23

Unihäiriöt
Juulia Paavonen, Anna Sofia Urrila

Unen normaali rakenne, kehitys ja merkitys terveydelle 1 Diagnoosi ja kliininen kuva 4

Etiologia 12 Epidemiologia 14 Kulku ja ennuste 15 Hoito 15

• Unihäiriöt ovat yleisimpiä lapsuusiän pulmia ja niistä kärsii vanhempien arvioiden

mukaan noin 10–30 % lapsista ikäryhmästä riippumatta.
• Unihäiriöiden kirjo on laaja ja etiologialtaan hyvin erilaiset vaikeudet voivat näyttäytyä
samanlaisina uniongelmina.
• Tavallisimpia lasten ja nuorten unihäiriöitä ovat unettomuus, vuorokausirytmin häiriöt
ja parasomniat.
• Unihäiriöt voivat esiintyä itsenäisinä, mutta liittyvät usein erilaisiin psyykkisiin häiriöihin,
joiden kanssa ne ovat kaksisuuntaisessa yhteydessä.
• Lasten ja nuorten unihäiriöiden arviointi perustuu ensisijaisesti vanhempien ja lapsen
tai nuoren haastatteluun.
• Unihäiriö pitäisi diagnosoida aina silloin, kun se on yksi tärkeimmistä oireista ja kun sitä
itsessään pidetään hoitoa vaativana häiriötilana.
• Unenhuolto-ohjeet ovat keskeisellä sijalla unettomuuden ja liikaunisuuden hoidossa.
• Muita unihäiriöiden hoitomuotoja ovat muun muassa aikabiologiset hoitojaksot,
pienten lasten strukturaaliset interventiot, kognitiivis-behavioraaliset hoitomuodot
ja lääkehoito.

Niiden perusteella määritellään eri univaiheet,

Unen normaali rakenne,
kehitys ja merkitys terveydelle
Unen mittaamisen niin sanottu kultainen standardi
on unipolygrafiarekisteröinti, jossa mitataan koko
yön ajalta yhtäaikaisesti aivosähkökäyrää (EEG),
silmänliikkeitä (EOG) sekä lihastonusta (EMG).
jotka vuorottelevat syklisesti yön aikana (kuva 1).
Uni jaetaan perusuneen (ortouni, non-REM-uni)
ja vilkeuneen (REM-uni). Perusunessa pinnal-
lisemmat univaiheet (N1–N2) voidaan lisäksi
erottaa syvästä niin sanotusta hidasaaltounesta
(N3). Syvä uni painottuu normaalisti alkuyöhön
ja vilkeuni aamuyöhön. Univaiheet vuorottelevat

1
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt

W
REM
N1
N2
N3

1.00 2.00 3.00 4.00 5.00 6.00 7.00 8.00 9.00

kellonaika
Kuva 1. Terveen 16-vuotiaan pojan hypnogrammi. W = valve, REM = vilkeuni, N1–N3 = perusunen vaiheet, joista N3
=syvä uni. Syvä uni painottuu alkuyöhön, REM-uni aamuyöhön. Univaiheet on analysoitu 30 sekunnin aikaikkunoissa.

yön aikana syklisesti siten, että pinnallisempien aktiivista unta, jonka ajatellaan olevan REM-unen
univaiheiden kautta siirrytään syvään uneen ja esiaste. Runsas aktiivinen uni saattaa stimuloida
lopuksi seuraa vilkeunijakso. Yksittäisen unisyklin keskushermoston kehitystä erityisesti sikiökau-
kesto on vauvoilla noin 50 minuuttia, ja aikuisilla della, jolloin aistiärsykkeiden määrä on muutoin
nähtävä noin 90 minuutin mittainen unisykli saa- vähäinen. Vilkeunen määrä vähenee ensimmäisten
vutetaan murrosiässä. ikävuosien aikana selvästi ja saavuttaa aikuisiällä
Unen aikaiset prosessit aivoissa ovat kytköksissä nähtävän 15–25 %:n suhteellisen osuuden leikki-
monialaisesti muualla elimistössä tapahtuviin iässä. Nuoruusiässä syvän unen määrä vähenee
muutoksiin (muun muassa sydän- ja verenkier- selvästi ja uni kevenee. Syvän unen vähenemisen
toelimistön, lihastonuksen, hormonierityksen ja nuoruusiällä ajatellaan liittyvän kiinteästi saman-
hengitystiheyden vaihtelut). Unelle ei ole löydetty aikaiseen aivokuoren kypsymiseen. Unennäkö
perimmäistä yksiselitteistä tarkoitusta, ja on puolestaan kehittyy mielikuvituksen kehittymisen
mahdollista, että unen eri vaiheilla on kullakin kanssa yhtä aikaa. Vaikka aivan pikkulapsetkin
oma, toisistaan poikkeava homeostaattinen funk- näkevät unia, yleistyvät juonelliset, liikkuvat unet,
tionsa. Syvä uni on yhdistetty muun muassa unen joissa unennäkijä on itse henkilönä läsnä, vasta
korjaaviin ja elimistön tasapainoa ylläpitäviin 5–7 vuoden iässä.
tehtäviin, kun taas vilkeuni on yhdistetty muun Vastasyntyneen lapsen vuorokausirytmi on
muassa muistiin ja oppimiseen. Vilkeunen aikana vakiintumaton ja yhtämittaiset unijaksot ovat
nähdään tyypillisesti eloisia ja eriskummallisiakin lyhyitä (2–4 tuntia). Uni jakaantuu tasaisesti
unia. Unta sääteleviä keskuksia on paikannettu ympäri vuorokauden. Vuorokausirytmiä vakaut-
aivoissa useita ja unen säätelyyn osallistuvat monet tavan melatoniinihormonin syklinen eritys kypsyy
Lastenpsykiatria
eri aivoalueet sekä hermovälittäjäaineet. Piirtäjän
vähitellen ensimmäisten elinviikkojen aikana korjaukset
3 kk
Unen tarve ja rakenne muuttuu iän myötä 23.1
(kuva ikään mennessä (ks. toisaalla tässä kirjassa), jonka
2). Vauvat nukkuvat suurimman osan vuorokau- jälkeen noin 3–4 kuukauden iästä alkaen pisimmät
desta (keskimäärin noin 15–16 h/vrk), ja unen unijaksot alkavat sijoittua yöhön samalla, kun päi-
tarve vähenee asteittain siirryttäessä kohti aikui- väaikaisen unen määrä vähenee. Kahdeksan kuu-
suutta. Nopeinta unen tarpeen väheneminen on kauden ikäinen lapsi nukkuu korkeintaan kahdet
ensimmäisen ikävuoden aikana, minkä jälkeen tai kolmet päiväunet, joiden kokonaiskesto on noin
vähenemisen tahti hidastuu. Unen eri vaiheet 20–25 % kokonaisunesta. Päiväunet jäävät koko-
erilaistuvat ensimmäisen 6 kuukauden aikana, naan pois suurella osalla lapsista noin 2–3 vuoden
jonka jälkeen uni-EEG:stä voidaan erottaa samat iässä, mutta jotkut lapset jatkavat päiväunien nuk-
unen vaiheet kuin aikuisilla. Vastasyntyneen kumista vielä tätä pidempään. Päiväunet jäävät
lapsen unesta erityisen suuri osa (noin 50 %) on yleensä pois siinä vaiheessa, kun lapsen yöunen

2
 23 Unihäiriöt Paavonen Urrila

24
tunnit
12 5.75
16 16 14 13 11 10.5 10 8.5 7.75 7 6

14

12
*50 40 30
10 25
20 18.5
18.5
8
20
22
6 18.9
15
13.8*
4

0
1–15 6–23 3–5 10–15 19–30 33–45 50–75 75–85 ikä
3–5 2–3 5–9 14–18
vrk kuukausia vuosia

Kuva 2. Unen muutokset ihmisen elinkaaren aikana. Lähde: Roffwarg ym., Science 1966.
Tämä on nyt riisuttu malli, täydennän sitten, kun san lisäohjeita....

määrä vastaa lapsen vuorokautista unen tarvetta.
Nuoruusiässä unirytmi siirtyy keskimäärin noin
1–3 tuntia myöhäisemmäksi sekä ympäristö- että
biologisista tekijöistä johtuen. Koska unen tarve
ei nuoruusiässä juurikaan muutu, myöhäisempi
rytmi altistaa nuoret univajeelle. Nuoruusiässä
myös päiväaikaisen väsymyksen kokemukset
lisääntyvät.
Jo lapsuusiässä alkaa ilmentyä vuorokausiryt-
min preferenssi, joka säätelee sitä, onko henkilö
Lastenpsykiatria
aamu- vai iltavirkku. Noin neljäsosa23.2 ihmisistä
kuuluu selkeästi jompaankumpaan ääriryhmään,
millä voi olla kliinistä merkitystä unihäiriöiden
kannalta siten, että erityisesti iltavirkuilla on taipu-
musta uni-valverytmin häiriöihin ja unettomuu-
teen. Niin sanottu iltatyyppisyys (”illan virkku,
aamun torkku”) näyttää olevan yksi nuoruusiän
kehityksen riskitekijä. Iltatyyppisillä nuorilla on
muihin nuoriin verrattuna todettu keskimää-
räistä enemmän terveyskäyttäytymisen ja arjen
ongelmia, kuten tupakointia, alkoholin käyttöä,
fyysistä inaktiivisuutta, huonoa elämänlaatua,
heikkoa koulumenestystä, itsesäätelyn vaikeuksia
ja masennusta.
Univelka johtaa päiväaikaisen toimintakyvyn
laskuun. Riittämätön ja huonolaatuinen uni sekä
päiväaikaisen väsymyksen kokemukset ovat yhtey­
dessä mielialaoireisiin, kognitiivisen suoritusky-
vyn heikentymiseen ja huonompaan koulumenes-
tykseen. Riittämätön uni näyttää lapsilla liittyvän
tunteiden ja käyttäytymisen säätelyn vaikeuksiin
(esimerkiksi mielialan vaihtelut, impulsiivisuus,
Piirtäjän korjaukset
ärtyneisyys). Univajeen seuraamukset ovat yksi-
lölliset ja korreloivat jossain määrin sen vaikeus-
asteen kanssa.
Lyhyt yöunen pituus on liitetty myös kofeiinin ja
päihteiden käyttöön, lievästi kohonneeseen veren-
paineeseen ja ylipainoon. Univelka voi aiheuttaa
muun muassa pieniä muutoksia ruokailumielty-
myksiin (esimerkiksi välipalojen lisääntymistä)
ja sitä kautta muutoksia elimistön energiatasapai-
noon.
Univelka ja epäedulliset terveystottumukset
(mielialaoireet, epäterveelliset ruokailutottu-

