Abasin edun toteuttaminen;

Maahanmuuttaja lapsen kohtaamisesta sosiaalityössä

Käytännöt 2
Laura Tainio

Harjoitusjakson tavoitteeni

Olen tehnyt harjoitusjaksoni loka-marraskuussa 2015 omassa työpaikassani Turun

lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijänä. Olen ollut nykyisessä työpaikassani kolme
vuotta jo ennen harjoitusjaksoa. Näinä kolmena vuosina on tapahtunut huomattavasti
muutoksia työn organisoinnissa, minun konkreettisissa työtehtävissä, työyhteisössä,
työpaikalla sekä lainsäädännössä ja ohjeistuksissa. Muutokset ovat olleet suuri osa työ-arkeani
ja ovat vaikuttaneet työpanostukseeni, työntekooni ja jaksamiseeni. Harjoitusjakson myötä
olen pyrkinyt kiinnittämään erityisesti huomioita asiakaslähtöisyyteen ja asiakkaan
kohtaamiseen työssäni. Asiakaslähtöisyyden pitäisi olla sosiaalityöntekijän tärkeimpiä
työvälineitä ja työn tavoitteena, mutta jää helposti kärsimään muutoksien, ajanpuutteen ja
kiireen takia. Työntekijän reflektointiin ja oma-arviointiin ei ole aikaa ja asiat hoituvat
rutiininomaisesti. Minun asiakaskuntani avohuollon sosiaalityöntekijänä koostuu
pääsääntöisesti lapsista ja nuorista, vaikka alaikäisten kanssa työskentelyssä vanhemmat tai
huoltajat lähes aina silti ovat mukana työskentelyssä. Harjoitusjakson tavoitteeksi asetin
itselleni ensisijaisesti kehittää asiakastyötä ja asiakkaan kohtaamista työssäni juuri lapsien ja
nuorien osalta.

Työnteossani kohtaan yhä useammin maahanmuuttajaperheitä, joiden kanssa minulla ei ole

yhteistä kieltä tai kulttuuria. Lastensuojelun suorittaminen maahanmuuttajaperheissä on
monesti hyvin erilaista kuin työ kantasuomalaisten kanssa koska maahanmuuttajien kanssa en
voi käyttää yhtä tärkeimmistä työvälineistäni, kieltäni. Joudun käyttämään tulkkia joka
kääntää sanani, mutta kääntääkö hän sanomani ja tulkitsevatko asiakkaat minua oikein?
Jouduin lisäksi opettelemaan uusia toimintamalleja asiakaskohtaamisissa, jotta tulkin
käyttäminen sujuisi mahdollisimman joustavasti. Haastavuutta tuo myös erilaisen kulttuurin
kohtaaminen samanaikaisesti vaikean asiakastilanteen kanssa.
Pyrin tavoitteeseeni reflektoinnin, oma-ohjaajan keskustelujen sekä kirjallisuuden kautta.
Pyrin myös pohtimaan tunteita, jotka ovat muodostuneet minussa työnteon aikana.
Lastensuojelun työssä on huomioitava että lastensuojelulle tyypillistä on puuttuminen
asiakkaan ja hänen perheen elämään samalla kun on kunnioitettava asiakkaan ihmisarvoa ja
itsemääräämisoikeutta aina kun se on mahdollista. Puuttuminen vieraan perheen elämään on
aina herkkä ja tunteita herättävä kokemus.

Lapsen näkeminen ja kuuleminen työnteossa

Mistä koostuvat sosiaalityön arvot?

Harjoittelujakson aikana tein työtä maahanmuuttajaperheen lapsen ”Abasin” (nimi muutettu)

