Information Technology for

Management Digital Strategies for

Insight Action and Sustainable
Performance 10th Edition Turban Test
Bank
Visit to download the full and correct content document:
https://testbankdeal.com/download/information-technology-for-management-digital-str
ategies-for-insight-action-and-sustainable-performance-10th-edition-turban-test-bank/
Information Technology for Management Digital Strategies for Insight Action and Sustainable

Chapter 2 Data Governance and IT Architecture Support Long-Term

Performance

Test Bank
Multiple Choice
1. ________ business models strive to create the best solution or experience for the customer.

a. Product-centric
b. Customer-centric
c. Profit-centric
d. Revenue-centric

Answer: B
Difficulty: Easy
Section Reference: Chapter Snapshot and Opening Case
Learning Objective: Provide a real-world example of data governance and IT architecture
support long-term performance.
AACSB: Use of Information Technology

2. ________ is the control of enterprise data through formal policies and procedures to help
ensure that data can be trusted and are accessible.

a. Data governance
b. Master data management
c. Business strategy
d. Data standardization

Answer: A
Difficulty: Medium
Section Reference: Chapter Snapshot and Opening Case
Learning Objective: Provide a real-world example of data governance and IT architecture
support long-term performance.
AACSB: Use of information technology

Visit TestBankDeal.com to get complete for all chapters

3. ________ is the use of IT tools and methods to collect, process, consolidate, store, and secure
data from sources that are often fragmented and inconsistent.

a. Information management
b. Data governance
c. IT strategy
d. IT development

Answer: A
Difficulty: Easy
Section Reference: Information Management
Learning Objective: Explain the business benefits of information management and how data
quality determines system success or failure.
AACSB: Use of information technology

4. Which of the following is not one of the reasons for information deficiencies?

a. Data silos
b. Lost or bypassed data
c. Distributed systems
d. Nonstandardized data formats

Answer: C
Difficulty: Hard
Section Reference: Information Management
Learning Objective: Explain the business benefits of information management and how data
quality determines system success or failure.
AACSB: Use of information technology

5. Which of the following descriptions about enterprise architecture (EA) is false?

a. EA is the blueprint that guides and governs software add-ons, upgrades, hardware,
systems, networks, cloud services and other IT.
b. EA is a well-thought out IT growth plan.
c. EA is needed for simple, single-user, nondistributed systems as well as complex
distributed systems.
d. EA starts with the organization’s target—vision of the future.

Answer: C
Difficulty: Hard
Section Reference: Information Management
Learning Objective: Explain the business benefits of information management and how data
quality determines system success or failure.
AACSB: Use of information technology

2
6. Which of the following is not one of the benefits of enterprise architecture (EA)?

a. Increases productivity by giving decision makers access to information and ideas

as they need them.
b. Provides a long-term view of a company’s systems so that IT investments do not
simply fulfill immediate needs.
c. Reduces the risk of buying or building systems and apps that are incompatible or
unnecessarily expensive to maintain
d. Aligns the business strategy with the industry structure to prevent bottlenecks.

Answer: D
Difficulty: Medium
Section Reference: Information Management
Learning Objective: Explain the business benefits of information management and how data
quality determines system success or failure.
AACSB: Use of information technology

7. Which of the following is not one of the essential skills of an effective enterprise architect?

a. Interpersonal skills
b. Data analytics
c. Ability to influence and motivate users.
d. Business and industry expertise.

Answer: B
Difficulty: Medium
Section Reference: Information Management
Learning Objective: Explain the business benefits of information management and how data
quality determines system success or failure.
AACSB: Use of information Technology

8. The success of any data-driven initiative, such as marketing campaigns, depends on

________.

a. Enterprise data governance

b. Customer loyalty
c. Cost control
d. Project management

Answer: A
Difficulty: Medium
Section Reference: Information Management
Learning Objective: Explain the business benefits of information management and how data
quality determines system success or failure.

3
Another random document with
no related content on Scribd:
 Knightille tämä leppoisa kokemus oli mieluinen. Se oli hänelle somaa,
viatonta aikaa — aikaa, joka tosin ei välttämättä ole sisältörikasta, mutta
joka harvoin toistuu miehen elämässä ja tulee erikoisen rakkaaksi
jälkeenpäin muisteltuna. Hän ei ole painunut ylenmäärin syvälle
rakkauteen, ja hänen hellänä tuntijanansa on se rauhallinen tunto, että
hän kykenee lapsen lailla iloitsemaan kaikkein jokapäiväisimmästä
asiasta. Aallon liikahdus, kiven väri, mikä tahansa riitti tuona päivänä
vetämään puoleensa Knightin uneliasta ajatusta. Ne saarnailevat
latteudetkin, joita kirkkoherra oli ladellut — etupäässä siitä syystä, että
hän arveli virkansa niitä häneltä vaativan Knightinlaisen miehen
läsnäollessa — tulivat sellaisinaan nielaistuiksi. Elfriden läsnäolo
vaikutti, ettei hän vain sietänyt sellaista puhetta tavanomaisen
kohteliaisuuden vaatimuksesta, vaan kuuntelikin sitä — omaksui
ajatuksia mieluisasti itselleen uskotellen, että ne olivat oikeita ja
tarpeellisia, ja paneutui siihen konservatiiviseen tuntoon että asiain ja
olojen tila oli täysin hyvä.

