(eBook PDF) Doing Research with

Children: A Practical Guide 3rd Edition

Visit to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/ebook-pdf-doing-research-with-children-a-practica
l-guide-3rd-edition/
 Contents

Boxes
Figures
Tables
About the authors

Part I The special nature of children and young people in research –

theories and approaches

1 Introduction to research and children and young people: a special

relationship

2 Theory for research and practice with children and young people

3 Theoretical frameworks

Part II Doing research with children and young people–reviewing,

designing and conducting research with children

4 Evaluating research with children and young people

5 Designing and doing research with children and young people: the
importance of questions

6 Quantitative research with children and young people: key concepts

7 Quantitative research with children and young people: data

collection

8 Designing and doing qualitative research with children and young

people

8
Part III Special issues

9 Consultation and participation with children and young people in

research

10 The ethics of doing research with children and young people

11 Communicating research

12 Themes and perspectives

Author index
Subject index

9
 Boxes

2.1 Theoretical perspectives

2.2 Freud’s five psychosexual stages
2.3 Attachment story completion task
5.1 The evolution of a research question
5.2 Improving the validity of questioning and interpretation of
answers
6.1 Using quantitative measures in a single-case design
6.2 Interpreting intelligence test scores
7.1 Reaching young people through text messaging
7.2 An observational instrument from a study on the comparison of
the anxiety-reducing potential of two techniques of bathing
7.3 The interaction analysis system categories and numbers (Flanders,
1970)
7.4 Getting questionnaires right
7.5 Testing young children’s attitudes: the jam jar technique
7.6 Reporting quantitative research: the art of dodging
8.1 Some ethnographic methods used for doing research with
preschoolers
8.2 An ethnographic study of teenagers skateboarding
8.3 Narrative analysis: ‘An Asperger Diary’
8.4 Extract from Analysis of a Phobia in a Five Year Old Boy (Freud,
1909)
8.5 The Edinbarnet Playground Project (Briggs et al., 1995): a worked
example of a case study
8.6 The Edinbarnet Playground Project (Briggs et al., 1995) Excerpt
of transcript: final interview with head teacher

10
10.1 For their own good: recruiting children for research
10.2 Research with hospitalized children: ethical, methodological and
organizational challenges
10.3 Children’s and young people’s perspectives on methods used in
research and consultation
11.1 An exploratory study of the reasons for frequent accident and
emergency attendances in children aged 0–4 years in one locality
in England

11
 Figures

2.1 Maslow’s (1954) hierarchy of needs, simplified version

2.2 Piaget’s conservation of number task
2.3 A ‘theory-of-mind’ task: Where will Sally look for her marble?
2.4 Attachment story completion scenes for ‘Departure’ and ‘Spilled
juice’
3.1 Subjective conceptualization affecting positivist investigation
3.2 A top-down view of theory and data
3.3 A simplification of McCall’s model for behavioural research
3.4 A bottom-up view of theory and data
3.5 A qualitative version of McCall’s two conceptual levels of
research
3.6 A comparison of quantitative and qualitative frameworks for
research with children and young people
5.1 Video footage of live research that enables detailed behavioural
analysis
5.2 Example of an inter-observer reliability test
5.3 A laboratory domestic setting with built-in observation mirror and
recording facilities
5.4 A comparison between a neglected child and a normal child on the
‘Draw a person/tree/house’ task
6.1 The normal distribution curve
6.2 Hypothetical correlation between air quality and accident and
emergency hospital admissions of child asthma sufferers
6.3 Hypothetical correlations and their r coefficient or score
6.4 Hypothetical cross-lagged correlation data
7.1 The challenges of participant observation!

12
 7.2 Layout of a target child observation schedule
7.3 Event sampling schedule for the number of rows between A and B
7.4 Target child, event coding and natural time sampling combined
7.5 Recording sheet for the interactional analysis system (IAS) (10 is
shown as 0 here)
7.6 A simple attitudes questionnaire used with children
9.1 Hobbs’s (2006) model for consultation and participation with
children and young people
9.2 Summary of a participatory ethos in practice: a checklist aid for
taking account of the views of children and young people (Kirby
et al., 2003; MacKay et al., 2007)
9.3 Two sisters, aged six and 12, tell their story of visiting with their
aunt using photographs
9.4 Getting started
9.5 Favourite views
9.6 My bedroom
9.7 Bedtime stories
9.8 Breakfast time
10.1 The ladder of participation
10.2 Top tips for gaining ethical approval
12.1 Interviewing the very young …

13
 Tables

3.1 Theoretical frameworks for scientific research with children and

young people
5.1 Examples of research questions that are best posed as either
hypotheses or as exploratory questions
5.2 A summary of basic research designs for doing research with
children and young people
7.1 Time sampling of a young person with suspected problems in
concentration
7.2 Checklist sampling for developmental norms (behaviour is noted
only if it occurs in a particular time frame, such as at age 4.5
years)
7.3 Time and activity sampling using a precoded checklist
7.4 Guidelines for designing and doing an interview
7.5 Advantages and disadvantages of surveys
8.1 Interview coding and categories
8.2 Narrative analysis: deriving themes from text
9.1 Pieces of the Mosaic for the ‘What is it like to be at this nursery?’
scenario
9.2 Summary of participatory methods used with children and young
people
9.3 Methods for obtaining the perspectives of 5–12-year-olds on their
emotions and well-being
9.4 Examples of specific participatory tools from toolkits (based on
website guidance such as Learning South West, Unite and
Dynamix)
9.5 Potential participation of children and young people as researchers
or co-researchers

14
10.1 Summary of good practice guidelines for research standards in
general and in relation to children and young people

15
 About the authors

Anne Greig is an educational psychologist and a Practice Tutor on the

MSc in Educational Psychology at Strathclyde University. Her PhD was
on preschool relationships at the Attachment Research Unit at Cambridge
University. Her postdoctoral work was on the impact of maternal
depression on the development of preschool children at the UEA. As an
applied, chartered psychologist and psychotherapist, Anne has developed
interest in the areas of autism, attachment, CBT and mental health.

Jayne Taylor is Chief Operating Officer for the Hertsmere

Commissioning Locality and leads various projects for the clinical
commissioning group. She also works part-time as Associate Head of
Leadership at West Hertfordshire Hospitals NHS Trust where she leads
two postgraduate courses in Leadership and Management. Her PhD was on
coping with chronic illness in childhood and over a long career she has
written a number of books about children, health and research.

Tommy MacKay is a child psychologist who has been engaged for many
years in teaching research methods to postgraduate students and
professionals in many disciplines, as well as doing his own research with
children and young people. His ten-year research study on children’s
literacy in West Dunbartonshire has won many national awards. UK Prime
Minister Gordon Brown wrote of him, ‘Tommy MacKay is a visionary and
an inspiration’ with ‘an absolute refusal to accept that anything was
impossible’.

16
 PART I
The special nature of children and
young people in research – theories and
approaches

17
 ONE
Introduction to research and children
and young people: a special relationship

The aims of this chapter are:

• to introduce the nature of research with children and why research with
child participants is different from research with adults;
• to explore the training and education issues in the acquisition of
research skills;
• to identify major research themes involving children.