kanssa, jota käytän asiakasesimerkkinä kirjoituksessani. Abasin perheessä oli suuria
lastensuojelullisia huolenaiheita kuten yhden vanhemman mielenterveys, taloudellinen tilanne
ja kummankin vanhemman puutteellinen vanhemmuus joka näkyi lapsien perushoidossa,
rajojen asettamisessa ja osittain lapsen laiminlyöntinä. Vanhemmille pyrittiin useampaan
otteeseen tulkin välityksellä selvittämään lastensuojelun näkökulma, ja syy miksi
lastensuojelu koki tarpeelliseksi puuttua perheen elämään. Vanhemmat kokivat silti
lastensuojelun väliintulon perheen elämään hyvin hämmentävänä. Maahanmuuttajaperheelle
oli osittain hyvin epäselvää mikä lastensuojelun tehtävä ja tarkoitus on ja miksi perheen
ulkopuolella olevalla taholla on oikeus sotkeutua perheen elämään. Lisäksi perheelle oli
epäselvää mitkä asiat Suomessa katsotaan herättävän lastensuojelullista huolta ja mihin
tavoitteisiin on pyrittävä. Näistä asioista yritettiin keskustella vanhempien kanssa, mutta
keskustelu oli jatkuvasti katkeavaa ja tuloksetonta. Vanhemmat eivät olleet millään tavalla
hankalia, mutta yhteisen kielen puuttumisen lisäksi asiakassuhteeseen vaikutti vahvasti
yhteisen kulttuurin ja elämäntavan puuttuminen, eikä päästy vanhempien kanssa
yhteisymmärrykseen siitä mitkä ovat lastensuojelullisia huolenaiheita tai mikä on lapselle
riittävän hyvä elämänlaatu.

Osasyy miksi vanhempien kanssa keskusteleminen tuntui haasteelliselta koin olevan että
tavoitettavissa oleva lapsen etu ja lapsen riittävän hyvä elämänlaatu, ovat joissain määrin
tiettyihin länsimaalaisiin arvomaailmoihin nojaavia. Lisäksi myös lainsäädäntö lapsen
asemasta on hyvin erilainen Suomessa kun perheen kotimaassa. Ilmari Rostila (2001) huomioi
artikkelissaan ”Tavoitelähtöinen sosiaalityö”, että kysymys sosiaalityön arvoista ei ole
neutraali ja tekninen asia. Rostilan mukaan arvopohdinnan taustana on joko moraalisia tai
poliittisia selityksiä, ja nämä ovat jo itsessään näkemyksiä oikeista arvoista ja etiikasta. Arvot
vaihtelevat elämäntilanteen, henkilöiden, ideologien ja taustojen mukana. Perheen
viranomaisverkosto oli hyvin laaja, ja työskennellessäni lapsen asioissa tein yhteistyötä
monen viranomaisen kanssa; kahden eri sijaispaikan henkilökunta (omaohjaajat,
sosiaalityöntekijä, sairaanhoitaja, psykologi yms), tulkki, opettaja, tukihenkilö, psykiatrinen
osasto (lääkäri ja sairaanhoitajat) sekä perhetyö. Eri viranomaisilla oli eri lähtökohdat johtuen
koulutuksestaan, taustoistaan sekä omista tavoitteistaan ja tunsin suurta turhautumista
yrittäessäni luoda ratkaisuja näin erilaisten näkemysten pohjalta. Rostila sanoo artikkelissaan
että, ”erilaisten arvojen ja normien tiedostaminen ja tietoisuus omista arvoista sekä eettinen
vastuunotto ovat ammatillisen sosiaalityön tärkein lähtökohta… arvojen tiedostaminen ja
eettinen pohdinta on ammatillisen sosiaalityön ydintä” (Rostila 2001, 23-25). Jouduin
työssäni perheen kanssa moneen otteeseen miettimään eettistä lähestymistapaa huomioiden
sekä perheen elämäntaustan, kulttuurin ja tilanteen, että omia käsityksiäni arvoista. Marjatta
Eskola (1981, 44) muistuttaa, että sosiaalityötä ei saisi perustaa vain arvoihin. Arvot
perustuvat uskovaraisuuteen, eikä arvoja voi osoittaa tosiasioihin perustuen oikeiksi tai
vääriksi. Siksi on tärkeää, että päätökset perustuvat tietoihin, eikä tietoja sekoiteta arvoihin.
Emme jakaneet perheen kanssa ainakaan kokonaan samaa arvomaailmaa, ja siksi minun
tehtäväni oli perustella ratkaisujani lapsen etujen tavoittelemista ja Suomen lastensuojelun
lainsäädännön avulla.

