The Psychology of the Car: Automobile

Admiration, Attachment, and Addiction

- eBook PDF
Visit to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/the-psychology-of-the-car-automobile-admiration-
attachment-and-addiction-ebook-pdf/
The Psychology of the Car
Automobile Admiration, Attachment,
and Addiction

Stefan Gössling
Elsevier
Radarweg 29, PO Box 211, 1000 AE Amsterdam, Netherlands
The Boulevard, Langford Lane, Kidlington, Oxford OX5 1GB, United Kingdom
50 Hampshire Street, 5th Floor, Cambridge, MA 02139, United States
Copyright © 2017 Elsevier Inc. All rights reserved.
No part of this publication may be reproduced or transmitted in any form or by any means,
electronic or mechanical, including photocopying, recording, or any information storage
and retrieval system, without permission in writing from the publisher. Details on how to
seek permission, further information about the Publisher’s permissions policies and our
arrangements with organizations such as the Copyright Clearance Center and the Copyright
Licensing Agency, can be found at our website: www.elsevier.com/permissions.
This book and the individual contributions contained in it are protected under copyright by the
Publisher (other than as may be noted herein).
Notices
Knowledge and best practice in this field are constantly changing. As new research and
experience broaden our understanding, changes in research methods, professional practices,
or medical treatment may become necessary.
Practitioners and researchers must always rely on their own experience and knowledge in
evaluating and using any information, methods, compounds, or experiments described herein.
In using such information or methods they should be mindful of their own safety and the
safety of others, including parties for whom they have a professional responsibility.
To the fullest extent of the law, neither the Publisher nor the authors, contributors, or editors,
assume any liability for any injury and/or damage to persons or property as a matter of
products liability, negligence or otherwise, or from any use or operation of any methods,
products, instructions, or ideas contained in the material herein.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
A catalog record for this book is available from the Library of Congress
British Library Cataloguing-in-Publication Data
A catalogue record for this book is available from the British Library
ISBN: 978-0-12-811008-9

For information on all Elsevier publications visit our

website at https://www.elsevier.com/books-and-journals

Publishing Director: Joe Hayton

Senior Acquisition Editor: Brian Romer
Senior Editorial Project Manager: Kattie Washington
Production Project Manager: Punithavathy Govindaradjane
Designer: Christian J. Bilbow
Typeset by TNQ Books and Journals
To Mathias, my brother
Acronyms

AAA American Automobile Association

ADAC Allgemeiner Deutscher Automobil-Club
ADHD Attention deficit hyperactivity disorder
BAC Blood alcohol concentration
BBC British Broadcasting Corporation
BMW Bayerische Motoren Werke
BS Boredom susceptibility
CEO Chief economic officer
DSM Diagnostic and statistical manual of mental disorders
DUI Driving under the influence
ES Experience seeking
EU European Union
FF Fast and Furious (movie franchise)
GDP Gross domestic product
HPA Hypothalamic-pituitary-adrenal
IAA Internationale Automobil-Ausstellung
ICD International statistical classification of diseases related to health problems
ICT Information and communication technologies
IMDb Internet movie database
IPCC Intergovernmental Panel on Climate Change
NASCAR The National Association for Stock Car Auto Racing
NSW New South Wales
OECD Organization for Economic Cooperation and Development
OSAS Obstructive sleep apnea syndrome
PD Personality disorder
PTSD Posttraumatic stress disorder
SNS Sympathetic nervous system
SUV Sport-utility vehicle
TAS Thrill and adventure seeking
TMB Travel money budget
TTB Time travel budget
VDA Verband der Automobilindustrie
WHO World Health Organization
WWII World War II
List of Boxes

Box 2.1 Car Admiration – Cultural and Technical Glamorization24

Box 2.2 The Fast and the Furious29
Box 2.3 The System of Automobility35
Box 2.4 Key Insights From Complex Models of Car Use: Schwanen
and Lucas (2011)38
Box 3.1 Hot Versus Cool Driver Personalities in Movies49
Box 3.2 Cars With Personality in Movies56
Box 3.3 Car Lyrics (Excerpt) Depicting Specific Identities in the Context of Cars60
Box 3.4 Bumper Stickers as Expression of Personality61
Box 4.1 Driving as Escape: Drive (2011)100
Box 5.1 Transformers: Oedipal Sexual Constellations Involving Cars117
Box 6.1 Increasing Perceived Friction: Speed Limits in Bristol, UK132
Box 6.2 Speeding: No One Thinks Big of You135
Box 7.1 Automobile Agnotology: Energy Labels for Cars in Germany146
Box 7.2 “Hatred of Government”: New Zealand Carless Days Scheme of 1979149
Box 7.3 Public Shaming of Politicians160
Box 7.4 Gangsta rap lyrics - Ridin’ (feat. Krayzie Bone)164
Box 7.5 Government in Movies: Death Race (2008)168
Box 8.1 “No Ridiculous Car Trips”: Refusing Community174
Box 8.2 Soon the Most Successful Music Videos in History?183
Box 9.1 Speed and Death: Rush (2013)208
Box 10.1 Volkswagen & Darth Vader220
Box 10.2 Troubled Childhood Characters as a Central Feature of Car Movies222
Box 12.1 “Climate Change Stickers on Gas Pumps,” Canada256
List of Figures

Figure 1.1   Growth emissions of CO2 from the transport sector, 1900–2050.10
Figure 2.1   Factors influencing transport behavior.37
Figure 3.1   Driver-car coidentities: capabilities.65
Figure 6.1   Development of speed records (km/h after 1 km).122
Figure 6.2   Average motorization of newly registered vehicles, Germany.123
Figure 6.3   Differential speeds in urban space.131
Figure 7.1  New car registrations in Germany: percentages April 2015
compared to previous year.146
Figure 7.2   Interrelationships of government, police, and car drivers.153
Figure 9.1   Fatal accidents, Isle of Man TT.191
Figure 11.1   Real versus perceived structures of car dependency.233
Figure 12.1  Urban modal split transition in a radically different transport
future scenario.244
Figure 12.2   Inducing change in transport behavior.245
  
List of Tables

Table 1.1 Growth in Vehicle Numbers, Selected Countries4

Table 1.2 National Congestion Cost, United States 1982–201411
Table 1.3 Share of Trips Made by Bicycle and Growth Rates, Various Cities14
Table 2.1 The Fast and the Furious Box Office Revenues30
Table 2.2 Examples of Failed Infrastructure Projects, Inducing New Traffic33
Table 3.1 Personality Facets48
Table 3.2 Bumper Sticker Categories61
Table 4.1 Functions of Emotions68
Table 4.2 Examples of Fears and Anxieties Related to Automobility71
Table 4.3 Range of Anxieties Addressed in Car Advertisements72
Table 4.4 Levels of Control in Car Driving85
Table 4.5 Forms of Video Car Contempt90
Table 4.6 Forms of Escape—Avoidance in the Context of Automobility101
Table 5.1 Reproduction Strategies in the Animal Kingdom and Automotive Mimicry105
Table 5.2 Sex Motifs in Car Movies115
Table 7.1 Examples of Media Reports on the Police151
Table 7.2 Examples of Reactions to Traffic Controls and Reported Violations151
Table 7.3 Examples of Celebrity Car Choices154
Table 7.4 Examples of Celebrity Traffic Violations158
Table 7.5 Police Stereotyping in Car Movies167
Table 8.1 Forms of Automobile Community176
Table 9.1 Fatal Accidents in Car Races190
Table 9.2 Interrelationships With Death in Car Movies206
Table 10.1 Phobias/Anxieties With Relevance for Car Transport Behavior214
Table 10.2 Mental Disorders and Repercussions for Transport Behavior216
Table 10.3 Fast and Furious Conflict Motifs225
Table 11.1 Forms of Car Dependency232
Table 11.2 The Car Industry and Its Appeal Strategies234
Table 12.1 Examples of Measures Changing Transport Value Perceptions246
Table 12.2 Rational Versus Emotional Arguments in Communication Strategies248
Table 12.3 Incentives and Rewards for Residents in Werfenweng, Austria251
Table 12.4 Overview of Campaigns Based on Emotional Interventions253
  
List of Plates

Plate 1.1 Expansion of the automotive system: 12 lanes in Dubai.4

Plate 1.2 Car mass, weight, and motorization continue to increase:
new BMW model.6
Plate 1.3 Public transport in Barbados: air pollution is now recognized as a serious
health issue.9
Plate 1.4 Street space dedicated to car-sharing program in Freiburg, Germany.15
Plate 2.1 Autopia: Suburb without sidewalks, Texas, United States.20
Plate 2.2 Germany’s obsession with speed had its origin in the Third Reich:
Mercedes sets a new speed record at 372 km/h in 1936.21
Plate 2.3 Car admiration in Colmar, France.26
Plate 2.4 Congestion: an important factor in the use of alternative transport.33
Plate 2.5 Coincidence? A number plate in Germany.36
Plate 2.6 Why would children admire a Koenigsegg?39
Plate 2.7 A car brand appealing to specific personalities: Maserati40
Plate 3.1 Car front with a personality message? Dodge Ram.50
Plate 3.2 Change of character: Mercedes in 1970.52
Plate 3.3 Change of character: Mercedes in 2016.53
Plate 3.4 Nice, friendly, defensive: a car front expressing personality.55
Plate 3.5 Branded car coidentities: children riding Mercedes car toys.59
Plate 3.6 A car sticker as a personality warning.62
Plate 3.7 Aspirational identity: concept study of the Maybach63
Plate 4.1 Preempting or confirming fears? Sign defining “safe” parking for women,
Germany.73
Plate 4.2 Notions of a postapocalyptic world: advertisement screen displayed at
Autosalon, Geneve.74
Plate 4.3 Fear message to influence driving styles, Australia.76
Plate 4.4 Emission levels of newly registered cars: a form of fear messaging?78
Plate 4.5 Tesla addressing cruising range anxiety.80
Plate 4.6 Risk and safety as key features of car advertisement: Volkswagen.83
Plate 4.7 In control: the cockpit of Porsche Panamera.84
Plate 4.8 Angry in traffic: evolution in BMW car fronts.88
Plate 4.9 A car to avenge: Batpod.91
Plate 4.10 Car nuts in use in Queensland, Australia.96
Plate 4.11 Coal rolling as form of rebellion.98
Plate 4.12 Nowhere to go but everywhere.101
xviii List of Plates

