A Season in Hell with Rimbaud Dustin

Pearson
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/a-season-in-hell-with-rimbaud-dustin-pearson/
A SEASON IN HELL WITH RIMBAUD

POEMS

DUSTIN PEARSON

AMERICAN POETS CONTINUUM SERIES, NO. 193

BOA EDITIONS, LTD. ROCHESTER, NY 2022

Copyright © 2022 by Dustin Pearson
All rights reserved
Manufactured in the United States of America

First Edition
22 23 24 25 7 6 5 4 3 2 1

For information about permission to reuse any material from this book, please
contact The Permissions Company at www.permissionscompany.com or e-mail
permdude@gmail.com.

Publications by BOA Editions, Ltd.—a not-for-profit corporation under

section 501 (c) (3) of the United States Internal Revenue Code—are
made possible with funds from a variety of sources, including public
funds from the Literature Program of the National Endowment for the
Arts; the New York State Council on the Arts, a state agency; and the
County of Monroe, NY. Private funding sources include the Max and
Marian Farash Charitable Foundation; the Mary S. Mulligan Charitable
Trust; the Rochester Area Community Foundation; the Ames-Amzalak Memorial
Trust in memory of Henry Ames, Semon Amzalak, and Dan Amzalak; the LGBT
Fund of Greater Rochester; and contributions from many individuals nationwide.
See Colophon on page 96 for special individual acknowledgments.

Cover Design: Sandy Knight

Cover and Interior Art: Nathan Mullins
Interior Composition: Richard Foerster
BOA Logo: Mirko

BOA Editions books are available electronically through BookShare, an online

distributor offering Large-Print, Braille, Multimedia Audio Book, and Dyslexic
formats, as well as through e-readers that feature text to speech capabilities.

Library of Congress Cataloging-in-Publication Data

Names: Pearson, Dustin, author.

Title: A season in Hell with Rimbaud : poems / Dustin Pearson.
Description: First edition. | Rochester, NY : BOA Editions, Ltd., 2022. | Series:
American poets continuum series ; 193 | Summary: “In pursuit of his brother, a
man traverses the fantastical and grotesque landscape of Hell, pondering their
now fractured relationship”— Provided by publisher.
Identifiers: LCCN 2021042524 (print) | LCCN 2021042525 (ebook) | ISBN
9781950774593 (paperback) | ISBN 9781950774609 (epub)
Subjects: LCGFT: Poetry.
Classification: LCC PS3616.E25436 S43 2022 (print) | LCC PS3616.E25436 (ebook)
| DDC 811/.6—dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2021042524
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2021042525

BOA Editions, Ltd.

250 North Goodman Street, Suite 306
Rochester, NY 14607
www.boaeditions.org
A. Poulin, Jr., Founder (1938–1996)
for Pree and for poets with no guarantees
 Contents

A Season in Hell with Rimbaud

II

Regardless,
Watching My Brother Sleep in Hell, a Memory Reminds Me This Too Is Bonding
My Brother Outside the House in Hell
A Dependency
The Day I Told My Brother That Despite It All, I Found a Way to Be Happy
Things I’ve Thought, Things I Do
Pain on a Soft Surface
Hell’s Conditions
Dying Aspects
A Forgetting Statement
A Search Through Liquid Fire
Whirling
Beacon
Lying Down
Human Devices, Unsupervised
The Breeze

III

Hell Swallowed
Sasquatch
Prayers and Preservation
Another Bed in Hell’s Ocean
In Hell’s Ocean I Come upon a Man Wanting His Sons’ Approval
At Some Point, Light Lets Through

IV
Fossil Fuel
An Overgrowth Besides the Body
In Hell’s Jungle, a Knock to No Eye
My Brother’s Two Screams
A Difference
Things I’ve Thought, Things I Do
A Scheme
In the Center of Hell’s Jungle Is a Massive Tree
Still a Loss

Souls Side by Side

Hell’s Wide Net
Murky Water

VI

The World at Its Beginning

Acknowledgments
About the Author
Colophon
I
A Season in Hell with Rimbaud

I dreamt I was showing my brother around in Hell.

We started inside the house.
Everything was brown besides the white sheets
in the bedrooms. I let him look
outside the window, told him it was hottest there,
where the flames rolled against the glass,
as if a giant mouth were blowing them,
as if there were thousands caught in the storm,
pushing it onward with mindless running,
save a desperation for something else.
How had there been a house in Hell
and we invited with time to spend? Why was it
I hadn’t questioned how I got there? My brother
growing so tired from the heat, the sweating?
Surely we could open the door, he said. Surely there’ll be
a breeze. Even seeing already, even burning himself
on the doorknob. His eyes turned back in his head
working his way to the bedrooms, staining
the sheets with his blistered hands, and though I knew the beds
weren’t for the rest of any body, I sat by and let him sleep.
II
Regardless,

Hell is a state of mind I slipped into

years ago, tossing a red balloon
to my brother. Even then,

I’d never be able to do what he couldn’t.

I’d always fall short of what he could do.
I couldn’t convince myself

I went because I loved him. His descent

would show me where mine ended. We’d be
together this way if it was the last thing

we wanted, but he’d pave the path

as nature intended. Our house in Hell
was right under the one we lived in

with our parents. The stairs unearthed

a black spiral sharper than glass.
Sweat loosed from our pores on the trek

down, shrunk our skin to its hardest wrap

on our muscles, and made the stairs slick,
daring us to fall or take an endless trip

with equal risk. Every cut on our feet

bled, and the blood that leaked
formed puddles under us that mixed.
 There were times we walked
side by side, at others I walked
in front or behind, but that first time

I lost my balance, I was devastated, not knowing

why he grabbed my hand. Why he held it
from that point forward. Why he hadn’t

accepted like I did, that regardless

of how we got to the bottom,
we’d see each other again.
Watching My Brother Sleep in Hell, a Memory
Reminds Me This Too Is Bonding

Having burned himself so badly,

it was a wonder he’d managed
to get in bed, or more, fall asleep.
Pulling the sheets from the headboard,
his hands wet them with pus
and bleeding, his blistered fingers
curling a grip and weak crinkling
on the silk threads. It wasn’t until I went
to college, had been entrusted to look after
dorm residents, that I knew how especially
like me it is to see a wound and soothe it.
With my brother, the instinct was timid.
Watching over him, I remembered
the bloody, scabbed-over craters, the
unpopped domes of infection to be
blown open on this one resident.
He’d made a habit of sitting shirtless
in seats, in front of his computer,
and at night the wounds would leak
yellow-green and red into his bedding,
crust over a bit and streak on his skin
in his toss-turn dreaming. I asked if
I could help him, brushed four medicines
inside each of the holes he ripped
into himself. He said we’d been bonding,
me doing the thing on him with the medicine,
and he sitting. I’d have said
I was treating the acne he couldn’t see,
but I’m sure the creams, my spreading of them,
felt cool on him, their gentle-clean, numbing,
mint-like aromatics, and that moment,
and those reliefs, he associated with me.
The next morning, I had a look at him,
asking if my treatment worked before
he turned to show me. The holes shrunk,
and the redness around them lessened.
I never did as much for my own brother.
My brother had a better back, but when
we were young, we did something similar.
Sometimes when one of us got a bump
that itched, the other would rub it.
The adults around us warned scratching
would lead to infection, so we decided
infection wouldn’t happen left to the other’s hand,
less apt to destruction on another body,
and more patient. I remember
I had a ringworm on the underside
of my forearm. My brother made
small circles around it with his middle finger.
I sat quiet and still, that ringworm
had made me restless, but while
my brother was there, I had peace.
After a while, he predicted the pus that would
come out of it. When he stopped to show me,
a clear liquid started bubbling up to the point
I could see. Had the pus touched the underside
of his finger, made it wet in a way
he could recognize? Had the worm somehow
changed in texture? Softened? Those things
were so contagious. We entered in careless.
My Brother Outside the House in Hell

I fell asleep after I told myself I’d watch him.