3
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt
mukset ja kofeiinin tai päihteiden käyttö) voivat
johtaa noidankehään, jossa yöunen laatu edelleen
heikkenee. Riittävä unen määrä ja laatu ovatkin
lapsuudessa ja nuoruudessa tärkeitä aivojen ja
koko ruumiin suotuisan kehityksen turvaami-
seksi. Pienellä osalla nuorista unihäiriöt kuuluvat
vakavan mielenterveyden häiriön, esimerkiksi
psykoosisairauden tai mielialahäiriön, ennakko-
oirevaiheeseen.
Diagnoosi ja kliininen kuva
Diagnostiset menetelmät ja
diagnostiikan porrastus
Lasten ja nuorten unihäiriöiden arviointi perus-
tuu ensisijaisesti vanhempien ja lapsen tai nuoren
haastatteluun. Pienten lasten unen laatua arvioi­
taessa joudutaan tukeutumaan pitkälti vanhem-
man haastatteluun. Toisaalta vanhempien on
toisinaan vaikea havainnoida lapsen unen laatua
objektiivisesti. Vanhemman oma väsymys vai-
kuttaa siihen, kuinka kuormittavana hän kokee
lapsen yölliset heräilyt, ja retrospektiivisesti on
usein vaikea palauttaa mieleen, kuinka yöt ovat
keskimäärin sujuneet. Koululaisten kohdalla on
mahdollista, etteivät vanhemmat tiedä, miten
lapsi nukkuu tai mikä on lapsen oma kokemus
unen laadusta ja sen riittävyydestä. Tästä syystä
lapsen oman arvion kysyminen on tärkeää heti,
kun lapsi siihen pystyy. Nuoruusikäisen kanssa
on aina hyvä keskustella hänen univaikeuksistaan
myös kahden kesken. Nuoren ja vanhempien
käsitykset nuoren uniongelmasta saattavat erota
toisistaan selvästikin. Vanhemmilta saadaan
kuitenkin yleensä merkittävää täydentävää tietoa
nuoren nukkumisesta.
Haastattelun perusteella tulisi muodostaa sys-
temaattinen käsitys siitä, millaisia unihäiriöitä
lapsella tai nuorella on, kuinka vaikea-asteisia ne
ovat ja kuinka pitkään ne ovat jatkuneet. Kattavan
yleisanamneesin lisäksi on syytä käydä yksityis-
kohtaisesti läpi nukkumistottumukset, unen laatu,
unettomuusoireet, unisairauksiin ja parasom-
4
nioihin viittaavat oireet (kuten kuorsaaminen,
levottomat jalat ja päiväaikainen nukahtelutai-
pumus), päiväaikaisen väsymyksen kokemukset,
mielialaoireet ja perheen viimeaikaiset kuormit-
tavat elämäntapahtumat. Varsinkin pienten lasten
kohdalla on tärkeä kartoittaa perheen nukkumaan
menemiseen liittyvät käytännöt ja tottumukset ja
arvioida, ovatko ne sopivia lapsen ikään nähden.
Unta haittaavien tekijöiden, kuten media-altistuk-
sen ja puuttuvien iltarutiinien, tunnistaminen on
tärkeää. Päihteiden, kofeiinipitoisten juomien sekä
lääkkeiden käyttö on myös syytä kartoittaa etenkin
nuorten kohdalla. Lisäksi tulisi tunnistaa mahdol-
liset komorbiditeetit (esimerkiksi mielialahäiriöt
tai neuropsykiatriset häiriöt). Akuutisti alkanut
univaikeus voi liittyä myös esimerkiksi somaat-
tiseen sairauteen, kuten infektioihin, astmaan tai
allergioihin.
Univaikeuksien ja vuorokausirytmin kartoituk-
sen apuna voidaan tarvittaessa käyttää unikysely-
lomakkeita sekä kotona täytettävää unenseuran-
talomaketta (kuva 3). Prospektiivinen unirytmin
seuranta on tärkeä erityisesti silloin, kun arvioi-
daan lapsen tai nuoren vuorokausirytmiä ja sen
häiriöitä.
Mitä pienemmästä lapsesta on kysymys, sitä
tärkeämpää on pohtia, onko univaikeudessa
kyse todellisesta unen häiriöstä vai normaaliva-
riaatiosta, joka häiritsee muiden perheenjäsen-
ten nukkumista. Havaittujen poikkeavuuksien
suhteuttaminen ikätasolle tyypilliseen voi olla
vaikeaa erityisesti varhaislapsuudessa, koska unen
määrässä, laadussa ja rakenteessa tapahtuu suuria
muutoksia ensimmäisten elinvuosien aikana ja
yksilöllinen vaihtelu kehitystahdissa on suurta.
Mikäli lapsi nukkuu normaalivariaation puitteissa
mutta hänen unirytminsä kuormittaa muiden
perheenjäsenten unensaantia, on keskeistä antaa
vanhemmille tietoa lapsen unirytmin normatii-
visesta kehityksestä ja auttaa perhettä löytämään
keinoja arkisiin ongelmatilanteisiin.
Lasten ja nuorten unihäiriöiden diagnostiikka
edellyttää täsmällisyyttä, sillä etiologialtaan hyvin
erilaiset vaikeudet voivat näyttäytyä samanlaisina
uniongelmina. Esimerkiksi leikki-ikäisen lapsen
nukahtamisvaikeus saattaa johtua vuorokausiryt-
min ongelmasta, uniassosiaatio-ongelmasta tai
nukkumaan asettautumisen ongelmasta. Nuoren
 23 Unihäiriöt Paavonen Urrila

TÄYTTÖOHJEET
Merkitään päivittäin

1. ajat jolloin
– on ollut väsymystä tai nukuttanut
– on torkahdettu (sängyssä, tuolissa, koulussa yms.)

2. ajat, jolloin on nukuttu (myös pidemmät päiväunet)

3. vuoteeseenmenoaika

4. ylösnousuaika

5. lyhyt herääminen yöllä

6, ruokailu S
7. yöunen laadulle arvosana 0-10 sarakkeeseen “unen laatu”

8. annetut lääkkeet ja mahdolliset muut merkinnät kyseiseen sarakkeeseen

9. lisäoireet juoksevilla numeroilla ( 1 , 2 , 3 jne.)

yö aamu iltapäivä ilta unen lääkitys,

päivä- laatu alkoholi,
määrä 0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 muuta
17/4 S S S S 8

18/4 S 1 S S S 3 2
lisäoireet, kuvaus
1 päänsärkyä klo 9–11, meni ohi särkylääkkeellä
2 hengitystietulehdus, ei kuumetta, limaisuus, häiritsi unta illalla 18.4.

päivä- yö aamu iltapäivä ilta unen lääkitys,

määrä laatu alkoholi,
0 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 muuta

Lisäoireet, kuvaus

Kuva3. Unenseurantalomake.

Lastenpsykiatria Piirtäjän korjaukset

23.4

5
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt
päivisin näyttäytyvän väsymyksen taustalta voi
puolestaan löytyä esimerkiksi univelkaan johtanut
viivästynyt nukkumaanmeno, depressio, päihtei-
den käyttö tai narkolepsia.
Suuri osa lasten ja nuorten uniongelmista
voidaan diagnosoida ja hoitaa perusterveyden-
huollossa. Mikäli oireilu ei hoitoyrityksistä huo-
limatta seurannassa helpota tai kun herää epäily
vakavasta mielenterveyden häiriöstä, somaatti-
sesta sairaudesta tai unisairaudesta (esimerkiksi
narkolepsia tai uniapnea), on lapsi tai nuori syytä
lähettää tarkempiin selvittelyihin erikoissairaan-
hoitoon soveltuvalle erikoisalalle (esimerkiksi
lastenpsykiatria, nuorisopsykiatria, lastenneuro-
logia, korva-nenä-kurkkutaudit). Objektiivista
tietoa lapsen/nuoren nukkumisesta voidaan saada
erikoissairaanhoidossa unipolygrafia- ja aktigrafi-
arekisteröinneillä.
Unihäiriöiden diagnostiset
kriteerit ja kliininen kuva
Unihäiriöt jaetaan ICD-10-tautiluokituksessa
kahteen pääryhmään, elimellisiin ja ei-elimellisiin
unihäiriöihin. Tämä luku keskittyy ei-elimellisiin
unihäiriöihin, jotka lasketaan kuuluviksi psy-
kiatrisiin häiriöihin (taulukko 1). Ei-elimelliset
unihäiriöt jaetaan edelleen dyssomnioihin eli var-
sinaisiin unihäiriöihin, joissa unen määrä ja laatu
sekä nukahtamisajankohta ovat tunne-elämään
liittyvistä syistä muuttuneet (ICD-10:n diagnoosit
F51.0-F51.2) sekä parasomnioihin eli poikkeaviin
unenaikaisiin tapahtumiin (F51.3–F51.5).
DSM-5-luokituksessa unihäiriöiden ryhmittely
poikkeaa ICD-10-luokituksesta; siinä ei vedetä
selkeää rajaa elimellisten ja ei-elimellisten uni-
häiriöiden välille. DSM-5:ssä kuvataan yhteensä
10 unihäiriötä tai unihäiriöluokkaa: unettomuus-
häiriö (insomnia disorder), liikaunisuushäiriö
(hypersomnolence disorder), narkolepsia (nar-
colepsy), hengitykseen liittyvät unihäiriöt (bre-
athing-related sleep disorders), uni-valverytmin
häiriö (circadian rhythm sleep-wake-disorders),
non-REM-unen aikaiset häiriöt (non-rapid eye
movement sleep arousal disorders), painajaisuni-
häiriö (nightmare disorder), REM-unen aikainen
käytöshäiriö (REM sleep behavior disorder), levot-
tomat jalat -oireyhtymä (restless legs syndrome) ja
6
Taulukko 1. Ei-elimelliset unihäiriöt ICD-10-luokituksen
mukaan.
F51 Ei-elimelliset unihäiriöt
F51.0 Ei-elimellinen unettomuus
F51.1 Ei-elimellinen liikaunisuus
F51.2 Ei-elimellinen uni-valve-rytmin häiriö
F51.3 Unissakävely
F51.4 Yöllinen kauhukohtaus
F51.5 Painajaisunet
F51.8 Muu ei-elimellinen unihäiriö
F51.9 Määrittämätön ei-elimellinen unihäiriö
päihteiden/lääkkeiden käytön aiheuttama unihäi-
riö (substance/medication-induced sleep disor-
der). Osa DSM-5:ssä kuvatuista häiriöistä (kuten
narkolepsia ja levottomat jalat -oireyhtymä) on
ICD-10-luokituksessa sijoitettu elimellisten uni-
häiriöiden ja siten hermoston sairauksien alle.
Etenkin tutkimuskäyttöön sekä uneen eri-
koistuneiden klinikoiden tarpeisiin on kehitetty
myös ICD-10:tä ja DSM-5:tä perusteellisempi
ja tarkempi unihäiriöiden luokittelujärjestelmä,
International Classification of Sleep Disorders
(ICSD). Siinä dyssomniat on jaettu kolmeen eri
ryhmään etiologian mukaan: sisäisistä tekijöistä
johtuvat (intrinsic), ulkosista tekijöistä johtuvat
(extrinsic) ja sirkadiaanisen rytmin (circadian-
rhythm) unihäiriöt. Lasten ja nuorten unihäiri-
öitä ei ole ICSD:ssä kuvattu erillisenä ryhmänä,
mutta unettomuuden hoitoa suunniteltaessa
ICSD:n mukaisesta asteikosta on hyötyä. Lasten
unettomuus liittyy usein joko uniassosiaatio-
ongelmaan (sleep-onset association disorder),
rajojen asettamiseen (limit-setting sleep disorder),
tai riittämättömään unenhuoltoon (inadequate
sleep hygiene).
Vaikka unihäiriöt voivat esiintyä myös itse-
näisinä ongelmina, ne liittyvät usein erilaisiin
psyykkisiin häiriöihin. Koska univaje ja unihäiriöt
voivat myös suoranaisesti aiheuttaa monenlaisia
psyykkisiä oireita, on käytännössä usein vaikea
määritellä, onko unihäiriö toisen samanaikaisen

