(eBook PDF) American Constitutional

Law, Volume II: The Bill of Rights and

Subsequent Amendments 10th Edition
Visit to download the full and correct content document:
https://ebooksecure.com/download/ebook-pdf-american-constitutional-law-volume-ii-t
he-bill-of-rights-and-subsequent-amendments-10th-edition/
 •
Contents

PREFACE xv

NOTE TO THE READER xix

1 INTERPRETATION OF THE CONSTITUTION 1

Approaches to Constitutional Interpretation 4
The Approaches in Perspective 13
The Ends of the Constitution 14
Constitutional Means to Constitutional Ends 15
Notes 20
Selected Readings 21

2 CONSTITUTIONAL ADJUDICATION 23
The Justices of the Supreme Court 24
The Supreme Court in the Federal Judicial System 26
How Cases Get to the Supreme Court 27
How the Supreme Court Decides Cases 31
The Impact of Supreme Court Decisions 34
Analyzing Supreme Court Decisions 38
Notes 40
Selected Readings 41

3 RIGHTS UNDER THE CONSTITUTION 43

Rights and the Founding 44
The Fourteenth Amendment 46
Due Process and the Bill of Rights 48
Rights During Wartime and Other Emergencies 52
The Second Amendment 56
Notes 59
Selected Readings 60

vii
viii CONTENTS

CASES
Barron v. Baltimore (1833) 62
Palko v. Connecticut (1937) 63
Adamson v. California (1947) 65
Duncan v. Louisiana (1968) 68
Ex parte Milligan (1866) 71
Korematsu v. United States (1944) 74
Hamdi v. Rumsfeld (2004) 78
Boumediene v. Bush (2008) 88
District of Columbia v. Heller (2008) 98
McDonald v. Chicago (2010) 110

4 ECONOMIC DUE PROCESS AND THE TAKINGS CLAUSE 122

The Fourteenth Amendment 123
The Evisceration (and Possible Recent Restoration?) of the Privileges or
Immunities Clause 124
Economic Regulation and the Rise of Substantive Due Process 127
The Demise of Substantive Due Process in the Economic Realm 130
Punitive Damages: An Exception to the Demise of Substantive Due Process in
the Economic Realm? 131
The Emergence of Substantive Due Process in the Civil Liberties Realm 133
The Takings Clause 134
Notes 138
Selected Readings 139

CASES
The Slaughter-House Cases (1873) 141
Munn v. Illinois (1877) 146
Lochner v. New York (1905) 148
West Coast Hotel Company v. Parrish (1937) 152
Williamson v. Lee Optical Company (1955) 154
State Farm Mutual Automobile Insurance Company v. Campbell (2003) 155
United States v. Carolene Products Company (1938) 158
Kelo v. City of New London (2005) 159
Horne v. Department of Agriculture (2015) 166
Nollan v. California Coastal Commission (1987) 171
Lucas v. South Carolina Coastal Council (1992) 175
Koontz v. St. Johns River Water Management District (2013) 178

5 FREEDOM OF SPEECH, PRESS, AND ASSOCIATION 185

The Meaning of the First Amendment 186
First Amendment Standards 188
Political Expression 190
 CONTENTS ix

The Regulation of Speech and Association 195

Restraints on the Press 200
Libel and the Invasion of Privacy 203
Obscenity and Video Games 204
Conclusions 206
Notes 206
Selected Readings 207

CASES
Gitlow v. New York (1925) 208
Schenck v. United States (1919) 209
Dennis v. United States (1951) 210
Barenblatt v. United States (1959) 215
Brandenburg v. Ohio (1969) 219
Holder v. Humanitarian Law Project (2010) 220
Citizens United v. Federal Election Commission (2010) 227
Texas v. Johnson (1989) 240
R. A. V. v. City of St. Paul (1992) 243
Walker v. Texas Division, Sons of Confederate War Veterans, Inc. (2015) 246
McCullen v. Coakley (2014) 250
Near v. Minnesota (1931) 256
New York Times Company v. United States (1971) 258
Branzburg v. Hayes (1972) 262
New York Times v. Sullivan (1964) 264
Reno v. American Civil Liberties Union (1997) 266
Indianapolis Anti-Pornography Ordinance (1984) 272
Brown v. Entertainment Merchants Association (2011) 273

6 FREEDOM OF RELIGION 280

Establishment of Religion 281
Free Exercise of Religion 285
Reconciling the Religion Clauses 289
Notes 290
Selected Readings 290

CASES
Everson v. Board of Education (1947) 292
School District of Abington Township v. Schempp (1963) 294
Lemon v. Kurtzman (1971) 297
Wallace v. Jaffree (1985) 300
Lee v. Weisman (1992) 303
McCreary County v. American Civil Liberties Union (2005) 309
Van Orden v. Perry (2005) 314
x CONTENTS

Rosenberger v. University of Virginia (1995) 318

Zelman v. Simmons-Harris (2002) 323
West Virginia Board of Education v. Barnette (1943) 331
Sherbert v. Verner (1963) 334
Employment Division, Department of Human Resources of Oregon v.
Smith (1990) 336
City of Boerne v. Flores, Archbishop of San Antonio (1997) 341
Burwell v. Hobby Lobby Stores, Inc. (2014) 345

7 CRIMINAL PROCEDURE 356

The Ex Post Facto Clauses 358
Search and Seizure 359
Self-Incrimination and Coerced Confessions 370
Due Process of Law 373
The Right to Counsel 375
The Insanity Defense 377
The Entrapment Defense 378
Trial by Jury 379
The Right to a Speedy Trial 381
The Right to Confrontation 381
Plea Bargaining 384
Bail and Pretrial Detention 385
Cruel and Unusual Punishments 385
Prisoners’ Rights 388
Retroactive Application of Criminal Procedure Guarantees 390
Basic Themes in the Court’s Criminal Procedure Decisions 391
Notes 392
Selected Readings 393

CASES
Stogner v. California (2003) 395
Smith v. Doe (2003) 398
Board of Education of Independent School District No. 92 of Pottawatomie
County v. Earls (2002) 402
Los Angeles v. Patel (2015) 407
Maryland v. King (2013) 413
Riley v. California (2014) 420
Mapp v. Ohio (1961) 428
Olmstead v. United States (1928) 432
Katz v. United States (1967) 435
Miranda v. Arizona (1966) 436
Nix v. Williams (1984) 443
Connecticut Department of Public Safety v. Doe (2003) 448
Powell v. Alabama (1932) 449
Gideon v. Wainwright (1963) 451
Blakely v. Washington (2004) 453
 CONTENTS xi

Michigan v. Bryant (2011) 459

Gregg v. Georgia (1976) 464
Kennedy v. Louisiana (2008) 469
Roper v. Simmons (2005) 479
Miller v. Alabama (2012) 487
Harmelin v. Michigan (1991) 493
Ewing v. California (2003) 498

8 THE EQUAL PROTECTION CLAUSE AND RACIAL DISCRIMINATION 506

Race and the Founding 507
Racial Desegregation 511
Private Discrimination and the Concept of State Action 519
Racial Discrimination in Jury Trials 522
Racial Discrimination in Prisons 523
Proof of Discrimination: Disparate Treatment Versus Disparate Impact 524
Notes 525
Selected Readings 526

CASES
Plessy v. Ferguson (1896) 528
Brown v. Board of Education (1954) 530
Bolling v. Sharpe (1954) 533
Brown v. Board of Education (1955) 534
Swann v. Charlotte-Mecklenburg Board of Education (1971) 535
United States v. Fordice (1992) 538
Missouri v. Jenkins (1995) 546
Shelley v. Kraemer (1948) 553
Moose Lodge No. 107 v. Irvis (1972) 555
Georgia v. McCollum (1992) 558
The Civil Rights Act of 1991 563
Ricci v. DeStefano (2009) 564

9 SUBSTANTIVE EQUAL PROTECTION 575

The Two-Tier Approach 577
The Development of an Intermediate Level of Review 578
Suspect Classifications 579
Fundamental Rights 594
The Future of Equal-Protection Analysis 595
Notes 596
Selected Readings 597

CASES
Richmond v. J. A. Croson Company (1989) 598
Adarand Constructors, Inc. v. Peña (1995) 608
Grutter v. Bollinger (2003) 615
xii CONTENTS

Gratz v. Bollinger (2003) 628

Parents Involved in Community Schools v. Seattle School District No. 1
(2007) 631
Massachusetts Board of Retirement v. Murgia (1976) 644
Frontiero v. Richardson (1973) 647
United States v. Virginia (1996) 650
Rostker v. Goldberg (1981) 656
Shapiro v. Thompson (1969) 661
San Antonio Independent School District v. Rodriguez (1973) 664