What convinced him
there was relief to find
in the flames outside
when he’d seen already
what I showed him?
I woke to his smell.
The heat of the door
and his turning of its knob
burned to the bone before
he could get it open.
His flesh fell uneven
and beaded on the hardwood.
The circling flames
blew through. A plume
of hellfire brushed me back
from where I’d been standing,
but I rushed
to the one window
to track him. I watched
my brother running, the flames
in a cruel attachment
to his skin, his arms
flailing. He ran
with his mouth open,
screaming,
as everyone outside was,
and crying, though
no tears, no
intimate evidence
of conditions. The fire
took his face,
and for his skull,
all I could think was
how we’d once been told
that deep down
the two of us were identical,
beyond the arrangement
of muscle and its appearance.
I knew the house
would never let my brother
back in, but even waking
from the dream, I knew
I wouldn’t wake
from any decision
to leave us separated,
leaving everything
in the moment
our eyes opened
to unite us, but even
migrating to the door,
I couldn’t open it.
Between burns
on my hands and anticipating
the pain of the outside,
I failed each time.
I walked back
to the window, watched
my brother disappear.
I was left alone in the house,
my brother finally
let to roam. And though
I knew under those terms
we’d never see each other again,
I knew we found a home
outside the sea
of each other.
A Dependency

You can lose your brother to Hell

and still be happy inside your house.
The house has many rooms. You find
elegance in its brown walls and furnishings,
and though the flames that rush past
the window make everything bright inside
with the dozens of doors closed,
you can streak all over and no one
will ever see you. If you had neighbors,
you’d bring out your brown china and crystal,
and bourbon you’d pair with browned
hors d’oeuvres. You’d invite them
over to see your view of the fires
even as they’re envious enough to break in.
You don’t get used to the heat, but you were
born in a hot place, so you tell yourself
you’re suited to rising temperatures.
You never understood the white sheets
of the bedrooms, why your brother
had opted to sleep. It takes hours,
but you manage to fall asleep, being
so still that your dreams take you away
to a mountaintop, a world of greens
and violent and churning blues. In
your house in Hell, there’s a nightstand,
a white picket fence around a porch.
You meet a girl, a brown lamp
with a brown shade, and every moment
of happiness in the house with your eyes open
is one you realize your brother is missing.
The Day I Told My Brother That Despite It All, I
Found a Way to Be Happy

I remember bursting through the door

to tell my brother the good news, half confident
it wouldn’t bring about conflict because

this happiness I found would never look like his.

If I could prove it hadn’t come from the source
he drew from, I could be happy

without taking away from him.

There were things in the world
we could share if they weren’t his,

but I was petrified, not knowing

whether he’d embrace me or be jealous,
if I could make a difference.

It had been years since I’d

been embraced. I wanted to tell,
but for how happy I’d been, I buried it,

that twinkling veiled to a point

I could hardly stand, and where
the light leaked, he could see,

and with each look he gave me,

the sadness imposed darkening.
I remember how the dark seeped
when night fell on the house, the way
it collected in the hall, on the stairs
separating my room from his

after the drapes had been drawn.

I remember thinking there was enough
buried light for the path to each other

to never be dangerous if only for knowing

the monster the light would bring
wouldn’t be either of us. There’s no need

to bring light to Hell. All its monsters

are illuminated by flames and in that way,
everything is open, but even here,

there are those who go missing. It wasn’t long ago

a woman got buried. She’d wandered off weeping
and got trapped under Hell’s falling debris.

No number of us could recover her. Her screams

were two-fold under grief and burning,
and even if only weathering Hell

could make that state fall short of forever,

she had at least as much hope as I did
for my brother, for me.
Things I’ve Thought, Things I Do

Your brother is as strong as an ox. There were always people telling

me that. I think maybe because I was short, still taller than he was,
and skinny, or at least it seemed because of the clothes I wore. His
body was bulky, no fat to be seen, and everyone stood in awe of its
feats.

Without breaking, he could clap a boulder to dust, but I didn’t mind

being invisible for being a mystery, didn’t mind receiving the intel as
a kind of disbelief. They were unwilling to look at both of our faces.

Without heroics, what strength does it take to walk willingly, for

one’s mind to be so clouded by other pains, fire becomes a best
rescue?

I don’t like to, but when I think about it, my brother and I had done
the same thing. He walked out of our house into Hell’s engulfing to
get away from voices he couldn’t quell, but being the only one left in
the house, the only thing I could see he got away from was me.
Had I listened to the people my brother shared his life with, the
people volunteering to tell me who he was, I might’ve believed Hell
couldn’t ravage my brother’s body.

Brother, who in your life would you walk through fire for?

The thought of asking that question used to bother me, having to

listen to a list that didn’t include me,

or thinking the one name you’d say wouldn’t be mine.

If you asked me, I don’t think anyone would come to mind, at least
not anyone on the outside. I considered that a failure in my life.
Where we stood was already burning.

Brother, I never thought my answer would be you. I’m not

disappointed like I thought I’d be.
Pain on a Soft Surface

The wind in Hell is a scorch screen of momentum.