Plate 5.1 Indicating a good mate? Bentley signaling resourcefulness and protection.108
Plate 5.2 The car as expression of maleness, power, and dominance: Brabus 500.109
Plate 5.3 “Fuck,” a new alcoholic drink presented at a car exhibition, Germany.114
Plate 5.4 Car exhibitions and the female object: Autosalon Genève, Switzerland.115
Plate 6.1 Marketing focused on speed: Corvette.127
Plate 6.2 Female reactions to fast cars.130
Plate 6.3 Australian campaign to address speeding.136
Plate 6.4 Child in car simulator video game.138
Plate 7.1 German campaign “Reduce your speed!”140
Plate 7.2 Automobile rights and contested space.142
Plate 7.3 Closer to the public: female police on bikes, Paris, France.144
Plate 7.4 Deliberate (?) parking violation.148
Plate 7.5 Historic Beetle used to curry sympathy for police.153
Plate 7.6 Too much government?169
Plate 8.1 Sociality in motion (and stasis): the home from home
as microcommunity.179
Plate 8.2 Car community: race team celebration in Hockenheim, Germany.180
Plate 8.3 An offer of community: car lobbying organization in search
of new members.184
Plate 9.1 A celebrity death crash site turned tourist attraction.189
Plate 9.2 NASCAR crash: how important is the prospect of death
in the appeal of races?192
Plate 9.3 James Hunt winning the Formula 1 World Championship in 1976.199
Plate 10.1 Public transport infrastructure as space of fear.213
Plate 10.2 A scenic drive, killing time, or a reflection of a mood disorder?216
Plate 11.1 Car order.230
Plate 11.2 A more desirable transport future?231
Plate 11.3 Initiative to challenge car domination.234
Plate 11.4 Be aware of government: information on taxation at German fuel station.237
Plate 11.5 Parking violations unchallenged: evidence of a tipping point?239
Plate 12.1 Like father, like son: Rolls-Royce admiration.242
Plate 12.2 Positive communication: “We respect each other” campaign in Freiburg,
Germany.248
Plate 12.3 Cycling as major transport mode in Copenhagen, Denmark.249
Plate 12.4 Increasing perceived safety (with a view): physically separated
cycle track along the river in Brisbane.252
Plate 12.5 Incentive system: car charger stations in Paris.255
Plate 12.6 Warning labels on gas pumps.257
Plate 12.7 Gas pump label design as suggested by industry.258
Plate 12.8 One possible future: car-free island of Juist, Germany.259
  
Preface

Nino [looking at a convertible]: “Now this… that is one mother-f**king, fine-a**,

p***-mobile…! Damn!”
Drive (2011)

Perhaps a book on the “psychology of the car” demands a positioning of the author.
As probably most readers of this book, I have been socialized in a car-centric world.
Growing up in a suburban area about 5 km outside a medium-sized town in North
Rhine-Westphalia, Germany, most of my childhood memories are entangled in trans-
port dependency; we went to school by bus, were taken to sports practice by car, and
drove to see family or friends on weekends. I got my driving license 08-08-88, a magic
date marking independence more than my 18th birthday a day earlier. Soon after, the
car afforded my first better-paid student job as a newspaper photographer and free-
lancer. I also associate the car with first escapes, driving nowhere in particular in the
middle of the night with a friend, movement being a goal in its own right. The car was
the means of transport during my first “real” holiday, a trip to Spain with my girlfriend
(and later wife) at the age of 22. We drifted “south” in search of October warmth, and
prayed that the car, her father’s aged VW Golf, wouldn’t break down. Countless trips
have been made by car since then, and we (still) own a small car today. However, trains
became our favorite transport mode a long time ago, and as a family, we nowadays
associate highways with congestion and stress, places to avoid.
Yet, this is only half the story of my relationship with the car. In my childhood days
in the 1970s, suburban structures were different. In most small communities, there
existed a local post office, a bank, an ice cream parlor, a restaurant, and a local mini-
market, catering to a few thousand people (these are long gone). Because everything
you needed was close by, people walked or cycled. I have been told that I rode my little
bicycle to the day care center for the first time when I was 3 years old. When I turned
7, school required a longer trip, which I later made by bike as well. Today, this would
probably pass as a serious case of parental neglect, as I had to ride along a major road
with a 100 km/h speed limit and no safety strip, and I remember cars flying by in a
blur while pedaling up the hill. At the age of 16, it took all my savings to buy a British
racing bike, which brought independence and speed. I loved that silver, smooth bike,
and even today, riding a bike continues to represent my idea of freedom.
Our daughter was born into this constellation in 2005. She surprised us when her
first word was bil (Swedish for “car”), bearing evidence of the great fascination cars
have for children. At the age of two and a half, she told her astonished parents from
xxii Preface

the back seat of the car that “When I am grown up, I will buy a car and drive around
all day.” At the age of 6, she began walking to primary school every morning, and
later on, at the age of 10, she started to ride her bike to the new school 2 km away. At
12, she has an ambivalent relationship with cars, which she occasionally likes (to be
taken someplace), though normally despises because she knows that cars contribute to
climate change and air pollution. Such views are not necessarily the norm. My wife,
a teacher in a rural area, recently asked third-graders how they imagined their lives as
grown-ups. The children agreed on only one thing: they would all own a car.
Why this book, then? Perhaps, on the most basic level, it is a matter of curiosity.
When you live in a car-centered world, you want to make sense of it. I am also fasci-
nated with traffic emotions. As a bicyclist, I have been shot angry looks, yelled at, and
been (almost) run over more often than I care to remember. As a driver and passenger
in a car, I have seen all sorts of reckless driving, and witnessed the death of a young
woman in an accident. There is aggressiveness in the automotive system that has trou-
bled me for a long time. During the research for this book, I told my daughter about
car “faces,” and asked her what she would make of a car with four headlights. She
did not have to think: “It’s a monster.” Perhaps this is what I have had on my mind all
along, that a world without monsters must be a more desirable one.
This book is consequently about change. It is meant to contribute to an understand-
ing of the psychological roots of automobile culture, through which it becomes possi-
ble to envision, design, and implement futures in which cars lose relevance. There is a
growing movement questioning cars. Governments have started to realize that the car
is heavily subsidized, with evidence that each driven kilometer incurs a cost to society
not covered by taxes, charges, and fees. The car reduces quality of life in cities, and it
requires vast areas of land for road infrastructure and parking. Health concerns related
to air pollution have emerged worldwide, while the lack of activity of automobile pop-
ulations is measurable in increasing numbers of people who are overweight and obese.
More than 1 million people die every year in traffic accidents, and up to 50 million are
injured. Climate change is caused to a large degree by transport emissions. For all of
these reasons, we need to rethink the automotive system.
However, actual evidence of change is more limited. New car registrations continue
to grow, with expectations of 2 billion cars by 2030, one for every four humans. Many
people now spend more time commuting than they are given for their annual holiday.
Car sizes, weight, and motorization continue to grow, while nobody would seriously
expect political initiatives to significantly curb automobility since the backlash from
automobile lobbies is known to be unforgiving. There is also an ominous silence in
society on the impacts of the automobile system, and unwillingness to discuss its
implications. More people are killed by cars every year than in battle during World
War II. The automotive system demands a sacrifice that we are curiously willing to
offer.
Observations such as these require a new look at automobility, and this book
seeks to understand our fundamental love of cars. It provides a wide range of (old
and new) perspectives on automobile admiration, attachment, and addiction. Its most
notable insight is perhaps that we are not as much dependent on the car as being
made dependent. There are powerful interests at work to psychologically engineer car
Preface xxiii

addiction—addicts, conveniently, never question their behavior. Other insights pertain

to the role of cars with regard to emotions, sociality, sex and gender, speed, authority,
and death. We need to understand these interrelationships to unlock the possibility of
alternative transport futures.
This book was written in the second half of 2016, and it provides an analysis of
automobile culture up to this point. It is focused on industrialized countries, and
contains much material and many examples from the countries where I am at home,
Germany and Sweden. In many ways, this book is limited. Setting out to write a book
that would grasp the complexity of our social, cultural, and psychological entangle-
ment with the car, I had to realize that, at best, this book will serve as an introduction.
Many linkages are only discussed at the very surface of their complexity, and others
barely outlined.
There is also a broad claim underlying this book, i.e., that many of our social norms
and personal constructs are influenced by popular culture including movies, literature,
music, and games. Movies in particular, as visual media, seem to have great power
in shaping personal identities and social norms. In movies, we learn about the world,
but we also discover ourselves, and considerable attention is thus paid to the role of
popular culture in creating and validating automobile culture.
Last, it is possible that I have misinterpreted or misunderstood results or theories
I cite, or contexts I develop. I acknowledge these shortcomings, in the hope that the
book will be a starting point for a more comprehensive exploration of this complex
field.

Stefan Gössling
Freiburg and Köpingsvik, February 2017
Acknowledgments

José: “In this country you ain’t nothing if you got no wheels.”
The Gumball Rally (1976)

Many people have supported this book, directly and indirectly. First and foremost,
without the inspiration and insight of Mathias Gößling, this book would not exist.
Mathias’s patience in explaining the world to me has made me realize the fundamental
importance of psychology for transport behavior. Mathias also provided the analysis
for several discussions in this book, including the recognition and interpretation of
Oedipal constellations in Transformers, and the focus on childhood neglect as a mar-
keting strategy in Volkswagen’s “Darth Vader” commercial. His paper on communi-
cative violence and personality disorder in the context of car advertisement (Gößling
and Eckert, 2008) reveals the powerful forces of marketing appeal, and the complex
and profound analyses needed to understand these interrelationships. This book is
dedicated to Mathias, because it is owed to his insights.
My family, Meike and Linnea, have been immensely helpful in discussing many
of the issues taken up in this book. Meike is a sharp analyst of the human psyche,
and contributed many insights. Linnea is a driving force in my disentangling of our
human-environmental relations. She demands to know why the world is the way it is
and forces me to reconsider the “rationality” of the human enterprise. Behavior is an
open book for those who wish to understand, though more often we seem to prefer not
to. I hope that Linnea will be able to live in a future with fewer cars, for the simple
reason that this would indicate that the world has gained in empathy.
Many requests for permission to reproduce material were sent to car manufactur-
ers, car rental companies, automobile lobby organizations, and marketing agencies.
Virtually all had in common that they either declined permission or insisted on such
complex contracts that it was no longer meaningful to pursue inclusion in the book.
This is unfortunate, because some issues discussed in this book would have profited
from illustrations. While this confirms that the automotive world is a secretive one, I
am indebted in particular to Volkswagen, Mercedes, and Porsche for supporting me
with photographic material in nonbureaucratic and efficient ways.
Without colleagues and collaboration, science cannot exist. I am extremely grateful
to C. Michael Hall and Daniel Scott, colleagues and friends, for 15 years of collab-
oration on environmental and developmental questions. I am also indebted to many
colleagues in various places (in no particular order): Carlo Aall, Torkjel Solbraa, Ivar
Petter Grøtte, Hans Jakob Walnum, Svein Ølnes, Otto Andersen, Eivind Brendehaug,
Halvor Dannevig, Agnes Brudvik Engeset, Guttorm Flatabø, Martin Gren, Johan
Hultman, Jan Henrik Nilsson, Janet Dickinson, Daniel Metzler, Kaely Dekker, Julia
xxvi Acknowledgments