10 VOTING AND REPRESENTATION 670

Equal Protection and the Right to Vote 671
Race and Representation: The Fifteenth Amendment and the
Voting Rights Act 679
Notes 684
Selected Readings 685

CASES
Wesberry v. Sanders (1964) 686
Reynolds v. Sims (1964) 688
Vieth v. Jubelirer (2004) 692
Harper v. Virginia State Board of Elections (1966) 700
Crawford v. Marion County Election Board (2008) 703
Bush v. Gore (2000) 709
Katzenbach v. Morgan (1966) 720
Shaw v. Reno (1993) 723
Shelby County v. Holder (2013) 728

11 THE RIGHT TO PRIVACY, PERSONAL AUTONOMY, AND DIGNITY 737

The Constitutional Basis 738
What the Right to Privacy Protects 739
Qualifications on the Right to Privacy 750
Personal Autonomy and the Right to Die 751
Notes 751
Selected Readings 753

CASES
Troxel v. Granville (2000) 755
Griswold v. Connecticut (1965) 758
Roe v. Wade (1973) 763
Planned Parenthood of Southeastern Pennsylvania v. Casey (1992) 768
Gonzales v. Carhart (2007) 783
Lawrence v. Texas (2003) 795
Defense of Marriage Act of 1996 802
Obergefell v. Hodges (2015) 802
 CONTENTS xiii

Cruzan v. Director, Missouri Department of Health (1990) 818

Washington v. Glucksberg (1997) 825
Vacco v. Quill (1997) 831

THE CONSTITUTION OF THE UNITED STATES OF AMERICA 835

JUSTICES OF THE SUPREME COURT 849

GLOSSARY OF COMMON LEGAL TERMS 855

TABLE OF CASES 859

 •
Preface

American Constitutional Law, Tenth Edition, is designed as a basic text for courses in na-
tional powers and civil liberties. This substantially revised and updated edition features the
major constitutional controversies and cases either not included in, or decided since the
publication of, the Ninth Edition. This is perhaps our most extensive revision of the case-
book from one edition to another; we have added sixteen new cases and deleted and moved
twenty-six cases to our new website (www.westviewconlaw.com).
Volume I now includes: National Labor Relations Board v. Noel Canning (2014), which
restricted the president’s power to make recess appointments; Zivotofsky v. Kerry (2015),
which affirmed the president’s exclusive power to recognize foreign states; Comptroller of
the Treasurer of Maryland v. Wynne (2015), which reflected the Court’s continued embrace
of the dormant commerce clause; Adoptive Couple v. Baby Girl (2013), which revealed the
Court’s increasing willingness to depart from the standard canons of construction of fed-
eral Indian law; Taylor v. City of Gadsden (2013), in which a federal district judge rejected
a contract clause objection to a city’s changes in the public pensions of police and fire
personnel; and Horne v. Department of Agriculture (2015) and Koons v. St. Johns River Man-
agement District (2013)—two recent Takings Clause cases.
Volume II now includes: McDonald v. Chicago (2010), which incorporated the Second
Amendment to apply to the states; Walker v. Texas Division, Sons of Confederate Veterans,
Inc. (2015) and McCullen v. Coakley (2014), both of which addressed free speech issues;
Burwell v. Hobby Lobby Stores, Inc. (2014), which concerned the protection of religious
liberty; Los Angeles v. Patel (2015), Maryland v. King (2014), and Riley v. California (2014),
all of which dealt with Fourth Amendment questions; Shelby County v. Holder (2013),
which found Section 4 of the Voting Rights Act unconstitutional, and Obergefell v. Hodges
(2015), the Court’s landmark decision regarding same-sex marriage.
As in previous editions, our approach to these subjects is based on three major premises.
First, the study of the Constitution and constitutional law is of fundamental importance
to a full and coherent understanding of the principles, prospects, and problems of Ameri-
ca’s democratic republic. Cases should be examined not merely to foster an appreciation of
what court majorities have thought of particular issues at certain points in time (although
that is obviously important), but also to gain a deeper and fuller understanding of the
principles at the very heart of the American constitutional system. To that end, this text
emphasizes precedent-setting cases and presents comprehensive expositions of alternative
constitutional positions. Substantial excerpts from cases and other constitutionally signifi-
cant pronouncements have been included so that students can grapple with the arguments

xv
xvi PREFACE

and justifications for these alternative positions. To ensure that the best arguments on all
sides of a constitutional question are presented, we have included extensive extracts of both
concurring and dissenting opinions.
Second, no interpretation of the Constitution can be evaluated properly without an
appreciation of what those who initially drafted and ratified the Constitution sought to
accomplish. The text incorporates documentary evidence in seeking to identify and explain
the original purposes of the Constitution and the means provided for the achievement of
those purposes. This inquiry into the Framers’ understanding of the Constitution, in turn,
furnishes one of the criteria for evaluating judicial decisions and constitutionally signifi-
cant pronouncements from the executive and legislative branches.
Third, the study of the Constitution involves much more than an examination of its
judicial interpretation. The Constitution is not merely what the Supreme Court says it is;
its words are not so many empty vessels into which justices can pour meaning. Accord-
ingly, this volume examines the interpretations of a variety of sources. The original intent
of the framers, the original understanding of the ratifiers, and the original public meaning
of the words and phrases of the Constitution are important sources. Another, equally in-
dispensable source is, of course, the Supreme Court, whose decisions have influenced so
profoundly our understanding of the Constitution and its principles. And because other
governmental bodies have contributed significantly to the overall interpretation of the
Constitution, this text includes decisions of the lower federal courts and state judiciaries
and also extrajudicial materials of constitutional significance such as certain congressional
acts and resolutions and executive orders.
As we approach constitutional questions throughout this text, we begin by turning to
the Framers. We do so, however, not so much for specific answers as for general guidance
concerning what the Constitution was designed to accomplish. Obviously, no interpreta-
tion can be expected to conform strictly to the expectations of the Framers. Other legiti-
mate approaches may also contribute to an understanding of the Constitution, relying
variously on analysis of the text itself, judicial precedent, constitutional doctrine, logical
reasoning, adaptation of constitutional provisions to changing circumstances, and a con-
cern for the consequences of any particular decision. All these approaches are described in
Chapter 1.
The structure of the volumes might be seen as a reflection of James Madison’s observa-
tion in The Federalist, No. 51, that “in framing a government which is to be administered
by men over men, the great difficulty lies in this: you must first enable the government to
control the governed; and in the next place; oblige it to control itself.” Chapter 1 explores
in general how the Constitution was designed to resolve this difficulty, and Chapter 2 in-
troduces the reader to the actual process of constitutional adjudication. The remainder of
this two-volume work systematically examines how the Constitution and its amendments
not only grant the national and state governments sufficient power to control the gov-
erned but also oblige these governments to control themselves. Chapters 3 through 6 of
Volume I consider the distribution of power in the national government, specifically ex-
ploring how the constitutional scheme of separation of powers and checks and balances
both grants and controls power. Because of the importance of the distribution of power
among the branches of the national government, we devote separate chapters to the judi-
ciary, Congress, the presidency, and war and foreign affairs. Chapters 7 through 11 of
Volume I consider the distribution of power between the national government and the
states and between the national government and Native American tribal governments, fo-
cusing on how the division of power among various governments in the United States
helps to advance the ends of the Constitution. Chapter 12 (also included as Chapter 4 in
Volume II) and Chapters 3 through 11 of Volume II shift to an examination of the distri-
bution of power between the government and the individual. The emphasis in these
 PREFACE xvii