You hope there’s a mouth you can crawl in,
a soft surface or cavity that could hold you
from it. There were thousands of bodies running,
but granted a reprieve from the crowd,
I always walked. My brother had gone off
sooner into the storm and had always been
a faster runner, arms flailing with wildness,
fully extended from his shoulders. I told myself
there was hope in the disparity of our paces.
He was the first person who told me I stood out,
something my mother had tried to, lovingly,
make me feel, something my father denied
completely. I resigned myself to the idea.
In a man’s world, I’d never be anything,
even if I’d still be forced to compete.
That thought got me asking when I found
the mouth. Had my brother found it before me?
Was he still running? I waited by the mouth
for ages, wanting to shout for him and being afraid
to make a sound for the other bodies. I kept
one hand on the lip to reserve it, kept my other extended,
and right when I was willing to let myself be unfound,
the mouth opened, just enough for my arm to be taken.
The lips turned over me and themselves creating suction
for my body to come in, and though the lips were chapped,
and the skin splintered into sharp razors, I prayed for my sake,
and my brother’s, that my pain wouldn’t end before his.
Hell’s Conditions

In Hell, all bodies are reduced. Flesh drops

from where it’s been burned, and where it lands,
separates. Bones bleach after the blood makes a vapor
or stain, then everything regenerates just enough
to perpetuate the pain. The scent of death is constant
in the winds, even when Hell is airless. The smell works
up through nostrils to souls that process regardless.
Hell works because it imbues everything with loss
or losing. Something is always taken short
of the horizon. The journey never completes for being
forced to see the destination retreat. Even screams
are normalized. I hear them the same as the whirring
of air conditioning, my own breathing, provoking
commentary only in a particular threat or struggling.
I could always tell the bodies who’d been down longest
or were smart enough to beat the game. They were always
the ones off to the side sitting or standing like flagpoles,
silver hair thrashing as if to say, If I were still going,
I’d be going that way.
Dying Aspects

At some point, everyone I knew came to realize

we’re dying much quicker than we thought we would.
We were as polite as we could be about it in conversation
over brews and breakfast, pollen breathed on clear days
and park benches. We never called it what it was,
always opting for its implications: food intolerances,
allergies, and aches. The pain in my thigh
seemed to appear overnight, but a creeping of years
had brought it on. When I tried, I couldn’t name
the years my body was painless, but I thought the period
would last longer. In my sprint to worthiness,
I guess it’s not unreasonable for some pain to come
in the third decade. I’d been working so hard
to enjoy this life. The needs of human beings
can be massive the way we’ve insisted on
meeting them. In Hell, time stopped working
against my brother and me. We’d never die,
so there was no rush, but there was also no need
to let go of the debate, who between the two of us
loved who most, who had more of God inside of him,
and who was the better child, as if the world were one
in which things didn’t grow, as if you would be praised
for remaining a child in a world in which things did.
No death would bring about a regret worth forfeiting
these superlatives. No matter the pains, in Hell,
we’d both live through them.
A Forgetting Statement

My brother and I must’ve been bored

throwing the balloon beside our twin beds,
his against the far wall. Mine intended
for the other wall but with space on both sides
to fall off of it. Not saying much,
we must have been upset. I’m still up
for being brothers if you are, I said.
It’s been ages. I don’t remember how old
we were, but I must’ve also been desperate.
My brother gnarled his face in a way
I was used to, but in a way I’d run from
on a stranger coming toward me from darkness.
Just throw the balloon, he said. I kept
thinking it must not have been what he wanted.
Even now I can see the balloon. Its light
drifting back and forth, the brown arms a blur
behind it, the two-armed reaches, the throws,
the hands, the double palmed catches, even
the features on our young and goofy faces,
and the rest of the room swirling like clouds
on a hostile planet. Despite the decay,
the memory remains. It’s because it remains
that I’m trusting it. Does the memory become
reality if you and your brother are still inside
when the world ends, if only one of you
ever comes out of it?
Another random document with
no related content on Scribd:
II.

Ilta oli kirkas ja kylmähkö. Tuollainen talvea ennustava ilta, joka

viikkoja kestäneen sade- ja sumusään jälkeen on virkistävä ja ilmaa
puhdistava kuin ukkossade kesähelteellä. Kepeästi jalka liikkuu
kovettuneilla kaduilla, helposti käy hengitys raittiissa ilmassa ja
silmää sivelee sinertävä taivas lukemattomine tulinensa.

Hertta astui kepeällä mielellä ihmistungoksessa, joka myöhäisestä

illasta huolimatta oli kerääntynyt kaduille jaloittelemaan. Tulet
loistivat teatterin ikkunoista, ja läheisestä kahvilasta kuului hiljainen
soiton sävel. Mutta Hertta astui nopeasti kiinnittämättä huomiotaan
mihinkään ympärillään; hän näki vain edessään valaistun salin
pitkine tuoliriveinensä ja kuuli ääniä ja puhetta. Hän tunsi sydämensä
vielä sykkivän innostuksesta, outo, lämmittävä tunne oli tunkeutunut
häneen ja saanut jok'ainoan hermon hänessä vireille.

Hertta painoi kädellään poskiaan. Ne hohtivat kuin tulessa ja otsa

oli hiessä. Kuinka kuuma hänen oli. Hetkeksi hän pysähtyi ja veti
syvältä henkeä. Sitten hän jatkoi taas kulkuaan.

Hän tuli Ylioppilastalolta, kansalaiskokouksesta. Hän oli kuullut

kenraali Löfbergin puhuvan kadosta, joka oli kohdannut suurta osaa
maata, — hänen korvissaan kajahteli vielä kenraalin äänen lämmin
väre. Hän oli kehoittanut läsnäolevia auttamaan hädänalaisia, hän oli
esittänyt keinoja miten hätää lieventää. Hän oli puhunut niin
vakuuttavasti, niin innostavasti ja hän oli riistänyt satoihin nousevan
ihmisjoukon mukanansa.

Ennen kokouksen alkua, saliin astuessansa, Hertta oli tuntenut

ahdistusta, jonkunlaista pettymystä. Hänen katseensa oli kiintynyt
etumaisiin tuoliriveihin, joihin kaupungin hienosto oli asettunut. Hän
näki vain kiiltäviä silkki- ja samettikappoja ja liehuvia höyheniä, hän
kuuli hillittyä naurua ja katkonaista puhelua. Ja hänet valtasi sanaton
epätoivo. Mitä nuo silkkipukuiset naiset tiesivät kansan hädästä, mitä
he kansan hyväksi saattoivat uhrata? Hän oli nähnyt heidät usein
ennenkin hyväntekeväisyyttä harjoittamassa, hän tunsi heidän
ompeluseuransa ja arpajaishommansa. Niillä oli niin kaunis kiiltävä
kuori, mutta niiden sisus tuntui niin ontolta. Niiltä puuttui todellinen
harrastus, ja ne kätkivät vain kauniin tarkoituksen alle liiallisen
huvituksenhalun ja työnpuutteen. Mutta Hertan katse siirtyi heistä
muutamiin vanhempiin herroihin. He näyttivät vakavilta ja
huolestuneilta. Kenraali Löfbergin pieni, laiha vartalo katosi tuolin
selän peittoon, mutta Hertta saattoi nähdä hänen harmaat, ohuet
hiuksensa, jotka olivat pyyhkäistyt ylöspäin korkealta otsalta. Ja
hänen kääntyessään naapurinsa, erään lihavan herran puoleen,
Hertta näki vilahdukselta hänen silmänsä; ne olivat terävät ja
vilkkaat.