Hibbert, James Higham, Paul Peeters, Eke Eijgelaar, Dietrich Brockhagen, Robert
Bockermann, Brent Ritchie, Robert Steiger, Bruno Abegg, Ghislain Dubois, Jean-
Paul Ceron, Jens-Kristian Steen Jacobsen, Carlos Martin-Rios, Wolfgang Strasdas,
Dagmar Lund-Durlacher, Werner Gronau, Debbie Hopkins, Jo Guiver, Yael Ram,
Anna Katarina Elofsson, Sara Dolnicar, Scott Cohen, Hansruedi Müller, Philipp
Späth, Samuel Mössner, Tim Freytag, Bernard Lane, Andy Maun, Ralf Buckley,
David Weaver, Holger Schäfers, Nathan and Antoinette Franklin, Veit Bürger, and Jan
and Julia Bergk. I am also indebted to hundreds of colleagues who “paved the way”
for this book through their work; Helga Dittmar and Linda Steg in particular deserve
to be mentioned, as the book relies in considerable part on the distinction of symbolic,
affective, and instrumental car values. I humbly apologize to anyone whose work I
have misinterpreted or presented in insufficient detail.
Various people contributed to valuable discussions and insights with direct and
indirect relevance for this book, including Sabine Bode, Christer Ljungberg, Peter
Brandauer, Roman Molitor, Niels Jensen, Marie Kåstrup, Frank Schreier III, Andreas
Hege, Thomas Vodde, Robert Shirkey, and Patrik Müller. I am also indebted to the
Freiburg traffic police corps, who devoted considerable time to valuable and insightful
interviews. For sharing alternative forms of mobility, thanks to Markus Hierl, Dirk
Niehues, Michael Metz, and Guifré Ruiz Acero. Paul Hanna read parts of an earlier
version of the manuscript (all mistakes remain my own). Katinka Hurst helped to
prepare the book for publication, investing much time and energy. I am also indebted
to Brian Romer at Elsevier for giving the title a chance, and Kattie Washington for
her patience in dealing with many issues in the publication process. Punithavathy
Govindaradjane has been an immensely helpful production project manager.
My special thanks go to all politicians who dare to advocate alternative trans-
port futures. In Germany, they include Barbara Hendricks, Winfried Hermann,
Anton Hofreiter, Boris Palmer, Karl Langensteiner-Schönborn, and Helmut Thoma.
Worldwide, personalities that deserve to be mentioned include Arnold Schwarzenegger,
who implemented low-pollution laws in California; Isabella Lövin, who pushed for a
70% emissions reduction in the Swedish transport sector; Klaus Bondham, who main-
streamed bicycle culture in Copenhagen; and Peter Brandauer, who explored (and
explores) new transport cultures in Werfenweng, Austria. It takes guts to think dif-
ferently, to challenge the automotive system. These individuals (and many others not
mentioned here) deserve to be praised for rethinking automobile order.
The Automotive System
1
Manager [amid noise from racing cars starting up]: “Ah, what music! They could
never have imagined it, those pioneers who invented the automobile, that it would
possess us like this, in our imaginations, our dreams.”
Rush (2013)

In Love With the Automobile

In his introduction to “Car Cultures,” Miller (2001: p. 1) reminisces, telling a partic-
ular story to his daughter: An alien observing the Earth comes to the conclusion that
the planet is inhabited by four-wheeled creatures, who are served by slaves on two
legs. These slaves would “spend their whole lives serving them,” feeding them liquid
foods and caring for them when they have accidents. Miller’s reversing narrative of
our relationship with cars is unsettling, as it begets the question whether humanity is
now so car addicted that it serves cars, rather than the other way around.
There can be little doubt that the car is one of people’s most cherished techni-
cal and cultural items. Over the past 100 years, the car has seen massive growth
in distribution and use, with estimates that humanity collectively owns 1.3 billion
vehicles (Statista, 2016). The omnipresence and reverence of the car is the focus of
this book, which seeks to understand why a cultural item that has only existed for
three generations in most countries could assume such central importance, across
geographical and cultural borders. The success of the car, it will argue, can only
be fully understood by considering its functions beyond its capacity to transport
people from one location to another. While this is not a novel insight (Miller, 2001;
Sheller and Urry, 2006; Steg, 2005), perspectives in this book will provide answers
from psychological viewpoints and thus provide an extended understanding of our
interrelationship with the car.
Automobility is deeply woven into the fabric of most societies, shaping social and
personal identities. It is also part of emotions, fears, and anxieties, and the search for
social connectedness. Through the car, we take risks and compete, we are empowered,
control, and express dominance. We take revenge, escape, or kill time. The car also
has importance for relationships with authority and death. This book argues that these
aspects of automobility have been insufficiently discussed in the literature; yet under-
standing them is essential for unlocking the possibility of a future with fewer cars. In
contrast to Sperling and Gordon (2009), who open up for “two billion cars,” this book
will argue that more desirable transport futures will be characterized by fewer, not
more vehicles.
The Psychology of the Car. http://dx.doi.org/10.1016/B978-0-12-811008-9.00001-6
Copyright © 2017 Elsevier Inc. All rights reserved.
2 The Psychology of the Car

There may be a “window of opportunity” for a low-automobility future, a result

of trends that indicate a decline in the interest in automobility. By understanding the
psychology of car admiration, affection, and addiction, there is a chance to fundamen-
tally change automobile culture. Such a vision of more desirable transport futures is
largely based on voluntary change, and hence contradicts the more restrictive, legis-
lated transport futures advocated by others (e.g., Sutton, 2015).

Growth of the Automobile System

Gottfried Daimler developed the first vehicle powered by a combustion engine in 1886
(Wolf, 1996), triggering the worldwide growth of the car industry. The first American-
made automobile was presented in 1893 in Massachusetts, and by 1900, there were
8000 vehicles registered in the United States (Foster, 1983). It did not take long for
this prototype to become a product of mass production and consumption. The year
1900 saw the production of 4200 automobiles in the United States, 28% of these elec-
tric (Schiffer, 1994). In 1908, Henry Ford introduced mass production, which reached
an annual output of 300,000 cars in 1914, and a total of 15 million units of the Model
T between 1908 and 1927 (Ford, 2012). At its high in the mid-1920s, Ford’s factories
produced more than 2 million cars per year, and up to 9000 in a single day. In the
1930s, cars were already available to most of the US population, at a rate of 200 cars
for every 1000 Americans (Nadis and McKenzie, 1993; Sperling and Gordon, 2009).
Similar developments were observed in other parts of the world, and in particular in
the prosperous years after World War II, global vehicle numbers saw superexponential
growth, increasing from 122 million in 1960 to 812 million in 2002, to 1.3 billion in
2014 (Dargay et al., 2007; Statista, 2016).
The success of the car has never been one of genuine demand, however. Throughout
its history, the automotive system has been implemented by industry in cooperation with
policy makers. For example, in the United States, car ownership demanded fuel stations,
of which there were 15,000 available by 1920, 46,900 by 1924, and 121,500 by 1929
(Melaina, 2007). In US cities, the presence of cars led to competition over space, and
streets became contested, now shared between children at play, pushcart vendors, horse-
drawn vehicles, pedestrians, and streetcars (Norton, 2008). Streets, once representing a
public space, were now frequented by cars, which operated at higher speeds, and quickly
became a risk to other traffic participants. This became the main argument for the alloca-
tion of streets to automobiles—pedestrians were labeled “jaywalkers” and forced from
the street, against considerable resistance (Norton, 2008).
The progress of the car and the (re-)design of cities for the automobile were pro-
cesses supported, driven, and financed by car and oil industries. These industries had
an explicit interest to redefine cities as automobile cities. The US streetcar, for instance,
disappeared in at least 45 cities in the period 1927–55 because companies including
General Motors and Standard Oil established front companies to buy up electrified
streetcar lines, which then were torn up to make room for and to create dependencies
on motorized transport (Urry, 2013). The lack of public transport, along with urban
sprawl, became the two most relevant factors subsequently necessitating automobility
The Automotive System 3

(Newman and Kenworthy, 2015). In the 1950s, and in particular the 1960s, the car
then became the epitome of the American dream, and was closely associated with
prosperity, freedom, and independence (Graves-Brown, 1997; Kerr, 2002).
Similar developments took place in Europe. In Germany, debates in 1912 focused
on the question as to whether pedestrians should be blamed for their own death if
involved in accidents with cars (Sachs, 1984). In the 1930s, Volkswagen and the build-
ing of a national highway system became an opportunity for Hitler to interlink the
country and to promote unity (Sachs, 1984). In the 1970s, the car became a sym-
bol of mass participation in the development of social democracy (Miller, 2001), and
German transport minister Georg Leber, a social democrat, suggested in 1966 that:
“no German should live farther than 20 km from the next highway ramp” (BBSR,
2012: no page). The car became central to the German understanding of modernity,
which may in no small part have been inspired by the wish to leave behind the trauma
of World War II. Access to the highway system became a key focus of national politics
with long-lasting consequences. Today, 94% of the German population can reach the
next highway in less than 30 min (Federal Institute for Research on Building, Urban
Affairs and Spatial Development, 2012).
Automotive hegemony was a pan-European phenomenon of the 1950s and 1960s,
in which functionalism and notions of “the modern city” inspired urban planning
(e.g., Koglin and Rye, 2014; Sutton, 2015). This also included social housing devel-
opments in urban peripheries, which were “often poorly connected to centres of
urban commerce” (Miciukiewicz and Vigar, 2012: p. 1943). Urban planning neces-
sitating automobility became a norm, and as outlined by Lucas (2006: p. 802), a
result of continued UK transport policies focusing on the car is that it is now “virtu-
ally impossible to carry out basic daily activities without a car” in many parts of the
country. In most parts of Europe, walking and cycling became “irrelevant” transport
modes in the 1960s, and in particular the bicycle was increasingly considered as a
means of leisure transportation (Koglin and Rye, 2014). Transport planning focused
on the expected growth in individual motorized mobility, based on “predict and
provide” planning principles (Hutton, 2013; Whitelegg, 1997). Large-scale road
construction, including urban highways (Nuhn and Hesse, 2006) within neoliberal
frameworks of market-based “demand” assessments (Beyazit, 2011) became the
norm (Plate 1.1). Similar processes have more recently taken place in Asia, where
private cars have replaced bicycles (Gilbert and Perl, 2008; Hook and Replogle,
1996; Pucher et al., 2007).
Table 1.1 shows how vehicle numbers have grown in large economies since the
1960s. In the period 1960–2002, they increased at least threefold in the United States
and up to 100-fold in China. Worldwide, vehicle ownership has now reached 1236 mil-
lion (2014; Statista, 2016). In the future, this trend is projected to continue. Dargay
et al. (2007) model vehicle ownership as a function of income, concluding that there
will be more than 2 billion vehicles by 2030. In 2002, about a quarter of all vehi-
cles in the world were owned by non- Organization for Economic Cooperation and
Development (OECD) countries, but this is anticipated to change by 2030, when 56%
of all vehicles are expected to be owned by people living in non-OECD countries. Huo
et al. (2007) project, for example, that vehicle growth in China will continue to 2050,
4 The Psychology of the Car

Plate 1.1 Expansion of the automotive system: 12 lanes in Dubai.