Yleisesti ottaen sosiaalityön arvoihin voidaan automaattisesti laskea kuuluvan käsitteet kuten
ihmisarvo, humaanisuus, solidaarisuus ja inhimilliset oikeudet (Raunio, 2004).
Lastensuojelun sosiaalityöntekijänä koin tärkeänä lapsen etujen tavoittelemista, mutta minulla
oli huomattavia vaikeuksia ymmärtää mikä itse asiassa oli lapsen etujen mukaista.
Aikaisemmin mainitut viranomaiset olivat sekä apunani että rasitteenani. Viranomaisten
lisäksi työskentelyyn kuului luonnollisesti lapsi ja hänen vanhemmat. Yksi vanhemmista oli
työskentelyn aikana ulkomailla, toinen vanhemmista ei mielenterveydellisistä syistä kyennyt
täysin tavanomaiseen keskusteluun. Koin sekä eettisesti että laillisesti haastavana tietää missä
määrin minun tulisi kunnioittaa tämän vanhemman itsemääräämisoikeutta liittyen hänen
lapseen, ja missä määrin minun tulisi rajoittaa vanhemman oikeutta viitaten vanhemman
huonoon mielenterveyteen.
Abasin kohtaaminen

Abasille keskusteleminen oli tilanteessa haastavaa lapsen nuoren iän huomioiden, ja koska
lapsella ja minulla puuttui yhteinen kieli. Tulkin kysyessä minulta ”haluatko että käännän
sanasta sanaan, tai niin että lapsi ymmärtää?” tunsin olevani hakotiellä. Koin kuitenkin
keskustelut lapsen kanssa hyvin tärkeiksi koska keskustelujen avulla lapsi palasi keskeiseksi
työskentelyssä. Lapsen kanssa keskustellessani opin että juuri lapsen kanssa tavanomainen
keskustelu ei välttämättä ollut paras keino selvittää lapsen kuulumisia tai hänen näkemyksiään
tai ajatuksiaan tilanteestaan. Maahanmuuttajaperheen lapsen kanssa yhteisen kielen puute
mahdollisesti jopa johti luovempaan kanssakäymiseen. Suoran keskustelemisen sijasta lapsen
kanssa piirrettiin, leikittiin ja pelattiin pelejä. Lapsen haastattelemisen sijaan päädyin lähinnä
käymään lapsen kanssa dialogia tai keskustelua, jotta saisin lapsen ylipäänsä puhumaan
minulle. Oma-ohjaajaltani sain myös ohjeita miten arvioida lapsen tilannetta muilla keinoilla,
muiden työntekijöiden kautta. Lapsi oli harjoitusjaksoni aikana sijoitettuna lastenkodissa,
joten sijaispaikan kautta minulla oli päivittäinen tieto lapsen kuulumisista ja tilanteesta.

Ruotsin sosiaalihallituksen raportin (Osedda… 1989, 11-12) mukaan sosiaalityössä on kolme

tasoa jotka toimivat esteinä lapsinäkökulman toteuttamiselle. Raportti on ilmeisen vanha,
mutta koen että samat kolme tasoa ovat edelleen näkyviä sosiaalityössä; 1) Organisaation
tasoon kuuluvat sosiaalityön ulkoiset määrittävät tekijät kuten resurssit, säännöt, rutiinit sekä
lastensuojelun edellytykset ja olosuhteet. 2) Vuorovaikutustaso, johon kuuluu se mitä
tapahtuu tai ei tapahdu työyhteisön ilmapiirissä, asiakassuhteessa, työnjohtamisessa jne. 3)
Henkilökohtainen taso, joka liittyy sosiaalityöntekijän omiin tunteisiin ja uskoon omiin
kykyihin. Lapsen tilanne osoittautui työskentelyn aikana haasteelliseksi monella tavalla, kuin
myös oma työskentelyni lapsen kanssa juuri näiden raportissa esitettyjen esteiden takia. Lapsi
olisi tilanteensa takia tarvinnut paljon enemmän aikaa ja tukea, mitä minä sosiaalityöntekijänä
pystyisin muiden töitten ohella hänelle järjestämään omasta ajastani. Ennen harjoitusjakson
alkamista lapsi joutui sijoitukseen, joka johti perhetyön lopettamiseen, koska katsottiin että
organisaation sääntöjen mukaan ei työtä lapsen kanssa ollut syytä jatkaa ilman vanhempien
läsnäoloa. Perhetyön tehtävänä on tehdä kotiin suuntautuvaa perhetyötä. Lapsi jäi
erityistilanteessaan väliinputoajaksi, eikä hänelle ollut sopivia, organisaation mukaisia
palveluja.
Työtunteet

Kyösti Raunio tuo esille (2004) että ristiriitaiset tilanteet ovat työntekijälle usein raskaita.
Nämä tilanteet voivat olla esimerkiksi ne, jossa sosiaalityöntekijän ja muiden viranomaisten
mielipiteet eivät kohtaa. Ristiriitainen tilanne sosiaalityöntekijälle näkyy myös asiakkaan
edun suojelemisessa ja yhteiskunnallisen tehokkuuden ja hyödyn toteuttamisessa.

