Electrical Palestine Capital and

Technology from Empire to Nation

Fredrik Meiton
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/electrical-palestine-capital-and-technology-from-empir
e-to-nation-fredrik-meiton/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Preventing Palestine A Political History from Camp

David to Oslo Seth Anziska

https://textbookfull.com/product/preventing-palestine-a-
political-history-from-camp-david-to-oslo-seth-anziska/

Wildlife between Empire and Nation in Twentieth-Century

Africa Jeff Schauer

https://textbookfull.com/product/wildlife-between-empire-and-
nation-in-twentieth-century-africa-jeff-schauer/

Irish Military Elites Nation and Empire 1870 1925

Identity and Authority Loughlin Sweeney

https://textbookfull.com/product/irish-military-elites-nation-
and-empire-1870-1925-identity-and-authority-loughlin-sweeney/

Electrical Circuit Theory and Technology 6th Edition

John Bird

https://textbookfull.com/product/electrical-circuit-theory-and-
technology-6th-edition-john-bird/
Hughes Electrical and Electronic Technology 12th
Edition Edward Hughes

https://textbookfull.com/product/hughes-electrical-and-
electronic-technology-12th-edition-edward-hughes/

ELECTRICAL AND ELECTRONIC TECHNOLOGY, TENTH EDITION

REVISED John Hiley

https://textbookfull.com/product/electrical-and-electronic-
technology-tenth-edition-revised-john-hiley/

Electrical Circuit Theory and Technology 6th Edition

Bird John

https://textbookfull.com/product/electrical-circuit-theory-and-
technology-6th-edition-bird-john/

Autoethnography and Organization Research Reflections

from Fieldwork in Palestine Ajnesh Prasad

https://textbookfull.com/product/autoethnography-and-
organization-research-reflections-from-fieldwork-in-palestine-
ajnesh-prasad/

Social Capital and Local Development: From Theory to

Empirics 1st Edition Elena Pisani

https://textbookfull.com/product/social-capital-and-local-
development-from-theory-to-empirics-1st-edition-elena-pisani/
 Electrical Palestine

capital and technology from empire to nation

Fredrik Meiton

university of califor nia pr ess

Electrical Palestine
 Electrical Palestine

capital and technology from empire to nation

Fredrik Meiton

university of califor nia pr ess

University of California Press, one of the most distinguished university
presses in the United States, enriches lives around the world by advancing
scholarship in the humanities, social sciences, and natural sciences. Its
activities are supported by the UC Press Foundation and by philanthropic
contributions from individuals and institutions. For more information, visit
www.ucpress.edu.

University of California Press

Oakland, California

© 2019 by The Regents of the University of California

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Meiton, Fredrik, author.

Title: Electrical Palestine : capital and technology from empire to nation /
Fredrik Meiton.
Description: Oakland, California : University of California Press, [2019] |
Includes bibliographical references and index. |
Identifiers: LCCN 2018021244 (print) | LCCN 2018025341 (ebook) |
ISBN 9780520968486 (ebook) | ISBN 9780520295889 (cloth : alk. paper) |
ISBN 9780520295896 (pbk. : alk. paper)
Subjects: LCSH: Electrification—Palestine—History—20th century. |
Electrification—Political aspects—Palestine. | Jewish-Arab relations.
Classification: LCC HD9685.P192 (ebook) | LCC HD9685.P192 M45 2019
(print) | DDC 333.793/2—dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2018021244

Manufactured in the United States of America

28 27 26 25 24 23 22 21 20 19
10 9 8 7 6 5 4 3 2 1
For my parents
The capitalistic economy of the present day is an immense cos-
mos into which the individual is born, and which presents itself
to him, at least as an individual, as an unalterable order of things
in which he must live.
—m a x w e be r , The Protestant Ethic and the Spirit of Capitalism

Look out, honey, ’cause I’m using technology

Ain’t got time to make no apologies
—T h e S t o o g e s , Raw Power
 Con t en ts

Lists of Tables and Illustrations ix

Abbreviations and Notes on Sources xi
Acknowledgments xiii

Introduction • The Unalterable Order of Electrical Palestine 1

1 • Expert Revolutionary 21
2 • Contentious Concession 51
3 • The Politics of Thin Circuitries 79
4 • The Radiance of the Jewish National Home 117
5 • Industrialization and Revolt 150
6 • Electrical Jerusalem 188
7 • Statehood and Statelessness 209
Conclusion • Electrical Palestine 218

