The Invincible Miss Cust Penny Haw

Visit to download the full and correct content document:

https://ebookmass.com/product/the-invincible-miss-cust-penny-haw/
 Thank you for downloading this
Sourcebooks eBook!

You are just one click away from…

• Being the first to hear about author
happenings
• VIP deals and steals
• Exclusive giveaways
• Free bonus content
• Early access to interactive activities
• Sneak peeks at our newest titles

Happy reading!

CLICK HERE TO SIGN UP

Books. Change. Lives.

Copyright © 2022 by Penny Haw
Cover and internal design © 2022 by Sourcebooks
Cover design by Chelsea McGuckin
Cover images © Mark Owen/Trevillion Images, David Clapp/Getty
Images, Kevin Alexander George/Getty Images, antoineede/Getty
Images, fotomy/Getty Images, Au_Cr/Shutterstock
Internal design by Holli Roach/Sourcebooks
Sourcebooks and the colophon are registered trademarks of
Sourcebooks.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced in any
form or by any electronic or mechanical means including information
storage and retrieval systems—except in the case of brief quotations
embodied in critical articles or reviews—without permission in writing
from its publisher, Sourcebooks.
The characters and events portrayed in this book are fictitious or are
used fictitiously. Apart from well-known historical figures, any
similarity to real persons, living or dead, is purely coincidental and
not intended by the author.
Published by Sourcebooks Landmark, an imprint of Sourcebooks
P.O. Box 4410, Naperville, Illinois 60567-4410
(630) 961-3900
sourcebooks.com
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Haw, Penny, author.
Title: The invincible Miss Cust : a novel / Penny Haw.
Description: Naperville, Illinois : Sourcebooks Landmark, [2022] |
Includes
bibliographical references.
Identifiers: LCCN 2022006668 (print) | LCCN 2022006669 (ebook) |
(trade paperback) | (epub)
Subjects: LCSH: Cust, Aleen, 1868-1937--Fiction. | LCGFT:
Biographical
fiction.
Classification: LCC PR9369.4.H385 I58 2022 (print) | LCC
PR9369.4.H385
(ebook) | DDC 823/.92--dc23/eng/20220322
LC record available at https://lccn.loc.gov/2022006668
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2022006669
 Contents