Haastetta työtehtävässä lisäsi vielä omat tunteeni jotka lapsen tilanne minussa herättivät.
Gustaf Molander (2004) vakuuttaa että työntekijän tulisi tuntea tietyllä tavalla ollakseen
työssään hyvä. Molander jatkaa pohtimalla että on olemassa toivottuja, ja ei-toivottuja
työtunteita. Molanderin mukaan toivotut tunteet lisäävät työmotivaatiota, mutta liikatunteilu
voi heikentää työsuoritusta. Käyttäen Molanderin ajatusta toivotuista tunteista haluan
erityisesti tuoda esille haluni toimia lapsen edun mukaisesti, johon liittyi vahvasti hänen
asioiden järjestäminen, hänen kulttuurin ja taustojen ymmärtäminen, sekä hänen kuuleminen.
Lapsen tilanne herätti samalla minussa ajoittain mm. ahdistusta, surua ja epätoivoa. Raskain
tunne oli kaikesta huolimatta oma syyllisyyden tunne joka liittyi tekemiini päätöksiin
esimerkiksi lapsen ja vanhempien tapaamisien rajoittamisesta, sekä lapsen suruun ja
haurauteen. Koin haastavana selvittää lapselle ja vanhemmalle tulkin välityksellä tapaamisten
rajoittamisen liittyvän vanhemman mielenterveysongelmiin. Huono omatunto seurasi mukana
työssä ja joskus myös työstä kotiin. Illalla kun menin nukkumaan saattoi tulla mieleen
tilanteita palavereista ja keskusteluista, joissa olisin voinut toimia toisin, tai ainakin kohdata
asiakasta paremmin. Koin riittämättömyyden tunnetta asiakaskohtaamisissa (lapsi ja
vanhemmat) esimerkiksi koska jatkuvasti huomasin että vanhemmat eivät ymmärtäneet miksi
heidän perheen asiassa toimittiin tietyllä tavalla, eikä mielestäni varsinaista luottamussuhdetta
heidän ja minun välillä siksi voinut syntyä.

Työn eettinen tavoite ja keinot onnistumiseen

Aulikki Kananoja, Martti Lähteinen ja Pirjo Marjamäki tuovat esille, kirjassaan Sosiaalityön
käsikirja (2011) että jokaisen ihmisarvon kunnioittaminen merkitsee että työn tavoite on
asiakkaan aito kokemus ihmisarvon säilyttämisestä ja siitä että hän on tullut kuulluksi, ja
osallistunut oman tilanteensa käsittelyyn. Tilanteissa joissa asiakkaan ja sosiaalityöntekijän
näkemykset eivät kohtaa, ja sosiaalityöntekijän on ryhdyttävä interventioon asiakkaan
toiveesta huolimatta on haastavaa luoda asiakkaalle tunne siitä että häntä on kuultu. Avoin
keskustelu asioista, kulttuuritaustojen tunteminen ja ymmärtäminen ja huomioon ottaminen
on työn onnistumisen kannalta välttämätöntä, sekä se että asiakkaalle voidaan tarjota
riittävästi aikaa.

Työpaikkani viihtyvyyden puute, sekä virastomaisuus loi myös esteitä lapsen kohtaamiselle.
Lapsen kohtaaminen sujuikin osittain paremmin hänen sijaispaikassaan lastenkodissa kun
toimistollani. Organisaation sääntöjen mukaisesti minulla ei ollut lupaa tavata lasta muualla
kuin hänen kotonaan, sijaispaikassa, koulussa tai omalla työpaikallani. Ajoittain mietin että
asioista keskustelu esimerkiksi ulkona pallon potkimisen ohella olisi sekä lapselle että
työntekijälle mieluisampi tapaaminen kuin tapaaminen kolkossa työhuoneessa
sosiaalitoimistossa.