Notes 225
Bibliography 285
Index 301
 ta bles a n d i l lust r at ions

tables

1. The Palestine Electric Corporation, 1923–1954 xv

2. The Jerusalem Electric and Public Service Corporation,
1931–1947 xvi
3. PEC Consumption Breakdown, 1925–1954 xvii

figures

1. Industrial Zionism: Rutenberg’s hydropower station, top left, Filastin,

November 2, 1932. 3
2. Rutenberg cartoon, Punch, June 7, 1922. 15
3. Pinhas Rutenberg. 22
4. Maps of the hydroelectrical scheme at the confluence of the Jordan and
Yarmuk Rivers. 54
5. Jewish electricity workers in Jaffa, ca. 1922. 103
6. Map of land needed around the Naharayim powerhouse. 131
7. Naharayim. 147
8. The National Grid, 1933. 156
9. Blueprint of Nablus distribution network. 180

ix
 maps

1. Borders and power lines at the start of the mandate. 71

2. Partition proposals and the grid at the end of the mandate. 212

x • L i s t of ta bl e s a n d i l lus t r at ions
 A bbr e v i at ions a n d Not es on Sou rces

Note: Unless otherwise specified, the organizations and departments cited

are Palestine based. For most correspondence to or from various employees
of the Palestine Electric Corporation, only the company is identified, and not
the individual names. Individual names are specified only when they could
be thought to have some significance. Quotations containing obvious but
minor mistakes of spelling or grammar have been corrected.

AG attorney general
AHC Arab Higher Committee
CA Crown Agents
CO Colonial Office, London, UK
CS chief secretary
CZA Central Zionist Archives
DC district commissioner
DG district governor
DO district officer
DPW Department of Public Works
HC high commissioner
HMA Haifa Municipal Archives
hp horsepower
IECA Israel Electric Corporation Archives
ISA Israel State Archives
JEC Jaffa Electric Company, Ltd.
JEPSC Jerusalem Electric and Public Service
Corporation, Ltd.

xi
JMA Jerusalem Municipal Archives
kW kilowatt
kWh kilowatt-hour
NMLA Nablus Municipal Library Archives
OETA Occupied Enemy Territory Administration
Pal Gov The British Mandatory Government of Palestine
PEC Palestine Electric Corporation, Ltd.
PICA Palestine Jewish Colonization Association
PLDC Palestine Land and Development Company
S/SC secretary of state for the colonies
TAHA Tel Aviv–Jaffa Municipal Historical Archives
TNA The National Archives of the United Kingdom
US/SC undersecretary of state for the colonies
WHA Weizmann House Archives
WIA Weizmann Institute Archives
ZC Zionist Commission
ZOA Zionist Organization of America

xii • A bbr e v i at ions a n d No t e s on Sou rc e s

 ack now le dgm en ts

“Of all the ways of acquiring books,” Walter Benjamin says, “writing them
oneself is regarded as the most praiseworthy.” I certainly hope so, given all the
work that went into writing this one. Except, of course, I hardly wrote it
alone. I am deeply grateful to the people and institutions that helped me
bring this book to completion. I received financial support from the Graduate
School of Arts and Science and the Taub Center at New York University,
Harvard University’s Joint Center for History and Economics, the Institute
for New Economic Thinking, Cambridge University’s Centre for History
and Economics, the Andrew W. Mellon Foundation, the Posen Foundation,
and the Palestinian-American Research Center. Thanks also to Niels Hooper,
Bradley Depew, and the rest of the team at the University of California Press.
This book draws on sources from many large and small archives in Israel,
Palestine, and Britain. Without the generous assistance of many devoted
archivists, I would scarcely have been able to write it. I owe a large debt of
gratitude to Helena Vilensky at the Israel State Archives and to Haya Ben
Jacob, Moshe Feintuch, and Shmuel Shechtman at the Israel Electric
Corporation Archives. At the archives of the Nablus Municipal Library I
thank the director, Dirar Touqan, and especially the head archivist, Ma’yn
Sulayman Abu Ghazal. In Nablus, Ala Abu Dheer, Tamer Khatib, and
Naseer Arafat gave of their time and their vast knowledge of their home-
town’s past and present. Thanks also to Merav Segal at Weizmann House and
Mati Beinenson at the Weizmann Institute Archives. Prager Adam at the
municipal archives of Haifa was a terrific host, as was Rivka Preshel-Gershon
at the Tel Aviv–Jaffa municipal archives. I also owe a debt of gratitude to
Ronen Shamir, who graciously shared his work with me while it was still in
manuscript form.