Front Cover

Title Page

Copyright

Chapter 1

Chapter 2

Chapter 3

Chapter 4

Chapter 5

Chapter 6

Chapter 7

Chapter 8

Chapter 9

Chapter 10

Chapter 11
Chapter 12

Chapter 13

Chapter 14

Chapter 15

Chapter 16

Chapter 17

Chapter 18

Chapter 19

Chapter 20

Chapter 21

Chapter 22

Chapter 23

Chapter 24

Chapter 25

Chapter 26

Chapter 27

Chapter 28

Chapter 29

Chapter 30

Chapter 31
Chapter 32

Chapter 33

Chapter 34

Author’s Note

Reading Group Guide

A Conversation with the Author

Bibliography

Acknowledgments

About the Author

Back Cover
 For Sebastiaan,
who taught me more than anyone.
 Chapter 1

1874
Tipperary, Ireland

Before I discovered that there was more to aspire to, I dreamed of

becoming a jockey. Not just any jockey, mind you. I wanted to be
Harry Custance, who, in 1874, won the Epsom Derby for the third
time. Because the English jockey had also ridden winners in the
1000 Guineas Stakes, Ascot Gold Cup, and St. Leger Stakes,
Custance’s fame had reached as far as the Premier County—that is,
Tipperary in Ireland—where I, a horse-loving, adventure-seeking six-
year-old girl, lived with my family.
“Let’s race from here to Ram’s Field,” I urged as my brothers and I
turned toward home on a ride one afternoon. “The winner shall be
addressed as Harry Custance by the others for the rest of the day.”
Orlando and Leo glanced at Charles, whose Thoroughbred,
Pebbles, had the tall, lean look and nervy disposition of a racehorse.
My strawberry-roan Welsh pony, Taffy, was several hands shorter
than the other horses, and while I was only slightly shorter than my
brothers when standing alongside them, I was younger than Charles,
Orlando, and Leo by four, three, and two years, respectively. Being
younger did not temper my self-assurance. In fact, it spurred my
competitiveness.
 Charles stretched his neck to peer over the dense hedge ahead of
us. “Over both gates and fields?”
“Yes. The horse that lands on the other side of the wall first is the
winner,” I said, straightening my reins.
Orlando blinked in surprise, and Leo stared at Charles, his mouth
ajar like that of a landed fish. They too, I saw, expected Charles to
oppose the idea of me racing them. It would have been typical of
our oldest sibling to bow to our parents’ decree that “competitive
little girls are terribly unladylike.” However, the probability of victory,
it emerged, was too tempting—even for the most compliant of the
Cust family.
We lined up, our horses tossing their heads and stamping their
hooves into the soft turf as they sensed our excitement.
“Ready?” said Charles from his high horse. Three heads nodded.
“Go!” he shouted.
Taffy was as eager to beat my brothers as I was. She took off like
a grouse from the heather. I crouched low against her neck, my
hands high on her mane. While his horse’s head was level with my
saddle for the first few yards, Leo soon fell back. I knew I would
beat him. He had a poor sense of how to pace a horse and lacked
the true will to win. Charles and Orlando, though, were quickly
ahead. Taffy’s legs might have moved faster, but her stride was
shorter.
As I looked up, I saw the muscles in Pebbles’s thighs flex as she
launched over the first gate. Orlando’s gray took off seconds later.
Taffy did not hesitate at the obstacle, and as we landed on the other
side, I saw mud spattering from the hooves ahead. I had not
anticipated the wet patch, however small, on the hallowed fields of
Tipperary.
 I leaned to the left, steering my pony away from the sludge that
had slowed Orlando and allowed Charles to extend his lead. Despite
having to change her line, Taffy did not reduce her speed and made
good headway across the dry ground. As we neared the second
gate, we were neck and neck with Orlando.
“Faster!” I shouted, laughing as Taffy responded to my voice by
lowering her head and lengthening her stride. How game she was.
Orlando and his horse were taken by surprise. A fraction’s
hesitation on their part allowed Taffy and me to vault the second
gate ahead of them.
“Hey!” cried Orlando, the surprise in his voice tinged with
amusement. I laughed louder.
Charles and Pebbles were not quite halfway across the final field.
The wall was in sight, but because of the unexpected earlier
encounter with the mud, or because of the angle she took over the
second gate, or maybe because Charles was complacent and not
paying attention, Pebbles was not following the most direct route to
the finish. There was time and space for Taffy and me to arrive
ahead.
“Faster, Taffy, faster,” I whispered now, lying low against her neck
again, imagining that Charles would be less likely to spot his mistake
if my face was hidden.
The pony responded with vigor. She was powerful, fit, and
determined. By the time Charles realized that Pebbles was not
galloping directly toward the gap in the wall, we were alongside
them. I steered Taffy to the right, swerving in front of Charles so
close that Pebbles took fright and faltered, allowing us to leap ahead
over the wall.
As I pulled up, victorious, and watched my older brothers on their
larger horses jump the stones into Ram’s Field, I had never felt taller.
Charles pointed Pebbles toward the gate leading out of the paddock
and rode away. Orlando stopped alongside me, shaking his head. We
laughed as we followed our brother to the road. Laughing with
Orlando was easy and frequent.
“You veered into my path before the wall,” said Charles as, a little
later, we rode down the lane toward Cordangan Manor, our horses
still breathing hard.
“I am Harry Custance,” I replied, smiling at him.
“It was unsporting,” he continued in a tone that reminded me of
our father’s.
There was, in fact, much of Papa about Charles, with his furrowed
brow, rare smile, and a posture as stiff as that of a startled cat, but
Charles also had our mother’s deep sense of decorum. Manners
maketh man. Do not draw attention to oneself for fear of being at
odds with one’s place in society. Being polite is more important than
being right. Just thinking about the restraint required to yield to such
demands made me weary.
I stretched forward and rubbed Taffy’s sodden neck. The whiff of
damp leather and sweat was a smell of happiness. My heart swelled
with affection and pride. What a pony she was.
“That is how racing works,” I said. “Every horse should be run to
the best of her ability in the interests of the race.”
Charles did not reply, and for a while, we rode quietly. The
pastures around us were, Orlando had told me, part of the Golden
Vein of Ireland, named as such not only because it was beautiful but
also because it was the finest dairy farming land in the country.
Certainly, the cows in the region were sleek, their udders plump, and
their milk rich and creamy, but I wondered about the horses. Was
Taffy not the finest pony in the land? Was that also because she was
fed in the pastures of the Golden Vein of Ireland? I looked over the
hedges toward the green hills that created soft waves against the
sky and tried to stop smiling. It was difficult.
Orlando spoke as we turned into the yard. “Perhaps we should not
say anything to Papa.”
“Why not?” I asked, joy still governing my thoughts and clouding
reason.
“He will chastise you for being unladylike.”
“For racing you? Or beating you?”
“Both.”
“And for gloating,” said Charles.
It was true. Our parents would be displeased by my behavior. It
was bad enough that I went riding with the boys. Mama wanted me
to stay indoors and practice my manners, deportment, needlework,
and music. I tried to please her, but an hour in the drawing room
was interminable.
Moreover, the boy-girl divergence made no sense to me. I was as
able and energetic as my brothers. More so even. Had I not just
beaten them? Why should my life be different? Sitting in the house,
pushing and pulling a needle and thread through cloth, or playing
scales (I had never progressed further) on the pianoforte bored me.
I would tug at my collar, stare through the window, and see our
Newfoundland dog, Goliath, gazing back at me, his dark eyes
pleading for adventure.
Nanny told me that Goliath had been at my side from the moment
I was taken from my mother, cleaned, swaddled, and placed in my
crib. He was, she said, the reason I learned to walk so young. I
clutched his shaggy neck and, pillowing my face in his black fur,
pulled myself up, and toddled alongside him. We had been walking
side by side ever since.
 I glanced at Orlando. He gave a small smile and shrugged. His
eyes, with their remarkably long, thick lashes, were apologetic. I
knew Orlando felt sorry about robbing me of my bragging rights, but
he disliked discord more.
“Perhaps if I tell Papa, he will allow me to come hunting with you,”
I said, pouting now.
“He will not. He will be incensed. Anyway, you are too young. Papa
says girls can only hunt when they are twelve,” said Charles, staring
straight ahead.
It felt as if he had won the race after all.
As I dismounted and handed Taffy’s reins to the groom, I looked
around for Goliath. Although he was old and gray-muzzled, the dog
never failed to greet me when I returned to the manor. The groom
pointed to a stable.
“He’s in there, miss,” he said. “Been there for hours, whimpering
quietly about his old bones.”
Goliath created a large, shaggy mound in the hay. Curled up,
facing the wall, he was no longer crying but did not stir when I
called his name. He briefly opened his eyes as I knelt beside him
and ran my hand across his back.
“What’s wrong, boy? Come. Let’s go.”
He did not move, not even his tail.
I ran to the house and found my mother at her writing desk in the
drawing room.
“We have to call the doctor. Goliath is ill.”
She looked up and sighed. “I beg your pardon, young lady? Would
you like to try that again without barging into the room as if pursued
by wolves?”
“But Mama, please. He won’t get up. There is something terribly
wrong with him.”
 “The dog is old, Aleen. You understand, do you not? He is old and
his time has come.”
My mouth was dry, and my stomach felt hollow, as if I had not
eaten all day. I swallowed. “But he was fine this morning. I know he
is old, but I don’t think that is why he is unwell now. Please, can I
call the doctor, Mama? I’ll ride to Tipperary town myself and ask him
to come. Perhaps he can do something.”
She stood and walked toward me, glancing at my mud-spattered
riding habit. My mother was, as ever, immaculate. Her small, sleek
frame was clad in an olive-green dress with vertical seams and tucks
that molded the fabric snugly to her waist before blossoming into a
bustle below. The black buttons that formed a tight line down the
center of her bodice were as shiny as the dark coil of hair that rested
on the back of her neck. I pushed a wayward red curl from my face
and hid my hands, still in my grubby riding gloves, behind my back.
“You are not going anywhere except upstairs to wash and dress for
dinner,” she said.
“But there is something wrong with him. Perhaps he has eaten
poison, and if we—”
“The doctor will not attend to a dog. Do not be foolish, Aleen. You
are six years old. You must learn to be gracious and accept that
Goliath is a very old dog. Let him go without a fuss.”
I stared at her, overcome by helplessness. It would not do to argue
with my mother. It would be impudent, no matter how unreasonable
she was being. I felt hot with frustration. How was it possible that
nothing could be done for Goliath? He was part of the family. He was
my friend. I understood that he was old and that old animals, like
old people, died, but it made no sense to me that he would be fine
one day and dying the next. What if he had swallowed something
that made him ill? Or been stung by an insect and could be treated?
Why would my mother not even try to help him? How could she be
so heartless? I ran from the room.
That night, I took a blanket from my bed, crept out of the house,
and went to the stables. Goliath lay exactly where he had been
hours earlier. I curved my body around his and pulled the blanket
over us.
I woke up in my bed the next morning.
“We’ve buried him, miss,” said the groom as I tugged at the stable
door. “I’m sorry.”

