Society The Basics Canadian 6Th Edition Macionis Test Bank Full Chapter PDF

Solution Manual for Society The Basics 6th Edition Macionis
0130410489 9780130410481
Full download link at:
Solution manual: https://testbankpack.com/p/solution-manual-for-society-the-basics-6th-edition-macionis-
0130410489-9780130410481/
Test bank: https://testbankpack.com/p/test-bank-for-society-the-basics-6th-edition-macionis-0130410489-
9780130410481/
1
Copyright © 2017, 2013, 2008 Pearson Canada Inc.
2
Chapter 05: Groups and Organizations
Chapter 05 Multiple Choice Questions
1. What do sociologists call two or more people who identify and interact with one another?
a dyad
an interactive group
a social group
a crowd
a category
QuestionID: 05-1-01
Page-Reference: 136
Topic: Social Groups
Skill: factual
Answer: a social group
2. What is the appropriate sociological term for people with a common status, such as "college
students"?
a crowd
a category
a group
a population
a peer group
QuestionID: 05-1-02
Page-Reference: 137
Skill: factual
Answer: a category
3. A temporary, loosely formed collection of people who may or may not interact is referred to as a:
crowd.
category.
group.
population.
drama.
QuestionID: 05-1-03
Page-Reference: 137
Skill: factual
Answer: crowd.
3
4. All passengers on an international flight are an example of a:
crowd.
category.
group.
population.
peer group.
QuestionID: 05-1-04
Page-Reference: 137
Skill: factual
Answer: crowd.
5. Cooley referred to a small social group whose members share personal and enduring relationships
as a/an:
close group.
emotive group.
mandatory group.
secondary group.
primary group.
QuestionID: 05-1-05
Page-Reference: 137
Skill: applied
Answer: primary group.
6. Which of the following is the most important primary group in every society?
its government
the peer group
its economic advisors
playgroups
the family
QuestionID: 05-1-06
Page-Reference: 137
Skill: conceptual
Answer: the family
7. Why did Cooley refer to some groups as "primary groups"?
They are among the first groups we experience in life.

They are formed during primary school.
They provide for material needs.
They provide opportunity for commodity exchanges.
They primarily produce goods.
4
QuestionID: 05-1-07
Page-Reference: 137
Skill: conceptual
Answer: They are among the first groups we experience in life.
8. Which of the following statements about primary groups is correct?
They are of primary importance to the socialization process.

They provide discomfort and insecurity.
Members of primary groups display a social orientation.
They provide access to other people.
They are usually long-term.
QuestionID: 05-1-08
Page-Reference: 137
Skill: conceptual
Answer: They are of primary importance to the socialization process.
9. What term did Cooley use to refer to a large impersonal social group whose members pursue a
specific goal or activity?
close group
emotive group
primary group
peer group
secondary group
QuestionID: 05-1-09
Page-Reference: 137
Skill: factual
Answer: secondary group
10. When you speak at your university's commencement ceremonies, Cooley suggests you are
speaking to a ________ group.
close
bored
primary
secondary
peer
QuestionID: 05-1-10
Page-Reference: 137
Skill: applied
Answer: secondary
5
11. Applying Cooley's criteria, which is the best illustration of a primary group?
a PTA meeting
a family gathering for Christmas
a corporate board meeting
a reunion of the graduating class of 1977
a package tour to Europe
QuestionID: 05-1-11
Page-Reference: 137
Skill: applied
Answer: a family gathering for Christmas
12. Applying Cooley's criteria, which of the following is the best illustration of a secondary group?
a gathering of brothers and sisters

a meeting of good friends
a meeting of the Rotary Club
a luncheon of mothers and daughters
a Mother's Day celebration
QuestionID: 05-1-12
Page-Reference: 137
Skill: applied
Answer: a meeting of the Rotary Club
13. Which of the following is a characteristic of a primary group?
a means to an end
social orientation
short-term
medium-term
goal orientation
QuestionID: 05-1-13
Page-Reference: 137
Skill: conceptual
Answer: social orientation
14. Which of the following is a characteristic of secondary groups?
social orientation
personal orientation
an end in itself
long-term
short-term
6
QuestionID: 05-1-14
Page-Reference: 137
Skill: conceptual
Answer: short-term
15. Select the attribute that is characteristic of secondary groups.
small size
warm, informal interaction
strong emotional ties
long-term duration
goal orientation
QuestionID: 05-1-15
Page-Reference: 138
Skill: conceptual
Answer: goal orientation
16. Select the statement about secondary groups that is correct.
They are necessarily informal and emotional.

They have the same characteristics as primary groups.
They have a personal orientation.
They are important for what they can do for us.
Members give of themselves freely and also take freely.
QuestionID: 05-1-16
Page-Reference: 138
Skill: conceptual
Answer: They are important for what they can do for us.
17. What is the term for group leadership that emphasizes the completion of tasks?
task group leadership

expressive leadership
secondary group leadership
instrumental leadership
authoritarian leadership
QuestionID: 05-1-17
Page-Reference: 138
Skill: factual
Answer: instrumental leadership
7
18. A group where the leader focuses on the accomplishment of goals uses:
task group leadership.

expressive leadership.
secondary group leadership.
instrumental leadership.
authoritarian leadership.
QuestionID: 05-1-18
Page-Reference: 138
Skill: applied
Answer: instrumental leadership.
19. What is the term for group leadership that emphasizes collective well-being?