Yhteenveto, tavoitteisiin pääseminen

Keskeisenä tavoitteena harjoitusaikanani on ollut kehittää työskentelyäni erityisesti

maahanmuuttajalapsien kohtaamisessa. Mitkä asiat toimivat, mihin minun tulisi lisätä
huomiota. Harjoitustyön aikana pohdin erityisesti edellytyksiäni saada lasta mahdollisimman
paljon näkyväksi osaksi työprosessia, sekä kuulla häntä ja toimia lapsen edun mukaisesti. Jo
lainsäädäntö vahvistaa, että lapsen tulee olla mukana häntä itseään koskevassa työnteossa,
niin kuin se hänen ikää huomioiden on mahdollista. Maahanmuuttajalapsen kohtaamisessa
minulta puuttui luonnollisesti lapsen kanssa yhteinen kieli. Yhteisen kielen puuttuminen,
huolimatta siitä että minulla oli tulkki käytettävissä, loi etäisyyttä minuun ja lapseen ja koin
että minun oli keksittävä uusia tapoja kohdata lapsi. Käytin avukseni leikkejä, piirtämistä, ja
pelejä. Uskon, että saavutin osittain tavoitteeni kehittää asiakaskohtaamis- tilanteita koska
tunsin luovani siteen lapseen. Myös vanhempien suhteen koin lähestyväni tavoitetta, koska
minulla oli harjoitusjakson lopussa tunne, että vanhemmilla oli parempi käsitys Suomen
lastensuojelusta ja sen tavoitteista.

Käytin tavallista enemmän aikaa Abasin ja perheen tutustumiseen. Pyrin perehtymään

perheen kulttuuriin sekä taustoihin, jotta paremmin kykenisin ymmärtämään perhettä ja tehdä
perheen kanssa antoisaa työtä. Tämän tein keskustelemalla perheen kanssa, kirjallisuuden
avulla, sekä ottaen yhteyttä yhteistyökumppaneihin joilla oli maahanmuuttaja työstä
kokemusta. Koin runsaan ajankäytön tähän perheeseen olevan välttämätön tavoitteiden
luomiseksi, mutta tämä oli samalla haastava koska aikaa täytyi ottaa toisista työtehtävistä.
Harjoitusjakson itse asetetut tavoitteeni, asiakaslapsen kohtaaminen, on eettisesti ja
lainsäädännöllisesti hyvin tärkeä osa työtäni. Asiakkaan tulisi olla läsnä häntä koskevassa
työprosessissa ja tietoinen työprosessin eri vaiheista, sekä työnteon tavoitteista. Asiakkaan
tulisi ymmärtää miksi toimenpiteisiin ryhdytään, vaikka hän ei välttämättä olisi asiasta samaa
mieltä. Tilanteissa joissa en kyennyt kohtaamaan lasta ja hänen perhettään riittävän hyvin
luottamussuhdetta ei asiakasperheeseen välttämättä syntynyt, mikä pahimmissa tilanteissa
hankaloitti yhteistyötä ja oli esteenä työn tavoitteiden toteuttamisessa. Tilanteet jossa lapsen
toive ja etu eivät kohdanneet johtivat helposti jopa ns. lukittuihin tilanteisiin joissa oli
mahdotonta päästä eteenpäin, jos asiakas ei ymmärtänyt työn prosessia ja tavoitetta.

Koen vahvasti että organisaation ohjeet ja määräykset, sekä lainsäädäntö toimivat ajoittain
myös lapsen edun vastaisesti, ja johtivat siihen että asiakas ja työntekijä joutuivat henkisesti
koville. Sosiaalityöntekijänä noudatan organisaation ohjeita sekä lainsäädäntöä toteuttaessani
työtäni. Tämä luo puitteet työskentelylleni, ja tekee osittain työni mekaaniseksi, vaikka itse
pyrin asiakaslähtöiseen työntekoon. Ensisijaisena esteenä hyvälle työnteolle voidaan pitää
jatkuvaa ajanpuutetta. Havainnoin, että puhuin useammin asiakkaista, kun asiakkaille. Lisäksi
koen että sosiaalitoimistossa pitäisi olla lapsiystävällinen tila, joka ei koostu virallisesta
toimistohuoneesta vaan jossa lapsen aidosti voi kohdata. Koen myös että me lastensuojelun
sosiaalityöntekijät tarvitsemme enemmän koulutusta lapsen kohtaamiselle ja kuulemiselle.