My sobbing had subsided by the time Orlando found me beneath the

trees at the river. It was one of my favorite places at Cordangan.
Goliath and I had spent many happy afternoons weaving between
the alders and crossing the river back and forth wherever the
boulders allowed. Today, though, I sat on a rock, watching the water
as it ran quick and clear over and around the mossy river stones,
curling into graceful eddies where the pools were deeper.
Although it was not quite spring, the light green fuzz of the trees’
leaves—which, but for the color, reminded me of the fine fur on
kittens’ ears—held the promise of it. It was, however, cold in the
shade, and I was too miserable to move into the sunshine. It
seemed fitting that I should be punished by the chill. How was it
possible that I had slept, allowed myself to be carried to my bed, as
Goliath took his final breath? I should have been awake to comfort
him. I was not only cold but empty too, as if someone had forgotten
to stoke the fire that usually burned within me.
Orlando stood on the riverbank watching me for a moment, his
eyes glassy.
“Mama says you are to come to the house for lessons. Mr. Walsh is
here,” he said eventually.
 I stood and made my way up the path. Orlando held out a hand to
help me. I ignored it, pushed past him, and marched ahead through
the meadow.
My parents were standing near the entrance of the manor, my
father’s horse, Hero, waiting for him to mount. I kept my head down
and made my way to the front door.
“Aleen,” said my mother, “come here.”
I approached, eyes down. I did not trust myself to look at her. My
anger at her for not allowing me to seek help for Goliath simmered
close to the surface once more.
“Your father has something to tell you,” she said.
I shuffled my feet.
“Look at me, daughter,” he commanded. I lifted my eyes and
stared at my father’s narrow, drawn face. He always looked tired, as
if the effort of living was too much. I wondered how it was that he
did not seem happy, given the many hours he spent riding Hero
across the county in his role as a land agent.
“The groundsman at Ormond Castle’s Labrador Retriever has a
litter of pups. I have sent word that we would like a male as soon as
they are weaned.”
I wanted to shout in disgust, “A new puppy? After you ignored
Goliath when he needed your help? Do you really believe that is all it
will take to forget my friend and forgive you?”
I wanted to yell at them. Instead, I nodded.
“Aleen,” prompted my mother, her voice low.
“Thank you, Papa.” I bobbed a curtsy, turned, and ran inside
before they saw my tears.

By the time I arrived upstairs in the school room, I was dry-eyed

once more. Mr. Walsh ushered me in and closed the door. The boys
were already seated. Orlando glanced at me with a small smile. The
others paid me no attention.
Despite their resolve to make a lady out of me, my parents bent
the rules when it came to my education. Unlike other girls of my age
and class, I did not have a governess. Instead, I shared with my
brothers Charles, Orlando, Leo, and our younger brother, Percy, their
tutor, Mr. Walsh. My mother said it was a practical and temporary
thing. Until “good governesses” were available in Ireland, Mr. Walsh
would include me in his lessons. I did not complain. Even then, I
may have been aware that it was unlikely a governess would explain
the theories of Darwin to me or encourage my interest in the natural
sciences like Mr. Walsh did, even if only by default as he taught the
boys. A governess would have replaced Darwin, numbers, and Latin
with more lessons in needlework, deportment, manners, and music.
When I remembered to say my prayers at night, I asked God to keep
the “good governesses” in England.
That day, though, I was less engaged by Mr. Walsh’s lessons than
usual. The physiology of the earthworm made me think of Goliath’s
big body encased in damp soil, and I could not concentrate.
“Are you unwell, Aleen?” asked the tutor. “You are very quiet
today.”
“I am fine. Thank you, Mr. Walsh.”
“Goliath died,” said Percy, who, at just four years old, was barely
able to sit still during lessons, let alone comprehend anything that
was taught.
“He was old. It was his time,” said Charles, as ever an echo of our
parents.
“I’m sorry,” said Mr. Walsh.
I wondered how it was that the groom and tutor could express
their sympathies while no one in my family found a way to do it.
 “Aleen wanted to call the doctor,” said Percy.
Charles and Leo sniggered.
“If our grandmother was here, she might have known what to do,”
said Orlando.
Mr. Walsh frowned. “Is that so? What do you think she would have
done?”
“I am not sure exactly,” said my brother, glancing at me as if he
hoped I would add something, “but she wrote a book about taking
care of cats.”
Charles and Leo laughed again, and although I am quite sure he
had no idea what the others found funny, Percy laughed even louder.
Orlando was right. My father’s mother, Lady Mary Cust, might have
known what to do to help Goliath. She was, for a time, in royal
service as a woman of the bedchamber to Queen Victoria’s mother,
the Duchess of Kent and Strathearn. That, however, was not her
passion. Grandmama was an exceptional horsewoman and fond of
other creatures too. She studied and wrote about the breeding
habits of chameleons, and hers was the first Saint Bernard dog
brought to England from Switzerland. When she traveled from her
home at Leasowe Castle in Cheshire, her carriage was always
flanked by two magnificently athletic Dalmatians. The dogs were her
protection against highwaymen.
Among the items Grandmama carried with her on her travels was a
shagreen case containing various ivory-handled apparatuses,
including a knife, scalpel, file, scraper, small hammer, and large
needle.
“She needs the tools to deal with the highwaymen once the dogs
have tackled them to the ground,” said my father, without any
indication that he might be joking, when Orlando had inquired about
the instruments on a visit to Leasowe.
 Grandmama had laughed and said that they were for her to treat
her horses should anything happen to them during their travels.
My favorite paragraphs in her book The Cat: Its History and
Diseases introduced the section on the treatment of ailing cats. I
admired the stern tone Grandmama took to admonish fair-weather
animal lovers: that is, those who fawn over their animals when the
creatures are healthy but are unwilling or too squeamish to
administer to them when they are unwell. The paragraphs went as
follows:

Having now written as much as is interesting upon the history of

cats from the authority of several learned authors, interspersed
with my own remarks and observations respecting them, I shall
proceed to write upon the management of them, and their
treatment under disease, which I have found the most efficacious
(believing no one has yet done so) a study in which I have ever
taken interest and pleasure—the trying to alleviate, by the best
means in my power, the sufferings of every creature formed by
the Almighty hand that made all.
Permit me to remark that no person with any proper feeling will
pamper their favourites with unnecessary luxuries (that should be
better bestowed), and over-lavish them with caresses, whilst they
are in health and beauty, merely because they contribute to their
own vanity and amusement; and then discard them from their
affection and even presence when they have the misfortune to be
ill and suffering;* and because the offices of cleanliness, in which
they are in health so strictly careful, and can no longer perform
for themselves, are obliged to be performed for them, and are
naturally not agreeable. Agreeable they certainly are not, for all
animals are fretful, and even cross, when suffering or old; and a
degree of quiet courage and resolution is requisite to administer
to their necessities. But I have always found that I have been
repaid for my trouble and annoyances by the gratitude and
increased attachment of my patients of every kind, from the
Another random document with
no related content on Scribd:
 Puoliympyrään majan edustalle asettuneet Sandersin sotilaat
ajoivat kansan loitolle.