QuestionID: 05-1-19
Page-Reference: 138
Skill: factual
Answer: expressive leadership
20. You are asked to assume leadership of a troubled group that is rife with debilitating conflict. To
restore stability, what leadership style should you adopt?
QuestionID: 05-1-20
Page-Reference: 138
Skill: applied
21. In which type of leadership situation will the leader form a secondary, but not primary, relationship
with other group members?
8
QuestionID: 05-1-21
Page-Reference: 138
Skill: conceptual
Answer: instrumental leadership
22. A successful leader receives a distant respect in what type of leadership?
task group
expressive
authoritarian
secondary group
instrumental
QuestionID: 05-1-22
Page-Reference: 138
Skill: conceptual
Answer: instrumental
23. A successful leader uses humour to lighten serious moments in what type of leadership?
task group
expressive
authoritarian
secondary group
instrumental
QuestionID: 05-1-23
Page-Reference: 138
Skill: conceptual
Answer: expressive
24. A female has been assigned a leadership role in your group. Given tradition, what type of
leadership style would she be expected to show?
QuestionID: 05-1-24
Page-Reference: 138
Skill: applied
9
25. ________ leaders focus on instrumental concerns, make decisions unilaterally, and demand strict
compliance from subordinates.
Authoritarian
Laissez-faire
Democratic
Bureaucratic
Creative
QuestionID: 05-1-25
Page-Reference: 139
Skill: conceptual
Answer: Authoritarian
26. You have been asked to lead a group that needs to learn how to make collective decisions on an
egalitarian basis. What leadership style would you use?
authoritarian
laissez-faire
democratic
bureaucratic
creative
QuestionID: 05-1-26
Page-Reference: 139
Skill: applied
Answer: democratic
27. ________ leaders tend to downplay position and power, allowing the group to function on its own.
Authoritarian
Laissez-faire
Democratic
Bureaucratic
Creative
QuestionID: 05-1-27
Page-Reference: 139
Skill: conceptual
Answer: Laissez-faire
28. Which of the following statements is consistent with Solomon Asch's findings?
Many people compromise their own judgment to avoid being seen as different.
Many people pick friends who disagree with them.
Ordinary people rarely lie to people in power.
Few people are confused in group situations.
People rarely look to others for information.
10
QuestionID: 05-1-28
Page-Reference: 139
Skill: conceptual
Answer: Many people compromise their own judgment to avoid being seen as different.
29. Asch's study in which participants were asked to match a "standard" line to one of three
comparison lines demonstrates how individuals
will conform when they are in a group of people who are important to them.
will conform when they are in a group of people who have power over them.
will conform in order to avoid the discomfort of being different.
will not conform unless they are paid to do so.
work hard to maintain their independence in groups.
QuestionID: 05-1-29
Page-Reference: 139
Skill: conceptual
Answer: will conform in order to avoid the discomfort of being different.
30. Select the appropriate conclusion from Milgram's experiments on authority.
During times of war, values toward authorities and violence change markedly.
Thresholds of physical pain differ substantially.
People are surprisingly likely to follow not only the directions of "legitimate authority figures," but also
those of groups of "ordinary individuals."
The conclusions from Solomon Asch's study of conformity were incorrect.
Authority figures are usually mistrusted and are not effective in eliciting obedience in experimental
situations.
QuestionID: 05-1-30
Page-Reference: 140
Skill: conceptual
Answer: People are surprisingly likely to follow not only the directions of "legitimate authority figures," but
also those of groups of "ordinary individuals."
31. What is the sociological term for group members to conform, resulting in a narrow view of some
issue?
conformist cognizance
doublethink
blind spot
tunnel vision
groupthink
QuestionID: 05-1-31
Page-Reference: 141
Skill: factual
Answer: groupthink
11
32. Which of the following represents "groupthink"?
A group shares information widely and makes an excellent community policy recommendation.
A group leader makes a decision without consulting anyone, and the decision is a bad one.
A group follows the policy directives of their constituency "to the letter."
A group seeks consensus, not opinion differences, and as a result makes a poor policy
recommendation.
A group seeks opinion differences, and as a result makes a poor policy recommendation.
QuestionID: 05-1-32
Page-Reference: 141
Skill: applied
Answer: A group seeks consensus, not opinion differences, and as a result makes a poor policy
recommendation.
33. A social group that serves as a point of reference in making evaluations or decisions is called a/an:
outsider group.
authority group.
reference group.
emulation group.
think tank.
QuestionID: 05-1-33
Page-Reference: 141
Skill: factual
Answer: reference group.
34. A young graduate student is trying to figure out how her professor will respond to her research
paper. What type of group does her professor represent?
outsider group
authority group
reference group
emulation group
master group
QuestionID: 05-1-34
Page-Reference: 141
Skill: applied
Answer: reference group
35. What is an accurate generalization from Stouffer's studies of World War II soldiers?
When we serve in a unit with a high promotion rate, we are optimistic.

We make judgments about ourselves in isolation, perceiving well-being objectively.
Whatever our situation, we form a subjective sense of our well-being by looking at ourselves in
relation to specific reference groups.
When we serve in units with low promotion rates, our esteem is greater than in high promotion units.
When we serve in small units, our chances of promotion are greater.
12
QuestionID: 05-1-35
Page-Reference: 141
Skill: conceptual
Answer: Whatever our situation, we form a subjective sense of our well-being by looking at ourselves in
relation to specific reference groups.
36. A social group that a member feels respect and commitment toward is a/an:
partisan group.
reference group.
out-group.
subculture.
in-group.
QuestionID: 05-1-36
Page-Reference: 142
Skill: factual
Answer: in-group.
37. A social group toward which a member feels competition or opposition is a/an:
in-group.
reference group.
out-group.
subculture.
partisan group.
QuestionID: 05-1-37
Page-Reference: 142
Skill: factual
Answer: out-group.
38. What has research shown about in-groups and out-groups?
In-group–out-group distinctions actually promote racial harmony.

In-group–out-group distinctions inhibit ethnocentrism.
In-group–out-group distinctions give people an unclear sense of their place in a world of diversity.
In-group–out-group boundaries lead to unfairly negative views of out-groups.
In-group–out-group boundaries are inevitable.
QuestionID: 05-1-38
Page-Reference: 142
Skill: conceptual
Answer: In-group–out-group boundaries lead to unfairly negative views of out-groups.
13
39. A sociological term for a social group with two members is a/an:
pair.
triad.
myriad.
couple.
dyad.
QuestionID: 05-1-39
Page-Reference: 142
Skill: factual
Answer: dyad.
40. Which statement reflects Simmel's understanding of the dyad?
Dyads are less stable than groups with many members.

There usually is less intense interaction in a dyad.
Dyads have the least potential for meaningful social bonds.
Dyads are more stable than groups with many members.
Dyads are only formed between blood relatives.
QuestionID: 05-1-40
Page-Reference: 142
Skill: conceptual
Answer: Dyads are less stable than groups with many members.
41. A triad is a/an:
pyramidal organization.
social group with three members.
term for a trial marriage.
unstable social group.
three-generational family.
QuestionID: 05-1-41
Page-Reference: 142
Skill: factual
Answer: social group with three members.
42. Which of the following statements regarding the influence of social diversity on intergroup contact
is true?
Heterogeneous groups turn inward.
Social disparity promotes contact.
Social boundaries foster physical boundaries.
Segregated groups turn outward.
Large groups turn inward.
14
QuestionID: 05-1-42
Page-Reference: 143
Skill: conceptual
Answer: Large groups turn inward.
43. You are linked by weak social ties to persons with whom you have little in common in terms of
identity and interaction. The sociological term for these linkages is:
a network.
a structural web.
a lineage.
social structure.
camaraderie.
QuestionID: 05-1-43
Page-Reference: 143
Skill: conceptual
Answer: a network.
44. Which of the following is a way in which social diversity influences intergroup contact?
Social boundaries create physical boundaries.

Large groups turn inward.
The smaller the group, the greater the conflict.
Diverse groups turn inward.
Diverse groups are less likely to interact with outsiders.
QuestionID: 05-1-44
Page-Reference: 143
Skill: conceptual
Answer: Large groups turn inward.
45. Which of the following typically characterizes networks?
primary relationships
strong sense of membership
sharp boundaries of membership
indirect connections among the members
secondary relationships
QuestionID: 05-1-45
Page-Reference: 143-144
Skill: conceptual
Answer: indirect connections among the members
15
Another random document with
no related content on Scribd:
iloisuus oli hiljaista ja tyyntä. Koljan hämmästykseksi Aljoša oli tullut
ulos hänen luokseen niinkuin oli istunut huoneessa, ilman
päällystakkia, näkyi, että hän oli kiirehtinyt. Hän ojensi Koljalle
suoraan kätensä.
— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä

odottaneet!
— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on

hauska tutustua. Kauan olen odottanut tilaisuutta ja paljon olen
kuullut, — mutisi Kolja hieman hengästyneenä.
— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen

paljon kuullut teistä, mutta nyt, täältä te olette myöhästynyt.
— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?
— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.
— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa,

Karamazov, — huudahti Kolja kiihkeästi.
— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa

unessakin, houreissa. Näkyy, että te olette ollut hänelle sangen,
sangen rakas aikaisemmin… ennen tuota tapausta… tuota
veitsijuttua. Siihen on vielä toinenkin syy… Sanokaa, onko tämä
teidän koiranne?
— On. Perezvon.
— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti

Koljaa silmiin. — Onko se tosiaankin auttamattomasti kadonnut?
— Minä tiedän, että te kaikki tahtoisitte Žutškan, olen kuullut
kaikki, — naurahti Kolja arvoituksellisesti. — Kuulkaa, Karamazov,
minä selitän teille koko asian, sitä varten minä oikeastaan olen
tullutkin, siksi kutsutin teidätkin ulos, että selittäisin teille edeltäkäsin
koko asiain kulun, ennenkuin menemme sisälle, — alkoi hän
vilkkaasti. — Katsokaahan, Karamazov, keväällä Iljuša tuli
valmistavaan luokkaan. No, tietäähän sen, millainen on meidän
valmistava luokkamme: poikanulikoita, kakaroita. Iljušaa alettiin heti
kiusoitella. Minä olen kahta luokkaa ylempänä ja katselen tietysti
kaukaa, syrjästä. Näen, että poika on pieni ja heikko, mutta ei alistu,
vieläpä tappelee heidän kanssaan, on ylpeä, silmät palavat. Minä
pidän tuollaisista. Mutta he yltyvät yhä pahemmin. Pääasia on, että
hänellä silloin oli hyvin huono puku, housut pyrkivät ylöspäin, ja
saappaat irvistelivät. He pilkkaavat häntä tästäkin. Nöyryyttävät. Ei,
tämmöisestä minä en pidä, ryhdyin häntä puolustamaan ja annoin
kyytiä. Minähän pieksän heitä, mutta he jumaloivat minua, tiedättekö
te sen, Karamazov? — kehaisi Kolja avomielisesti. — Yleensäkin
minä pidän lapsukaisista. Minulla on nytkin niskassani kotona kaksi
pienokaista, tänäänkin viivyttivät minua. Näin lakattiin Iljušaa
lyömästä ja minä otin hänet suojelukseeni. Huomaan, että hän on
ylpeä poika, sanon teille, että hän on ylpeä, mutta loppujen lopuksi
hän antautui valtaani kuin orja, täyttää pienimmätkin käskyni,
kuuntelee minua kuin Jumalaa, pyrkii minua jäljittelemään.
Välitunneilla tulee heti minun luokseni, ja me käyskentelemme
yhdessä. Sunnuntaisin niinikään. Meillä kimnaasissa nauretaan, kun
vanhempi on tämmöisissä väleissä pienen kanssa, mutta se on
ennakkoluulo. Sellainen on minun fantasiani ja sillä hyvä, eikö niin?
Minä opetan, kehitän häntä, — sanokaa, miksi minä en saisi häntä
kehittää, jos hän miellyttää minua? Olettehan tekin, Karamazov,
ruvennut kaikkien näitten mukulain ystäväksi, tahdotte siis vaikuttaa
nuoreen polveen, kehittää, olla hyödyksi? Ja minä tunnustan, että
tämä luonteenne piirre, josta olen saanut tietää kuulopuheitten
mukaan, on kaikkein enimmän herättänyt mielenkiintoani. Mutta
palatkaamme asiaan: Huomaan, että pojassa on kehittymässä
jonkinmoista tunteellisuutta, hempeämielisyyttä, mutta minä,
tiedättekö, olen ihan syntymästäni asti ollut kaikkien vasikkamaisten
hellyydenosoitusten jyrkkä vihollinen. Ja lisäksi vielä ristiriitaisuutta:
hän on ylpeä, mutta minulle orjamaisen nöyrä, — orjamaisen nöyrä,
mutta yhtäkkiä alkavat silmät leimuta eikä hän tahdo olla yhtä mieltä
minunkaan kanssani, kiistää, päkisee vastaan. Minä esitin väliin
erilaisia ideoita: hän ei oikeastaan ollut ideoita vastaan, mutta
huomaan, että hän vain persoonallisesti kapinoi minua vastaan,
koska minä otan kylmäverisesti vastaan hänen
hellyydenosoituksensa. Ja niinpä minä hillitäkseni häntä muutun sitä
kylmäverisemmäksi, kuta hellempi hän on, teen tahallani näin,
semmoinen on vakaumukseni. Määränäni oli kouluttaa luonne,
tasoittaa, muodostaa ihminen… no, ja sen semmoista… te
ymmärrätte tietysti minut puolesta sanasta. Äkkiä huomaan, että hän
on päivän, toisen, kolmannen mielenahdistuksen vallassa, suree,
mutta ei enää hellyydenosoituksia, vaan jotakin muuta,
voimakkaampaa, korkeampaa. Ajattelen: mikä tragedia tämä on?
Ahdistelen häntä ja saan tietää merkillisen asian: jollakin tavoin hän
oli tutustunut teidän isävainajanne palvelijaan Smerdjakoviin (isänne
oli silloin vielä elossa), ja eikös tämä mene ja opeta hänelle, pikku
hölmölle, typerää pilaa, se on petomaista pilaa, alhaista pilaa, —
ottamaan palan leipää, leivän sisusta, pistämään siihen nuppineulan
ja heittämään jollekin pihakoiralle, semmoisille, jotka nälkiintyneinä
nielaisevat palan purematta, ja katsomaan, mitä tästä seuraa. Niinpä
he mestaroivat kokoon tämmöisen palan ja heittivät sen
pörrökarvaiselle Žutškalle, josta nyt on syntynyt sellainen juttu,
eräälle pihakoiralle semmoisesta talosta, missä sitä ei ollenkaan
ruokittu, ja se haukkui tuulta kaiket päivät. (Pidättekö te tuosta
tyhmästä haukunnasta, Karamazov? Minä en voi sitä sietää.) Se
hyökkäsi leivän kimppuun, nielaisi ja alkoi vikistä, alkoi pyöriä ja lähti
juoksemaan, juoksee ja vikisee ja katosi tietymättömiin, — niin
kuvasi minulle Iljuša itse. Hän tunnustaa sen minulle ja itkee
itkemistään, syleilee minua, vapisee: »Juoksee ja vikisee, juoksee ja
vikisee» — sitä hän vain toistelee, tämä kuva painui hänen
mieleensä. No, huomaan, että hänellä on omantunnon tuskat. Otin
asian vakavasti. Pääasia on, että mieleni teki läksyttää häntä
entisestäkin, niin että minä, tunnustan sen, olin tässä viekas, olin
olevinani niin pahastunut, että sellaista paheksumisen tunnetta
minussa luultavasti ei ensinkään ollutkaan: »Sinä», sanon, »olet
tehnyt alhaisen teon, sinä olet konna, minä en tietenkään toitota sitä
kuuluviin, mutta katkaisen toistaiseksi välit kanssasi. Harkitsen tätä
asiaa ja annan sinulle tiedon Smurovin kautta (sen saman pojan,
joka nyt tuli kanssani ja joka aina on ollut minulle uskollinen):
jatkanko edelleen tuttavallisia suhteita kanssasi vai hylkäänkö sinut
konnana ainaiseksi.» Tämä hämmästytti häntä kauheasti.
Tunnustan, että heti tunsin menetelleeni kenties liian ankarasti,
mutta minkäpä sille voi, sellainen oli ajatukseni silloin. Päivää
myöhemmin lähetän hänen luokseen Smurovin ja ilmoitan tämän
välityksellä, että minä »en puhu» enää hänen kanssaan, meillä näet
on tapana sanoa näin, kun kaksi toveria katkaisee välinsä. Salaisuus
on siinä, että tahdoin pitää häntä loitolla vain muutamia päiviä ja
sitten, nähtyäni hänen katuvan, ojentaa hänelle taas käteni. Se oli
vakaa aikomukseni. Mutta mitä luulette: hän kuunteli, mitä
Smurovilla oli sanottavaa, ja äkkiä hänen silmänsä alkoivat leimuta:
»Sano», huudahti hän, »terveiseni Krasotkinille, että minä tästä lähin
heitän kaikille koirille leipäpaloja, joissa on nuppineulat, kaikille,
kaikille!» — »Aha», ajattelen, »kurittomuus saa vallan, se täytyy
kärventää miehestä pois», ja aloin osoittaa häntä kohtaan täydellistä
halveksumista, kohdatessani hänet käännyn joka kerta pois ja
hymyilen ivallisesti. Sattuu sitten yhtäkkiä tuo tapaus hänen isälleen,
muistatteko, tuo pesuriepu? Ymmärtäkää, että hän täten jo
ennakolta oli valmistettu kauheaan kiihtymykseen. Kun pojat näkivät
minun jättäneen hänet, niin he kävivät hänen kimppuunsa,
ärsyttelevät: »pesuriepu, pesuriepu». Silloin heidän kesken alkoi
tappeluja, joista olen hyvin pahoillani, sillä luullakseni häntä silloin
kerran hyvin pahoin piestiin. Kerran hän sitten hyökkää kaikkien
pihalla olevien kimppuun luokista poistuttaessa, ja minä satun
seisomaan kymmenen askelen päässä ja katselen häntä. Enkä
muista, vannon sen, että olisin silloin nauranut, päinvastoin minun oli
silloin hyvin, hyvin sääli häntä ja hetkisen kuluttua olisin rientänyt
häntä puolustamaan. Mutta hänen silmänsä kohtasivat yhtäkkiä
minun katseeni: en tiedä, mitä hän luuli näkevänsä, mutta hän
tempasi esille kynäveitsen, hyökkäsi kimppuuni ja iski minua
lonkkaan, tähän näin, oikean reiden luo. Minä en hievahtanutkaan,
minä olen, tunnustan sen, toisinaan urhoollinen, Karamazov, minä
vain katsahdin halveksivasti aivan kuin sanoen katseellani: »Etkö
tahdo vielä lyödä lisää kaiken ystävyyteni tähden, nyt olen
käytettävissäsi.» Mutta hän ei pistänyt toista kertaa, hän ei jaksanut
hallita itseään, hän pelästyi itse, heitti pois veitsen, alkoi itkeä
ääneensä ja lähti juoksemaan. Minä en tietenkään mennyt
kantelemaan ja käskin kaikkia pitämään suunsa kiinni, ettei koulun
johtaja saisi tietää, äidillenikin kerroin tästä vasta, kun haava oli
parantunut, ja vähäpätöinen koko haava olikin, naarmu vain. Kuulen
sitten myöhemmin, että hän on samana päivänä ollut kivisillä ja
puraissut teidän sormeanne, — mutta ymmärrättehän, millaisessa
tilassa hän oli! No, minkäpä sille voi, minä tein tyhmästi: kun hän
sairastui, en mennyt hänen luokseen antaakseni hänelle anteeksi,
toisin sanoen sopiakseni, nyt sitä kadun. Mutta minulla oli silloin taas
jo erikoiset tarkoitukseni. No, siinä koko juttu… mutta luullakseni tein
tyhmästi…
— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä

en ole tuntenut näitä teidän aikaisempia suhteitanne häneen,
muuten olisin itse kauan sitten tullut luoksenne ja pyytänyt teitä
lähtemään hänen luokseen yhdessä minun kanssani. Uskotteko,
kuumeessa, sairaana hän houraili teistä. Minä en tietänytkään,
kuinka rakas te olette hänelle! Ja ettekö, ettekö te todellakaan ole
etsinyt käsiinne tuota Žutškaa? Isä ja kaikki pojat ovat etsineet
ympäri kaupungin. Uskotteko, hän, tuo sairas, on kyynelsilmin jo
kolme kertaa minun kuulteni sanonut isälleen: »Minä olen sentähden
sairas, isä, että minä silloin tapoin Žutškan, Jumala on minua
rangaissut»: sitä ajatusta ei saa hänestä pois! Ja jos te nyt vain
saisitte Žutškan ja näyttäisitte, että se ei ole kuollut, vaan elää, niin
luullakseni hän taas elpyisi eloon riemusta. Me kaikki olemme
panneet toivomme teihin.
— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? —

kysyi Kolja tavattoman uteliaana. — Miksi luotitte juuri minuun ettekä
muihin?
— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne

tuotte sen hänelle. Smurov puhui jotakin tuommoista. Pääasia on,
että me kaikki koetamme vakuuttaa Žutškan olevan elossa ja se on
jossakin nähty. Pojat saivat tuoneeksi hänelle jostakin elävän
jäniksen, hän vain katsahti siihen, hymyili hiukan ja pyysi, että se
päästettäisiin vapaaksi. Niin me teimmekin. Äsken juuri tuli hänen
isänsä kotiin ja toi hänelle isoa rotua olevan koiranpennun, mistä
lieneekin hankkinut, luuli sillä lohduttavansa, mutta näyttää kuin olisi
vain pahentanut asiaa…
— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä

tunnen hänet, mutta mitä hän on teidän käsityksenne mukaan: narri,
ilveilijä?
— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin

puserruksen alaisia. Ilveilijänä-olo on heissä jonkinmoista
vihamielistä ironiaa niitä kohtaan, joille he eivät uskalla sanoa
totuutta vasten silmiä, koska ovat pitkän aikaa tunteneet alentavaa
arkuutta heidän edessään. Uskokaa, Krasotkin, että tuommoinen
ilveily on toisinaan tavattoman traagillista. Hänelle on kaikki nyt,
kaikki maan päällä keskittynyt Iljušaan, ja jos Iljuša kuolee, niin hän
joko menettää järkensä surusta tai tekee lopun itsestään. Olen
melkein vakuutettu tästä katsoessani häntä nyt!
— Minä ymmärrän teidät, Karamazov, näen, että te tunnette

ihmisen, — lisäsi Kolja ymmärtäväisesti.
— Kun minä näin koiran mukananne, niin ajattelin heti, että olette
tuonut sen samaisen Žutškan.
— Odottakaa, Karamazov, ehkäpä sen vielä löydämme, mutta

tämä — tämä on Perezvon. Minä päästän sen nyt huoneeseen ja
onnistun kenties ilahduttamaan Iljušaa enemmän kuin isä
koiranpennullaan. Odottakaa, Karamazov, te saatte heti tietää yhtä
ja toista. Ah, hyvä Jumala, miksi minä teitä pidätän! — huudahti
äkkiä Kolja pikaisesti. — Te olette takkisillanne tämmöisessä
pakkasessa, ja minä viivytän teitä, näettekö, näettekö, kuinka itsekäs
minä olen! Oi, kaikki me olemme itsekkäitä, Karamazov!
— Älkää olko huolissanne, on tosin kylmä, mutta minä en ole paha
vilustumaan. Menkäämme kuitenkin. Mutta mikä onkaan nimenne,
tiedän että se on Kolja, mutta miten sitten?
— Nikolai, Nikolai Ivanov Krasotkin, eli kuten virallisesti sanotaan:

poika Krasotkin, — sanoi Kolja naurahtaen jollekin, mutta lisäsi
äkkiä:
— Minä tietysti vihaan Nikolai-nimeäni.
— Miksi niin?
— Se on triviaalia, virallista…
— Olette kolmentoista vuoden ikäinen? — kysyi Aljoša.
— Oikeastaan neljätoista, kahden viikon kuluttua täytän

neljätoista, sangen pian. Tunnustan teille etukäteen erään
heikkouteni, Karamazov, teen sen näin meidän kesken tuttavuuden
alkajaisiksi, jotta heti näkisitte koko minun luontoni: minä vihaan sitä,
että minulta kysytään ikääni, enemmänkin kuin vihaan… ja lopulta…
minusta esimerkiksi panetellaan, että minä viime viikolla leikin
rosvosilla valmistavan luokan oppilaitten kanssa. Se, että minä leikin,
— se on totta, mutta että minä leikin itseni takia, tuottaakseni itselleni
huvia, se on ehdottomasti panettelua. Minulla on syytä luulla, että
tämä on tullut teidän korviinne, mutta minä en leikkinyt itseni takia,
vaan lapsukaisten tähden, koska he eivät kyenneet ilman minua
mitään keksimään. Meillä ollaan aina valmiita päästämään liikkeelle
roskapuheita. Tämä on juorujen kaupunki, vakuutan sen teille.
— Vaikkapa olisittekin leikkinyt omaksi huviksenne, niin mitäpä