Take two biologically similar children and raise them in different

environments and they will most certainly differ in terms of their
behaviour, their physique, their motivation and their achievements. Take
two biologically different children and raise them together, giving them
similar opportunities and experiences, and they too will differ. It is these
puzzling phenomena that have prompted scholars from the fields of
biology, education, health, psychology and sociology to undertake
research with children to understand what makes them behave as they do.
The body of knowledge built up over the past hundred years or so has
meant that we now have an amazing amount of insight into the minds and
behaviours of the children that many of us work with every day. Those of
us who work with children today owe a great debt of gratitude to the
painstaking work of those scholars who spent their lives helping us to
understand children better so that we may be more effective in our work.
When we wrote the first edition of this book our clear intention was to
ensure that the 1990s and beyond was not seen as a stagnant time in terms
of research with children. Our intention in writing the second edition and

18
now this third edition remains the same. The body of research that we have
shows us that this is not an ill-founded intention. There were many periods
throughout the last century where the acquisition of new knowledge
seemed to be limited, while at other times knowledge acquisition gained an
impetus that was staggering. A brief summary of some of the major
research themes will be discussed later in this chapter. While it is
important that we are grateful for the knowledge we have, we must,
however, ensure that we are always moving forward, always searching and
always pursuing greater understanding.
There are many, many ways of achieving new knowledge, but the key
to this achievement, regardless of the field we work in, is training. We
acknowledge that few of our readers will go on to make pure research their
living, but we also recognize that professional people, both during initial
training and after qualifying, need a sound knowledge of how to apply
research and how to undertake research. This book is about applying
research practically and undertaking research practically. It is essentially a
practical book, which is specifically designed for professionals who work,
or intend to work, with children and who have to undertake research as
part of their education or who need to undertake research, even on a very
small scale, as part of their professional lives.
This book is also practical in that it recognizes the reality of studying
children in the further pursuit of knowledge. Children do not exist in
vacuums and their lives are naturally complex; they have to be if children
are to enter adulthood with the repertoire of skills and behaviours that are
essential for modern living. We have therefore taken a holistic perspective
of the child and the child’s environment, recognizing that research training
must be cognizant of the many variables that influence development and
behaviour. We have drawn from the fields of biology, education, health,
psychology and sociology in our discussions about research and in our
considerations of child participants. We are explicit in our
acknowledgement that children are special and that research, and research
training, involving children must also be special.
Not only are children special, but they also hold a very special place in
society. While some of the research undertaken in pursuit of gaining
understanding of children has been appalling in terms of what children
have been expected to do and suffer, the majority of work has been
undertaken sensitively and has followed correct ethical principles. We will
focus on this theme in Chapter 10 but should give recognition in this
opening section to the distinctive position children hold in contemporary
society. This has not always been the case, however, or at least that is the

19
impression one is left with when studying historical perspectives of child
care. As we will discuss later in the chapter, the child of today has rights
which are universally held, widely adhered to and, in most Western
societies, monitored by legislation.

Children are special

As we have briefly mentioned above, children are very special people.
Defining what we mean by special is, however, a complex and difficult
task. Perhaps what we mean is that children are different from the adults
who control and describe the world as we know it. Perhaps it is because
children are necessary for the survival of our species. Perhaps it is because
children are an enigma – we do not understand so many things about them
and they therefore puzzle us. Perhaps it is none or all of these things. What
is evident is that children have, from biblical times to the present day, been
singled out to varying extents as being exceptional beings who have been
afforded special consideration. Children are seen as an outward celebration
of life, as the next generation and as the future of mankind. They also
eventually grow and develop into adults, which perhaps gives us further
insight into why they are considered special. The famous and infamous
names from our history lessons at school were all once children
themselves, which leads us to wonder why they developed in the way they
did. We can sometimes look back at the childhood experiences of some
adults (including ourselves) and pinpoint events or experiences that we
think might account for why an adult turned out as they did, but often there
are no such clues and we are left wondering.

Special and very special

It is not the intention of this book to give a detailed history of the place of
children in society – there are many texts that adequately fulfil that aim.
However, because we wish to focus on doing research with children, we
must spend a few moments looking at the child within our society so that
we can explore the wider contexts of this research.
People have children for a number of reasons. They are seen, by some,
as desirable assets (Agiobu-Kemmer, 1992), as insurance to provide for
adults in their old age or as a sign of one’s fertility. Some religions dictate

20
that the purpose of marriage is for the procreation of children, and indeed
in 17th-century England childlessness was even considered to be a
judgement against sin (Fraser, 1985). On a macro level, any society must
ensure that it reproduces itself if it is to survive. On an individual level,
many cultures hold the expectation that adults will eventually marry and
produce children. There are also those who have children because they do
not believe in the use of, or do not have access to, reliable contraception.
Whether people have children by accident or by design, once born
children have certain rights, which are upheld by law. Children have the
fundamental right to life, and child murderers can expect and receive the
severest of punishment. Children also have the right to protection from
harm and from neglect, they have the right to go to school and receive an
education, among other things. In the UK, the Children Acts 1989 and
2004 in England and Wales and the parallel legislation in Scotland and
Northern Ireland, together with several charters, including the Convention
on the Rights of the Child (United Nations Children’s Fund, 1989), detail
explicitly the rights of children, as we will discuss in following chapters.
Rights, however, only lay down the minimum expectations society holds
for its children. For the majority of parents and people within society,
children are their future and they strive to ensure that the mistakes of one
generation do not extend to the next. People generally want for children
those things they did not have themselves: they want children to have more
opportunities, less hardship, more success and so on.
To ensure that children attain what society wishes for them, each
generation must be analysed and evaluated, and steps taken to rectify past
mistakes. We must have an understanding of children and how they
develop, what factors adversely affect their progress and what factors will
best promote their optimum development. Gaining this understanding is
the driving force behind past, present and future research with children and
crosses all professional boundaries. Biologists, educationists, geneticists,
psychologists and sociologists have all striven for this greater
understanding of children, albeit with differing philosophies, research
traditions and methodologies.
If we accept the special status of all children within society we must
also recognize that there are many children who, for a variety of reasons,
must be considered to be very special. These children differ from their
peers because, for example, they are exceptionally gifted or because of a
physical or psychological dysfunction or because they are particularly
vulnerable. These children have been, and are, the focus of a great deal of
research activity that aims to discover why they are different, and the

21
effects of their difference in terms of their present and future development.
What we should emphasize here is that their rights and our responsibilities
as researchers and professionals remain at least the same as for all
children. In many cases, undertaking research with these very special
children requires even greater training, as we will discuss in the following
section. A particular challenge for the researcher is that of balancing the
need for children’s participation and inclusion in research activity with the
need to protect very vulnerable children. We discuss this more fully in
Chapters 9 and 10.