— Kuningas, sanoi Sanders; hänellä oli kädessään tuttu

rottinkiruoko, jota hän puhuessaan pyöritti ilmassa, niin että se
vinkui. — Nouse!

— Miksi? kysyi Sato-Koto.

— Saat sen nähdä, sanoi Sanders.

Kuningas nousi hitaasti, ja Sanders sieppasi häntä niskasta.

Hiss!

Ruoko sattui odottamatta, ja kuningas hyppäsi ilmaan ulvoen

kivusta.

Hiss, sish, sish!

Ulvoen ja tanssien, koettaen käsillään torjua iskuja kuningas Peter

itki poskensa turvoksiin.

— Herra! sanoi Sato-Koto kasvot vihan vääntäminä ja tavoitti

keihästä.

— Ampukaa se mies, jos hän sekaantuu, sanoi Sanders

päästämättä kuningasta.

Sijaishallitsija näki kiväärien kohoavan ja perääntyi nopeasti.

— Nyt, sanoi Sanders heittäen kepin maahan, — leikimme erästä

leikkiä.
 — Vou-ou — o, ko! nyyhkytti hänen majesteettinsa.

— Minä menen takaisin metsään, sanoi Sanders. Pian tulee sinun

luoksesi sanantuoja ja ilmoittaa, että herra komissaari on matkalla.
Ymmärrätkö?

— Ji-hi, nyyhkytti kuningas.

— Sitten sinä lähdet neuvonantajinesi ja vanhoine miehinesi ja

odotat minun tuloani tavan mukaan. Onko selvä?

— Kyllä, herra, uikutti poika.

— Hyvä, sanoi Sanders ja poistui miehineen.

Puolen tunnin päästä tuli sanantuoja vakavana, ja kuningas

saattueineen meni mäennyppylälle valkoista miestä vastaan.

Tästä alkoi kuningas Peterin kasvatus, sillä siten hänet opetettiin

tottelemaan.

Sanders meni Isisin pääkaupunkiin ja istui oikeutta.

— Sato-Koto, sanoi hän toisena päivänä, — tiedätkö Ikanin kylän?

— Kyllä, herra, se on kahden päivän päässä viidakossa.

Sanders nyökkäsi.

— Sinä otat vaimosi, lapsesi, palvelijasi ja omaisuutesi ja menet

Ikanin kylään, jossa olet niin kauan kunnes annan sinulle luvan
palata.
Palaver on päättynyt.
 Seuraava oli Akasavan päällikkö, joka oli levoton.

— Herra, jos joku sanoo minun tehneen väärin, niin hän on

valehtelija, sanoi päällikkö.

— Sitten minä olen valehtelija! sanoi Sanders. — Sillä niinä sanon,

että sinä olet paha mies ja täynnä juonia.

— Jos, sanoi päällikkö, — sinä määräät minut menemään kylääni,

niinkuin olet määrännyt Sato-Koton, niin menen, koska hän, joka on
minun isäni, ei ole minuun tyytyväinen.

— Määrään niin, sanoi Sanders, — ja lisäksi sinun sielusi tähden

kaksikymmentä kepiniskua. Sitä paitsi tahdon muistuttaa sinulle, että
alhaalla Tembelissä on kylä, jossa hallitukselle uskottomat ja
laittomuuksia tehneet miehet tekevät työtä kahleissa.

Sitten Akasavan päällikkö meni kärsimään rangaistustaan.

Oli vielä paljon selvitystä vaativia seikkoja, mutta ne olivat

pienempiä, ja kun ne kaikki oli ratkaistu Sandersin tyydytykseksi,
mutta ei mitenkään asianomaisten tyytyväisyydeksi, komissaari
käänsi huomionsa jälleen kuninkaan kasvatukseen.

— Peter, sanoi hän, — huomenna menen takaisin omaan kylääni

jättäen sinut ilman neuvonantajia.

— Herra, miten tulen toimeen ilman neuvonantajia, sillä olen vain

poika? kysyi kuningas masentuneena.

— Sanomalla itsellesi, kun mies tulee sinulta pyytämään oikeutta:

'Jos olisin tämä mies, miten voisin pyytää kuninkaalta oikeutta?'
 Poika näytti onnettomalta.

— Olen hyvin nuori, hän sanoi, — ja tänään on ulkokylistä tullut

monta miestä etsimään suojaa vihollisiaan vastaan.

— Hyvä, sanoi Sanders. — Tänään istun kuninkaan oikealla

puolella ja opettelen häneltä viisautta.

Kylän takana on kumpu. Paljon käytetty polku johtaa sille ja

ylhäällä on seinätön katos. Kummulle näkyy leveä joki
hiekkarantoineen, joilla krokotiilit makailevat kita auki; Akasavan
puolelta näkyy kohoava maaperä, kukkula toisensa yläpuolella,
elävöittävän vihreyden peittämänä. Tässä majassa istuu kuningas
oikeutta kutsuen asialliset eteensä. Sato-Koton tapana oli seisoa
kuninkaan vieressä neuvoen.

Tänään Sato-Koto valmistautui matkaan, ja Sanders istui

kuninkaan vieressä.

Oli monta valittajaa.

Oli mies, joka oli ostanut vaimon maksaen kokonaista tuhat putkea
ja kaksi säkillistä suolaa. Mies oli elänyt vaimon kanssa kolme
kuukautta, kun tämä lähti talosta.

— Koska, sanoi mies filosofisesti, — hänellä oli rakastaja. Sen

vuoksi,
Viisauden voimakas aurinko, haluan saada takaisin putkeni ja
suolani.

— Mitä sanot? sanoi Sanders.

 — Mitä sanoo tytön isä? kysyi kuningas epäröiden, ja Sanders
nyökkäsi.

— Tämä on viisas kysymys, hän lisäsi ja kutsui isän, suulaan ja

vilkkaan vanhuksen.