psykiatrisen häiriön taustalla oleva tekijä, sen
seuraus, vai kenties näitä kumpaakin. Unihäiriön
ja psykiatrisen häiriön taustalla voi olla myös
yhteisiä etiologisia tekijöitä. Unihäiriö voi vai-
keuttaa perussairauden oirekuvaa, mistä syystä
sen hoitamiseen tähtääviä interventioita tulee aina
tarjota mieluiten jo hoidon alkuvaiheissa.
Unihäiriö pitäisi diagnosoida aina silloin, kun se
on yksi tärkeimmistä oireista ja kun sitä itsessään
pidetään hoitoa vaativana häiriötilana. Jos taas
unihäiriö esiintyy osana potilaan muuta psyykkistä
tai fyysistä sairautta olematta siinä hallitseva, tulisi
diagnoosiksi asettaa vain kyseinen psyykkinen tai
fyysinen häiriö. Siitä huolimatta unen spesifisen
pulman korjaamiseen tähtääviä interventioita
tulee harkita, mikäli unihäiriö kuormittaa poti-
lasta itseään tai tämän perhettä. On osoitettu, että
unihäiriön lievittyminen hoidon myötä vähentää
esimerkiksi autismikirjon häiriöihin ja ADHD:n
liittyviä käyttäytymisen säätelyn vaikeuksia.  kriteerit täyttyvät riippumatta mahdollisista rin-
Unettomuus
Ei-elimellinen unettomuus (F51.0) ilmenee
toistuvina nukahtamisvaikeuksina tai vaikeutena
ylläpitää unta, mikä johtaa yöheräilyihin tai liian
aikaiseen aamuheräämiseen tai kumpaankin.
Unettomuudesta kärsivien tavallisin ongelma on
nukahtamisvaikeus. Seuraavaksi yleisimpiä ovat
unessa pysymisen vaikeus ja liian aikainen herää-
minen. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin näiden
yhdistelmä. Unettomuudesta kärsivät potilaat
kokevat unen tyypillisesti myös huonolaatuiseksi
ja virkistämättömäksi. Unettomuuden diagnostiset
kriteerit on esitetty taulukossa 2.
ICD-10:stä muokatun ICD-10-CM:n (clinical
modification) mukaisesti unettomuus voidaan
jakaa vielä seuraaviin alatyyppeihin taustalla
olevien syiden mukaisesti: primaarinen unetto-
muus (F51.01; taustalla ei osoitettavissa erityistä
syytä), sopeutumisunettomuus (F51.02; taustalla
tunnistettava stressitekijä), paradoksaalinen unet-
tomuus (F51.03; kokemus vähäisestä unesta ilman
että unettomuutta tai päiväaikaista toimintakyvyn
laskua pystytään todentamaan), psykofysiologinen
unettomuus (F51.04; ylivireys ja huoli kyvyttö-
myydestä nukahtaa) ja mielenterveyden häiriöön
liittyvä unettomuus (F51.05). Näillä diagnoosikoo-
deilla ei kuitenkaan ole vielä virallista asemaa.
23 Unihäiriöt Paavonen Urrila
Taulukko 2. Ei-elimellinen unettomuus, ICD-10.
• Ilmenee nukahtamisvaikeus, vaikeus pysyä unessa tai
nukkuminen ei virkistä 
• Univaikeus ilmenee vähintään kolme kertaa viikossa
vähintään kuukauden ajan 
• Univaikeus aiheuttaa huolta tai vaikuttaa arkielämän
toimintoihin. 
• Häiriötä ei aiheuta elimellinen, esimerkiksi neurologi-
nen, syy tai sisätautiongelma, psyykkisiin toimintoi-
hin vaikuttava lääkitys tai muu lääkitys. 
Unettomuuden totunnaisesta jaosta primaariin
ja sekundaariseen muotoon on DSM-5-tautiluoki-
tuksessa luovuttu. Sen sijaan kuvataan ainoastaan
diagnoosi ”unettomuushäiriö” (insomnia disor-
der), jota tulisi käyttää aina kun sen diagnostiset
nalla todettavista muista psykiatrisista tai somaat-
tisista sairauksista ja unihäiriöistä. DSM-5:n
mukaan unettomuusdiagnoosi asetetaan kun
toimintakykyä merkittävästi haittaavat oireet ovat
jatkuneet vähintään 3kk ajan ja ilmenevät vähin-
tään kolmena yönä viikossa. ICD-10:ssä aikamääre
on lyhyempi, vain 1 kk (taulukko 2).
Unettomuuden käsitettä voidaan pitää ongel-
mallisena pienten lasten kohdalla. Leikki-ikäisen
lapsen unettomuudessa on harvoin kysymys suo-
ranaisesta vaikeudesta saada unen päästä kiinni
tai pysyä unessa. Sen sijaan siihen vaikuttavat
keskeisesti erilaiset kehitykselliset tekijät, kuten
lapsen kypsymättömät valmiudet säädellä omaa
vireystilaansa tai lapsen kyvyttömyys ymmärtää,
mitä häneltä nukkumaanmenotilanteessa odote-
taan. Unettomuus, jossa lapsella on aidosti vaikeus
saada unen päästä kiinni tai pysyä unessa, yleistyy
kouluikää lähestyttäessä.
Pienillä lapsilla nukahtamisen vaikeuksia yllä-
pitävät useimmiten erilaiset epäsuotuisat ympä-
ristötekijät, kuten nukkumaanmenotilanteesta
puuttuvat struktuurit ja sovitut pelisäännöt.
Pahimmillaan pitkittyvät iltatoimet kuormitta-
vat perheen arkea huomattavasti ja haittaavat
perheen jäsenten välisiä vuorovaikutussuhteita
laajemminkin. Tilanteen pitkittyessä myös lapsen
vuorokausirytmi voi viivästyä. Ne lasten nukku-
7
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt
maanmenovaikeudet, joissa pohjimmiltaan on
kyse vanhempien vaikeuksista hallita nukkumaan-
menotapahtumaa kuuluvat ICD-10:ssä luokkaan
XXI (Z62.0 ’Vanhempien valvonnan ja ohjauksen
puutteellisuus’). DSM-5:ssä unettomuutta ei jao-
tella alatyyppeihin etiologian mukaan.
Pienten lasten (yleensä 6 kk – 2 v) yöheräily
voi liittyä ns. uniassosiaatio-ongelmaan (ICSD).
Siinä yöheräilyä ylläpitää lapsen ehdollistuminen
nukahtamista edeltäviin olosuhteisiin (esimer-
kiksi imetys tai sylissä heijaaminen). Jos lapsi
ei osaa nukahtaa itse ilman tällaista menettelyä,
hän tarvitsee öisin toistuvasti vanhemman apua
pystyäkseen nukahtamaan uudelleen unijaksojen
välissä, mikä voi kuormittaa perhettä jos tilanne
pitkittyy. DSM-5:ssä uniassosiaatio-ongelma luo-
kitellaan unettomuudeksi, koska ehdollistuminen
tiettyihin nukuttamiskäytäntöihin voidaan tulkita
heräilytaipumusta selittäväksi taustatekijäksi. On
hyvä huomata, että vauvat tarvitsevat normaalis-
tikin varhaisvaiheissa vanhemman apua rauhoit-
tumisessa ja nukahtamisessa. Iän myötä vauvan
itsesäätelyn taidot kehittyvät, miltä pohjalta alkaa
kypsyä myös kyky nukahtaa itsekseen (yleensä
noin 6 kuukauden iästä alkaen). Sitä tarvitaan,
jotta vauva pystyisi nukahtamaan uudelleen unen
keventyessä tai herättäessä unijaksojen välillä.
Unettomuus on erittäin tavallinen oire erilais-
ten psykiatristen häiriöiden yhteydessä kuten
mielialahäiriöissä, ahdistuneisuushäiriöissä,
neuropsykiatrisissa häiriöissä, syömishäiriöissä
ja psykoosisairauksissa. Esimerkiksi lasten neu-
ropsykiatrisissa häiriössä yli puolella lapsista
on taipumusta unettomuuteen. Masentuneista
ja ahdistuneista nuorista suurimmalla osalla on
subjektiivisesti koettuja unettomuusoireita.
Ohimenevä unettomuus kuuluu jokapäiväiseen
elämään, eikä siten esimerkiksi psykososiaaliseen
stressiin liittyvän muutaman yön mittaisen unetto-
muuden yhteydessä tulisi asettaa unettomuusdiag-
noosia. Erotusdiagnostisesti on huomioitava, että
unettomuusoireet voivat olla osa äkillisen stres-
sireaktion (F43.0) tai sopeutumishäiriön (F43.2)
oirekuvaa, mikäli lapsi tai nuori on oireilua edel-
tävästi altistunut rasittavalle elämäntapahtumalle
tai traumaattiselle tapahtumalle. Tällöin lapsella
tai nuorella on kuitenkin havaittavissa myös muita
käytös-/mieliala-/ahdistusoireita unettomuuden
8
lisäksi. (ks. kirjan luku 18 Traumaperäiset stressi-
häiriöt ja sopeutumishäiriöt).
Unettomuuden diagnosoinnissa keskeistä on
kattava anamneesi. Siinä tulisi arvioida oireiden
vaikeusaste ja kesto sekä kartoittaa systemaatti-
sesti unta haittaavat ja edistävät ympäristötekijät.
Sekä lapsen tai nuoren että vanhempien kanssa
kannattaa keskustella – näkemykset voivat erota
toisistaan huomattavastikin. Kartoituksen apuna
voidaan lisäksi käyttää unenseurantalomaketta
(ns. unipäiväkirja) tai erilaisia unikyselylomak-
keita. Unettomuuden diagnosoinnissa unirekiste-
röinti on vain harvoin tarpeellinen tutkimus. 
Liikaunisuus
Ei-elimellinen liikaunisuus (F51.1) ilmenee
päiväaikaisena uneliaisuutena, jota ei selitä unen
puute eikä mikään elimellinen tekijä (taulukko 3).
Liikaunisuus liittyy tavallisesti johonkin mielen-
terveyden häiriöön ja on yleinen muun muassa
nuorten masennustiloissa, etenkin kaksisuuntai-
sen mielialahäiriön masennusvaiheessa. Joissain
tapauksissa potilas ei itse pysty yhdistämään
epämiellyttäviä päiväaikaisia kokemuksiaan tai-
pumukseensa nukkua epäsopivina aikoina, mutta
kliinisesti yhteys on usein selkeä. Jos liikaunisuus
on jostakin mielenterveyshäiriöstä kärsivän poti-
laan pääoire, se tulisi asettaa lisädiagnoosiksi.
Taulukko 3. Ei-elimellinen liikaunisuus, ICD-10
• Liiallinen päiväaikainen uneliaisuus tai nukahtamis-
kohtaukset tai pitkittynyt täyden vireystilan
saavuttami­nen heräämisen jälkeen (unihumala), joka
ei johdu liian lyhyestä unesta.
• Unihäiriö esiintyy lähes päivittäin vähintään
kuukauden ajan tai toistuvasti sitä lyhyempiä aikoja.
Se aiheut­taa joko huomattavaa kärsimystä tai haittaa
päivittäisiä toimintoja. 
• Ei esiinny katapleksiaa, unihalvausta, nukahtamis­
harha-aistimuksia eikä uniapnean kliinisiä merkkejä
(yölliset hengityspysähdykset, tyypilliset ajoittaiset
kuorsausäänet ym.). 
• Ei ole elimellistä syytä, esimerkiksi neurologista tai
sisä­tautiongelmaa, psyykkisiin toimintoihin
vaikuttavan lääkkeen käyttöä tai muuta lääkitystä,
joka aiheuttaisi liikaunisuuden. 