xiii
 I also want to express a heartfelt thank-you to all those who read all or
parts of this study and provided helpful feedback: Ahmad Amara, Seth
Anziska, Tareq Baconi, Nadim Bawalsa, David Biale, Pat Cooney, Muriam
Davis, Steve Epstein, Michael Gordin, Stefanie Graeter, Shay Hazkani,
Joseph Hodge, Matthew Kelly, Minna Mathiasson, Joel Mokyr, David
Myers, Aaron Norton, Haley Peele, Paul Ramirez, Gil Rubin, Lotta
Segerström, Naomi Seidman, Mikael Shainkman, Helga Tawil Souri, Daniel
Stolz, Sandy Sufian, Salim Tamari, Alex Winder, and Sunny Yudkoff. I owe
an especially large debt of gratitude to Samuel Dolbee, who has the dubious
distinction of having read virtually every word I have written in the past
decade. Adding saintliness to virtue, he has always insisted—even when it
couldn’t possibly be true—to have enjoyed the process.
A wonderful group of teachers set me on my path. At Oxford, I learned
copiously from Walter Armbrust, Raffaella Del Sarto, Eugene Rogan, and
Avi Shlaim. At NYU, I benefited from the thoughtful engagement of Manu
Goswami, Myles Jackson, and Andrew Needham. Ronald Zweig was a source
of unstinting and enthusiastic support from the first. Knowing he was always
in my corner was a great comfort. Karl Appuhn was instrumental in setting
me on the path that ultimately resulted in this study, and he has been a source
of support and inspiration ever since. To Zachary Lockman I owe the great-
est debt of all. I am one in a long line of people who consider it the luck of
their scholarly lives to have received Zach’s gentle and meticulous guidance.
He sets the standard for the scholar-teacher.
At Northwestern, I benefited immensely from the stimulating environ-
ment of the Science in Human Culture Program and the Department of
History. I am grateful to Hellen Tilley, a fraction of whose vast knowledge
of the British Empire and the history of science is faintly echoed in this book.
Ken Alder gave generously of his time and considerable intellectual powers.
His influence over the past years has been so profound that I can no longer
point to anything at all that he contributed. Most recently, I have been for-
tunate to find a wonderful group of colleagues at the University of New
Hampshire. A special thank-you to those faculty who workshopped the book
with me shortly before it went to press.
In one important sense I did write the book myself: I decided to ignore
some suggestions. For that my fellow travelers should be thanking me. This
way, they cannot be blamed for any of the flaws in the finished product.

xiv • ac k now l e d g m e n t s
 table 1 The Palestine Electric Corporation, 1923–1954
No. of PEC Gross Revenue Length of
Consumers Units Sold by (in £P until Transmission and
Year Connected PEC (in kWh) 1948; then £I) Distribution Network

1923 700 n.d. n.d. n.d.

1924 1617 478,824 13,755 n.d.
1925 3326 1,847,225 34,354 n.d.
1926 6,550 2,343,764 66,791 83
1927 7,477 2,527,126 71,315 n.d.
1928 8,582 2,973,701 79,900 n.d.
1929 9,303 3,634,838 90,847 n.d.
1930 10,620 6,168,198 125,582 n.d.
1931 12,029 8,707,917 139,673 633
1932 15,113 11,590,350 145,512 762
1933 21,934 20,136,839 221,128 1,051
1934 35,397 34,385,515 363,900 1,435
1935 53,246 50,362,193 488,443 1,759
1936 66,537 65,495,957 582,765 1,952
1937 75,805 71,265,889 611,051 2,198
1938 80,384 72,253,610 611,364 2,378
1939 85,526 84,077,141 675,375 n.d.
1940 86,190 98,873,482 689,932 n.d.
1941 83,337 103,031,247 846,503 2,497
1942 88,288 123,105,000 1,055,964 2,539
1943 85,546 149,540,000 1,285,630 2,603
1944 90,319 173,636,900 1,519,106 2,649
1945 94,910 199,125,538 1,804,870 2,688
1946 107,474 233,058,000 2,127,451 2,806
1947 124,320 281,341,000 2,557,716 3,074
1948 128,563 246,247,651 2,663,751 3,202
1949 150,769 315,007,523 4,008,000 3,394
1950 181,273 443,000,000 4,833,000 3,668
1951 209,062 532,000,000 n.d. 4,012
1952 231,722 638,000,000 n.d. 4,317
1953 265,631 722,600,000 23,418,449 4,814
1954 297,926 901,000,000 28,718,666 5,322
table 2 The Jerusalem Electric and Public Service Corporation, 1931–1947
Year No. of Consumers Units Sold (in kWh)

