla oli suuri vaikutusvoima ihmisiin. Hän sai
ruotsinmaalaisen naisen, Hedvig Charlotta Raan, luopumaan
ruotsalaisesta teatterista ja yhtymään suomalaisen teatterin
perustamispuuhiin, mutta sensijaan hänen omat ruotsinkieliset
oopperatähtensä kieltäytyivät jyrkästi edes yhtä kertaa esiintymästä
ruotsalaisella näyttämöllä. On suurisuuntaista, että hän perusti
suomalaisen teatterin tyhjästä, mutta vaikuttaa varsin vähän
korkealta taidepyrkimykseltä, että hän perusti samaan aikaan kaksi
teatteria: Suomalaisen oopperan ja puheosaston. Suomalaisen
teatterin historiasta, niin Kaarlo Bergbomia ihannoiva kuin se onkin,
näkee jo siitä selvästi, että ooppera oli lähempänä hänen sydäntään
kuin puheosasto, jolle hän alkuaikoina, vaellusvuosina, tuskin oli
voinut olla enempää kuin kaukainen komentaja, jonka päätehtävä oli
toisaalla.
 Kun Kaarlo Bergbom ohjasi Suomalaista oopperaa, sai
Suomalaisen teatterin puheosastoa maaseudulla ohjailla Oskari
Vilho. Se oli vaivalloinen, raskas ja murheellinen tehtävä. Vilho oli
työteliäs ja kansallisen aatteen elähyttämä, mutta kovin usein hän
puhkesi valituksiin, kun köyhyys, sairaus, juonittelut ja kansallisen
hengen puute näyttelijöissä tahtoivat kiertävältä teatteriseurueelta
nostaa tien pystyyn. Rahanpuute oli toisinaan niin kova, ettei päästy
lähtemään ja teatterin naiset itkivät. Vilhoa itseään vaivasi huono
terveys, ja 1880-luvun alulla keuhkotauti veikin hänet lopulta
hautaan. Arvostelujen yhteydessä saa lukea yhtä mittaa
sairaustapauksista, jotka vaikeuttivat matkailijoiden työtä. Ja useat
näyttelijät eivät tahtoneet omaksua Bergbomin suomenmielisyyttä
ainakaan omaan kieleensä nähden. Lisäksi he juonittelivat niin, että
Vilho kaikesta innostuksestaan huolimatta toisinaan oli aikeissa
erota.

On selvää, että teatterin esitykset alkuaikoina saattoivat tyydyttää

vain varsin vähäisiä taidevaatimuksia. Melkein kaikki teatterin
jäsenet olivat aloittelijoita, ja yksin suomalaiset maaseutulehdetkään,
jotka kansallisen innostuksen vallassa tervehtivät seuruetta, eivät
voineet olla toteamatta »virheitä». Vielä 1879, jolloin Suomalainen
teatteri oli ollut toiminnassa seitsemän vuotta, saattoi ruotsinkielinen
aikakauslehti merkitä aikaansaannokset oppilasnäytteiden tasolla
oleviksi ja useimmat näyttelijät kolmannen tai neljännen luokan
keskinkertaisuuksiksi sekä moittia johtoa siitä, että se kohtelee
puheosastoa äitipuolen tavoin antamalla sen ilman kuria ja ohjausta
viettää kiertelevää mustalaiselämää. Että tämä lausunto ei
aiheutunut yksinomaan puoluemielestä ja ilkeydestä, selviää Oskari
Vilhon ja eräiden muiden näyttelijäin Bergbomille lähettämistä
kirjeistä, jotka puhuvat selvää kieltä kurittomuudesta, keskinäisistä
riidoista ja kateudesta. Hyvällä tuulella ollessaan Vilho kirjoitti
uskovansa, että Suomalainen teatteri parissa vuodessa kehittyisi
pohjoismaiden ensimmäiseksi — siihen tarvittiin muka vain, että se
tai se lahjakas nuorukainen tai se tai se »hyvin siisti, sivistynyt,
suomenmielinen ja vankka nainen — varsin hyvällä lauluäänellä ja
kauniilla teatterikasvoilla» liittyisi mukaan kiertomatkalle. Mutta kun
pessimismi sai hänet valtaansa, ei hän voinut salata, että
suomenkieltä kauheasti rääkätään ja että teatterin näyttelijät olivat
turhamaisia ja tyhjänpäiväisiä mahtailijoita. Pyytäessään eroaan
1877 Vilho m.m. kirjoitti:

»Ennen oltiin Suomalaisen teatterin jäseniä. Nyt ollaan artisteja

joka 'sorkka' kiireestä kantapäähän saakka. Eihän se merkitse
mitään, jos ei yleisö ymmärtäisikään kaikkia sitä sekamelskaa mitä
sille tarjotaan kunhan vaan 'ageerataan' kuin tuulimyllyt ja tehdään
taidepausseja kun muisti pettää.»