Erotusdiagnostisesti on tärkeä muistaa, että
poikkeava uneliaisuus voi olla myös harvinaisen
(esiintyvyys suomalaisessa aikuisväestössä 0,026
%), mutta nuoruusiässä yleistyvän narkolepsian
(G47.4) oire. Narkolepsialle ominaista on päi-
vittäinen pakonomainen nukahtelutaipumus.
Narkolepsiassa nukahtamista on mahdoton vas-
tustaa, kun liikaunisuudesta kärsivä potilas saattaa
tietoisesti kyetä estämään itseänsä nukahtamasta.
Narkolepsiassa nukahtaminen tapahtuu suoraan
REM-uneen. Muina oireina esiintyy nukahtelu-
taipumuksen lisäksi yleensä myös esimerkiksi
katapleksiaa (voimakkaisiin tunnetiloihin liittyvä
äkillinen lihasjänteyden vähentyminen tai pettä-
minen), unihalvausta (nukahtamistilanteeseen
liittyvä liikkumisvaikeus) ja nukahtamisharha-
aistimuksia. Narkolepsia voi kuitenkin esiintyä
myös ilman katapleksiaa. Narkolepsiassa uni on
virkistävämpää kuin  liikaunisuudessa, mutta
yöuni on lyhyt ja katkonainen. Liikaunisuudessa
päivänukahtelut ovat harvinaisempia, mutta pit-
käkestoisempia kuin narkolepsiassa.
Narkolepsian etiologiaa ei tunneta täysin. Syiksi
arvellaan perinnöllisten tekijöiden, infektioiden
ja toksiinien yhteisvaikutuksia. Pandemrix-
sikainfluenssarokotteen (v. 2010) sisältämä lisä-
aine aiheutti narkolepsiaa sille alttiilla henkilöillä.
Muun muassa vireystilaa ja ruokahalua säätelevän
oreksiinin (hypokretiinin) pitoisuus on narko-
lepsiassa normaalia pienempi. Narkolepsia on
krooninen, usein jokapäiväisen elämän kannalta
hyvin kiusallinen sairaus. Oireilu vaikuttaa usein
koulumenestykseen ja sosiaalisiin suhteisiin.
Moni narkolepsiaa sairastava nuori tarvitseekin
psykososiaalista tai terapeuttista tukea sairauden
hyväksymiseen ja integroimiseen osaksi omaa
itseä. Narkolepsian diagnoosi perustuu tyypillisiin
oireisiin ja polysomnografiarekisteröintiin.
Kleine–Levinin oireyhtymä (kuuluu diagnoo-
siluokkaan G47.8 Muu elimellinen unihäiriö) on
harvinainen jaksottaisen liikaunisuuden syy. Se
voi aiheuttaa liikaunisuuden lisäksi ylensyömistä,
huomattavaa hyperseksuaalisuutta, käytöshäiriöitä
ja hallusinaatioita. Oirejaksojen välissä vointi on
normaali. Sairaudesta kärsivät lähinnä teinipojat
ja nuoret aikuiset miehet. Kleine–Levinin oireyh-
tymän etiologia on tuntematon, mutta taustalla
saattaa olla infektiotekijöitä.
23 Unihäiriöt Paavonen Urrila
Myös uniapneaan (G47.3) voi liittyä liikauni-
suutta. Uniapneassa potilailla esiintyy kuitenkin
huomattavan päiväaikaisen uneliaisuuden lisäksi
tyypillisesti myös muun muassa yöllisiä hengi-
tyspysähdyksiä, kuorsausta, ylipainoa, yöllistä
levotonta liikehtimistä, hikoilua, aamupäänsärkyä
ja koordinaatiohäiriöitä. Lapsilla uniapnea liittyy
useimmiten isoihin nielurisoihin, jolloin korvalää-
kärin konsultaatio voi olla paikallaan. Uniapneaa
epäiltäessä tulisi harkita unirekisteröintitutki-
musta hengityspysähdysten määrän toteamiseksi
ja diagnoosin varmistamiseksi.
Myös joukko muita elimellisiä syitä, kuten kes-
kushermoston tulehdukset, aivotärähdys, aivotuu-
morit, aineenvaihdunnalliset häiriöt, myrkytystilat
ja endokriiniset häiriöt, voivat aiheuttaa liikau-
nisuutta, joka on syytä erottaa ei-elimellisestä
liikaunisuudesta kliinisesti tai tarvittaessa labo-
ratoriotestein. 
Uni-valve-rytmin häiriöt
Ei-elimellisissä uni-valverytmin häiriöissä
(F51.2) uni on häiriintynyt johtuen jatkuvasta epä-
suhdasta ympäristön vaatiman uni-valverytmin
ja henkilön luonnollisen ja ikätasolle adekvaatin
vuorokausirytmin välillä. Diagnostiset kriteerit on
esitetty taulukossa 4.
Varhaislapsuudessa (alle 1 v) yksi tavallisimmista
vanhempia rasittavista uniongelmista on vakiintu-
maton vuorokausirytmi. Alle 4 kk:n iässä se heijas-
telee biologista kypsymättömyyttä (kuva 3a), mutta
pitkittyessään kertoo todellisesta unihäiriöstä.
Viimeistään 4 kk:n iästä alkaen lapsella tulisi olla
Taulukko 4. Ei-elimellinen uni-valve-rytmin häiriö, ICD-10.
• Uni-valverytmi eroaa yhteisössä sopivana pidetystä. 
• Esiintyy unettomuutta tavanomaiseen nukkumis­
aikaan ja liiallista nukkumista tavanomaiseen
valvomis­aikaan lähes päivittäin vähintään kuukauden
ajan tai toistuvasti tätä lyhyempiä aikoja. 
• Unen määrän, laadun tai ajoituksen epätyydyttävyys
aiheuttaa huomattavaa kärsimystä tai vaikuttaa
tavan­omaisiin arkielämän toimintoihin. 
• Syy ei ole elimellinen, esimerkiksi neurologinen syy
tai sisätautiongelma, psyykkisiin toimintoihin
vaikutta­van lääkkeen käyttö tai muu lääkitys.
9
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt
alkava, suhteellisen vakiintunut vuorokausirytmi,
jossa pisimmät unijaksot keskittyvät yöaikaan.
Lyhyet yöheräilyt muutaman kerran yössä ovat
tavallisia aina 2–2,5 vuoden ikään saakka. 8–12
kk:n iässä päiväaikaista unta tulisi olla korkein-
taan neljäsosa unen kokonaissaannista ja kahden
vuoden iässä korkeintaan viidesosa. Tyypillinen
rytmiongelmasta kärsivä vauva nukkuu epäsään-
nöllisesti pitkiä päiväunia ja alkaa unentarpeen
vähentyessä herätellä yöaikaan, koska valtaosa
unentarpeesta tulee tyydytetyksi jo päivisin.
Uni-valverytmin häiriöstä kärsivän lapsen/
nuoren unen laatu on yleensä normaali, mikäli
hänen unirytmiään ei rajoiteta. Rajoittavassa
ympäristössä uni-valverytmin häiriö johtaa kui-
tenkin yleensä päiväväsymykseen, liikaunisuuteen
ja subjektiiviseen kokemukseen virkistämättö-
mästä unesta. Lisäksi siihen voi liittyä subjektiivi-
nen kokemus unettomuudesta (vaikeus nukahtaa
riittävän aikaisin).
Viivästynyt unijakso on nuorten ikäryhmässä
tavallisin uni-valverytmin häiriö. Toistaiseksi ei
tiedetä, onko viivästynyt unijakso -tyyppinen
uni-valverytmin häiriö nuoruusiällä tapahtuvien
sirkadiaanisten rytmien muutosten äärimmäinen
ilmentymä vai etiologisesti erilainen ilmiö. On
huomattavaa, että suurella osalla nuorista, jotka
loma-aikoina valvovat myöhään ja nukkuvat pit-
källe aamupäivään, ei yleensä voida diagnosoida
uni-valverytmin häiriötä, sillä myöhäinen vuo-
rokausirytmi ei esimerkiksi kesälomalla aiheuta
nuorille merkittävää kärsimystä tai toimintakyvyn
alentumista.
Kaoottisesti vaihteleviin nukahtamis- ja herää-
misaikoihin liittyy nuoruusiässä usein psykiatrisia
häiriöitä, kuten persoonallisuus- ja mielialahäiri-
öitä tai päihdehäiriöitä. Jos oirekuvaa hallitsee uni-
valverytmin häiriö, ei-elimellisen uni-valverytmin
häiriön diagnoosi on asianmukainen, vaikka poti-
laalla olisi samanaikaisesti psyykkisiä oireita kuten
ahdistuneisuutta, masennusta tai hypomaniaa.
Masennuksessa unirytmi on usein säännöllinen.
Haastattelumenetelmät ja unenseurantalomake
ovat keskeiset vuorokausirytmin häiriöiden
diagnostiikan välineet. Aktigrafialla voi saada
hyödyllistä lisätietoa, mikäli unipäiväkirjan täyt-
täminen ei onnistu tai sen luotettavuudesta ei ole
varmuutta.  mielikuvaa, tai ei muistikuvia lainkaan. Yöllisen
10
Parasomniat
Parasomniat ovat yöllisiä ei-toivottuja erityisilmi-
öitä, jotka eivät yleensä vaikuta unen rakenteeseen
tai määrään. Ne voivat olla hetkellisiä tai kestää
vaihdellen 5–30 minuuttia. Parasomniat jaotellaan
sen mukaan, missä unen vaiheissa ne ilmenevät.
Nukahtamisvaiheessa ilmeneviä parasomnioita
kutsutaan uni-valvesiirtymän häiriöiksi, ja niihin
kuuluu erilaisia unen aikaisia liikehäiriöitä, kuten
heijaaminen, unissapuhuminen, unisäpsähdykset
ja yölliset alaraajakrampit. NREM-parasomnioita
kutsutaan havahtumishäiriöiksi. Ne ilmenevät
erityisesti yöunen ensimmäisellä kolmanneksella,
jolloin NREM-unen määrä on suurin. Niille tyy-
pillistä on EEG:ssä todettu matalataajuuksinen
rytminen aktiviteetti (2–6 Hz), joka kielii osit-
taisesta havahtumisesta syvästä unesta. NREM-
parasomnioita ovat yölliset kauhukohtaukset,
unissapuhuminen, unissakävely ja sekavuushavah-
tumiset. NREM-parasomniat kestävät tyypillisesti
10–20 minuuttia.
Unissakävelyssä (F51.3; taulukko 5) on kyseessä
muuntuneen tajunnan tila, jossa esiintyy sekä
unen että valveen piirteitä. Unissakävelijä nousee
vuoteesta ja kuljeskelee ympäriinsä. Unissakävelijä
pystyy havainnoimaan ympäristöään aistien väli-
tyksellä, mutta hän ei ole siitä tietoinen. Tavallisesti
unissakävelijä päätyy takaisin omaan vuoteeseensa
joko itse tai toisen henkilön ohjaamana, mutta
joskus unissakävelijä voi kulkea ulos ovesta, mihin
liittyy onnettomuusriskin kasvu. Herättyään unis-
sakävelijä ei yleensä muista tapahtuneesta mitään.
Yölliset kauhukohtaukset (F51.4; taulukko 6)
ovat äärimmäisen pelon ja pakokauhun kohtauk-
sia, joihin voi liittyä kiihkeää, levotonta ääntelyä,
itkua, huutoa, levotonta liikkumista ja autonomi-
sen hermoston voimakasta aktivoitumista. Henkilö
voi nousta istumaan tai seisomaan ja huutaa kau-
huissaan, mutta ei ole tietoinen tilastaan. Yölliseen
kauhukohtaukseen voi liittyä myös unissakävelyä,
henkilö voi esimerkiksi rynnätä ovelle ikään kuin
yrittääkseen paeta. Kohtauksen aikana henkilö on
melko kykenemätön reagoimaan muiden apuun
ja voi herätettäessä olla muutaman minuutin
ajan sekava ajan, paikan ja henkilöiden suhteen.
Tapahtumasta jää enintään hyvin niukkoja muis-
toja, esimerkiksi korkeintaan pari katkelmallista

Taulukko 5. Unissakävely, ICD-10.
• Pääoireena on yksittäinen tai toistuva, tavallisesti yö-
unen ensimmäisen kolmanneksen aikana tapahtuva
vuoteesta nouseminen ja kävely ympäriinsä; tätä
kestää muutamasta minuutista puoleen tuntiin.
• Tapahtuman aikana potilaalla on kasvoillaan tyhjä,
tuijottava ilme. Muiden on melko tuloksetonta yrittää
vaikuttaa tapahtumaan tai yrittää puhua potilaan
kanssa. Hänet saa hereille vain huomattavin
ponnistuk­sin.
• Heräämisen jälkeen joko heti tai seuraavana aamuna
potilas ei muista tapahtuneesta mitään.  yrityk­siin vaikuttaa kauhukohtauksiin. Näitä yrityksiä
• Herättyään unissakävelyn jälkeen potilas voi alkuun
olla hetken sekava ja desorientoitunut, mutta
muutaman minuutin kuluttua hänen psyykkiset
toimin­tonsa ja käytöksensä ovat normaaleja.  on lainkaan.
• Kysymyksessä ei ole elimellisistä syistä aiheutuva
psyykkinen sairaus, esimerkiksi dementia, tai fyysinen
sairaus, esimerkiksi epilepsia.  vaikutta­van lääkkeen käyttö tai muu lääkitys.
kauhukohtauksen aikana fyysisen vahingoittumi-
sen mahdollisuus on periaatteessa olemassa, mistä
syystä lapsen turvallisuudesta tulee huolehtia.
Unissakävely ja yölliset kauhukohtaukset esiin-
tyvät suvuittain ja potilaalla voi usein olla oireita
molemmista häiriöistä. Niitä pidetään saman
häiriön jatkumona. Häiriöiden välisessä erotus-
diagnostiikassa häiriön vallitsevuus on merkit-
sevä. Joissakin tapauksissa molemmat häiriöt
ilmaantuvat kuumesairauden aikana. Esiintyes-
sään lapsuusiän jälkeen tai ilmaantuessaan vasta
aikuisiässä ne voivat liittyä vakavaan psyykkiseen
häiriöön. Jos oireet alkavat yli 15 vuoden iässä,
toistuvat tiheästi ja mikäli altistavat tekijät eivät
selitä tilannetta, tulisi tehdä psykiatrinen tutki-
mus. Paniikkihäiriö (yölliset paniikkikohtaukset),
dissosiaatiohäiriöt ja muut ahdistuneisuushäiriöt
tulee huomioida tällöin erotusdiagnostisina
vaihtoehtoina. Epäselvissä tapauksissa voidaan
erotusdiagnostiikkaa varten tarvita unipolygra-
fiatutkimus videoseurannassa.
Unissakävely ja yölliset kauhukohtaukset
tulisi erottaa epilepsiasta. Epilepsiakohtaukset
eivät yleensä esiinny pelkästään öisin (lukuun
ottamatta Panaitopouloksen epilepsiaa). Epilep-
tisten purkausten toteaminen aivosähkökäyrässä
puoltaa epilepsiadiagnoosia. Unissakävely tulisi
23 Unihäiriöt Paavonen Urrila
Taulukko 6. Yölliset kauhukohtaukset, ICD-10.
• Esiintyy toistuvia kohtauksia, jolloin nukkuja nousee
istumaan tai seisomaan ja huutaa kauhuissaan, on
äärim­mäisen ahdistunut, liikehtii levottomasti. Auto-
nominen hermosto on samalla yliaktiivinen: esiintyy
takykardiaa, hengitys on nopea ja potilas  hikoilee. 
• Kohtaukset esiintyvät pääasiassa unen ensimmäisen
kolmanneksen aikana. 
• Kohtaus kestää 1–10 minuuttia. 
• Esiintyy suhteellista reagoimattomuutta toisten
seuraa lähes aina ainakin muutamia minuutteja
kestä­vä sekavuus ja liikesarjoja. 
• Muistikuvat tapahtumista ovat vaillinaisia, mikäli niitä
 
