Non humans in Amerindian South

America Ethnographies of Indigenous

Cosmologies Rituals and Songs 1st
Edition Juan Javier Rivera Andía
(Editor)
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/non-humans-in-amerindian-south-america-ethnograp
hies-of-indigenous-cosmologies-rituals-and-songs-1st-edition-juan-javier-rivera-andia-
editor/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Indigenous Life Projects and Extractivism:

Ethnographies from South America Cecilie Vindal
Ødegaard

https://textbookfull.com/product/indigenous-life-projects-and-
extractivism-ethnographies-from-south-america-cecilie-vindal-
odegaard/

Practical TensorFlow.js: Deep Learning in Web App

Development Juan De Dios Santos Rivera

https://textbookfull.com/product/practical-tensorflow-js-deep-
learning-in-web-app-development-juan-de-dios-santos-rivera/

Indigenous Education Policy Equity and Intercultural

Understanding in Latin America 1st Edition Regina
Cortina (Eds.)

https://textbookfull.com/product/indigenous-education-policy-
equity-and-intercultural-understanding-in-latin-america-1st-
edition-regina-cortina-eds/

Indigenous Women’s Movements in Latin America: Gender

and Ethnicity in Peru, Mexico, and Bolivia 1st Edition
Stéphanie Rousseau

https://textbookfull.com/product/indigenous-womens-movements-in-
latin-america-gender-and-ethnicity-in-peru-mexico-and-
bolivia-1st-edition-stephanie-rousseau/
Unscripted America Indigenous Languages and the Origins
of a Literary Nation 1st Edition Sarah Rivett

https://textbookfull.com/product/unscripted-america-indigenous-
languages-and-the-origins-of-a-literary-nation-1st-edition-sarah-
rivett/

Native and Non Native Teachers in English Language

Classrooms 1st Edition Juan De Dios Martínez Agudo
(Ed.)

https://textbookfull.com/product/native-and-non-native-teachers-
in-english-language-classrooms-1st-edition-juan-de-dios-martinez-
agudo-ed/

Reliable Software Technologies Ada Europe 2015 20th Ada

Europe International Conference on Reliable Software
Technologies Madrid Spain June 22 26 2015 Proceedings
1st Edition Juan Antonio De La Puente
https://textbookfull.com/product/reliable-software-technologies-
ada-europe-2015-20th-ada-europe-international-conference-on-
reliable-software-technologies-madrid-spain-
june-22-26-2015-proceedings-1st-edition-juan-antonio-de-la-
puente/
Actualistic Taphonomy in South America Sergio Martínez

https://textbookfull.com/product/actualistic-taphonomy-in-south-
america-sergio-martinez/

The Manufacturing Sector in Argentina, Brazil, and

Mexico: Transformations and Challenges in the
Industrial Core of Latin America Juan Eduardo
Santarcángelo
https://textbookfull.com/product/the-manufacturing-sector-in-
argentina-brazil-and-mexico-transformations-and-challenges-in-
the-industrial-core-of-latin-america-juan-eduardo-santarcangelo/
NON-HUMANS IN AMERINDIAN
SOUTH AMERICA
EASA Series
Published in association with the European Association of Social
Anthropologists (EASA)
Series Editor: Aleksandar Bošković, University of Belgrade
Social anthropology in Europe is growing, and the variety of work being done
is expanding. This series is intended to present the best of the work produced
by members of the EASA, both in monographs and in edited collections. The
studies in this series describe societies, processes and institutions around the
world, and are intended for both scholarly and student readership.
For a full volume listing, please see back matter.
 NON-HUMANS IN AMERINDIAN
SOUTH AMERICA
Ethnographies of Indigenous Cosmologies, Rituals and Songs

Edited by
Juan Javier Rivera Andía

berghahn
NEW YORK • OXFORD
www.berghahnbooks.com
 First published in 2019 by
Berghahn Books
www.berghahnbooks.com

© 2019 Juan Javier Rivera Andía

All rights reserved. Except for the quotation of short passages

for the purposes of criticism and review, no part of this book
may be reproduced in any form or by any means, electronic or
mechanical, including photocopying, recording, or any information
storage and retrieval system now known or to be invented,
without written permission of the publisher.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

A C.I.P. cataloging record is available from the Library of Congress

British Library Cataloguing in Publication Data

A catalogue record for this book is available from the British Library

ISBN 978-1-78920-097-3 hardback

ISBN 978-1-78920-098-0 ebook
 Contents

List of Illustrations vii

List of Maps, Tables and Figures viii
Acknowledgements x

Introduction. Towards Engaged Ontographies of Animist

Developments in Amerindian South America 1
Juan Javier Rivera Andía

Part I. Securing Body and Wealth

Chapter 1
On the Wings of Inspiration: Ritual Efficacy, Dancing
Flamingos and Divine Mediation among Pastoralists and Herd
Animals in Isluga, Chile 73
Penelope Z. Dransart
Chapter 2
Southern Sacrifice and Northern Sorcery: Mountain Spirits
and Encantos in the Peruvian Andes 97
Marieka Sax
Chapter 3
Marking Out the Bounds of Humanity in Tsachila Ritual 126
Montserrat Ventura i Oller
Chapter 4
Losing Part of Oneself: Channels of Communication between
Humans and Non-humans 143
Francis Ferrié
vi ◆ Contents

Part II. Cohabitation and Sharing

Chapter 5
The Inkas Still Exist in the Ucayali Valley: What We Can
Learn from Songs 167
Appendix: List of Inka Items from Song Lyrics 187
Bernd Brabec de Mori
Chapter 6
On Quechua Relatedness to Contemporary and Ancient Dead 197
Guillermo Salas Carreño
Chapter 7
‘I’m Crying for the Beautiful Skin of the Jaguar’: Laments,
Non-humans and Conviviality among the Ayoreo of the
Northern Chaco 224
Alfonso Otaegui
Chapter 8
Substantiated Wealth: Morality, Local Economy and the Body
in Indigenous Amazonia 252
Minna Opas

Part III. Transformations and Slow Turbulences

Chapter 9
Signifying Others: The Musical Management of Social
Differences in Amazonia 277
Jonathan D. Hill
Chapter 10
Inventing a New Verbal Art from Traditional Issues: The
Evangelical Songs of the Suruí of Rondônia 300
Cédric Yvinec
Chapter 11
Prosperity and the Flow of Vital Substances: Relating to Earth
Beings in Processes of Mobility in the Southern Peruvian Andes 326
Cecilie Vindal Ødegaard
Epilogue
The Wild Boar Is Out Again and Knows Better than the Jaguar 352
Mark Münzel

Index 365
 Illustrations

1.1 A group of puna flamingos in a mating dance. 80

1.2 Detail of a belt of a type called faja carnero, woven by
María Flores, of birds, including a parina (the left of the
two birds), and an upside-down flower. 82
2.1 Ritual table for an animal fertility rite (Paucará). 2009. 101
2.2 Ritual table to cleanse sorcery illness (Kañaris). 2012. 113
4.1 Alina reads the cards (naipes). 147
4.2 Psycho-pump hen. 148
4.3 Llama fat (wira) and k’intu of coca on a mesa. 157
6.1 Two tombs adorned with qantu flowers on the Day
of the Dead. Notice the old unattended skulls in the
niches of the wall. Qamawara, 1 November 2008. 206
6.2 Banquet for a musuq alma, a recently deceased
person. Notice the cross of qantu flowers. Qamawara,
1 November 2008. 207
7.1 Ayoreo going hunting. Jesudi, Paraguay. 2008. 226
7.2 Ayoreo women gathering caraguatá fibre plants
(Bromelia hieronymi). Jesudi, Paraguay 2009. 239
9.1 Masking and painting trumpets to make black stripes. 284
9.2 Drying newly painted trumpets. 285
11.1 Powerful landscapes in an urban context. Arequipa,
2016. 332
 Maps, Tables and Figures

Maps

0.1 Indigenous groups studied in this book. 3

9.1 Place-naming in ritual chanting for female initiation
(wakáitake iénpiti). 291
9.2 Place-naming in ritual chanting for male initiation
(wakapéetaka iépitipé). 292