Kun Elfride sinä iltana astui huoneeseensa, hän löysi pöydältä käärön.
Hän ei voinut arvata, kuinka se oli sinne tullut. Hän avasi vapisten sitä
peittävän paperin. Aivan oikein; siinä oli safiaanikotelo, johon sisältyivät
hänen päivällä hylkäämänsä korut.

Elfride asetti ne korviinsa hetkiseksi, katseli itseään kuvastimessa,

punastui ja irroitti ne jälleen. Hän uneksi niistä koko yön. Hän ei ollut
milloinkaan nähnyt mitään niin soreata eikä hänelle ollut milloinkaan
ollut niin selvää, että hänen tuli kunniallisena naisena kieltäytyä
ottamasta niitä vastaan. Sanokoot ne, jotka haluavat hänen mieltänsä
tuimemmin eritellä, miksi hänelle ei ollut yhtä selvää, että velvollisuus
vaati voimallisempaa vastaavaa käytöstä.

Seuraava aamu silmäili häntä kuin kummitus. Se oli Stephenin

kirjepäivä, ja hänen piti lähteä postinkuljettajaa vastaan — suorittamaan
varkain tekoa, josta hän ei pitänyt, varmentamaan lopputulosta, jota hän
oli lakannut toivomasta.
 Hän lähti sittenkin.

Kirjeitä saapui kaksi.

Toinen oli St. Launcen pankilta, jossa Elfridellä oli vähäinen talletus
— se arvatenkin koski korkorahoja. Hän pisti sen toistaiseksi taskuunsa,
lähti yläkertaan ollakseen turvassa asiaankuulumattomilta katseilta ja
avasi vapisten Stephenin kirjeen.

Mitä merkitsikään se, mitä hän kirjoitti?

Elfriden piti mennä St. Launcen pankkiin ja ottaa vastaan rahasumma,

joka oli yksityiseltä taholta määrätty hänelle suoritettavaksi.

Summa oli kaksisataa puntaa.

Ei ollut mitään sekkiä, määräystä eikä minkäänlaista todisteen

tapaista. Tiedonanto sisälsi yksinkertaisesti vain tämän: rahat olivat nyt
St. Launcen pankissa hänen nimellänsä.

Elfride avasi kohta toisen kirjeen. Siinä oli talletuskuitti

kahdestasadasta punnasta, jotka oli sinä päivänä lisätty hänen tilillensä.
Stephenin tiedonanto siis oli oikea, ja siirto oli suoritettu.

»Minä olen säästänyt tämän summan vuoden kuluessa», jatkui

Stephenin kirje, »ja mikäpä olisi ollut minusta oikeampaa tai
miellyttävämpää kuin lähettää ne sinulle käytettäväksesi? Minulle jää
vielä aivan riittävästi itselleni. Ellet halua antaa rahojen maata joutilaina
pankissa, pyydä isääsi sijoittamaan ne sinua varten hyviä takeita vastaan.
Se on pieni lahja sinulle enemmän kuin kihlatultasi. Isäsi huomannee
nyt, ettei kätesi tavoittelu ole vain typerän poikasen unelma, jota ei
kannata ottaa huomioon.»

Mainitessaan isänsä naimisiinmenosta Elfride oli luontaisen

hienotunteisuuden vuoksi ollut kerrassaan viittaamatta ladyn
varallisuuteen.

Käsiteltyään loppuun tuon käytännöllisen asian Stephen jatkoi hieman

poikamaiseen tapaansa:

»Muistatko, armaani, sen aamun, jolloin olin ensi kertaa luonanne ja

isäsi hartaushetken aikana luki kertomuksen halvatun miehen
ihmeellisestä parantumisesta — jossa hänen käsketään ottaa vuoteensa ja
käydä? Minä voin nyt erinomaisen hyvin käsittää tuon kohdan. Aivan
pieni matto on itämaalaisen vuoteena, ja minä näin eilen erään
alkuasukkaan siten menettelevän saaden siten aihetta asiasta huomauttaa.
Mutta sinähän olet lukenut enemmän kuin minä ja tiedät kaikki tämän jo
aikoja sitten… Eräänä päivänä minä ostin pieniä alkuasukkaiden idoleja
lähettääkseni ne nähtävyyksinä sinulle, mutta jälkeenpäin, kun havaitsin,
että ne olikin valettu Englannissa, tehty vanhannäköisiksi ja kuljetettu
tänne, minä heitin ne harmistuneena menemään.

Tuosta puhuessani muistuu mieleeni, että meidän on tuotettava kaikki

rakennuksissa käytettävät rautaosat Englannista. Täällä täytyy toimia
aivan tavattoman huolellisesti taloa rakennettaessa. Ennen töiden
aloittamista meidän täytyy tilata jokainen pylväs, lukko, sarana ja ruuvi.
Me emme voi lähteä lähimmän kadun varrelle saadaksemme ne valetuksi
vähin huomautuksin. Mr L. sanoo, että jonkun meistä täytyy aivan pian
lähteä Englantiin valvomaan suuren tilauksen valikoimista. Minä toivon
olevani se mies, joka pääsee matkaan.»