1931 n.d. 839,699

1932 n.d. 1,053,000
1933 n.d. 1,390,000
1934 n.d. 2,186,000
1935 n.d. 3,308,000
1936 n.d. 4,516,000
1937 n.d. 5,724,321
1938 n.d. 6,549,497
1939 18,672 7,398,000
1940 19,954 7,514,294
1941 20,799 8,661,982
1942 21,612 10,383,000
1943 22,572 12,084,000
1944 24,102 14,173,733
1945 26,000 16,768,994
1946 n.d. 18,603,000
1947 n.d. 22,117,000
instrumental in shaping the endeavor as it evolved, in both expected and
unexpected ways.
The material element of the story is as important as it is usually over-
looked. Several scholars of nationalism have pointed to the close relationship
between capitalism, industrialization, and nationalism, and so have more
recent scholars of capitalism.28 Most famously, Benedict Anderson identified
print capitalism as a critical element in the emergence of national communi-
ties in Western Europe. He also emphasized the importance of censuses,
maps, and museums, which, he argued, produced a “totalizing classificatory
grid,” on the strength of which “tightly bounded territorial units” could be
established. That, as this book shows, is true not merely if we understand
“grid” in the metaphorical sense in which Anderson uses it.29 The electric
grid bounded and structured modern Palestine through its symbolical power
but also, and perhaps more important, through its material properties. It
imposed its electrical logic on the political entity it helped create.
This was so even for the unelectrified. It is a well-known and much-
lamented fact among historians of Palestine (and Israel) that there is far more
historical documentation on the Israeli side than on the Palestinian side,
another manifestation of the power differential that results from statehood
and statelessness. This book draws heavily on the records of the Israel Electric
Corporation, the successor to Rutenberg’s Palestine Electric Corporation.
The company documents offer a unique view into the economic and political
life of Palestine for both Jews and Arabs, though for reasons explored in these
pages the relationship of the company to each was by no means symmetrical.
To further compensate for the lopsidedness of the sources, this book draws
on the holdings of various local archives, including those in Nabuls, Tel
Aviv–Jaffa, and Haifa, and much printed Arabic material. In this, I depart
from the approach taken by Ronen Shamir in Current Flow, the other extant
scholarly work on electrification in Palestine. To begin, Shamir employs a
more focused lens; his book deals mainly with Tel Aviv-Jaffa in the 1920s,
whereas the present book takes a broader view of the whole of Palestine and
the whole of the period of British rule. Moreover, Shamir, who did not con-
sult any sources in Arabic, offers little insight into Palestinian perspectives
on electrification, and explicitly denies any Palestinian agency in the making
of the power system, even as he insists on claiming agency for the grid itself.30
For Shamir, electrification, in a process he characterizes as governed “primar-
ily by commercial considerations and the technological imperatives of
machines,” enacted an “episteme of separatism,” which in the course of the

10 • I n t roduc t ion
Another random document with
no related content on Scribd:
 Ainoastaan joku paikkakunnan työmiehistä näytti olevan
mietteissään. Joku heistä oli esittänyt vain vangitsemistuomiota,
mutta enemmistö voitti. Yhden ääni ei saanut kannatusta joukossa.
Minkäänlaiset oireetkaan ihmisyydestä ja sosialismin inhimillisistä
vaatimuksista eivät saaneet tulla kuuluville.

— Ja nyt, ämmä, kahvi tulelle. Kannattaa sitä nyt pitää pienet

harjakaiset.

— Ei ole aikaa, nyt mennään. Valmiina kaikki miehet! Kiväärit

olalle!
Suksille joka mies!

Mukisten tyytyivät miehet johtajansa komentoon. Kahvi olisi pitänyt

olla ensiksi, vaikka mieliä kiihotti ryöstöt ja surmaamisen halu.

— Nyt ensiksi kirkonkylään. Siellä liitytään toisiin joukkoihin ja

vapautetaan toverit. Sen jälkeen, ennen aamua,
vallankumousoikeuksien tuomioita pannaan täytäntöön pienissä
parvissa.

— Jos ennen aamua ennätetään.

— No huomispäivänä keritään. Poroksi talot.

— Talot kansalle, niitä ei polteta, se on neuvoston päätös.

— Minkä neuvoston? Itsepä tässä ollaan neuvostona.

Joukko meni ulos ja hävisi kohta tähtikirkkaaseen yöhön.

Seutukunnan taloissakaan ei nukuttu. Vahdit oli asetettu joka

ovelle.
V.

Ennen punakaartin tuloa on Punamäen torpassa sattunut seuraava

kohtaus.

Vanha Kustaa on syönyt vahvan aterian ja polttelee ryntäillään

maaten piippuaan. Saara istuu mietteissään ikkunan luona. Kaisu on
kehrännyt, mutta nostanut rukkinsa syrjään ja järjestelee jotakin
karsinannurkassa.

— Tänä yönä ne sitten tulevat tänne harjoittelemaan, jurahtaa

Kustaa kuin itsekseen.

— Ketkä tulevat? kysäisee Kaisu.

— Punakaartipa. Täällähän niitten on aseetkin.

— Punakaarti? Aseet?

Tyttö seisoi keskellä lattiaa kysyvin ilmein.

— Mitä isä nyt haastaa? Eihän vain isäkin lähde niitten joukkoon?
Kai se jo riittää, kun Kustaakin…
 — Entäpä jos lähtisi, virkkoi Saara hymähtäen. — Työväenasianpa
hyväksi lähtisi.

— Mutta työväkihän ei kannata sotaa ja nyt ovat itse

aloittamassa…

— Porvarit ne lahtareineen aloittavat, jurahti ukko.

— Kai niitten täytyy ryövärijoukoilta omaansa suojata.

— Häpeäisit, mokomakin porvarien kätyri! kivahti äiti tyttärelleen.

—
Minä en ilkeä kuunnella sinua.

— Ei tarvitsekaan. En minäkään ilkeä olla enää kotona, kun

punaisten kanssa tänne aseita haalataan ja…

— Suus kiinni! ärjähti isä.

Tyttö vaikeni. Sitaisi huivin päähänsä, meni ulos ja lasketti

suksillaan mäkeä alas metsään. Hiihdettyään hämärässä metsässä
rauhoittui hän ja istui suksiensa päälle lepäämään.

Hyvä Jumala, että sellainen häpeä piti tulla. Punakaartin aseita

hänen kotonaan, ja vielä se tulee harjoittelemaan… hänen ennen
niin rauhallisessa kodissaan.

Rauha kodista oli tosin viime kesästä lähtien hävinnyt. Aina oli
puolueasioista puhuttu ja riidelty. Joku vuosi sitten ei vielä puhuttu
mitään niistä asioista. Oli hiljaista ja rauhallista. Yhdessä aherrettiin
ja mitään ei puuttunut. Sitten vähitellen tuli muutos. Isä oli ruvennut
lukemaan »Työmiestä», ensin naapuritorpassa ja sitten tilaamalla
sen itselleen. Vähitellen oli hän jättänyt työnteon, ja äitikin oli alkanut
uskoa, että olot olivat kovin nurinkuriset nykyisessä yhteiskunnassa.
Kustaa kulki kylissä eikä viitsinyt hänkään enää tehdä työtä. Joskus
viipyi jonkun kuukauden kaupungeissa ja sahalaitoksissa ja palasi
sieltä aina tyhjänä ja nälkäisenä.

Tuli sitten marraskuun lakko. Isä oli ollut lakkokomiteassa, ja sen

jälkeen saarnattiin aina vallankumouksesta ja lahtareista.

Koti ei suonut enää mitään iloa. Maailmallekaan ei olisi kehdannut

lähteä, mutta näytti käyvän niin, että omat vanhemmat tulisivat siihen
pakottamaan. Eihän jaksanut kuulla enää yhtämittaista porvareista
saarnaamista.

Ja nyt sitten vielä se häpeä, että Kustaa, hänen ainoa veljensä,

lähti punakaartiin. Ei huolinut hänen kielloistaan. Ei auttanut, vaikka
hän itki ja rukoili. Kaikki oli turhaa. Ja nyt yhtä suuri häpeä! Hänen
kotinsa punakaartilaisten pesäpaikkana! Ei, hän ei todellakaan
jaksanut enää kestää. Hänen täytyi mennä niin kauaksi, että häpeä
ei kuuluisi.

Jospa Lauri olisi kotona. Hänen kanssaan voisi edes puhua. Nyt ei
ollut hänellä ketään, jonka puoleen olisi tässä ahdingossa voinut
kääntyä. Kukapa hänestä välittäisikään, kapinoitsijain tyttärestä.
Punaiseksi kai häntäkin luulivat.

Sitä ajatellessa, että hänetkin luettaisiin punaisiin, kouristi häntä

uusi häpeän ja tuskan tunne. Miten turvattomaksi hän tunsikaan
itsensä. Lauri ainakin tietää, että hän on pysynyt erossa heidän
villityksestään. Kunpa hänkin pääsisi sinne, missä Lauri on.

Kaisu istui vielä pimeän tullen ja koetti pienessä päässään

ratkaista maailman arvoitusta. Oli niin paljon sellaista, jota hän ei
käsittänyt. Sen hän vain käsitti ja uskoi varmasti, että punaiset
lähtivät omaksi häviökseen taisteluun.

Tähdet tuikkivat tummassa korkeudessa. Vilu puistatti ruumista, ja

hänen täytyi nousta suksilleen. Mihin hän menisi? Kotiinkaan ei
voinut mennä. Punakaartilaiset olivat siellä varmasti parhaillaan
mellastamassa.

— Mutta miksi punakaartilaisten annettiin mellastaa ja niin

nopeasti valmistautua taisteluun rauhallisia kansalaisia vastaan?

Salamana välähti tämä ajatus hänen mielessään.