Special but not new

It is very easy for a new generation to fall into the trap of making
assumptions about the past. Professionals generally, as part of their
training, study aspects of the history of their profession and will gasp in
horror at how children were treated. Take, for example, the past practice of
separating sick children from their parents during hospitalization because
it was felt that parents upset children, or the punishment meted out to
children in schools for the good of their ‘moral’ development. The
important point to recognize here is that these things happened not because
those professionals did not view children as special, but because they did.
It is only when common practices are questioned that change occurs,
otherwise the status quo will persist endlessly. We should not think
ourselves superior in any way, for without doubt our own professional
practices will be questioned in years to come. We can only ensure that we
do our best to question all our practices and strive, as far as possible, to
base our practice on sound research and evidence. This involves two
different, but related notions. First, all professionals have a responsibility
to ensure that they are aware of current research, can intelligently interpret
it and incorporate sound research into practice. This will be discussed fully
in Chapter 4. Second, we should all constantly ask questions, and where
there is a lack of research we should encourage investigation (see Chapter
2 for further discussion). This may mean undertaking research ourselves or
enabling and facilitating others to do so. However, such activity requires
training, particularly when the research involves children (as we shall
discover during the rest of this book), because, as we have already said
many times, children are special. We are fortunate to be living in an age
where great value is placed on meeting the needs of children and young
people. A recent publication by the Department of Health (2010: 4) makes

22
this clear – ‘nothing can be more important than getting it right for
children and young people.’

Training for research

As all the professions move towards all graduate status, in the future all
professionals should have undertaken some research training by the time
they qualify. This is seen by many as a positive benefit of raising the
academic expectations of initial training programmes.
A significant proportion of child-care professions, the notable
exceptions being teaching and nursing, require that those who enter the
profession undergo generic training before specializing with children.
Generic training aims to ensure a broad base of knowledge and in many
instances gives the professional a ‘taster’ of work with a variety of groups,
including different age groups. Research training has also tended to be
generic, with little consideration given to the differences between
undertaking research with children or adults. There are, however, very
important differences. Children are not miniature adults nor, as we have
already stated, do they exist in isolation. The social and emotional
relationships of the child are more fluid than at any other time of the
human lifespan and cannot be ignored. For example, studying the child in
a laboratory situation without also studying the child in the naturalistic
setting will limit the understanding gained (Dunn, 1996; Greene and Hill,
2005). We will explore this throughout the rest of the book.
It is also important to differentiate between the study of children in
general and the study of those children whom we have defined as very
special. All children, for all sorts of reasons, are vulnerable, and this
vulnerability is heightened in some children. These children are already in
many ways often singled out because they are different, which is
frequently what makes them attractive and interesting research
participants. Researchers who study these children do, however, require
special skills so as not to accentuate differences overtly and to the
detriment of the particular child. The avoidance of harm necessitates
particular skills in terms of understanding the nature of childhood,
possessing knowledge about issues such as informed consent and, not
least, being sensitive to differences. Schaffer (1998) discusses this point
and questions past practices of focusing on the negative aspects of
differences. The current trend of moving away from investigating the

23
negative effects of difference exhibited by some children and towards a
focus on the resilience of similar children is a welcome development (see
also Lewis and Kellett, 2004).

Research awareness versus research skills

Research training is a far broader concept than undertaking a small survey
or experiment. We mentioned in our introduction that research training
also involves applying research to our practice, and this is probably the
more important skill. There is little point in belonging to a profession that
has a sound research base if current research is not integrated into our
practice. If the research is ignored and not acted on, not only will a great
deal of research time and money be wasted, but children and their families
will continue to receive care that is less than they deserve.
In many instances, a profession’s research base relies on experienced
researchers, often located within university departments, undertaking
research that produces recommendations that should then be put into place
by practitioners. This is explored further in Chapter 4. The point is that
both research skills and research awareness are needed, but for most
practitioners it is the skill of being able to incorporate research into their
practice that becomes paramount. Practice should be evidence based, but
the evidence does not need to be derived from personal research but from a
wider knowledge of research being undertaken within, and outwith, a
profession and how it can inform practice.

Small-scale research – how valuable?

As part of initial training some students have the opportunity to undertake
a small piece of research, although this is not as commonplace as it once
was. The purpose of undertaking small-scale research as part of training is
to give an opportunity to experience first hand what the process of doing
research is about while being supervised by a more experienced
researcher. It is less focused on outcomes and more about learning the
‘doing’.
Getting hands-on experience of doing research does help to increase
understanding of the rigour and organizing abilities that are required by the
good researcher. It is an opportunity to see the end-to-end process and to
try out different approaches, data collection tools, sampling techniques,

24
analysis, report writing and so on.
Although small-scale research cannot replace studies conducted on a
larger scale, which lead to generalization of knowledge, learning the
discipline of doing research thoroughly can help professionals throughout
their careers when faced with problems or questions that do not have easily
identified solutions. Applying the systematic process learned through
doing research to investigate a problem thoroughly to come up with an
evidence-based solution is a competency that will be of enduring value.
Actually doing research – no matter how small scale – does provide great
opportunity to learn a range of skills, which will be useful throughout
professional life.

Inter-professional research skills

We have mentioned that training for research with children should be
different from training for research with adults. A further complication is
that the care of children is rarely a uni-professional activity and yet there is
a wide diversity of what professionals are taught and consequently a
diversity of opinion about research. Research traditions tend to exist in
most professions, ranging from the positivistic, deductive approaches
favoured, for example, by doctors and pharmacologists, to the more
qualitative, inductive approaches favoured by social scientists, many
nurses and some teachers (see Chapter 3). If we are to take a truly holistic
approach to caring for children and consequently researching with
children, it is important that a more inter-professional approach is adopted.
Not only do professionals in contemporary practice need to be aware of
their own research traditions, they should also be skilled in recognizing
and valuing the research traditions of colleagues outside their profession
(Repko et al., 2012).
One of the greatest hurdles to overcome here is the rigid and
hierarchical perspective that some professions hold in relation to
methodologies. Yin (2008) discusses this issue and suggests that a more
appropriate view of research methodologies is a pluralistic one. Different
research strategies can be employed in different ways and rigidity only
serves to hamper innovation. For example, case studies, according to Yin,
can use exploratory, descriptive and explanatory strategies, just as
experiments (traditionally seen as the only way of finding causal
relationships) can have an exploratory motive. The important issue here is
that where problems arise in practice relating to a child or a group of

25
Another random document with
no related content on Scribd:
Gallagher, hyvänsävyinen päällikkö, saanut asettumaan eikä edes
Jimmy Dillihunt, kekseliäs keittäjä, kaunopuheisilla kuvauksillaan
uhkeasta kakusta, jonka hän lupasi heille valmistaa huomiseksi, niin
että se olisi rusinoista paksu ja höyryisi kuumasta maustetusta
liemestä.

Pojat halusivat näet tuoretta lihaa. He olivat kuin sairaita, kun oli
pitänyt yhtä mittaa syödä vain suolaista sianlihaa, suolattua
raavaanlihaa ja taas suolaista sianlihaa. He olivat odottaneet jouluksi
hanhenpaistia, vieläpä oikein runsaasti. Jollei hanhenpaistia, niin
ainakin tuoretta raavaanlihaa, punaista ja mehukasta, ja ruskeata
kastiketta niin runsaasti, että heidän perunansa saisivat siinä uida.