Photograph: Author.

Table 1.1 Growth in Vehicle Numbers, Selected Countriesa

Vehicles (Million) 1960 2002

Canada 5.2 18.2

United States 74.4 233.9
Germany 5.1 48.3
France 7.2 35.3
United Kingdom 7.2 30.6
Italy 2.5 37.7
Spain 0.4 22.9
Japan 1.8 76.3
Brazil 1.0 20.8
China 0.2 20.5
Total world 122 812

aCountrieswith a vehicle fleet exceeding 20 million in 2002.

Source: based on Dargay, J., Gately, D., Sommer, M., 2007. Vehicle ownership and income growth,
worldwide: 1960–2030. The Energy Journal 28 (4), 143–170.
The Automotive System 5

reaching 486–662 million. Notably, China is now a larger car market than the United
States, expected to grow at an annual rate of 8% (passenger cars) and 12% in the lux-
ury car market between 2014 and 2020 (Research and Markets, 2016).
An important aspect related to vehicle ownership is use, i.e., the number of miles or
km traveled per year. Transport demand is essentially a function of income, first dis-
cussed by Yacov Zahavi (1974), who proposed that humans everywhere in the world
spend a fixed amount of time for daily travel, defined as the travel time budget (TTB).
Zahavi also proposed that individuals spend a fixed amount of money on travel, the
travel money budget (TMB), thus hypothesizing that average travel time and average
share of income spent on transport are equal between societies. This was empirically
tested and confirmed by Schafer (1998), who compared studies of TTBs and TMBs over
a wide range of countries. TTBs and TMBs have since been used for modeling global
mobility development on the basis of “income” as the singular most important explana-
tory variable of mobility growth (e.g., Schafer, 1998).
Depending on income, transport demand will grow as it is a function of the speed
that can be purchased—with higher incomes, travelers have access to faster trans-
port modes, which increase overall distances traveled even though average travel
times remain constant. Metz (2013) suggests, for instance, that the average annual
distance traveled in Britain increased from 1000 to 7000 miles/year (surface travel)
over two centuries. Even though there is now a proposition that per capita road
transport demand is stabilizing in developed countries (e.g., Metz, 2013), or even
declining (Newman, 2016), this needs to be seen in light of the growing importance
of aviation. Schafer and Victor (2000) suggest that global transport demand was
23 trillion passenger kilometers (pkm) in 2000, a figure that would grow almost
fourfold to 105 trillion pkm by 2050. This scenario was updated more recently, with
data indicating that global transport demand had already reached 38 trillion pkm in
2005, and that by 2050, a population of 9.1 billion people would travel 104–150 tril-
lion pkm per year (Schäfer et al., 2009).
A large share of all travel is by car, which increased from close to zero before
1910 to a global average of 2000 pkm/year in the 1990s (Gilbert and Perl, 2008: p.
66) to almost 9500 pkm/year in the European Union (EU)-27 (in 2010; EC, 2012).
National studies reveal considerable differences in mobility demand, however, both
between countries and within countries. For instance, average per capita mobility in
the United Kingdom was 29 pkm/day in 1995/1997 (Schafer, 2000), and 33 pkm/day
in Norway (1992; Høyer, 2001), Switzerland (1994; Schafer, 2000), and Germany
(1995; BVM, 1996). In Australia, Lenzen (1999) reported 44 pkm/day, and in Sweden,
daily travel was 45 pkm in 2000 (SCB/SIKA, 2001). The highest values were reported
for the United States at 62 pkm/day in 1995 (Schafer, 2000). With the exception of
the United States, per capita transport demand in developed cities has continued
to increase since the 1990s, albeit at lower annual growth rates (Newman, 2016).
Newman (2016) also highlights considerable differences of transport demand within
cities, with, for instance, less than 9500 km driven per capita in Adelaide, Australia,
in 2011, compared to about 12,000 km in Canberra. A notable decline in car trans-
port demand is evident in a wide range of Australian cities since 2007. Estimates for
industrialized countries show that about half of all mobility (40 pkm/day/person) is
Another random document with
no related content on Scribd:
tiesimme kaikki, että prokuraattori otti talossaan Mitjan vastaan aivan
vastoin tahtoaan, ainoastaan siksi, että prokuraattorin rouva jostakin
syystä piti tätä hauskana miehenä, — prokuraattorin rouva, joka oli
mitä sivein ja kunnioitettavin, ja joka mielellään erinäisissä
tapauksissa, etupäässä pikkuasioissa, pani puolisonsa tahtoa
vastaan. Mitja oli muuten käynyt heidän kodissaan jokseenkin
harvoin.) Siitä huolimatta rohkenen otaksua, — jatkoi puolustaja, —
että niinkin itsenäisesti ajattelevassa ja luonteeltaan oikeamielisessä
miehessä kuin minun opponenttini on, on saattanut syntyä onnetonta
klienttiäni kohtaan jossakin määrin harhaan osunut ennakkoluulo. Oi,
sehän on niin luonnollista: onneton mies on täysin ansainnut, että
häneen suhtaudutaan jopa ennakkoluuloisestikin. Ja loukattu
siveellinen tunne, sekä vieläkin enemmän loukattu esteettinen tunne,
ei toisinaan voi heltyä. Tietysti lahjakkaan syyttäjän puheessa me
kaikki kuulimme ankaran analyysin syytetyn luonteesta ja teoista,
ankaran kriitillisen suhtautumisen asiaan, ja ennen kaikkea esitettiin
niin syviä psykologisia tarkasteluja asian olemuksen selvittämiseksi
meille, että perehtyminen näihin syvyyksiin ei ollenkaan ole
mahdollinen, jos suhtautuu jossakin määrinkin tarkoituksellisesti ja
pahansuovasti syytetyn persoonaan. Mutta onhan asioita, jotka ovat
vielä pahempia, vielä tuhoisampia tämmöisissä tapauksissa kuin
kaikkein ilkeämielisin ja tarkoituksellisin suhtautuminen asiaan. Juuri
silloin nimittäin, jos meidät on esimerkiksi saanut valtaansa
eräänlainen niin sanoakseni taiteellinen leikittely, taiteellisen
luomisen tarve, niin sanoakseni romaanin sepittäminen, varsinkin jos
olemme Jumalalta saaneet suuret lahjat psykologian alalla. Jo
Pietarissa, vasta tehdessäni lähtöä tänne, minulle huomautettiin
ennakolta — ja tiesinhän minä sen itsekin ilman mitään
ennakkohuomautuksia, — että saan täällä opponentikseni sangen
syvän ja hienon psykologin, joka jo kauan sitten on tällä
ominaisuudellaan saavuttanut eräänlaisen erikoislaatuisen maineen
meidän vielä nuoressa lakimiesmaailmassamme. Mutta psykologia,
hyvät herrat, vaikka se onkin syvämielinen asia, muistuttaa kuitenkin
keppiä, jossa on kaksi päätä (naurahdus yleisön joukossa). Oi, te
annatte minulle tietysti anteeksi arkisen vertaukseni; minä en kykene
puhumaan hyvin kaunopuheisesti. Mutta otanpa esimerkin, —
ensimmäisen, mikä sattuu muistumaan mieleeni syyttäjän puheesta.
Syytetty juostessaan yöllä puutarhassa pakoon kiipeää aidan yli ja
iskee vaskisella survimella maahan lakeijan, joka on tarttunut hänen
jalkaansa. Sitten hän heti hyppää takaisin puutarhaan ja puuhailee
kokonaista viisi minuuttia maahan tuupertuneen tarkastelussa
koettaen päästä selville, oliko hän tappanut tämän vai eikö. Ja nyt
syyttäjä ei millään ehdolla ota uskoakseen todeksi syytetyn väitettä,
että hän oli hypännyt ukko Grigorin luo säälistä. »Ei, voiko muka olla
sellaista tunteellisuutta semmoisella hetkellä; se on luonnotonta, hän
hyppäsi alas nimenomaan päästäkseen varmuuteen: onko elossa
vai kuollut hänen tihutyönsä ainoa todistaja, ja sillä hän siis todistikin
tehneensä tämän tihutyön, koska hän ei voinut hypätä puutarhaan
minkään muun syyn, viettymyksen tai tunteen johdosta.» Siinä on
psykologia; mutta ottakaamme sama psykologia ja soveltakaamme
se asiaan toisesta päästä lähtien, niin tulos on aivan yhtä
todenmukainen. Murhaaja hyppää alas varovaisuudesta,
päästäkseen varmuuteen, onko todistaja elossa vai eikö, mutta
kuitenkin hän on juuri-ikään jättänyt murhaamansa isän huoneeseen,
syyttäjän oman todistuksen mukaan, äärettömän raskauttavan
todistuskappaleen itseänsä vastaan, nimittäin rikkireväistyn käärön,
johon oli kirjoitettu, että siinä oli ollut kolmetuhatta. »Jos hän olisi
vienyt tämän käärön mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa
olisi tietänyt, että käärö oli ollut olemassa ja että siis syytetty oli
ryöstänyt rahat.» Näin lausui syyttäjä itse. No, yhteen asiaan,
nähkääs, ei riittänyt varovaisuutta, mies joutui pois suunniltaan,
pelästyi ja pakeni jättäen lattialle todistuskappaleen, mutta kun hän
kaksi minuuttia myöhemmin löi maahan ja tappoi toisen miehen, niin
heti samassa ilmenee sydämetön ja harkitseva varovaisuuden tunne
meidän suureksi mielihyväksemme. Mutta olkoon, olkoon, että se oli
niin: siinäpä psykologian hienous onkin, että tämmöisissä
olosuhteissa minä nyt olen verenhimoinen ja terävänäköinen kuin
kaukaasialainen kotka, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
sokea ja arka kuin vähäpätöinen myyrä. Mutta jos minä olen niin
verenhimoinen ja julman harkitseva, että tehtyäni murhan hyppäsin
alas vain katsoakseni, onko elossa vai ei se, joka voi todistaa minua
vastaan, niin mitä syytä luulisi minulla olevan puuhailla tämän uuden
uhrini ääressä kokonaista viisi minuuttia ja hankkia siinä kenties
uusia todistajia vastaani? Miksi kostutin nenäliinani pyyhkimällä verta
nujertamani miehen päästä, joten nenäliinasta sitten tulee niinikään
todistuskappale minua vastaan. Ei, jos me kerran olemme niin
harkitseva ja kovasydäminen, niin eikö olisi ollut parempi, että alas
hypättyämme olisimme kolhaisseet maassa makaavaa palvelijaa
vielä jonkin kerran päähän sillä samalla survimella tappaaksemme
hänet aivan lopullisesti, ja sitten olisimme olleet aivan huoleton, kun
todistaja olisi raivattu pois tieltä? Ja lopuksi, minä hyppään alas
ottaakseni selville, onko hengissä vai ei se, joka voi todistaa minua
vastaan, mutta jätän samaan paikkaan tielle toisen todistajan,
nimittäin sen saman survimen, jonka minä sieppasin kahden naisen
asunnosta ja jonka he molemmat aina voivat tuntea omakseen ja
sitten todistaa minun ottaneen sen heiltä. Enkä minä sitä edes
unohtanut tielle enkä pudottanut hajamielisyydessäni ja ollessani
suunniltani: ei, me nimenomaan viskasimme pois aseemme, sillä se
löydettiin noin viidentoista askelen päästä siitä paikasta, missä
Grigori tuupertui maahan. Kysytään, miksi me sitten teimme niin?
Siksipä juuri sen teimmekin, että mielemme tuli katkeraksi, kun
olimme tappaneet ihmisen, vanhan palvelijan, ja siksi me
harmistuneena ja kiroten paiskasimme pois survimen joka oli ollut
murha-aseena, muulla tavalla ei asia voinut olla, miksi se muuten
olisi paiskattu sellaisella vauhdilla? Jos taas saatoimme tuntea surua
ja sääliä ihmisen tappamisesta, niin se johtui siitä, että emme olleet
tappaneet isäämme. Jos olisimme murhanneet isämme, niin emme
olisi säälistä hypänneet alas toisen maahan lyödyn luo, silloin olisi
ollut valalla toinen tunne, ei silloin ollut aikaa sääliä, vaan oli
ajateltava itsensä pelastamista, se on tietysti selvää. Päinvastoin,
toistan sen, olisimme murskanneet hänen kallonsa lopullisesti
emmekä puuhailleet hänen tähtensä viisi minuuttia. Oli sijaa säälille
ja jalolle tunteelle juuri sen tähden, että omatunto sitä ennen oli
puhdas. Siinä on siis jo toinen psykologia. Minähän, herrat
valamiehet, tahallani turvauduin nyt itsekin psykologiaan
osoittaakseni havainnollisesti, että sen pohjalla voi tehdä millaisia
päätelmiä tahansa. Kaikki riippuu siitä, kenen käsissä se on.
Psykologia houkuttelee kaikkein vakavimpiakin ihmisiä sepittämään
romaania ja aivan vastoin heidän tahtoaan. Minä puhun liiallisuuksiin
menevästä psykologiasta, herrat valamiehet, eräänlaisesta sen
väärinkäyttämisestä. —