Pöydällä Elfriden edessä lepäsi kahdensadan punnan talletuskuitti ja

sen vieressä Knightin hieno lahja. Elfrideä puistatti vilu — sitten hän
tunsi poskipäihinsä tulvahtavan kuuman verivirran. Jos hän olisi voinut
paperin repimällä tuhota koko asian olemattomaksi, hän olisi mielellään
uhrannut kysymyksessä olevan rahasumman. Hän ei tietänyt mitä tekisi
kummassakaan tapauksessa. Hän melkein pelkäsi sallia noiden kahden
esineen levätä siinä toisiansa vastapäätä — niiden edustamat tarkoitukset
olivat siinä määrin vastakkaiset, että sopi melkein odottaa toisen niistä
ihmeen nojalla tuhoutuvan.

Sinä päivänä Elfride ei ollut paljoakaan näkyvissä. Illan tullen hän oli
päässyt päätökseen ja toimi sen mukaisesti. Käärö sinetöitiin —
kaipauksen kyynelen vierähtäessä, kun somat korut sinne sulkeutuivat —
varustettiin osoitteella ja toimitettiin Knightin huoneeseen
kirjoituspöydälle. Sitäpaitsi Elfride kirjoitti Stephenille, että hän tuskin
oikein tajusi, miten hänen oli meneteltävä lähetettyihin rahoihin nähden,
mutta että hän edelleenkin oli valmis täyttämään antamansa lupauksen ja
menemään hänen kanssaan naimisiin. Kirjeen kirjoitettuaan hän
viivytteli sen lähettämistä, vaikka olikin yhä vielä sen voimallisen
tunnon vallassa, että teko oli tehtävä.

Kului muutamia päiviä. Elfridelle saapui Intiasta toinen kirje. Se

saapui odottamatta, ja Elfriden isä näki sen, mutta ei virkkanut mitään —
Elfride ei tietänyt sanoa, miksi ei. Tällä kertaa uutiset olivat kerrassaan
yllättävät. Stephen oli toivomuksensa mukaisesti saanut tehtävän
suorittaakseen, koska häntä oli pidetty siihen sopivimpana.
Velvollisuutensa täytettyään hänen piti saada kolmen kuukauden loma.
Hän kirjoitti tulevansa kirjeensä jäljessä viikon kuluessa ja aikovansa
käyttää tilaisuutta hyväkseen pyytääkseen hänen isäänsä suostumaan
heidän kihlaukseensa. Sitten seurasi sivu, jossa hän ilmaisi
jälleennäkemisestä itselleen ja Elfridelle koituvaa iloa, ja lopuksi se tieto,
että hän aikoi kirjoittaa laivanvarustajille pyytäen heitä sähköteitse
Elfridelle ilmoittamaan, milloin häntä kotimaahan kuljettava laiva olisi
näkyvissä — tietäen, kuinka tervetullut sellainen ilmoitus olisi.

Elfride eli ja liikkui kuin unessa. Knight oli aluksi melkein suuttunut
hänen itsepintaisesti kieltäytyessään ottamasta lahjaa vastaan — ja
kieltäytymistapa oli loukannut häntä aivan yhtä paljon kuin itse tosiasia.
Mutta Knight huomasi, että Elfride alkoi näyttää kiusaantuneelta ja
sairaalta — ja hänen harminsa lieveni pelkäksi neuvottomuudeksi.
 Knight ei nyt enää pysytellyt talossa pitkiä tunteja, kuten aikaisemmin,
vaan teki sen muinaistieteellisten ja geologisten retkeilyjensä
keskukseksi. Hän olisi mielellään heittänyt korttinsa menemään ja
lähtenyt pois, mutta ei voinut sitä tehdä. Niin hän käytteli hyväkseen
sukulaiselle kuuluvia erioikeuksia ja kulki kartanossa sisään ja ulos
mielin määrin — kuitenkin yhä jääden.

»Minä en halua jäädä tänne enää päiväksikään, jos läsnäoloni on

epämiellyttävä», sanoi hän eräänä ehtoopäivänä. »Aluksi te valititte, että
minä kohtelin teitä liian ankarasti, ja nyt, kun olen teille ystävällinen, te
kohtelette minua ynseästi.»

»Ei, ei, älkää niin sanoko.»

Heidän omituinen alkututtavuutensa oli tehnyt heidän suhteensa

tavallisuudesta poikkeavaksi. Siitä aiheutui, että he mielellään lausuivat
julki kaikki erimielisyydet ja jättivät lausumatta kaikki miellyttävämmät
seikat.

»Minun tekee mieleni lähteä pois ja olla milloinkaan enää teitä

rasittamatta», jatkoi Knight.

Elfride ei virkkanut mitään, mutta hänen silmiensä ja kalpeiden

kasvojensa kaunopuheinen ilme riitti hyvin moittimaan Knightia hänen
karuudestansa.

»Haluatteko siis minun jäävän tänne?» kysyi Knight ystävällisesti.

»Haluan kyllä», kuului vastaus. Uskollisuus vanhaa ja rehellisyys

uutta rakkautta kohtaan olivat siinä vastakkain, ja rehellisyys voitti tällä
kertaa.

»Niinpä jään vielä vähäksi aikaa», sanoi Knight.

 »Älkää olko harmissanne, vaikka minä pysyttelen melkoisen paljon
omassa seurassani; voihan käydä niin, että tapahtuu jotakin ja minä
kerron teille jotakin.»

