Luento 3: Sosiaalityön ammatilliset toimintamenetelmät ja rakenteet

Sosiaalityön toimintamenetelmät konkretisoivat yhteiskunnan arvoja ja asetelmia.

Toimintamenetelmät kertovat pyrkimyksestä ratkaista sosiaaliset ongelmat.
Toimintamenetelmiä on vuosien mittaan yritetty kehittää, toimivuuden ja uusien sosiaalisten
ongelmien myötä. Tämän päivän luento esittelee toimintamenetelmiä.

Mary Richmond, oli amerikkalainen sosiaalityön pioneeri. Richmondilla oli laaja tuntemus eri
sosiaalisista näkökulmista ja hän oli Casework menetelmän alkuunpanija. Casework oli kauan
sosiaalityön ensisijaisin työmenetelmä. Richmond eli aikaa jolloin apua annettiin kaikille
samalla tavalla huomioimatta yksilöä. Richmondin ajatus oli, että tulisi keskittyä yksilön
olosuhteiden ainutkertaisuuteen. Elämäntilanteen selvittäminen ja yksilön olosuhteet olivat
tärkeitä jotta yksilöä voisi auttaa. Nämä tulisi selvittää yhdessä asiakkaan kanssa. Richmond
nosti myös esille sen, että työtä ei tulisi tehdä säälien koska avunsaajien voimavarat eivät
sellaisessa tilanteessa vahvistu. Richmond oli työssä opettajana COSissa ja mukana
kannattamassa Friendly visitors vapaaehtoistyön toiminnan muuttumista
ammattimaisemmaksi. Toiminnan työ oli selvittää perheen avuntarvetta, tukea köyhiä perheitä
selviämään ja muuttamaan tilannettaan paremmaksi. Richmond näki että avun laatu parantuisi
auttajien koulutuksen myötä. Hän puhui lämpimästi sosiaalityön koulutuksesta, sekä esim.
lasten ja naisten hyvinvoinnista. Richmondin aatteilla on ollut vahva vaikutus sosiaalityöhön.

Johanna Alatalo kysyy millainen on hyvä sosiaalityöntekijä. Luennon chatissa asiasta on

keskusteltu vilkkaasti. Minun mielestäni hyvä sosiaalityöntekijä on ammattitaitoinen,
kokenut, asiantunteva ihminen jolla työn motiivina tulisi olla auttaa ja edistää asiakkaan
tilannetta. Hyvän sosiaalityöntekijän tulisi kohdella asiakkaita oikeudenmukaisesti, vaikka
myös yksilöinä ja yhdyn Richmondin mielipiteeseen, että työntekijän ei tulisi sääliä asiakasta,
vaan voimautta häntä. Lisäksi itse pidän tärkeänä että hyvä sosiaalityöntekijä haluaa kehittyä
työssään, omaa kykyä analysoida työmenetelmiään ja on kiinnostunut kehityksestä ja
koulutuksesta. Asiakastapaamisella näen tärkeäksi tavoittaa keskustelukontakti asiakkaan
kanssa siten, että asiakas ei joudu menettämään kasvoja vaikka hänen kanssaan arkojakin
asioita käsitellään. Mielestäni on myös tärkeää että sosiaalityöntekijä pysyy tietyllä tavalla
tuntemattomana asiakkaalle, eikä kerro itsestään liikaa. Asiakkaan ei tarvitse tietää
sosiaalityöntekijän yksityiselämästä asioidessaan sosiaalitoimistossa. Video-chatissa joku
mainitsee kyvyn päästä irti työstä työpäivän päätettyä. Itse en aina vielä tätä hallitse, mutta
uskon että ajan myötä ja kokemuksien myötä opin tätä. Luennossa mainitusta
sosiaalityöntekijän vastuusta kontrolloida ja tukea, voi helposti saada negatiivisen kuvan
koska kontrolli-sana ei kuulosta myönteiseltä. Ajatus on kuitenkin, että kontrollin avulla
pystytään tukemaan ja auttamaan paremmin, vaikka kontrolli on myös haaste sosiaalityölle.
Toiseen kysymykseen vastaan lyhyesti. Valintani opiskella sosiaalityötä tuli halusta tehdä
ihmisläheistä ns. auttamistyötä. Toivoin myös, että sosiaalityön kautta saisin laajempaa
näkemystä yhteiskunnasta.

Jane Addams on sosiaalityön pioneeri, joka on voittanut Nobelin rauhanpalkinnon. Addams

tuli rikkaasta perheestä, joka mahdollisti hänen opiskelemisen ja matkustelemisen. Addams
matkusti Lontooseen, missä hän tutusti setlementtityöhön. Setlementtityö perustuu siihen että
auttaja siirtyy avun tarpeessa olevan asuinpaikalle, jotta tämä saisi paremman käsityksen avun
tarpeesta. Addams perusti talon Hull house, jonka toiminta perustui setlementtityöhön.
Talossa hoidettiin ensisijaisesti lapsia ja sairaita. Addamsin ajatus oli tuoda eri ihmisiä yhteen
elinolosuhteiden parantamiseksi. Samalla Addams teki heidän tilanteensa tunnetuksi myös
muulle yhteiskunnalle median kautta. Setlementtityöllä oli läheinen suhde tutkimus- ja
yliopistomaailmaan. Se perustui ajatukseen ”vain elettyä voi ymmärtää tutkittavan tilanteen”.
Itse olen kokenut jotain samantyylistä asuessani Espanjan Madridissa Basida-nimisessä
yhteisössä joka alun perin on perustettu hiv-sairastuneita ajatellen. Basidassa kolmessa
asuintalossa asuu nykyisin jokaisessa noin 50 ihmistä, joista suurin osa edelleen hiv-tartunnan
saaneita (entisiä rikollisia, prostituoituja, huumeidenkäyttäjiä) mutta tänään asuu myös lapsia,
vanhuksia, terveitä, muihin sairauksiin sairastuneita. Basida toimii pienenä yhteisönä, jossa
kaikki ovat samanarvoisia, työntekijät ja avun tarpeessa olevat. Henkilökunta perustuu vain ja
ainoastaan vapaaehtoistyöntekijöistä.