siitä?
— Itseni takia muka… Ettehän te rupea leikkimään hevosta?
— Mutta ajatelkaapa näin, — hymyili Aljoša. — Esimerkiksi

teatteriin menevät aikuiset, mutta teatterissa esitetään myös
kaikenlaisten sankarien seikkailuja, toisinaan myös rosvojen toimia
ja sotaa, — eikö sitten tämä ole samaa, tietysti omalla tavallaan?
Mutta nuorten miesten sotasilla-olo taantumuksellisena aikana tai
rosvoleikit, — nehän ovat niinikään syntymässä olevaa taidetta,
kasvavaa taiteen tarvetta nuoressa sielussa, ja nämä leikit
sepitetään toisinaan luontevammin kuin teatterinäytännöt, ero on
vain siinä, että teatteriin mennään katsomaan näyttelijöitä, mutta
tässä on nuoriso itse näyttelemässä. Mutta tämä on vain luonnollista.
— Niinkö ajattelette? Sekö on vakaumuksenne? — kysyi Kolja

katsoen häneen tarkasti. — Tiedättekö, te lausuitte varsin
kiinnostavan ajatuksen; minä rupean nyt kotiin tultuani
askarruttamaan aivojani tällä. Tunnustan odottaneenikin, että teiltä
voi yhtä ja toista oppia. Minä olen tullut oppimaan teiltä, Karamazov,
— lopetti Kolja vakuuttavalla ja vilpittömällä äänellä.
— Ja minä teiltä, — hymyili Aljoša puristaen hänen kättään.
Kolja oli hyvin tyytyväinen Aljošaan. Häneen teki syvän

vaikutuksen se, että hän oli aivan yhdenvertainen hänen kanssaan ja
että Aljoša puhuu hänelle aivan niinkuin »isoille».
— Minä näytän teille kohta erään tempun, Karamazov, sekin on

eräänlaatuinen teatterinäytäntö, — alkoi hän nauraa hermostuneesti,
— sitä varten minä tulinkin.
— Mennään ensin vasemmalle isäntäväen puolelle, sinne jättävät

kaikki teikäläiset päällystakkinsa, koska huoneessa on ahdasta ja
kuumaa.
— Oi, minähän tulen vain tuokioksi, menen ja istun päällystakki

ylläni. Perezvon jää tänne eteiseen ja kuolee: »Ici, Perezvon,
couche, kuole!» — näettekö, se kuoli. Minä menen ensin sisälle,
katselen, millaista siellä on, ja sitten, kun se on tarpeellista, minä
vihellän: »Ici, Perezvon!» — ja saatte nähdä, se kiitää heti sisälle
niinkuin hurja. Smurovin täytyy vain muistaa avata sillä hetkellä ovi.
Kyllä minä järjestän kaikki, ja te saatte nähdä tempun…
5.
Iljušan vuoteen ääressä
Meille jo tutussa huoneessa, jossa asui meille tunnetun virasta

eronneen alikapteeni Snegirevin perhe, oli tällä hetkellä sekä
tukahduttavaa että ahdasta, koska sinne oli kerääntynyt paljon
väkeä. Muutamia poikia istui tällä kertaa Iljušan luona, ja vaikka he
kaikki olivat valmiit samoin kuin Smurov kieltämään sen, että heidät
oli saanut tekemään sovinnon Iljušan kanssa ja johtanut tänne
Aljoša, niin asian laita kuitenkin oli niin. Koko hänen taitonsa tässä
tapauksessa oli siinä, että hän johti heidät Iljušan kanssa yhteen,
toisen toisensa jälkeen, ilman »vasikkamaisia hellyyksiä», aivan kuin
olisi tehnyt sen sattumalta eikä tahallaan. Iljušalle tämä tuotti
ääretöntä helpotusta hänen kärsimyksissään. Nähdessään kaikkien
näiden poikien, entisten vihamiestensä, melkein hellän ystävyyden ja
osanoton hän oli hyvin liikutettu. Vain Krasotkin puuttui joukosta, ja
se ahdisti hirveästi hänen sydäntään. Jos Iljušetškan katkerissa
muistoissa oli jotakin muita katkerampaa, niin se oli juuri tuo
Krasotkinia koskeva välikohtaus, kun hän tätä entistä ainoata
ystäväänsä ja puolustajaansa vastaan silloin hyökkäsi veitsi
kädessä. Näin ajatteli myös älykäs poika Smurov (joka
ensimmäisenä oli tullut sopimaan Iljušan kanssa). Mutta itse
Krasotkin, jolle Smurov oli kautta rantain ilmoittanut, että Aljoša
tahtoo tulla hänen luokseen »erään asian takia», oli heti keskeyttänyt
ja katkaissut lähentymisen ja antanut Smurovin tehtäväksi heti
ilmoittaa »Karamazoville», että hän tietää itse, miten on meneteltävä,
että hän ei kaipaa kenenkään neuvoja ja että jos hän menee sairaan
luo, niin hän itse tietää aikansa, sillä hänellä on »omat
tarkoitusperänsä». Tämä oli tapahtunut jo kaksi viikkoa ennen tätä
sunnuntaita. Tästäpä syystä Aljoša ei ollutkaan mennyt hänen
luokseen, kuten oli aikonut. Muuten hän oli kyllä, vaikka odottikin,
kuitenkin lähettänyt Smurovin Krasotkinin luo vielä kerran ja
toisenkin. Mutta molemmilla näillä kerroilla oli Krasotkin antanut mitä
jyrkimmän ja päättävimmän kieltävän vastauksen ja ilmoittanut
Aljošalle, että jos tämä itse tulee häntä hakemaan, niin silloin hän ei
koskaan lähde Iljušan luo, ja pyysi, että häntä ei enää vaivattaisi.
Aivan tähän viimeiseen päivään saakka ei Smurov itsekään ollut
tietänyt, että Kolja oli päättänyt mennä Iljušan luo tänä aamuna, ja
vasta edellisenä iltana oli Kolja erotessaan Smurovista äkkiä jyrkästi
ilmoittanut hänelle, että hän odottaisi Koljaa seuraavana aamuna
kotonaan, koska Kolja lähtee hänen kanssaan Snegireville, mutta
Smurov ei saa kuitenkaan ilmoittaa kenellekään hänen tulostaan,
koska hän tahtoo tulla kuin sattumalta. Smurov totteli. Se haave
taas, että hän tuo kadonneen Žutškan, oli herättänyt Smurovin
mielessä vain muutamien Krasotkinin kerran sivumennen lausumien
sanojen johdosta, että »aaseja ovat he kaikki, kun eivät kykene
etsimään käsiinsä koiraa, jos se vain on elossa». Mutta kun Smurov
jonkin aikaa odotettuaan kerran arasti vihjaisi Krasotkinille, mitä hän
oli ajatellut koirasta, niin tämä yhtäkkiä vihastui hirveästi: »Mikä aasi
minä olen, jotta etsisin vieraita koiria ympäri kaupungin, kun minulla
on oma Perezvonini? Ja voiko uneksiakaan, että koira, joka on niellyt
nuppineulan, olisi jäänyt henkiin! Vasikkamaista hellätunteisuutta tuo
kaikki, eikä mitään muuta!»
Tällä välin ei Iljuša enää kahden viikon aikana ollut juuri ollenkaan
päässyt liikkumaan vuoteestaan, joka oli nurkassa jumalankuvien
luona. Koulussa hän ei ollut käynyt sen tapahtuman jälkeen, jolloin
hän oli kohdannut Aljošan ja puraissut tätä sormeen. Muuten hän oli
juuri sinä samana päivänä sairastunutkin, vaikka olikin sitten vielä
noin kuukauden ajan kyennyt jotenkuten kävelemään silloin tällöin
huoneessa ja eteisessä, kun toisinaan nousi vuoteestaan. Viimein
hän menetti kokonaan voimansa, niin ettei voinut liikahtaa ilman isän
apua. Isä vapisi ajatellessaan hänen kohtaloaan, lakkasi kokonaan
juomastakin, oli miltei mieletön pelosta, että poikansa kuolee, ja
usein, varsinkin talutettuaan häntä kainaloista huoneessa ja
pantuaan hänet taas takaisin vuoteeseen, — hän äkkiä riensi ulos
eteiseen, pimeään nurkkaan, painoi otsansa seinää vastaan ja alkoi
itkeä äänekästä, katkeamatonta, nytkähdyttelevää itkua koettaen
tukahduttaa äänensä, ettei Iljušetška kuulisi hänen nyyhkytyksiään.
Huoneeseen palattuaan hän tavallisesti alkoi jollakin huvittaa ja