chapters is not so much on institutional contrivances that oblige the government to con-
trol itself as on the Bill of Rights and those subsequent amendments that guarantee specific
rights and liberties, an emphasis that illuminates the way in which our most precious rights
and liberties have increasingly become dependent for their vindication not upon constitu-
tional structure but upon what The Federalist called mere “parchment barriers.”
With the exception of the first two chapters, each chapter opens with an introductory
essay that is then followed by cases and, where appropriate, extrajudicial materials. Each
essay ends with extensive notes that provide valuable explanatory details and references to
additional materials and a list of suggested readings, including essays in The Federalist, ad-
ditional cases, and scholarly books and articles. Each case also has its own introductory
headnote, which provides historical perspective, indicates where the case stands in relation
to current law, and gives the final court vote. Some cases have endnotes that elaborate on
the short- and long-term consequences of the decision. The text includes three appendixes:
the Constitution of the United States, a list of Supreme Court justices, and a table of cases.
We encourage our readers to visit our newly revamped and updated website at west-
viewconlaw.com for additional cases and other resources in understanding the Supreme
Court and constitutional law, including links to primary sources and relevant blogs and
websites. The additional cases, numbering more than 150 and formatted identically to
those included in the casebooks, are organized by volume and chapter. With the exceptions
of Chapters 1 and 2, each of the chapters will have the deleted cases found in past editions,
cases that we edited for the website in the past but were never included in subsequent edi-
tions, and new cases decided after the publication of the Tenth Edition. Check back every
September for new cases and updated resources.
We would like to thank the excellent editorial staff at Westview Press for so smoothly
and efficiently bringing the Tenth Edition into print. We express particular gratitude to
Senior Editor Ada Fung; Associate Managing Editor, Krista Anderson; our project editor,
Cisca Schreefel; and our copyeditor, George DeStefano. We would also like to thank the
peer reviewers who provided us with helpful and insightful feedback, including: Joseph
Knippenberg (Oglethorpe University); Vincent Muñoz (University of Notre Dame); Mi-
chael Zarkin (Westminster College); and the many others who wished to remain
anonymous.
Any errors of fact or interpretation are, of course, solely our responsibility. Finally, we
wish to express our gratitude to our wives, Constance and Susan, for their patience, under-
standing, and loving support throughout this decades-long project.

Ralph A. Rossum
G. Alan Tarr
 •
Note to the Reader

The authors of American Constitutional Law have adopted a convention to inform the
reader of how each justice then serving on the Supreme Court voted in each of the cases
presented in these two volumes. The convention is perhaps best explained by an example.
At the end of the headnote to Kelo v. City of New London (2005), a case found in “Eco-
nomic Due Process and the Takings Clause” (Chapter 12 in Volume I and Chapter 4 in
Volume II), the following language is found: “Opinion of the Court: Stevens, Kennedy,
Souter, Ginsburg, Breyer. Concurring opinion: Kennedy. Dissenting opinions: O’Connor,
Rehnquist, Scalia, Thomas; Thomas.” This language indicates that (1) the Court in Kelo
was divided 5–4 on the question before it; (2) Justice Stevens wrote the opinion of the
Court in which Justices Kennedy, Souter, Ginsburg, and Breyer joined (for any opinion,
be it the opinion of the Court, the judgment of the Court, a concurrence, or a dissent, the
author’s name is listed first and underscored, followed by the names of the other justices
who join in that opinion—listed in order of seniority); (3) Justice Kennedy wrote a sepa-
rate concurring opinion (concurring opinions are listed separately from opinions in which
justices concur only in the judgment of the Court); (4) Justices O’Connor, Scalia, and
Thomas and Chief Justice Rehnquist dissented; (5) Justice O’Connor wrote a dissenting
opinion in which Chief Justice Rehnquist and Justices Scalia and Thomas joined; and (6)
Justice Thomas wrote a separate dissenting opinion (each concurring or dissenting opinion
is separated from the others by a semicolon). Throughout the casebook, the name of any
justice who wrote an opinion in a case is underscored whether or not excerpts from that
opinion are actually included in the text.
For additional cases and resources, please visit www.westviewconlaw.com.

xix
 •
1

Interpretation of the Constitution

CHAPTER OUTLINE

Approaches to Constitutional Constitutional Means to Constitutional

Interpretation, 4 Ends, 15
The Approaches in Perspective, 13 Notes, 20
The Ends of the Constitution, 14 Selected Readings, 21

1
2 1: INTERPRETATION OF THE CONSTITUTION

“ W ethearecentury
under a Constitution, but the Constitution is what the Court says it is.” In
since Charles Evans Hughes, then governor of New York and later
1

chief justice of the United States Supreme Court, uttered these now famous words, they
have been repeated so often and in so many contexts that they have assumed a prescriptive
as well as a descriptive character. But exactly how valid is this prescription for understand-
ing the US Constitution?
Hughes’s observation certainly contains some truth. Many provisions of the Constitu-
tion are not self-defining and so have been the objects of judicial interpretation and con-
struction. Various criminal procedural protections found in Amendments Four through
Eight immediately spring to mind. What, after all, makes a particular search or seizure
“unreasonable”? What is sufficient to establish “probable cause”? What constitutes “due
process of law”? What is a “speedy” trial? What is an “excessive” fine or bail? What is “cruel
and unusual punishment”? Hughes’s claim also portrays accurately the perspective of
lower-court judges and practicing attorneys. However erroneous they might believe the
Supreme Court’s understanding of a particular constitutional provision, lower-court judges
feel obliged to adhere to the Court’s interpretation. And lawyers usually seek to accomplish
their objectives within the framework of the prevailing Court view rather than attempting
to convince the justices to abandon that view.
Yet, Hughes’s assertion is also misleading in several respects. Above all, it fails to rec-
ognize that governmental bodies other than the Supreme Court also contribute to an
overall interpretation of the Constitution. By passing the War Powers Resolution of
1973, for example, the US Congress undertook to define the constitutional limits of the
president’s powers to initiate and conduct undeclared war, an issue the Supreme Court
has refused to consider. Likewise, in the Speedy Trial Act of 1984, Congress took upon
itself constitutional interpretation in the sphere of criminal procedure, declaring that a
defendant not brought to trial within one hundred days of arrest can move for a dis-
missal of the charges. In so doing, it gave meaning to a constitutional provision that the
Supreme Court itself has acknowledged to be vaguer than any other procedural right.
And in the Voting Rights Act of 1982, Congress held that the Fifteenth Amendment
(barring states from denying citizens the right to vote “on account of race, color, or pre-
vious condition of servitude”) bans not only intentional discrimination against the vot-
ing rights of minorities (what the Supreme Court had held) but any electoral scheme
that has the effect of preventing minority voters from electing “representatives of their
choice.” Constitutionally significant pronouncements have also emanated from the ex-
ecutive branch and from the lower federal and state courts. (Statements made by Presi-
dent Abraham Lincoln have had more to do with defining the outer bounds of
presidential prerogative than have any statements of the Court, just as actions taken by
President Franklin D. Roosevelt altered the balance of power between the national gov-
ernment and the states far more than any judicial opinion.)
Another problem with Hughes’s assertion is that it obscures the extent to which the
meaning of the Constitution is clear and uncontroversial. Most constitutional provisions
are settled; what questions are raised about them pertain not to fundamental meaning
but rather to specific application. Relatively few constitutional provisions have sparked
protracted debate and controversy: the Commerce Clause of Article I, Section 8, autho-
rizing Congress to regulate commerce among the several states; the First Amendment’s
establishment of religion and free exercise clauses as well as its guarantees of freedom of
speech and of the press; the language of the Fifth and Fourteenth Amendments that no
person shall be deprived of life, liberty, or property without due process of law; and the
Fourteenth Amendment’s pronouncement that no person shall be denied the equal pro-
tection of the laws. Although these provisions are extremely important, the intense de-
bate over them tends to obscure how ably the Constitution has governed our political
 INTERPRETATION OF THE CONSTITUTION 3

actions for the past two and a quarter centuries. By focusing exclusively on these provi-
sions and arguing, implicitly or explicitly, that they are fundamentally without meaning
until construed by the Court, some jurists and legal scholars have reinforced the view
that the Constitution is deficient in decisive respects and therefore unworthy of vital
public support. As a result, the Constitution is deprived of what James Madison, in The
Federalist, No. 49, called “that veneration which time bestows on everything, and with-
out which perhaps the wisest and freest governments would not possess the requisite
stability.” This is of no minor concern, for, as Madison continues, “the most rational
government will not find it a superfluous advantage, to have the prejudices of the com-
munity on its side.”
Still another problem with the view that the Constitution means only what the Court
says it means is that it denies that the Constitution is capable of being understood not only
by those who made and ratified it but also by those who continue to live under it. As Jus-
tice Joseph Story put it in his Commentaries on the Constitution of the United States:

Every word employed in the Constitution is to be expounded in its plain, obvious,

and common sense, unless the context provides some ground to control, qualify, or
enlarge it. Constitutions are not designed for metaphysical or logical subtleties, for
niceties of expression, for critical propriety, for elaborate shades of meaning, or for
the exercise of philosophical acuteness or judicial research. They are instruments of
a practical nature, founded on the common business of human life, adapted to
common wants, designed for common use, and fitted for common understandings.
The people make them; the people adopt them; the people must be supposed to
read them, with the help of common sense, and cannot be presumed to admit in
them any recondite meaning or extraordinary gloss.2