Mutta ehkäpä suojeluskunnat tahtoisivatkin estää punakaartin

toimintaa, jos vain tietäisivät. Ehkä eivät tietäneet, että heilläkin nyt
parhaillaan…

Kaisu lähti nopeasti hiihtämään kotiinsa. Hänen täytyi saada

varmuus, oliko tosiaankin punakaarti heillä harjoituksiaan pitämässä
ja mitä he suunnittelivat. Ehkäpä hän voisi jotakin tehdä rauhallisen
elämän turvaamiseksi.

Päästyään kotikartanolleen hiipi hän latojen ja navetan taitse tuvan

nurkkaukselle. Seinää vasten oli aidaksista laitettu suojus, jossa
säilytettiin kaikenlaista tavaraa. Kaisu hiipi suojukseen ja jäi
kuuntelemaan. Seinässä oli pieni kairan reikä, josta täytteen pois
työntämällä kuuli ja näki hyvin.

Tuvassa perustettiin parhaillaan vallankumousoikeutta. Kaisu jäi

kuuntelemaan. Sydän löi niin, että hän luuli sen kuuluvan tupaan
asti. Jos olisivat hänen tienneet täällä olevan kuuntelemassa, olisivat
varmaankin urkkijana tappaneet.
 Noilla pistinniekoilla, jotka olivat hänen kotinsa seinää vasten
pystyssä.

Auttaisi nyt hyvä Jumala pääsemään täältä hiljaa pois. Hän

rientäisi viemään sanaa kirkonkylään uhkaavasta vaarasta. Ne ehkä
vangitsisivat isän ja äidinkin. Tekisikö hän väärin, jos ilmoittaisi?
Ehkäpä eivät isää ja äitiä vangitsisikaan? Ja sopiko sitä katsoa? Ei,
kyllä se olisi sentään kauheata.

Mitä, mitä hän kuulikaan? Kuolemantuomioita! Aikoivatko punaiset

lähteä kotikylälle murhaamaan? Mäenpään isäntä… ja nyt vasara
paukahti, se oli kai päätös… Voi herra Jumala!

Kaisu hoippui tuvan takana niinkuin ankaran iskun saaneena.

Vaivoin hän sai tukahtumaan ulospyrkivän huudon huulillaan.
Kirkonkylään! Oliko jo myöhäistä?

Tyttö ponnisti kaikki voimansa. Lumi suihki suksen tieltä.

Nopeammin! Suojaava takki täytyi heittää tielle. Kuinka pian hän
ehtisi? Ehkä tunnissa. Olisiko silloin jo myöhäistä? Ne vangitsevat
ehkä isän ja äidin, mutta sitä ei saanut katsoa. Ei, nyt ei voinut
ajatella, täytyi vain ponnistaa.

Tyttö riensi eteenpäin kuin tuuliaispää. Liina putosi tielle. Se sai

jäädä. Hiukset aukesivat sykeröstä. Joutivat hulmuta vapaina.
Eteenpäin!

Kirkonkylä tuli näkyviin, mutta hän alkoikin jo uupua. Polvet

horjahdellen hän hiihti suojeluskunnan päämajalle.

Eteisessä kysyi vahtisotilas, mitä on asiaa.

— Tärkeätä… johtajalle, läähätti tyttö.

 Mies katseli tyttöä epäillen, mutta lähti viemään häntä esikuntaan.

Tyttö selitti muutamilla sanoilla asian. Terävät katseet kiinnittyivät

häneen.

— Missä harjoittelevat? Onko niillä aseita?

— Punamäen torpassa, minun kotonani. Heillä näkyi olevan aseita

ja vallankumousoikeus…

Tyttö nieli kyyneleitään. Miksi ne katselivat häntä niin vihaisesti.

Luulivatko, että hänkin…

— Mikä oikeus, selittäkää nopeasti ja joka sana totta!

— Minä kuulin, kuinka he perustivat oikeuden ja lukivat

kuolemantuomioita…

Tyttö purskahti itkuun. Hän ei voinut mitään, että jännitys laukesi.

— Ketä tuomittiin kuolemaan, kuulitteko?

— Mäenpään isäntä… mutta he jäivät jatkamaan. Minä tulin sanaa

tuomaan. Minä kuulin, että ne uhkasivat tänä yönä lähteä…

— Tulitteko yhtä mittaa tänne vai kävittekö välillä jossakin?

— En. Minä tulin yhtä mittaa.

Mäenpään isäntä oli tullut paikalle.

— Mutta miten on selitettävissä, että punakaarti teidän kotonanne

harjoitteli ja tuomioitaan luki. Ettekö tekin kuulu punaisiin?
 — En, kuului tytön jyrkkä vastaus.

Muutamat katselivat epäillen tyttöä. Joku lähti antamaan

määräystä lentävälle osastolle, jonka piti lähteä Punamäen torppaan.