Ja nyt heille aiottiinkin antaa sianlihaa!

Siitä ei nähtävästi ollut pelastusta. Pikku Pat Nolan puki sanoiksi

koko joukkueen tunteet ärähtäessään:

"En minä uskonnollisten epäilysten takia vihaa sikaa, vaan syynä

on se, että olen syönyt sitä, kunnes mahani vonkuu!"

Tähän kiusaan ei ollut syynä päällikkö eikä Jimmy Dillihuntkaan.

Aivan odottamaton lumentulo, myrsky myrskyn jälkeen, lumipyry
toisensa perästä, oli ajanut pitkän metsätien niin tukkoon, että
kaukaisista siirtoloista ei voinut saada uusia ruokavaroja. Milloin
uutta muonaa ‒ tuoretta lihaa ja vihanneksia, jotka varjelevat
puunhakkuuleirin joukkojen terveyttä ja mielialaa ‒ olisi
odotettavissa, sitä ei kukaan osannut sanoa.

Pahaksi onneksi oli ne suuret järvitaimenet, joita ennen oli ollut

parvittain Kahden järven lammessa, viime kalastuskautena
hävittänyt muuan dynamiitilla saalistanut salajoukkue. Ja kaiken
päälliseksi tuntuivat hirvi ja poro olevan kiinni askareissa, jotka
pidättivät ne jossakin muualla. Viimeksi kuluneina neljänä tai viitenä
päivänä oli miehistä kaksi alituiseen ollut jännittävässä hirvien ja
porojen etsinnässä tai haeskelemassa jonkun talviuntaan nukkuvan
karhun kätkettyä pesää. Mutta he eivät olleet saaliikseen saaneet
edes ainokaista laihaa kaniinia.

Tänä iltapäivänä miehet olivat kaikki päättäneet työn varhain,

paremmin viettääkseen jouluaattoa ja saattaakseen mukavammin
antautua oikeutetun nurkumisensa valtaan. Kokoontuneina
hehkuvan kamiinan ympärille tai loikoillen mukavasti lavitsoillaan he
saattoivat käyttää parhaan taitonsa päällikön, Tim Gallagherin,
haukkumiseen tai ahkeran ja kiusaantuneen Jimmy Dillihuntin
härnäämiseen.

Tämä viimeksimainittu ajankulu tuotti jonkinlaista helpotusta

heidän tunteilleen. Oli todellakin hauskaa nähdä, kuinka Jimmy
kiihtyi leipoessaan, kunnes nosti jauhoiset kasvonsa ja syyti karkeita
haukkumasanoja heidän esi-isistään tai molemmat taikinaiset kädet
nyrkkiin puristettuina päänsä yläpuolella hyppi ylös ja alas ja haastoi
jokaista piinaajaansa veriseen taisteluun. Koska Jimmy oli sekä
ensiluokkainen painija että enemmänkin kuin ensiluokkainen keittäjä,
torjuttiin nämä tappelut aina yhdennentoista hetken
anteeksipyynnöillä, sillä tällainen keittäjä ei saanut joutua mihinkään
vahingoittumisen vaaraan.

Päällikkö puolestaan ei koskaan suuttunut kahdesta perin hyvästä

syystä. Ensinnäkin hän oli hyväluontoinen ja mielellään antoi poikien
hiukan huvitella omallakin kustannuksellaan; toiseksi ei kukaan
tahtonut, että hän suuttuisi. Laajalle levinnyt ja syvälle juurtunut
vakaumus oli, että jos Tim Gallagher todella menettäisi
mielenmalttinsa, tulisi se jollekulle olemaan aika epämiellyttävää,
eikä se "joku" olisi Tim.

Sentähden, milloin poikien haukkumiset alkoivat kiusoittaa

päällikköä (eikä se tapahtunut usein), kävivät hänen leveät,
tuulenpieksemät, rosoiset kasvonsa vakaviksi, ja heti pitkän Eph
Babcockinkin, Androscogginin tukkilaisen, terävä pila viisaasti kadotti
kaiken kärkensä. Vaikka Tim Gallagherin arvo näytti hoippuvan
kuinkakin täpärällä, riitti sen palauttamiseksi, että hän vain kävi
totisen näköiseksi.

Tänä jouluaaton iltapäivänä, vaikka miehet olivatkin palanneet

asuntoonsa siellä purkaakseen tyytymättömyyttään, huomasivat he
pian, että nuriseminen ja Jimmyn kiusoittelukin olivat kadottaneet
makunsa. Pitkä Eph ja Evan Morgan, päivän metsämiehet, olivat
tulleet takaisin tyhjin käsin. Jokainen vaipui alakuloisuuden valtaan.
He alkoivat puhella, mitä haluaisivat, jos Tim Gallagher ei olisi heitä
saattanut tähän pulaan ja jos heillä olisi keittäjä, joka osaisi erottaa
päänsä taikinapallosta.

"Hiiteen kakkuinesi, Jimmy!" sanoi Eph. "Anna meille vaikka

hieman sammakonpaistia!"

"Vasten kuonoasi saat!" vastasi Jimmy lyhyesti.

"Minä muistelen", murahti Pat Nolan kaihomielisellä äänellä,

"keitettyä kalkkunaa, joka oli sipuleilla ja ostereilla täytetty;
semmoista me kerran söimme Flahertyn luona Frederictonissa.
Luullakseni en koskaan enää saa sellaista maistaa."

Tämän kuvauksen kuultuaan jokainen huokasi Tantaluksen

tuskissa. Yksin päällikkökin ärähti:
 "No, lopeta jo, Pat!"

"Pojat", mutisi Evan Morgan silmissään hurmaantunut katse,

varmaankin sellainen, millä hänen walesilaiset esi-isänsä kuuntelivat
harppua Harlechin tornien juurella, "pojat, oletteko koskaan, kukaan
teistä, syöneet hyvää, mehukasta karhunpaistia ‒ karhua, joka on
mustikoilla lihotettu?"

"Eikös vain olekin?" ärähti Sam Oulton lavitsaltaan äänellä, jonka

muistojen kidutus teki häijynilkiseksi.

"No, ole niin hyvä, Sammy!" puhua venytteli pitkä

androscogginilainen. "Ripusta pieni sukkasi esille tänä iltana. Jos se
ei ole liian likainen, ehkä joulupukki ohikulkiessaan pudottaa siihen
sinulle palasen karhua."

Kookas päällikkö, joka kylmäkiskoisena loikoili penkillä kamiinan

luona, nousi äkkiä suoraksi istumaan. Gallagherilla oli tarkka korva,
eikä hän ollut kuunnellut miestensä tyhjää suunsoittoa.

"Kuulkaas tuota, pojat!" sanoi hän. "Joku on tulossa!"

Raskaat askeleet, mutta kompastelevat ja epävarmat, natisivat

lumessa juuri oven ulkopuolella.