»Pelkkää häveliäisyyttä», virkkoi Knight itsekseen ja läksi pois

keveämmin sydämin. Taito keksiä ne arvoitukselliset voimat, jotka
kulloinkin ovat naisissa vaikuttamassa, on eräissä miehissä erehtymätön
vaisto, mutta Knightinlaisilta vilpittömiltä luonteilta se useimmiten
puuttuu.

Seuraavana iltana, suunnilleen viiden tienoissa, ennenkuin Knight oli

palannut merenrannalle tekemältään retkeltä, saapui kartanoon mies. Hän
tuli viestintuojana Cameltonista, viiden peninkulman päässä olevasta
kaupungista, johon saakka rautatie oli kesän aikana edistynyt.

»Sähkösanoma miss Swancourtille ja puolineljättä shillingiä

erikoislähetille.»

Miss Swancourt lähetti rahat, merkitsi nimensä paperiin ja avasi

kirjeen vapisevin käsin. Hän luki:

»Johnson, Liverpoolista, Miss Swancourtille, Endelstowiin, lähellä

Castle Botereliä.

»Amaryllis sähkötti Holyheadista kello neljä. Odotetaan saapuvaksi

matkustajilleen Cannings Basiniin huomenna kello kymmenen aikaan
aamulla.»

Elfriden isä kutsui hänet huoneeseensa.

»Elfride, kuka lähetti sinulle tuon viestin?»

»Johnson.»

»Kuka on Johnson, Herran nimessä?»

 »Minä en tiedä.»

»Mitä hittoa? Kuka sen sitten tietää?»

»En ole milloinkaan ennen hänestä kuullut.»

»Onpa se omituinen juttu, eikö totta?»

»En tiedä.»

»Kuulehan, miss! Mikä oli tuo sähkösanoma?»

»Haluatteko tosiaankin sen tietää, isä?»

»Haluan.»

»Muista, että minä olen nyt täysi-ikäinen nainen.»

»Entä sitten?»

»Koska olen nainen enkä enää lapsi, saanen omistaa jonkin

salaisuuden, luulen ma.»

»Sinä tahdot niin tehdä, mikäli havaitsen.»

»Naisilla on yleensäkin salaisuutensa.»

»Mutta älä sinä huoli sitä pitää. Kerro asia.»

»Ellet nyt minua pakota, annan sanani, että kerron sinulle jutun juonen
ennen viikon loppua.»

»Kunniasanasi?»

»Kunniasanani!»

»Hyvä. Mielessäni on eräs epäilys, ja minä olen oleva iloinen, kun

havaitsen sen vääräksi. Minä en pidä sinun viimeaikaisesta
käytöksestäsi.»

»Viikon lopulla, kuten sanoin, isä.»

Isä ei vastannut, ja Elfride poistui huoneesta.

Elfride alkoi jälleen pitää silmällä postinkuljettajaa. Kolme päivää

myöhemmin saapui kirje, jonka Stephen oli lähettänyt astuttuaan maihin.
Siinä ei ollut paljoakaan sisältöä, sillä se oli kiireesti kyhätty, mutta sen
tarkoitus oli kylläkin melkoinen. Stephen ilmoitti suorittavansa erään
tehtävän Liverpoolissa ja saapuvansa isänsä kotiin East Endelstowiin jo
samana iltana viiden tai kuuden aikaan, sanoi hämärän tultua astelevansa
edelleen seuraavaan kylään kohdatakseen hänet, jos hän niin halusi,
kirkon portilla, kuten entisinä aikoina. Hän teki tämän ehdotuksen, koska
piti epäviisaana tulla vierailemaan taloon niin myöhään illalla, mutta ei
voinut nukkua, ellei saanut sitä ennen nähdä häntä. Hän sanoi, että
minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, kunnes hän saisi sulkea
rakastettunsa syliinsä.

Elfride oli yhä vakaasti sitä mieltä, että hänen oli kunniansa nimessä
välttämättä Stephen kohdattava. On luultavaa, että halu välttää häntä sai
hänen vakaumuksensa sitäkin ehdottomammaksi. Elfride näet oli niitä,
jotka huokailevat saavuttamattomia — joille toivo on kaikkein mieluisin,
koska se ei merkitse omistusta. Ja hän tiesi tuon niin hyvin, että hänen
älynsä taipui tuota puutosta hänessä ylenmäärin lisäämään.

Niinpä hän silmäili päivän kuluessa velvollisuuttansa kiinteästi

kasvoihin, luki Wordsworthin tuolle jumaluudelle omistaman melkein
masentavan oodin, antautui hänen johdettavakseen ja tunsi yhä
satunnaisten toivelmien painoa.

Hän alkoi kumminkin tuntea alkuloista iloa ajatellessaan uhrautuvansa

miehelle, jota neitseellinen soveliaisuuden tunto pakotti pitämään hänen
mahdollisena puolisonaan. Hän tahtoi kohdata hänet ja tehdä kaikki
voitavansa mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Tehdäkseen
peräytymisen mahdottomaksi hän lähetti kirjelipun Stepheniä
odottamaan hänen isänsä luo mainiten siinä kohtauksen ajan.
XXI

Stephen oli ilmoittanut tulevansa Bristolin tietä ja sieltä höyrylaivalla

Castle Botereliin välttääkseen pitkää matkustusta St. Launcesta yli
kukkuloiden. Hänellä ei ollut tietoa siitä, että rautatie oli jatkettu
Cameltoniin asti ulottuvaksi.