In a popular government, the people should take an active interest in the Constitution
that gives form to their politics and protection to their liberties; they should not be dis-
couraged from doing so by talk that the Constitution is some obscure document capable
of being understood only by Supreme Court justices or by those trained in the law.
A related problem: the view that the Constitution is whatever the Court says it is
implies that the Constitution has no meaning in and of itself. If all meaning must be
poured into it by the Court, we are unlikely to turn to it for basic instruction on the
principles, problems, and prospects of the American regime. The proudest claim of those
responsible for framing and ratifying the Constitution was, as stated in The Federalist,
No. 10, that it provided “a Republican remedy for the diseases most incident to Repub-
lican Government.” If we strip the Constitution of all independent meaning, we are
unlikely to remember the Founders’ answers to the basic questions and dilemmas of
democratic government—and what is even more regrettable, we are likely to forget the
questions themselves.
Yet another effect of presenting the Constitution as devoid of any independent mean-
ing is that it encourages uncritical acceptance of Supreme Court decisions. If the Con-
stitution has only that meaning ascribed to it by the Supreme Court, on what basis,
other than subjective preference, can anyone object to the Court’s interpretations? On
what constitutional basis, for example, can one object to the Supreme Court’s decisions
in Dred Scott v. Sandford (1857), declaring that African Americans could not be citizens,
and in Plessy v. Ferguson (1896), upholding racial segregation? Students of the Court
implicitly acknowledge this problem by routinely paying lip service to Hughes’s asser-
tion and then criticizing at length judicial interpretations that they find wanting in fidel-
ity to the language of the Constitution, in scholarship, in craftsmanship, or in deference
to the popularly elected branches.
4 1: INTERPRETATION OF THE CONSTITUTION

Finally, Hughes’s claim ignores the influence that political institutions can have on po-
litical behavior. The Court is seen as influencing the Constitution; rarely is the influence
that the Constitution might have on the Court, or on politics more generally, even
considered.

APPROACHES TO CONSTITUTIONAL INTERPRETATION

To avoid these problems, we will argue, along with Justice Felix Frankfurter, that the “ulti-
mate touchstone of constitutionality is the Constitution itself and not what the [judges]
have said about it.”3 But what, in fact, does the Constitution mean? How are we to under-
stand its provisions and give them effect? In searching for satisfactory answers to these
questions, students of the Constitution have proposed several approaches to constitutional
interpretation, each of which has its own strengths and weaknesses.4

Textual Analysis
One approach to constitutional interpretation involves explicating the constitutional text
simply on the basis of the words found there. The basic claim of this approach seems un-
arguable: if the Constitution is to control the outcome of a case, and if its text is plain,
then constitutional interpretation should stop right there. As Justice Noah Swayne ob-
served in United States v. Hartwell (1868): “If the language be clear, it is conclusive. There
cannot be construction where there is nothing to construe.”
On today’s Supreme Court, the late Justice Antonin Scalia is most closely associated
with the textualist approach. He argued that the Court is to interpret the text alone and
nothing else. Thus in Coy v. Iowa (1988), he upheld the right of a defendant, under the
Sixth Amendment, literally to “be confronted with the witnesses against him” and over-
turned his conviction because Iowa law allowed the two thirteen-year-old girls he was
charged with sexually assaulting to testify behind a large screen that shielded them from
the defendant. For Scalia, the text was unequivocal and governing: “Simply as a matter
of English, it confers at least ‘a right to meet face to face all those who appear and give
evidence at trial.’ Simply as a matter of Latin as well, since the word ‘confront’ ulti-
mately derives from the prefix ‘con-’ (from ‘contra’ meaning ‘against’ or ‘opposed’) and
the noun ‘frons’ (forehead). Shakespeare was thus describing the root meaning of con-
frontation when he had Richard the Second say: ‘Then call them to our presence—face
to face, and frowning brow to brow, ourselves will hear the accuser and the accused
freely speak.’”
Textualism, however, has its limitations. Although many provisions of the Constitution
are perfectly clear, others require extensive construction. Consider Article II, section 4,
authorizing the impeachment of “the President, Vice President, and all civil officers of the
United States” for “high Crimes and Misdemeanors”—a phrase some believe includes not
only criminal offenses but also noncriminal behavior amounting to a serious dereliction of
duty. Moreover, even if the meanings of all relevant words are perfectly plain, problems of
emphasis remain. As Justice Stephen Breyer has noted, “All controversies of importance
involve if not a conflict at least an interplay of principles.”5 In many cases, two or more
constitutional provisions come into play, and the justices must decide which is to be given
priority. To provide just one example of this problem, consider adverse pretrial publicity in
a criminal case. Does the First Amendment guarantee of the freedom of speech and the
press supersede the Sixth Amendment guarantee of a trial “by an impartial jury”? As this
example indicates, the constitutional text in and of itself cannot resolve all the questions
that the Constitution raises.
Another random document with
no related content on Scribd:
luonnollisesti kertoa Callahanin taposta ja Brannon vaivasi aivojaan
kysymyksellä, pysyisikö Josephine kertomuksessaan, jonka hän oli
Meederille laatinut, varoen itse tulemasta syytettyjen penkille ja
vierittäen syyn taposta Brannonin niskoille.

Hän ei tuntenut paljoakaan halua puhutella Josephineä. Hänen

sydämessään kyti pahanilkinen mielijohde antaa Josephinen
valehdella niin paljon kuin halusi, koska hänen valehtelemisensa ei
voinut saada aikaan muuta harmia kuin sen, että Brannon saisi sen
häpeän kannettavakseen, että häntä mainittaisiin miehenä, joka oli
ampunut vihamiehensä takaapäin. Mutta hän aikoi kantaa häpeän
suojellakseen Josephineä, ellei tämä omasta ehdostaan tunnustaisi.

Hän seisoi aitauksen portilla kun Murray pysäytti väsyneet

hevosensa ja hän auttoi Murrayta kantamaan Bettyn ostokset taloon.

Brannon oli päättänyt antaa Josephinelle ensin tilaisuuden puhua.

Kun hän sitten oli kahden kesken Bettyn kanssa ajoneuvojen luona
ja tämä huomautti, että hän oli luullut Brannonin lähteneen muitten
miesten kanssa etelään, vastasi hän lyhyesti, hymyn kirkastaessa
hänen silmiään:

"Muistui mieleeni, että minulla oli muutamia laskuja pantava

kirjoihin.
Lähden heidän luokseen huomenna."

Myöhemmin, kantaessaan sylen täyden ostoksia Bettyn perässä,

oli hän vähällä törmätä yhteen Josephinen kanssa, joka oli tulossa
keittiön poikki. Monta kertaa käydessään ajoneuvojen ja talon väliä
oli hän kuullut Bettyn puhuvan Josephinen kanssa, mutta nyt näki
hän tytön ensi kerran sitten edellisen yön. Ja nyt, kun hän melkein
hipoi hänen vaatteitaan, käänsi Josephine päänsä poispäin ja meni
ohi katsahtamattakaan Brannoniin.

Ajoneuvot olivat nyt tyhjennetyt ja Brannon seisoi

ruokailurakennuksen ovella, jutellen Lin Murrayn kanssa, kun Betty
lähestyi häntä.

Hänen silmänsä olivat vakavat, kysyvät ja niissä oli hieman

hämmästynyt ilme kun hän tuli aivan Brannonin luo. Hänen
poskensa olivat hieman punaiset ja huulet sotaisesti
yhteenpuserretut.

"Brannon", sanoi hän, "missä Chong on? Kysyin Josephineltä

asiaa, mutta hän käski minun kysyä sitä sinulta. Nyt teen sen. Missä
on Chong?"

"Lähetin Chongin Willetiin hakemaan lääkäriä Mrs Whitmanille.

"Oh", sanoi Betty, "en ymmärrä, miten Chongin lähettäminen

Willetiin välttämättömästi pitää tehdä Josephinen niin salaperäiseksi.
Ymmärrätkö sinä?"

"En."

"Brannon, mikä ihme teitä vaivaa, sekä sinua että Jota. Jo

käyttäytyy peloittavan kummallisesti ja minä en pidä siitä, että sinä
tuolla tavalla venyttelet sanojasi puhuessasi minun kanssani. Miten
sinä tulit lähettäneeksi Chongin Willetiin? Kuka kertoi, että Mrs
Whitman on sairas?"