Tables

7.1 Some Ayoreo discourse genres. 228

7.2 The clans of the Ayoreo. 235
10.1 Characteristics of profane songs and shamanic songs. 307

Figures

5.1 Chanin bana oti, performed in 2004 by Roberto

Angulo (V 1722). 172
5.2 Tokoriko oni, performed in 2004 by Gregorio Estrella
(V 1719). 173
5.3 Huehua, performed in 1985 by Neten Vitá (from Illius
1987: 321–22). 177
5.4 Onamati, performed in 2004 by Pascual Mahua
(D 5234). 178
5.5 Mochai, performed in 2004 by Virgilio López (D 5291). 180
5.6 Mochai, performed in 2004 by Claudio Sánchez
(D 5346). 181
 Maps, Tables and Figures ◆ ix

9.1 Pudáli: gender complementarity and the musicalisation

of intercommunal exchange. 282
9.2 Annual cycle of fishing and horticultural activities,
showing the periods when the molítu frog sings. 286
9.3 The more dynamic process of ‘going in search of the
spirit-names’. 288
9.4 The more stabilising process of ‘heaping up the spirit-
names in a single place’. 289
10.1 Authorship pattern in shamanic songs (left) and profane
songs (right). 317
 Acknowledgements

I am grateful to the European Network of Social Anthropologists

(EASA) for funding the one-week workshop attended by most of
the contributors of this book, and also to the Netherlands Institute
of Advance Studies (NIAS), who hosted us at their idyllic campus
in Wassenaar, near the dunes of South Holland. Most of the volume
consists of ethnographic case studies from South America, but these
were informed by the theoretical conversations of the week we spent
there. Although they could not join us until its final stage, I would
like to mention Camilla Morelli, Harry Walker, María Antonieta
Guzmán-Gallegos, Christopher Ball and Aristóteles Barcelos-Neto
for their interest in this project. This project is also particularly
indebted to Ramón Sarro and Simon Coleman, both coordinators
of the EASA Religion Network, Eeva Berglund, former EASA book
series editor, and Aleksandar Bošković, his successor, and to Aafke
Hulk and Paul Emmelkamp, consecutive rectors of NIAS, where
I could stay – this was also thanks to the support of the European
Institutes for Advanced Study (EURIAS) Fellowship Programme.
Informal conversations at the NIAS campus and ‘blue room’ with
fellows Verena Berger, Natalie Scholz, Anne Gerritsen, Sharada
Srinivasan, Marcelo Borges, Raphael Golosetti, Jürgen Jaspers, Teresa
Proto, André Motingea, Florence Bernault and Carel Smith were
also very useful. I am particularly indebted to Kathryn Woolard and
Sander Adelaar for their insights on former drafts of the Introduction.
This book also inherited some of its topics from the discussions
held with Olivia Angé, Margarita Valdovinos, Dimitri Karadimas,
Francis Ferrié, María Susana Cipolletti, Helmut Schindler, Diana
Socoliuc, Ariane Monnier-Zographos and Fabiana Maizza at the
symposia hosted in the 6. Treffen deutschsprachiger Südamerika-,
Mesoamerika- und KaribikforscherInnen, organized by Karoline
Noack, Nikolai Grube, Antje Gunsenheimer, Franziska Galinski and
 Acknowledgements ◆ xi

Oliver Fritz in the Abteilung für Altamerikanistik und Ethnologie

at the University of Bonn, where my research stay would not have
been possible without the continuous support of the Alexander von
Humboldt Stiftung. I also would like to thank Jonathan Devore from
Yale University, Sofia Venturoli and Zelda Alice Franceschi from the
Università di Bologna, and last but not least the Marie Curie Alumni
Association for their support on specific phases of the production of
this compilation. I thank the reviewers of the manuscript for their
extraordinarily encouraging insights, and the contributors for toler-
ating my questions and those of the review process. Finally, all my
gratitude to Margaux Majewska for her love.

Juan Javier Rivera Andía

 Introduction
Towards Engaged Ontographies of
Animist Developments in Amerindian
South America

Juan Javier Rivera Andía

In memory of Dimitri Karadimas’s poursuite

Nowadays we are prone to be less certain about the distinction between

man and animal as well as finding ourselves with increasing frequency
wondering whether things have souls, and what it means to call a thing
a thing? We ask pointedly, What is an Animal? What is a Man? What is
Life? … It is as if our humming is a conversation with the hummings of
the world at large.
—M. Taussig, The Corn Wolf

How do the different norms, various moments, and diverse con-

texts found among South Amerindian peoples affect the principles
around which indigenous daily interactions with non-humans occur?
How do these interactions intersect with the human ability to give
them multiple meanings, and what could be learned from it in the
particular cases of South America? Which kinds of elements of the
South American environments are considered to have human-like
qualities, and for what reasons? How much productivity is left for
categories such as ‘culture’ and ‘nature’ (and its various versions) in
­understanding a set of features considered as cross-species shared?
This volume offers bottom-up approaches – in the sense of a
symmetric openness to the inflection of the ethnographer’s concepts
with the concepts of the field that he or she is confronted to – to
relationships between human and non-human subjects among South
American Amerindian peoples, illustrating both their spatial varia-
tions and temporal transformations. Following the evidence of their
2 ◆ Juan Javier Rivera Andía

own fieldwork findings, the authors have compiled here work from
ethnographic phenomena to theoretical frames, and their texts intend
to stand in contrast to projects that are apparently mostly concerned
with locating examples of more or less fixed typologies (Laugrand
and Oosten 2007; Wardle and Schaffner 2017). Using different frame-
works of interpretation and offering a series of mutually illuminating
ethnographically focused studies, we would like this compilation
to modestly contribute to a possible cross-fertilisation of current
debates on non-humans in South America covering diverse groups
(twelve in total, representing seven different language families), and
contrasted – and usually opposed – geographical areas (those regions
of the Chaco, the Andes and the Amazonia included in the territories
of Peru, Chile, Paraguay, Brazil and Venezuela – see Map 0.1 of
indigenous groups studied in this book).
Bringing together researchers from various institutions working
in their different manners and from different angles, and in diverse
ethnographic areas, this compilation engages with debates over the
practical, symbolic and transformative aspects of human versus non-
human interactions in the lowlands and highlands of South America.
Although it would be impossible here to situate this volume in the long
tradition of relevant South American ethnography, previous similar
efforts include Claude Lévi-Strauss’s fundamental Mythologiques
(and the so-called petites mythologiques), later followed by compila-
tions like those of Gary Urton (1985), Lawrence E. Sullivan (1988),
Alejandro Ortiz Rescaniere (2006), Laugrand and Oosten (2007),
and more recently Halbmayer (2012b) and Brightman, Grotti and
Ulturgasheva (2012).1
The chapters joined here highlight the ethnographic complexities
that allow ‘the apprehension of more differentiated semiotic regimes’
(Stolze Lima 2000: 51) linked to the relationships between humans
and non-humans (like the souls of the dead, Incas, members of previ-
ous humanities, clans’ properties, place-based beings, ritual offerings,
plants, animals and artefacts). Themes explored include the relation-
ships between Amerindian groups and ‘natural’ resources, and peas-
ants or rural proletarians trying to make a living in the context of
an extractive and exploitative economy that involves sociopolitical
elites, communities, outsiders, and community members with dif-
fering opinions. Authors consider topics such as the subjectivity and
agency of non-human beings, humans taking on non-human subjec-
tivities, production and reproduction, continuity and change, and
the situated context of time and symbolic landscapes. These topics
are illustrated through their rituals, dances, musical expressions,
 Introduction. Towards Engaged Ontographies ◆ 3

narratives, material cultures, economic exchanges, and contempo-

rary political vindications. They are addressed searching for ‘ethno-
graphic sites to conceptualise otherwise’ (de la Cadena 2014) and for
alternative forms of composing specific Amerindian worlds (Alberti
et al. 2011). Seeking needed and practicable ‘potential actions of other
collectives’ (Skafish 2016a: 79), this compilation aims to ‘provide
resonance to those other worlds that interrupt the one-world story’
(Escobar 2016: 22). Avoiding both naturalist reductionisms and
semiologist idealisms, every chapter intends to leave ‘a way out for
the people’ who are described (Holbraad, Pedersen and Viveiros de

Map 0.1 Indigenous groups studied in this book. Map created by the author.
 Introduction. Towards Engaged Ontographies ◆ 15

form of being (rather than a set of beliefs) and has also proposed to
substitute the former with ‘animist process’ (processus animique),
and ontology with ontogeny (ontogénie). Both substitutions are a
consequence of Ingold’s emphasis on the unavoidable temporality of
constant human becoming:
It is an historical process. Focusing on the study of processes, I was
interested in distinguishing ontogenies (meaning the different paths of
development) rather than ontologies … I am trying to stop thinking in
terms of animism … and instead in terms of animist (or non-animist)
processes in development … I do not consider humans as human beings
… but as human becomings … because we never cease building ourselves
and contributing to build others in the same way [that] others build us. It
is an uninterrupted process. (Descola and Ingold 2014: 37)23

Paul Kockelman summarises this tendency, pointing out that in

fact ‘ontologies are concomitant with ontogenies; that is, the latter
describe how the former develop – either in history (as the con-
ditions and consequences of their coming-to-be) or in practice (as
the processes, practices and relations through which their being is
constituted)’ (Kockelman 2016: 61).
The problems of agency and intentionality in the natural world
and of the ‘symbol-induced passivity’ (Descola 2014a: 269) of non-
humans, have led some to consider the concept of agency dubious,
inaccurate or even useless (Long and Moore 2013: 6). Holbraad
(2009: 433) illustrates this point with a somehow sharp assertion:
‘Whatever the “things” of animism might be, they are certainly not
material objects (nor, by the same token, are they “imbued” with
“non-material properties”)’. It might be worth citing Ingold’s argu-
ment on this issue at length:
[E]ngaging directly with the materials themselves … [w]e discover [they]
… are active. Only by putting them inside closed-up objects are they
reduced to dead or inert matter. It is this attempted enclosure that has
given rise to the so-called ‘problem of agency’ … How is it, we wonder,
that humans can act? If we were mere lumps of matter, we could do
nothing. So we think that some extra ingredient needs to be added to
liven up our lumpen bodies. And if … objects can ‘act back’, then this
ingredient must be attributed to them as well. We give the name ‘agency’
to this ingredient … But if we follow active materials … then we do not
have to invoke an extraneous ‘agency’ to liven them up again. (Ingold
2011: 16–17)

It has been conventional to describe animism as a system of belief that

imputes life to inert objects. But … such imputation is more typical of
16 ◆ Juan Javier Rivera Andía

people in Western societies who dream of finding life on other planets

than of indigenous peoples to whom the label of animism has generally
been applied.24 These peoples are united … in a way of being that is alive
and open to a world in continuous birth. In this animic ontology, beings
… issue forth through a world-in-formation. (ibid.: 63)

Preceding Bruno Latour’s insistence in that ‘animation is the essen-

tial phenomenon’ (2014a: 7), here Ingold is substituting a cognitive
understanding of agency with a phenomenological account of the
world as immanent and emergent. His dismissal of the concept of
agency – still disguised in, for example, some authors’ notions such
as ‘co-activity’ (Pitrou 2016) – follows the idea that animism raises
more questions about ourselves than about the so called ‘animists’
(Hornborg 2006: 22. See also Holbraad 2004). As Hornborg (ibid.:
25–26), Ingold draws from Jakob von Uexküll’s account of Umwelt, a
term that denotes a system in which the world is constituted within an
animal’s circuit of perception and action. For this German-speaking
ethologist, meaning is bestowed by the organism on its environment,
located in the immediate coupling of perception and action (Ingold
2011: 64). This form of approaching meaning makes Ingold (ibid.: 77)
not only view von Uexküll as a ‘pioneer of bio-semiotics’, but also
allows him to fight the usual idea that meaning is related to the corre-
spondence between an external world and its interior representation
(Ingold 2013: 107).
A similar concern to that of Ingold has recently been expressed
in the perspectives of Eduardo Kohn. Although more explicitly
grounded in ethnography, his recent elaborations not only pay
similar attention to the ideas developed by von Uexküll during the
1940s, but similarly contest the boundary between humans and their
environment. For instance, whether or not Ingold’s work maintains
humans–environment relations at the centre of his concerns, he is no
less interested than Kohn in what the latter called an ‘anthropology
of life’,25 and, more recently, an ‘anthropology beyond the human’
(or the post-human). In a short commentary on Bird-David’s well-
known article, Ingold describes a ‘system of perception and action
constituted by the co-presence’ of humans and non-humans:
Responsiveness, in this view, amounts to a kind of sensory participation,
a coupling of the movement of one’s attention to the movement of aspects
of the world. If there is intelligence at work here, it does not lie inside the
head of the human actor, let alone inside the fabric of the tree. Rather, it
is immanent in the total system of perception and action constituted by
the co-presence of the human and the tree within a wider environment.
(Bird-David 1999: 82)
Another random document with
no related content on Scribd:
ryhtyi hän suomenkielisessä lehdessään »Turun Viikko-Sanomat»
puhumaan kansanrunoudesta, yrittipä v. 1820 Turun Viikkosanomia
varten panna kokoon yhdenjaksoisen kertomuksen kaikista niistä
runoista, joissa puhuttiin Väinämöisestä, ollen siten tavallaan
Lönnrotin edeltäjä.

Kaikessa hiljaisuudessa keräili jokunen pappismies runoja, etenkin

Pohjanmaan puolelta. Tuollainen hiljainen kerääjä, joka ei tarvinnut
ulkonaista herätystä, vaan jota itse runot viehättivät, oli piirilääkäri
Sakari Topelius. Hän oli perinyt sukunsa taiteellisia taipumuksia.
Suvun juuret ovat, kuten tietty, suomalaisia ja kasvaneena
suomalaisena pysyneessä Oulussa ei hän päässyt edes kansan
kielelle vieraantumaan. Jouduttuaan rokotusmatkoilla vv. 1803—04
kiertelemään kyliä aina Pohjois-Savosta Kemijärvelle, alkoi hän
kirjoitella muistiin runoja. Virkamatkoillaan v. 1820 putosi Topelius
jäihin ja oli kylmettymisen seurauksena, että hän ainiaaksi menetti
liikuntakykynsä. Mutta harrastus runouteen ei silti sammunut. Tuntuu
kuin runot itse olisivat pyrkineet ilmoille. Jonkun aikaa
onnettomuuden jälkeen osui näet Topeliuksen luo
Uuteenkuarlepyyhyn pari vienan-karjalaista laukunkantajaa. He
osasivat paljon täydellisempiä kertoma-runoja kuin Topeliuksen
ennen tuntemat. Siitä saakka olivat kaikki Vienan Karjalan
tukkukauppiaat tervetulleita hänen luoksensa. Kirjoituslauta
polvillaan hän niitä kamarissaan kirjoitteli. Vuonna 1822 hän alkoi
työnsä tuloksia julkaista painosta nimellä »Suomen kansan runoja
ynnä myös nykyisempiä lauluja». Julkaisua ilmestyi kaikkiaan viisi
vihkoa. Luultiin ennen yleiseen, ettei kansan suussa enää eläisi
täydellisiä runoja, mutta nyt saatiinkin ensi kerta nähdä, että saloilta
oli saatavissa pitkiä eepillisiä runoja.
 Kuolema keskeytti Topeliuksen julkaisu- ja keräilytyön. Karjalan
erämaitten salaisuudet odottivat yhä miestä, joka ne vetäisi
ihmisilmoille. Kaivattiin kansan miestä, kansanrunoilijaa ja
haaveilijaa, joka kätköistä etsisi yhä uusia aarteita ja käyttäisi
hyväkseen entisiä saavutuksia ja vihjauksia siitä, että parhaat
runolähteet olivat Karjalan korpimailla, vieläpä rajan tuolla puolen.
Topeliuksen kuollessa olikin jo toinen mies ilmestynyt työtä
jatkamaan: Paikkarin torpassa syntynyt räätälin poika Elias Lönnrot.

Varattomana täytyi Lönnrotin ensimäiset ylioppilasvuotensa (1822

—27) olla kotiopettajana. Laukon kartanossa, jossa hän useat kesät
oleili professori Törngrenin kotiopettajana, kuuli hän kauniin
kansanlaulun Elinan surmasta ja kirjoitti sen muistiin. Laukon
omistajan sukulaisia sattui olemaan jo mainitsemamme Turun
Viikkosanomien toimittaja R. v. Becker. Tämän johdolla tutustui
Lönnrot siihen vähään mitä Porthanin ajoista alkaen oli
suomalaisesta kansanrunoudesta kirjoitettu ja oppi hajanaisia runoja
jatkelemaan yhtenäisemmiksi. Beckerin vaikutusta näkyy siinäkin,
että Lönnrot maisteriväitöksekseen v. 1827 kirjoitti latinankielisen
tutkielman »De Väinämöine priscorum Fennorum numine»
(Väinämöisestä, muinaissuomalaisten jumalasta). Vielä samana
vuonna Turun kaupunki paloi, ja toinen osa väitöskirjaa hävisi
tulipalossa. Kun luennot yliopistossa kaupungin palon vuoksi
lakkautettiin, joutui Lönnrot kotiinsa Sammattiin. Mutta hänellä ei
ollut enää käsillä se kultainen lapsuuden aika, jolloin saattoi tyytyä
metsiin loukkuja asettamaan, järvelle ongiskelemaan tai talvella
mäkiä laskemaan. Nuoren maisterin mielessä makasivat runot, joita
hän oli tutkinut ja ne salaperäiset erämaat, joiden kansan hän tiesi
niitä laulelevan. Ja kun oli kuin »aina outo uotettava» mielessä, niin
nakkasi hän repun ja pyssyn selkäänsä, ripusti huilun rinnoillensa ja
läksi keväällä 1828 korpia kohti vaeltamaan, päämääränään Venäjän
Karjala. Savon puhelias kansa nuorelle maisterille jo tiesi yhtä ja
toista opettaa, mutta vasta Suomen-Karjalassa kävi runonsaalis
runsaaksi. Matka kävi Sortavalaan ja sieltä Nurmeksen ja Kuopion
kautta takaisin Laukkoon. Saaliinaan hän toi joukon lauluja, loitsuja
ja häärunoja. Vuosina 1829—31 hän ne omalla kustannuksellaan
julkaisi neljässä vihossa, joille antoi nimen Kantele. Saman runon
toisinnot hän, kuten Porthanin ajoista asti oli ollut tapana, sommitteli
yhteen ja korjaili ne saman kirjoitustavan mukaisiksi. Kantele oli
tarkoitettu sekä oppineiden että kansan luettavaksi. Kaupan ei noita
vihkosia kumminkaan mennyt siksi paljon että Lönnrot olisi voinut
tehdä uusia matkoja ja jatkaa julkaisua.

Mutta jo olikin suomalainen sivistystyö saanut uuden tuen. V. 1831

perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka tarkoitusperäksi
ajateltiin sekä kansalle että vallassäädylle kelpaavan suomalaisen
kirjallisuuden kustantaminen. Kun Lönnrot, suoritettuaan
lääketieteen kandidaatin, lähti samana vuonna toiselle
keräysmatkalle, antoi mainittu seura hänelle 100 ruplan matkarahan.
Tällä toisella matkalla ei onni ollut runojen tutkijalle suotuinen. Hän
sairastui vilutautiin matkalla Kajaaniin, ja kun oli Kuusamosta
menossa yli rajan sai hän käskyn palata takaisin senvuoksi, että
kolera oli alkanut levitä Etelä-Suomessa. Rutto oli vähällä lopettaa
Lönnrotinkin elämän. Toinnuttuaan taudista hän suoritti 1832
lääketieteen tohtorin tutkinnot. Väitöskirjana oli »Om finnarnes
magiska medicin» (Suomalaisten loihtimalla lääkitsemisestä).

Lääketieteen tohtori ei kansanrunoutta unohtanut, vaan läksi

kesällä uudelle keräysmatkalle. Kuopion kautta kulki hän
Nurmekseen ja sieltä yli rajan Repolaan ja Akonlahdelle saakka,
josta kääntyi takaisin. Saalis oli rikas, tällä kertaa hän sai jonkun
kertovaisenkin runon.
 V. 1832 Kajaanin piirilääkärin virka joutui avoimeksi. Lönnrot haki
ja sai tuon viran, päästen siten sattumoilta lähemmäksi laulun maita.
Lavantauti raivosi niinä aikoina seudulla, joten ei Lönnrot moneen
kuukauteen joutanut puuttumaan mielityöhönsä, runoihin, etenkin
kun hän itsekin sairastui lavantautiin. Mutta jo seuraavana kesänä
hän uudelleen rupesi runoja penkomaan kätköistänsä. Silloin välähti
hänen mieleensä uusi aate. Kirjallisuuden Seuran sihteerille kirjoittaa
hän siitä: »Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa
kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet ja niitä
koettaisi järjestykseen, niin että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta,
Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä lyötäisi tai jatkettaisi
yhteen.»

Samalla kertaa hän kertoo koettaneensa »sillä tavalla yhteen

lyödä Lemminkäisen runot». Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että
saman runon toisinnot oli kudottava yhdeksi runoksi eikä julkaistava
erikseen. Samaten olisi yhdistettävä kaikki toisinnot, jotka liittyvät
saman henkilön nimeen.

Tuo ensimäinen vain käsikirjoituksena säilynyt kokoonpanoyritys,

nimeltä Lemminkäinen, on vielä verraten vaatimaton kahteen runoon
järjestetty 825 säkeen mittainen runo. Ensimäisessä laulussa
kerrotaan Oluen synnystä, kutsuista häihin, Lemminkäisen retkestä
Päivölään, kaksintaistelusta ynnä paosta saareen. Toisessa runossa
puhutaan miten Lemminkäinen kosii Hiidestä ja miten hänet
surmataan. Noilla kahdella runolla ei oikeastaan ole muuta yhteistä
kuin henkilön nimi. Väinämöisestä ja Ilmarisesta kertovat runot aikoi
Lönnrot samalla tavoin liittää yhteen. Mutta ennenkuin hän siihen
ryhtyi teki hän uuden tuloksista rikkaan löytöretken Vienan lääniin.
Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi niin etevää laulajaa, että sai
kokonaan uuden käsityksen kansanrunouden yhtenäisyydestä.
Vaassila Kieleväinen lauloi yhtenäisenä runona Väinämöisen,
Ilmarisen, ja osaksi Kullervon urotyöt. Ontrei Malinen taas oli
muistellut, että Sampojakso ja Kosioretki kuuluvat yhteen, sillä tuo
kosittava neito annetaan sille, joka ansiotyönä takoo Sammon. Nyt
alkoi Lönnrotille selvitä, että noista runoista voisi luoda yhtenäisen
eepoksen, koska runolaulajat niitä niin pitkinä sarjoina laulelivat.
Syyskuussa matkalta palattuansa luopui hän aiheestaan laatia eri
runot Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja kutoi molempia sankareja
käsittävistä toisinnoista yhtenäisen 1,721 säkeen mittaisen runon
Väinämöinen.