• Syy ei ole elimellinen, esimerkiksi neurologinen syy
tai sisätautiongelma, psyykkisiin toimintoihin
erottaa myös dissosiatiivisesta pakkovaelluksesta
(F44.1). Dissosiatiivisissa häiriöissä sairausjaksot
ovat unissakävelyjaksoja pitempiä, potilaat ovat
paljon valppaampia ja kykenevämpiä monimut-
kaiseen ja tarkoitukselliseen käyttäytymiseen kuin
unissakävelyn yhteydessä. Dissosiatiivinen pak-
kovaellus on etenkin lapsilla harvinainen ja alkaa
tyypillisesti valveilla ollessa. Yölliset kauhukoh­
taukset tulisi erottaa myös painajaisunista (F51.4).
Painajaisunet voivat esiintyä missä tahansa vai-
heessa yötä, potilas on helposti herätettävissä ja
kykenee palauttamaan unen mieleensä. Painajai-
sunten yhteydessä ääntelyä ja ruumiinliikkeitä on
vain vähän.
Painajaisunet (F51.4) ovat ahdistavia tai pelot-
tavia eläviä unikokemuksia. Painajaisunen aiheena
voi olla esimerkiksi vakava uhka turvallisuudelle,
itsetunnolle tai hengissä säilymiselle. Ne ovat
yleensä normaali ilmiö ja tätä diagnoosia tulisi
käyttää vain silloin kun vanhemmat tai nuori
hakee apua painajaisten takia (taulukko 7). Lasten
painajaisunet liittyvät yleensä psyykkisen kehityk-
sen normatiivisiin vaiheisiin, eivätkä ne yleensä
liity mihinkään tiettyyn psyykkiseen häiriöön. Sen
sijaan painajaisunista kärsivillä nuorilla ja aikui-
silla on usein, joskaan ei aina, todettavissa muita
psyykkisiä häiriöitä, esimerkiksi mielialahäiriö.
11
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt
Taulukko 7. Painajaisunet, ICD-10.
• Herättyään joko yö- tai päiväuniltaan painajaisuneen,
henkilö muistaa elävästi unen sisällön. Sen aiheena
on tavallisesti hengissä selviytymiseen,
turvallisuuteen tai itsetuntoon kohdistuva uhka.
Henki­lö voi herätä missä unen vaiheessa tahansa,  kiusaamiseen. Toisinaan stressi liittyy lapsen ja
tyypillisesti kuitenkin unen toisen kolmanneksen
aikana
• Herättyään nukkuja on heti orientoitunut ja valpas.  tai epämiellyttäviä muistoja, jotka aktivoituvat
• Uniin liittyvät kokemukset itsessään tai niiden
aiheutta­mat häiriöt nukkumisessa tuottavat
huomatta­vaa kärsimystä.  parasomnioille lisäävät myös syvän unen tarvetta
• Syy ei ole elimellinen, esimerkiksi neurologinen syy
tai sisätautiongelma, psyykkisiin toimintoihin
vaikutta­van lääkkeen käyttö tai muu lääkitys  lääkeaineet, kuten sedatoivat antipsykootit.
Painajaisunia voivat lisätä myös tietyt keskus-
hermoston toimintaan vaikuttavat lääkeaineet,
kuten bentsodiatsepiinit, ja ne voivat lisääntyä
REM-unta vähentävien lääkkeiden (muun muassa
mielialalääkkeiden) käytön lopetuksen yhteydessä
(ns. REM-rebound-ilmiö). Painajaisunet voivat
olla myös oire traumaperäisestä stressihäiriöstä
(F43.1) tai eroahdistushäiriöstä. Traumaperäiseen
stressihäiriöön liittyvissä painajaisissa uhkaava
tapahtuma koetaan tyypillisesti yhä uudestaan,
painajaiset ajoittuvat usein unijakson alkuun ja
muistuttavat joiltain osin unikauhukohtauksia
(sekavuus, osittainen amnesia, voimakkaan auto-
nomisen aktivaation piirteet).  Perheiden elämäntapa on nykyään usein kiirei-
Etiologia
Lasten ja nuorten unihäiriöiden taustalla on
yleensä monia eri tekijöitä, jotka ovat monimut-
kaisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Vain yhtä
selittävää tekijää unihäiriön taustalta on harvoin
löydettävissä. Eri unihäiriöiden taustalta löytyy
usein erilaisia altistavia tekijöitä. Terveelliset elä-
mäntavat, säännöllinen päivärytmi ja vanhempien
tuki suojaavat univaikeuksilta.
Kaksostutkimuksissa on havaittu, että lasten
unihäiriöt liittyvät sekä geneettisiin että ympäris-
tötekijöihin. Geneettiset tekijät näyttävät selittävän
12
unen pituutta selvemmin kuin unen laatua. Myös
parasomnioiden taustalla on geneettisiä tekijöitä.
Unettomuus liittyy usein psykososiaalisiin
stressitekijöihin. Stressi voi liittyä esimerkiksi
perhetilanteeseen, koulunkäyntivaikeuksiin tai
vanhempien välisiin vuorovaikutusongelmiin.
Päivän kokemukset ovat voineet jättää pelottavia
illalla häiriten nukahtamista. Psyykkinen stressi
lisää alttiutta myös parasomnioille. Alttiutta
lisäävät tekijät kuten valvominen (univaje), poik-
keava fyysinen rasitus, kuumesairaudet ja jotkin
Unihäiriöt voivat liittyä myös median käyttötot-
tumuksiin. Yhteiskunnan 24/7-rytmi ja nuorten
käytössä olevien elektronisten laitteiden, kuten
puhelimien, television ja tietokoneidenmäärän
lisääntyminen on viime vuosina useasti yhdistetty
nuorten myöhäisiin nukkumaanmenoaikoihin.
Esimerkiksi myöhään illalla pelatut tietokonepelit
voivat vaikeuttaa nukahtamista ja heikentää unen
laatua. Vaikutusmekanismina on todennäköisesti
psykofysiologinen vireystilan nousu, joka haittaa
nukahtamista. Laitteiden kirkkaat valot voivat
myös vähentää pimeähormoni melatoniinin eri-
tystä, mikä voi siirtää nukahtamisaikaa myöhem-
mäksi. Atk-laitteille ominainen sininen valo siirtää
rytmiä erityisen helposti.
nen ja menevä. Toisinaan levolle jää yksinkertai-
sesti liian vähän aikaa. Unirytmi siirtyy, kun illassa
ei ole riittävästi aikaa rauhoittua nukkumaan.
Vaikka nuoruusiällä tapahtuvilla unen muutok-
silla onkin osittain biologinen pohja, on nuorten
nukkumaanmenoajoissa tapahtunut historian
kuluessa myöhentymistä.
Taipumus kärsiä unettomuudesta liittyy lapsen
temperamenttipiirteisiin. Esimerkiksi leikki-
ikäisillä lapsilla univaikeudet on yhdistetty usein
haastavaan temperamenttiin, jolle tyypillisiä
piirteitä ovat matala reagointikynnys ja vaikea
rauhoiteltavuus. Myöhemmin unettomuus on lin-
kitetty persoonallisuuspiirteistä tunnollisuuteen ja
neuroottisuuteen. Kognitiivisen kehityksen myötä
nuoruusiässä kyky itsereflektioon kasvaa, mikä
voi johtaa myös päivänaikaisten tapahtumien,

unettomuus
fysiologinen
ylivirittyneisyys
unettomuuden
noidankehä
pyrkimys hallita
ahdistusta esim.
–päihteet ahdistuneisuus
–liiallinen ruutuaika
–lääkkeet
Kuva 4. Unettomuuden noidankehä.
sosiaalisten suhteiden ja tunteiden vatvomiseen
iltaisin ja siten altistaa nuoren etenkin tilapäisille
nukahtamisvaikeuksille. Unettomuudesta kärsi-
vät henkilöt ovat nukkumaan mennessään usein
jännittyneitä, ahdistuneita tai huolestuneita ja
saattavat pyöritellä mielessään menneitä tai tulevia
tapahtumia.
Unettomuuteen liittyy usein myös fysiologi-
nen ylivirittyneisyystila, mikä osaltaan ylläpitää
nukahtamisvaikeutta. Jos unettomuus jatkuu
toistuvana, se voi johtaa kasvavaan unettomuuden
pelkoon ja sen negatiivisten seurausten liialliseen
pohtimiseen. Näin syntynyt noidankehä ylläpitää
unettomuutta. Tällöin kyseessä on niin kutsuttu
psykofysiologinen unettomuus, joka onkin yleisin
unettomuuden muoto (kuva 4).
Lastenpsykiatria
Unettomuudesta kärsivät nuoret saattavat yrittää
23.5
hallita vuorokausirytmiään ja vireystilaansa lääk-
keiden, päihteiden tai kofeiinin käytöllä, mikä voi
osaltaan ylläpitää unettomuutta pitkällä tähtäi-
mellä.
Unihäiriöt ja muut psykiatriset häiriöt ovat
kiinteässä, kaksisuuntaisessa yhteydessä toisiinsa
ja kliinisessä työssä molempiin on syytä kiinnittää
asianmukaista huomiota. Lasten neuropsykiat-
risissa häiriöissä (esimerkiksi autismi, ADHD)
univaikeuksia on kuvattu jopa 60–70 %:lla lap-
23 Unihäiriöt Paavonen Urrila
pyrkimys lievittää
päiväaikaisia haittoja
esim.
–kofeiini
–pitkät päiväunet
päiväväsymys
ja toiminta-
kyvyn lasku
pelko unettomuuden
toistumisesta
ja negatiivisista
seurauksista
sista. Ne lisäävät unihäiriöiden riskiä monella eri
mekanismilla. Näillä lapsilla on erityisiä vaikeuk-
sia ymmärtää syy-seuraussuhteita ja oppia sääte-
lemään omaa toimintaansa ympäristön vihjeiden
perusteella. Lisäksi ahdistuneisuus ja haastavat
käyttäytymisen mallit saattavat osaltaan ylläpitää
univaikeuksia.
Taulukkoon 8 on koottu eri psykiatristen häiriöi­
den yhteydessä tavattavia unen ilmiöitä. On kui-
tenkin tärkeää muistaa, että kunkin häiriöryhmän
sisällä unen laadussa esiintyy suurta yksilöllistä
vaihtelua, eivätkä kaikki tiettyä psykiatrista häi-
riötä sairastavat lapset tai nuoret kärsi keskenään
samankaltaisista unen ongelmista. Esimerkiksi
depressioon voi liittyä joko unettomuutta tai lii-
kaunisuutta. Lisäksi mahdolliset komorbiditeetit
Piirtäjän korjaukset
voivat hämärtää eri häiriöissä ilmenevien union-
gelmien eroja.
Lukuisat eri välittäjäainejärjestelmät ja hormonit
vaikuttavat unen säätelyyn. Unihäiriöiden taustalla
onkin todettu muutoksia useissa eri hormoni- ja
välittäjäainejärjestelmissä, jotka heijastuvat myös
hermoverkostojen toiminnan tasolle. Välittäjä-
aineista ja hormoneista muun muassa serotoniini,
noradrenaliini, asetyylikoliini, histamiini, kortisoli
ja melatoniini vaikuttavat uneen. Myös sukupuo-
lihormonit ja niiden tasojen nousu puberteetissa
13
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt

voivat vaikuttaa unta ja vuorokausirytmejä modu- toivotaan saatavan lähivuosina merkittävää uutta
loiden. Eri välittäjäaineiden merkitys uneen ja sen lisätietoa terveen ja häiriintyneen unen vaikutuk-
häiriintymiseen voi ilmentyä kliinisessä työssä sista lasten ja nuorten aivojen kehitykseen. 
myös välittäjäainetasoihin vaikuttavan psyyken-
lääkehoidon yhteydessä.
Toistaiseksi on niukasti tieteellistä tutkimustie-
toa siitä, miten unihäiriöt vaikuttavat kehittyvien
aivojen kypsymiseen ja voiko lapsen tai nuoren Epidemiologia
huono uni aikaansaada pysyviä anatomisia tai
toiminnallisia aivomuutoksia. Japanilaisilla ter- Unihäiriöt ovat yleisimpiä lapsuusiän pulmia, ja
veillä lapsilla ja nuorilla tehdyssä tutkimuksessa niistä kärsii vanhempien arvioiden mukaan noin
lyhytunisuus oli yhteydessä muistitoimintojen 10–30 % lapsista ikäryhmästä riippumatta. Suurin
kannalta keskeisen hippokampuksen ja oikean osa vanhempien raportoimista univaikeuksista on
dorsolateraalisen prefrontaalikorteksin (DLPFC) kuitenkin ohimeneviä ja suhteellisen lieväasteisia
pienempään harmaan aineen volyymiin. Huono eivätkä merkittävästi kuormita lapsen jaksamista
uni saattaa nuoruusiällä kärjistää normatiivista päiväaikaan.
toiminnallista epätasapainoa affektiivisen ja kog- Unettomuus on nuorten yleisin unihäiriö ja
nitiivisen kontrollin hermoverkostojen välillä, sen ilmaantuvuus kasvaa nuoruusiällä. Lapsilla
mikä saattaa lisätä huonosti nukkuneiden nuorten esiintyvyydeksi on arvioitu 1–6 % ja nuorilla noin
riskinottotaipumusta. Kuvantamismenetelmillä 10 %. Kansainvälisissä tutkimuksissa DSM-IV-
luokituksen mukaisen unettomuuden pistepre-
velenssi on nuorilla noin 4 % ja elämänaikainen
Taulukko 8. Unen laadun muutoksia eri psykiatrisissa
prevalenssi noin 10 %. Suomalaisilla nuorilla ei
häiriöissä.
ole tehty tarkkoihin diagnostisiin kriteereihin
Depressio Unettomuus, liikaunisuus, uni- perustuvia tutkimuksia, mutta lähes jokaöisiä
valverytmin häiriöt. REM-unen unettomuusoireita (nukahtamisvaikeuksia tai
muutokset osalla masennus­ta yöheräilyitä) oli WHO:n koululaistutkimuksen ja
sairastavista
Kouluterveyskyselyn mukaan vuosina 2010/2011
Mania/hypomania Unen tarpeen väheneminen noin 10–15 %:lla 11–17-vuotiaista tytöistä ja noin
5–10 %:lla samanikäisistä pojista. Tytöt kärsivät
Psykoosit Nukahtamisvaikeudet, katko-
nainen ja lyhyt uni, syvän unen nuoruusiästä alkaen unettomuudesta noin kaksi
vähenemä kertaa poikia useammin ja tämä sukupuoliero
säilyy aikuisuudessa. Menarkeen on havaittu
Ahdistuneisuus- Nukahtamisvaikeudet, levoton
häiriöt
liittyvän tytöillä lähes kolminkertainen riski
yöuni, ylivireystila
unettomuudelle, kun taas pojilla unettomuuden
PTSD Traumaan liittyvät painajaisu- ja puberteettikehityksen välillä ei ole havaittu
net, ylivireystila vastaavaa yhteyttä.
Anoreksia Aliravitsemustila -> syvän unen Niillä nuorilla, joille on asetettavissa DSM-IV:n
vähenemä mukainen primaarisen unettomuuden diag-
noosi, voi olla noin 10 erilaista ICSD-luokituksen
ADHD Nukkumaanmenon vastustus,
nukahtamisvaikeudet, mukaista unihäiriön diagnoosia. ICSD-luoki-
yö­heräilyt tuksen mukaisesti diagnosoiduista unihäiriöistä
nuorten ikäryhmässä noin kolmasosa on yhtey-
Pakko-oireinen Nukahtamista viivästyttävät/
häiriö heräämistä aikaistavat pakko-
dessä elintapoihin ja ympäristötekijöihin (muun
toiminnot muassa riittämätön unenhuolto). Puutteellisen
unenhuollon diagnoosi on selvästi yleisempi kuin
Eroahdistushäiriö Nukahtamisvaikeudet,
psykofysiologinen unettomuus tai idiopaattinen
painajais­unet
unettomuus.

14

Liikaunisuus on harvinaista. Kansainvälisen
tutkimuksen mukaan eurooppalaisista 15–18-vuo-
tiaista nuorista eri syistä johtuvan liikaunisuuden
kriteerit täyttää vain noin 0,3 % nuorista. Nar-
kolepsia-katapleksian esiintyvyys länsimaissa on
0,02–0,18 %.
Viivästynyt unijakso -tyyppisen uni-valverytmin
häiriön oireita nuorilla on runsaasti, yksittäinen
oire jopa noin puolella nuorista. Varsinaisen
häiriön esiintyvyydeksi on raportoitu nuorilla
7–17 %, mutta mahdollisesti vain osa näistä nuo-
rista täyttää diagnostiset kriteerit täsmällisesti.
Parasomniat ovat lapsuusiässä tavallisia oireita,
ja niitä kokee jossain elämänsä vaiheessa jopa yli
80 % lapsista. Niitä pidetäänkin lähinnä norma-
tiiviseen kehitykseen liittyvinä ilmiöinä, jotka
lievittyvät elämän toisella vuosikymmenellä
keskushermoston inhibitoristen neuronien kyp-
symisen myötä. Sekavuushavahtumisia ja yöllisiä
kauhukohtauksia alkaa ilmetä kolmannella tai
neljännellä ikävuodella ja niiden tyypillisin esiin-
tymisikä on 3–12 vuotta. Sekavuushavahtumisia
ilmenee noin 20 %:lla lapsista ja yöllisiä kauhu-
kohtauksia noin 40 %:lla lapsista. Nuoruusiässä
yöllisen kauhukohtauksen esiintyvyys on enää
noin 2 %. Unissakävely on yleisintä alakouluiässä
(5–10 vuoden iässä), jolloin sitä esiintyy noin
10–30 %:lla lapsista. 15–18-vuotiaista euroop-
palaisista nuorista unissakävelyoiretta on noin 5
%:lla. Unen aikaisten liikehäiriöiden esiintyvyys
on 10–20 %. Parasomnioita ilmenee useimmiten
harvakseltaan (joitakin kertoja kuukaudessa), ja
vain muutamalla prosentilla lapsista oireen esiin-
tymistiheys on suuri (viikoittain).
Painajaisia alkaa esiintyä kolmesta ikävuodesta
lähtien, ja noin 10–50 % on raportoitu painajais-
unia. Lapsista 2–11 % näkee painajaisia usein ja
15–30 % silloin tällöin. Lapsuusiässä sukupuol-
ten välillä ei ole eroa, mutta murrosiästä lähtien
tytöillä esiintyy painajaisia enemmän kuin pojilla.
Nuorista noin 4 % kärsii painajaisista.
Huomattavaa on, että merkittävä osa lapsista ja
nuorista kärsii diagnostisen kynnyksen alle jäävistä
uneen liittyvistä oireista. Esimerkiksi riittämätöntä
unen määrää ja päiväaikaista väsymystä raportoi
jopa 10–40 % nuorista. Kouluviikon aikana nuoret
keräävät usein univelkaa, jota nukutaan pois vii-
konloppuisin. Vaihteleva vuorokausirytmi altistaa
23 Unihäiriöt Paavonen Urrila
unettomuudelle, ja moni koululainen elääkin uni-
vajetta ylläpitävässä kierteessä.
Kulku ja ennuste
Seurantatutkimuksia lasten unihäiriöistä on tehty
vain vähän, mutta niissä tärkeimmäksi unihäi-
riötä ennustavaksi tekijäksi on noussut aiempi
unihäiriö. Jopa yli puolella lapsista on taipumusta
pitkittyviin unihäiriöihin, mikä viittaa geneetti-
seen alttiuteen unen häiriöille. Pitkittyvissäkin
unihäiriöissä unen laadussa esiintyy tyypillisesti
vaihtelua, joka voi heijastella myös ympäristön
kuormitustekijöitä.
Lapsuusiän unihäiriöt ennustavat pitkissä
seurannoissa (useita vuosia) muuta psykiatrista
problematiikkaa (erityisesti masennus, myös
käytöspulmat) ja oppimisvaikeuksia. Lapsuusiän
parasomniat, kuten unissakävely ja yölliset kauhu-
kohtaukset, ovat yleensä kehityksellisiä, eikä niitä
ole yhdistetty muihin psykiatrisiin häiriöihin. Ne
lievittyvät yleensä spontaanisti iän myötä koulu-
ikää lähestyttäessä.
Nuorten unettomuus on tyypillisesti pitkäkes-
toista tai tiheästi toistuvaa. Nuorten seurantatut-
kimuksissa on todettu unettomuuden lisäävän
depressioon sairastumisen riskiä noin 2–3-ker-
taiseksi nuoreen aikuisuuteen mennessä. Masen-
tuneilla nuorilla unihäiriöt ovat yksi tavallisimpia
jäännösoireita masennuksesta toipumisen jälkeen.
Nuorten unihäiriöt ennustavat myös psykososiaa-
lisia ongelmia aikuisiässä.
Hoito
Lasten unihäiriöt ovat yleensä suhteellisen help-
pohoitoisia. Unihäiriöiden hoidon suunnittelu
edellyttää kuitenkin tarkkaa käsitystä unihäiriön
luonteesta ja siihen myötävaikuttavista tekijöistä.
Unihäiriöiden hoito kohdennetaan mahdollisuuk-
sien mukaan ongelman perussyyhyn. Esimerkiksi
jos lapsen nukahtamisvaikeuksien taustalla on
15
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt
nukkumaan menemiseen liittyviä pelkoja tai ero-
ahdistus, hoito suunnattaan ensisijaisesti niihin
esimerkiksi hyödyntäen kognitiivisen terapian
keinoja ahdistuksen ja pelkojen hallinnassa. Jos
yhtä selkeää selittävää tekijää ei ole löydettävissä,
on tärkeää saada mahdollinen noidankehä kat-
kaistua vaikuttamalla johonkin tai yhtäaikaisesti
useaan unihäiriötä ylläpitävään tekijään. Äkillisissä
elämänmuutoksissa lyhytaikainen unettomuus on
luonnollinen reaktio, johon ensisijaisia hoitomuo-
toja ovat tuki, lohduttaminen ja neuvonta.
Valtaosa lasten ja nuorten unihäiriöistä voidaan
hoitaa perusterveydenhuollossa ja avohoidollisin
toimenpitein. Keskeistä hoidon onnistumisen kan-
nalta on saada sekä lapsi tai nuori että vanhemmat
motivoitumaan unihäiriön hoitoon. Vanhempien
uupuessa lapsen heräilyn takia tulee harkita lasten-
suojelun tukitoimia. Mikäli nuoren unirytmion-
gelma tai unen puute johtuu nuoren rajattomasta
käytöksestä, jota nuori ja vanhemmat eivät kykene
omin avuin hallitsemaan (arjen rajat eivät pidä
tai niitä ei ole muun muassa kotiintuloaikojen,
Internetin käytön tai päihteiden käytön suhteen),
tulisi harkita lastensuojelun tukitoimia. Lapsen
tai nuoren ja vanhempien voimavarojen ollessa
riittämättömät lapsen tai nuoren uni-valverytmi
saadaan joskus säännöllistymään lopulta vasta
psykiatrisen osastohoidon tai vankan lastensuo-
jelullisen tuen (esimerkiksi sijoitus) kautta.
Lääkkeetön hoito
Unenhuolto
Unettomuuden ja liikaunisuuden hoidossa unen-
huolto-ohjeet ovat keskeisellä sijalla (ks. taulukko
9). Niiden noudattamista voi suositella kaikille
unettomuudesta kärsiville lapsille ja nuorille, myös
niille, joilla on diagnostisen kynnyksen alle jääviä
uniongelmia.
Aikabiologiset hoitomallit
Uni-valverytmin häiriöistä kärsivät lapset ja
nuoret saattavat hyötyä yksilöllisestä aikabiologi-
sesta hoitojaksosta, jonka tavoitteena on palauttaa
normaali vuorokausirytmi. Viivästyneen unijak-
son aikaistamisessa voidaan nukkumista siirtää
portaittain kohti toivottua ajankohtaa (esimerkiksi
rytmin aikaistaminen 15–60 min portain) (kuva
16
Taulukko 9. Unenhuolto-ohjeita nuorille ja heidän van-
hemmilleen.
• Kahvia tai muita kofeiinipitoisia tuotteita ei tulisi
nauttia klo 16:n jälkeen.
• Säännöllinen liikunta ja ulkoilu edistävät hyvää unta,
mutta raskasta rasitusta tulisi välttää klo 18:n jälkeen.
• Makuuhuoneen tulee olla mukava. Kuumuus,
valoisuus, meluisuus ja epämukava vuode
vaikeuttavat nukkumista.
• Älä pelaa, katso TV:tä, syö tai tee läksyjä vuoteessa.
Pidä vuode nukkumista varten.
• Mene vuoteeseen vain väsyneenä.
• Nouse vuoteesta, mikäli et saa unta noin 20 minuutissa,
ja palaa vuoteeseen vasta, kun olet väsynyt.
• Nouse vuoteesta aina samaan aikaan ja vältä yli
tunnin uni-valverytmin siirtymisiä myös arjen ja
viikon­lopun välillä.
• Vältä pitkiä, yli tunnin mittaisia päiväunia.
• Vanhempien asettamat nukkumaanmenoajat tukevat
nuoren unta.
• Pyri käsittelemään mieltäsi vaivaavat ajatukset jo
päivän aikana ennen nukkumaanmenon hetkeä.
• Jätä itsellesi aikaa rauhoittumiseen illalla ja pidä kiinni
iltarutiineista. Sulje kaikki elektroniset laitteet
viimeistään noin tuntia ennen nukkumaanmenoa.
• Rajoita kännykän, television ja muiden elektronisten
laitteiden käyttöä makuuhuoneessa tai pidä ne
kokonaan poissa sieltä.
• Vältä tupakointia sekä alkoholin ja muiden päihteiden
käyttöä, sillä ne heikentävät yöunta.
• Syö kevyt hiilihydraattipitoinen iltapala ennen
nukkumaan­menoa.
5a). Heräämisajankohtaa aikaistetaan vastaavasti.
Rytmitys aloitetaan siitä ajankohdasta, jolloin
lapsi/nuori yleensä nukahtaa. Rytmin myöhen-
täminen 3h portain voi olla tarpeen kaikkein
vaikeimmissa tapauksissa (kuva 5b).
Rytmityksen jälkeen säännöllisen unirytmin
ylläpitämiseen tulisi kiinnittää huomioita, eikä
lapsen tai nuoren vuorokausirytmi saisi vaihdella
enempää kuin 1–2 tuntia / vuorokausi. Hoitoon
voi yhdistää myös aamuisen kirkasvalohoidon
 23 Unihäiriöt Paavonen Urrila