Tämän iltapäivän kuluessa Elfride johtui ajattelemaan, että joltakin

rantakalliolta voisi nähdä höyrylaivan muutamia tunteja ennen sen
saapumista.

Hän oli kerännyt riittävästi uskonnollisia voimia voidakseen suorittaa

sellaisen ylimääräisen teon. Teko oli tämä: lähteä johonkin kohtaan
rannalle ja tähystellä laivaa, joka toi kotiin hänen tulevaa puolisoansa.

Oli pilvinen ehtoopäivä. Useasti ennen oli Elfriden päätöksen

kumonnut harmaja taivas, ja vaikka hän tapasikin vakuutella itselleen,
että pilvien toisella puolella sää oli niin kaunis kuin suinkin sopi toivoa,
hän ei kumminkaan voinut johdella mitään käytännöllisiä tuloksia tuosta
haavelmastaan. Nyt hänen mielialansa oli sellainen, että se hyvin sointui
pilviseen taivaaseen.

Noustuaan kartanon takana olevalle kukkulalle ja asteltuaan sen yli

Elfride tuli pienen joen partaalle. Hän käytti sitä oppaanaan rannikolle
kulkiessaan. Se oli pienempi kuin heidän oman laaksonsa joki ja virtasi
korkeammalla. Sen uoman rinteet olivat pensaiden peittämät, mutta
alhaalla missä vesi virtasi, oli pehmeä, viheriä ruohomatto, neljän tai
viiden jalan levyinen.
 Talvella vesi virtasi yli ruohikon, kesällä, kuten nyt, se lirisi pitkin
kapeata kanavaa.

Elfridestä tuntui kuin olisi joku häntä katsellut. Hän kääntyi ja näki mr
Knightin. Hän oli tullut laaksoon kukkulan kupeelta. Elfride tunsi ilon
väristystä ja salli kapinallisesti sen vallita.

»Olettepa osunut yksinäiseen paikkaan!»

»Minä menen rannikolle noudatellen jokea. Minä uskon sen

tyhjentyvän verrattain lähellä hopeiseksi vesisuihkuksi korkeassa
putouksessa.»

»Miksi kannatte tuota raskasta kaukoputkea?»

»Katsellakseni merelle», vastasi Elfride heikosti.

»Minä kannan sen matkanne määrään asti.» Hän otti kaukoputken

Elfriden vastustelemattomista käsistä. »Se ei voi olla puolta peninkulmaa
kauempana. Kas, tuolla on vesi.» Hän osoitti harmaata läikkää, joka
tasaisena kuvastui taivasta vasten.

Elfride oli jo tähynnyt valtameren pinnalle, mikäli sitä oli näkyvissä,

huomaamatta siellä mitään alusta.

He kulkivat toistensa seurassa, toisinaan joki välillänsä — se näet ei

ollut hyvää miehen askelta leveämpi — toisinaan vierekkäin. Viheriä
ruohomatto muuttui suoperäiseksi, ja he kiipesivät korkeammalle.

Toinen niistä harjanteista, joiden välissä he astelivat, kävi

matalammaksi ja hävisi pian olemattomiin. Heidän oikealla puolellansa
oleva sitävastoin kohosi yhä korkeammaksi heidän edetessään ja päättyi
selvästi valoa vasten kuvastuvaan huippuun, ikäänkuin se olisi äkkiä
sahattu poikki. Hieman kauempana puron uoma päättyi samalla tavalla.
 He olivat saapuneet kohtaan, josta laaksoa ei enää näkynyt. Sen sijassa
oli taivas ja loputon avaruus, ja suoraan heidän alapuolellansa — pienenä
ja etäisenä — lepäsi valtameren rosoinen pinta.

Tässä saavutti pienen virran kuolema. Jyrkänteeltä alas syöksyttyään

se hajaantui hyyhmäksi jo ennenkuin oli ehtinyt puolitiehen pudotessaan
ja lankesi sateena ulkoneviin halkeamiin muodostaen niihin pieniä
mätäspaikkoja. Pohjalle ehdittyään vesipisarat imeytyivät kallion
murenemiin. Siinä oli joen loistoton loppu.

»Mitä te katselette?» kysyi Knight seuraten Elfriden katseen suuntaa.

Elfride katseli jäykästi erästä tummaa esinettä — lähempänä rantaa

kuin horisonttia — jonka huipusta tulviva savu levisi harsona yli
merenpinnan.

»Se on Puffin, pieni kesähöyry, joka kulkee Bristolin ja Castle

Boterelin väliä», sanoi hän. »Minä uskon, että se on se. Katsokaahan!
Annatteko minulle kaukoputken?»

Knight veti auki vanhanaikaisen, mutta voimallisen teleskoopin ja

antoi sen Elfridelle, joka oli katsellut raukein silmin.

»Minä en voi sitä kannattaa», sanoi hän.

»Asettakaa se olkapäälleni.»

»Se on liian korkealla.»

»Kainalooni.»

»Liian matalalla. Katsokaa mieluummin te», virkkoi hän heikosti.

Knight kohotti kaukoputken ja liikutti sitä, kunnes Puffin sattui

näkökenttään.
 »Niin, se on Puffin — pieni alus. Minä näen sen kokan selvästi —
lintu, jonka nokka on yhtä suuri kuin pää.»