"Tim Callahan ratsasti tästä ohi. Hän oli käynyt Laskarissa ja

poikennut Whitmanilla takaisin tullessaan."
 "Sinä olet siis ollut kahden täällä Jon kanssa?" Väri hänen
poskillaan tummeni hänen tehdessään kysymyksensä. Hän piti
Brannonista eikä vannaankaan ollut mustasukkainen Josephinelle,
mutta hän tunsi sisässään jonkinlaista kummallista jännittyneisyyttä
ajatellessaan, että Brannon ja Josephine olivat ainoat oliot
karjatalolla hänen poissaollessaan.

Brannon vilkaisi häneen syrjäsilmin.

"Denver oli täällä aikaiseen aamuun saakka tänäpäivänä", sanoi

hän.

"Eikö hän nyt sitten ole täällä?"

"Ei."

"Missä hän on?"

"Maksoin hänelle palkan tänä aamuna. Hän lähti etelään päin."

"Miksi sinä erotit hänet, Brannon?"

"Me jouduimme riitaan."

Tavallisuudessa olisi Betty tyytynyt tähän selitykseen, sillä miehiä

tuli ja meni eikä se herättänyt sanottavampaa huomiota. Mutta hän
oli huomannut Brannonin käytöksessä jotakin pakotettua, joka pani
hänet epäilemään, ettei Brannon tahtonut puhua ja Betty taas oli
päättänyt saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi.

"Mistä teille tuli erimielisyyttä, Brannon?"

"Eipä juuri mistään."

 "Ei juuri mistään", sanoi Betty ivallisesti matkien hänen ääntään.
"Sepä merkillistä. Sinä riitaannut jonkun miehen kanssa 'ei juuri
mistään' ja erotat hänet toimesta."

Murray käänsi päätään ja nauroi partaansa. Brannon katsahti

Bettyyn, jonka silmät loistivat päättäväisyyttä ja ankaruutta. Tytön
posket hehkuivat punaisina; hän nosti leukaansa katsoessaan
Brannoniin sellaisella suorasukaisuudella, että se olisi tehnyt
levottomaksi minkä miehen hyvänsä, mutta Brannonin sydämeen se
toi sen äkillisen huomion, että Betty oli sievempi kuin hän oli
ajatellutkaan sekä että hän oli paljon inhimillisempi ja terveempi
vihassaan kuin Josephine. Myöskin huomasi Brannon Bettyn
hurmaavan leuan ja sievän suun.

Hän hämmästyi sitä outoa ajatusta, ettei hän koskaan ollut

huomannut Bettyn kauneutta. Ja jos hän oli sen tehnyt, niin oli se
ollut tiedotonta, tuskin puoleksi arvioitua. Hän yritti tuumia välttelevää
vastausta, kun hän näki Bettyn silmissä syvän hämmingin ja
silmäluomien painuvan alas. Ihmetellen katseli hän kuinka hänen
poskiensa puna levisi nopeasti yli kaulan ja otsan.

Hämmästyneenä katsahti hän Murrayhin, ajatellen että hän ehkä

oli aiheuttanut punastumisen. Mutta Murray seisoi selin heihin.
Brannon katsoi uudelleen Bettyä, jolloin hän näki hänen silmissään
syvää pilkkaa ja ylenkatsetta sekä huomasi, että hänen leukansa oli
uhmaavasti työntynyt eteenpäin ja huulensa olivat päättävästi
yhteenpuristetut.

Ja sitten, kun Brannonin hämmästyneet silmät kohtasivat hänen

silmänsä, naurahti Betty lyhyesti, kiusoittelevasti ja hänen
naurussaan oli merkillisen ylpeä sävy. Sillä vaikka Betty oli odottanut
sitä kauan, tapahtui se nyt ensikerran heidän tuttavuutensa aikana,
että Brannon katsoi häneen ihailevin silmin.

"Eipä juuri mitään" kertasi Betty, äänessään vain rippeitä

äskeisestä naurusta. "Sinä et näy haluavan puhua, Brannon, vai
mitä? Ja minun kysymykseni näkyvät vaivaavan sinua. Etkä sinä
tahdo, että koetan saada sinua puhumaan?"

Hän käännähti äkkiä ympäri ja lähti päärakennusta kohti, jättäen

Brannonin tuijottamaan jälkeensä vielä entistäänkin
hämmästyneempänä.

"Hän teki sinusta pilaa, Brannon", nauroi Murray.

Ei mitään vastausta Brannonin puolelta.

"En välitä tietää niistä syystä hän sen teki", jatkoi Murray, "mutta
pilaa hän teki sinusta, Brannon. Peijakas vie tekikin. Mutta kyllähän
minä arvaan syyn siihen. 'Eipä juuri mitään', kiusoitteli Murray,
matkien Bettyn ääntä,'eipä juuri mitään', sanoi hän. 'Eipä juuri
mitään.' Ja sillä hän tarkoitti että se on tarpeeksi paljon, vaikka sinä
et näy sitä ymmärtävän."

Brannon vapautti itsensä Murrayn leikinlaskusta yksinkertaisesti

menemällä joen rantaan, jossa hän seisoi pitkän aikaa koettaen
selvittää Bettyn arvoituksellista käytöstä. Vihdoin hän jätti yrityksen
sikseen ja palasi asunnolleen, jossa hän istui jonkun aikaa porstuan
kynnyksellä.

Kuullessaan asuntonsa nurkan takana liikettä, nosti hän päätään

ja näki
Bettyn tulevan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat ja silmänsä
vakavat.

"Brannon", sanoi hän tultuaan aivan hänen luokseen, "miksi et

puhunut minulle mitään Callahanista?"

"Arvelin, että saisit kuulla siitä jonkun ajan kuluttua."

"Miksi et kertonut minulle sitä, Brannon? Eihän sinun ole tapanasi

vetäytyä edesvastuusta. Sinä puhuit kanssani muutama minuutti
sitten. Miksi et silloin kertonut sitä minulle, vaan odotit kunnes Jo
olisi tehnyt sen?"

"Kertoiko hän sen sinulle, kysyi Brannon venytellen. Hän koetti

arvata oliko Josephine kertonut jutun samalla tavalla kuin hän oli sen
kertonut Meederille.

"Oli suorastaan häpeä antaa hänen kertoa se, Brannon. Hän oli
melkein hysteerinen. Mahtoi hänestä olla kauheata nähdä tapaus."

"Eipä siinä tainnut muukaan auttaa", virkkoi Brannon.

Hän arvasi Bettyn sanoista, että Josephine oli kertonut

tapahtuman samalla tavalla kuin Meederille, nimittäin, että Brannon
oli ampunut Callahanin Josephinen nähden. Hän oli päättänyt
vahvistaa todeksi kaiken, mitä Josephine sanoisi, mutta kun hän ei
ollut oikein varma siitä, oliko hän maininnut, että Callahan oli
ahdistellut häntä, ei hän rohjennut puhua enempää.

Bettyn seuraavat sanat osoittivat kuitenkin, että Josephine oli

toistanut kertomuksensa kokonaan.

"En voi uskoa, että Callahan saattoi tehdä sellaista."

 Betty kohdisti kirkkaat, kysyvät silmänsä Brannoniin ja jotta tyttö ei
huomaisi epärehellisyyttä hänen katseessaan käänsi tämä päätään
avaralle alangolle päin. Bettyn silmät olivat aina panneet Brannonin
tuntemaan itsensä hieman levottomaksi, varsinkin milloin Betty
katsoi häneen sillä tavalla kuin hän nyt teki.

"Brannon", sanoi Betty lujasti, "katso minuun." Brannon noudatti

käskyä.

"Brannon", jatkoi hän, "Callahania oli ammuttu selkään. Ammuitko

sinä hänet?"

Hän olisi voinut valehdella, mutta hän tiesi, ettei hän olisi voinut
pettää Bettyä.

"Sinähän sanoit, että Miss Hamilton kertoi niin", väitteli Brannon.

"Minä vaadin sinua sanomaan sen, Brannon!"

"Minä en puhu mitään siihen asiaan."

"Brannon, minä tahdon vastauksen."

Betty näki, että hänen silmänsä nauroivat ja rauhallinen hymy

karehti hänen huulillaan. Hän tiesi, että ne olivat merkkejä Brannonin
taipumattomasta luonteesta, joka juuri oli antanut hänelle liikanimen
"Teräs." Vakavimpina vaaran hetkinä, jolloin ainoastaan rohkeus
saattoi pelastaa hänet, oli Betty nähnyt tuon saman ilmeen, joka
hänen silmissään nytkin oli, ja hän tiesi, että oli turha yrittääkään
häntä taivutella.