Ennenkuulumatonta oli, että ainoakaan vieras, yksinäinen

jalankulkija, löytäisi tähän vuodenaikaan näin syrjäiseen ja
eristettyyn leiriin kuin tämä Gallagherin leiri oli. Puunhakkaajat ovat
enimmäkseen taikauskoisia. He ajattelivat heti peikkoja ja haltioita.
Ihoa värisytti heidän karkeilla poskillaankin, ja kuolonhiljaisuus
valtasi majan.
 Mutta Eph Babcock oli ennen kaikkea utelias. Vaikka hän ei ollut
taikauskosta vapaa, oli hän kuitenkin valmis vaihteen vuoksi
toivottamaan tervetulleeksi itse Beelsebubin. Hän harppasi ovelle.
Pat Nolanin oli jo kielellä huudahtaa: "varo itseäsi!" mutta pidätti
itsensä.

Eph lennätti oven selkoselälleen.

Seuraavana hetkenä hän hyppäsi taaksepäin päästäen

pelästyneen kirouksen ja juoksi pyssyänsä hakemaan, mikä seisoi
hänen lavitsaansa vasten aivan päällikön istuinpaikan takana.

Suoraan keskelle huonetta, räpytellen silmiään lampunvalossa

mutta säikkymättä tuota ihmiskasvojen paljoutta, tulla kompuroi
tavattoman iso musta karhu.

Päästyään pitkän pöydän päähän tuo hämmästystä herättävä

vieras kohosi takajaloilleen ja seisoi siinä yhtä mahtavana kuin itse
Tim Gallagher, suunnattoman isot karvaiset käpälät siivosti
painettuina valtavaa rintaa vasten. Se katseli rukoilevasti
ympärilleen, sitten alkoi nuuskia äänekkäästi kuin höyrykone, kun se
veti sieraimiinsa monenlaisia salaperäisiä, mutta aika miellyttäviä
tuoksuja höyryävästä ilmasta.

Jimmy Dillihunt oli siepannut paistiveitsensä ja hypännyt notkeasti

uunin taa. Hän tunsi, että keittäjät ovat kallisarvoisia. Miehistä muut
‒ ei pelästyneinä tietenkään, vaan hämillään, kun heidän
keskuuteensa ilmestyi äkkiä aivan vieras ‒ olivat enemmän tai
vähemmän täydellisesti poistaneet itsensä toistaiseksi, kainosti
luiskahtaen makuupaikkoihinsa. Kaikki paitsi Evan Morgan. Hänen
lavitsansa ei ollut likellä, joten hän seisoi hyvin suorana ja
kunnioittavana ja syrjään vetäytyneenä lähimmässä nurkassa ‒
siinä, joka oli lähinnä häntä eikä karhua. Kirveet olivat kaikki ulkona.
Ja ainoa pyssy, paitsi Eph Babcockin omistamaa, seisoi oven
vieressä, juuri karhun takana. Evan Morgan silmäili sitä ikävöiden,
mutta se näytti hänen mielestään olevan hyvin kaukana. Vain
päällikkö näytti olevan aivan hämmentymätön. Hän istui paikoillaan
ja katseli levollisesti vierasta.

Noin kymmenkunnan sekuntia karhu seisoi siinä liikkumatta

näyttäen jännittyneille katseille isommalta kuin norsu. Hiljaisuus oli
niin täydellinen, että hiiren rapina katossa kuului pelottavan
äänekkäältä. Hetken aikaa karhu näytti olevan kummastunut. Sitten
sen silmiin osui iso läkkivati ihan sen kohdalla pöydällä. Vati oli kaksi
miuuuttia varemmin ollut täynnä höyryäviä, siirapissa lionneita,
paistetuita papuja, jotka Jimmy Dillihunt juuri oli tyhjentänyt toiseen
säiliöön. Sen tahmeassa sisäpinnassa oli säilynyt houkutteleva
tuoksu yhdessä monen pavun kanssa.

Innokkaasti, vaikka sentään jonkun verran arkaillen, karhu ojensi

mahtavan käpälän, veti vadin puoleensa ja alkoi nälkäisesti nuolla
sen sisustaa saaden aikaan kovin sopimatonta ääntä. Eph Babcock
oli sillä välin saanut käsiinsä pyssynsä, kääntyi ympäri ja kohotti sen
olkaansa vasten. Mutta ennenkuin hän sai painettua liipaisinta, laski
raskas käsi hänen käsivarrelleen.

"Seis! Odota!" komensi päällikkö hiljaisella, mutta hyvin jyrkällä

äänellä. Hän käsitti, että huoneen suljettu tila oli huono paikka, missä
sopisi suorittaa temmellys elämästä ja kuolemasta.

Babcock pysähtyi ja odotti, vaikka hänen mielestään päällikön oli

hullua niin sanoa. Hän laski pyssynsä, vilkaisi piippuun ja virnisti
kömpelösti.
 "Ei se ole ladattukaan!" mutisi hän kuin anteeksi pyytäen, vaikkei
sanonut, karhultako vai päälliköltä hän pyysi anteeksi.

"Ei nyt ole aika menettää semmoista hyvää, rasvaista, mehukasta

karhunpaistia, josta Evan puhui, Tim!" vastusteli Sam Oultonin
karkea ääni lymypaikastaan.

Mutta makuusijoilta kohosi varovasti tukahutettu huokaus, kun

kaikki käsittivät Eph Babcockin pulmallisen aseman. Hänellä ei ollut
patruunia. Ja jokainen saattoi nähdä, missä patruunat olivat.
Molemmat vyöt riippuivat hyvin täytettyinä naulassa oven luona.

Oultonin vastalauseeseen ei päällikkö virkkanut mitään. Hän oli

nähtävästi liiaksi kiintynyt karhuun huomatakseen Samia. Useimmat
miehet olivat ihan haljeta ehdotuksista, kuinka joku toinen voisi ottaa
nuo patruunat ojentaakseen ne sitten Eph Babcockille. Mutta ei
ainoatakaan näistä epäilemättä erinomaisista suunnitelmista pantu
täytäntöön, sillä juuri tällä hetkellä vieraan käytös muuttui niin
eriskummaiseksi, että jokikinen unohti, mitä oli aikonut sanoa.

Nuoltuaan astian tyhjäksi karhu katsahti ympärilleen ja ulisi.

Selvää oli, että se piti pavuista ja tahtoi lisää. Sillä näytti olevan hyvin
vaatimaton, kodikas maku, ja monelta katselijalta pääsi pitkä
helpotuksen huokaus.

Karhu vaihteli rauhattomasti toiselta isolta jalalta toiselle ja sitten,

tarttuen molemmilla etukäpälillään vatiin, kääntyi ja marssi sitä
kantaen suoraan Jimmy Dillihuntin luo. Se oli liikuttava rukous, mutta
Jimmy puolestaan ei ensinkään näyttänyt sitä ymmärtävän.
Heiluttaen paistiveistään hurjana vastalauseena sen johdosta, että
hänet näin valittiin tovereittensa joukosta, hän syöksyi uunin takaa ja
pääsi vimmatulla loikkauksella nurkkaan Evan Morganin seuraan.
Evan, joka jo alkoi malttaa mieltänsä, murahti vailla kaikkea
myötätuntoa: "Minne sinulla on semmoinen hätä, Jimmy?" Mutta
Jimmy ei suvainnut vastata.