— Niin, kuningas, sanoi tämä, — myin tämän naisen, tyttäreni;

mistä tiesin hänen luonteensa? Tietenkin täytän sopimukseni, kun
nainen menee miehelle. Miten voi isä toimia, jos puoliso kerran
epäonnistuu?

Sanders katsoi jälleen kuninkaaseen, ja poika hengähti syvään.

— Näyttää siltä, Mbleni, että tämä nainen, sinun tyttäresi, eli

monta vuotta sinun majassasi, ja jos sinä et tunne hänen mieltään,
niin sinä olet suuri hupsu tai hän on kovin juonikas. Sen vuoksi
tuomitsen, että sinä myit tämän naisen tietäen hänen virheensä.
Kuitenkin kantakoon myös puoliso osan vahingosta. Sinä otat
takaisin tyttäresi ja palautat viisisataa putkea ja yhden säkillisen
suolaa, ja jos käy niin, että sinä saat tyttäresi jälleen naimisiin, saat
maksaa puolet hänen hinnastaan tälle miehelle.

Hyvin, hyvin hitaasti hän antoi tuomionsa, arvellen, ajatellen,

silmäten siiloin tällöin vierellänsä istuvaan valkoiseen mieheen.

— Se oli hyvä, sanoi Sanders ja kutsui esiin toisen asiallisen.

— Herra ja kuningas, sanoi uusi valittaja, — eräs mies on pannut

pahan kirouksen minun ja perheeni yli, niin että he sairastavat.

Tässä oli nuorelle tuomarille hieman pulmallinen kysymys, ja hän

selvitteli asiaa mielessään vaiteliaana, Sandersin tarjoamatta
apuaan.
 — Miten hän sinua kiroaa? kysyi viimein kuningas.

— Kuoleman kirouksella, sanoi valittaja hiljaa.

— Sitten sinäkin saat kirota häntä, sanoi kuningas, sitten nähdään,

kumman kirous on voimakkaampi.

Sanders irvisti kämmeneensä, ja kuningas, nähdessään hänen

hymyilevän, hymyili myös.

Tästä lähtien oli Peterin kehitys nopeaa, ja päämajaan tuli aika

ajoin tietoja kuninkaasta, joka oli kuin Salomo tuomioissaan.

Niin viisas hän oli, (ken tiesi eri tapauksiin liittyneet sivuseikat?)
niin jalo, niin rauhallinen, että Akasavan päällikkö, jonka oli
säännöllisesti suoritettava veronsa, käytti sitä hyväkseen eikä
lähettänyt viljaa eikä kalaa ja teki sitten matkan kaukaiseen Ikaniin,
jossa kohtasi kuninkaan sedän Sato-Koton ja sopi hänen kanssaan
yhteistoiminnasta. Kunnes sato oli kypsä, kuningas sivuutti
ensimmäisen laiminlyönnin, mutta toisesta hän ryhtyi toimiin; ei
Akasava eikä Ikan lähettänyt, ja Isisin kansa tuli rikkomuksesta
tyytymättömäksi, murisi, ja kuningas istui majansa yksinäisyydessä
miettien sopivaa ja tehokasta keinoa.

*****

— Olen pahoillani, että vaivaan teitä, kirjoitti Sanders hallitukselle,

— mutta minun pitäisi lainata teidän hausojanne Isisiä varten. Siellä
on ollut kiivas jupakka, ja Peter on mennyt Ikaniin ja lakaissut
setänsä pois; väliaikana hän kävi Akasavassa antamassa heille
pahemman iskun kuin he koskaan ovat saaneet. Hyväksyn
täydellisesti Peterin työn, sillä luulen hänen toimineen kiinteästi
oikeuden vaatimusten mukaan, ja minä haluan tehdä työt aikanaan
— ja oli aika ottaa Sato-Koto hengiltä — vaikkakin minun täytyy
antaa Peterille ojennus asioiden tilasta. Akasavan päällikkö
piileskelee viidakossa.

Peter tuli takaisin pääkaupunkiinsa lyhyen, mutta perinpohjaisen

retkensä jälkeen jättäen jälkeensä kaksi aluetta, jotka olivat olleet
hänen katkeran vierailunsa alaiset.

Nuori kuningas kokosi vanhuksensa, poppamiehensä ja muut

huomattavat miehet.

— Kaikkien valkoisten miesten lakien mukaan olen tehnyt väärin

Sandille, hän sanoi, — sillä hän sanoi minulle, etten saa sotia, ja
minä olen tappanut setäni, joka oli koira, ja ajanut Akasavan
päällikön metsään. Mutta Sandi sanoi minulle myös, että minun tulee
tehdä, mikä on oikein, ja minä olen tehnyt oikeuksieni mukaan, sillä
olen hävittänyt miehen, joka saattoi minun kansani häpeään. Nyt
minusta tuntuu siltä kuin olisi vain yksi asia tehtävä: mentävä Sandin
luo, kerrottava hänelle totuus ja annettava hänen tuomita.

— Herra ja kuningas, sanoi vanhin neuvonantajista, — entä jos

Sandi panee sinut kahlejoukkoon?

— Huomenna se tapahtuu, sanoi kuningas ja antoi määräyksen

matkavalmistuksiin ryhtymisestä.

Puolimatkassa päämajaan he tapasivat toisensa, kuningas Peter

menossa myötävirtaa ja Sanders nousten jokea.

Ei sanaakaan puhuttu Peterin rikoksesta ennen auringonlaskua,

mutta kun sininen savu nousi hausojen ja sotilaiden tulista ja kun
koko pieni leiri metsänaukeamalla lörpötteli, Sanders otti kuningasta
kainalosta ja vei hänet metsäpolulle.

Peter kertoi tarinansa ja Sanders kuunteli.

— Entä Akasavan päällikkö? hän kysyi.

— Herra, sanoi kuningas, — hän pakeni metsään kiroten minua, ja

monta huonoa miestä meni hänen kanssaan.

Sanders nyökkäsi jälleen vakavasti.

He puhuivat monista asioista, kunnes aurinko loi pitkät varjot, ja

sitten he kääntyivät takaisin. He olivat neljänsadan sylen päässä
leiristä ja miesten kaikuvasta naurusta, ja tulista kantautui heidän
luokseen hieno savu ja haju, kun Akasavan päällikkö astui puun
takaa suoraan heidän polulleen.

— Herra ja kuningas, sanoi Akasavan päällikkö, olen odottanut

sinua.

Kuningas ei liikahtanut eikä vastannut, mutta Sanders tavoitti

pistooliaan.

Ase oli jo hänen kädessään, kun joku löi häntä ja hän kaatui.