Huolimatta Brannonin kieltäytymisestä vastaamasta, pysyi Betty

rauhallisena. Brannon ei ollut "terästä" hänelle. Hän saattoi hyvin
muistaa sen päivän, jona Brannon tuli Triangle L:ään, monta vuotta
sitten ja hänen ihanteellinen ensivaikutelmansa hänestä oli vain
lujittunut vuosien vieriessä. Hänelle oli Brannon ollut uros, joka oli
ratsastanut esille hänen lukemistaan romaaneista, ja vaikka hänen
luonteessaan olikin ilmennyt puolia, jotka eivät vastanneet
mielikuvituksen sankaria, oli Brannon yhä jäänyt hänen tyttöikänsä
ritariksi.

Tämä ei millään muotoa ollut estänyt Bettyä arvioimasta häntä

samojen mittojen mukaan kuin muitakin miehiä. Hänen
käytännöllinen järkensä ja ihmeellinen vaistonsa oli päinvastoin
asettanut Brannonin usein sellaisten koetusten alaiseksi, jollaisia
hän toisiin miehiin nähden ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Hän oli
pitänyt Brannonia silmällä, tutkinut häntä ja koetellut häntä
tilaisuuden sattuessa, todetakseen sen metallin lujuutta, josta hän oli
rakennettu ja samalla saadakseen pienen silmäyksen hänen
luonteensa sisimpään. Hän oli etsinyt ja penkonut, koetellut ja
punninnut, ja ainoassakaan tärkeässä puolessa hänen luonteessaan
ei hän ollut havainnut puutteellisuutta.

Betty tunsi hänet. Aines, josta hän oli kokoonpantu, oli tervettä.
Hänessä ei ollut mitään pinnallista, kiiltävää siloa, joka olisi peittänyt
vähemmän miellyttäviä puutteita.

Mutta Brannon ei koskaan näyttänyt ajattelevan häntä muuna kuin

Betty Lawsonina, isäntänsä tyttärenä. Ja ennenkuin hän siinä
suhteessa muuttaisi ajatustapaansa, ei Betty luonnollisestikaan
antaisi hänen ymmärtää, että hän vuosikausia salaisesti oli toivonut
ja odottanut näkevänsä hänen silmissään ilmettä, joka kertoisi
hänelle, että hän oli tavoiteltavan arvoinen. Tänään oli Betty nähnyt
tuon ilmeen, ihailun aamunkoiton — ihailun, joka ei vielä ollut varma
itsestään, hapuileva, ihmetyksen sekainen. Ja sitten oli tuon kauan
odotetun tapauksen kanssa yhtaikaa tullut Josephinen kertomus
Callahanin murhasta.

Mutta hänen luottamuksensa Brannoniin ei ollut horjunut.

Senpävuoksi seisoessaan nyt Brannonin edessä, hän tunsi itsensä
niin rauhalliseksi, että se kokonaan taittoi kärjen katkeruudelta, jonka
Brannonin kieltäytyminen vastaamasta oli aiheuttanut.

"Otan takaisin sanani, Brannon", sanoi hän tyynesti hymyillen. "Se

Brannon, jonka minä tunnen, ei ammu ihmisiä takaapäin. Hän ei
tappanut
Callahania. Luuletko, että eteläisellä syöttöalueella on tarpeeksi
heinää karjalle?"

Brannonin silmät hehkuivat. Betty näki hänen molempien käsiensä

puristuvan nyrkkiin, näki hänen huultensa jäykistyvän suoraksi
viivaksi ja poskien vahvan ruskettuman alta kuulsi selvästi kalpeus.
Ensi kerran elämässään näki hän Brannonin syvän liikutuksen
vallassa.

Mutta sitä kesti vain hetkisen. Ellei Betty olisi pitänyt häntä niin
tarkasti silmällä, ei hän olisi huomannut sitä ensinkään.

"Luulen, että siellä on tarpeeksi", vastasi Brannon ja taas näki

Betty hänen silmissään tuon saman ilmeen, jota hän niin oli toivonut.
Ja taas seisoi Brannon hämmästyneenä punastuvan ja ujon Bettyn
edessä.

Mutta vain hetkisen, sillä Betty lähti nopeasti päärakennusta kohti.

 Kuudestoista luku.

Ollen itse vakuutettu siitä, että Brannon oli ampunut sen kuulan,
joka oli tappanut Callahanin, oli Josephine, kertoessaan tapahtuman
Bettylle, päättänyt puhua totuuden. Lieventävänä asianhaarana oli
hän uudistanut sen mahdollisuuden, johon Cole Meeder oli viitannut
tutkiessaan häntä, että nimittäin Brannon oli erehtynyt luulemaan
Callahania Denveriksi. Tällä koetti hän lievittää sitä kauhua, jonka
hän arvasi kertomuksensa Bettyssä herättävän.

Betty ei kuitenkaan antanut ystävänsä huomata, miten

voimakkaasti murha-uutinen hänen mieltään kuohutti, ja palatessaan
uudelleen puhuttelemasta Brannonia ei hän enää puuttunut asiaan.

Pitäessään salaa silmällä Bettyä illan kuluessa, tuli Josephine

siihen päätökseen, ettei murha paljoakaan ollut vaikuttanut hänen
mielenrauhaansa ja tuon piittamattomuuden arveli hän johtuvan siitä,
että Betty oli syntynyt ja kasvanut seudulla, jossa jokainen suhtautui
rauhallisen välinpitämättömästi väkivallan tekoihin yleensä.

Josephine ei luonnollisesti tiennyt kuinka hyvin Betty tunsi

Brannonin luonteen, sillä muutoin olisi hän tullut sangen levottomaksi
nähdessään Bettyn hämmentyneen ilmeen joka kerta katsoessaan
häneen. Betty ihmetteli kuinka paljon hänen ystävänsä
todellisuudessa oli kertonut Callahanin kuoleman yhteydessä
olevista seikoista ja hän tunsi luonnollista halveksumista Josephinen
salaperäisyyden vuoksi. Ja vaikka hän sydämessään kielsikin
olevansa mustasukkainen, oli hän kuitenkin vakuutettu siitä, että
murha oli jollakin tavoin yhteydessä sen seikan kanssa, että
Josephine oli sinä iltana ollut yhdessä Brannonin kanssa
päärakennuksessa.
 Josephine oli yhtä kaikki Bettyn vieras ja emäntänä hänen
uteliaisuutensa ystävänsä asioihin nähden täytyi rajoittua
kohteliaisuuden vaatimuksiin, joten hän hienosti kieltäytyi kyselyistä.
Hänen täytyi todella ponnistaa pysyäkseen kohteliaana, ja niinpian
kuin hän vain sopivaisuutta loukkaamatta pääsi, meni hän levolle,
syyttäen Willetin matkan aiheuttamaa väsymystä.

Josephine ei seurannut Bettyä yläkertaan. Betty oli kertonut

tavanneensa Chongin kaupungissa aikaisin aamulla ja sanonut
lähettäneensä hänet Whitmanien talolle tiedustelemaan Mrs
Whitmanin tilaa lääkärin käynnin jälkeen.

Chongin piti, Bettyn sanojen mukaan, tulla kotiin ennen puoliyötä

ja
Josephine tahtoi halusta tietää miten sairaan laita oli.

Bettyn mentyä vetäytyi hän taas kuistille ja istahti keinutuoliin.

Oli täysikuu, sen pehmeässä, himmeässä valossa häämötti avara

alanko kauniina. Mutta Josephine tapasi itsensä silmälläpitämästä
Brannonin asumusta, jonka akkunasta virtasi valoa. Hän ajatteli
Brannonia. Brannonin täytyi tietää, että Josephine oli valehdellut
hänen hyväkseen eikä hän sittenkään ollut edes yrittänytkään kiittää
nähdessään hänet keittiössä.

Ja kuitenkin tuntui hänestä vaikealta ajatella Brannonia

murhaajaksi. Brannonin käytöksessä oli edellisenä iltana ollut
jotakin, joka saattoi Josephinen ymmälle. Hänessä oli varmasti
huomattavissa myötätuntoa sinä hetkenä kun hän oli katsellut
Josephineä, tämän istuessa suuren pöydän ääressä ja koettaessa
tukahuttaa tihutyön aiheuttamaa kauhuaan. Miksi tuo säälivä
myötätunto? Jos kukaan, niin Brannon itse oli myötätunnon
tarpeessa!