Kun karhu näin pettyi nähdessään sen, jolta se nähtävästi oli

odottanut niin paljon, äkkiä poistuvan, pudotti se perin tyhjän vatinsa
hellalle. Kova rämähdys säikäytti sitä, ja se astui notkeasti syrjään
hyppäyksellä, aivan kuin tyttö, joka on ollut astumaisillaan lätäkköön.
Silloin se huomasi suuren purkin papuja hellan etupuolella, minne
Jimmy oli ne pannut lämpiämään. Ne vasta hyvältä haisivat!
Tyytyväisesti ulvahtaen se hotkaisi niitä suunsa täyteen.

Mutta pavut, mallikelpoisia vihanneksia kun ovat, olivat

suorittaneet tehtävänsä hyvin. Ne olivat kuumenneet. Karhu
hämmästyi ja tuskaantui tuntiessaan, kuinka kuumia ne olivat.
Sulkien tiukasti silmänsä ja liikutellen hyvin nopeasti leukojaan se
koetti jatkaa syömistään. Mutta siitä tuli karhulle liian kova urakka.
Pahasti karjahtaen se sylki ne lattialle ja sitten, surkeasti hieroen
kuonoaan ensin toisella isolla käpälällä ja sitten toisella, loi
säälittävän katseen ympärilleen. Tämä katse osui Pat Nolanin
silmiin. Lämminsydämisen pikku irlantilaisen mielestä se oli täynnä
nuhdetta.

"Ihan varmasti se ei ole minun syyni, poikaseni!" murahti Pat

hellän osanoton äänellä. "Sehän oli Jimmyn häijyä koirankuria.
Hänen olisi pitänyt varoittaa sinua ajoissa."

Patin äänessä lienee ollut jotakin, mikä antoi karhun aavistaa, että
täältä käsin se löytäisi myötätuntoa, jota tähän asti oli puuttunut
vastaanotosta. Epäröiden, vaikkakaan ei toivoa vailla, se hitaasti
kompuroi yli huoneen Nolanin makuusijaa kohti.
 "Enkös jo sanonut, etten minä sitä tehnyt!" huusi Nolan kiihkeästi.
"Voi, Mooseksen äiti, eikö teistä pojista kukaan osaa tehdä mitään,
millä kääntäisi sen huomion muualle?"

"Heilautappa tänne tuo pyssy, Eph!" tokaisi Sam Oulton, joka oli
vimmatusti etsiskellyt makuulavansa takaa. "Minä löysin patruunia."

Päällikkö oli puuttumaisillaan asiaan ja samoin Evan Morgan, joka

tiesi karhuista enemmän kuin muut puunhakkaajat, mutta Eph
Babcock oli jo luovuttanut pyssyn, joka kulki nopeasti epätoivoisesta
kädestä toiseen Oultonin lavitsaa kohti. Mutta karhu oli huomannut
sen ja hyökkäsi vinhasti eteenpäin, samalla kun kauhistuneita
kirosanoja sateli ympärillä. Juuri kun pyssy saavutti Oultonin
makuusijan ja Oulton ojensi kätensä sen siepatakseen, saapui
karhukin paikalle. Se oli Oultonia nopeampi. Pistäen esille
suunnattoman mustan käpälän, se tempasi pyssyn. Oulton hävisi
vuoteeseensa kuin kilpikonnan pää kuoren alle. Karhu nosti
voitonriemuisena pyssyn olalleen ja alkoi vakavasti nostella jalkojaan
marssin tahdissa.

"Hyvä, ettet kerinnyt sitä vielä lataamaan, Sammy!" vinkui Pätkä-

Johnsonin kimakka ääni lähinnä ovea olevalta lavitsalta. "Eversti olisi
kyllä tehnyt puhdasta jälkeä koko sakista."

Päällikkö ja Evan Morgan ‒ ja myös pikku Pat Nolan, joka oli

alkanut käsittää, että tässä karhussa oli jotakin tavatonta ‒
rohkenivat nauraa, mutta toiset katselivat ällistyksen yhä paisuessa
kauhean vieraansa omituista esiintymistä. Heidän mielestään se oli
vain merkkinä sen yliluonnollisesta ja siis tietysti pahansuovasta
älystä. He eivät olisi hämmästyneet, vaikka olisivat nähneet sen
astelevan ovelle, ottavan alas patruunavyön ja lataavan aseen, jota
se osasi niin taitavasti pidellä olallaan. Mutta kun se yhä polki tahtia
selkä oveen päin, jonkun matkan päässä siitä, alkoivat he tointua.
Erikoisesti Sam Oulton jälleen kohosi tämän tilaisuuden tasalle.
Välittämättä päällikön ja Evan Morganin virnistyksestä hän pisti taas
esille päänsä ja huusi:

"No, Jimmy! Nyt on sinun vuorosi. Loikkaa, mies, ja vie ulos

lumeen tuo papuvati. Kyllä se menee perässä. Sitten me voimme
sen tappaa pilaamalta huonetta."

Mutta Jimmy ei ollut ylen halukas kiirehtimään hätään, vaikka tosin

pavut tuntuivat kuuluvan hänen osastoonsa.

"Vie sinä, Pätkä, vati ulos", ehdotti hän päällikön takaa. "Sinä olet
lähinnä."

"Hiljaa siellä, Sammy", keskeytti Pat Nolan. "Mitä varten sinä

rupeisit tappamaan tuommoista ystävällistä otusta? Näethän, kuinka
se koettaa meitä huvittaa."

"Huvi h‒‒iin! Siinä on meille tuoretta lihaa kuukaudeksi!" ärähti

Sam.

Oultonin verenhimoiset sanat herättivät murahtelevia vastaväitteitä

monelta makuulavalta päin. Niin äkkiä muuttuu mieliala leireissä.
Evan Morganilta kuului kaksikärkinen vastaus:

"Etkö ikänä osaa muuta ajatella kuin tuota ‒ ‒ mahaasi?" kivahti

hän.

Sam Oulton alkoi ärtyä.

"Te, pojat, tarvitsette vielä maitopulloja!" ivasi hän. "Jos tästä

leiristä tulee kirottu lastentarha, täytyy kai minun yksin tappaa tuo
elukka!"

Silloin päällikkö, joka oli nyt täysin arvioinut tilannetta, piti paraana
sekaantua asiaan. Karhu polki yhä paikallaan pyssy olalla. Mutta se
näytti odottavan jotakin.

"Mars!" sanoi päällikkö kovalla äänellä.

Heti karhu astui eteenpäin kömpelöin, mutta vakavin askelin

suoraan
poikki huoneen sitä ryhmää kohti, missä olivat päällikkö, Eph
Babcock,
Evan Morgan ja Jimmy Dillihunt. Päällikkö odotti sitä tyynenä,
samoin
Evan. Mutta Eph ja Jimmy alkoivat siirtyä hermostuneesti pöydän
ympäri.

"Seis!" komensi päällikkö, ennenkuin karhu pääsi liian lähelle.