Heikoilla näyttelijävoimilla oli vaikeata uskaltautua suuren

draaman esittämiseen, ja Suomalaisen teatterin ohjelmisto
luonnollisesti ei ollut perin korkealla tasolla. Hyvin usein täytyi
turvautua »peliin ja musiikkiin», ja draaman sijasta saatettiin joskus
yleisölle tarjota »Sailorboy» ja »Poika comique», jopa kerran,
Porissa, yhdyttiin yhteistoimintaan erään akrobaattitaiteilijan kanssa.
Ettei Vilho pelkän tilapäisen katkeroitumisen vuoksi moittinut
näyttelijäkuntaa innon ja harrastuksen puutteesta, näkee
senaikuisista suopeamielisistä sanomalehtiarvosteluista, joissa
voidaan m.m. todeta: »Huomaittiin, etteivät näyttelevät henkilöt
oikein tainneet osiansa.»

Yleisö luonnollisesti oli useimmissa paikoissa kovin kehittymätöntä

kyetäkseen ottamaan vastaan korkeampaa hengen ravintoa.
Sanomalehdissä ei suotta moitittane maaseudun teatteriyleisöä
meluamisesta ja sopimattomasta käytöksestä.

Kaikista vajavaisuuksistaan ja puutteistaan huolimatta

Suomalainen teatteri sai retkillään osakseen paljon lämpöä ja
ymmärtämystä. Sen kunniaksi järjestettiin juhlia, joissa puhuttiin
paljon, maisteltiin maljoja ja tanssittiin. Yksityiset näyttelijät saivat
lahjoja ja sydämellisiä ystävyydenosoituksia osakseen, usein heille
annettiin asunto ilmaiseksi ja heidät kutsuttiin paikkakunnan
perhejuhliin. Heitä hemmoteltiin niin, ettei ole ihmeellistä, jos Vilho
valitti tovereittensa käsittävän taiteilijakutsumuksen näin: »On hyvin
hauskaa kulkea kaupungista kaupunkiin ja tutustua uusiin ihmisiin».

»Terve tänne tultuanne,

teille täysi onnenmalja!»

sanoilla tervehdittiin heitä yksin ruotsinkielisessä Vaasassakin ja

lohduteltiin matkan vaivoista runoilemalla:

»Taideniekkain teillä kasvaa vahvat orjantappuraiset. Pistin

tuikkii, yllyttääpi, ruusu mieltä ilahuttaa. Suru silloin, ilo tällöin,
tuskat, innot, työt ja vaivat aamuin, illoin, ihan aina: näissä
taitureitten retket.»[6]

Yleinen ja lämmin innostus, jolla Suomalaisen teatterin ensi

askeleita seurattiin, on levittänyt ruusuista hohdetta sen työlle ja
toiminnalle.

Oskari Vilholla ei ollut valtuuksia hyväksyä Ida Aalbergia

Suomalaisen teatterin jäseneksi, kun tämä ilmestyi Hämeenlinnaan.
Niinpä tyttö sai kotinsa ohitse matkustaa Helsinkiin, missä pääsi
Bergbomin puheille. Tämä otti karkurin ystävällisesti vastaan, opetti
häntä viikon ajan ja hyväksyi Suomalaisen teatterin jäseneksi.
Hämeenlinnasta puhenäyttämö matkusti Turkuun, missä esiintyi
samanaikaisesti oopperaosaston kanssa. Täältä vuoden 1875
alussa vanhemmalle veljelleen kirjoittamassaan kirjeessä Ida
Aalberg kertoo elämästään ja oloistaan. Se on sangen puhuva kirje:

Min snälla Broder!

ȁbo den 17 Febr.

Tack så mycket för ditt kärkomna bref, som jag fick i början af
denna månad och förlåt att jag icke har förut skrifvit ej heller genast
svarat ditt sista bref, du tror väl och har skäl också, att tro jag är
rysligt vårdslös ock likgiltig i min skrifning, orsaken har varit, (jag
måst öppet tillstå) att jag har haft mycket treflig här och till det
andra så har jag haft rysligt mycket att göra, man har tre gånger
mera att göra då man är tillsammans med Operan, alla dagar måst
man gå på Opera repititioner som man måst sjunga med i körerna
och dessutom Dramatiska. —

Många nya roller har jag fått som jag måst instudera förty Fru
Aspegren skall i vår resa till Paris för att utveckla sig i sin konst,
och jag får då börja och spela de flesta af hennes roller om jag bara
kan — I söndags gafs Luci för Sjunde och sista gången och Emmy
Strömmer hyllades rysligt af Publiken efter Vansinnighets sen
ropades hon tre gånger fram och fick emottaga en stor Lager krans
och Blom bukett. —