Harjoitusjakson herättämät ajatukset ja tunteet

Tein harjoitustyöni omassa työpaikassani, joten itse työstä en suoranaisesti kokenut suuria
”ahaa-kokemuksia”, mutta harjoittelujakson aikana pyrin tavallisempaa syvempään
reflektointiin omassa työssäni. Miten minä toimin sosiaalityöntekijänä? Miten perustelen
toimintaani ja miten kohtaan asiakkaani ja välitän työn tavoitteet hänelle. Koin, että
panostamalla asiakkaan kohtaamiseen antamalla asiakkaalle riittävää aikaa, pitämällä
asiakasta osallisena työssä, sekä yhteisen ymmärryksen löytämisen avulla loin paremman
asiakassuhteen, jossa oli molemminpuolista luottamusta ja kunnioitusta.

Harjoitusaikana reflektoin myös paljon yleisesti sosiaalityön ja lastensuojelun rakennetta

yhteiskunnassamme. Sosiaalityö on yhteiskunnassamme käsitteenä vielä melko uusi, mutta
sosiaalityön laaja-alaisuus on valtava. Minulla on tällä hetkellä noin neljän vuoden
työkokemus sosiaalityöstä. Työkokemukseni perustuu lastensuojelun eri alueille (avohuolto,
sijaishuolto sekä sijoittaminen). Olen tehnyt tietoisen valinnan hakeutumalla juuri
lastensuojeluun koska olen kokenut lastensuojelun olevan lähellä sydäntäni, ja pääsinkin
lastensuojelun työn pariin jo opiskelujen ollessa hyvin varhaisessa vaiheessa. Jälkeenpäin olen
usein miettinyt onko asiakkaan näkökulmasta oikein että nuoret, kokemattomat
sosiaalityöntekijän opiskelijat pääsevät ensityökseen lastensuojeluun. Lastensuojelu on
monella tavalla erilaista kun muu sosiaalityö, esimerkiksi koska asiakkaiden elämään
puututaan lastensuojelussa hyvin vahvasti. Lapsen kanssa työskenneltäessä tunteet ovat
keskeisesti esillä sosiaalityöntekijällä, muilla viranomaisilla ja yhteistyökumppaneilla kuin
myös asiakasperheillä. Lapsen edusta ei aina olla samaa mieltä työntekijöiden kesken,
saatikka asiakkaiden kanssa, ja ratkaisu on harvoin yksiselitteinen. Nämä tekijät luovat
haasteita sosiaalityöntekijän arkeen. Uskon että nuorelle, kokemattomalle sosiaalityön
opiskelijalle paine ja haasteet voivat olla liian raskaita. Itse aloitin samalla tavalla, ilman
muuta sosiaalityön kokemusta sosiaalityön opintojeni alkuvaiheessa. Tosin en ollut enää ihan
nuori ja minulla oli taustalla sosiologian maisterin tutkinto sekä vuosien työkokemus
huumekuntoutuskeskuksesta. Koin alusta asti lastensuojelun olevan kiinnostava ja antoisa työ,
mutta koin jo hyvin alkuvaiheessa myös lastensuojelun olevan nykytilanteessa kohtuuttoman
raskas sitä toteuttaville työntekijöille.

Lastensuojelu on hyvin keskeinen kysymys nykypäivän yhteiskunnassamme, mikä näkyy

vilkkaissa keskusteluissa tiedotusvälineissä. Keskusteluja on usein valaistu asiakkaan
näkökulmasta tuomalla esiin tapauksia, jossa lastensuojelun asiakkaat kokevat että heitä on
kohdeltu kaltoin. Lastensuojelun työhön keskitytään mutta usein väärästä näkökulmasta. Siksi
on hyvä että keskustelu nykyisin yhä enemmän keskittyy sosiaalityöntekijöiden
mahdollisuuksiin toteuttaa lastensuojelua. Tärkeä askel lastensuojelun kehityksessä on uusi
sosiaalihuoltolaki, jonka mukaan sosiaalityöntekijöiden ammatintaitovaatimuksiin ja
pätevöitymisiin kiinnitetään huomiota.
Lähteet

Molander Gustaf 2003. Työtunteet – esimerkkinä vanhustyö. Helsingfors: Työterveyslaitos.

Lähteinen, Martti, Marjamäki, Pirjo, Kananoja, Aulikki (2011) Sosiaalityön käsikirja.
Tallinna: Tietosanoma
Osedda barn, om socialbyråernas barnavårdande arbete 1989. Sorapport 5.
Raunio, Kyösti (2004) Olennainen sosiaalityössä. Helsinki: Gaudeamus
-Eskola, Marjatta (1981). Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalityön kuva (Kyösti Raunion
teoksessa)
Rostila, Ilmari (2001) Tavoitelähtöinen sosiaalityö