Tässä kohtaa kuului taaskin hyväksyviä naurahduksia yleisön

joukosta, ja nauru kohdistui prokuraattoriin. En ryhdy esittämään
seikkaperäisesti puolustajan puhetta kokonaisuudessaan, otan siitä
vain muutamia paikkoja, muutamia pääkohtia.

11.
 Rahoja ei ollut. Ryöstöä ei tapahtunut.

Puolustajan puheessa oli yksi kohta, joka hämmästytti kaikkia, —

nimittäin se, jossa hän kokonaan kielsi noiden onnettomien
kolmentuhannen ruplan olemassaolon ja siis myöskin ryöstön
mahdollisuuden.

— Herrat valamiehet, — alkoi puolustaja, — tässä asiassa

hämmästyttää jokaista muualta tullutta ja ennakkoluulotonta ihmistä
kuvaava erikoisuus, nimittäin: syytös ryöstöstä ja samalla kertaa
täydellinen mahdottomuus tosiasiallisesti osoittaa, mitä oikeastaan
on ryöstetty. On muka ryöstetty rahaa, nimenomaan kolmetuhatta, —
mutta onko noita rahoja edes ollut olemassa, sitä ei tiedä kukaan.
Ajatelkaahan: ensiksikin, kuinka me saimme tietää, että nuo
kolmetuhatta olivat olemassa, ja kuka ne oli nähnyt? Ne oli nähnyt ja
siihen, että ne oli pantu päällekirjoituksella varustettuun kääröön, oli
viitannut ainoastaan palvelija Smerdjakov. Hän oli kertonut tästä jo
ennen katastrofia syytetylle ja tämän veljelle Ivan Fjodorovitšille.
Asiasta oli annettu tieto myös rouva Svetloville. Mutta ei kukaan
näistä kolmesta henkilöstä ollut kuitenkaan nähnyt rahoja, ne oli
nähnyt ainoastaan Smerdjakov, mutta nyt herää itsestään kysymys:
jos olisikin totta, että ne olivat olemassa ja että Smerdjakov oli ne
nähnyt, niin milloin hän oli nähnyt ne viimeksi? Entäpä jos herra oli
ottanut nuo rahat pois pieluksen alta ja pannut takaisin lippaaseen
sanomatta siitä mitään hänelle? Huomatkaa, että Smerdjakovin
sanojen mukaan rahat olivat vuoteen sisällä, patjan alla; syytetyn
täytyi repiä ne esille patjan alta, mutta vuode oli aivan koskematon,
ja tämä on tarkasti mainittu pöytäkirjassa. Kuinka syytetty ei
ollenkaan rypistänyt mitään vuoteesta eikä sen lisäksi vielä verisillä
käsillään ollenkaan tahrannut aivan uusia, hienoja makuuvaatteita,
jotka juuri sinä päivänä oli vuoteeseen pantu? Mutta meille
sanotaan: entä käärö lattialla? Tuosta kääröstäpä juuri kannattaakin
hiukan puhua. Olin äsken hiukan ihmeissäni: ryhtyessään puhumaan
tästä kääröstä suurikykyinen syyttäjä yhtäkkiä itse, — kuuletteko,
hyvät herrat, itse, — lausui siitä puheessaan, juuri siinä paikassa,
jossa hän osoittaa, miten järjetön on se otaksuma, että murhaaja oli
Smerdjakov: »jos ei tuota päällystä olisi ollut, jos ei se olisi jäänyt
lattialle todistuskappaleeksi, jos ryöstäjä olisi vienyt sen
mennessään, niin ei kukaan koko maailmassa olisi saanut edes
tietää, että oli ollut olemassa käärö ja siinä rahoja ja että siis syytetty
oli ryöstänyt rahat.» Siis ainoastaan tuo reväisty paperipala
päällekirjoituksineen on itse syyttäjänkin tunnustuksen mukaan
aiheuttanut syytetyn syyttämisen ryöstöstä, »muutenhan ei kukaan
olisi tietänyt ryöstöä olleenkaan eikä kenties rahojenkaan
olemassaolosta.» Mutta todistaako vain se, että tuo paperipala oli
lattialla, siinä olleen rahoja ja että rahat on ryöstetty? »Mutta»,
vastataan, »Smerdjakovhan näki ne käärössä», mutta milloin, milloin
hän näki ne viimeksi, sitä minä kysyn. Minä olen puhunut
Smerdjakovin kanssa, ja hän sanoi minulle nähneensä ne kaksi
päivää ennen katastrofia. Mutta miksi minä en voisi otaksua
esimerkiksi sellaista seikkaa, että ukko Fjodor Pavlovitš
sulkeutuneena huoneeseensa ja hysteerisen kärsimättömästi
odottaessaan lemmittyään, yhtäkkiä joutessaan sai päähänsä ottaa
käärön esille ja avata sen: »Mitäpä», muka, »kääröstä, kenties hän
ei vielä uskokaan, mutta kun näytän hänelle kolmekymmentä
sataruplasta yhdessä nipussa, niin eiköhän se tee voimakkaampaa
vaikutusta, taitaapa nousta sylki suuhun», ja hän repäisee
kirjekuoren, ottaa siitä rahat ja heittää kuoren lattialle isännän
oikeudella ja tietysti pelkäämättä sitä minään todistuskappaleena.
Kuulkaa, herrat valamiehet, onko mitään sen mahdollisempaa kuin
tämmöinen otaksuma ja tämmöinen tosiasia? Miksi se olisi
mahdotonta? Mutta jos jotakin tuommoista saattoi tapahtua, niin
silloinhan syyte ryöstöstä raukeaa itsestään: ei ollut rahoja, ei siis
tapahtunut ryöstöäkään. Jos käärön päällys oli lattialla
todistuskappaleena siitä, että siinä oli ollut rahaa, niin miksi minä en
voi vakuuttaa päinvastaista, nimittäin että päällys oli lattialla juuri sen
tähden, ettei siinä enää ollut rahoja, jotka sitä ennen siitä oli ottanut
itse isäntä? »Niin, mutta minne ovat siinä tapauksessa rahat
joutuneet, jos ne oli kääröstä ottanut itse Fjodor Pavlovitš, hänen
talostaan ei etsittäessä niitä löydetty?» Ensiksikin osa rahoista
löydettiin hänen lippaastaan, ja toiseksi hän saattoi ottaa rahat
kääröstä jo aamulla tai edellisenä päivänä, käyttää niitä muulla
tavoin, antaa ne pois, lähettää ne muualle, vieläpä muuttaa mieltään
ja kokonaan muuttaa toimintasuunnitelmaansa pitämättä kaiken
tämän ohessa ollenkaan tarpeellisena ilmoittaa tästä ennakolta
Smerdjakoville. Mutta jos on olemassa edes mahdollisuus otaksua
tämmöistä — niin kuinka voidaan niin itsepintaisesti ja niin varmasti
syyttää syytettyä siitä, että hän on tehnyt murhan ryöstääkseen, ja
väittää ollenkaan ryöstön tapahtuneen? Tällä tavoinhan me
siirrymme romaanien alalle. Sillä jos vakuuttaa, että jokin esine on
ryöstetty, niin täytyy näyttää tuo esine tai ainakin epäämättömästi
todistaa sen olleen olemassa. Mutta sitä ei kukaan edes ole
nähnytkään. Äskettäin Pietarissa eräs nuori mies, melkein poika
vielä, kahdeksantoistavuotias vähäpätöinen katukaupustelija, meni
keskellä kirkasta päivää kirves mukanaan rahanvaihtoliikkeeseen ja
tavattomalla, tyypillisellä röyhkeydellä tappoi liikkeen isännän ja vei
mennessään tuhatviisisataa ruplaa rahaa. Noin viiden tunnin kuluttua
hänet vangittiin ja hänen hallustaan löydettiin kaikki nuo
puolitoistatuhatta, lukuunottamatta viittätoista ruplaa, jotka hän jo oli
ennättänyt tuhlata. Sitäpaitsi liikeapulainen, joka murhan tapahduttua
oli palannut puotiin, ilmoitti poliisille ei ainoastaan varastetun
rahamäärän suuruutta vaan myös minkälaisia rahoja se oli, montako
minkin arvoista seteliä, paljonko kultarahoja ja minkä arvoisia, ja
vangitulta murhaajalta löydettiin juuri ne setelit ja rahat. Lisäksi vielä
murhaaja tunnusti täydellisesti ja avomielisesti, että hän oli tehnyt
murhan ja vienyt mukanaan juuri ne rahat. Tätä, herrat valamiehet,
minä nimitän syyllisyyden todistamiseksi! Tässä minä tiedän ja näen
ja tunnen rahat käsissäni enkä voi sanoa, ettei niitä ole tai ettei niitä
ole ollut. Onko niin laita nyt käsiteltävässä jutussa? Ja kuitenkin on
kysymyksessä elämä ja kuolema, ihmisen kohtalo. »Niin», sanotaan,
»mutta sinä yönähän hän kekkeröi, syyti ympärilleen rahoja, hänellä
havaittiin olevan puolitoistatuhatta ruplaa, — mistä hän ne otti?»
Mutta juuri siksi, että osoitettiin olevan vain puolitoistatuhatta eikä
toista puolta rahamäärästä voitu löytää eikä osoittaa missään
olevan, juuri siksi on selvää ja todistettua, että nuo rahat saattoivat
olla aivan muita rahoja eivätkä koskaan olleet missään käärössä
olleetkaan. Kun laskettiin ajan kulku (ja hyvin tarkasti) valmistavaa
tutkimusta toimitettaessa, niin havaittiin ja todistettiin, että syytetty ei
juostessaan palvelijatarten luota virkamies Perhotinille ollut
poikennut kotiinsa eikä minnekään muuallekaan ja sen jälkeen oli
kaiken aikaa toisten ihmisten parissa eikä siis voinut erottaa puolta
kolmestatuhannesta ja piilottaa niitä jonnekin kaupungissa. Tämäpä
seikka olikin syynä siihen syyttäjän otaksumaan, että rahat on
piilotettu johonkin rakoon Mokrojen kylässä. Eiköhän vain Udolfin
linnan maanalaisiin holveihin, hyvät herrat? Eikö tämä otaksuma
todellakin ole haaveellinen, romaaniin sopiva? Ja huomatkaa, jos
raukeaa vain tämä otaksuma, nimittäin että rahat on piilotettu
Mokrojeen, — niin koko syytös ryöstöstä lentää ilmaan, sillä missä
ovat, minne ovat joutuneet silloin nuo puolitoistatuhatta? Millä
ihmeen tavalla ne ovat voineet kadota, jos on todistettu, ettei syytetty
ole missään käynyt? Ja tämmöisillä romaaneilla me olemme valmiit
tuhoamaan ihmiselämän! Sanotaan: »Kuitenkaan hän ei ole osannut
selittää, mistä hän otti nuo puolitoistatuhatta, jotka löydettiin hänen
hallustaan, ja sitäpaitsi kaikki tiesivät, että ennen tätä yötä hänellä ei
ollut rahoja.» Kuka sen tiesi? Mutta syytetty on antanut selvän ja
varman selityksen siitä, mistä hän otti rahat, ja jos tahdotte, herrat
valamiehet, jos tahdotte, — niin ei koskaan ole voinut eikä voi olla
mitään uskottavampaa kuin tämä todistus eikä sitäpaitsi mitään
syytetyn luonteelle ja sielulle ominaisempaa. Syyttäjä on mieltynyt
omaan romaaniinsa: heikkotahtoinen mies, joka oli päättänyt ottaa
morsiamensa hänelle niin häpeällisesti tarjoamat kolmetuhatta, ei
muka voinut erottaa niistä puolta ja ommella sitä pussiin, päinvastoin
hän, jos olisi ommellutkin, olisi joka toinen päivä ratkonut pussin auki
ja noppinut satasen kerrallaan ja sillä tavoin vienyt siitä kaikki
kuukauden kuluessa. Muistakaa, että tuo kaikki esitettiin sellaisella
äänensävyllä, joka ei suvaitse mitään vastaväitteitä. Mutta entäpä
jos asia tapahtuikin aivan toisin, entäpä jos te sepititte romaanin,
mutta siinä on aivan toinen henkilö? Siinäpä se onkin, että te olette
luonut aivan toisen henkilön! Kenties väitetään: »On todistajia siihen,
että hän pani menemään Mokrojen kylässä kaikki nuo neiti
Verhovtsevilta otetut rahat kuukautta ennen katastrofia, kaikki
yhdellä kertaa, viimeistä kopeekkaa myöten, eikä siis voinut panna
niistä toista puolta erilleen.» Mutta keitä ovat nuo todistajat? Kuinka
uskottavia nämä todistajat ovat, se on oikeudessa jo nähty. Sitäpaitsi
näyttää leipäpala toisen kädessä aina suuremmalta. Lopuksi ei
ainoakaan noista todistajista ole itse laskenut niitä rahoja, vaan
ainoastaan arvioinut silmämäärältä. Todistihan todistaja Maksimov
syytetyllä olleen käsissään kaksikymmentätuhatta. Nähkääs, herrat
valamiehet, kun kerran psykologiassa on kaksi päätä, niin sallikaa
minun tässäkin ottaa käytäntöön toinen pää ja katsokaamme, onko
tulos sama.