viihdyttää rakasta poikaansa, kertoi hänelle satuja ja lystikkäitä
juttuja tai jäljitteli kaikenlaisia hullunkurisia ihmisiä, joita oli sattunut
näkemään, matkipa eläimiäkin ja niiden hullunkurista ulvontaa ja
huutoja. Mutta Iljušaa ei ollenkaan miellyttänyt, että isä venkaili ja
kujeili. Vaikka poika koettikin parhaansa mukaan olla osoittamatta,
että se oli hänestä epämiellyttävää, niin hän tunsi kuitenkin kipeästi
sydämessään, että isä oli yhteiskunnan silmissä häväisty, ja aina,
lakkaamatta, hän muisti »pesurievun» ja tuon »kauhean päivän».
Ninotška, Iljušetškan kipeäjalkainen, hiljainen ja lempeä sisar, ei
myöskään pitänyt isänsä ilvehtimisestä (Varvara Nikolajevna taas oli
jo kauan sitten lähtenyt Pietariin opiskelemaan), mutta vähäjärkinen
äiti sen sijaan oli hyvin huvitettu ja nauroi sydämensä pohjasta, kun
hänen miehensä alkoi jotakin esittää tai tehdä hullunkurisia eleitä.
Tällä hänet vain voi saadakin viihtymään, koko muun ajan hän yhtä
mittaa laverteli ja itkien vaikerteli, että kaikki olivat hänet nyt
unohtaneet, että häntä ei kukaan kunnioita, että häntä loukataan
j.n.e. Mutta aivan viime päivinä oli hänkin äkkiä aivan kuin kokonaan
muuttunut. Hän alkoi usein katsella nurkkaan Iljušaa ja alkoi olla
mietteissään. Hän tuli paljon vaiteliaammaksi, muuttui hiljaiseksi, ja
jos pisti itkuksi, niin teki sen hiljaa, ettei kuultaisi. Katkerin mielin ja
hämmästellen huomasi alikapteeni hänessä tämän muutoksen.
Poikien vierailut eivät alussa miellyttäneet äitiä, vaan suututtivat
häntä, mutta myöhemmin alkoivat lasten iloiset huudot ja
kertomukset huvittaa häntäkin, ja viimein hän mieltyi niihin siinä
määrin, että jos nuo pojat olisivat lakanneet siellä käymästä, niin
hänellä olisi ollut hirveän ikävä. Kun lapset kertoivat jotakin tai
alkoivat leikkiä, niin hän nauroi ja taputti käsiään. Muutamia hän
kutsui luokseen ja suuteli. Smurovista hän piti erityisesti. Mitä taas
tulee alikapteeniin, niin Iljušaa ilahduttamaan tulleiden lasten
ilmestyminen hänen asuntoonsa täytti jo alusta alkaen hänen
sydämensä ilolla ja innostuksella, vieläpä sillä toivolla, että Iljuša nyt
lakkaa murehtimasta ja kenties sen johdosta pikemmin paranee.
Hän ei epäillyt hetkeäkään, aivan viimeiseen asti, niin paljon kuin
hän pelkäsikin Iljušan puolesta, että hänen poikansa yhtäkkiä tulee
terveeksi. Hän otti hartain mielin vastaan pienet vieraansa, kulki
heidän lähettyvillään, palveli heitä, oli valmis kantamaan heitä
selässään, mutta Iljušaa nämä leikit eivät miellyttäneet ja niistä
luovuttiin. Isä alkoi ostaa heille makeisia, piparkakkuja, pähkinöitä,
laittoi teetä ja voileipiä. On huomautettava, että koko tänä aikana
hänellä oli riittävästi rahaa. Silloiset Katerina Ivanovnan lähettämät
kaksisataa ruplaa hän oli ottanut vastaan aivan täsmälleen Aljošan
ennustusten mukaan. Myöhemmin oli sitten Katerina Ivanovna,
saatuaan tarkemmin kuulla heidän oloistaan ja Iljušan sairaudesta,
käynyt itse heidän asunnossaan, tutustunut koko perheeseen,
vieläpä osannut ihastuttaa vähäjärkisen kapteeninrouvan. Siitä
lähtien hän oli ollut runsaskätinen heitä kohtaan, ja itse alikapteeni,
jota lamautti kauhu, kun hän ajatteli, että hänen poikansa kuolee,
unohti entisen arkuuden kunniastaan ja otti nöyrästi vastaan antimet.
Koko tänä aikana oli tohtori Herzenstube Katerina Ivanovnan
toimesta käynyt säntillisesti joka toinen päivä sairaan luona, mutta
hänen käynneistään ei ollut paljon hyötyä, ja lääkkeitä hän syötti
potilaan aivan täyteen. Mutta nytpä tänä päivänä, t.s.
sunnuntaiaamuna, odotettiin alikapteenin luo erästä uutta lääkäriä,
joka oli tullut Moskovasta ja jota Moskovassa pidettiin kuuluisuutena.
Hänet oli Moskovasta tilannut ja kutsunut Katerina Ivanovna kuluja
säästämättä, — ei Iljušetškaa varten, vaan erästä toista tarkoitusta
varten, josta puhumme edempänä asianmukaisessa paikassa, mutta
koska tämä kerran oli tullut, niin Katerina Ivanovna oli pyytänyt häntä
käymään myös Iljušetškaa katsomassa, josta alikapteenille oli
ennakolta annettu tieto. Kolja Krasotkinin tulosta taas hänellä ei ollut
minkäänlaista aavistusta, vaikka hän jo kauan oli toivonut, että
vihdoinkin tulisi se poika, jonka muisteleminen tuotti Iljušetškalle niin
paljon kärsimyksiä. Sinä hetkenä, jolloin Krasotkin avasi oven ja
ilmestyi huoneeseen, olivat kaikki, alikapteeni ja pojat, kerääntyneet
sairaan vuoteen viereen ja tarkastelivat juuri tuotua pikkuista
koiranpentua, joka oli vasta eilen syntynyt, mutta jonka alikapteeni oli
tilannut jo viikko sitten ilahduttaakseen ja viihdyttääkseen Iljušetškaa,
tämä kun yhä suri kadonnutta ja tietysti jo kuolluttakin Žutškaa. Mutta
vaikka Iljuša, joka jo kolme päivää sitten oli kuullut ja tiesi, että
hänelle lahjoitetaan pieni koira, eikä vain tavallinen koira, vaan
jalorotuinen (mikä tietysti oli hirveän tärkeä asia) hienotunteisesti
osoittikin iloitsevansa lahjasta, niin näkivät sekä isä että pojat
selvästi, että uusi koira kenties oli vain entistä voimakkaampana
elvyttänyt hänen sydämessään onnettoman, hänen kiduttamansa
Žutškan muiston. Koiranpentu makasi ja liikehti hänen vieressään, ja
hän silitti surullisesti hymyillen sitä laihalla, valjulla, kuihtuneella
kädellään; näkyi kyllä, että koira häntä miellyttikin, mutta… Žutška oli
edelleen poissa, tämä ei sittenkään ollut Žutška, mutta jos Žutška ja
pentu olisivat olleet siinä yhdessä, silloin onni olisi ollut täydellinen!
— Krasotkin! — huudahti äkkiä eräs pojista, joka ensimmäisenä

näki Koljan. Syntyi ilmeistä liikehtimistä, pojat väistyivät ja asettuivat
vuoteen molemmille puolille, niin että Iljušetška yhtäkkiä oli
näkyvissä. Alikapteeni riensi kiireesti Koljaa vastaan.
— Olkaa hyvä, olkaa hyvä… kallis vieras! — alkoi hän lepertää. —