Karhu pysähtyi, ja jokainen veti pitkän henkäyksen.

"Kas nyt, Sammy", alkoi päällikkö juhlallisella äänellä, "heitä sinä

puheet tappamisesta. Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? Kesy karhu
se on, ja aika tyytyväinen se onkin päästessään taas ystävien luo,
kun on saanut harhailla yksin tuolla talvisessa metsässä. Katsokaas
nyt! Oikein taitava sotilas se on. Huomi-o!"

Komentosanan lopputavun kajahtaessa karhu ponnahti asentoon.

Mutta se yritti liian hätäisesti. Pyssy luiskahti sen karvaisesta
käpälästä ja putosi kolisten lattiaan. Karhu painoi pelokkaana alas
päänsä ja sulki silmät tiukasti ikäänkuin iskua odottaen.
 Ilmeisesti Tim Gallagher oli oikeassa. Se oli opetettu karhu, ja nyt
se oli tullut rukoilemaan heiltä vierasvaraisuutta. Iloissaan kuin lapset
alkoivat miehet kompuroida lavitsoiltaan tehden monenmoisia
huomautuksia.

"Aikamoinen eversti se onkin! Älä sitä läimäytä, vaikka se

pudottikin pyssynsä, Tim!" huudahti Pätkä-Johnson lähennellessään
heitä pöydän toiselta puolen.

"Ehkä Sammy tahtoisi painia sen kanssa!" ehdotti Eph Babcock.

"Siitä tulisi hauska joulunäytelmä."

Oulton ryömi takaisin vuoteensa syvyyksiin ja haukkasi

ylimääräisen palan purutupakkaa siten hillitäkseen kieltänsä. Hän
huomasi olevansa kovin masentavassa vähemmistössä.

Sillä välin Jimmy Dillihunt, äkkiä katuen epäluuloisuuttaan, oli

pujahtanut komeroonsa. Sitten hän astui rohkeasti esiin pitäen
kädessään suurta, rasvaista viipaletta savustettua sianlihaa. Karhu
haisti sen ja avasi silmänsä: se alkoi käsittää, että sitä ei aiottukaan
lyödä pyssyn pudottamisesta. Se katsoi makupalaa ja sitten Jimmyn
tummia kasvoja ja ojensi esille toivehikkaan, mutta epäröivän
käpälän. Mutta kun Jimmy ei antanut minkäänlaista vastausta tähän
rukoukseen, näytti karhu päättelevän, että sen täytyisi tehdä jotakin
ansaitakseen tuon palkinnon ‒ jotakin vaikeata ja erikoista. Ulisten
se painui maahan, sovitti kuononsa jalkainsa väliin, kohotti hitaasti ja
murahdellen suunnattoman takapuolensa ja seisoi vakavasti
päällään. Useita sekunteja se pysytteli tässä asennossa, sitte
laskeutui hitaasti ja murahdellen takaisin, nousi taas pystyyn ja
kääntyi mairitellen Jimmyn puoleen.

Koko leiri kajahteli riemuhuudoista.

 "Anna se sille, Jimmy!"

"Et olisi paremmin osannut itsekään!"

"Ansainnut se on sen, totisesti!"

"Pidä varasi, Jimmy, tai se luulee, että sinä vain puijaat; ja sivaltaa
sinua!"

"Kiltti eversti-vanhus!" Tällaisia suosionhuutoja kaikui joka suusta,

paitsi Sam Oultonilta.

Jimmy ojensi sianlihapalan, ja karhu otti sen sirosti tummalla

käpälällään.

"Kevyt kuin naisen pikku käsi!" huudahti Pat Nolan ihastuksissaan.

Tästä alkaen ilta muodostui jonkinlaiseksi vastaanottojuhlaksi.

Gallagherin leiri pani näet toimeen tuliaispidot everstille; tämä Pätkä-
Johnsonin antama nimitys oli osunut kohdalleen ja otettu käytäntöön.
Eversti oli laajasti ja monipuolisesti oppinut karhu, ja sillä oli sitäpaitsi
yksinkertainen usko ihmiseen. Sen lapsellinen luottamus jokaisen
hyvään tahtoon liikutti laajasydämisiä ja herkkätunteisia
puunhakkaajia, kunnes he olivat sille yhtä helliä kuin lapsilauma
pikku vauvalle. Eph Babcock sai hävetä, että arvostelukyvyttömän
hämmästyksensä ensi hetkenä oli tavoitellut pyssyään.

"Eph", sanoi Pat Nolan, "jos sinä olisit vahingoittanut karvaakaan

sen kekseliäästä ja luottavaisesta päästä, niin minulle olisi jäänyt
tuskallinen velvollisuus ratkoa kupusi omalla hienolla kädelläni."

"Ja minä tunnustan, että olisin sen ansainnutkin, Paddy", vastasi

androscogginilainen sävyisästi.
 Jokainen oli riemastunut, paitsi Oulton. Hän pysyi
loukkaantuneena ja ylenkatseellisena vaiti koko illan ja tuskin alentui
vilkaisemaankaan karhun huvittavimpia temppuja. Mutta koko leiri
tiesi, että hänen mielensä sittenkin oli karhuun kiintynyt.

Se oli suurenmoinen ilta Gallagherin leirissä. Eversti oli

ensimäinen, joka väsyi ilakoimiseen. Sen myönsi jokainen
luonnolliseksi asiaksi, sillä olihan karhu yksin suorittanut koko
ohjelman. Nyt se, hyvin ravittuna ja onnellisena, halusi päästä
nukkumaan, minkä se ilmaisi nuuskimalla joka nurkkaa etsiessään
makuupaikkaa.

Karhun tuuheassa kaulakarvassa oli kulunut kohta, joka näytti,

missä oli ennen ollut kaulahihna. Päällikkö teki sille uuden kaulavyön
paksusta ohjaspätkästä ja vei sen kesynä ja lauhkeana pitkään
vajaan, jota leiriläiset käyttivät pajana. Ladosta tuotiin suuri sylys
olkia ja innokkaasti pöyhittyään sitä ympärilleen eversti laskeutui
levolle ihan kuin tuhlaajapoika, joka on päässyt kotiin ja siitä iloitsee.

Seuraavana päivänä päällikkö antoi sen viisaan käskyn, että

everstiä ei saisi laskea huoneeseen ennen päivällisaikaa. Tämän
määräyksen syvämielinen tarkoitus oli säästää juhlaa varten
jonkinlaista mielenkiinnon tuoreutta, jotta miehet paremmin
pysyisivät huvitettuina ja olisivat vähemmän taipuvaisia nurisemaan
tuoreen lihan puutetta. Koko aamun miehet, kuten tavallista
sunnuntaisin ja vapaapäivinä, askartelivat veltosti kotosalla, pesten,
paikaten, poltellen piippua, veistellen huoneessa tai kujeillen ulkona
lumessa.

Kun eversti päästettiin ulos heti aamiaisen jälkeen, ei mitään

tällaisia kujeita ollut tekeillä; muutoin se epäilemättä olisi jäänyt kotiin
leikkimään uusien ystäviensä kanssa. Huomatessaan siis, että siltä
kiellettiin pääsy huoneeseen, tutki se huolellisesti ympäristön,
säikäytti hevosia nuuskimalla äänekkäästi tallin ovella ja kompuroi
sitten metsään.