Kuukautta ennen katastrofia neiti Verhovtsev uskoi syytetyn

huostaan postitse lähetettäväksi kolmetuhatta ruplaa, mutta
kysytään: oliko oikein, että ne uskottiin niin häpäisevällä ja niin
alentavalla tavalla kuin äsken saimme kuulla? Neiti Verhovtsevin
ensimmäinen todistus samasta asiasta oli toisenlainen, kokonaan
toisenlainen; toisessa todistuksessa taas me kuulimme vain
suuttumuksen ja koston huutoja, kauan salassa olleen vihan huutoja.
Mutta jo se seikka, että todistaja yhden kerran, ensimmäisessä
todistuksessaan, todisti väärin, antaa meille oikeuden päätellä, että
toinenkin todistus voi olla väärä. Syyttäjä »ei tahdo, ei uskalla»
(hänen omat sanansa) kajota tähän romaaniin. Olkoon, en minäkään
siihen kajoa, mutta otan kuitenkin itselleni vapauden vain
huomauttaa, että jos puhdas ja moraalisessa suhteessa korkealla
tasolla oleva henkilö, jommoinen korkeasti kunnioitettava neiti
Verhovtsev kieltämättä on, jos tällainen henkilö, sanon minä, katsoo
voivansa yhtäkkiä oikeudessa muuttaa ensimmäistä todistustaan
suoranaisena tarkoituksenaan syöstä syytetty turmioon, niin on
selvää sekin, ettei hän ole antanut tuota todistustaan
intohimottomasti, kylmäverisesti. Kielletäänkö meiltä todellakin
oikeus päätellä, että kostonhimoinen nainen on voinut monessa
kohdin liioitella? Niin, nimenomaan liioitella sitä häpeää ja alennusta,
joka liittyi hänen rahantarjoukseensa. Päinvastoin rahat tarjottiin juuri
sillä tavoin, että ne sentään saattoi ottaa vastaan, varsinkin niin
kevytmielinen mies kuin meidän syytettymme. Pääasia on, että hän
uskoi silloin pian saavansa isältään nuo kolmetuhatta, jotka tämä
tilien mukaan oli hänelle velkaa. Se oli kevytmielistä, mutta juuri
kevytmielisyydessään hän oli varmasti vakuutettu, että isä ne antaa,
että hän ne saa ja siis aina voi lähettää postissa neiti Verhovtsevin
hänelle uskomat rahat ja suorittaa velkansa. Mutta syyttäjä ei
mitenkään tahdo myöntää mahdolliseksi, että hän oli saattanut
samana päivänä, jolloin häntä syytettiin, erottaa saamistaan rahoista
puolet ja ommella ne pussiin: »Ei ole hän, muka, sellainen luonne, ei
voinut olla sellaisia tunteita.» Mutta itsehän te huusitte, että
Karamazov on leveä luonne, itsehän te huusitte kahdesta
äärimmäisestä pohjattomasta syvyydestä, jotka Karamazov kykenee
näkemään. Karamazov on juuri sellainen luonne, jossa on kaksi
puolta, kaksi pohjatonta syvyyttä, että hän tuntiessaan mitä
hillittömintä juomisen halua voi pysähtyä, jos jokin asia toiselta
puolen saa osakseen hänen huomionsa. Mutta toinen puoli, sehän
oli rakkaus, — juuri tuo uusi rakkaus, joka silloin oli syttynyt kuin
ruuti, rakkaus, mutta tähän rakkauteen tarvittiin rahoja, ne olivat
enemmän, oi, paljon enemmän tarpeen siihen kuin edes
juominkeihin tuon saman lemmityn kanssa. Jos tämä sanoo hänelle:
»Olen sinun, en huoli Fjodor Pavlovitšista», ja hän ottaa hänet ja vie
pois, — niin silloin olisi millä vie. Sehän on tärkeämpää kuin
juominki. Tätäkö ei Karamazov ymmärtäisi? Tämähän häntä juuri
kivistikin, tämä huoli, — mitä epätodennäköistä siis siinä on, että hän
pani nuo rahat erilleen ja piilotti ne kaiken varalta? Mutta aika kuluu
eikä Fjodor Pavlovitš maksa syytetylle kolmeatuhatta, päinvastoin
kuuluu päättäneen käyttää ne juuri niillä houkutellakseen puoleensa
hänen lemmittynsä. »Jos Fjodor Pavlovitš ei maksa, niin silloinhan
minä olen Katerina Ivanovnan edessä varas.» Ja silloin syntyy
hänen mielessään ajatus, että hän menee ja panee nuo
puolitoistatuhatta, joita hän yhä edelleen kantaa rintansa päällä
pussissa, neiti Verhovtsevin eteen ja sanoo tälle: »Minä olen lurjus,
mutta en varas.» Nytpä siis on kaksinkertainen syy varjella noita
puoltatoistatuhatta kuin silmäterää, ei ensinkään avata pussia eikä
noppia pois sen sisällystä sadan ruplan erissä. Miksi te ette myönnä
syytetyllä olevan kunniantuntoa? Ei, hänessä on kunniantuntoa,
otaksukaamme, että se ei ole oikeata, otaksukaamme, että se eksyy
sangen usein harhaan, mutta se on olemassa, se on aivan
intohimona, ja hän on osoittanut sen. Mutta asia kuitenkin mutkistuu,
mustasukkaisuuden tuskat kohoavat huippuunsa, ja yhä samat,
samat entiset kaksi kysymystä kummittelevat yhä piinallisempina
syytetyn kiihtyneissä aivoissa. »Minä annan rahat takaisin Katerina
Ivanovnalle: mutta millä varoilla minä vien pois Grušenjkan?» Jos
hän hurjasteli sillä tavoin, joi itsensä juovuksiin ja remusi
ravintoloissa koko tuon kuukauden ajan, niin ehkäpä se tapahtui juuri
sen tähden, että mieli tuntui katkeralta, olo sietämättömältä. Nämä
kaksi kysymystä kärjistyivät lopulta siinä määrin, että saattoivat
hänet viimein epätoivoon. Hän lähetti nuoremman veljensä isän luo
pyytämään tältä kolmeatuhatta viimeisen kerran, mutta malttamatta
odottaa vastausta hän syöksyi tämän luo itse ja pieksi ukkoa
todistajien nähden. Tämän jälkeen tietysti ei ollut ketään, jolta saisi
rahaa, piesty isä ei anna. Saman päivän iltana hän lyö rintaansa,
juuri rinnan yläosaan, jossa on tuo pussi, ja vannoo veljelleen, että
hänellä on keino, joka estää häntä tulemasta konnaksi, mutta että
hän kuitenkin jää siksi, sillä hän näkee edeltäpäin, ettei hän käytä
tuota keinoa, ei riitä henkistä voimaa, ei riitä luonteenlujuutta. Miksi,
miksi syyttäjä ei usko Aleksei Karamazovin todistusta, joka annettiin
niin puhtain mielin, niin vilpittömästi, valmistamatta ja uskottavasti?
Miksi hän päinvastoin tahtoo pakottaa minut uskomaan jossakin
raossa tai Udolfin linnan kellareissa oleviin rahoihin? Samana iltana,
keskusteltuaan veljensä kanssa, syytetty kirjoittaa tuon onnettoman
kirjeen, ja tämä kirje onkin kaikkein tärkein, kaikkein suurenmoisin
todistuskappale siitä, että syytetty on tehnyt ryöstön! »Pyydän
kaikilta ihmisiltä, ja jos ihmiset eivät anna, niin tapan isäni ja otan
hänen patjansa alta, ruusunpunaisella nauhalla köytetystä kääröstä,
kunhan vain Ivan matkustaisi pois», — siinä on, muka, täydellinen
murhan ohjelma, kuinka siis hän ei olisi murhaaja? »Pantiin toimeen
kirjoitetun mukaisesti!» huudahtaa syyttäjä. Mutta ensiksikin kirje on
juopuneen kirjoittama ja se on kirjoitettu hirveän kiihtyneessä tilassa;
toiseksi taaskin hän kirjoittaa kääröstä Smerdjakovin sanojen
mukaan, sillä itse hän ei kääröä nähnyt, ja kolmanneksi kirjoitus on
kirjoitus, mutta tehtiinkö kirjoitetun mukaisesti, millä sen voi todistaa?
Saiko syytetty käärön pieluksen alta, löysikö hän rahat, oliko niitä
edes olemassa? Ja rahojenko tähden syytetty sinne juoksi,
muistakaahan, muistakaahan! Hän ei syöksynyt päistikkaa
ryöstämään, vaan ainoastaan ottamaan selville, missä oli tuo nainen,
joka oli saanut hänet huolestumaan, — ei hän siis juossut ohjelman
mukaan, kirjoituksen mukaan, hän ei siis juossut panemaan toimeen
harkittua ryöstöä, vaan juoksi yhtäkkiä, sattumalta, hurjan
mustasukkaisuuden valtaamana! »Niin», sanotaan, »mutta kuitenkin
hän juostuaan perille ja tehtyään murhan otti myös rahat.» Mutta
tekikö hän loppujen lopuksi murhan vai eikö? Ryöstöä koskevan
syytöksen minä torjun inhoten: ei saa syyttää ryöstöstä, jollei voi
täsmälleen osoittaa, mitä on ryöstetty, se on selviö! Mutta tekikö hän
murhan, murhasiko ryöstämättä? Onko se todistettu? Eiköhän sekin
ole romaani?