Sen yhtenäisenä juonena ovat Väinämöisen epäonnistuneet

kosinta-yritykset: uros kosi ensin Vellamon neitoa, sitte Pohjolan
impeä ja vihdoin Joukahaisen sisarta. Innostuneena
kokoonsommittelemaan yhtenäisiä runoja järjesti Lönnrot samoihin
aikoihin vielä Naimakansan virret yhtäjaksoiseksi esitykseksi,
saaden ne 499 säkeen pituiseksi runoksi. Mutta nyt hän taas
huomasi, että Ilmarinen Pohjolasta saa morsiamen ja että silloin
vietetään häät. Hän liitti häärunoja Väinämöiseen ja niin syntyi v:n
1833 lopulla ensimäinen Kalevala pienoiskoossa, 16 »laulantoa»
käsittävä 5052 säettä sisältävä »Runokokous Väinämöisestä».
Siihen Lönnrot on siis saanut sisältymään tähänastiset
kokoonpanonsa: Lemminkäisen, Väinämöisen ja Naimakansan
virret. Vasta tämän käsikirjoituksen hän lähetti Helsinkiin. Mutta
niinkuin seppo Ilmarinen takoessaan ei tyytynyt siihen, että hyviä
esineitä tuli ahjosta esille, vaan vaati yhä parempaa, niin Lönnrotkin
jo heti epäilee onko tämä Runokokous vielä se teos, jota
»jälkeentulevaiset mahdollisesti tulevat pitämään yhtä suuressa
arvossa kuin göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset,
ellei juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta». Hän ehdotti, ettei
painatukseen ryhdyttäisi ennenkuin hän vielä kerran oli käynyt
runojen kotimaassa Vienan Karjalassa. Parin viikon kestävä matka
huhtik. 1834 onnistui odottamattoman hyvin, toi julkaisulle uuden
käänteen. Tällä matkalla tutustui Lönnrot Vienan läänin etevimpään
runolaulajaan Arhippa Perttuseen. Uusia aineksia karttui siksi paljon,
että eepoksen sommittelija vielä samana keväänä itse läksi
Helsinkiin niitä Runokokoukseen liittääksensä. Ja kokonaisia
kappaleita siihen tulikin lisäksi, niinkuin Väinämöisen syntyminen,
Ainon kuolema, Kullervon hyvästijättö j.n.e., mutta kaikki lisät
mahtuivat Runokokouksen puitteisiin, ettei tällä kertaa enää tarvinnut
kaikkea purkaa liitoksistaan niinkuin ennen. Loitsutkin tulivat
yhtenäisinä pitkinä lukuina tähän uuteen eepokseen sovitetuiksi.

Talvella 1835 se vihdoin painosta ilmestyi, sen nimenä oli

»Kalevala taikka vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan
muinaisista ajoista». Eepos, jota tavallisesti nimitetään Vanhaksi
Kalevalaksi, on jaettu 32 runoon, joissa on yhteensä 12,078 säettä.

Mutta eipä vielä ollut Suomen kansan eepos lopulliseen

muotoonsa valettu. Ennenkuin vanha Kalevala oli ilmestynyt, lähti
Lönnrot taaskin keräysmatkalle Repolan ja Uhtuan puolelle. Saalis
oli siksi runsas, että täytyi ajatella eikö olisi mahdollista joskus
vieläkin eeposta laajentaa uusilla aineksilla. Lönnrot oivalsi että oli
juuri nyt pelastettava häviämäisillään olevat muodot ja että juuri
hänen elämäntyökseen oli suotu keräily ja yhteen sommittelu.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta saamallaan matkarahalla läksi
hän syyskuun 16 p. 1836 kaikkein pisimmälle keräysmatkallensa,
toverinansa aluksi ylioppilas J.F. Cajan. Kahdeksan kuukautta hän
kierteli pohjoisia perukoita aina Kuolan niemimaalle ja Inariin saakka.
Kuukauden päivät Kajaanissa viivyttyänsä hän taas lähti puoleksi
vuotta samoilemaan Vuokkiniemen, Repolan, Enon, Liperin, Kiteen
kautta Sortavalaan ja etelä-Savon kautta takaisin. Ja runoja
molemmilla matkoilla kertyi paljon. Etenkin lyyrillisiä lauluja oli
Suomen Karjalassa.

Saaliin järjestämiseen hän ryhtyi heti matkoilta palattuansa.

Lyyrillisistä runoista hän ensiksi toimitti kokoelman, joka vuonna
1840 ilmestyi nimellä Kanteletar. V. 1842 seurasi sitä »Suomen
kansan Sananlaskut» ja 1843 »Suomen kansan Arvoitukset».

Nyt oli Lönnrotin mielestä saatu talteen ja julkisuuteen kaikki

tärkein kansanrunous ja hän päätti sen jo heittää ryhtyäkseen
sanakirjatöihin sillä sellaisesta oli kipeä tarve. Sanakirja-ainesten
puhtaaksikirjoittajaksi otti hän Kajaaniin ylioppilas Taneli
Europaeuksen. Tämä lähti Karjalaan sanoja ja runoja keräilemään
kesällä v. 1845. Ylioppilas sattuikin Ilomantsissa saamaan käsiinsä
taitavia runolaulajia ja niinpä vielä kerran Lönnrotin huomio kääntyi
kansanrunoihin. Ja Europaeus piti huolen siitä ettei uusia aineksia
puuttunut. Hän teki matkan toisensa perään, kulkien Vienan meren
ja Laatokan väliä ristiin rastiin, tuoden aineksia aivan uusilta alueilta,
kuten Salmin kihlakunnasta, Karjalan kannakselta ja Inkeristä.

Europaeus oli läpi elämänsä rauhaton haaveilija, jonka mielessä

häämötti suuria päämääriä. Ennen uuden Kalevalan ilmestymistä
ponnisti hän kaikki voimansa ja jätti lukunsa yliopistossa kesken,
kerätäksensä eepokseen aineksia. Puolet kaikista siihen kertyneistä
lisistä onkin hänen muistiinpanoistansa otettuja.

Lönnrot keräsi runoja kaikkiaan n. 2,100 numeroa, Europaeus n.

2,800, niistä kumminkin kaksi ja puoli sataa vasta uuden Kalevalan
ilmestymisen jälkeen v. 1853 muistiinpantua. Europaeuksen
kehotuksesta varusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura v. 1846
ylioppilas A.E. Ahlqvistin Suomen Karjalaan runoja keräämään.
Ahlqvist kulki Ilomantsin, Korpiselän ja Jaakkiman tienoot.
Tammikuussa v. 1847 lähetti mainittu seura taas ylioppilaat Z.I.
Sireliuksen ja Fredrik Polén'in keräysmatkalle. He kulkivat laajalti
etelä-Savoa ja Suomen Karjalaa, tuoden mukanaan n. 450 numeroa
kansanrunoutta.

Seuraavana kesänä kulki maisteri H.A. Reinholm Europaeuksen

kera
Inkerissä; saman vuoden lopulla teki Reinholm ylioppilas K.M.
Forsberg seuralaisenaan uuden retken Karjalan kannakselle.

Uusia aineksia siis kertyi. Vuoden 1847 alussa ryhtyi Lönnrot

uuteen Kalevalan laitokseen käsiksi. Hän sai paitsi äsken mainittuja
keräyksiä käytettäväkseen A.J. Sjögrenin sekä M.A. Castrénin
kokoelmat. Ensin poimi Lönnrot kaikki samaa asiaa koskettelevat
toisinnot ja kirjoitti ne asianomaisiin paikkoihinsa. Kokonainen vuosi
kului, ennenkuin hän saattoi ryhtyä uuden laitoksen tekstiä
yhtenäiseksi valamaan. Menetelmätapa toimittajalla oli vielä sama
kuin ennenkin. Järjestetyn, yhtenäisenä juoksevan esityksen, jossa
Suomen kansa itse kuvaa entistä elämäänsä, ajatustapaansa ja
tapojansa, tahtoi hän saada hajallaan olevista runoista esille. Vaikka
hän punoi yhteen eepillisiä, lyyrillisiä ja loitsurunoja, luuli hän niiden
alkuaan kuuluneenkin yhtenäiseen kokonaisuuteen. Hän ei tullut
ajatelleeksi, ettei hän täten ollut vain kokoonpanija, vaan myöskin
samalla tavallaan luova runoilija, samassa merkityksessä kuin
parhaat runolaulajat. Suunnitelmistaan ensimäisiin eepoksen
luonnoksiin ennen vanhan Kalevalan ilmestymistä hän sanoo: »Mitä
Kalevalan runojen järjestämissuunnitelmaan tulee, niin ei minulla
ollut muuta suunnitelmaa siihen aikaan kuin saattaa kaikki runot,
joita on Väinämöisestä, Ilmarisesta, Pohjolasta, Kalevalasta,
jonkinlaiseen parempaan yhteyteen kuin missä ne olisivat olleet, jos
kukin olisi käsitelty erikseen.» Lönnrot käsitti Kalevalan runoilla
olevan jonkunlaisen yhtenäisen alkuperäisen ytimen, joka oli muka
itse tapausten aikana eläneiden sepittämä. Aikojen vaihtuessa
keksittiin lisäpiirteitä ja lopulta muka hajosi tuo yhden ihmismuistin
säilytettäväksi liian laaja runo moniin yksityisiin laulelmiin. Ja näiden
laulujen yhtenäisyys sekä se järjestys, jossa ne nykyaikana lauletaan
oli jo käynyt sekavaksi. Edelleen selvittää hän itse v. 1849
Litteraturbladissa käsitystänsä runoista seuraavasti: »En voinut pitää
toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin
molemmat syntyneiksi siitä halusta mikä jokaisella on asettaa
tietonsa johonkin järjestykseen, ja joka sitten, laulajien yksilöllisen
esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei
yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen
paljouteen nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin
useimmilla laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne
parhaiten toisiinsa sopivat — tai, puhuakseni runon sanoilla:

Itse loime loitsijaksi,

Laikahtime laulajaksi,

s.o. pidin itseäni runolaulajana, yhtä hyvin kuin hekin.»