päivä
0
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
21 22 23 24 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20
kellonaika
Kuva 5a. Myöhäisen unirytmin (10 h unta klo 03–13) aikaistaminen 1 tunnin portain joka päivä. Harmaat alueet merkit-
sevät unta, valkoiset valvetta. Hoidon aikana uni-valverytmi aikaistuu 5 tuntia lähtötilanteeseen verrattuna (22–08).

päivä
0
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
21 22 23 24 1 2 3 4Lastenpsykiatria
5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19Piirtäjän
20 korjaukset
23.6A kellonaika
Kuva 5b. Myöhäisen unirytmin (10 h yöunet klo 03–13) kääntäminen myöhentämällä nukkumista 3 tunnin portain joka
toinen päivä. Harmaat alueet merkitsevät unta, valkoiset valvetta. Hoidon aikana uni-valverytmi aikaistuu yhteensä
6 tuntia lähtötilanteeseen verrattuna. Koska elimistön sisäinen kello käy tyypillisesti hieman yli 24 tunnin rytmiä, on
vuorokausirytmiä tavallisesti helpompi myöhentää kuin aikaistaa.

17
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt
ja vuorokausirytmiä tahdistavan melatoniini-
lääkityksen. Kirkasvalohoidon ja melatoniinin
ajoituksen tulisi perustua lapsen tai nuoren sisäi-
seen aikaan ympäristön kellonajan sijaan. Niistä
yksistään on toisaalta harvoin riittävää apua, mistä
syystä lapsen tai nuoren motivointi vuorokausi-
rytmin muutoksiin on tärkeää. Kokonaishoito on
syytä räätälöidä yksilöllisesti.
Pienten lasten strukturaaliset
interventiot (”unikoulut”)
Lasten unihäiriöiden hoitoon on olemassa erilaisia
strukturoituja interventoita, joita arkikielessä
kutsutaan myös unikouluiksi. Unihäiriöiden hoito
tällaisilla strukturoiduilla interventioilla tulisi
aloittaa sellaisessa vaiheessa, jossa edellytykset
unikoulun onnistumiselle ovat mahdollisimman
hyvät. Suositeltavaa onkin unenhuollollisten
toimenpiteiden toteuttaminen (taulukko 9) ja
ulkoisten stressitekijöiden minimoiminen jo
ennen varsinaisen intervention aloittamista, sillä
ympäristön olosuhteet voivat oleellisesti vaikut-
taa unihäiriön vaikeusasteeseen ja edelleen myös
hoidon onnistumiseen.
Lasten unihäiriöiden hoidossa tarvitaan usein
paljon muutakin työskentelyä kuin strukturoi-
tua unikoulua. Tarvitaan vanhemman ja lapsen
välisen hyvän vuorovaikutuksen tukemista, arjen
vakauttamista, säännöllisten elämäntapojen nou-
dattamista ja unenhuollollisten menetelmien opas-
tamista perheille. Yksi neuvontakerta ei useinkaan
riitä, vaan perheet tarvitsevat jatkuvaa tukea ja
ohjantaa, kun uudenlaisia nukkumistottumuksia
opetellaan.
Vauvan tai pienen lapsen uniassosiaatio-ongel-
man hoitoon pyritään erilaisilla käyttäytymistera-
peuttisilla menetelmillä, joista on olemassa lukui-
sia erilaisia variaatioita. Niissä kaikissa ei-toivottua
heräilytaipumusta ylläpitävä tottumus pyritään
korvaamaan sellaisella nukahtamisrutiinilla,
joka auttaa lasta nukahtamaan öisin ilman van-
hempien apua. Niin sanotussa tassu-unikoulussa
tähän pyritään vähentämällä vuorovaikutusta
nukahtamistilanteessa asteittain jättämättä lasta
kuitenkaan yksin itkemään. Lapsen yksilöllinen
sietokyky muutokselle huomioidaan niin, että
uutta menettelytapaa harjoitellaan vaiheittain van-
hemman tuella; yksin nukahtamiselle tehdään tilaa
18
sitä mukaa kun lapsi oppii rauhoittumisen taitoa.
Esimerkiksi sylissä nukahtamisen tapa pyritään
korvaamaan aluksi silittelyllä (josta ”tassukoulu”-
nimitys), ja kun lapsi rauhoittuu, lapselle annetaan
tilaa nukahtaa itsekseen.
Samaan tavoitteeseen pyritään myös muunlai-
silla menettelyillä, joissa lasta totutetaan asteittain
ja suunnitellusti nukahtamaan ilman vanhemman
läsnäoloa. Yksi vaihtoehto on, että vanhempi pis-
täytyy iltarutiinin jälkeen säännöllisin, suhteellisen
lyhyin väliajoin rauhoittelemassa lasta lyhyesti. Jos
vuoteeseen jääminen on ongelmallista, vanhempi
voi iltarutiinin päätyttyä jäädä istumaan lapsen
vuoteen vierelle, kunnes tämä nukahtaa. Ilta
illalta vanhempi kuitenkin siirtyy vuoteen luota
kauemmas, jotta lapsi tottuu asteittain nukahta-
maan yksin. Molemmissa menettelyissä vanhem-
man ja lapsen välisen vuorovaikutuksen tulisi olla
mahdollisimman vähäistä hyvän yön toivotusten
jälkeen, ettei se nosta lapsen vireystilaa ja siten
vaikeuta nukahtamista. Tämänkaltaiset menettelyt
soveltuvat ensisijaisesti isommalle lapselle, jolla
on jo kykyä ymmärtää, mitä häneltä nukkumaan-
menotilanteessa odotetaan.
Nukkumaan asettautumisen ongelman käyt-
täytymisterapeuttisena hoitona voidaan käyttää
positiivisten rutiinien menetelmää, joka on alun
perin kehitetty kehitysvammaisten lasten nukah-
tamisvaikeuksien hoitoon. Saman perusidean eri-
laisia variaatioita on kuitenkin kokeiltu erilaisissa
lapsiryhmissä. Menetelmän ensisijainen tavoite on
tukea ja lisätä toivottua käyttäytymistä, eikä suo-
ranaisesti vähentää nukkumaanmenoon liittyvää
haastavaa käyttäytymistä.
Menetelmän perusta on nukahtamista edistävä
rauhallinen 4–7 osasta koostuva noin 20–30
minuutin pituinen iltarutiini, josta lapsi nauttii.
Rutiinin tuella nukkumaanmenotilanteesta
tehdään miellyttävä ja ennakoitava aikuisjohtoi-
nen tilanne. Rutiinin tarkoitus on valmistaa lapsi
nukkumaanmenoa varten, minkä vuoksi sen tulee
asteittain tukea lapsen rauhoittumista ja vireystilan
alentumista. Esimerkiksi jos iltasadun lukeminen
stimuloi lapsen mielikuvitusta, se tulisi ajoittaa
iltarutiinin alkupuolelle, kun taas rutiinin loppu-
puolelle ajoitetaan rauhoittumista edistäviä ele-
menttejä, kuten rauhallisen musiikin kuuntelua tai
rauhoittavaa silittelyä. Unirutiiniin tulee yhdistyä