12.

Eikä murhaakaan tapahtunut

— Herrat valamiehet, tässä on kysymys ihmisen hengestä, ja

täytyy olla varovaisempi. Me kuulimme syyttäjän itsensä todistavan,
että aivan viimeiseen päivään asti, tähän päivään, tuomion päivään
asti, hän epäröi, syyttäisikö syytettyä täysin harkitusta murhasta,
epäröi siihen asti kuin tänään oikeudelle esitettiin tuo onneton
»humalainen» kirje. »Pantiin toimeen aivan kuin kirjoituksen
mukaan!» Mutta toistan taaskin: hän juoksi lemmittynsä luokse, tätä
etsimään, ainoastaan ottamaan selkoa, missä tämä oli. Sehän on
eittämätön tosiasia. Jos tämä olisi sattunut olemaan kotona, niin hän
ei olisi juossut mihinkään, vaan olisi jäänyt hänen luokseen eikä olisi
pitänyt sitä, minkä oli luvannut kirjeessä. Hän lähti juoksemaan
sattumalta ja odottamatta, ja »humalaista» kirjettään hän silloin
kenties ei ollenkaan muistanut. »Sieppasi», muka, »survimen», ja te
muistatte, miten tästä yhdestä ainoasta survimesta meille kehitettiin
kokonainen psykologia, miksi hänen muka täytyi pitää tätä survinta
aseena, siepata se aseeksi y.m. y.m. Tässä nousee mieleeni eräs
hyvin tavallinen ajatus: entäpä jos tuo survin ei olisi ollut näkösällä,
ei olisi ollut hyllyllä, josta syytetty sen tempasi, vaan olisi ollut
kaapissa, — eihän se silloin olisi sattunut syytetyn silmiin ja hän olisi
lähtenyt juoksemaan ilman asetta, tyhjin käsin, eikä silloin kenties
olisi tappanutkaan ketään. Kuinka minä voin päätellä, että survin
todistaa aseella varustautumista ja ennakolta harkittua aietta? Niin,
mutta hän huuteli ravintoloissa tappavansa isänsä, mutta kaksi
päivää aikaisemmin, sinä iltana, jolloin hän kirjoitti humalaisen
kirjeensä, hän oli hiljainen ja riitaantui ravintolassa ainoastaan yhden
kauppa-apulaisen kanssa, »sillä Karamazov ei voinut olla
riitaantumatta». Mutta minä vastaan tähän, että jos hän oli jo
mielessään päättänyt sellaisen murhan, vieläpä tehnyt suunnitelman,
tuon kirjoituksen mukaisen, niin varmaankaan hän ei olisi riitaantunut
kauppa-apulaisenkaan kanssa, ehkäpä ei ollenkaan olisi mennyt
ravintolaankaan, sillä sydän, joka hautoo tämmöistä asiaa, etsii
hiljaisuutta ja näkymättömyyttä, tahtoo hävitä kokonaan näkyvistä ja
kuuluvilta: »Unohtakaa minut, jos voitte», eikä tämä johdu
ainoastaan varovaisesta harkinnasta, vaan vaistosta. Herrat
valamiehet, psykologiassa on kaksi päätä, ja mekin kykenemme
ymmärtämään psykologiaa. Mitä taasen tulee kaikkiin noihin
huuteluihin ravintoloissa koko tuon kuukauden aikana, niin vähänkö
huutelevat lapset tai juopuneet retustelijat tullessaan kapakoista ja
riidellessään keskenään: »Minä tapan sinut», eivätkä kuitenkaan
tapa. Ja tuo onneton kirjekin, — eikö sekin ole juopuneen vihastusta,
eikö se ole kapakasta ulos tulevan huuto: »Tapan, tapan teidät
kaikki!» Miksi se ei olisi niin, miksi ei olisi voinut olla niin?
Minkätähden tämä kirje on onneton, minkä tähden se ei päinvastoin
ole hullunkurinen? Juuri sen tähden, että löydettiin murhatun isän
ruumis, sen tähden, että todistaja näki syytetyn puutarhassa aseella
varustettuna pakenevan ja sai itse häneltä iskun, siis oli toimittu
kirjoitetun mukaisesti ja siksi ei kirjekään ole hullunkurinen, vaan
kohtalokas. Jumalan kiitos, me olemme päässeet pisteeseen:
»Koska oli puutarhassa, niin siis hän on tappanut.» Näillä kahdella
pikku sanalla: koska oli, niin välttämättömästi seuraa myös siis,
saamme tyhjentävästi selitetyksi kaiken, koko syytteen, — »oli,
sentähden myöskin siis». Entäpä jos ei olekaan siis, vaikka siellä
olikin? Oi, minä myönnän, että tosiasiat yhdessä, tosiasiain
yhteensattuminen, todellakin puhuvat jokseenkin kaunopuheista
kieltä. Mutta tarkastelkaapa kuitenkin kaikkia näitä tosiasioita
erikseen, antamatta niiden yhdessä lumota itseänne: miksi syyttäjä
ei mitenkään tahdo myöntää oikeaksi sitä syytetyn todistusta, että
hän juoksi pois isänsä ikkunan luota? Muistakaa niitä pistopuheita,
joita tässä syyttäjä lasketteli kunnioituksesta ja »hurskaista»
tunteista, jotka muka yhtäkkiä valtasivat murhamiehen. Entäpä jos
tässä todellakin olikin jotakin semmoista, ei kunnioituksen, vaan
hurskauden tunnetta? »Luultavasti äitini sillä hetkellä rukoili
puolestani», todistaa syytetty tutkinnassa, ja hän juoksi pois heti, kun
oli tullut vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut hänen isänsä talossa.
»Mutta hän ei voinut tulla vakuutetuksi ainoastaan katsomalla
ikkunasta», väittää syyttäjä meitä vastaan. Miksi ei voinut?
Ikkunahan avattiin, kun syyttäjä koputti merkit. Silloin saattoi Fjodor
Pavlovitš lausua jonkin sellaisen sanan tai päästää sellaisen
huudahduksen, että syytetty yht'äkkiä saattoi tulla vakuutetuksi siitä,
ettei rouva Svetlov ollut siellä. Miksi on välttämättömästi otaksuttava
asian olleen niinkuin me sen kuvittelemme, niinkuin olemme nähneet
hyväksi kuvitella? Todellisuudessa voi vilahtaa tuhansia seikkoja,
joita ei havaitse kaikkein etevinkään romaaninsepittäjä. »Niin, mutta
Grigori näki oven avoimena, siis syytetty oli varmasti sisällä ja siis
hän on tehnyt murhankin.» Tästä ovesta, herrat valamiehet…
Katsokaahan, tuosta avoimesta ovesta todistaa ainoastaan yksi
henkilö, joka kuitenkin itse oli siihen aikaan sellaisessa tilassa, että…
Mutta olkoon, olkoon että ovi oli auki, olkoonpa että syytetty on
väärin todistanut, valehdellut itsesäilytysvietin ohjaamana, mikä on
niin ymmärrettävää hänen asemassaan, olkoon, olkoon, että hän
meni sisälle taloon, oli talossa, — miksi sitten hänen
välttämättömästi täytyi tehdä murha, koska oli sisällä, hän saattoi
syöksyä sisälle, juoksennella läpi huoneitten, saattoi töytäistä isänsä
pois tieltään, saattoi kolhaistakin isäänsä, mutta tultuaan
vakuutetuksi, ettei rouva Svetlov ollut tämän luona, hän juoksi pois
iloissaan siitä, ettei lemmitty ollut siellä ja että hän oli tullut talosta
tappamatta isäänsä. Juuri tästä syystä hän kenties hyppäsikin
hetkeä myöhemmin alas aidalta kiivastuksissaan maahan
lyömäänsä Grigoria auttamaan, koska hän kykeni tuntemaan
puhdasta tunnetta, säälin ja myötätunnon tunnetta, koska hän oli
paennut kiusausta tappaa isänsä, koska hän tunsi sydämensä
puhtaaksi ja iloiseksi sen johdosta, ettei ollut tappanut isäänsä.
Kauhistuttavan kaunopuheisesti kuvaa syyttäjä meille syytetyn
hirveätä tilaa Mokrojessa, kun lempi uudelleen avautui hänelle
kutsuen häntä uuteen elämään, ja kun hän ei enää saanut rakastaa,
sillä hänen takanaan oli hänen isänsä verinen ruumis ja ruumiin
takana rangaistus. Ja kuitenkin syyttäjä piti mahdollisena rakkauden,
jonka hän myös selitti oman psykologiansa mukaan: »Hurmion tila,
muka, rikollista viedään mestattavaksi, vielä on paljon aikaa, j.n.e.,
j.n.e.» Mutta etteköhän te luonut toista henkilöä, herra syyttäjä,
kysyn taaskin. Onko, onko syytetty niin raaka ja tunnoton, että hän
saattoi vielä sillä hetkellä ajatella rakkautta ja oikeuden edessä
kiemurtelua, jos hän todellakin oli vuodattanut isänsä veren? Ei, ei ja
ei! Heti kun selvisi, että hänen lemmittynsä häntä rakastaa, kutsuu
mukaansa, lupaa hänelle uuden onnen, — oi, minä vannon, hänen