»Näettekö kannen?»

»Odottakaahan hetkinen. Näen, aivan selvästi. Näenpä matkustajiakin

tummina hahmoina sen valkoista pintaa vasten. Eräs heistä ottaa toiselta
jotakin — arvatenkin kaukoputken — aivan niin, ja suuntaa sen
tännepäin. Me olemmekin varmaan sangen näkyviä tässä taivasta vasten
seisoessamme. Nyt näyttää siellä satavan, he pukevat ylleen
päällysnuttuja ja kohottavat sateenvarjoja. Nyt he katoavat kannen alle
— jäljellä on ainoastaan se, joka lainasi kaukoputken. Hän on hoikka
nuorukainen ja katselee yhä meitä.»

Elfride kalpeni ja siirsi jalkaansa hieman levottomasti.

Knight laski kaukoputken.

»Luulenpa, että on parasta lähteä takaisin», sanoi hän. »Tuo pilvi, joka
valaa sadetta heidän niskaansa, saavuttaa pian meidätkin. Mutta tehän
näytätte sairaalta. Mitä tämä merkitsee?»

»Ilma vaikuttaa jollakin tavoin pahasti kasvoihini.»

»Nuo kauniit posket ovat kovin vaateliaat, pelkään mä», vastasi

Knight hellästi. »Tämä ilma tekisi rusottaviksi nekin, jotka eivät ole
milloinkaan ennen punaa tunteneet — kas vain millainen luonnon
hemmoteltu lapsi!»

Elfriden väri palasi.

»Takanamme on sittenkin enemmän näkemistä», virkkoi Knight.

Elfride käänsi selkänsä alukselle ja Stephen Smithille ja näki, heitä

ylemmäksi kohoavana, kukkulan oikeanpuolisen kohtisuoran etupinnan,
joka ei ulottunut niin kauas merta kohti kuin laakson uoma, vaan oli
näkyvissä koverana seinänä, joka taipui heistä käsin vasemmalle.

Valtavan kukkulan rakenne ilmeni luita ja ytimiä myöten tässä

rappeutuvassa äärimmäisessä kohdassa. Sen muodostivat laajat
tummanharmaan liuskakiven kerrostumat, johon ainoastaan varjo loi
erilaisia vivahduksia.

Kallioiden ja vuorten laita on niinkuin henkilöiden: niissä on kaikissa

yksilöllinen vaikutuksensa, joka ei riipu niiden todellisesta suuruudesta.
Pienikin kallio voi vaikuttaa teihin voimallisesti, suuri ei ollenkaan. Se
riippuu, kuten ihmisenkin ollessa kysymyksessä, kallion hahmosta.

»Minä en voi sietää tuon kallion muotoa», sanoi Elfride. »Se vaikuttaa
kammottavalta ja saa minut värisemään. Lähdetään pois.»

»Osaatteko kiivetä?» kysyi Knight. »Jos osaatte, niin me nousemme

polkua yli tuon kolkon vanhan veikon otsan.»

»Koetetaan», sanoi Elfride halveksivasti. »Olen minä jyrkempiäkin

nousuja noussut.»

Siitä kohdasta, missä he olivat seisoneet, lähti ruohoinen polku

kiertelemään jyrkänteen harjalle ja sieltä kukkulaa pitkin kohti
sisämaata.

»Tarttukaa käsivarteeni, miss Swancourt», sanoi Knight.

»Minä pääsen paremmin ilman sitä, kiitoksia vain.»

Kun he olivat ehtineet neljänneksen matkaa, Elfride pysähtyi

hengähtämään. Knight ojensi kätensä.

Elfride tarttui siihen, ja he nousivat lopun matkaa yhdessä.

Saavuttuaan laelle he yhteisestä sopimuksesta istuutuivat levähtämään.
 »Siunatkoon, kuinka korkealla!» huudahti Knight hengähdystensä
välillä ja silmäili kauas merelle. Rinteen alla oleva putous näytti
korkeudesta vain vaaksan kokoiselta.

Elfride katseli vasemmalle. Höyryalus oli jälleen täysin näkyvissä, ja

kun ylhäältä näkyi merenpintaa paljoa avarammalti, niin se nyt tuntui
olevan ihan lähellä rantaa.

»Tuon reunan tuolla puolen», sanoi Knight, »missä ei näytä olevan

muuta kuin tyhjyyttä, on liikkuva jäykkä massa. Tuuli puskee kallion
kylkeä vasten, syöksyy ylöspäin ja kohoaa suihkulähteen tavoin
korkealle päittemme päälle, kierii kaarena ylitsemme ja hajautuu
takanamme. Siinä on itse asiassa käännetty putous — yhtä täydellinen
kuin Niagara, mutta nouseva eikä putoava ja ilmaa veden sijasta.
Katsokaahan nyt.»

Knight heitti kiven kallionreunan yli. Kun se oli niin kauas ehtinyt, se
kohosi ylös ilmoille niinkuin lintu, kääntyi takaisin ja putosi maahan
heidän takanansa. He itse olivat täydessä tyvenessä.

»Venhe kulkee Niagaran poikki putouksen alla, missä vesi on ihan

tyven pudonneitten määrien kuohuessa sen alapuolella. Me olemme
aivan samassa asemassa ilmaputoukseemme nähden. Jos siirrytte
viidenkymmenen askelen päähän, niin olette raikkaassa tuulessa. Mutta
reunalla käy pieni vastavirta.»