Iljušetška, herra Krasotkin on tullut luoksesi…
Mutta Krasotkin, käteltyään häntä nopeasti, osoitti samassa heti

senkin, että hän tavattoman hyvin tunsi sopivan käytöstavan
vaatimukset. Hän kääntyi heti ja ennen kaikkea nojatuolissaan
istuvan kapteeninrouvan puoleen (joka juuri sillä hetkellä oli hirveän
tyytymätön ja valitteli sitä, että pojat seisoivat Iljušan vuoteen edessä
ja estivät häntä näkemästä uutta koiraa), ja raapaisi tavattoman
kohteliaasti tämän edessä jalallaan, minkä jälkeen hän kääntyi
Ninotškan puoleen ja teki tällekin, koska tämä oli naishenkilö,
samanlaisen kumarruksen. Tämä kohtelias esiintyminen teki
sairaaseen rouvaan tavattoman miellyttävän vaikutuksen.
— Näkee heti, kuka on hyvin kasvatettu nuori mies, — lausui hän
kovalla äänellä ja levitti käsiään, — mutta mitä ovatkaan meidän
muut vieraamme: ajavat toisen toisensa selässä.
— Kuinka niin, äitikulta, toinen toisensa selässä, mitenkä niin, —

lepersi alikapteeni tosin ystävällisesti, mutta kuitenkin hiukan
peloissaan »äitikullan» puolesta.
— Niinhän ne ajavat sisälle. Toinen istuutuu eteisessä toisen

olkapäille ja ajaa ratsain sisälle kunnolliseen perheeseen. Mikä
vieras se semmoinen on?
— Kuka sitten on, äitikulta, sillä tavoin ajanut sisälle, kuka?
— Tuo poikahan ajoi tänään sisälle tuon pojan selässä, ja tuo taas
tuon…
Mutta Kolja seisoi jo Iljušan vuoteen luona. Sairas kalpeni

silminnähtävästi. Hän kohosi istumaan vuoteessaan ja katseli hyvin
kiinteästi Koljaan. Tämä ei ollut nähnyt entistä pikku ystäväänsä
kahteen kuukauteen ja pysähtyi yhtäkkiä hänen eteensä aivan
hämmästyneenä: hän ei ollut voinut kuvitellakaan, että näkisi niin
laihtuneet ja kellastuneet kasvot, niin kuumeesta palavat ja ikäänkuin
hirveästi suurentuneet silmät, niin laihat kädet. Surren ja ihmetellen
hän katseli, kuinka Iljuša hengitti niin syvään ja tiheään ja kuinka
hänen huulensa olivat niin kuivat. Hän astui Iljušan luo, ojensi
kätensä ja lausui melkein kokonaan sekaantuneena:
— No, ukko… kuinka voit?
Mutta hänen äänensä katkesi, luontevuutta ei riittänytkään, kasvot

vääntyivät äkkiä omituisesti, ja jotakin alkoi väristä hänen huuliensa
seuduilla. Iljuša hymyili hänelle surkeasti jaksamatta vielä sanoa
sanaakaan. Kolja kohotti äkkiä kätensä ja silitti jostakin syystä
kämmenellään Iljušan hiuksia.
— Ei mi-tään! — sammalsi hän hiljaa, — ei oikeastaan rohkaisten

toista eikä oikeastaan itsekään tietäen, miksi sanoi niin. Noin
minuutin verran he olivat taas vaiti.
— Mikä uusi koiranpentu sinulla on? — kysyi Kolja yhtäkkiä aivan

tunteettomalla äänellä.
— Ni-in! — vastasi Iljuša pitkällä kuiskauksella ja läähättäen.
— Musta nenä, on siis äkäinen, kahlekoira, — huomautti Kolja

varmasti ja tärkeän näköisenä, aivan kuin kysymys nyt olisi ollut vain
koiranpennusta ja sen mustasta nenästä. Mutta pääasia tässä oli,
että hän yhä koetti kaikin voimin tukahduttaa tunteensa, ettei alkaisi
itkeä niinkuin »pienet», eikä vieläkään tätä tunnettaan voittanut. —
Kun se kasvaa isoksi, niin se täytyy panna kahleisiin, kyllä minä
tiedän.
— Siitä tulee hyvin iso! — huudahti eräs poika joukosta.
— Tietty se, tämä on semmoista rotua, iso siitä tulee, tuommoinen,

vasikan kokoinen, — kuului yhtäkkiä useita ääniä.
— Vasikan kokoinen, oikean vasikan kokoinen, — sanoi

alikapteeni rientäen luo. — Minä hankin vartavasten sellaisen,
äkäisistä äkäisimmän, ja sen vanhemmat ovat myöskin hyvin isoja ja
oikein äkäisiä, kas tämän kokoisia maasta laskien… Istuutukaa,
tähän Iljušan vuoteelle, taikka tänne penkille. Terve tuloa, kallis
vieras, kauan odotettu vieras… Tulitteko Aleksei Fjodorovitšin
kanssa?
Krasotkin istuutui Iljušan vuoteelle jalkopäähän. Vaikka hän

matkalla ehkä oli miettinytkin, miten aloittaisi luontevasti keskustelun,
niin nyt häneltä oli auttamattomasti hävinnyt sen lanka.
— En… minä olen Perezvonin kanssa… Minulla on nyt sellainen

koira, Perezvon. Slaavilainen nimi. Odottaa tuolla… kun vain
vihellän, niin se lentää sisälle. Minulla on myös mukanani koira, —
kääntyi hän äkkiä Iljušan puoleen, — muistatko, ukko, Žutškan? —
kysyä paukautti hän äkkiä.
Iljušetškan kasvot vääristyivät. Hän katsahti kärsivästi Koljaan.