Ja sittenkin näytti hän siltä kuin ei olisi tarvinnut sitä. Hänen

silmissään, hänen siinä seistessään, oli ollut tuo arvoituksellinen
loiste, joka oli niin kokonaan toisenlainen kuin hänen tavallinen
katseensa Josephinen mielestä oli ollut. Ja sittenkin oli tuon loisteen
takana ollut sama vanha itsekylläisyys ja tietoisuus voimasta ja
vallasta, joka aina oli Josephineä kiusannut. Brannon veti häntä
puoleensa nytkin ja hän punastui muistaessaan, kuinka hänen
kätensä kosketus oli värisyttänyt häntä ja kuinka hän oli vapissut
kuullessaan Brannonin äänen, tämän laskiessa Denverin pistoolin
aivan hänen viereensä pöydälle.

Jos Brannon olisi ollut Idän miehiä, jos hän olisi ollut sen
kohteliaan seurapiirin jäseniä, joihin Josephine oli tottunut ja jos hän
olisi ollut vähemmän kömpelö eikä niin kokonaan eläytynyt seudun
karkeaan ja ylivoimaisen ankaraan ilmapiiriin, olisi Josephine luullut
voivansa häntä rakastaa. Kuitenkin tiesi hän, että tämä selvittely oli
vain hänen aivojensa tuotetta, sillä hänen sydämensä huusi kaiken
aikaa: "Minä kaipaan häntä, kaipaan häntä."
 Hän nousi pystyyn, halveksien itseään syvästi, kun oli oikein
tulkinnut sisintä ääntään ja meni rappuja alas. Hän kulki
päärakennuksen itäiselle puolelle ja jäi sinne seisomaan,
mietteissään katsellen kuun valaisemaan etäisyyteen, tuntien
poskensa hehkuvan siitä omituisesta kaipauksesta, joka hänet oli
vallannut. Brannonin vetovoimaa ei voinut järkeilemällä poistaa.

Tasainen nurmikenttä eteläpuolella rakennusta herätti hänen

huomiotaan ja hän lähti sinne, nauttien täysin siemauksin yön
ihanuudesta ja täyttäen keuhkonsa ihmeellisen suloisella ilmalla,
jonka tuon ihmemaan mittaamattomista etäisyyksistä puhaltavat
tuulen henkäykset monien tuoksujen kyllästämänä toivat häntä kohti.

Päästäkseen nurmikentälle täytyi hänen mennä aivan tallin ohi ja

kuullessaan sieltä ääntä, joka tuntui tulevan aivan rakennuksen
sisältä, pysähtyi hän epäröiden ja oli jo kääntyä takaisin.

Seisoessaan siinä hän kuuli äänen uudelleen ja kääntyi

pelokkaana isoon oveen päin, jossa vaara tuntui väijyvän.

Ovi oli puoleksi auki. Nojaten heikkona ovenpieleen, heiluen eteen

ja taaksepäin epävarmoilla jaloillaan ja pää painuneena rintaa vasten
seisoi siinä mies.

Josephine kääntyi kauhun valtaamana, tukahuttaen huudon, joka

jo oli hänen huulillaan. Samassa kuului miehen ääni, surkeasti
pyytävänä:

"Älkää toki ma'am. Olen haavoittunut!"

Josephine pysähtyi epäröiden. Miehen sanat "olen haavoittunut"

sisälsivät vaikuttavan, toivottoman pyynnön. Sitäpaitsi kuulosti ääni
tutulta.

Josephine kääntyi taas oveen päin ja katsoi miestä tarkkaan ja

näki, että hän oli oudon kalpea, miltei aavemainen. Sitten hän veti
syvään henkeä ja kuiskasi terävästi, äänettömästi.

"Les Artwell!"

"Niin olen, ma'am", tuli vastaus, kuiskaten. "Olen vaikeasti

haavoittunut — ampuma-ase —. Älkää jumalan tähden panko
toimeen hälyytystä! Älkää menkö luotani, ma'am!" Hän horjahteli ja
vaipui kynnykselle polvilleen. Silmänräpäyksessä oli Josephine
hänen luonaan, mielettömän innokkaana auttamaan häntä, vaikka oli
yhtä avuton kiihkossaan kuin mieskin heikkoudessaan.

Mies oli todellakin Les Artwell. Hänen poikamaiset kasvonsa olivat

likaiset ja tuskan vääntämät, mutta hänen sieraimensa kuulsivat
liankin läpi valkoisina, hänen koettaessaan tukahuttaa esille pyrkivää
kärsimystään. Hänen silmänsä, jotka Josephine silloin radanvarrella
oli huomannut niin synkiksi, olivat lasimaiset heikkoudesta ja
katsoivat häneen mykkinä, rukoilevina.

"Mitä minä teen, mitä minä teen"? valitti Josephine mielettömänä.

"Oh, Jumalani, sehän on verta", läähätti hän, kun hän pannessaan
kätensä Artwellin rintaa vastaan, estääkseen häntä kaatumasta,
tunsi koskettavansa jotakin kosteaa. Hän vetääntyi kauhusta
taaksepäin ja näki kuun valossa sormenpäänsä verisinä.

"Älkää panko toimeen hälyytystä", pyysi Artwell heikolla äänellä.

"He saavat minut käsiinsä, jos sen teette — Brannon ja Murray.
Ammuin itseäni vahingossa tänä aamuna. Ratsastin tänne,
saadakseni apua ja toivoin jaksavani Whitmanille asti. Menetin
varmaankin tajuni. Hevoseni heitti minut selästään ja meni
menojaan." Hän pysähtyi hengittääkseen käheästi ja raskaasti.
Sitten hän jatkoi. "Brannon —hän hirttäisi minut. Jos te voisitte
auttaa minua pääsemään Lattimerin talolle — sinne on viisitoista
mailia — etelään — niin saisin apua. Lattimer on ystäväni." Hän
pysähtyi ja nojasi leukaansa rintaa vasten, mutisten jotakin
kuulumatonta.

"Lattimer!"

Josephine lausui nimen ääneen. Sehän oli sama mies, josta Betty
oli sanonut, ettei hän häikäilisi, vaikka veisi naisen väkisin
vuoristoon.

Ja Brannon oli sanonut, että Denver ja Artwell olivat ystäviä.

Merkitsivätkö nämä kaksi huomautusta sitä, että tämä kolmikko oli
henkipattoja, vai oliko Betty sanonut sen vain ollakseen
maalauksellinen? Ja oliko Brannon liittänyt Denverin nimen Artwellin
nimeen vain peloittaakseen Josephineä?

Huoli omasta turvallisuudestaan oli Josephinessä tällä hetkellä

voimakas. Lattimer asui etelään Triangle L:stä. Denver oli edellisenä
iltana ratsastanut etelään ja nyt pyysi Artwell häntä viemään itseään
Lattimerin karjatalolle. Viimeksimainittu teko veisi Josephinen ainakin
yhden miehen luo, joka oli yrittänyt rikollista tekoa häntä vastaan.
Betty oli Lattimerista sanonut: "Hän on mies — todellinen mies", tai
jotakin siihen suuntaan. Todellinen mies ei varmaankaan saattaisi
tehdä hänelle mitään pahaa.

Hänen täytyi kuitenkin koettaa. Hän ei voinut jättää Artwellia talliin

kuolemaan eikä hän myöskään voinut jättää häntä Brannonin käsiin
hirtettäväksi, ja oli todennäköistä ettei Artwell pystyisi ratsastamaan
viittätoista mailia ilman apua.

Eri asia on omistaa kauniita aatteita, mutta toinen on panna ne

täytäntöön, oman turvallisuutensa uhalla. Josephine ajatteli tuota
eroa, seisoessaan tallin ovella Artwellia katsellen. Hänen
vastahakoisuutensa toimia tässä tapauksessa oli suuri. Hän suoraan
sanoen pelkäsi.

Mutta kun hän näki Artwellin kääntyvän hitaasti ja koettaen

pysyttää tasapainoaan, lähtevän kävelemään pimeään talliin, seurasi
Josephine häntä, kuullen hänen puhuvan horjuessaan eteenpäin.

"Sain erään hevosen satuloiduksi ja suitset päähän. Siihen meni

minulta melkein koko päivä. Mutta en päässyt sen selkään millään
tavalla. Liian heikko. Jos te auttaisitte hieman, niin ehkä voisin
onnistua. Ja, jos pelkäätte tai ette tahdo, että joudutte kiinni siitä, niin
ehkäpä voisitte saattaa minua vähän matkaa, sen verran, että
pääsen alkuun. Luulen, että suoriutuisin lopusta."