On kiistelty siitä, onko lopullisesti Suomen kansa vai Lönnrot

katsottava Kalevalan tekijäksi. Ja vaikka Lönnrot ei mitään työstään
ole salannut, kaikki käyttämänsä käsikirjoitukset ja luonnokset hän
on tarkalleen säilyttänyt, niin on tätä kysymystä sittekin joskus
pidetty kaikesta selvyydestä huolimatta hieman hämäräperäisenä.
Vastaus on kumminkin sangen selvä. Kalevalaa ei Lönnrot ole
kokoonpannut minään tiedemiehenä tai estetikkona, vaan
kansanomaisena runolaulajana. Tämä runolaulaja oli vereltään
suomalainen, sukuperältään kuului hän syvien rivien tasa-arvoiseen
rahvaaseen, jonka henki ja elämänkäsitys noista runoista puhuu.
Lapsuutensa ja ne vuodet, jolloin hän runoja seuloi, eleli hän
enimmäkseen kansan keskuudessa. Runolaulajasta eroo hän tosin
siinä, että häilyvän muistin apuneuvona käytti muistiin kirjoittamista,
joten hänelle kävi mahdolliseksi perehtyä kuinka moniin tuhansiin
runotoisintoihin tahansa. Mutta hän lueskeli kirjaanpanoja sittemmin
niin, että osasi suuren osan ulkoa ja voi muististaan tarpeen tullen
kokoonpanossaan soinnuttaa lisäsäkeitä aivankuin oikea
runolaulaja. Hän tosin tasoitteli toisintojen kieltä, joka oli mitä
erilaisinta aina eri paikkakuntia myöten ja samaten korjaili
runomitallisia virheitä, mutta omaa murrettaanhan jokainen
runolaulajakin käytti, oman paikkakuntansa sanat niihin sovitti,
huolimatta siitä, että oli laulut ehkä vieraalla murteella oppinut.
Lönnrot otti parhaat kohdat kaikista käytettävänä olevista toisinnoista
ja liitti säkeitä, jopa kokonaisia kuvauksia aivan muista yhteyksistä.
Mutta niinhän tekivät myös runolaulajat, hekin voivat paisuttaa
runoaan loitsuilla, lyyrillisillä aineksilla, sananlaskuilla j.n.e. Siten
saattoi koko runon juonikin eri laulajilla tuntuvasti muuttua. Mitään
aivan omasta päästään ei Lönnrot tahtonut Kalevalaan lisätä. Mikäli
mahdollista käytti hän aina kansanrunon säkeitä, joku yhdistävä säe,
siinä kaikki, mitä Lönnrot varsinaisesti omiaan on pannut. On
merkillistä, että etevimmät runonlaulajat olivat kehnoja tekaisemaan
aivan omantakeisia runoja, joissa olisi täytynyt soinnuttaa uusia
säkeitä. Mutta miltei yhtä kehno oli Lönnrot siinä taidossa; sen
näemme niistä yrityksistä, joissa hän joskus koki vanhalla
runomitalla omiansa laulella. Se ei luonnistu kumpaiseltakaan.
Lönnrot oli vain siinä suhteessa edellä runonlaulajia, että hänellä oli
valtava varasto runoja ja kehittyneempi maku valita ja sommitella
aineksia. Paraskaan runolaulaja ei olisi voinut saada kokoon
yhtenäistä eeposta. Siihen tarvittiin myös muualta saatu esikuva
sekä kirjoitustaito. Tuon ajatuksen sai kokoonpanija etupäässä
Homeeroksesta.

Vuonna 1849 ilmestyi tuo uusi Kalevalan laitos. Se on jaettu 50

runoon, joissa yhteensä on 22,795 säettä. Järjestykseen nähden
seurataan siinä pääpiirteissään edellistä laitosta, paitsi siinä että
Väinämöisen ammunta tapahtuu maailman luomisen jälkeen ja että
väliin on, sovitettu maan kylvö ja Aino-runo.

Siinä suhteessa Kalevala on eepoksena ainoa laatuaan, että askel

askeleelta voidaan seurata sen syntyhistoriaa. Näemme miten
harvoista sivistyneistä parhaat miehet keräsivät runoja, miten
Porthanin ajoista asti toisintoja sommiteltiin yhteen, ja juuri
otollisimpana aikana ilmestyi mies, jota nuo runot niin viehättivät,
että hän ne kansalleen lauloi uudelleen yhtenä jaksona, ja siten loi
parhaan ja omintakeisimman henkisen tuotteen, mitä meillä
toistaiseksi on ollut maailmankulttuurille tuoda.
KALEVALAN RUNOJEN LAULAJISTA

Esittänyt Väinö Salminen

Niistä laulajista, joiden runoista Kalevala on koottu, sopii sanoa

kuin
Antero Vipusesta, että jo:

»Haapa kasvaa hartioilla,

Koivu kulmilla ylenee,
Otsalla oravikuusi,
Havuhonka hampahilla.»

Laulut elävät, mutta unohduksiin on jäänyt, mitkä kuuset Karjalan

kalmistoissa suojaavat niitä kumpuja, joiden alla lepää se polvi, joka
Kalevalan lauloi. Eivätkä vain laulajain haudat ole unohtuneet,
hämärään on jäänyt useimpien elämäntarinakin. Ei ole monestakaan
senaikuisesta runolaulajasta tarkkaa kuvausta, joku pikkupiirtonen
vain, siinä kaikki. Tunnustetaan kyllä ettei »mahti jouda maan
rakohon», mutta mahtajat on kalmistoihin lapioitu muistelmitta ja
muistomerkeittä. Ja nyt on jo myöhäistä selvitellä miten tuo mennyt
sukupolvi saloillaan eleli, ajatteli ja unelmoi. Mielikuvituksen
kudelmia heistä kyllä saattaa luoda, mutta utukuvahan on vain
utukuva.

Siihen vähäänkin, mitä runonkerääjät varsinaisista Kalevalan

laulajista ovat kertoilleet, on kumminkin tutustuttava, sillä voihan
rakkaan vainajan pieniäkin peruja hartaudella katsella.

Kalevalan laulajia muistellessa olisi oikeastaan otettava huomioon

heidän kotiseutunsa ja sen olot, sillä ympäröivä luonto ja eri
paikkakuntien erilaiset tavat ovat lauluihin ja laulajiin leimansa
painaneet. Kalevalan runo ei ole kenenkään yksilön työtä. Paikkansa
pitävät inkeriläisen laulajan sanat:

Ei oo virret teillä tehty,

Ei oo teillä eikä meillä,
Virret on tehty ennen teitä,
Ennen teitä, ennen meitä,
Virret on kaikelle kylälle.

Etsiessämme niitä miehiä, joiden suussa oli suuri tieto, kuljemme

laulun maita etelästä pohjoiseen.