olisi täytynyt silloin tuntea kaksin verroin, kolmin verroin
voimakkaampana tarve surmata itsensä, ja hän olisi ehdottomasti
surmannut itsensä, jos hänen takanansa olisi ollut hänen isänsä
ruumis! Oi, ei, hän ei olisi unohtanut, missä pistolinsa olivat! Minä
tunnen syytetyn: julma, puiseva sydämettömyys, jonka syyttäjä
panee hänen ominaisuudekseen, ei ollenkaan ole hänen luonteensa
mukainen. Hän olisi tappanut itsensä, se on varmaa; hän ei tappanut
itseään juuri sen tähden, että »äiti rukoili hänen puolestaan» ja
hänen sydämensä oli viaton isän vereen. Hän oli murheissaan, hän
tunsi tuskaa sinä yönä Mokrojessa ainoastaan maahan lyömänsä
ukko Grigorin tähden ja rukoili sydämessään Jumalaa, että ukko
nousisi ja tulisi tajuihinsa, että hänen iskunsa ei olisi ollut kuolettava
ja että hän säästyisi sen vaatimalta rangaistukselta. Miksi ei voisi
näin selittää tapahtumia? Mikä varma todistus meillä on siitä, että
syytetty meille valehtelee? Entä isän ruumis, huomautetaan meille
heti uudestaan: hän juoksi ulos, hän ei tappanut, — kuka sitten
tappoi vanhuksen?
 Minä toistan, tässä on koko syytteen logiikka: kuka sitten tappoi,
jollei hän? Ei voi, muka, panna ketään hänen sijalleen. Herrat
valamiehet, onkohan se niin? Eikö todellakaan voi panna kerrassaan
ketään? Me kuulimme, miten syyttäjä laski sormillaan kaikki sinä
yönä siinä talossa olleet ja käyneet. Tulokseksi saatiin viisi henkeä.
Kolme näistä, minä myönnän sen, on täysin vapaata
epäluulonalaisuudesta: itse murhan uhri, Grigori ja tämän vaimo.
Jäljelle jäivät siis syytetty ja Smerdjakov, ja nyt syyttäjä huudahtaa
tunteikkaasti, että syytetty viittaa Smerdjakoviin sen tähden, että hän
ei voi viitata kehenkään muuhun, ja että jos olisi olemassa joku
kuudes, vaikkapa vain jonkun kuudennen haamu, niin syytetty heti
luopuisi syyttämästä Smerdjakovia, koska moinen syytös häntä
hävettäisi, ja viittaisi tuohon kuudenteen. Mutta, herrat valamiehet,
miksi minä en voisi päätellä aivan päinvastoin? Tässä on kaksi
miestä: syytetty ja Smerdjakov, — miksi minä en sanoisi, että te
syytätte klienttiäni yksinomaan siitä syystä, ettei ole ketään muuta,
jota syyttäisitte? Ja ketään muuta ei ole sen tähden, että te
etukäteen aivan mielivaltaisesti vapautitte Smerdjakovin kaikista
epäluuloista. Niin, totta on, että Smerdjakovia vastaan todistavat
ainoastaan syytetty itse, hänen kaksi veljeänsä, rouva Svetlov eikä
kukaan muu. Mutta onhan olemassa vieläkin eräänlainen todistaja:
se on jokin, vaikkakin epäselvän, kysymyksen esiintyminen
yhteiskunnan piirissä, jonkin epäluulon, kuuluu jonkinmoinen
epäselvä huhu, tuntuu, että vallitsee jonkinlainen odotus. Lisäksi
antaa todistuksensa myöskin eräs varsin luonteenomainen, vaikka,
minä myönnän sen, epämääräinen tosiasiain rinnakkain asettelu:
ensiksikin tuo kaatuvataudin kohtaus juuri katastrofipäivänä,
kohtaus, jota syyttäjän jostakin syystä näytti olevan pakko niin
kovasti puolustella ja vakuutella. Sitten tuo Smerdjakovin äkillinen
itsemurha tuomion langettamisen edellisenä iltana. Sitten syytetyn
vanhemman veljen yhtä odottamaton todistus tänään oikeudessa,
vaikka hän tähän saakka oli uskonut veljensä olevan syyllisen, sekä
se, että hän yhtäkkiä toi rahat ja julistaa hänkin vuorostaan
Smerdjakovin murhaajaksi! Oi, minä olen täydelleen vakuutettu
niinkuin oikeuskin ja prokuraattori, että Ivan Karamazov on sairas ja
kuumeessa, että hänen todistuksensa tosiaankin saattoi olla
epätoivoinen yritys, sen lisäksi kuumehoureissa keksitty, pelastaa
veli syyttämällä vainajaa. Mutta joka tapauksessa sentään mainittiin
Smerdjakovin nimi, ja taaskin tuntuu siinä olevan jotakin
arvoituksellista. Jotakin tässä, herrat valamiehet, on ikäänkuin jäänyt
loppuun puhumatta ja loppuun viemättä. Ja ehkäpä se vielä tulee
loppuun puhutuksi. Mutta jättäkäämme toistaiseksi tämä, siitä tulee
edempänä puhe. Oikeus päätti äsken jatkaa jutun käsittelyä, mutta
nyt, sitä odoteltaessa, minä voisin kuitenkin jotakin huomauttaa
esimerkiksi Smerdjakov-vainajan luonteenkuvauksesta, jonka
syyttäjä suoritti niin tarkkasilmäisesti ja niin kyvykkäästi. Vaikka
ihmettelen kykyä, en kuitenkaan voi myöntää karakteristiikkaa asian
olemukseen nähden täysin oikeaan osuneeksi. Minä olen ollut
Smerdjakovin luona, olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kassaan,
ja hän teki minuun aivan toisenlaisen vaikutuksen. Hänellä oli heikko
terveys, se on totta, mutta luonteeltaan, mutta sydämeltään, — ei,
hän ei ollut ollenkaan niin heikko mies kuin syyttäjä on hänestä
päätellyt. Varsinkaan minä en löytänyt hänestä arkuutta, sitä
arkuutta, jota syyttäjä meille niin kuvaavasti esitteli. Suoruutta taas
hänessä ei ollut ensinkään, huomasin päinvastoin hirveätä
epäluuloisuutta, joka kätkeytyi naiivisuuden suojaan, ja hänellä oli
äly, joka kykeni oivaltamaan sangen monia asioita. Oi, syyttäjä on
liian vähästä ruvennut pitämään häntä matalajärkisenä. Minuun hän
teki sangen täsmällisesti määriteltävän vaikutuksen: lähdin hänen
luotaan vakuutettuna siitä, että hän oli ehdottomasti ilkeä olento,
määrättömän kunnianhimoinen, kostonhaluinen ja tuiki kateellinen.
Olen koonnut erinäisiä tietoja hänestä: hän vihasi syntyperäänsä,
häpesi sitä ja muisteli hampaitaan kiristellen, että »oli saanut alkunsa
Smerdjaštšajasta». Palvelija Grigoria ja tämän vaimoa kohtaan, jotka
hänen lapsuudessaan olivat olleet hänen hyväntekijöitään, hän oli
epäkunnioittava. Venäjää hän kirosi ja pilkkasi. Hän haaveili
Ranskaan muuttamista ja muuttumista siellä ranskalaiseksi. Hän oli
jo aikaisemmin puhunut paljon ja usein siitä, että hänellä ei ole
varoja tähän. Minusta näyttää, ettei hän rakastanut ketään paitsi
itseään, mutta itseään kohtaan hän tunsi ihmeellisen korkeata
kunnioitusta. Sivistys oli hänen mielestään hyvät vaatteet, puhtaat
paidanrinnukset ja kiilloitetut saappaat. Pitäen itseään (siihenkin on
todistuksia) Fjodor Pavlovitšin aviottomana poikana hän saattoi
tuntea vihaa, kun hän vertasi asemaansa herransa aviolasten
asemaan: heillä, muka, on kaikki eikä hänellä mitään, heillä on kaikki
oikeudet ja he saavat periä, mutta hän on vain kokki. Hän kertoi
minulle, että hän oli itse yhdessä Fjodor Pavlovitšin kanssa
laittamassa noita rahoja kääröön. Tarkoitus, johon tuo rahasumma oli
määrätty, — summa, jolla hän olisi voinut luoda onnensa, — oli
hänelle tietysti hyvin vastenmielinen. Sitäpaitsi hän näki
kolmetuhatta ruplaa, kirkkaita sadan ruplan seteleitä (minä kysyin
häneltä vartavasten tätä). Oi, älkää näyttäkö koskaan kateelliselle ja
itserakkaalle ihmiselle yhdellä kertaa suurta rahamäärää, mutta hän
näki nyt ensimmäisen kerran niin paljon rahaa samoissa käsissä.
Sataruplasten pinkka saattoi jättää hänen mieleensä kirvelevän
kuvan, joka ensimmäisellä kerralla ei johtanut mihinkään
seurauksiin. Suurikykyinen syyttäjä esitti meille tavattoman
hienovivahteisesti kaiken, mitä voi tuoda esille pro ja contra siihen
otaksumaan nähden, että Smerdjakovia voisi syyttää murhasta, ja
hän kysyi erityisesti: minkä tähden tämän tarvitsi teeskennellä