— Nyt tapamme Isisin kuninkaan, ja valkoisen miehen niin ikään.

— Ääni oli päällikön, mutta Sanders ei kiinnittänyt huomiota
keskusteluun, sillä hänen päässään oli villejä pörriäisiä ja ankara
kipu; hän oli sairas.

— Jos tapatte minut, se on pieni asia, sanoi kuninkaan ääni, —

sillä monta miestä on minun paikalleni, mutta jos tapatte Sandin,
tapatte ihmisten isän, eikä ole miestä hänen sijaansa.

— Hän pieksisi sinua, pikku kuningas, sanoi Akasavan päällikkö

pisteliäästi.

— Voin heittää hänet jokeen, sanoi joku ääni hetken kuluttua, —

niin ettei hänen jälkiänsä löydetä eikä kukaan voi tuoda hänen
kuolemaansa meidän majamme eteen.

— Entä kuningas? sanoi toinen. Sitten kuului oksien rapinaa ja

miesten ääniä.

— He etsivät, kuiskasi ääni. — Kuningas, jos puhut nyt, niin tapan

sinut.

— Tapa! sanoi nuoren kuninkaan kirkas ääni, ja hän huusi:— O,

Msabo,
Beteli! Sandi on täällä!

Siinä kaikki mitä Sandi kuuli.

*****

Kaksi päivää jälkeenpäin hän istui vuoteellaan ja halusi selitystä.

Nuori tohtori, vasiten päämajasta saapunut, oli hänen luonaan, kun
hän heräsi.

— Kuningas, hän sanoi pidättyvästi. — Niin, he tappoivat

kuninkaan, mutta hän pelasti teidän henkenne. Kai te tiedätte sen?

Sanders sanoi tunteettomasti:

— Niin.
 — Rohkea pikku pentele, ehdotti tohtori.

— Hyvin, sanoi Sanders. Sitten:— Saivatko he Akasavan päällikön

kiinni?

— Kyllä, hän oli niin toimessaan tappamassa teitä, ettei hän

huomannut lähteä pakoon. Kuningas heittäytyi teidän päällenne ja
suojeli teitä ruumiillaan.

— Tarpeeksi.

Sandersin ääni oli karski ja hänen käytöksensä useimmiten tyly,

mutta nyt hänen kylmyytensä oli julmaa.

— Menkää hieman ulos, tohtori — haluan nukkua.

Hän kuuli tohtorin liikahtavan, kuuli hytin oven käyvän, sitten hän
kääntyi seinään päin ja itki.
KIVENPITÄJÄT

Afrikan metsissä Ikeli-joen varrella Ochorissa elää kansa, jota

alkuasukaskielillä sanotaan »kivenpitäjiksi».

Tarina kertoo, että kala-kala, monta vuotta sitten, oli olemassa

kummallinen laakakivi, »johon oli piirretty paholaisen merkit» (niin
sanoo vakava alkuasukastarinoitsija kirjoituksesta) ja joka oli hyvin
kunnioitettu ja ylistetty osaksi suuren taikavoimansa ja osaksi sen
vuoksi, että sitä vartioi kaksi mahtavaa henkeä.

Se oli suuren metsän ihmiselle erityisen arvokas jumala, mutta

akasavalaiset, jotka eivät olleet hentomielisiä eivätkä alistuvaisia ja
jotka sitä paitsi olivat jumalien tarpeessa, hyökkäsivät eräänä
punaisena aamuna Ochoriin ja veivät mennessään kiven ja muun,
mitä irti saivat. Otaksuttavasti »messinkihenget» menivät myös
mukana. Kiven anastus oli suuritöinen homma, sillä se oli kiinnitetty
kallioon harmaalla laastilla, ja monta keihäänkärkeä katkesi, ennen
kuin se oli saatu irti. Mutta lopuksi se oli kuitenkin viety pois, ja useita
vuosia saivat akasavalaiset nauttia tämän pyhän omaisuuden
tuottamia siunauksia. Sitten yhtäkkiä kivi katosi, ja sen mukana meni
myös omistajain onni. Sillä kiven katoamiseen liittyy brittiläisten tulo,
ja se oli akasavalaisille paha asia.
 Noina kaukaisina aikoina tuli maahan mitätön mies, jolla oli yllään
valkoinen puku, ja hänen seurassaan oli kuusi sotilasta, Hän toi
rauhan ja hyvän ystävyyden sanoman, puhui uudesta kuninkaasta ja
uudesta laista. Akasavalaiset kuuntelivat hämmästyneinä ja
pyöräpäisinä, mutta kun he selvisivät, he leikkasivat hänen päänsä
poikki, samoin sotilaiden. Se näytti ainoalta keinolta silloisessa
tilanteessa.

Sitten eräänä aamuna Akasava heräsi huomatakseen koko kylän

olevan täynnä outoa valkoista väkeä, joka oli tullut jokea vastavirtaa
höyrylaivoilla. Heitä oli liian monta, jotta olisi voitu väitellä, ja niinpä
kansa istui vaiteliaana, hieman peloissaan ja hyvin kummissaan, kun
kaksi mustaa sotilasta sitoi akasavalaisten silloisen päällikön kädet
ja jalat ja piti häntä kaulasta nuorassa riippumassa, kunnes hän
kuoli.

Paha onni ei loppunut edes siihen: tuli huono vuosi, jolloin

maniokkijuuri oli täynnä kuolemanvettä (sinihappoa), vuohet kuolivat
ja odottamaton hirmumyrsky hävitti tähkäpäät. Tällaisissa
tapauksissa on olemassa aina yksi korvauskeino. Jos ei ole, mitä
tarvitaan, mennään ja otetaan. Niinkuin lukemattomat kerrat
ennenkin akasavalaiset menivät Ochoriin, ottivat runsaasti viljaa ja
jättivät paikalle monta kuollutta miestä ja miestä, jotka rukoilivat
kuolemaa. Aikanaan tulivat sitten valkoiset miehet höyrylaivoineen,
pienine messinkitykkeineen ja tuttuine väkipyörineen ja köysineen,
jotka he kiinnittivät tuttuun puuhun ja käyttivät tuttuun tapaan.

— Näyttää siltä, sanoi uusi päällikkö (joka myöhemmin hirtettiin

Isisin kuninkaan tappamisesta), — että valkeain miesten laki on
säädetty, jotta heikko mies saisi voiton vahvemmasta. Se on hullua,
mutta lienee heidän mieleensä.
 Ensi työkseen hän kaatoi hirttopuun; se oli liian hirveä ja muistutti
liian paljon edesmenneiden kohtalosta. Sitten hän ryhtyi tutkimaan
akasavalaisten onnettomuuden syytä. Asia selvisi pian. Suuri kivi oli
varastettu, niinkuin hän hyvin tiesi, ja parannus riippui yksinomaan
varkaan löytämisestä. Onnettomia ochorilaisia epäiltiin.