Sista Söndags en vecka var här en stor Maskerad bal, och der
var de flesta af Finska Teaters medlemmar maskerade. Vi
föreställde di Olympiska Gudar och Gudinnor dit hörde icke allenast
våra egna utan äfven fremmande, vi klädde oss på Teatern och
derifrån gick vi sedan alla till Socitetshuset när vi trädde in i
Salongen så gick först Jupiter med sin gemål Juno sedan Mars och
Minerva, sedan Venus och Apollo ock Neptun och Ceres, Jag var
Flora Blomstergudinnan, öfver höljd af blommor och en
blomsterkcrg i handen mitt par var Mercurius Herr Anderson m m,
der var rysligt trångt för den var besökt af 1,200 personer mycket
trefligt var der Doctor Bergbom var äfven der. måndags var jag hos
Bangens, Stafva lystes första gången i Söndags med Maschinisten
Lindholm hon sickar hjertliga helsningar till dig

Från Åbo res Finska Teatern till Björneborg, vi biträder änny

Operan Fra Diavolo som i dag ges första gången den kommer att
gå fyra fem gångor, jag tror att vi res i nästa vecka härifrån. —
Rysligt ledsamt får jag efter Abo för jag haft mycket, mycket roligt,
förty vi bor uti en utmärkt hygglig familj, di har trenne fullvuxna barn
mycket trefliga och snälla. — Nej nu måst jag sluta mitt bref, efter
pappret blir slut. Hälsa så rysligt mycket till Strömberg's och Axel
Anni et Janne Kerkkonen, Flickorna Kilpinen och hälsa moster
Johanna och säg att hon kan skrifva några rader till R. in i ditt bref,
nog skall jag sedan ge det åt honom för intte bryr han sig om jag
säger eller ej. Adjö må väl dett önskar syster Ida.

Var snäll och skrif åt mig efter 2'3 veckor och addressera det
sedan till Björneborg förty du kan intte skrifva föryt när jag ej vet
säkert när vi res —»[7]

Turusta Puheosasto siirtyikin Poriin. Täällä nuori aloittelija sai

ensimmäisen itsenäisen tehtävänsä. Vilho matkusti ulkomaille, ja
teatterin johto uskottiin entiselle pedagogille Ismael Kalliolle, johon
Ida Aalberg oli tutustunut jo aikaisemmin Janakkalassa, missä Kallio
oli ollut kesää viettämässä. Kallio kuitenkin sairastui ja näki
katkeroituen, että johtajalle kuuluvia toimia annettiin hoitaa nuoren
Edvard Törmäsen, »lapsen», kuten närkästynyt vanhempi näyttelijä
hänestä Bergbomille kirjoittaa.

Mikä oli Ida Aalbergin ensimmäinen osa? Eräs 1890-luvulla Ida

Aalbergille omistettu ylistysruno alkaa seuraavin säkeistöin:

»Hur stark är icke ändå människoviljan,

När hon med snillet vandrar hand i hand!
Så kan den säga, som såg Dig på tiljan
För första gången i »På Lemos strand».

Det var om sjelf Du minnes, den teater,

Som inredd var i »Otava-salong»;
Där såg jag Dig så rädd, med tvungna later:
Ty konstens verld var än för Dig så trång.

Du tycktes mig orolig, liksom flarnet,

Som böljan drifver fram å skummig elf;
»Hvad månde också bli af detta barnet?»
Jag tänkte då i tysthet för mig själf.

Ett år förgick, och då jag såg Dig åter

På samma tilja, så förändrad här,
Jag blygdes smått — och hoppas Du förlåter
Om själf Du mins Din tjusande 'Jane Eyre'.»[8]

Runo on tiedonantajana kyllä varsin epäluotettava. Niinpä Ida

Aalberg näytteli »Jane Eyreä» vasta 1879 eikä tuossa osassa
milloinkaan esiintynyt Porissa. Hän on kuitenkin saattanut, kuten
itsekin myöhemmin on muistellut — ellei nyt muisteleminen ole
johtunut juuri tästä runosta — esiintyä ensi kerran »Lemun rannalla»
kappaleessa, vaikka paikkakunnan sanomalehdet eivät tietäneet
siitä mainita mitään. Ainoa nimeltä mainittu henkilö K.G. Rosendahlin
vähäisessä isänmaallisessa laulunäytelmässä oli Aug. Aspegren,
jonka sanotaan olleen hyvä korpraali Knall. Sensijaan voidaan pitää
varmana, että Ida Aalberg Porissa joutui esiintymään kappaleessa
»Erehdykset eli promotioonimuistoja», sillä »Satakunta» kirjoitti:
»Herra Tavaststjernan musiikki antoi puheosille miellyttävää vuoroa,
ja nuori neiti Ahlberg otti tällä näyttämöllä ensimäisiä vähän
arastelevia askeleitaan.»