Suomessa setlementtityöstä tuli yhdyskuntatyön tapaista (1960-70 luvulla), ja toiminta oli

viranomaislähtöistä ja tapahtui kaupungin lähiöissä. Tavoitteena oli asukkaiden viihtyvyys ja
päättäjien tietoisuus. Yhdyskuntatyö on muodostunut aluesosiaalityöksi. Sosiaalityötä tehdään
eri organisaatiossa ja eri työpaikoilla, eri kohteille.

Luennon lopussa keskustellaan vielä auttajasyndroomasta. Ammattiauttaja kohtaa jatkuvasti

yhteiskunnallisia ja monimutkaisia ongelmia joita ei voi ratkaista yksilöllisillä menetelmillä.
Tämä voi johtaa tunteeseen omasta riittämättömyydestä, jota ehkä yritetään paikata ottamalla
lisää asiakkaita/tehtäviä. Ajatellaan että asiakkaiden ja avun tarpeessa olevien määrä on
jonkinlainen menestyksen todistus. Seuraavassa vaiheessa asiakkaiden etsiminen alkaa
dominoida ja luodaan itse asiakas henkilöstä, joka ei mahdollisesti olisi avun tarpeessa.
Kolmannessa vaiheessa auttamisesta tulee puolustusmekanismi (emme tiedä autammeko
tehokkaasti mutta autamme paljon), ja seuraavassa vaiheessa auttavan katse hallitsee meitä,
menetämme kyvyn ylläpitää omia ihmissuhteitamme. Apua tarjotaan vaikka sitä ei pyydetä.
Auttamiseen syntyy riippuvuus, hakee pätemistä auttamalla. Syntyy lupauksia joita ei voi
täyttää, ylikuormittuu. Ennen pitkää auttaja ei enää kykene auttamaan ketään, vaan uupuu
työssään.

Auttamissyndrooman ehkäisemiseksi on tärkeätä tehdä työtä. Ehkäiseminen voi olla

työkavereiden/esimiehen kanssa keskustelua tai esim. työnohjausta, oman työn arviointi,
reflektointia yms. On myös tärkeätä muistaa että työhön on kyettävä pitää tietynlainen
etäisyys. Työelämästä ei kannata odottaa kiintymissuhteiden luomista. Koulutus on myös
keino auttamissyndrooman ehkäisemiseksi.

Luento perustuu Pirkko-Liisa Rauhalan tutkimukseen Suomen hyvinvointivaltion kehityksestä

toisen maailmansodan jälkeen 1990-luvulle. Rauhala on tutkinut kehitystä sosiaalireformien
kautta, mutta muistuttaa että kehitystä voi myös tutkia etuuksien, ongelmien, palvelujen ja
ammattilaisten kautta esimerkiksi. Rauhalan tutkimus on poliittinen.

1940-luvun yhteiskunnan poliittisia piirteitä olivat mm. köyhyys, sosiaalinen turvattomuus,

yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus. Haluttiin lisätä valtion ohjausvastuuta keskittymistä.

1960-luvulla siirryttiin vanhasta Suomesta uuteen Suomeen, ja sosiaaliradikalismin sekä

sosiaaliliberalismin nousuun. Hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi. Sosiaalinen eriarvoisuus
nostettiin esille tärkeänä. YK muistutti Suomea siitä että kansalaisten vapaudet eivät olleet
ajan tasalla. Suomi oli köyhä maa, mutta siitä huolimatta pidettiin hyvinvointivaltion
järjestämistä tärkeänä. 1980-luvulla saatiin aikaan tulojakoja, lisättiin sosiaalipalveluja ja
resursseja sekä koulutuksia, ja äärimmäinen aineellinen niukkuus väheni. Luotiin ja turvattiin
sosiaaliturvajärjestelmää ja tasa-arvon periaatetta
1990-luvulla hyvinvointivaltiosykli kypsyi. Suomea koitti samaan aikaan lama. Uusi
hyvinvointivaltio kesti laman ja sen tuoman työttömyyden hyvin. Laman jälkeen tuli
sosiaalipolitiikkaan muutoksia. Nyt keskusteltiin asiakasläheisyydestä. Korostettiin
sosiaaliturvan kustannuksien säätelyä. Huomattiin että tieto kansalaisista voisi tulla myös
suoraan heiltä itseltään. 1990-luvun uusia ilmiöitä olivat mm. syrjäytymisuhan kasvu,
pitkäaikaistyöttömyys, huolenpidotta jäävät lapset ja vanhukset..

Nudgepoliitikan pääpilarit ovat: kansallinen integrointi ja aktivointi, empowerment,

vastuunottaminen, vahvistaminen. Heikko kohta Nudgepoliitikassa on, että jos kansalainen ei
vahvistu, ei aktivoidu jne., hän jää ulkopuoliseksi. Mitä tämä merkitsee sosiaalityölle?