Ahdistus katosi vähitellen Hertan rinnasta. Hänen mielensä tyyntyi

ja turvallisuuden tunne tuli entisen rauhattomuuden sijalle. Vähitellen
äänet asettuivat salissa, kenraali Löfbergin ääni yksin kantoi yli
laajan huoneen. Ja mitä lämpimämmäksi se sävyltään muuttui, sitä
syvemmäksi kävi hiljaisuus ihmisjoukossa. Ikäänkuin yksi ainoa
sydän olisi sykkinyt, yksi ainoa henkäys kohonnut.

Hertta pyyhki silmiänsä. Olisiko hän sittenkin erehtynyt noiden

ihmisten suhteen? He tunsivat varmaan yhtä lämpimästi kuin hänkin,
heidän tarkoituksensa epäilemättä oli yhtä hyvä ja vakava. Miksikä
he eivät voisi kansan hyväksi työskennellä samoin kuin hänkin?

Ja äkkiä hänelle kaikki kuvastui uudessa valossa. Hän näki

siunausta tuottavan työn leviävän kauaksi sydänmaihin, ja avun ja
lohdutuksen saapuvan moneen hädän ahdistamaan mökkiin. Hän
näki tulen jälleen syttyvän kylmenneellä liedellä, tuvan pöydälle
ilmaantuvan ravintoa ja kalpeille kasvoille nousevan ilon punan.

Hän oli niin kuvittelujensa vallassa, että hän sätkähti ikäänkuin

äkisti unesta herätessä, kun ihmisjoukko alkoi ovea kohti liikkua.
Tuolla kenraali Löfberg astui lihavan naapurinsa rinnalla, tämä oli
senaattori Taube, hallituksen mahtavimpia jäseniä. Heidän jäljessään
astui rouva Löfberg, keski-ikäinen, komea nainen ja hänen rinnallaan
aivan nuori tyttö, joka nojautui kookkaan miehen käsivarteen. Tyttö
katsoi lapsellisen kysyvä ilme kasvoissaan mieheen, tämä kumartui
hänen puoleensa — Hertta saattoi nähdä miten hänen silmänsä
loistivat — ja siveli tytön hansikoittua kättä. Hertta seurasi tuota paria
silmillään ovelle saakka, se herätti hänessä niin omituisen tunteen,
puoleksi sääliä, puoleksi katkeruutta. Se oli Antti Hammar, ja hänen
morsiamensa, kenraali Löfbergin tytär.

Samassa hänen mieleensä muistui Väisäsen pilkallinen ihmettely,

mitenkä Antti Hammar oli voinut kelvata kenraalin perheesen. Hän oli
vain kansan mies synnyltänsä, yksinäisen naisen lapsi. Väisänen oli
joskus puhunut hänestä, sillä he olivat samoilta seuduilta kotoisin.
Hän oli saanut käydä kovan koulun, kärsiä puutetta ja vilua ja
pilkkaakin kovasta kohtalostaan, joka oli heittänyt hänet ilman isää
keskelle elämää. Mutta se oli vain karaissut hänen luonnettansa ja
opettanut häntä turvautumaan omaan voimaansa ja työhönsä.

Hän oli vasta ylioppilaaksi tullut tutustuessaan Herttaan. Hänen

olennossaan oli silloin jotain ujoa ja arkaa, hän oli tottumaton
naisseurassa liikkumaan, sillä koko hänen nuoruutensa oli kulunut
kirjan ääressä. Mutta Hertan seurassa hän oli vähitellen irtaantunut
tuosta arkuudestaan, ja heidän välilleen oli muodostunut toverillinen
suhde.

Hertan kautta hän oli tutustunut kenraali Löfbergin perheesen.

Kenraali oli aineellisesti häntä kannattanutkin kuultuaan, kuinka
ahtaissa oloissa hän eli. Hän oli mielistynyt tuohon vaatimattomaan
ja ahkeraan poikaan, jonka koko elämä näytti rajoittuvan hänen
lukujensa piirin sisäpuolelle.

Joku aika sitten hän oli mennyt kihloihin Elli Löfbergin kanssa. Hän
oli nyt melkein valmis lääkäri, lähimmässä tulevaisuudessa hän
saattoi saada viran ja perustaa oman kodin. Hertta ei ollut nähnyt
häntä hänen kihloihin mentyään. Elli Löfberg oli Hertan
koulutovereita, joskin Herttaa useaa vuotta nuorempi. Hän oli vielä
täydellinen lapsi, pintapuolinen ja turhamainen, ilman mitään
vakavampia harrastuksia. Hammarin kihlaus oli sentähden suuresti
kummastuttanut Herttaa. Hammar, joka itse oli niin vakava, melkein
raskasmielinen, mitenkä hän oli voinut kiintyä tuohon pieneen
hupakkoon?

Hertta oli heidän jäljissään astunut ulos kadulle. Mutta

ihmisjoukossa hän oli pian kadottanut heidät näkyvistään ja hän
kiiruhti nyt vain kotiansa kohti.
 Eräässä kadunkulmassa hän oli törmätä vastaantulijaan. Hän
pysähtyi ja katsoi ylös. Lyhdyn valossa hän tunsi Antti Hammarin.
Tämäkin pysähtyi, katsoi Herttaan ja hymyili. Siitä oli todellakin pitkä
aika kulunut, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Hammar astui Hertan rinnalla. Vaistomaisesti he hiljensivät

kulkuansa. Olihan ilta kaunis ja virkistävä. He keskustelivat iltaisesta
kokouksesta, Antti ei ollut siellä lainkaan Herttaa huomannut,
osanotto oli ollut tavattoman suuri ja innostus yleinen. He innostuivat
itsekin puhuessaan, lämpenivät yhteisestä asiasta. Ja tultuaan
Hertan asunnolle, he puristivat lämpimästi toistensa kättä.

— Teidän täytyy ottaa osaa hätäaputyöhön, neiti Ek, sanoi Antti

Hammar, pidellen Hertan kättä omassansa. — Minä puhun kenraali
Löfbergille, hän tarvitsee innokkaita auttajia.

Hertta seisoi kauan aikaa vielä ikkunassaan ja katsoi ulos.

— Hän on muuttunut, sanoi hän puoliääneen itseksensä, — siitä

kuin viimeksi hänet tapasin ja kuitenkin hän on entinen ja sama.

Hänen kasvoissaan kuvastui haaveileva ilme. Mutta äkkiä ilme

vaihtui ja jotain kovaa tuli entisen sijalle. Hän muisti Ellin, joka riippui
Antin käsipuolessa ja Antin loistavat silmät hänen kumartuessaan
hyväilemään pientä hansikoittua kättä.

Ja sama, puoleksi säälivä, puoleksi katkera tunne kohosi taaskin

Hertan rintaan.
III.

Antti Hammar soitti kenraali Löfbergin ovikelloa.

— Tuleeko tänne vieraita, kysyi hän ihmeissään palvelustytöltä

katsoessaan salin ovelta sisään. Kaikki huonekalut olivat siirretyt
paikoiltaan ja pitkät tuolirivit asetetut pitkin seinämiä.

— Tänne tulee rouvien kokous, sanoi tyttö naureskellen. — Kyllä

Elli neiti on kotona, tohtori on hyvä vaan ja astuu sisään.

Antti astui salin yli Ellin huoneen ovelle. Hän kolkutti pari kertaa,
mutta kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.

Sohvalla selin oveen istui Elli. Hänen vaalea, kihara tukkansa

riippui epäjärjestyksessä kasvoilla ja hänen poskensa ja silmänsä
punoittivat. Hän ei ollut kuulevinaan Antin tuloa ja käänsi itsepäisesti
päänsä poispäin.

Antti taivutti puoleksi väkisin Ellin pään puoleensa ja suuteli häntä.

— No pikku hiiri, mistä vihat?

— Anna minun olla.

 Antti istahti Ellin viereen sohvalle, hyväili häntä, laski leikkiä hänen
kanssansa ja koetti saada hänet iloiselle mielelle. Vihdoin Ellinkin
suu vetäytyi vasten tahtoaan nauruun. Hän kietoi kätensä Antin
kaulaan ja painoi päänsä hänen kainaloonsa kuin jäniksenpoika
pensaan juureen.

— Sanoppa nyt, pikku pupuseni, mikä sinua vaivaa.

Elli nyrpisti suutaan ja sanoi pitkään:

— Ei mikään, mutta isä — — ja sinä pidät aina hänen puoliansa.

Äiti lupasi kuitenkin vielä puhua puolestani, sillä minä tarvitsen
välttämättä uuden puvun tanssiaisia varten Taubella. Isällä on välistä
niin kummallisia päähänpistoja, minun pitäisi muka olla ilman
tanssiaispukua, sentähden että jossakin Pohjanmaalla on ollut
katovuosi.

Antti kumartui Ellin puoleen ja katsoi häntä hellästi silmiin.

— Elli, jos minä pyytäisin että sinä minun tähteni luopuisit tuosta
mielihalustasi, niin tuntuisiko se kovin katkeralta?

Elli tunsi silmänsä kostuvan ja sydämeen hiipi niin omituisen

lämmin ja sulattava tunne.

— Kun puhut noin, Antti, niin voisin tehdä vaikka mitä sinun
tähtesi.
Mutta kun en näe sinua, niin kaikki pahat ajatukset heräävät
minussa.

Elli nyyhkytti. Antti antoi hänen itkeä. Hän siveli hänen vaaleita
kiharoitansa ja hänen valkoista otsaansa. Kuinka hieno hänen
hipiänsä oli ja kuinka punakat hänen huulensa. Antti tunsi
sydämensä värähtelevän. Mitenkä hän olikaan voinut voittaa Ellin
rakkauden, Ellin, joka oli niin hieno ja hento, joka oli kasvanut niin
aivan toisessa maaperässä kuin hän itse?

Ja hänen mieleensä johtui ensi kerta, jolloin hän Elliä oli sylissään
pidellyt. Mikä onnen huumaus oli silloin hänen olentonsa läpi käynyt.
Hän oli tullut niin arkana ja pelokkaana Ellin luo, niin kömpelösti hän
oli tunteensa sanoiksi pukenut, mutta sitten oli kaikki arkuus
kadonnut, ja hän oli nähnyt edessään vain Ellin loistavat silmät.

Siitä oli nyt puoli vuotta kulunut. Hän oli tänä aikana oppinut Elliä
tuntemaan, hän oli useasti saanut kokea, että hän oli hemmoteltu ja
oikullinen lapsi, mutta se ei ollut hänen rakkauttansa vähentänyt. Se
oli vain herättänyt hänessä halun suunnata hänen kehityksensä
oikeaan ja jaloon ja tukahduttaa lapsen heikkoudet, ennenkuin ne
olivat todellisiksi taipumuksiksi muuttuneet.

Hän luotti niin varmasti omaan voimaansa ja vaikutukseensa,

mutta kun hän kerta toisensa jälkeen sai kokea, että toinenkin voima,
ehkä hänen voimaansa paljoa vahvempi, oli Elliin vaikuttamassa,
voima, jota myöskin rakkaus ohjasi, niin hänen itseluottamuksensa
vähitellen heikkeni. Oliko hänellä, vieraalla, sitä paitsi oikeus
tunkeutua äidin ja tyttären väliin?

Siksipä hän usein tulevaisuutta huolella ajatteli. Hän lääkärinä olisi

tarvinnut vaimon, joka täydellisesti olisi häntä ymmärtänyt ja ottanut
osaa hänen työhönsä. Hän antoi itsensä niin kokonaan Ellille,
hänellä tuskin oli ajatusta, johon Elli ei olisi kietoutunut. Hän olisi
tahtonut vastaanottaakin saman täydellisen rakkauden, kuin hän
itsekkin antoi. Mutta Ellin tunne oli niin usein tuntunut puolinaiselta.
 Jos hän edes hiukankin olisi osoittanut harrastusta Antin työhön!
Edes jonkun kerran kysellyt päivän töistä sairashuoneella! Hän oli
koettanut herättää hänessä harrastusta, oli antanut hänelle kirjoja
luettavaksi, kertonut leikkauksista, joissa hän oli ollut mukana tai
selittänyt hänelle ihmisruumiin rakennusta. Elli oli kuunnellut häntä
hajamielisesti tai peittänyt kasvonsa käsiinsä vähimmästäkin syystä.
Hän ei kärsinyt kuulla mainittavankaan verta, puhumattakaan siitä,
että hän olisi uskaltanut sitä nähdä. Ja jos hän selitti hänelle naisen
ruumiin rakennusta, puhui siitä tarkoituksesta, johon luonto sen on
määrännyt, tai sanoi, että nuoren, avioliittoon aikovan tytönkin oli
tulevien äidinvelvollisuuksiensa tähden hoidettava järkevästi
ruumistansa, niin hän oli moittinut häntä epähienoksi ja rivoksi.
Kaiken tuon takana hän näki äidin, joka tytön päähän pani kieroja
mielipiteitä. Ja hänen katkeruutensa äitiä kohtaan lisääntyi sitä
myöten, kuin hän huomasi omien ponnistustensa kiveen kirpoavan.

Elli nosti päätään ja pyyhki silmiään. Hän näytti jo aivan tyyneltä.

Hän kävi Antin polvelle istumaan, veti häntä viiksistä, pörrötti hänen
tukkaansa, suuteli häntä ja nauroi heleää nauruaan. Hän oli kuin
vallaton, herttainen lapsi, joka ei lopulta tiedä, miten hyväilyään
osoittaa. Ja Antti, hän hurmaantui niinkuin niin useasti ennenkin
hänen hyväilyistään ja pienistä kepposistaan, häneen tarttui sama
vallattomuuden ja suutelemisen halu.

— Kuinka onnellinen minä olen, sanoi Elli nauraen — ja kuinka

minä sinua rakastan!

— Minulla on hauska uutinen sinulle, Elli, sanoi Antti hetken

kuluttua. — Olen puhutellut sairashuoneen ylilääkäriä, ja hän ottaa
sinut ylimääräiseksi oppilaaksi. Sinun ei tarvitse puuttua mihinkään
raskaampiin toimiin, saat vain oppia haavojen sitomista ja sairaitten
hoitoa.

Ellin iloisuus oli kuin poispuhallettu. Antin ehdoitus ei ollut hänelle

laisinkaan mieleen. Hänen hetkellinen mielentilansa vaikutti kuitenkin
sen, ettei hän jyrkällä kiellolla tahtonut pahoittaa Anttia, mutta hänen
kasvonilmeensä puhui kyllin selvää kieltä.

— Niin jos sinä tahdot, niin täytyyhän minun.

— Enhän minä pakoita. Mutta sinä tiedät kuinka mielelläni minä

sen soisin. Antin ääni kuulosti niin vakavalta. — Jos minä saan viran
maaseudulla, joka on hyvinkin luultavaa, niin minä välttämättä
tarvitsen apulaista. Onhan silloin meille kumpaisellekin paljoa
hauskempi, jos sinä voit auttaa minua.

Elli ei koskaan ollut ajatellut heidän oloansa maalla siltä kannalta.

Hän oli vain iloinnut omasta hevosesta, jolla saisi huviksensa ajella
ja ratsastaa, ja polkupyörästä, jonka selässä hän kulkisi. Elämän
vakavaa puolta hän ei ollut ensinkään ajatellut, sillä sehän oli ikävää.
Hän tahtoi olla kuin perhonen, joka auringonpaisteessa liitää kukasta
kukkaan ja nauttii elämän suloutta.

— Äitikin arveli… aloitti hän ikäänkuin puolustaakseen itseänsä.

Antti nousi sohvasta, hänen mielensä kuohui. Siinä se oli taaskin,

äidin voima, joka kukisti kaikki hänen tuumansa ja lopulta se hänet
itsensäkin masentaisi. Elli oli lapsi, häntä hän ei voinut soimata. Hän
oli taipuvainen kuin vaha, jos hän yksin saisi häntä vallita.

Elli hypähti ylös sohvasta ja järjesti hiuksensa peilin edessä. Hän

oli kokonaan unohtanut vieraat, useita nuoria tyttöjäkin oli
kokoukseen kutsuttu. Hän kuuli salista liikettä ja ääntä ja hän kiiruhti
sisään katsettakaan Anttiin luomatta.

Sali oli jo täynnä naisia. He istuivat juhlallisina pitkissä riveissä

seinävierustalla. Rouva Löfberg astui edestakaisin salin ja eteisen
väliä. Ellin ympärille keräytyi nuoria tyttöjä ja he vetäytyivät Ellin
huoneen ovelle.

— Emmekö mekin perusta ompeluseuraa, sanoi vaaleaverinen,

kaunis tyttö toisille.

— On niin hirveän ikävä ommella vaatteita, arveli Elli.

— Hui hai, sanoi Elsa Taube, joka oli ehdoituksen tehnyt, — me

otamme herroja mukaan. Sitä paitsi voimmehan me ommella
korutöitä ja pitää sitten arpajaiset.

— Ja tanssit arpajaisten yhteydessä.

— Mene sinä tansseinesi. Me keksimme jotain sukkelampaa, joka

ei ole niin tavallista.

Antti astui tyttöjen luo ja kumarsi heille kohteliaasti. Hänen

suupielessään väreili ivallinen hymy.

— Eivätkö neitoset haluaisi panna toimeen muiskukaupat, ne

varmaan tuottaisivat sievät summat hätääkärsiville.

Elsa Taube loi suuttuneen katseen Anttiin ja käänsi hänelle

selkänsä.

Hertta Ek istui ääneti ovensuussa ja kuunteli keskustelua salissa.

Kenraali Löfbergiä oli monen kursailun jälkeen naisten puolelta
pyydetty puhetta johtamaan, mutta hän sai puhua melkein yksin,
keskustelu ei ottanut sujuakseen. Hän oli kehoittanut naisia
ryhtymään rahankeräykseen hädänalaisten hyväksi ja ehdoittanut
ompeluseurojen perustamista. Toimikunta oli saanut lahjaksi
työtarpeita, työntekijöitä vain tarvittiin.

Ei kukaan ollut ehdoituksiin vastannut mitään. Vihdoin eräs

joukosta pyysi puheenvuoroa ja arveli että näin lähellä joulua tuskin
kukaan ehti ompeluseuroja ajatellakaan. Kullakin oli kylläksi työtä
joululahjoistansa.

Mutta siitäkös syntyi liikettä salissa. Senaattorin rouva Taube nousi

rivakasti ylös paikaltansa. Hänen silmissään oli omituinen välke ja
hän heilahutti päätään sivulle.

Häntä hämmästytti suuresti, niin hän sanoi, että joku yleensä

saattoi panna kysymykseenkään ettei heti työhön ryhdyttäisi. Sitähän
varten sitä oltiin kokoon tultu, ja olihan jokaisen velvollisuus auttaa
lähimäistänsä. Hän puolestansa perustaisi ompeluseuran ja tekisi
kaikki mitä hänen voimassaan olisi.

Hän sai kaikki muut puolellensa ja rouva Illman, joka ehdoitusta oli
vastustanut, koetti selittää, että hän oli aivan samaa mieltä kuin
rouva Taubekin, hän oli vain arvellut, että ehkä kaikki eivät
joulukiireiden vuoksi ehtisi ottaa niihin osaa. Hän puolestansa olisi
valmis työhön milloin hyvänsä.

— Minä toivon, sanoi kenraali Löfberg vakavalla äänellä, — että

me kaikki olemme yhtä mieltä siinä, että tahdomme tehdä työtä
kansan hyväksi. Kukin voimiensa ja kykynsä mukaan.
 Rouva Löfberg istui ääneti paikallansa ja näytti
välinpitämättömältä, melkein kiusaantuneelta. Hän piti miehensä
intoa aivan liiallisena ja aikaa kerrassaan sopimattomana. Mutta hän
ei uskaltanut asettua vastustavalle kannalle. Hän oli mielestään
keksinyt hyvän ratkaisunkin miten saada varoja kokoon
hädänalaisille, ja hän odotti vain sopivaa hetkeä tuodakseen sen
ilmi.

Hänen ehdoituksensa iltaman toimeenpanemisesta hätääkärsivien

hyväksi, voitti kaikkien suosion. Keskustelu vilkastui. Toinen ehdoitus
seurasi toistansa ohjelman aikaansaamiseksi, kaikki näytti
suoriutuvan aivan kuin itsestänsä.

— Ja lopuksi me annamme nuorten tanssia. Rouva Löfbergin

äänessä oli tyytyväinen sävy.

Seurasi hetken hiljaisuus. Ei kellään näyttänyt olevan sen

enempää sanomista. Kenraali Löfberg antoi katseensa kulkea yli
salin. Se pysähtyi Ellin huoneen ovelle. Tytöt olivat poistuneet sieltä.
Antti Hammar seisoi yksinään pihtipuoleen nojautuneena ja hänen
vieressään istui Hertta Ek. Antti näytti sanovan hänelle jotain,
ikäänkuin kehoittavan johonkin. Hertan kasvoille kohosi puna, hän
silmäsi kenraaliin ja nousi sitten ylös. Hänen äänensä vapisi hiukan
ja käsillään hän hypisteli tuolin selkää.

— Minun mielestäni aika ei ole sopiva iltamien pitoon. Hertta

katsahti arasti ympärilleen, — ei ainakaan tanssi-iltamien. Eikä
meillä nuorilla ole halua tanssia, kun kansa näkee nälkää.

Rouvat katsoivat toisiinsa.

Tytöt ilmaantuivat uudelleen ovelle ja nykivät toisiansa.

 — Neiti Ek on ehkä oikeassa, sanoi rouva Taube. — Kyllä me
ilman tanssiaisiakin saamme kylliksi rahaa kokoon.

— Mutta onhan täällä muitakin nuoria kuin neiti Ek, arveli joku. —
Voimmehan kysyä heiltäkin.

— Me tahdomme tanssia!

Tytöt purskahtivat nauruun ja hävisivät taas ovelta.

— Onhan aivan luonnollista, sanoi rouva Löfberg, — että nuoret

tahtovat huvitella. Onneksi eivät kaikki ole ennen aikojaan
kadottaneet nuoruudeniloansa.

Hertta puri huultaan ja nousi ylös. Kenraali Löfberg lopetti äkisti

kokouksen.

Kun kenraali oli poistunut, niin kaikki kielet pääsivät valloilleen.

Yksityistä ääntä oli mahdoton eroittaa, koko sali oli kuin kuohuva
koski, jossa kimakat äänet kohosivat kuin valkoinen vaahto ylös
ilmaan. Rouva Taube puolusti Hertta Ekiä, hän tuli oikein kiihkoihinsa
ja sai useat muut puolellensa. Toiset asettuivat rouva Löfbergin
puolelle, ja luopuivat vihdoin kiistasta ylenkatseellisella
hymähdyksellä.

Hertta Ek seurasi Antti Hammaria kenraalin huoneesen. Kenraali

istui syvässä nojatuolissaan tupakoiden. Hän kertoi Hertalle työstä
hätäaputoimikunnassa, jonka puheenjohtajaksi hän oli valittu ja
tiedoista, joita hätämailta oli saapunut. Kenraali olisi tarvinnut
kirjeenvaihtoa ja kirjanpitoa varten jonkun nuoren naisen avuksensa,
ja tiedusteli, tokko Hertta olisi siihen halukas.
 Hertta tunsi rajua iloa rinnassansa. Hän olisi tahtonut tarttua
kenraalia kaulaan kiinni ja kiittää häntä. Ja kuitenkaan hän ei saanut
sanaakaan sanotuksi. Hän loi häneen vain katseensa, silmissä
kimalteli jotain kosteaa ja suupielet värähtelivät.

— Milloin minä saan aloittaa, kysyi hän väräjävällä äänellä.

Kenraali hymyili hänelle ystävällisesti.

— Huomispäivänä, ja sitten säännöllisesti joka iltapuoli.

Antti ei voinut irroittaa katsettaan Hertasta. Hänen olennossaan oli

jotain, jota hän ei ollut ennen huomannut hänessä, jotain rohkeaa ja
tarmokasta ja samalla pehmeää. Hänen silmissään oli omituisen
haikea ilme, ikäänkuin hän olisi kokenut suuria suruja eläissänsä,
jotain niin erilaista kuin muissa nuorissa. Ja kun hän nousi
mennäksensä, näytti hän Antin mielestä entistä pitemmältä ja
solakammalta. Hänen tumma yksinkertainen pukunsa solui myös
kuin valettu hänen vartalonsa mukaan.

Antti saattoi hänet eteiseen. Hän tunsi äkkiä iloa ajatellessaan että
hän pian taas olisi tilaisuudessa tavata Herttaa. He voisivat uudistaa
entisen tuttavuutensa ja jatkaa yhdessäoloa aivan kuin ennenkin.
Hänellä oli mielestään niin paljon puhuttavaa Hertalle, niin paljon
kysyttävää ja hän tiesi niin varmaan saavuttavansa ymmärrystä.
IV.

Oli kolmas joulupäivä. Senaattori Taubeh komea, laaja asunto oli

kirkkaasti valaistu. Sali, jonka lattia kiilsi kuin jäänpinta, oli varta
vasten tanssiin järjestetty. Sohvat ja tuolit seisoivat jäykissä riveissä
pitkin seiniä, flyygeli oli oven suuhun työnnetty ja kasvit nostetut
toisiin huoneihin.

Senaattori Taube asteli kädet selän takana vitkalleen huoneesta

huoneesen ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Häntä huvittivat pienet kemut
näin joulun aikana, hän piti nuorisosta, heidän iloisista kasvoistaan ja
sulavista liikkeistään. Jo usean vuoden kuluessa oli hänen tyttärensä
syntymäpäivää vietetty tanssiaisilla. Ensi alku oli ollut hyvin
vaatimaton — tanssihaluiset nuoret olivat vain koulutyttöjä ja
lyseolaisia ja senaattori itse ei ollut vielä kohonnut nykyiseen
korkeaan asemaansa. Mutta vuosi vuodelta vaatimukset olivat
kasvaneet yhdessä nuorten kanssa.

Rouva Taube kiiruhti punakkana ja niin nopeasti kuin hänen

lihavuutensa salli, miehensä luo.

— Rakas ystävä, hän sanoi läähättäen, — kyökissä on mies apua

pyytämässä. En tunne häntä, mutta hän näyttää niin kurjalta. Hän
sanoo tulleensa jalan kuinka kaukaa, jostain pohjoisesta pitäjästä.

Senaattori Taube näytti kärsimättömältä.

— Kuka heistä tietää. He osaavat kaikki niin erinomaisesti

teeskennellä. Anna hänelle lippu Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Ei
minulla nyt ole aikaa, kun vieraat juuri ovat tulossa.

Rouva Taube kiiruhti takaisin kyökkiin. Oven suussa seisoi laiha,

kelmeä mies. Vaikka hän olikin vielä nuori, niin hänen poskensa
olivat kuopille painuneet ja ihon väri oli aivan harmaa. Takki oli
repaleinen ja saappaat niin huonot, että tuskin jalassa pysyivät.

— Ei meillä nyt ole aikaa, mutta tuosta saatte lipun

Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Sieltä he antavat työtä ja apua.

— Hyvä rouva, mitä minä siellä. Kävin jo kerran ja sain koko

päivän odottaa vuoroani. Ja kun vihdoin pääsin puhumaan asiaani,
niin lupasivat ensin ottaa selkoa minusta, sanoivat tulevansa kotiin
katsomaan, tarvitsisinko apua. Siitä on jo kaksi viikkoa, eivätkä he
vieläkään ole käyneet.

— Avunhakijoita on niin paljon, että yhdistyksen on vaikea ehtiä

heti kaikkien luo. Ja sitä paitse he ensi sijassa auttavat omia
paikkakuntalaisia. Mutta minä käyn huomenna teitä katsomassa.

Mies kääntyi ovea kohti, mutta loi vielä pitkän katseen rouva
Taubeen. Se oli niin rukoileva, ja samalla epäluuloinen. Rouva Taube
tunsi pistoksen sydämessään, olisiko hän ollut liian kova tuolle
miehelle, hän olisi ehkä todellakin ansainnut apua. Hän aikoi kutsua
hänet takaisin, antaa hänelle ruokaa, hän ehkä ei ollut syönyt koko
päivään, mutta mies vetäisi jo oven kiinni jälkeensä, ennenkuin
rouva Taube oli ennättänyt mitään tehdä.

— Malin, missä ihmeessä sinä viivyt, sali oli jo täynnä vieraita.

Hän kuuli miehensä äänen kyökin ovelta ja hän kiiruhti sisään.

Olihan hän luvannut käydä huomenna häntä katsomassa, voisihan
hän silloin korvata minkä nyt oli laiminlyönyt.

Mutta hän ei sittenkään saanut rauhaa tuolta mieheltä. Hän koetti

hillitä mieltänsä, voidakseen olla kohtelias ja ystävällinen vierailleen,
mutta hän ei voinut yhtyä toisten iloiseen puheluun eikä hilpeään
nauruun. Valo ja vaaleat puvut kiusasivat häntä, hän oli vaivattu
kaikesta komeudesta ja turhuudesta ympärillään, eikä vähimmin
tyttärestään, joka puvullaan voitti kaikki toiset.

Luonnostaan rouva Taube oli kaikkea ylellisyyttä vastaan. Hän oli

kasvanut yksinkertaisissa oloissa ja saanut varhain tottua työhön.
Mutta jouduttuaan naimisiin, hän oli tullut ikäänkuin uuteen
ilmakehään, joka uhkasi kumota ne mielipiteet ja sen
elämänkäsityksen, jonka hän kasvatuksensa kautta oli saanut.
Hänen miehensä oli kasvanut rikkaassa kodissa, hän oli tottunut
ylellisyyteen ja turhamaisuuteen ja senaattoriksi tultuaan hän tahtoi
myös elää asemansa mukaan.

Elsa oli aivan isäänsä. Yhä enenevällä huolella rouva Taube näki
tytön harrastusten kääntyvän kaikkeen ulkonaiseen. Ja hän näki
oman vaikutuksensa häviävän aivan mitättömiin, sillä silmittömässä
ihastuksessaan isä ei voinut tyttäreltä mitään kieltää.

Soitto oli jo alkanut. Rouva Taube saattoi budoariinsa muutamia

vanhempia rouvia, talon läheisimpiä tuttavia ja heidän seuraansa
isäntäkin vieraineen liittyi. Nuoret neitoset istuivat seinävierustalla
juhlallisessa odotuksessa. Herrat seisoivat senaattorin etuhuoneen
ovella, he vetivät hansikkaita käsiinsä ja antoivat katseittensa kulkea
seinävierustaa pitkin. Etumaisimpana oli senaattorin veljenpoika,
luutnantti Taube, joka oli saapunut kaupunkiin virkalomallensa. Hän
astui nyt yli lattian, kannukset helisivät hänen kulkiessansa ja hänen
saappaansa kiilsivät. Hän kumarsi talon tyttärelle, joka hymyillen
nojautui hänen käsivarteensa ja antoi viedä itsensä tanssin
pyörteesen.

Iltaa oli kappale kulunut, kun Hertta Ek astui salin ovelle. Hänen
silmänsä etsi emäntää, mutta kun hän ei häntä mistään keksinyt, niin
hän jäi arasti ovenpieleen seisomaan. Hän seisoi siinä silmät
maahan luotuina, omiin mietteihinsä vaipuneena. Hänen
yksinkertainen tumma pukunsa erosi niin jyrkästi koko hänen
ympäristöstänsä, samoin kuin hänen kasvojensa vakava ilme ei ollut
sopusoinnussa toisten ilosta hehkuvien kasvojen kanssa.

— Neiti Ek, kuuli hän äänen vieressänsä. — Ettekö tanssi? No

sallikaa sitten että vien teidät rauhallisempaan paikkaan.

Antti Hammar tarjosi käsivartensa Hertalle ja he astuivat Elsan

huoneesen, joka oli aivan tyhjä.

— Te olette tänään ollut niin näkymätön, sanoi Hertta, heidän

istuessaan matalalle sohvalle.

— Olen ollut kovassa työssä koko päivän. En olisi oikeastaan

tännekään ehtinyt.

Melkein joka päivä he olivat tavanneet toisensa kenraali Löfbergin

luona. Ensi alussa Antti oli vain pikimältään pistäytynyt kenraalin
huoneesen, jossa Hertta pöytänsä ääressä työskenteli, mutta päivä
päivältä hän oli viipynyt yhä kauemmin. Hän innostui yhä enemmän
toimikunnan työhön, hän tiedusteli mitä kulloinkin oli tekeillä ja otti
osaa neuvotteluihinkin. Vähitellen Hertta tottuikin hänen puoleensa
kääntymään, kun hän tarvitsi apua työssänsä. Ja siten heidän
välilleen oli syntynyt tuttavallinen suhde, kuin kahden toverin, joita
yhteinen asia innostaa ja joille se tarjoo loppumattomia keskustelun
aiheita.

— Mitä teillä tänään oli esillä? kyseli Antti Hertalta. — Onko tullut
uusia tietoja hätämailta?

— Sisar Cecilia kirjoitti Vaaralammelta. Teidän pitää lukea se kirje.

Hän kertoo keittiössä käyvän neljä- jopa viisikymmentä ruokavierasta
päivittäin, sekä aikuisia että lapsia. Suureksi siunaukseksi nuo
kansankeittiöt näyttävät olevan, kun varat vain myöntäisivät
useampia perustamaan.

— Se olikin suurenmoinen lahjoitus, jonka hätäaputoimikunta sai

rouva Aberlingiltä. Täytyy oikein ihmetellä että ulkomaalainen
osoittaa niin paljon myötätuntoisuutta kansalle, johon hän vain
kesäisenä aikana on tutustunut.

— Niin, hän se kokonaan kustantaa Vaaralammen kansankeittiön.

Me lähetimme sinne vaatteita ennen joulua. Sisar Cecilia sanoo
jaelleensa jo kaikki, ja tarvitsevansa vieläkin enemmän. Hän kuvailee
kurjuutta aivan sydäntäsärkevällä tavalla.

— Useampien naisten pitäisi seurata neiti Fährlingin esimerkkiä ja

lähteä hädänalaisille seuduille. He voisivat epäilemättä tehdä siellä
paljon hyvää.