Eteläisin Kalevalan runojen laulualue on Viron-maa. Tietysti eivät

Virossa muistiin pannut runot vaikuttaneet Kalevalan kokoonpanoon,
sillä Lönnrotilla ei noita siihen aikaan sangen vähän huomioon
otettuja virolaisia runoja ollut käytettävänään. Vanhaa Kalevalaa
varten ei ollut edes Inkeristä yhtään toisintoa saatavissa. Ja vähältä
piti etteivät Inkerin rikkaat runoaarteet myöskin uudesta Kalevalasta
jääneet pois. Vasta 1847 keksi näet Europaeus, että sielläkin viljeltiin
runolaulantaa ja toi sen sekä seuraavan kesän matkoiltansa
Lönnrotin käytettäväksi useita satoja Inkerin runoja. Mutta ehkä
ainiaaksi on jäänyt unhoon niiden laulajain nimet, jotka hänelle sekä
Reinholmille lauloivat. Sen vain tiedämme, että miltei kaikki taitavat
laulajat olivat naisia.

Siihen aikaan olivat Inkerin olot synkkiä. Kruunun ja aatelin

maaorjina saivat talonpojat päivätöissä raataa ja jos vapautta
hieman sai ja mies tahtoi rahaa ansaita, lähti hän »isvossaa»
ajamaan Pietariin, sillä siellä pääkaupungin loistossa kotoinen orjuus
ehkä vähemmän muistui mieleen. Näiden orjien ja ajurein vaimot
ovat laulelleet syvällisesti vaikuttavat Kullervon runot, heidän
huuliltaan saatiin muistiin monta lyyrillistä kohtaa Kalevalaan, mutta
muita muistoja heistä ei olekaan kuin nuo laulut, jotka he »heittelit
heläjämähän».

Inkerin runoalueen katkaisee nykyaikoina Pietari venäläisine

ympäristöineen. Mutta jo aivan Nevajoen pohjoispuolelta alkaa taas
suomalais-asutus ja tämän n.s. Karjalan kannaksen kansakin on
laulanut Kalevalaan. Tiedetään, että Toksovan, Vuoleen,
Uudenkirkon tienoilta Europaeus ja Reinholm v. 1847—48 toivat
satoja runoja, joita etenkin eukot lauloivat, mutta laulajien nimiä eivät
kerääjät mainitse, vaikka Europaeus muuten leikkisästi kuvaakin,
miten herännäiseukoille sai sanaa selvitellä ennenkuin he suostuivat
runojaan ilmaisemaan. Koko Karjalan kannakselta emme siis voi
nimittää ainoatakaan laulajaa, jonka runoja olisi Kalevalassa.

On siis jätettävä tämä tasainen, hiekkaperäinen kaistale. Ei siksi

ettei Laatokan länsirannalla olisi ollut merkitystä Kalevalan runojen
kehitykseen nähden ja eteviä runolaulajia — täältähän vielä 1890
tienoilla keksittiin laulaja, Larin Paraske, joka taisi toistatuhatta laulua
— mutta siksi, että niiden nimet ja hahmot, jotka saivat kunnian
laulaa Kalevalaan, ovat häipyneet tietymättömiin kuin Laatokan
salaperäiset kangastukset.
 Kuljemme kovia kokenutta lahjoitusmaata pohjoista kohti, laakeat
kankaat muuttuvat Laatokan pohjoispuolella vähitellen metsien
peittämiksi kukkuloiksi ja vuoriksi. Varsinainen Karjala erämaineen
alkaa, ja samalla tulemme niille maille, joilta Kalevala pääasiallisesti
on kerätty.

Aivan Savon ja Karjalan rajamailla, Kesälahdella, tutustui Lönnrot

jo aivan ensimäisellä matkallaan v. 1828 Viitalassa melkoisen
taitavaan runolaulajaan, kuudennusmieheen Juhana Kainulaiseen.
Sanottavasti muita tietoja kuin Lönnrotin antamat ei tästä laulajasta,
jonka virsiä on tallella 57, ole — kuolleen mainitaan hänen
parikymmentä vuotta senjälkeen kuin runonsa antoi Kalevalaan. Kun
kerääjä tuli sunnunt. kesäk. 8 p: kylään, oli Kainulainen tukinuitossa
Puhoksen sahalla. Annan Lönnrotin itse kertoa tästä tapaamisesta:
»Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon
kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen
äidin ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys teki
kumminkin odotuksen tavallista vähemmän ikäväksi. Päinvastoin,
minua huvitti selittämättömällä tavalla siinä metsässä käveleminen,
jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli lukenut rukouksiaan
metsän jumalille. — — Vanha Kainulainen näet oli aikoinaan ollut
seudun parhaita metsämiehiä ja hänen metsästäjä-onnensa riippui
ajan taikauskoisen luulon mukaan osaksi metsänjumalien suosiosta,
joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä
laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle
pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää
pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti
pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten
palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat
painuneet hänen muistiinsa.»
 Tiistai-iltana Kainulainen palasi kotiin, mutta vasta seuraavana
torstaina ja perjantaina oli hänellä aikaa laulaa runojansa. Suurin osa
niistä oli metsämiehen lukuja, mutta oli joukossa kertovaisiakin
runoja.

Suistamon salokyläläisistä sai usea kunnian antaa runojansa

Kalevalaan. Lähellä Jänisjärven itäistä rantaa, Laitoisten kylässä,
tapasi Polén v. 1847 »virsikkään eukon», nimeltä Riitta, josta antaa
kuvauksen. »Eräässä alhaisessa pirtissä», kertoo hän, »löysin eukon
värtinätä vääntämässä. Eukko vähän ensiksi epäili ruveta laulamaan
vieraalle, tuumien: 'Jos tuosta mikä tulee; papit sanovat tämmöisistä
lauluista synninkin tulevan, mut teille tulkohon se; kolmatta
kymmentä vuotta on siitä, kun enemmin osasin ja lautoinkin näitä,
annan mitä maltan.' Vaikka hän nyt näin jo kotvan oli antanut
laulunsa unohtukselle, niin oli hänellä kuitenkin äijä vieläki muistissa.
Toinenki laulu, senni seitsemän sananlaskua, puheen-parta ja
arvoitusta oli eukon päässä vieläki. Pistäen niitä omiin ja muiden
pubeihin, nauratteli hän kaikkia. Niitä oikein vanhan kansan ihmisiä
oli hän, niin näyltään, käytöksilleen kun puheilensaki. Leikkisä ja
sukkelaki lauseissaan oli hän; vaan hyvin hellä luontonen ja
sydämminenkin. Muistan kuin kyyneleet oikein karpaloissa valuivat
eukon silmistä, jotain surullista laulaessa. Omat vaiheensa oli
eukolle ollut; lauluissa, joita oli omiakin tekemiänsä, muistuivat ne
hänelle mielehen ja tuottivat itkun silmihin.» Edelleen kertoo Polén,
että Riitta oli syntyisin Ilomantsista ja siellä lapsuutensakin viettänyt,
kunnes joutui miehelään ja siten kreikanuskoisen miehen kera, itse
ollen luterilainen, Jänisjärven rannalle. Omiin vaiheisiinsa oli hän
sovittanut huoltenalaisen valitusvirsiä ja omaksunut ne sitte niin että
luuli ne aivan kokonaan itse sepittäneensä. Riitta oli taitavin kaikista
Polénin tapaamista runolaulajista, neljättä vuorokautta yhteen toviin
kesti muistiin kirjoittamista ja iltaisin laulelivat samassa pirtissä
nuoret ja rahvaan iloksi helskytteli eräs talossa asuva suutari
kannelta.

Muutaman virstan verran pohjoisempana Jalovaarassa lauloi Z.

Sireliukselle samana vuonna 66-vuotinen Iivana Hätinen. Häntä
nimitettiin tavallisesti Riihi-Iivanaksi, senvuoksi, että hän oli erään
kauppiaan riihenlämmittäjänä.

Jänisjärveltä itään mennessä, Loimolan Lytsyssä, eleli

Europaeuksen Suistamon halki matkustaessa v. 1845 muutamia
hyviä laulajia. Paras niistä oli Ondrei Sotikainen. Kotipitäjässään
pidettiin häntä seudun laulutaitoisimpana, ja moni myöhempi
runoniekka kertoi juuri häneltä runoja oppineensa. Yhteensä saneli
hän kerääjälle n. 22 runoa, niiden joukossa runon maailman
luomisesta, Lemminkäisestä, kilpalaulannasta y.m. Europaeuksen
Lytsyssä käydessä oli hän n. 58 ikäinen.