— Jos menemme heidän luokseen ja tapamme heitä vain vähän,

mutta poltamme paljon, sanoi Akasavan päällikkö miettiväisesti, —
niin he epäilemättä kertovat meille, missä tämä jumalakivi on, ja
ehkä Suuret antavat meille anteeksi.

— Kun minun nuoruusvuosinani, sanoi eräs vanha neuvonantaja,

— pahat miehet eivät kertoneet, mihin varastettu tavara oli kätketty,
pantiin kuumia kekäleitä heidän käsiinsä ja ne sidottiin lujasti.

— Se on erinomaisen hyvä tapa, sanoi toinen mies ja nyökäytti

päätään mieltymystä osoittaakseen. — Myös miesten sitominen
sotilasmuurahaisten tielle on erinomainen keino saada heidät
puheliaiksi.

— Kuitenkaan emme voi mennä Ochoria vastaan monesta syystä,

sanoi päällikkö, — ja niistä tärkein on se, ettemme pääse helposti
heidän kimppuunsa kiveä vartioivien henkien tähden, vaikka en
muista henkien olleen kovin voimakkaita, kun kivi oli meidän
hallussamme, hän lisäsi toiveikkaasti.

Seurannut pieni sotaretki on kerrottu, samoin kuin kiven etsintäkin,

lyhyesti virallisissa tiedonannoissa. Etsintä oli tuloksetonta, ja
akasavalaisten oli tyydyttävä ottamaan mukaansa mitä käteen osui.

Siitä, miten alikomissaari Niceman ja sitten Sanders itse tulivat,

olen jo kertonut. Se tapahtui kauan sitten, niinkuin alkuasukkaat
sanovat: kala-kala, ja sen jälkeen tapahtui monta asiaa, jotka
saattoivat kiven häipymään ihmisten ajatuksista.

Aikain vieriessä Akasavan päällikkö sai kuolemanrangaistuksen

monista pahoista töistään ja rauha tuli siihen maahan, joka on Togo-
maan liepeillä.

*****

Sanders on hämmästynyt kaksi kertaa eläissään. Toinen tapahtui

Ikelillä, joka paikallisella kielellä merkitsee »pikku jokea». Se ei ole
lainkaan pieni joki, vaan päinvastoin leveä, väkevä, voimakas ja
mahtava virta, joka kohisee, kihisee ja pauhaa vyöryessään
mutkaista tietään merta kohden. Sanders istui pienen laivansa
kannella katoksen alla ja katseli nopeasti kiitävää virtaa. Hän oli
tyytyväinen mies, sillä maa oli hiljainen ja tähkäpäät olivat kypsät. Ei
mitään rikkomuksiakaan ollut tehty. Bofabissa vain oli unitautia ja
Akasavassa beriberiä ja Isisissä joku oli keksinyt uuden jumalan, jota
he jokea päämajaan tulleitten tietojen mukaan palvoivat yötä päivää.

Hän ei moittinut uusia jumalia, sillä kaikki jumalat olivat hyvin

avuliaita. Milini, Isisin uusi päällikkö, oli lähettänyt hänelle sanan:

— Herra, sanoi hänen sanantuojansa, — tämä uusi jumala elää

laatikossa, jota papit kantavat olkapäillään. Se on pitkä ja niin leveä,
että siinä on neljä lovea, joihin seipäät pannaan, ja sen sisällä oleva
jumala on hyvin vahva ja täynnä suuruutta.

— Ko-ko, sanoi Sanders kohteliaasti, — kerro kuninkaalle, sinun

herrallesi, että niin kauan kuin tämä jumala noudattaa lakia, hän saa
elää Isisin maassa veroa maksamatta. Mutta jos hän kehoittaa
nuoria miehiä lähtemään sotaan, tulen minä ja tuon tullessani paljon
vahvemman jumalan, joka syö teidän jumalanne. Palaver on
päättynyt.

Sanders ojensi jalkansa laivan reunukselle ja pohti tämän uuden

jumalan ilmestymistä. Milloin olikaan viimeinen ilmestynyt? Ngombin
maassa oli vuosia sitten yksi, ilkeä jumala, joka eli majassa
kenenkään uskaltamatta sitä lähestyä; olipa ollut toinenkin, joka tuli
pauhulla vaatien uhria, ihmisuhria. Se oli erittäin paha jumala ja
maksoi Britannian hallitukselle kuusisataatuhatta puntaa, koska
viidakossa taisteltiin ja maa oli rauhaton. Mutta ylipäänsä jumalat
olivat hyviä, eivät tehneet pahaa kenellekään, sillä uusien jumalien
tapana on saapua heti, kun jyvät ovat kypsät eikä sadekausi vielä
ole alkanut.

Näin Sanders ajatteli istuessaan pienen »Zairen» keulakannella,

pingotetun kangaskatoksen alla.

Seuraavana päivänä ennen auringon nousua hän käänsi

höyrylaivan keulan vastavirtaan haluten nähdä Ochorin vointia.
Ochori oli liian lähellä Akasavaa, jotta sillä olisi ollut hyvät oltavat, ja
sitä paitsi puuttui hyvää ohjausta. Hyvin hitaasti kulki laiva, sillä virta
oli vastainen ja voimakas. Kahden päivän päästä Sanders tuli
Lukatiin, jossa nuorella Carterilla oli asemapaikka.

Alikomissaari tuli rannalle yöpukeissaan, iso aurinkohattu

takaraivolla ja tervehti päällikköään meluisasti.

— No? sanoi Sanders, ja Carter kertoi hänelle kaikki uutiset.

Ebidissä oli neuvottelu, Bofabin Otabo oli kuollut sairauteen, kaksi
leopardia hätyytteli ulkokyliä, ja…
 — Tiedättekö mitään Isisin jumalasta? hän kysyi äkkiä; ja Sanders
sanoi, että hän oli kuullut siitä.

— Se on teidän vanha ystävänne, sanoi Carter. — Minun mieheni

kertovat, että tämä vanha jumalalaatikko sisältää Ochorin kiven.

— Oh, sanoi Sanders, ja hänen mielenkiintonsa heräsi äkkiä.

Hän nautti aamiaisen alaisensa kanssa, tarkasti hänen pienen,

kolmikymmenmiehisen joukkueensa, kävi hänen talossaan, ihmetteli
hänen makeita perunoitaan ja maisteli hänen tomaattejaan.