"Kyllä se tulee tänne taas ennen pitkää", sanoi Gallagher. "Eversti

ymmärtää etunsa, kun sitä on potkaissut tämmöinen onni!"

Ja Gallagher oli oikeassa. Hän ymmärsi miehiä ja everstejä.

Puoliyhdentoista tienoissa aamulla, kun Eph Babcock ja Pätkä-
Johnson painiskelivat juuri oven ulkopuolella, huomasivat he karhun
ilmestyvän metsästä, raivatun alan ulommalta puolelta. Sehän ei
ollut merkillistä, mutta sen liikkeissä oli jotakin niin omituista, että
molemmat läähättävät taistelijat hellittivät otteensa kuin yhteisestä
päätöksestä ja seisoivat suu auki. Heidän huudahduksensa
houkuttelivat ulos koko leirin näkemään, mitä oli tekeillä.

"Silläpä vasta näyttää olevan lystiä yksikseen", mutisi Evan

Morgan kynnykseltä.

"Ei se juuri yksinkään ole", korjasi päällikkö.

"Ei, se on kumma, jollei se ole iso siili, mikä sillä on siellä",

venytteli Babcock.

"Ja se ajaa karhua takaa!" huusi Pat Nolan ällistyneenä.

Mikä olikin tavallaan totta.

Eversti hyppi ja puikkelehti hullunkurisesti puolelta toiselle, kuin

jättiläismäinen, mutta kovin nuorekas koiranpentu julmistuneen siilin
edellä, joka kulki hitaasti eteenpäin joka piikki pystyssä, kunnes
näytti niin isolta kuin nelikon vetävä kori. Eversti perääntyi taloa
kohti, ikäänkuin olisi tahtonut jakaa ystäviensä kanssa uuden
leikkikalunsa, tämän omituisen, äkämystyneen pikku pedon, jonka se
oli löytänyt metsästä.

"Se saa itsensä täyteen piikkejä", sanoi Pätkä-Johnson, "ja siinä

sinulla on vasta homma, että saat ne irti, Tim. Hyvä on, että se on
sinun karhusi eikä minun."

Tom Oulton näytti siltä, kuin tässä avautunut näköala ei olisi

hänelle epämieluisa.

"Älä sure, Pätkä", vastasi päällikkö. "Tuo karhu ei ole mikään

tyhmyri.
Se tietää siileistä yhtä ja toista."

Tosiaankin eversti piti hyvin huolta, ettei mennyt liian lähelle siilin
vaarallisia piikkejä. Se ojensi ensin yhden käpälän leikillisesti ja
kiusoittaen, sitten toisen, ja tavoitti vihaista pikku elävää. Mutta se
ymmärsi olla siihen koskematta.

Mitä siiliin tulee, katseli se ilmeisesti vihan vimmassa

kiusaajaansa. Siili on sekä kovin peloton että tyhmä, ja kun se
päättää mielessään mennä johonkin erikoiseen suuntaan, voi
ainoastaan kuolema tai jokin syötävä kääntää sen toisaalle.

Tällä kertaa siili oli päättänyt marssia everstin suuntaan, toivoen

epäilemättä, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, saavuttavansa sen ja
pistävänsä sen turkin piikkejä täyteen. Koska eversti peräytyi taloa
kohti, joutui siilikin tänne päin vaaroista välittämättä. Palanen hyvin
suolattua kalannahkaa saisi vanhan siilin, joka on elämässään
kärsinyt enemmän tai vähemmän vastuksia, hyökkäämään vaikka
kokonaista varustettua sotajoukkoa vastaan.
 Vaara vältettiin kuitenkin tällä kertaa Jimmy Dillihuntin pikaisen
väliintulon avulla. Everstin peräytyminen oli tuonut siilin jo noin
viidenkymmenen jalan päähän talosta, kun äkkiä Jimmy Dillihunt,
kimeästi huutaen juoksi rintamalle hiilihanko aseenaan. Lykäten
hämmästyneen everstin syrjään, hän iski siiliä tarkasti tylpän kuonon
päähän. Tuo pysty piikkimetsä kaatui maahan. Sätkäyttäen lyhyitä
tanakoita jalkojaan siili kierähti ympäri kuolleena kuin kivi.

Eversti istahti kintereilleen ja silmäili Jimmyä ihaillen. Katsojista

muut karjuivat hyväksymisensä valituin sanoin, joita on "kuitenkin
enemmän tai vähemmän mahdoton julkaista. Jimmy otti maasta siilin
hervottoman ruumiin, tarttuen varovasti sen aseettomiin etukäpäliin
ja kantoi sen sisään.

"Siilistä tulee hyvää syötävää, kun se on oikein valmistettu!" sanoi

hän voitonriemuisesti irvistäen, hävitessään omaan pyhäkköönsä.

Se oli tosin vain yksi siili, mutta erittäin iso ja lihava, ja Jimmy
Dillihunt tiesi, kuinka se oli saatava riittämään pitkälle. Hän laittoi
siitä soppaa, jossa oli runsaasti palleroita ja myös runsaasti, se on
myönnettävä, hienoksi leikattua suolaista sianlihaa. Koska pienikin
määrä siilinlihaa riittää antamaan paljon makua, maistui kaikki
sianliha sopassa siilinlihalta, eikä kellään ollut syytä valittaa.
Päivällinen oli ehdottomasti onnistunut.

Eversti kulki edestakaisin aterioivien takana ja lähenteli jokaista

vuoron perään, mairitellen ja anoen herkkupaloja, joita kukin
halukkaasti sille tarjosi. Vihdoin se tuli Sam Oultonin luo, jota se
tähän asti kehoituksen puutteessa oli välttänyt. Tuli äänettömyys,
kun kukin ihmetteli, mitä Tommy, tuo leppymätön tekisi.
 Oulton katsahti everstin valtavaan, luottavaiseen päähän, jonka se
oli tunkenut hänen kyynärpäänsä viereen. Hän epäröi, irvisti
hyväntahtoisesti, mutta kömpelösti; sitten pyyhkäisi hihallaan
kiiltävää suutaan, kohotti isoa kahvituoppiaan ja nousi päättävästi
seisaalle.

"Herra Karhu ‒ tarkoitan, Eversti", sanoi hän, "toivotan teille oikein

hauskaa joulua ja monta samanlaista! Te olette ainoa tosi herra
tässä leirissä, sillä te olette ainoa koko joukosta, joka ystävällisesti
muisti tovereitaan antamalla niille joululahjan."

Ja hän antoi Everstille rintaluun!

 *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KORVEN
KULKURI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S.

copyright law means that no one owns a United States copyright in
these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it
in the United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of
this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™
electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept
and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and
may not be used if you charge for an eBook, except by following the
terms of the trademark license, including paying royalties for use of
the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as
creation of derivative works, reports, performances and research.
Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given
away—you may do practically ANYTHING in the United States with
eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject
to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE