Hugs from Obama A Photographic Look

Back at the Warmth and Wisdom of

President Barack Obama Mary Zaia
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/hugs-from-obama-a-photographic-look-back-at-the-w
armth-and-wisdom-of-president-barack-obama-mary-zaia/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Renegades Born in the USA First Edition Barack Obama

https://textbookfull.com/product/renegades-born-in-the-usa-first-
edition-barack-obama/

The black presidency Barack Obama and the politics of

race in America First Mariner Books Edition Dyson

https://textbookfull.com/product/the-black-presidency-barack-
obama-and-the-politics-of-race-in-america-first-mariner-books-
edition-dyson/

President Biden is already delivering and this is only

the beginning Obama 1st Edition Thomas Barrabi

https://textbookfull.com/product/president-biden-is-already-
delivering-and-this-is-only-the-beginning-obama-1st-edition-
thomas-barrabi/

Counter Terrorism from the Obama Administration to

President Trump Caught in the Fait Accompli War 1st
Edition Donna G. Starr-Deelen (Auth.)

https://textbookfull.com/product/counter-terrorism-from-the-
obama-administration-to-president-trump-caught-in-the-fait-
accompli-war-1st-edition-donna-g-starr-deelen-auth/
Barack Obama is Brazilian: (Re)Signifying Race
Relations in Contemporary Brazil 1st Edition Emanuelle
K. F. Oliveira-Monte (Auth.)

https://textbookfull.com/product/barack-obama-is-brazilian-
resignifying-race-relations-in-contemporary-brazil-1st-edition-
emanuelle-k-f-oliveira-monte-auth/

The Obama Presidency and the Politics of Change 1st

Edition Edward Ashbee

https://textbookfull.com/product/the-obama-presidency-and-the-
politics-of-change-1st-edition-edward-ashbee/

Go High : The Unstoppable Presence and Poise of

Michelle Obama First Edition M. Sweeney

https://textbookfull.com/product/go-high-the-unstoppable-
presence-and-poise-of-michelle-obama-first-edition-m-sweeney/

Buyer s remorse how Obama let progressives down Press

https://textbookfull.com/product/buyer-s-remorse-how-obama-let-
progressives-down-press/

The US-China Military and Defense Relationship during

the Obama Presidency James Johnson

https://textbookfull.com/product/the-us-china-military-and-
defense-relationship-during-the-obama-presidency-james-johnson/
 Begin Reading

Table of Contents

Copyright Page

Thank you for buying this

St. Martin’s Press ebook.

To receive special offers, bonus content,

and info on new releases and other great reads,
sign up for our newsletters.

Or visit us online at
us.macmillan.com/newslettersignup

For email updates on the editor, click here.

The author and publisher have provided this e-book to you for your
personal use only. You may not make this e-book publicly available
in any way. Copyright infringement is against the law. If you
believe the copy of this e-book you are reading infringes on
the author’s copyright, please notify the publisher at:
us.macmillanusa.com/piracy.
 EMBRACING A LEGACY

Every Commander-in-Chief leaves behind a legacy. From policy

reform and innovation to economic struggles and international affairs
—each presidential term leaves its mark on the American people and
the world. Barack Obama, the 44th President of the United States,
made history as the first African-American to hold our nation’s
highest office. He spent eight years championing affordable health
care for all, reviving the economy, ending the war in Iraq, fighting
terrorism, and building relationships across the globe. He supported
equal rights for Americans of all genders, sexual orientations, and
races. He inspired growth, innovation, and optimism in the American
people.

President Barack Obama’s legacy will endure not only because of his
accomplishments, but also because of his extraordinary humanity.
President Obama’s enduring optimism and heartfelt concern for
others reflected and renewed our core of American values: love of
country, justice for all, and hope for the future. Hugs from Obama
pays photographic tribute to his compassion and warmth. Each page
is a front-row seat to the most moving moments of his historic
presidency. Find comfort and assurance in the warmth of President
Obama’s sincerity, his open-arms approach to others, and the kind,
honorable example he set for all Americans.
LEADERSHIP
 “WHAT WASHINGTON
NEEDS IS ADULT
SUPERVISION.”
—White House Correspondents’ Dinner, April 2015
 “We did not come
to fear the future.
WE CAME HERE
TO SHAPE IT.”
—Health care speech to Congress, September 9, 2009
 “You can’t give up your passion
if things don’t work right away.
YOU CAN’T LOSE HEART,
or grow cynical if there are twists
and turns on your journey.
The cynics may be the loudest
voices —
but I promise you,
they will accomplish the least.”
—Ohio State University commencement speech, May 5, 2013
 “I DON’T GET
TOO HIGH,
DON’T GET
TOO LOW.”
—Interview with HuffPost, March 21, 2015
 “DON’T BOO,
VOTE.”
—Democratic National Convention speech, July 27, 2016
 “You can’t let your
failures define you—
YOU HAVE TO LET
THEM TEACH YOU.”
—Wakefield High School back-to-school speech, September 8, 2009
 “That’s who we are as Americans.…

We ask for nothing more than

the chance to blaze our own trail.

AND YET EACH OF US IS

ONLY HERE BECAUSE
SOMEBODY, SOMEWHERE,
HELPED US FIND OUR PATH.”
—Lake Area Technical Institute commencement speech, May 19, 2015
 “Making your mark
on the world is hard.
If it were easy,
EVERYBODY
would do it.”
—Campus Progress Annual Conference, July 12, 2006
 “So regardless of the station we occupy,

WE HAVE TO TRY HARDER.

We all have to start with the premise that

each

of our fellow citizens loves this country just as

much as we do; that they value hard work

and family like we do; that their children

are just as curious and hopeful and

worthy of love as our own.”

—Farewell address, January 10, 2017

“…When I ran in 2008, I, in fact,
did not say I would fix it; I said
WE COULD FIX IT.
I didn’t say, ‘Yes, I can.’
I said—what? …
‘YES, WE CAN.’”
—Remarks in Santa Monica, California, June 18, 2015
 “THAT’S WHAT YOU DID.
YOU WERE THE CHANGE.
You answered people’s hopes,

and because of you,

by almost every measure,

AMERICA IS A BETTER,
STRONGER PLACE
than it was when we started.”

—Farewell address, January 10, 2017

Another random document with
no related content on Scribd:
 Lahden poukamassa oli niitty, ja sen laidassa näkyi nyt jo
liikehtimistä. Punaiset eivät aavistaneet mitään lähellä piilevästä
vaarasta. Sankka parvi läheni jäätä pitkin. Piippuaan poltteleva
luutnantti kirosi tyytyväisenä.

Laukaus kajahti. Nyt se alkoi! Korvat menivät lumpeeseen ja kädet

hieman vapisivat. Ne olivat sittenkin suomalaisia, omia kansalaisia.
Ah, miten ne kaatuivat, kuin heinä. Kuului huutoa ja kirouksia.
Ehkäpä siellä oli sittenkin ryssiä. Tuomaan käsi varmeni ja silmä etsi
tähtäintä.

Kiväärituli vaikeni. Konekivääri rätisi vielä hetkisen.

— Ketjuun, eteenpäin mars!

Ruumis oli kuin kone, joka totteli vieterin painallusta. Yli

paikoitellen kiiltelevän jään, jossa makasi ruumiita siellä täällä kuolon
kamppailussa korahdellen. Muutamaan takertui Tuomaan jalka, joku
kuului kiroavan. Ranta läheni.

Metsästä avattiin tuli, ja Tuomas näki, miten joku hänen vierellään

horjahti, juoksi vielä muutaman askeleen ja jäi jäljelle. Kuolikohan?
Ei joutanut katsomaan. Ylös metsään. Jäi toinen, kolmas. Ihme, ettei
kuulunut heidän huuliltaan valitusta. Missähän oli Lauri? Tuossa
huohotti hänen vierellään, ja kivääriä pitävä käsi oli veressä. Ei
saanut lähestyä toisiaan. Ylös, ylös harjulle, josta satoi kuin rakeita.

Tuli taukosi. Punikit jättivät asemansa ja pakenivat.

*****

Miehet makasivat lumessa ja polttelivat paperossejaan. Tuomas

oli sytyttänyt piippunsa. Aamu alkoi jo sarastaa.
 Tällaistako se on siis sota? Pari, kolme oli vain kaatunut ja
muutamia haavoittunut. Lauri oli sitonut haavan kädessään
nenäliinallaan. Kaatuneita tuotiin paareilla ja sijoitettiin rekeen. Yksi
oli niissä saman pitäjän mies. Edellisenä päivänä oli rintamalle
tullessa pelannut vaunussa ja vakuuttanut punikkeja kylvettävänsä.
Lieneekö yksikään hänen kuulistaan sattunut? Torpan mies ja ainoa
poika.

Tällaistako oli sota? Eikö tämä ollut veljessotaa?

Ajatus välähti kotvan, viivähti kaatuneitten luona, kysyi milloin uusi

taistelu alkanee ja viivähti taas kotona.

*****

Lähetit lennähtelivät ratsuillaan. Odotettiin uutta taistelua. Miehet

makasivat lumihaudoissa märkinä ja nälkäisinä. Väsymys haihtui
ajatellessa, että ryssä ja punikit… rauhallisten kotien hävitys…
vallananastus… punarosvot… etelän avuksi…

Rintama oli pitkä ja yhtäjaksoinen. Päälliköt jakelivat määräyksiä.

Punikkien shrapnellit räjähtelivät jo aukeaman laidassa, jonka yli
he olivat yöllä peräytyneet. Tiedustelijat lähtivät liikkeelle.
Komennetaankohan hyökkäämään vai odotetaankohan punikkien
hyökkäystä?

Mäenpäässä varmaankin käyvät aamiaiselle. No, mutta kirottuako

sitä tässä nyt…

Muuan samaan suojeluskuntaan kuuluvista pojista oli yöllä saanut

haavan leukaansa. Veri punoitti siteen läpi, poika kiroili ja uhkasi
kostaa ensi kahakassa.
 Alempana tiellä laukkasi lähetin hevonen vaahtoavana.
Selkäpuolella liikkui hevosmiehiä. Toivat ampumatarpeita ja
korjasivat jäältä kaatuneita. Olivat kai vielä viikko sitten olleet
muranajossa. Nyt ajettiin ruumiita. Eikö tämä todellakin ollut kauhean
typerää ja hullua?

Kenttäkeittiö oli siirretty muutamien satojen metrien päässä

olevaan taloon sivustassa. Miksi ei laskettu aamiaiselle? Siellä näkyi
liikkuvan poikia tullen ja mennen.

Punikkien puolella jymähteli taas tykin laukauksia. Shrapnelli

räjähti korkealla ilmassa, toinen, kolmas… Sepäs oli ilotulitusta.

Pojat pilailivat ja naureksivat punaisten umpimähkäisllee

ammunnalle. Joutivat räiskytellä. Lystikseenhän sitä kuunteli ja
katseli. Olisi vain saanut syödäkseen, niin olisi perhanan mukavaa!

Tykistötuli kiihtyi. Se oli kai merkkinä pian tapahtuvaan

hyökkäykseen. Lauri oli tullut Tuomaan lähelle ja tähysteli
mielenkiinnolla punaisten tulitusta.

— Peloittaako sinua, poika? kysyi Tuomas veljeltään.

— Ei vähääkään. Peukaloon vain koskee niin vietävästi. Käskivät

hoitelemaan haavaa, mutta johan tästä nyt malttaa. Pian kai tässä
saadaan räiskytellä.

— Painuhan paikoillesi.

Tykistötuli vaikeni. Aikoivat varmasti hyökätä. Tiedustelijat

palasivat, kohta kuului komento:

— Ketjuun, eteenpäin mars!

 Joukko lähti liikkeelle.

Konekivääriosastot marssivat etumaisina. Toiset joukkueet olivat

tehneet kiertoliikkeen, ja punaisten sanottiin joutuvan varmasti
saarrokseen.

Peltoaukeaman takaa alkoi voimakas kiväärituli. Paikat haettiin

nopeasti, ja lumessa maaten alkoi ammunta.

Joku päälliköistä kiroili. Paikka oli huono hänen mielestään. Olisi

pitänyt ehtiä pellon syrjään, johon konekiväärimiehet olivat jo
ehtineet. Kesken kiivainta ammuntaa muutettiin asemia, eikä kukaan
haavoittunut.

— Sepä merkillistä, ajatteli Lauri, jonka korvien ohi olivat kuulat jo

monta kertaa lentäneet.

Ammunta väliin taukosi ja alkoi uudelleen. Päivä painui jo illoilleen.

Viimein komennettiin eteenpäin kuulien vinkuessa, shrapnellien
räjähdellessä.

Metsikössä syntyi taistelu, jota käytiin puulta puulle siirtyen.

Käsipommit räjähtelivät puolella ja toisella, miehiä kaatui, hanget
punoittivat verestä. Huohottaen, raivokkaina kuin ärsytetyt pedot
syöksyivät miehet vastakkain. Sanojakin jo vaihdettiin.

— Lyökää, lyökää pojat punaryssiä! Muistakaa kotia ja

häväistystä.

— Lyökää lahtareita! Miksette p—leet etene! Älkää jumalauta

peräytykö!
 Käsipommi räjähti. Punaisten johtaja lensi palasina ilmaan. Toinen
ja kolmas kranaatti sai etumaiset pakenemaan.

Pian ajettiin raikuvin huudoin punaisia takaa.

Haavoittuneet, niitten mukana Lauri, jäivät kentälle. Joka

suunnalta kuului valitusta. Kaatuneita ja haavoittuneita oli paljon, ja
ne haavoittuneista, jotka kykenivät jäseniään liikuttamaan, koettivat
siirtyä paikalta pois, kuulemasta kuolevien valitusta. Eräältä oli
mennyt sääriluu poikki, ja konttaamalla, käsiensä varassa ryömien
hän koetti poistua. Toiselta oli pommin siru reväissyt käden pois.
Istuallaan, puuta vasten selkäänsä nojaten, oli hän koettanut tukkia
verenvuotoa.

Veri pirskui vielä sarkatakille ja hangelle. Vähän matkan päässä oli

sämäytynyt käsi, hihassa verinen, valkea nauha. Joku punaisista oli
saanut kuulan selkäänsä ja karkeasti kiroillen koetti ponnistautua
istualleen, mutta vaipui jälleen maahan. Kaatuneet puristivat
kiväärejään lujasti vielä sittenkin, kun henki oli jo paennut.

Lauri istui puunrunkoa vasten tukien kiväärillä itseään. Luoti oli

tunkeutunut olkapäähän, ja hengittäessä koski kipeästi. Edessä
oleva näky värisytti häntä. Koettaen tukkia korvansa kuolevien
voihkinalta ei saattanut silmin olla sitä katselematta.

Tähänköhän päättyy hänenkin retkensä? Mitään tällaista

mahdollisuutta ei hän osannut kuvitella taisteluun lähtiessään. Oli
vain ajatellut, että joku voi ehkä kaatua tai haavoittua hänen
viereltään, mutta hän kuin ihmeen kautta säilyy. Ja nyt jo, näin pian,
hän oli kuoleman kanssa vastakkain. Toiset tuossa jo olivat menneet,
hän vain sattumalta jäi viimeiseksi. Ehkä jo piankin hän saa seurata
toisia suureen hiljaisuuteen.
 *****

Ilta hämärtyi. Tähdet syttyivät korkeudessa. Taistelun melske oli

tauonnut, tuuli vain taivutteli hiljaa puiden latvoja.

Haavoittuneita ja kaatuneita korjattiin kuoleman kentältä. Lauri

näki kaksi sanitääriä tulevan hänenkin luokseen. Sitten oli vain
epämääräistä keinumista, tajunta hämmentyi. Saattoi vain huomata
joskus korkeudessa kiiluvat tähdet. Ne tuikkivat kai sielläkin missä oli
koti, isä ja äiti…
VIII.

Selvittyään tajuihinsa huomasi Lauri olevansa vuoteessa. Iso sali oli

täynnä vuoteita, ja jokaisessa näkyi miehiä, jotka makasivat
äänettöminä.

Nyt hän jo muisti, että oli haavoittunut ja että tämä oli

sotilassairaala. Miten ja milloin hän oli tänne tullut, oli vielä
epäselvää. Oliko hän jo kauankin maannut täällä? Mitä oli tapahtunut
tällä ajalla? Vieläkö mahtoi hirveä veljessota raivota ja kumpainenko
puoli oli voitolla?

Lauri koetti liikutella jäseniään. Rinnassa ja olkapäässä tuntui

kipeältä.

Nuori sairaanhoitajatar tuli hänen luokseen ja hymyili,

huomatessaan
Laurin uteliaasti katselevan ympärilleen.

— Nythän on asiat jo parempaan päin, on vain pysyttävä hiljaa

vuoteessa.

— Olenko jo kauankin ollut täällä? kysyi Lauri.

 — Kohta kaksi viikkoa.

— Niin kauan! Ja kuinka on rintamalla?

— Hyvin, poikaseni, virkkoi ohikulkeva lääkäri, joka poikkesi Lauria

katsomaan. — Teistä tulee vielä mies, mutta tiukalle se on ottanut.
Olkaa nyt varovainen.

Lääkäri poistui seuraavan vuoteen luokse. Lauri kyseli kaikkea

hoitajattarelta ja sai tietää, että hän oli kestänyt vaikean leikkauksen.
Kuula oli mennyt keuhkojen läpi. Ehkä jonkun viikon perästä voisi jo
hiljalleen liikkua ja sitten vähitellen toipua kokonaan.

— Ja niinkö kauan minun täytyy täällä vielä maata. Minunhan

pitäisi joutua rintamalle!

Tyttö hymyili kirkasta hymyään, meni pois, mutta sanoi pian

palaavansa.

Olipa tämäkin nyt hassua. Kuula keuhkojen läpi… hän tässä,

sairasvuoteessa… ensi kertaa elämässään. Ja kuoleman kenttien
kautta kulkeneena… miten siellä kotona?

Lauri tunsi suloista väsymystä ja nukahti.

Herättyään huomasi hän taas sen äskeisen nuoren tytön siinä

hymyilemässä. Nyt se jo näyttikin niin tutunomaiselta. Eikö se ollut…
No mutta, sehän oli Hakamaan Anna! Laurikin jo hieman hymyili:

— Kun minä en sinua tuntenut. Sinäkin siis olet lähtenyt. Oletko

sinä jo kauankin…?
 — Kuukauden päivät. Ei tule täällä tarkoin lasketuksi aikaa. Meitä
on täällä useitakin saman pitäjän tyttäriä. Emme malttaneet jäädä
kotiin, kun toiset lähtivät. Ja onhan täällä työtä meillekin.

— Tiedätkö, miten siellä kotona…?

— Eiköhän ne hyvin siellä… Kuulin, että miehiä ei ole muita

kotona kuin isäsi ja vanha Tuomas.

Laurin katse synkkeni.

— Onko ne sitten… punaisten puolella?

— Ovat ainakin yrittäneet. Kalle on valkoisten puolella. Muutamia

lienee vankeinakin.

— Missä lienee Tuomas? Onko… onko hänestä kuulunut mitään?

— Kyllä… täällä oli yksi meidän pitäjän poika, joka kertoi, että
Tuomas on ylennetty vänrikiksi.

Nuorukaisen kasvot värähtivät liikutuksesta. Se hyvä veli oli

sentään mies.

— Pitäisi tästä minunkin joutua…

— Ehkäpä sinä nyt pian paranetkin. On vain pysyttävä

rauhallisena.

Tyttö nyökkäsi ja poistui.

Lauri jäi miettimään. Hän tunsi virkistyneensä ja voimainsa joka

hetki kasvavan. Kun olisi saanut tietää, missä pojat olivat menossa.
Tiesivätköhän kotona, että hän oli täällä? Oli kai Anna kotiinsa
kirjoittanut ja maininnut. Sieltä ovat ehkä käyneet sanomassa.

Miksi eivät ole sitten käyneet katsomassa eivätkä edes

kirjoittaneet? Sepä oli merkillistä. Olihan se ymmärrettävääkin. Äiti ei
koskaan kirjeitä kirjoittanut, ja isällä oli nyt paljon työtä.

Mutta häneltä ovat saattaneet kirjettä odottaa. Äiti on tietysti jo

hätäillytkin. Suureen taisteluun lähtiessä hän oli kirjoittanut ja
vakuuttanut hyvin tulevansa toimeen ja kieltänyt äitiä suremasta. Oli
äitikin häntä muistanut kotieväillä, joita oli lähettänyt jo kaksikin
kertaa, ja terveisiä tuttavain mukana. Miten äiti raukka mahtoikaan
nyt jo odottaa tietoja häneltä?

Lauri koetti kääntyä vuoteessaan, mutta muisti, että oli kielletty

liikkumasta. Vaarallinen oli kai haava ollut hyvinkin, koskapa hän oli
jo näin kauan ollut täällä eikä muistanut siitä juuri mitään. Niinkuin
sekavaa unennäköä oli kaikki ollut vuoroin niinkuin kotona ja sitten
taas taistelussa.

Tulisiko hän nyt todellakin terveeksi, niin terveeksi että saattaisi

lähteä vielä rintamalle? Kyllä kotikin olisi miestä kovin kaivannut,
mutta sittenkin hän tahtoisi taisteluun, kunnes viimeinenkin ryssä ja
isänmaanpetturi olisi lyöty. Tuomas ja ne kaikki muut siellä olivat
sentään onnellisia saadessaan olla kaikessa mukana.

Kirkas maaliskuun päivä tulvehti huoneeseen avatuista ikkunoista.

Anna oli kertonut, että aamuisin jo kantoi hanki.

Niin siellä ulkona, mutta täällä sisällä täytyi maaten

kärsimättömänä odottaa rintamalle pääsyä. Lauri oli kuullut
kerrottavan, että Tamperetta piiritettiin parhaillaan. Siellä kai
Tuomaskin oli, uutterana ja neuvokkaana kuin kotoisella
viljelysperkkiolla. Hän ei ehkä sinne enää ehtisikään. Hänen
paikkansa sai siellä täyttää joku toinen. Se ei tuntunut hyvältä.

Päivällisaikana sanoi Anna saaneensa siskoltaan kirjeen, jossa

tämä kertoi kotipuolen kuulumisia. Mäenpäässä on hiljaista kuten
ennenkin. Isäntä on luvannut tulla Lauria katsomaan, ja Tuomaskin
on kirjoittanut kotiinsa, kertoen hyvin jaksavansa.

— Missä hän on?

— Ei sisko siitä kertonut. Terveisiä vain käski toimittamaan ja

sitten eräältä toisellakin.

Tyttö hymyili taas sitä herttaista hymyään. Laurikin hymähti, vaikka

totisuus asuikin aina hänen kasvoillaan.

— Keltä?

— Punamäen Kaisulta.

Veri läikehti nuorukaisen poskille. Kaisu muisti sentään häntä,

vaikka hän oli melkein kokonaan tytön unohtanut. Miten hän olikin
saattanut niin tehdä? Ei riviäkään rintamalta tytölle, joka sitä saattoi
odottaa joka päivä. Mutta eihän siellä ollut joutanut muuta
ajattelemaan kuin tehtäväänsä.

— Terveisiä minultakin Kaisulle, jos niinkuin satut sinnepäin

kirjoittamaan.

Tyttö hymähti hyvätuulisesti. Oli kai aikonut ilakoida pojalle, mutta

jätti sikseen ja poistui hiljaa. Olisi hän tiennyt enemmänkin kertoa
Kaisusta Laurille, mutta ei voinut. Ja onhan tyttö jo kai päässytkin
kiusallisesta vankeudestaan. Niin oli sisko arvellut.

Päivällisen jälkeen saivat omaiset käydä katsomassa sairaita. Tuli

Mäenpäänkin isäntä, puristi poikansa kättä ja istui vuoteen laidalle.

— No tännekös se sinun retkesi päättyikin.

— Niinhän tuo… pian minä tästä jo pääsenkin ja sitten taas

lähden…

— Tulleeko vielä miestä?

— Niin ne sanovat, vaikka kuula kulki niin outoja teitä.

— Olipa siinä sitten vaara lähellä.

Juhon silmät olivat käyneet kosteiksi. Laurikin tunsi

silmäkulmaansa kihoavan kyynelen, mutta se oli kiitollisuudesta
elämälle, joka oli hänet pelastanut.

— Tuomaasta se on sitten tullut vänrikki, virkkoi Lauri.

— Jospa lienee… niinhän ne sitä kertoivat.. ja kirjoittihan tuo

itsekin.

— Tulleekohan pian lomalle?

— Jospa saaneekin pitemmän loman, Tuomas. Äiti kertoi

nähneensä unen ja sanoi, ettei Tuomasta nähdä enää näillä silmillä.

— No johan…
 — Ei ole äitisi ennen turhia uneksinut. Kehoitteli vain minua
lähtiessä, että toisin sinut kotiin, että jäisi edes yksi poika.

Lauri hymähti.

— Ja pitäisikö minun sitten lähteä kotiin?

— Ei ennenkuin asiat on selvät. Jos Tuomas kaatuu, aion käydä

itse hänen tilalleen.

Juhon kasvot näyttivät kuin kiveen veistetyiltä. Lauri katseli

ihmetellen isäänsä.

— Miten siellä kotona sitten?

— Ensin isänmaa ja sitten vasta koti. Ja kyllähän äiti siellä hoitaa

taloa vanhan Tuomaan kanssa.

Poika tavoitti isän käden ja puristi sitä miehekkäästi ja virkkoi:

— Niin minustakin, että ensin kivääri ja sitten aura. Pian tästä

joudun minäkin…

Seurasi hetkisen kestävä hiljaisuus. Juho nousi lähteäkseen ja

ojensi kätensä Laurille.

— Hyvästi, poika, ja kun joudut riveihin, niin… tee kaikki minkä

voit.

— Kyllä, isä. Terveisiä äidille ja… muillekin siellä kotona.

Juho meni. Lauri jäi ajatuksineen kahden kesken. Mietteet kulkivat

kotiin, jossa oli paljon rakasta, mutta se kaikki sai jäädä niin kauaksi
kuin vapaus koittaisi.
IX.

Maaliskuun päivät olivat kulumassa.

Odotettiin rintamalta etenemisviestejä. Niitä ei vain kuulunut.

Odottaminen kävi jo tuskalliseksi. Jonkun pikkukaupungin tai
kauppalan valloituksesta tuli tietoja, jotka kohta peruutettiin. Tuli taas
uudestaan ja aprikoitiin, olikohan nyt uutisessa perää. Mitä oikein
vitkasteltiin? Kutsunnat oli pidetty ja uusia miehiä lähetetty rintamille.
Miks'ei jo ratkaisu tapahtunut?

Huhut kulkivat punaisten levittäminä satapäisinä hirviöinä. Kuka

uskoi, kuka ei. Olihan uskovaakin. Ja ne, jotka uskoivat, pelkäsivät jo
punaisten tuloa.

Huhu mateli pitkin kyliä. Ryssiä on tuotu kymmenin tuhansin ja

semmoisia tykkejä, että kun jymäyttää niin kokonainen rykmentti on
hajalla. Engelsmanni on idästäpäin tulossa ja ruotsalaiset
pohjoisesta. Kuuluu olevan ruotsalaisiakin kymmenentuhatta. Eikö
liene jo Tornio ja Oulu valloitettu takaisin. Kuuluvat niitä piirittävän
parhaillaan. Oli muuan pohjalainen sanonut tälle Toisentalon
Aukustille, joka on tullut lomalle, että »jo tuli nyt piruja, kun
ruottalainen lähti, häviö tuli Mannerheimille».
 Oli täällä Tampereen puolilta joku poika kirjoittanut ihmeitä. Ei
kuulu olevan leipääkään lahtareilla kuin joskus. Olivat sitten punaiset
yhtenä päivänä päättäneet, että annetaan poloisille leipää. Lastattiin
vaunu täyteen jauhoja ja leipiä, pantiin veturi takaperin työntämään
ja survaistiin valkoisten puolelle. Olivat silloin upseerit sanoneet, että
ei ne punikit näemmä roistoja olekaan.

Kaatuneita kuuluu olevan rintaman tällä puolella kaikki kirkonkylien

makasiinit täynnä. Eivät näet ehdi hautoja niin paljon kaivaa. Oli
käynyt se Koljosen leski poikaansa etsimässä, niin oli nähnyt sen
kauheuden. Oli avattu makasiinin ovi ja käsketty etsimään. Mitenkä
siitä omansa löysi, kun ruumiita oli pinossa lattiasta kattoon ja jalat
vain näkyvissä. Käytävä vain välissä, jossa oli ollut hyytynyttä verta
niin paksulta, ettei iljennyt astua.

Puhuvat sitten muka, että saksalainen on tullut auttamaan.

Tämäkin
Mäenpään ukko kuuluu kehuvan, että kyllä se pääpaikat puhdistaa.
Niinkuin ei olisi Saksan Vilikolla muuta tekemistä kuin tänne
kynsiään
pistää.

Keskustelukin saattoi viritä.

— Ja pahapa sinne on saksalaisen tulla Suomen rannikolle. Miinat

on pistetty joka paikkaan.

— Joo. Miinat on pistetty ja semmoiset, että penikulmittain särkee

niitä eteen sattuu, kun räjähtää.

— Tulkoonpas pahalainen!
 — Tulkoonpas vain, niin kyllä näkee, mistä lähdetään! Vai Saksa
mukamas… ymmym…

Piti ihan nauraa sille valheelle.

— Mutta onhan niitten lahtarien jollakin itseään lohdutettava.

— Onpa on. Tulivat lähteneeksi syyhyttä saunaan. Taitaa olla jo

housut varina.

— Joo.

*****

Mäenpään isäntä liikkui askareissaan entistä ripeämmin, apunaan

vanha Tuomas ja muuan mökin poikanen, jonka isä oli vankina.
Heinät oli jo ajettu kotiin ja kesäpuita viimeisteltiin.

Emäntä ei jaksanut enää liikkua taloustoimissa koko päivää niin

kuin ennen. Jännitys ja odotus vei voimat hyvin vähäisiksi. Kamarin
sänkyyn täytyi vähänväliä heittäytyä lepäämään. Kirjeitäkin tuli pojilta
ani harvoin. Saattoivat olla sairainakin siellä, mutta eivät hennoneet
äidille ilmoittaa. Olivatpa jo saattaneet kaatuakin. Melkein joka hetki
sai odottaa, milloin siitä sana tuotaisiin.

Lauri oli jo toipunut ja kotonaan käymättä lähtenyt rintamalle.

Lähtiessään oli kyllä kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen ja kehoittanut
vain odottamaan ja sanonut taas olevansa hyvissä voimissa. Jos
enää entiselleen on tullut, kun sillä tavoin on reposteltu. Saattaa uusi
kuula mennä niin, että sille paikalleen jää.

Ja siitä, että Tuomas jää, oli hän melkein varma. Uni, jonka hän
näki, ennusti sitä. Tuomas oli tullut kotiin ja makasi penkillä
valkoisissa. Hän meni läheltä katsomaan ja näki Tuomaan olevan
kääriliinoihin kiedottuna. Kasvot olivat kuin palttina, ja nenästä valui
verta. Sitä unta muistaessa tuntui niin pahalta, että täytyi vain kävellä
yhtämittaa. Miten Laurinkin käynee, mutta Tuomaan kasvoja hän ei
näe enää elävinä.
X.

Kun vankilan ovi sulkeutui Kaisun jälkeen, painui hän nurkkaan kuin
haavoitettu eläin. Ei voinut edes itkeä. Miten maailmassa oli
saattanut näin tapahtua? Eikö oikeutta löytynyt enää missään?