Shemeikkassa tutustui Europaeus useihin ukkoihin, »Karjalan

henkiseen aateliin» Shemeikkoihin, joiden taitoa lähiseudun kansa
kuulutteli. Esi-isän Semanan sanotaan olleen Repolan tienoilta
kotoisin. 1600-luvulla hän muutti kolmen pitäjän (Suistamon,
Suojärven ja Korpiselän) rajojen yhtymäkohtaan. Hänen
rakentamansa talon tienoille syntyi vähitellen kylä. Tämä kanta-isä
oli mahtimies, mutta pojasta, Miihkalista, tuli isäänsä suurempi.
Tarina kertoo, että hän kävi salaperäistä viisautta oppimassa n.s.
»Tuli-Lapissa» meren takana ja sieltä muka oli kotoisin perintönä
käypä loihtijalahja. Kerääjän ensi kertaa kylässä käydessä, edusti
sukua kaksi tietäjää: Jaakko Hilipoff ja Iivana Shemeikka. Monet
tarinat tiesi kansa vielä jälestäpäin kertoilla Jaakonkin taika- ja
loihtijamahdista. Miehen luonne ei muuten ollut parhaimpia,
nuorempana lienee varastellutkin, ja pitkin elämäänsä hän oli iloinen
elostelija.

Ryhdikkääksi ja reippaaksi sanotaan Jaakkoa, mutta toinen veli

Iivana lienee ollut vielä vankempi, oikea jättiläinen kooltaankin. Hän
oli rohkea metsänkävijä, joka ei peljännyt otteluja kontion kanssa.
Metsästäjänä harrasti hän etupäässä metsämiehen lukuja ja loitsuja,
mutta taisi jonkun kertovaisenkin runon.

Muista Shemeikan runoniekoista mainitsen vain veljekset Iivana ja

Ondrei Ivanoffin. Heitä laulatti niinikään Europaeus. Ondrei oli taitava
runolaulaja miehuudenpäivinään. Ikää ukolla riittikin, oli syntynyt v.
1809, toisten tiedonantojen mukaan jo varemminkin ja kuoli vasta
kesällä 1906.

Siirtyessämme pohjoista kohti Kalevalan laulajien etsinnässä,

Kuikan kylään, Suistamon ja Korpiselän rajamailla, voimme mainita
David Issakaisen, joka silloin kuin Europaeus hänen runojaan uteli
oli 49 vuoden ikäinen. Issakainen lauloi yksitoista runoa ja loitsua,
vaimonsa Palaga Torstoinen oli miestänsä taitavampi laulaja ja antoi
ehkä useamman virren kirjaan.

Korpiselän Tolvajärvellä eleli Vornasten metsästäjä- ja laulajasuku.

Siitä kerrottiin, että »suuren sodan aikana» Ilomantsin puolelta rajan
takaa oli muuttanut kolme veljestä asumaan Tolvasjärven saareen.
Tästä suvusta nousi tietäjä Kassi Vornanen, joka tarinan mukaan
hänkin meni »tulilappalaisilta» loihtuja ja runoja oppimaan. Tämän
pojalta Iivana Vornasella kirjotteli Europaeus joukon runoutta.

Korpiselän saloilta itään päin olevalla Suojärvellä on osuutensa

uuden Kalevalan lauluissa. Laulajista vain on ylen niukalti tietoja. O.
Relander, joka myöhemmin oli selkoa ottamassa seudun
runoniekoista kertoo tavanneensa Borissan Onton, joka
Europaeukselle lauloi; »tässä tuvassa kirjutteli», ukko kyyneliin
heltyneenä muisteli.

Suomen Karjalan pohjoisimmassa päässä Ilomantsin Mekrijärvellä

on elellyt taitavin suomenpuolisista Kalevalan laulajista, Simana
Sissonen. Julius Krohn sanoo, että Sissonen »kohoaa niinkuin
honka viidakossa kaikkein suomenpuolisten runontaitajien yli, niin
hyvin osaamiensa runojen luvun kuin myös täydellisyyden kautta».
Isiltä perittyjä olivat Sissosenkin runot; kotiseudun laulutapaan ne on
sommiteltu, mutta niissä on sittekin tuntuvasti laulajan omaa, joka ne
tekee eläviksi ja kehittyneemmiksi kuin muiden paikkakuntalaisten
esittämät. Europaeus ja sitte Ahlqvist kirjoittivat niitä muistiin. Eri
kerroilla muunteli Simana runojansa, lisäten joitakin yksityispiirteitä.
Uusi Kalevala sai Simanan runoista tuntuvat lisät, etenkin hänen
laulamansa Sampo-runo on merkillepantava. Julius Krohn hänelle
antaa tunnustuksen: »Hän osaa useimmat loitsut, muutamista
parikin eri toisintoa; samoin olivat hänelle melkein kaikki Kalevalan
runot tietyt, luonnollisesti siinä vähemmän edistyneessä muodossa,
missä niitä Suomen puolella lauletaan. Monta hienoa, tosi runollista
piirrettä, joita ei Venäjän Karjalan laulajat tunne, on kuitenkin
painettuun Kalevalaan tullut Sissosen runoista.» Kaikkiaan
kirjoitettiin hänen runojansa muistiin 81 numeroa, joiden
yhteenlaskettu säemäärä on n. 4000. Muut senaikaiset Suomen
Karjalan runoniekat eivät pääse puoleenkaan tästä määrästä. Eipä
edes Vienan Karjalan laulajista kukaan runovaraston
monipuolisuuteen ja yksityisrunojen lukuun nähden voita häntä ja
vain Arhippa Perttunen säeluvussa pääsee Sissosen edelle. Simana
Sissonen oli syntynyt n. v. 1778 ja kuoli v. 1848.
 Sissosen sisar Iro oli miltei veljensä veroinen. Mentyään
miehelään joutui hän Ostronsaaren Veitsyrjän kylään, jossa
Europaeus häneltä pani paperille 78 runoa. Naisena ei Iro tietysti
harrastanut loitsuja ja pitkiä eepillisiä runoja, vaan lyyrillisiä lauluja.
Kerääjä oli mielestään luvannut hyvän päiväpalkan, puoli ruplaa
päivältä, mutta eipä hänellä ollut syytä tyytymättömyyteen. Kolme
neljä päivää hän näet sai olla tiukassa kirjoitustyössä, ennenkuin oli
saanut Iron virret paperille, mutta antaakin matkakertomuksessaan
Irosta sitte tunnustuksen, että oli Simanan vertainen, »ja häntä
parempaa eikä vertaistakaan löytynyt sen jälkeen».

Samalta pihamaalta kuin Sissoset on vielä kolmaskin laulaja,

nimittäin Simana Huohvanainen.

Kun Europaeus molempia kaimoja laulatteli, joutuivat nämä

sanakiistaan siitä kävikö Lemminkäinen Pohjolassa vai Päivölässä
häissä. Huohvanainen ei taitanut sanottavasti loitsuja, mutta
eepillisiä ehkä jonkun useammankin kuin Sissonen.

Vielä yksi ilomantsilainen runoniekka on mainittava, nimittäin

Arhippa Buruskainen. Tämä loismiehenä eläjä oli 1844 vuoden
kirkonkirjoihin merkitty »yli-ikäiseksi»; oli siis jo 65-vuotinen silloin
kuin Europaeus kävi paikkakunnalla ja kirjoitti häneltä 19 täydellistä
kertovaista runoa ja loitsua. Ahlqvistkin ennätti vielä seuraavana
vuonna saada talteen 5 ennen paperille panematta jäänyttä, mutta
vielä samana vuonna 1846 tämä mies, jota sitte vuosikymmenet
jälkeenpäin Venäjän puolella Himolassa rahvas nimitti ylimmäksi
laulajaksi, vetikin viimeiset virtensä.

»Oikeaksi laulajaksi» nimittää Lönnrot Koitereen järven rannalla

Kontiovaarassa 1838 tapaamaansa Mateli Kuivalatarta. »Siltä
yksinään kirjoittelin vanhoja lauluja 2 päivää», kertoo Lönnrot. Kun