Ovella seisova Aljoša rypisti kulmiaan ja nyökkäsi salaa Koljalle, että
tämä ei puhuisi Žutškasta, mutta Kolja ei huomannut sitä tai ei ollut
huomaavinaan.
— Missä sitten… on Žutška? — kysyi Iljuša katkonaisella äänellä.
— No, veliseni, sinun Žutškasi — fjuu! Žutškasi on mennyt

menojaan!
Iljuša vaikeni, mutta katsoi taaskin hyvin kiinteästi Koljaan. Aljoša,

jonka katse kohtasi Koljan katseen, iski tälle parhaansa mukaan
silmää, mutta Kolja käänsi taaskin katseensa pois eikä ollut tälläkään
kertaa huomaavinaan.
— Juoksi jonnekin ja katosi. Kuinka ei olisi kadonnut

tietymättömiin sellaisen palan syötyään, — tokaisi Kolja
säälimättömästä mutta alkoi jostakin syystä itsekin läähättää. —
Minulla on sen sijaan Perezvon… Slaavilainen nimi… Minä toin
sinun luoksesi…
— Ei tarvitse! — lausui äkkiä Iljušetška.
— Ei, ei, tarvitsee, sinun pitää välttämättömästi katsoa… Se

huvittaa sinua. Minä toin vartavasten… samanlainen pörrökarvainen
sekin… Sallitteko, rouva, minun kutsua tänne koirani? — kääntyi hän
äkkiä rouva Snegirevin puoleen aivan käsittämättömän
mielenkuohun vallassa.
— Ei tarvitse, ei tarvitse! — huudahti Iljuša surullisella ja

särkyneellä äänellä. Hänen silmänsä leimusivat soimaavina.
— Jospa te… — sanoi alikapteeni ja kimposi pystyyn seinän

vierustalla olevalta arkulta, jolle oli istuutunut, — jospa te… muuhun
aikaan… sammalsi hän, mutta Kolja oli hyvin touhuissaan ja
kiireissään ja huudahti äkkiä Smuroville: »Smurov, avaa ovi!» ja
vihelsi heti tämän avattua oven vihellyspilliinsä. Perezvon syöksähti
hurjasti huoneeseen.
— Hyppää, Perezvon, istu! — karjaisi Kolja hypähtäen paikaltaan,

ja koira asettui takajaloilleen sekä ojentautui suoraksi Iljušan vuoteen
edessä. Tapahtui jotakin, mitä ei kukaan ollut odottanut: Iljuša
vavahti ja työntäytyi äkkiä minkä voimia oli eteenpäin, kumartui
Perezvonia kohti ja katseli sitä miltei tyrmistyneenä.
— Tämä on… Žutška! — huudahti hän äkkiä kärsimyksestä ja

onnesta soinnuttomalla äänellä.
— Mitä sinä sitten luulit? — kirkaisi Krasotkin heleällä, onnellisella

äänellä minkä vain jaksoi, kumartui koiraa kohti, otti sen käsiinsä ja
nosti Iljušan luo.
— Katso, ukko, näetkö, silmä on kiero ja vasemmassa korvassa

rako, juuri ne tunnusmerkit, jotka sinä minulle kerroit. Näitten
tunnusmerkkien mukaan minä sen löysinkin! Etsin käsiini silloin heti,
kiireen kauppaa. Eihän se ollut kenenkään oma, eihän se ollut
kenenkään oma! — selitti hän kääntyen nopeasti alikapteenin, hänen
vaimonsa, Aljošan ja sitten taas Iljušan puoleen, — se oleksi
Fedotovien takapihalla, oli aivan asettunut sinne, mutta nämä eivät
ruokkineet sitä, se on juoksukoira, maalta pois juossut… Minä etsin
sen käsiini… Näetkö, ukko, se ei siis niellytkään sinun palastasi. Jos
se olisi sen niellyt, niin se tietysti olisi kuollut, ihan varmasti! Ennätti
siis sylkäistä sen pois, koska on nyt elossa. Sinä et huomannutkaan,
että se sylkäisi pois. Sylkäisi ulos, mutta neula pisti kuitenkin kieleen,
siksipä se silloin rupesikin vinkumaan. Juoksi ja vikisi, ja sinä luulit,
että se oli niellyt palan kokonaan. Sen täytyi silloin kovasti vikistä,
sillä koiralla on hyvin hieno nahka suussa… hienompi kuin ihmisellä,
paljon hienompi! — huudahteli Kolja innoissaan, kasvot riemusta
hehkuvina ja loistavina.
Iljuša ei voinut puhuakaan. Hän katseli Koljaa suurilla ja

omituisesti pullistuneilla silmillään suu auki ja kalmankalpeana. Jos
mitään aavistamaton Krasotkin vain olisi tietänyt, miten rasittavasti ja
tuhoisasti tämmöinen hetki saattoi vaikuttaa sairaan pojan
terveydentilaan, niin hän ei millään ehdolla olisi uskaltanut tehdä sitä
kujetta, minkä hän nyt oli tehnyt. Mutta huoneessa olijoista eivät tätä
ymmärtäneet luultavasti muut kuin Aljoša. Alikapteeni puolestaan oli
aivan kuin muuttunut pikku pojaksi.
— Žutška! Tämä on siis Žutška? — huuteli hän ylen onnellisella

äänellä. — Iljutšetška, sehän on Žutška, sehän on Žutška, sinun

Society The Basics Canadian 6Th Edition Macionis Test Bank Full Chapter PDF

Uploaded by

Document Information

Original Description:

Original Title

Copyright

Available Formats

Share this document

Share or Embed Document

Sharing Options

Did you find this document useful?

Is this content inappropriate?

Copyright:

Available Formats

Society The Basics Canadian 6Th Edition Macionis Test Bank Full Chapter PDF

Uploaded by

Copyright:

Available Formats

Solution Manual for Society The Basics 6th Edition Macionis

Chapter 05 Multiple Choice Questions

Answer: a social group

Answer: primary group.

Answer: the family

7. Why did Cooley refer to some groups as "primary groups"?

They are among the first groups we experience in life.

Answer: They are among the first groups we experience in life.

8. Which of the following statements about primary groups is correct?

They are of primary importance to the socialization process.

Answer: They are of primary importance to the socialization process.

Answer: secondary group

Answer: a family gathering for Christmas

a gathering of brothers and sisters

Answer: a meeting of the Rotary Club

13. Which of the following is a characteristic of a primary group?

Answer: social orientation

14. Which of the following is a characteristic of secondary groups?

15. Select the attribute that is characteristic of secondary groups.

Answer: goal orientation

16. Select the statement about secondary groups that is correct.

They are necessarily informal and emotional.

task group leadership

Answer: instrumental leadership

task group leadership.

Answer: instrumental leadership.

task group leadership

Answer: expressive leadership

Answer: expressive leadership

Answer: instrumental leadership

22. A successful leader receives a distant respect in what type of leadership?

Answer: expressive leadership

Answer: will conform in order to avoid the discomfort of being different.

30. Select the appropriate conclusion from Milgram's experiments on authority.

Answer: reference group.

Answer: reference group

When we serve in a unit with a high promotion rate, we are optimistic.

38. What has research shown about in-groups and out-groups?

In-group–out-group distinctions actually promote racial harmony.

Answer: In-group–out-group boundaries lead to unfairly negative views of out-groups.

40. Which statement reflects Simmel's understanding of the dyad?

Dyads are less stable than groups with many members.

41. A triad is a/an:

Answer: social group with three members.

Answer: Large groups turn inward.

Social boundaries create physical boundaries.

Answer: Large groups turn inward.

45. Which of the following typically characterizes networks?

Answer: indirect connections among the members

— Siinähän tekin vihdoin olette, miten olemmekaan kaikki teitä

— On ollut syitä, jotka kohta saatte tietää. Joka tapauksessa on

— Me olisimme muutenkin tutustuneet toisiimme, minä itsekin olen

— Sanokaa, miten täällä ovat asiat?

— Iljuša on hyvin huonona, hän kuolee ehdottomasti.

— Mitä puhuttekaan! Myöntäkää, että lääketiede on roskaa,

— Iljuša on usein, hyvin usein muistellut teitä, tiedättekö, jopa

— Eikö olekaan Žutškaa? — sanoi Aljoša katsoen surullisesti

— Ah, kuinka ikävää, — huudahti liikutettuna Aljoša, — että minä

— Sanokaa, mistä syystä toivoitte, että juuri minä sen löytäisin? —

— Kerrottiin jonkinmoista huhua, että te sitä etsitte ja löydettyänne

— Sanokaa vielä, Karamazov: mikä on miehiään tuo isä? Minä

— Ah, ei, on ihmisiä, jotka tuntevat syvästi, mutta ovat ikäänkuin