Seuraavina kuukausina eivät sanomalehdet sisältäneet mitään

tietoja Ida Ahlbergin näyttelemisestä, mutta luultavasti hän oli
esiintynyt, koska Ismael Kallio Bergbomille lähettämässään kirjeessä
sai syytä seuraavaan purkaukseen: »Minä en ymmärrä mistä hän on
saanut semmoisen teeskennellyn lausumatavan scenillä, jota näkyy
hänen olevan hyvin vaikea jättämään ja jota hän ei kumminkaan
käytä jokapäiväisessä puheessaan. Arvelin hänen antaa yksityisesti
lukea osansa Perjantaina, mutta kuten muistanet, nimitin viime
kirjeessäni, etten ollut oikein terve viime päivinä.»[9] Ja hän sanoo
samassa kirjeessään vielä: »Mitä Preciosan antamiseen tulee, niin
täytyy minun huomispäivänä koettaa Ahlbergin lausumista
Preciosana. Hän on lukenut osan rouva Aspegrenin edessä, siitä
saan nähdä, jos hän siihen sopii, jollei, saapi Tötterman koettaa.»

Preciosana Ida Aalberg esiintyi ensi kertaa Oulussa.

Sanomalehdet eivät puhuneet hänestä mitään, mutta Oskari Viilto,
joka oli palannut teatteriin, kirjoitti suorituksesta Bergbomille: »Hän
oli mielestäni sangen viehättävä, etenkin ensimäisessä näytöksessä,
jossa oli ehtinyt paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat
varmaan aikaa voittaen sulavammiksi.» »Preciosassa» on nimiosan
esittäjällä myöskin laulunumeroita, ja on omituista, että Vilho saattoi
antaa niin suopean arvostelun, sillä erään toisen asian yhteydessä
hän tiedoitti teatterin johtajalle: »Ahlbergilla sanotaan olevan niin
huono gehöri ettei juuri kelpaisi laulamaan Taalaan kesäöillä.»

Sanomalehtien taidearvostelut olivat tähän aikaan luonnollisesti

niukkoja ja vähän sanovia. Lehdet ilmestyivät
maaseutukaupungeissa harvoin, ja on ymmärrettävää, kun tällaisen
pienen lehden arvostelija kirjoitti, että »viikkolehden ei sovi kaikkia
esiintyjiä arvostella». Eräs toinen arvostelija taas avoimesti ja
vaatimattomasti tunnusti, ettei hän »korkeampaa taidetta lainkaan
ymmärrä». Syksyllä 1875 Ida Aalberg sai Porissa, missä teatteri
uudelleen vieraili, pari lyhyttä mainintaa. Tyttöosassaan
»Gringoiressa» hänen näyttelemisessään sanottiin ilmenneen
»viehättävän naivitetin» ja tunnustettiin, että »Ahkeruus ja
innokkaisuus on johtanut neiti Töttermanin edemmäksi taiteen
pitkällä tiellä, neidit Hellsten ja Ahlberg ovat voittaneet ensimäisen
ujoutensa ja pelkonsa.» Mutta myöskin pääkaupungin lehdillä oli
varsin vähän sanomista, kun puheosasto vuoden lopulla pistäytyi
sinne. Suomalaisuutta suosiva »Morgonbladet» kirjoitti laajemmin ja
paremmin kuin »Uusi Suometar», mutta »Helsingfors Dagblad» ja
»Hufvudstadsbladet» eivät sanoneet mitään. »Morgonbladet» tiesi
kertoa Ida Ahlbergistakin, että kappaleessa »Onhan pappa sen
sallinut» »neidit Ahlberg ja Stenberg voittivat yleisön suosion
esiintymisensä naturalismilla», ja »Uusi Suometar» arvosteli, että v.
Moserin »Yhdistysjuhlassa» »neidet Savolainen, Hellsten ja Ahlberg
sekä herrat Lundahl ja Leino suorittivat tehtävänsä tyydyttävästi.»
»Preciosasta» »Uusi Suometar» kirjoitti: »Päähenkilönä näytteli neiti
Ahlberg sangen suloisesti, ja ylimalkain sujui esitys hyvin.»

Jo vuoden 1875 arvosteluista voi nähdä, että Ida Aalberg oli yksi
niistä tuhansista näyttelijöistä, jotka ensi menestyksestään, tai
oikeammin: osakseen tulleesta suosiosta, saavat kiittää nuoruuttaan.
Nuoruuttaan ja nuorekasta suloaan hän näytti yleisölle, kyky ja taide
olivat vielä tulevaisuuden huomassa. Hän oli vielä melkein lapsi, ellei
iältään, niin ainakin ulkonaiselta olemukseltaan. Kaarola Avellanin,
joka kesällä 1876 Kuopiossa liittyi Suomalaiseen teatteriin, oli
vaikeata uskoa, että Ida Aalberg olisi silloin ollut jo kahdeksantoista
vuoden ikäinen. Hän oli pitkä ja laiha tyttö, hänellä oli suuret siniset
silmät, seurassa hän ei puhunut paljoa, ja yleensä häntä pidettiin
sangen yksinkertaisena, melkeinpä tyhmänä. Kerrotaan Kaarlo
Bergbomin kuulleen moitteita siitä, että hän salli moisen pikku
hanhen olla teatterissa. Vuosi 1876 ei tuonut mitään sanottavaa
muutosta. Suomalainen teatteri vaelteli sangen paljon ja Ida
Aalbergista kerrottiin perin vähän. »Pietarin Lehti» sai »Puolan
juutalaisen» johdosta todeta, että »neiti Ahlberg on sievä tyttö», ja
viipurilainen »Ilmarinen» näki hänet »hyviä toiveita» antavaksi
kertoen lisäksi: »Neiti Ahlbergin kieli on erittäin ihanan sointuista ja
viehättävää.» Vuoden lopulla hämeenlinnalainen lehti sanoi hänen jo
liikkuvan ja toimivan näyttämöllä »ihan moitteettomasti».

Vuonna 1876 Ida Ahlberg näyttää muuttaneen nimensä

kirjoitustapaa. Tämän jälkeen hän oli Ida Aalberg. Samana vuonna
joukko ylioppilaita Helsingissä muutti ruotsinkieliset nimensä
suomalaisiksi, m.m. Lauri Kivekäs. Oliko nuoren näyttelijättärenkin
nimenmuutos suomalaisen kansallishengen ilmaus?[10] Jos niin oli,
oli se ainoa näkyvä ja varsin puolinainen ilmaus suomalaisuuden
vaikutuksesta Ida Ahlbergiin. Jäljellä olevat ruotsinkieliset kirjeet
vuodelta 1876 osoittavat melkein yhtä naivia tyttöä kuin kirjeet
vuodelta 1875, joissa kaikki aatteellisuus on kaukana, mutta joissa
tyttömäisesti lörpötellään elämän pikku tapauksista. Ainoa merkki,
josta voi päätellä, että Ida Aalberg jo 1876 pyrki eteenpäin taiteessa,
on ruotsalaisen kirjailijan Alfhild Agrellin uudenvuoden päivänä 1877
kirjoittama kirje. Se osoittaa, että Ida Aalberg oli tutustunut häneen ja
tutkinut osaa, jota hän vasta monta vuotta myöhemmin joutui
näyttelemään, nim. Violan osaa Agrellin näytelmässä »Pelastettu».
Alfhild Agrell kirjoitti: »Hyvä neiti Alberg!

Tämmöisenä päivänä, jolloin kernaasti tekee tilinpäätöksen,

tunnen tarpeen kaiken leikinkin ohella sanoa Teille vakavan sanan ja
kiitoksen yhteistyöstämme syksyllä. Kiitos siitä, että niin täysin ja
lämpimästi antauduitte Violan osaan. Se osoitti syvempää rakkautta
kuin paljas mieltyminen hyvään osaan. Luulen että Teidän voimanne
karaktäärinäyttelijänä piilee juuri tuossa kyvyssä antaa itsensä.»

Vuosi 1877 kului sekin melkein lopulleen tuottamatta mitään

suurempaa voittoa. »Pietarin Lehti» jatkoi edellisten vuosien virttä
arvostelemalla »Orposisaruksia»; »Orposisarukset olivat neiti
Aalberg ja herra Törmänen, jotka kumpikin suorittivat osansa
tyydyttävästi. Semminkin oli neiti Aalberg hyvin sievä ja miellyttävä.»
Vuoden lopulla teatteri tuli taas kerran Helsinkiin, ja silloin esiintyi Ida
Aalbergin nimi useamminkin sanomalehdissä. Niinpä
»Morgonbladet» tiesi kertoa, että huvinäytelmässä »Enon rahat»
neiti Aalberg oli »avioliiton solmijatar, joka ansaitsi suuren
menestyksensä» ja että »vanhastaan tuttu »Kukka kultain
kuusistossa» on niin järjettömän naivi, että se meidän aikanamme
tuntuu vieraalta ja jää vaille mielenkiintoa, mutta nyt se saavutti
huomiota neiti Aalbergin rakastettavan ja hienon näyttelemisen
vuoksi», ja lisää jälkimmäisen kappaleen johdosta Ida Aalbergia
tarkoittaen: »Tänä iltana hän voitti kaiken, mitä aikaisemmin olemme
häneltä nähneet; häntä palkittiin esiinhuudolla.» »Uusi Suometar»
kirjoitti, että kappaleessa »Ohdakkeet ja laakeri» Ida Aalberg oli ollut
»reipas nuori poika, onnettoman kuvanveistäjän veli» ja Kiven
»Karkureissa» »suloinen ja sievä» ja kiitti »Enon rahojen» johdosta
»siitä reippaasta tavasta, jolla hän toimittaa Paulinen osan» ja yhtyi
»Morgonbladetin» mielipiteeseen arvostellessaan »Kukkaa kultain
kuusistossa».

Oltuaan kolme vuotta Suomalaisen teatterin palveluksessa ja juuri

täytettyään kaksikymmentä vuotta Ida Aalberg yhtäkkiä saavutti
menestyksen, joka kohotti hänet näyttelijänä korkeammalle tasolle
tai ainakin painoi hänen nimensä paremmin teatteriyleisön
tietoisuuteen. Unkarilaisen »Kylän heittiön» ensi-illassa 5/XII 1877
Ida Aalberg sai Borishan osaa esittäessään tilaisuuden voimakkaisiin
tunnepurkauksiin ja saavutti ehdottoman menestyksen. Yksin
»Hufvudstadsbladetkin» esitti hänet nyt lukijoilleen nuorena,
suloisena näyttelijänä ja »Helsingfors Dagblad» kirjoitti: »Ida
Aalbergilla on samalla kertaa sekä harvinaisen kaunis vartalo että
syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen hämmästyttävät
puhtaudellaan ja sulollaan.» »Uusi Suometar» sanoi: »Neiti Aalberg
veti kuitenkin kaikista kappaleessa esiintyvistä henkilöistä
suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä, sillä hänen
esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli todellakin
viehättävä Boriska.» Huomattavin sentään on »Morgonbladetin»
arvostelu, jossa sanottiin: »Neiti Aalbergin sisäinen ja puoleensa
vetävä naisellisuus yhtyi miellyttävästi varmempaan pyrkimykseen ja
suurempaan draamalliseen energiaan kuin mitä aikaisemmin
olemme voineet hänessä havaita.» Puhe »puoleensa vetävästä
naisellisuudesta» ja »draamallisesta energiasta» osoittavat
arvostelijan olleen joko onnellisen sanojen valitsijan tai suorastaan
erinomaisen tarkkanäköisen henkilön. Yleinen arviointi Ida Aalbergin
kyvystä, jonka lehti vähän myöhemmin julkaisi, oli paljon
merkityksettömämpi, siinä puhuttiin »yksilöllisestä käsityksestä»,
joka tuskin on, Ida Aalbergiin sovitettuna, ollut totta, ja »sangen
suuresta välittömyydestä», joka on ollut tärkeätä ja totta, ja
onnistumisen »rajoitetusta alasta», joka puhe tuskin on ollut täysin
perusteltua V. Soinin »Kevään oikkujen» yhteydessä, jolloin arviointi
annettiin.

Kevätkaudella 1878 sanomalehtiarvostelu ei sano Ida Aalbergin

taiteellisesta esiintymisestä mitään erikoista tai uutta. Merkitään vain
edelleen, että hänellä on kaunis ääni ja että hän puhuu hyvää
suomea.

Vuosina 1875—1878 sekä suomalaisuuden henki että Kaarlo

Bergbom, ainakin käytettävissä olevista tiedoista päättäen, ovat
olleet verraten merkityksettömät Ida Aalbergille. Suomalaisuuden
henki tuskin on häntä kannustanut hänen pyrkimyksissään, ja Kaarlo
Bergbom olisi tuskin voinut vaatia itselleen, vaikka olisi ollut työssä
mukanakin, osuutta niihin vaatimattomiin menestyksiin, joita Ida
Aalbergilla näinä vuosina oli.

Eräästä Oskar Ahlbergin kirjeestä kesältä 1877 näkyy, että sisar

tuohon aikaan oli ollut epävarma, kannattiko hänen jatkaa
valitsemaansa uraa. Ida Aalberg oli keväällä luvannut luopua
teatterista ja aikonut ruveta elämään tätinsä Anna Lovisa
Strömbergin perheessä, koska ei tahtonut olla vanhempainsa
kodissa. Kun hän kuitenkin uudisti välikirjansa, sai kiihkeä veli
aiheen syyttää sisartaan kevytmielisyydestä ja »Faustin» Valentinin
tavoin puuttua tämän yksityisiin suhteisiin. »On tapana ollut sanoa»,
Oskar Ahlberg kirjoitti, »että rakkaus tekee sokiaksi, mutta mitä sinun
rakkautes on, sitä osoittaa sinun kaikki rakkauden historias. Mitä
minä kumminkin tiedän sinun kaikista ihailioistasi on niitä ollut koko
kosolta, siis yks mennyt toinen tullut. Niitä on minun tietääkseni hyvin
useassa kaupungissa. Päähenkilöt ovat kai olleet Törmänen, Borg ja
nyt viimeksi Böök.» Viimeksimainittuun varsinkin Oskar Ahlberg
kohdisti suuttumuksensa ja lausui sisarelleen ankaran kirjeensä
lopulla: »Näistä asioista en nyt tällä kertaa enään mainitse mitään,
mutta sen sanon, että se kultainen päivä vielä koittaa, jolloin
huomaat itsesi olevan väärällä tiellä ja luot silmäyksen menneeseen
elämääsi. Nyt lopetan tämän kirjeeni lauseella: Katso eteesi, ettet
lankea!»

Edvard Törmänen oli melkein yhtä nuori sekä iältään että

näyttelijänä kuin Ida Aalberg. Hän oli saanut melkeinpä
ylioppilassivistyksen ja Suomalaiselle teatterille hän oli tärkeä ennen
kaikkea näytelmien suomentajana. Hän tuntuu olleen toivottomasti
rakastunut Ida Aalbergiin, koskapa tämä ystävälleen Ida
Qvarnströmille kirjoitti ruotsinkielisessä kirjeessään kesällä 1876
m.m.:

»Kysyt, kuinka on minun ja Törmäsen laita? useampia samanlaisia

kohtauksia kuin Viipurissa on tapahtunut, mutta minä annoin saman
vastauksen kuin silloinkin. Kun hän kuuli, että matkustaisin kotiin,
päätti hänkin tehdä niin ollakseen lähempänä minua, vaikka hänet oli
loma-ajaksi kutsuttu Savonlinnaan.»

Ja eräässä toisessa kirjeessä hän kertoo rouva Qvarnströmille:

»Tänään esiinnyn ensimmäistä kertaa »Orposisaruksissa» ja

vastanäyttelijänäni on Tor! saa nähdä kuinka siinä käy. — — —»

Viimeisinä aikoinaan Suomalaisessa teatterissa Törmänen häpäisi

itseään juopottelullaan. Hän kuoli hyvin nuorena.

Asser Borg, tuomiorovastin poika Kuopiosta, oli tutustunut Ida

Aalbergiin jo Janakkalan iltahuveissa, joissa itsekin oli ollut
näyttelemässä. Hän oli teologi ja tuli papiksi. Ida Aalbergille tämä
»suhde» lienee ollut varsin merkityksetön. Berg tuli myöhemmin
mielipuoleksi ja heittäytyi laivasta Itämereen, mihin hukkui.

Kolmas Oskar Ahlbergin nimeltä mainitsema »suhde» lienee

sentään ollut tärkeämpi Ida Aalbergille.

Bruno Böök oli Suomalaisen teatterin rakastajien ja nuorekasten

sankarien esittäjä. Hän oli sivistyneestä perheestä ja näinä
alkuaikoina hänen sanotaan olleen ainoan todellisen »herran»
teatterissa. Näyttelijänä hän ei erikoisempia saavuttanut ja mikään
syvällinen luonne hän tuskin on ollut. Kaarlo Bergbom ei hänestä
pitänyt. Kun Bergbom kerran vei Böökin ulkomaiselle opintomatkalle,
hän valitti, että tällä oli »ehdoton taipumus sirkukseen ja
varieteehen». Bruno Böök oli kyynikko ja juonittelija, joka matkoilla
antoi vakavamieliselle Vilholle paljon huolta. Hän harrasti kaikkialla
ruotsinmielisten seuraa, saattaen tällä Vilhon valituksiin, vaikka tämä
toisaalta voikin erottaa Böökin muista teatterin juonittelijoista
toteamalla, että hän oli »liian veltto ajaakseen kirjallista intrigiä».

Ulkonäöltään Böök oli komea ja kaunisvartaloinen mies. Hän

esiintyi hienosti ja pukeutui hyvin. Helsingin hienojen naisten
sanotaan olleen hyvin hullaantuneita Bruno Böökiin ja juosseen
hänen jäljessään. Suomalaisen oopperan »Ragnarökissä», kuten
Bergbom hauskasti nimitti lauluosaston loppujuhlaa, annettiin
kummankin teatterin jäsenille leikillisessä ohjelmalehtisessä jonkin
tanssin suoritus. Bruno Böökille Bergbom siinä keväällä 1879
määräsi tehtäväksi tanssia yhdessä Suomalaisen oopperan Don
Juanin esittäjän kanssa »Pas de séduction» tanssin,
viettelemistanssin.

Syksyllä 1877 Oskari Vilho kirjoitti Bergbomille m.m., että Edvard

Törmänen oli ilmoittanut heti eroavansa teatterista ja että mitkään
pyynnöt eivät näytä auttavan. Samassa kirjeessä hän kertoi: »Tuo
tunnettu Böökin ja Ahlbergin kurtiisi on täällä Jyväskylässä yltynyt
oikein inhoittavan imeläksi. Kyllä heidän jo olisi pitänyt päästä
johonkin päätökseen.» Böökin sanotaan olleen kihloissa Ida
Aalbergin kanssa ja myöskin on tiedetty kertoa, että Ida Aalberg olisi
samanaikaisesti ollut kihloissa menen muun kanssa. Hän ei kunnolla
ehtinyt antaa toisen kihloja takaisin kun jo toiselta ne otti, sanotaan.
Böök oli kerran Kuopiossa ruvennut valvomaan morsiamensa
askeleita ja silloin huomannut, että tällä samana päivänä oli
järjestetty kohtaus eräiden toisten nuorten herrojen kanssa. Siitä
aiheutui kihlautuneiden välillä kiihkeä riitakohtaus, joka sitten
uudistui tavan takaa. Böök rupesi häijyksi ja päästi kyynillisyytensä
valloilleen. Helsingissä hän kerran parin toverin kuullen sanoi jotakin
hyvin loukkaavaa Ida Aalbergille. Se tapahtui näyttämöharjoituksen
aikana, ja Ida Aalberg hyökkäsi kiihtyneenä näyttämölle valittamaan
Bergbomille, joka ohjasi harjoitusta. Bergbom puuttuikin asiaan ja
vaati, että Böökin oli tehtävä julkinen anteeksipyyntö. »Harjoituksia ei
saa häiritä», Bergbom selitti lopuksi.

Seuraavana päivänä odotettiin Böökin julkista anteeksipyyntöä. Se

oli lyhyt: »Pyydän anteeksi, että olen häirinnyt harjoitusta.»

Mutta riitakohtausten välillä kihlautuneilla oli sovinnon hetkiä,

jolloin loukattu Ida Aalberg suhtautui niin lämpimästi Böökiin, että
kohtauksien todistajat olivat aivan kummissaan. He vaihtoivat
lemmekkäitä silmäyksiä ja olivat kuin nuoret rakastavaiset ainakin.
On väitetty, että kyynillinen Böök tahtoi Bergbomille osoittaa
voivansa loukata Ida Aalbergia tämän ottamatta asiaa sen
vakavammin.
 Kun Ida Aalberg palasi ensimmäiseltä ulkomaamatkaltaan,
tuntuivat kihlautuneiden välit väkisin särkyvän. Böök ei kuulu sitä
tahtoneen, mutta mikään ei ollut auttanut. He joutuivat seuraavina
vuosina vielä sangen usein näyttelemään vastakkain, ja
harjoituksissa kerrotaan heidän kiihkeiden draamavuorosanojen
lomassa vaihtaneen yhtä kiihkeitä omia vuorosanojaan.

Vielä elämänsä viimeisenä kesänä Ida Aalberg muisteli lämpimästi

»nuorena kuollutta, hienoa Bruno Böökiä».
IV.

SAKSALAINEN TEATTERI JA MARIE SEEBACHIN KOULU.

Alkutaipaleella, kuten sanottu, Kaarlo Bergbom yleensä vain

etäältä vaikutti perustamansa Suomalaisen teatterin puheosaston
elämään ja toimintaan. Teatterilla ei ollut pätevää ohjausta, ja
senvuoksi kysyttiin yksityisiltä näyttelijöiltä yritteliäisyyttä ja itsenäistä
harrastusta, jos mielivät edistyä taiteessaan. Ammattitaitoa lähdettiin
hakemaan ulkomaalaisilta opettajilta, sillä Helsingin ruotsalaista
teatteria, vaikka se olikin vanhempi ja seisoi vankemmalla pohjalla,
ei haluttu käyttää esikuvana. Jotakin ruotsalainen teatteri kyllä lienee
sentään pakostakin antanut suomalaisen teatterin vanhimmille
näyttelijöille. Pitkässä polemiikissa, jota hämeenlinnalaisessa
»Hämäläinen» lehdessä syksyllä 1874 käytiin näyttelijäin opinnoista,
toinen puoli väitti, että Raa-puolisot, ruotsalaisen teatterin suositut
näyttelijät, olivat olleet esikuvana suomalaisen teatterin parhaille
voimille, Charlotta Raa rouva Aspegrenille ja Frithiof Raa herra
Lundahlille. Toinen puoli taas arveli, ettei ruotsalaisesta teatterista
ainakaan silloin ollut opettajaksi, ja ehdotti: »Parhaaksi esikuvaksi
luulisimme Danein kansallisteatterin, taikka ehkä vielä
parhaammaksi Norjan.»