myönteinen vuorovaikutus lapsen ja vanhemman
kanssa, mistä syystä esimerkiksi television katselu
ei ole suositeltava unirutiinin osa.
Jotta nukahtaminen rutiinin päätteeksi olisi
mahdollisimman helppoa, nukkumaanmenoaikaa
viivästytetään tilapäisesti niin, että on todennä-
köistä, että lapsi nukahtaa rutiinin jälkeen nope-
asti. Näin toimitaan siksi, että vaikka uniongelma
liittyisikin pohjimmiltaan rajojen asettamisen
vaikeuteen nukkumaanmenotilanteessa, on toden-
näköistä, että nukahtaminen iltarutiinin päätteeksi
onnistuu vain, kun lapsi on psykologisesti ja
fysiologisesti kykenevä nukahtamaan toivottuna
ajankohtana. Ennen unikoulun aloittamista tulee-
kin arvioida lapsen unentarve ja vuorokausirytmi
esimerkiksi unipäiväkirjaseurannan avulla. Tavoit-
teena olevat nukkumaanmeno- ja heräämisajat
asetetaan sen perusteella yksilöllisesti huomioiden
muun muassa ikätaso, aiempi yöunen pituus ja
ilta- tai aamupreferenssi.
Mikäli lapsi ei saa rutiinin jälkeen unen päästä
kiinni 15 minuutin kuluessa, hänen annetaan
nousta vuoteesta pois 30–60 minuutiksi, ennen
kuin nukahtamista yritetään uudelleen. Jos lapsi
ei edellisenä iltana ole nukahtanut 15 minuutin
kuluessa, seuraavana iltana nukkumaanmenoai-
kaa myöhäistetään 30 minuuttia. Heräämisaika
pidetään kiinteänä. Kun nukahtamista tukeva
behavioraalinen ketju on onnistuneesti luotu,
nukkumaanmenoaikaa siirretään hitaasti (esi-
merkiksi 30 min/vrk, joskus vieläkin hitaammin)
kohti toivottua ajankohtaa tavoitteena löytää juuri
sopiva nukkumaanmenoaika eli hetki, jolloin
lapsi on tarpeeksi väsynyt nukahtaakseen, mutta
ei kuitenkaan yliväsynyt. Jos lapsi on yliväsynyt,
nukahtaminen voi vaikeutua.
Uniongelmia hoidettaessa on tärkeää huolehtia
siitä, että lapsen vuorokausirytmi on säännöllinen.
Päiväaikaisen nukkumisen määrää ja ajankohtaa
kontrolloidaan ennalta sovitun suunnitelman
mukaisesti. Heräämisajat pidetään vakiona päi-
västä toiseen viikonloput mukaan lukien. Aktii-
vista toimintaa ja tapahtumia tulee päivisin olla
sopivasti tarjolla. Sen lisäksi lapsen tulee saada riit-
tävästi myönteistä vuorovaikutusta vanhempien
ja muiden aikuisten sekä ikätovereiden kanssa.
Yöllä itkevää lasta ei tulisi jättää yksin, vaan hänen
luokseen mennään, kun näyttää siltä, ettei lapsi
23 Unihäiriöt Paavonen Urrila
rauhoitu itsekseen. Jos lapsi on tottunut tulemaan
yöllä vanhempien vuoteeseen, hänet voidaan
sovitun suunnitelman mukaisesti joko palauttaa
omaan vuoteeseen nukahtamaan tai antaa jäädä
vanhempien viereen.
Kognitiivis-behavioraaliset
keinot lasten ja nuorten
unettomuuden hoidossa
Kognitiiviset hoito-ohjelmat ovat osoittautuneet
aikuisilla tehokkaiksi kroonisen unettomuuden
hoidossa, ja niiden tulokset näyttävät pysyviltä.
Lasten ja nuorten osalta tutkimustietoa on tois-
taiseksi saatavilla huomattavasti niukemmin.
Kognitiivis-behavioraaliset menetelmät näyttävät
kuitenkin alustavasti tehokkailta myös lasten ja
nuorten ikäryhmässä unettomuuden ja uni-val-
verytmin ongelmien hoidossa. Pääpaino nuoren
kognitiivis-behavioraalisessa unettomuuden hoi-
dossa on nukkumiseen liittyvien automaattisten
ajatusmallien tunnistamisessa, arvioinnissa ja
muuttamisessa. Interventiossa voidaan painottaa
myös ahdistuksen ja stressin hallintaa, nukahtami-
sen kannalta haitallisten tunteiden tunnistamista,
huolien rationalisoimista ja käyttää erilaisia ren-
toutustekniikoita. Usein interventiot sisältävät
myös psykoedukaatiota unen tarpeesta, raken-
teesta ja hyvästä unenhuollosta.
Parasomnioiden hoito
Lasten parasomnioiden hoidoksi riittää useimmi-
ten psykoedukaatio, toisin sanoen vanhempien
informointi häiriön luonteesta ja heidän vakuut-
tamisensa oireen vaarattomuudesta. Mikäli para-
somnia manifestoituu kovin usein (esimerkiksi
useita kertoja viikossa), tulee kartoittaa lapsen
arjen stressitekijöitä ja pyrkiä vähentämään
päiväaikaista kuormitusta. Myös krooninen
univaje voi altistaa parasomnioille, ja vastaavasti
riittävästä unen saannista huolehtiminen voi
vähentää alttiutta niille. NREM-parasomnioiden
(yölliset kauhukohtaukset, unissakävely ja unissa
puhuminen) kohdalla herättäminen noin 20–30
minuuttia ennen parasomnian ilmentymistä voi
auttaa vähentämään niitä (scheduled awakenings).
NREM-parasomnian aikana kannattaa herättämi-
19
III Lasten ja nuorten kehityksen ja mielenterveyden häiriöt
sen sijaan yrittää ohjailla lasta jatkamaan uniaan.
Lapsen turvallisuudesta on huolehdittava, jos
hän lähtee unissaan liikkeelle. Painajaisunia voi
joskus helpottaa television katselusta ja stimu-
loivista tietokonepeleistä pidättäytyminen illalla
2–3 tunnin ajan ennen nukkumaanmenoa. Jotkut
terapeutit ovat käyttäneet painajaisunien hoidossa
menestyksekkäästi hypnoterapiaa tai painajaisu-
nien ylös kirjoittamista tai piirtämistä tai unille
vaarattomampien loppujen keksimistä.
Lääkehoito
Vaikeimmissa uniongelmissa tulee harkittavaksi
myös lääkkeellisen hoidon tarve. Melatoniinia
lukuun ottamatta unihäiriöiden lääkehoidosta ei
juuri ole tutkimuksia lasten ja nuorten ikäryh-
missä, eikä minkään psyykenlääkkeen virallisena
käyttöaiheena Suomessa ole alaikäisen unihäiriön
hoito. Lääkitys onkin suunniteltava tapauskohtai-
sesti, ja se on syytä toteuttaa erikoissairaanhoi-
dossa tai vähintään erikoissairaanhoitoa tai asiaan
perehtynyttä lääkäriä konsultoiden.
Psykiatrisen häiriön asianmukainen hoito
yleensä helpottaa myös unihäiriötä, joskin sel-
keitä poikkeuksiakin on, muun muassa ADHD:n
hoitoon käytetty stimulanttilääkitys, jonka
tavallisena haittavaikutuksena on unettomuus.
Sen annostukseen, ajoitukseen ja lääkemuodon
valintaan tulee kiinnittää huomioita, mikäli lap-
sella on univaikeuksia. Lasten käytöshäiriöiden ja
aggressiivisuuden hoitoon käytetty risperidoni voi
joskus vaikuttaa suotuisasti myös unen laatuun ja
lisätä syvän unen määrää alkuyöstä. Toisaalta se
voi myös lisätä unen aikaista motorista levotto-
muutta sekä vähentää REM-unen määrää.
Nuorten unettomuuden hoidossa on käytetty
muun muassa melatoniinia (yleensä 0,5–5 mg × 1
1–2 h ennen nukkumaanmenoa), pieniannoksista
mirtatsapiinia (3,75–15 mg x1 ilt.), väsyttäviä anti-
histamiineja (esimerkiksi hydroksitsiini 25–100
mg × 1 ilt.), ketiapiinia (25–100 mg × 1 ilt.), ja
jonkin verran kokemusta on kertynyt myös ago-
melatiinin (annos 25–50 mg x1 ilt.) käytöstä. Pit-
käaikaista lääkitystä unettomuuteen tulee välttää.
Melatoniinia on saatavilla käsikauppavalmis-
teena, ja sen käyttö onkin viime vuosina selkeästi
lisääntynyt (ks. erillinen luku). Viivästyneen
unijakson hoidossa melatoniinin ajoittaminen
20
on tärkeää. Kirjallisuudessa on kuvattu erilaisia
protokollia unirytmin aikaistamiseksi, eikä tois-
taiseksi ole selvää näyttöä siitä, mikä menettelyistä
on tehokkain. Jos melatoniini annostellaan lähellä
lapsen/nuoren habituaalista nukkumaanmenoai-
kaa (noin 1h ennen oletettua nukahtamisaikaa),
hyödynnetään myös melatoniinin akuutti nukah-
tamista helpottava vaikutus. Sen jälkeen rytmiä
aikaistetaan asteittain esimerkiksi 15–30 minuutin
portain, kunnes saavutetaan tavoiteltu rytmi (ks.
kuva 5a). Kronoterapiassa rytmiä siirretään eteen-
päin esimerkiksi 3 tunnin portain (ks. kuva 5b).
Hankalimmissa parasomnioissa, jotka ilmen-
tyvät poikkeuksellisen usein ja joiden hoidossa
psykososiaaliset tukitoimet ja behavioraaliset
interventiot eivät ole olleet riittäviä, tulee harkita
tarkentavia tutkimuksia (esimerkiksi PSG) sekä
tarvittaessa lyhytaikaista lääkehoitoa. Lääkkeistä
kokemusperäisesti hyödyllisiksi ovat osoittautu-
neet melatoniini ja bentsodiatsepiinit. Lapsilla
voidaan harkita esimerkiksi klonatsepaamia
annoksella 0,125–0,25 mg (–0,5 mg). Tutkimus-
näyttö lääkehoitojen tehon ja turvallisuuden osalta
on hyvin niukkaa, ja lääkehoidon hoitovastetta ja
mahdollisia haittavaikutuksia on seurattava tii-
viisti.
Kirjallisuutta
Clarke G, Harvey AG. The complex role of sleep in adoles-
cent depression. Child & Adolescent Psychiatric Clinics of
North America 2012; 21: 385–400.
Hagenauer M H, Perryman J I, Lee T M, Carskadon M A. Ado-
lescent changes in the homeostatic and circadian regulation
of sleep. Developmental Neuroscience 2009; 31: 276–84.
International classification of sleep disorders: diagnostic and
coding manual. American Sleep Disorder Association.
Rochester, MN, 2005.
Mindell J A, Emslie G, Blumer J, Genel M, Glaze D, Ivanenko
A, Johnson K, Rosen C, Steinberg F, Roth T, Banas B. Phar-
macologic management of insomnia in children and ado-
lescent: consensus statement. Pediatrics 2006; 177: e1223.
Mindell J A, Owens J A. A clinical guide to pediatric sleep:
diagnosis and management of sleep problems. Philadelhia:
Wolters Kluwers Health/Lippincott Williams & Wilkins.
cop 2010.
Melzer L J. Clinical management of behavioral insomnia of
childhood: treatment of bedtime problems and night wa-
kings in young children. Behavioral Sleep Medicine 2010;
8: 172–89.
 23 Unihäiriöt Paavonen Urrila

Paavonen E J, Saarenpää-Heikkilä O. Lapsuuden unihäiriöiden

arviointi kliinisessä työssä. Suom Lääkäril 2012; 67(40):
2805–11.
Partonen T. Unettomuuden diagnostiikka. Suom Lääkäril
2014; 69(6): 395–9.
Saarenpää-Heikkilä O. Lasten neurologiset unihäiriöt haittaa-
vat päivän toimintoja. Suom Lääkäril 2012; 67(40): 2819-
2824.
Tikozky L, Sadeh A. The role of cognitive-behavioral therapy
in behavioral childhood insomnia. Sleep Medicine 2010;
11: 686–91.
Unettomuus (online). Käypä hoito -suositus. Suomalaisen Lää-
käriseuran Duodecimin ja Suomen Unitutkimusseura ry:n
asettama työryhmä. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura
Duodecim, 23.08.2008 (viitattu 3.5.2014). Saatavilla Inter-
netissä: www.kaypahoito.fi
Urrila A S, Pesonen A-K. Nuorten unen erityispiirteet ja ongel-
mat. Suom Lääkäril 2012; 67(40): 2827–33.

21