— Tule nyt lepäämään, virkkoi Mäenpään isäntä ystävällisesti

Kaisulle.
— Sinä varmaankin hiihdit kovasti.

— Tyttöä ei saa vielä laskea menemään, kuului joku sanovan

kylmästi. Ja ovessa mennessään kuuli Kaisu siihen vielä lisättävän:

— Saattaa olla samassa liitossa. Pitäisi sanoa miehille, että

menisivät varoen mökkiin.

Se oli kuin ruoskan isku vasten kasvoja. Epäiltiinkö häntä täällä

punaiseksi ja valehtelijaksi!

Mäenpään isäntä oli ystävällinen. Toimitti ruokaa ja juomaa ja

kehoitteli lepäämään. Sanoi hänen tehneen palveluksen isänmaalle
ja kotiseudulleen tuodessaan tärkeän sanoman.

Tuntui hyvälle, että edes joku oli ystävällinen. Ruoka ei

kumminkaan maistunut. Kuvitellen kohtaloaan jäi hän erään
sivuhuoneen sohvalle lepäämään. Oli keskiyö, mutta kukaan ei
näyttänyt joutavan nukkumista ajattelemaan. Kaikilla näytti olevan
kiire. Miehiä tuli ja toisia meni, kiväärit olalla. Lauria vain ei näkynyt.
Olikohan mennyt toisten kanssa Punamäkeen. Tuotaisiinkohan isä ja
äiti vangittuina tänne? Isä taas varmasti kiroaisi tietäessään, että hän
on ollut ilmiantajana! Kotiin ei voinut enää mennä. Teki mieli lähteä
kysymään, eikö hänellekin olisi täällä jotakin tehtävää. Hävetti
mennä tällaisissa vaatteissa. Pitäisi puhua Mäenpään isännälle.
 Kaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä
esikuntaan. Joukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen
torpalla, mutta eivät tavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet
maata menossa ja ihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka
heillä punakaarti… eivät he tienneet mitään.

Mutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon

suksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin
patruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät
puhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja
sotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta
kiellettiin poistumasta kotoa.

Kaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä,

eikä
Mäenpään isäntää näkynyt.

Kaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti

puhumaan totta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli
ollenkaan sanaa tuomaan! Mutta eihän hän voinut olla
tulemattakaan.

Miehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä.

Heidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan.
Yöllä sitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?

Tyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista

katseista ja häneen kohdistuneista sanoista.

— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni

punakaartista ja mökistä.
 — Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan
selittää? kuului joku sanovan.

— Onhan nekin saattaneet kuulua sotajuoneen.

Kysyttiin tytöltä, kuuluiko hänen isänsäkin punakaartiin.

— Ei, mutta…

Veri kohosi tytön poskipäille.

— Mutta mitä?

— Veljeni kuuluu ja hän… Kaikista minun estelyistäni huolimatta

lähti…

— Mihin.

— Jonnekin kauemmas… rintamalle, tai jotakin sellaista.

Miehet pöydän ääressä heilahtivat kärsimättömästi. Silmäykset,

joita tyttöön luotiin, näyttivät käyvän tuimemmiksi.

— Tiesitte veljenne lähdön ettekä siitä ennemmin mitään puhunut.

— Olette nähtävästi samassa liitossa. Punikit lähettivät teidät joko

urkkimaan tänne tai saamaan suojeluskuntalaisia johonkin viritettyyn
ansaan.

— Tämä on merkillinen juttu. Olisi parasta, että puhuisitte totta!

— Tiedättekö, että sotaoikeus määrää kaikki urkkijat ja

valheellisten tietojen tuojat ammuttavaksi.
 — Mutta Jumala tietää, että minä en valehtele, virkkoi tyttö ja
purskahti rajuun itkuun.

Mäenpään isäntä oli viimeisen keskustelun aikana tullut sisään.

Hänen sisässään näytti kuohahtavan.

— Mitenkä te kohtelette turvatonta tyttöä! Ettekö häpeä! Kuka

teistä voi väittää varmasti tytön valehtelevan? Hän on ponnistanut
viimeiset voimansa tuodakseen tänne tärkeitä tietoja, ja te uhkaatte
häntä sotaoikeudella, vieläpä ennenkuin olette saaneet lisäselvitystä
asiaan.

Kuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia

määräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.

— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken

varalta vangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien
joukkoon.

Tytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina.

Horjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.

— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta,

jyrähti Mäenpään isäntä.

Tyttö loi ovella mennessään kiitollisen katseen isäntään.

— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. —

Hän ei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä,
mutta vankina minä kiellän häntä kohtelemasta.

— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee

vapaaksi, kun asia on selvä.
 — Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti
ollut viime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi
käsien rintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte
tytön edelleen vangittuna?

— Tietysti.

— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko

vapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka
koettavat auttaa yhteistä asiaa.

— Sille me emme mahda mitään.

— Siinä tapauksessa minä eroan heti esikunnasta.

Mäenpään isäntä nousi lähteäkseen. Hänen äänensä jyrisi

ukkosena.

— Ja varokaa tytölle tekemästä mitään, muuten saatte seuraukset

vastata.

Esikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä

ja meni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti
hänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja
ja kehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli
pitämään siitä huolta.

Ajellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa

taas entistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä
vangitsemaan niinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen
tulisi menemään. Toimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta
perustamatta?
 Mutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun
päästyään joka paikassa päällimmäisenä.
VI.

Mäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja renki

Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville tai
punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta
työkunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja
toista, mutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.

Oli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun

kulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi.
Pohjanmaa oli tosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli
muodostunut Keski-Suomeen, ja kaikesta päättäen näytti taistelu
kehittyvän pitkäaikaiseksi ja sitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos
heikosti varustettu ja muutenkin vähäinen armeija häviäisi. Punaisten
kosto olisi varmaankin hirveä.

Rintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi

saanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön
ilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun
päivän kuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty.
Tästä huolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi.
Tämän lisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta
miestä, jotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja
vapaiksi osallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä
syyttömästi vangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin
esikunnan puoleen, joka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa.
Tuntui raskaalta ajatella että valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä
ihmisille. Punaisia ei saattanut ihmetelläkään kaikista
konnuuksistaan. Olivathan he saaneet kansalaiskasvatuksensa
»Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi tarvinnut esikunnan tässä
asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.

Juho oli kopistellut rekiä pihamaalla. Pistäysi siitä vielä talliin.

Siinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä

tiesi miten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi
mennä vielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat
kyntämättä. Kurjuus seuraisi kurjuutta.

Mutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet

siementämättä.
Siitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet
siellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään?
Nousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.

Tämäpä nyt oli merkillistä!

Juho oli suitsinut hevosen tallissa ja taluttanut sen murareen

eteen.

Eihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.

Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti

kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat
laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin
miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua puhuttiin
kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja lahtarit
vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa. Sitä
kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta
puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.

Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä

kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät
sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.

— Älkää hyvät lapset… aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään

tapaansa.

Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois,

kävipä navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa
kestäisi?

Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen

kimpussa. Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta
tultuaan oli nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.

— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa,

kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.

— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä

apuna.

— Saattavat ehkä voittaakin.

— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta.

Kunpa saisivat vain aseita.
 — Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä
vielä punaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.

— Elähän nyt vielä hätäile. Saattaahan kaikki hyväksi kääntyä.

— Saattaapa, saattaa.

Vaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain

valaisi tupaa.

— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat,

virkkoi emäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme
olisi mennyt hukkaan.

— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho.

— Kyllä se olisi silloin punaista alusta loppuun.

Juho huokasi raskaasti.

Äänettömyys yllätti taas heidät.

— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä

jälleen mietteissään.

Kuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana

on työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine
mökkiläisineen.

— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin

ihmeellistäkin.
Niinkuin tuuliaispäät lähtivät.

— Niin… Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen

pohjalaisilla.
 Liekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti
lampun ja virkkoi emännälle:

— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää

kotiin. Muut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin
tuolta aitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi…

— Et kai sinä nyt lähde yön selkään… Saattaisi olla vaikka minkä
tekevää…

— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä

takaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.

Kesti-Tuomas laitteli reen ja valjasti hevosen. Juhon lähtiessä

pakisi:

— Olisin tässä minäkin nuorempi mies niin lähtisin.

— Niinkö punaisten puolelle? virkkoi isäntä leikillään.

Tuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella

tapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.
VII.

Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin

yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen
hiljaisuus.

Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja

majoittuivat nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä
punaiset mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan
rintamalle, olivat miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui
niinkuin näkymätön, outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku
ääni kysynyt: »Mitenkäs se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai
pelkäätkö? Aamulla voidaan sinut jo korjata pois kylmenneenä.»

Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää.

Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan
valmistamaan.

Johtui siinä kotoinen illallinen mieleen.

Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät

ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on
ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien
äitiä.
 Pala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria!
Lapsettamaanko tässä…

— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!

Komennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo

menossa.

Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos

tultua aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.

Tuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni

mäentöyräs, johon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla
oli pieni järvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.

Jo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi

kranaatti ja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen
putosi jäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas… neljäs… kiväärituli
kiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet
asemiinsa..

Tuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu

ampumaan? Oksat rapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.

Tuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa

kahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta
hurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.

Hänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti

piippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa.
Konekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu
kuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa
ja merkkilaukausta.