Yksi ainoa kysymys vain jyskytti kuumeisessa päässä: miksi, miksi

näin tapahtui?

Pieni lohdun pisara oli siinä, että Mäenpään isäntä kohteli hyvin ja
lupasi pitää huolta hänen pikaisesta vapaaksi pääsystään.

Joko hän ehkä huomenna pääsisi, ehkä ylihuomenna? Vai

pitäisikö olla näin eristettynä muista ehkä viikkoja, jopa
kuukausiakin? Oli hyvä, että sai olla edes yksin. Toisten ihmisten,
toisten vankien läheisyys olisi vain vaivannut. Vietäisiinkö hänet
sitten, jos toivottua vapautta ei tulisi, oikeaan vankilaan? Huu!
Kylmien kiviseinien sisään, raudoitettujen ovien ja ikkunain taakse.

Vierähti muutamia päiviä, ja hänelle ilmoitettiin, että sai vapaasti

liikkua määrätyllä alueella, mutta ei poistua. Jos yrittäisi poistua,
ammuttaisiin.
 — Ampuminen ei olisi sen pahempi kuin viattomasti
vangitseminenkaan, oli hän vartijalle sanonut. Vartija oli näyttänyt
nololta ja vakuuttanut, että kun asia ehditään tutkia, hän kyllä pääsee
vapaaksi.

Mitä hänen elämällään olisi enää arvoa sitten, jos saisikin

vapautensa.
Kaikki häntä sormella osoittelisivat. Häpeää, ikuista häpeää saisi
kantaa. Ja palkkioksi teosta, jonka oli viime hetkellä suorittanut.
Kuolema olisi paras vapauttaja.

Lauri!

Oli näin särkynyt sekin unelma. Saattaisi hänkin uskoa, että on

ollut jotenkuten syyllinen. Ehkäpä ei uskoisi, että on henkensä
kaupalla pelastanut hänen isänsä ja muitakin.

Itkeä täytyi sen unelman särkymistä. Se oli ainoa ja sekin meni.

Viikot vierähtivät, kuukausi kului. Tyttö ei enää toivonutkaan

pääsevänsä vapaaksi. Oli siirretty jo toiseen paikkaan, jossa oli
toisiakin vankeja. Vähitellen alkoi hän jo tottua vankilaelämään,
laihtui ja kalpeni. Katse kävi araksi kuin kiusatun eläimen… Ja kun
Mäenpään isäntä toi eväitä ja lohdutteli, hävetti niin, että olisi
tahtonut maan alle painua.

Tuli sitten vapautuksen päivä — odottamatta. Hänelle sanottiin,

että sai nyt mennä vapaasti mihin vain. Ei valiteltu, että syyttömästi
oli vangittu. Ei sanottu sitäkään, oliko huomattu, että hänen
ilmoituksensa oli todenperäinen. Se olisikin ollut hyvityksenä ja kuin
parantavana lääkkeenä. Ei mitään sellaista!
 Horjuen, arkana kuin peloiteltu lintu, hän lähti tietämättä mihin
mennä. Ei kehdannut katsella muuanne kuin maahan.

Voimatkin olivat tyyten menneet. Vähänväliä täytyi istua tien

viereen lepäämään. Siinä tuli aina sama ajatus: mihin hän menisi?
Kotiin ei voinut mennä. Sillä äiti haukkuisi lakkaamatta lahtarien
kätyriksi ja ilkkuisi hänen vankina-ololleen.

Päästyään sitten kotikylälleen nälkäisenä ja väsyneenä oli hän

mennyt Mäenpäähän. Isäntä oli ollut pihamaalla ajamassa viimeisiä
halkoja liiteriin. Oli ihastunut Kaisun tulosta, niin että kädestä pitäen
tupaan talutti. Emäntä sitten toimitteli syömään ja lepäämään ja
hoiteli kuin omaa lastaan.

Ja niin oli Kaisu jäänyt Mäenpäähän. Auttoi siinä emäntää

taloustöissä, kun tältä alkoivat voimat loppua. Iltaisin luki ääneen
jotakin hartauskirjaa emännälle, jolloin isäntäkin tuli kuuntelemaan.
Yhdessä luettiin iltarukous, ja kun toiset jo nukkuivat, jäi Kaisu vielä
ikkunaan katselemaan tähtiä kevätöisellä taivaalla. Vähitellen suli
rinnasta päällimmäinen katkeruus, vaikka pohjalla jäytikin ikävä ja
alakuloisuus. Teki mieli lähteä sinne, missä surmannuolet räjähtelivät
ja kuolema korjasi kallista viljaa. Siellä olisi palvellut sydämen asiaa
ja saanut ehkä ikuisen rauhan.