Kuu valoi loistettaan avonaisesta tallin ovesta ja sen himmeässä

valossa onnistui Josephinen jollakin tavalla auttaa Artwell satulaan.
Hevonen seisoi suuressa tallissa, mutta käyttäen hyväkseen
kaukaloa ja erästä viereisen tallin alempaa osastoa, kävi satulaan
nousu jollakin tavalla päinsä.

Mutta päästyään satulaan näytti Artwell lysähtävän aivan kokoon.

Hän vaipui satulannuppia vasten voimattomana ja avuttomana.

Sääli Artwellia kohtaan kannusti Josephineä ripeään päätökseen.

Talli oli laaja ja jossakin siellä oli Chesterfield. Hän löysi sen vihdoin
eräässä nurkassa olevasta pilttuusta, jossa se tylsänä seisoi ja
vaikka hänen kokemattomuutensa ja ratsasvälineitten
tuntemattomuutensa tekivätkin hänen työnsä hitaaksi ja toivottoman
vaikeaksi, sai hän vihdoin satulan hevosen selkään ja suitset sen
suuhun. Samoin pääsi hän satulaan ja ohjasi Chesterfieldin Artwellin
hevosen viereen.

Sitten talutti hän Artwellin hevosen tallista ulos ja lähti

ratsastamaan etelään, aina vähä väliä katsahtaen olkansa yli
karjatalolle. Täysin tietoisena uhkapelistä, johon hän antautui,
lähtiessään Artwellin kanssa, ryhtyi hän siihen kuitenkin rohkealla
mielellä ja tuntien outoa riemua teostaan.

Seitsemästoista luku.

Ensi sarastuksen heikossa valaistuksessa näki Josephine

rakennusryhmän hämärät ääriviivat metsän laidassa olevalla
tasaisella kentällä. Heikko sumu, joka oli peittänyt alangon, teki
hitaasti nousuaan, laskien taas siellä täällä ikäänkuin
vastenmielisesti irtautuen maasta, yhtyäkseen hajanaisiin pilviin sen
yläpuolella.

Hoputtaen Chesterfieldiä eteenpäin, vaikkakin niin hitaasti, että

mies olisi kävellyt nopeammin, katsahti Josephine taakseen
Artwelliin.

Tämä oli menettänyt tajuntansa, mutta Josephinellä ei ollut

rohkeutta päättää, johtuiko se väsymyksestä vaiko haavasta
vuotaneen veren menetyksen vuoksi. Riitti hänen mielestään, kun
hän oli tuonut Artwellin Lattimerin karjatalon näkyville, ilman että hän
oli pudonnut satulasta. Josephine tiesi, ettei hän enää saattaisi
koskea Artwelliin ja sen vuoksi oli hän ajanut niin hitaasti, vaikka se
olikin koskenut hänen jännittyneeseen hermostoonsa. Sillä ei ollut
epäilystäkään, että Josephine hitaasti kulkemalla oli pelastunut siitä
kauhistuttavasta mahdollisuudesta, että Artwell olisi pudonnut
hevosen selästä.

Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän enää olisi pystynyt auttamaan
miestä takaisin satulaan, sillä hän ei olisi voinut sormin koskea
häneen. Miten Artwell yleensä oli tuon viidentoista mailin matkan
onnistunut pysymään satulassa, ei Josephine käsittänyt, vaan arveli
sen tapahtuneen aivan vaistomaisesti, tottumuksesta.

Josephine itse oli kuoleman väsynyt. Aaveitten ja kyöpelien

aikana, jolloin ei yö vielä ollut loppunut eikä päivä alkanut, oli hän
ratsastanut eteenpäin tietämättä suunnasta mitään. Mutta ensi
valolla huomasi hän epäselvän polun, jota Chesterfieldin oli täytynyt
seurata joko sitten vaistonsa tai tuntemuksensa mukaan. Nythän
sillä ei enää ollut väliä, miten se oli tapahtunut, sillä hän oli miltei
perillä.

Ohjatessaan Chesterfieldiä pientä alamäkeä, joka vei sille

kentälle, jossa rakennukset nyt olivat aivan lähellä, huomasi hän,
ettei Artwell enää ollut tiedoton, sillä hän mutisi sanoja, jotka alussa
olivat käsittämättömiä, mutta joista Josephine lopulla pääsi
selvyyteen.

"Selväjärkinen — hänellä on oikea suunta — en olisi pystynyt

yksin — arvatenkin olin tiedoton — en koskaan ole tehnyt näin pitkää
matkaa, mitä — ei kukaan nainen —"
 Sitten sanat taas hukkuivat kuulumattomiin ja Josephine kirkaisi
kauhusta, nähdessään hänen, juuri heidän saapuessaan kentälle,
horjahtavan sivulle ja putoavan raskaasti pitkään heinään hevosen
viereen.

Taas hän kirkaisi ja jäi avuttomana istumaan satulaan,

nähdessään Artwellin hervottomana ja kädet levällään makaavan
maassa. Artwellista ei enää ollut matkan jatkajaksi.

Josephine hyppäsi satulasta ja epätoivoisesti koettaen hillitä

kiihtyneitä hermojaan, hän päätti mennä Artwellin luo, huolimatta
hirvittävästä pelostaan, joka hänet oli vallannut. Silloin kuuli hän
huudon ja näki hevosmiehen ratsastavan rakennusryhmältä päin.

Josephinen oli täytynyt silloin pyörtyä, sillä kun hän taas heräsi
tietoisuuteen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomasi hän
istuvansa suuressa nojatuolissa kuistilla ja näki kookkaan miehen
seisovan kymmenen askeleen päässä, ja katselevan häntä
äänettömänä.

Artwell ja hevoset oli kadonneet näkyvistä. Tuuli puhalsi suoraan

Josephinen kasvoihin, tuoden tervetullutta virkistystä hänen kuumille
poskilleen. Hänen tukkansa oli pelottavassa epäjärjestyksessä, sillä
muutamat hajanaiset, itsepäiset kutrit heilahtelivat hänen silmiensä
edessä. Ja hän tunsi, että hänen täytyi tukkia ne paikoilleen
ollakseen esiintymiskelpoinen, sillä kookas mies, joka häntä katseli,
oli kaunis ja Josephine ei tahtonut, että hän olisi pitänyt häntä
minään tuhkimuksena. Hän asetti tukkansa järjestykseen parilla
näppärällä sormen liikkeellä, veti pari vilvottavalle tuulelle kiitollista
henkäystä ja hymyili kookkaalle miehelle. Mutta ollen sangen
väsynyt ja tuntien nojatuolin erittäin mukavaksi, ei hän yrittänytkään
nousta pystyyn. Pian hänen kuitenkin täytyisi nousta, sillä hänellä oli
kiire takaisin Triangle L:ään.

"Tuntuu paremmalle?" kysyi kookas mies.

"Miten hän voi?" kysyi Josephine, vastaamatta kysymykseen.

"Artwell voi hyvin", sanoi kookas mies. "Hän ei ole vaarallisesti

haavoittunut. Hän on sisällä ja nukkuu pahimmat pois ensin." Hänen
katseensa oli terävä, kirkas ja kiinnostunut. "Kuka olette?" kysyi hän
sitten.

"Olen Josephine Hamilton."

"Aivan oikein. Betty Lawsonin vieras. Idästä. Kävit koulua Bettyn

kanssa. Näette, että olen kuullut teistä."

"Ilmeisesti", hymyili Josephine. "Ja te olette tietysti Mr Lattimer?"

"Miksi niin tietysti?" kysyi hän.

Hän oli vähällä vastata, että hän oli tuntenut hänet Betty Lawsonin
kuvauksesta, kun hän oli sanonut häntä "hirvittävän, tumman
kauniiksi." Sen sijaan Josephine punastui ja kertoi hänelle, kuinka
hän oli tavannut Artwellin tallin ovella, sekä teki selvää koko
seikkailusta lopettaen siihen, että Artwell oli sanonut Lattimerin
karjatalon olevan etelään päin.

Josephine ei ollut koskaan nähnyt Lattimerin kaltaista miestä. Kun

hän seisoi siinä katsellen Josephineä, hajasäärin, käsivarret ristissä
rinnalla ja kasvot sen verran alaspäin, että hän vaivatta saattoi
katsoa hänen silmiinsä, muisti Josephine toisen kuvaavan palan
Bettyn selvityksessä hänen ominaisuuksistaan. "Jos hän olisi elänyt