Knight nousi ja kumartui reunan yli. Hänen päänsä oli tuskin ehtinyt
reunalle, kun hänen hattunsa ikäänkuin imaistiin hänen päästänsä — se
liukui hänen otsansa yli merelle päin.

»Siinä se vastavirta, josta puhuin», sanoi hän painuen pienen vallin

taakse hattuansa hakemaan.

Elfride odotti minuutin; häntä ei kuulunut. Hän odotti toisen, mutta

hänestä ei näkynyt merkkiäkään.
 Putosi joitakin sadepisaroita ja sitten kokonainen sadekuuro.

Elfride nousi ja silmäsi reunavallin yli. Toisella puolella oli parin

kolmen askelen levyinen tasanne, sitten lyhyt jyrkkä rinteen alku ja
vihdoin itse jyrkänne.

Knight oli rinteellä, hattu päässään. Hän oli nelin ryömin yrittämässä
kiivetä takaisin tasanteelle. Sade oli liottanut rinteen niljakkaaksi. Kevyt
maaperän kostuminen teki sen liukkaammaksi kuin jos se olisi läpeensä
kastunut. Sisäosat olivat vielä kovat ja kävivät pinnan kostuessa
livettäviksi.

»Minun on vaikea päästä takaisin», sanoi Knight.

Elfriden sydän valahti lyijynraskaaksi.

»Mutta pääsettehän takaisin?» kysyi hän kiihkeästi.

Knight ponnisteli kaikin voimin pari-kolme minuuttia, kunnes

hikipisarat alkoivat kihota hänen otsallensa.

»En, minä en pääse», vastasi hän.

Elfride poisti äkkinäisellä ajatuskäänteellä mielestään sen

vaikutelman, että Knight oli hengenvaarassa. Mutta apuun hänen piti
joka tapauksessa yrittää. Hän uskaltautui petolliselle rinteelle, nojautui
suljettuun kaukoputkeen ja ojensi Knightille kätensä, ennenkuin
viimeksimainittu havaitsi hänen liikkeitänsä.

»Elfride! Mitä teettekään?» huudahti hän. »Minä pelkään, että olette

vain saattanut itsenne vaaranalaiseksi.»

Ikäänkuin hänen lausumansa todisteeksi he molemmat samassa

luisuivat alemmaksi, ja sitten Knight jälleen pysähtyi. Hänen jalkansa
puski äkkijyrkänteen reunalla olevaan ukonkiven möhkäleeseen. Siihen
varautuen hän tuki Elfrideä, jonka pää oli jalan verran alempana rinteen
reunaa. Elfride oli pudottanut kaukoputken; se vieri jyrkänteen reunalle
ja hävisi alailmoihin.

»Pitäkää kiinteästi minusta kiinni», sanoi Knight.

Elfride kietoi käsivartensa hänen kaulaansa niin kiinteästi, että hänen

oli mahdoton pudota, jos vain Knight seisoi paikallaan.

»Älkää hämmentykö», jatkoi Knight. »Niin kauan kuin varaudumme

tuohon möhkäleeseen, olemme täydessä turvassa. Odottakaa hetkinen;
minä ajattelen, mitä tässä on paras tehdä.»

Hän kääntyi katsomaan alapuolellansa oleviin pyörryttäviin

syvyyksiin ja tarkasteli asiain tilaa.

Kaksi silmäystä riitti hänelle kaamean selvästi osoittamaan, kuinka oli

laita. Elleivät he voineet täsmällisesti kuin koneet nousta rinnettä ylös, he
joutuisivat piankin luisumaan yli jyrkänteen reunan syvyyteen.

Oli siis välttämätöntä, että hän sai hengähtää ja kerätä voimia, jotka
hänen edelliset ponnistuksensa olivat häneltä vieneet. Hän odotti hiljaa,
silmäillen vihollista kasvoihin.

Lähiseutujen asukkaat sanoivat tuon hirvittävän luonnollisen seinämän

harjan kohoavan seitsemänsataa jalkaa merenpinnan yläpuolelle. Tarkat
mittaukset olivat osoittaneet, ettei puuttunut jalkaakaan kuudestasadasta
viidestäkymmenestä. Yksi ainoa länsirannikon kohta voittaa sen
korkeudessa, mutta ainoastaan muutamalla jalalla — Great Orme’s Head
Caernarvonshiressä.

Tämä huomattava rantakallio ei kumminkaan muodosta mitään

ulkoreunaa — sen molemmilla puolilla sijaitsevat uloimmat niemekkeet
ovat paljoa mahtavammat. Kallion horisontaalinen läpileikkaus ei siis
suinkaan ole ulkoneva, vaan kovera. Meri, joka vyöryttelee aaltojansa
suoraan Pohjois-Amerikan rannikolta, on tosiaankin uurtanut kallion
keskiosaa, joten kalliojättiläinen seisoo kääpiömäisten tukijoittensa
takana. Omituisena seikkana on vielä mainittava, ettei kukkulalla,
onkalolla eikä jyrkänteellä ole minkäänlaista nimeä. Senvuoksi minä
nimitän jyrkännettä Nimettömäksi kallioksi.

Sen korkeuden aiheuttamaa kaameutta lisäsi sen mustuus. Ja noihin

tummiin kasvoihin olivat vielä tuhannet länsituulet luoneet jonkinlaista
härmää, jota tuntui leijuvan ilmassakin herättäen kauhuntuntoa
hengittäjässä.

»Tuo kvartsinkappale, joka jalkaani tukee, on ihan kallion reunalla»,

virkkoi Knight keskeyttäen vaitiolon jäykkäin stoalaisten mietteittensä
jälkeen. »Nyt teidän tulee menetellä seuraavalla tavalla. Kiivetkää
ruumiini varassa ylöspäin, kunnes jalkanne ovat olkapäilläni. Kun olette
siihen asti ehtinyt, niin luullakseni voitte kavuta tasanteelle.»

»Entä mitä te teette?»

»Odotan, kunnes te juoksette etsimään apua.»

»Minun olisi pitänyt tehdä se heti, eikö totta?»

»Minä olin liukumassa enkä luultavasti olisi ilman teidän painoanne

saavuttanut mitään tukikohtaa. Mutta suotta tässä puhumme. Olkaa
rohkea, Elfride, ja kiivetkää.»

Elfride valmistautui nousemaan sanoen: »Tätä silmänräpäystä minä

aavistelin silloin tornissa ollessamme. Minä ajattelin, että se oli tuleva!»

»Tässä ei ole aikaa taikauskoon», sanoi Knight. »Jättäkää kaikki

sellaiset ajatukset.»

»Minä teen niin», vastasi Elfride nöyrästi.

»Astukaa nyt jalkanne minun käteeni; sitten toinen. Kas niin — hyvin
tehty. Nojatkaa olkapäihini.»
 Elfride sijoitti jalkansa hänen kätensä muodostamaan tukikohtaan ja
oli kyllin korkealla päästäkseen näkemään kukkulan pinnan äyrään
toisella puolen.

»Voitteko nyt kiivetä tasanteelle?»

»Pelkään, etten voi. Minä koetan.»

»Mitä näette?»

»Kalliorinteen.»

»Mitä siinä?»

»Kanervaa ja hienoa ruohoa.»

»Ettekö näe mitään muuta — miestä tai jotakin inhimillistä olentoa?»

»En ketään.»

»Koettakaa nyt päästä ylemmäksi. Näettehän tuon mättään

yläpuolellanne.
Tarttukaa siihen kiinteästi, mutta älkää siihen ehdottomasti varautuko.
Astukaa sitten olkapäilleni; minä uskon, että siten pääsette ylös.»

Elfride teki vapisevin jäsenin niinkuin käskettiin. Knightin käytöksen

yliluonnollinen levollisuus ja juhlallisuus vaikuttivat häneen antaen
hänelle rohkeutta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän ponnistautui
hyppyyn Knightin hartioilta ja pääsi ylös.

Sitten hän kääntyi katsomaan taaksensa.

Onnettomuudeksi oli hänen ponnistuksensa Knightin oman painon

lisäksi tullen liikaa sille kvartsinkappaleelle, joka oli jalan tukena. Tuo
kappale oli alkujaan vieraana lisänä tukeutunut suunnattomiin mustiin
kerrostumiin, ja satojen vuosien sateet olivat vähitellen sitä kulutelleet ja
irroitelleet, niin että se nyt oli jokseenkin löyhässä.

Se liikkui. Knight tarttui molemmin käsin hänen ulottuvillaan olevaan

mättääseen.

Kvartsinkappale, joka oli hänet pelastanut, oli nyt ihan hyödytön. Se

vierähti pois näkyvistä samoihin alailmoihin, jotka olivat nielleet
kaukoputken.

Toinen niistä mättäistä, joihin hän nyt varautui, lähti irti juurinensa, ja
Knight alkoi seurata kvartsimöhkälettä. Hetki oli kamala. Elfride päästi
tuskan huudon, taivutti päätänsä ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Mättäiden peittämän rinteen ja jättiläismäisen äkkijyrkän kallion

välimaalla oli sarja sakaraisia kallionkielekkeitä, jotka muodostivat
edellistä rinnettä jyrkemmän vierun. Tuuma tuumalta hitaasti liukuessaan
niitä kohti Knight vihdoin epätoivoissaan tarttui alimpaan
kasvimättääseen. Se pysähdytti hänen liukumisensa. Knight riippui nyt
sananmukaisesti käsivarsiensa varassa, mutta kun vieru oli sangen loiva,
se riitti vapauttamaan hänen käsivartensa osasta hänen painoansa, mutta
ei suinkaan tarjonnut sellaista tasapintaa, joka olisi voinut hänet
kannattaa.

Tästä kamalasta ruumiin ja mielen jännityksestä huolimatta Knightillä

oli hetkinen aikaa tuntea kiitollisuutta. Elfride oli pelastettu.

Elfride makasi kyljellään hänen yläpuolellansa — sormet ristissä.

Nähdessään Knightin jälleen pysähtyneen hän hypähti seisaalleen.

»Minä voin teidät pelastaa ainoastaan juoksemalla hakemaan apua!»

huusi hän. »Kunpa olisin minä kuollut teidän sijastanne! Miksi
yritittekään niin kovin minua pelastaa?» Hän käännähti pois lähteäkseen
juosten etsimään apua.