Sitten hän meni takaisin laivalle ja kirjoitti lyhyen tiedonannon mitä

tiheimmällä käsialalla mitä kapeimmalle paperiliuskalle.

— Tuo minulle n:o 14, sanoi hän palvelijalleen, ja Abibu toi hänelle
kyyhkysen.

— Pieni lintu, sanoi Sanders käärien huolellisesti kirjeensä pienen

pikalähetin punaisen jalan ympäri ja kiinnittäen sen kuminauhalla, —
sinun on lennettävä kaksisataa mailia ennen huomisen auringon
nousua — ja varo haukkoja.

Sitten hän otti kyyhkysen käteensä, meni laivan perään ja heitti

linnun ilmaan.

Hänen kaksitoistamiehinen -miehistönsä istui patansa vieressä —

sen padan, joka aina kiehuu.

— Joka! kutsui hän, ja hänen puolialaston koneenkäyttäjänsä tuli

hyppien alas rinnettä.
 — Höyrytä, sanoi Sanders. — Ota puusi laivaan, olen matkalla
Isisiin.

*****

Ei ollut epäilemistäkään tämän uuden jumalan äärettömästä

voimasta. Kolmen tunnin päässä kaupungista »Zaire» saavutti pitkän
kanootin, jota neljä miestä meloi vastavirtaa laulaen surulaulua.
Sanders muisti sivuuttaneensa kylän, jossa naiset itkivät Joen
rannalla vihreät lehvät ruumiinsa peittona.

Hän hiljensi, kunnes tuli heidän kohdalleen, ja huomasi kanootin

pohjalla kuolleen ja jäykistyneen miehen.

— Mihin viette tätä ruumista? kysyi Sanders.

— Isisiin, herra, oli vastaus.

— Joki ja pikku saaret ovat kuolleita varten, sanoi Sanders

ärtyisästi.
— On hullua viedä kuollutta elävien luo.

— Herra, sanoi mies, joka oli puhunut, — Isisissä on jumala, joka

henkii elämää. Tämä mies — hän osoitti ruumista sormellaan — on
minun veljeni, joka kuoli äkkiä leopardin kautta. Hän kuoli niin
nopeasti, ettei hän ehtinyt meille kertoa, mihin oli kätkenyt suolansa
ja putkensa. Viemme sen tähden hänet Isisiin, että uusi jumala
antaisi häneen juuri niin paljon henkeä kuin tarvitaan, että hän tekisi
sukulaisilleen hyvin.

— Keskelle jokea, sanoi Sanders tyynesti ja osoitti sellaiselle

yksinäiselle saarelle, joka oli mitä runsaimman viheriän
kasvullisuuden peittämä ja juuri kuin tehty hautausmaaksi. — Mikä
on nimesi?

— Herra, nimeni on Nkema, vastasi mies hiljaa.

— Mene sitten, Nkema, hän sanoi antaen laivan mennä hiljaa

eteenpäin ja katsellen, miten kanootti käänsi keulansa osoitettua
saarta kohti ja jätti lastinsa sinne.

Sitten hän soitti koneen täyteen vauhtiin, ohjasi kauemmas

hiekkasärkistä ja tuli kulkuväylälle.

Hän oli ajatuksissaan.

Tämä kivi oli aivan erikoinen fetissi ja vaati erityistä käsittelyä. Hän
tiesi, että kivi oli olemassa. Siitä oli lukemattomia tarinoita, ja eräs
tutkija oli katsellut sitä suurennuslasinsa läpi. Myös hän oli kuullut
»messinkiputkisista hengistä» — noista mielikuvituksellisista ja
sotaisista varjoista, jotka johtivat rauhan miehet taiston teille — paitsi
ei ochorilaisia, jotka eivät koskaan sotineet ja joita ei mikään henkien
paljous voinut johtaa väkivallan töihin.

Niinkuin huomataan, Sanders otti luonnonkansat vakavalta

kannalta, mikä sivumennen sanoen on hyvän hallitsemistaidon
salaisuus. Hänelle henget olivat tekijöitä ja epäjumalat toimivia
olioita. Vähemmän tietävä mies olisi hymyillyt, mutta Sanders ei
hymyillyt, sillä hänellä oli suuri vastuu niskoillaan. Hän saapui Isisin
kaupunkiin iltapäivällä ja huomasi jo kaukaa, että jotakin erityistä oli
tekeillä. Tavallisesti häntä vastassa oli suuri joukko naisia ja lapsia,
kun hän saapui rannalle, mutta nyt ei ollut muita kuin kuningas ja
kourallinen miehiä, kun hän käänsi laivansa keskivirrasta rantaan.
 — Herra, sanoi kuningas, — minä en ole tämän kaupungin
kuningas uuden jumalan vuoksi; ihmiset ovat kokoontuneet kukkulan
tuonnemmalle rinteelle ja he istuvat yöt ja päivät katselemassa
jumalalaatikkoa.

Sanders puraisi huultaan ajattelevasti eikä sanonut mitään.

— Viime yönä, sanoi kuningas, — 'kivenpitäjät' näyttäytyivät

kulkien kylän läpi.

Hän värisi, ja suuret hikikarpalot vierivät hänen otsalleen, sillä

henget ovat kauhea asia.

— Koko tämä juttu kivenpitäjistä on hullutusta, sanoi Sanders

kylmästi.
— Pikkulapset ja naiset ovat nähneet ne.

— Herra, näin ne itse, sanoi kuningas yksivakaasti, ja Sanders

hämmästyi, sillä kuningas oli vakava mies.

— Teissä on itse paholainen! sanoi Sanders englanniksi; sitten: —

Minkälaisia henkiä ne olivat?

— Herra, sanoi kuningas, — ne olivat valkonaamaisia, niinkuin

sinun ylhäisyytesi. Heillä oli messinki päässään ja messinkiä
rinnassaan Heidän reitensä olivat paljaat, mutta sääret olivat
messingillä peitetyt.

— Kaikenlaisiin henkiin on yleensäkin vaikea uskoa, sanoi

Sanders ärtyneenä, — mutta messinkihenkiin en usko millään
ehdolla. — Hän puhui jälleen englantia kuten aina, kun hän puhui
itsekseen, ja kuningas oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt sitä.
 — Mitä muuta? kysyi Sanders.

— Niillä oli miekat, sanoi kuningas, — samanlaiset kuin ne, joita

Ngombin norsunmetsästäjät käyttävät. Leveä ja lyhyt, ja heidän
kädessään oli kilpi. — Sanders oli hämmästynyt.

— Ja ne huusivat 'sotaa', jatkoi päällikkö. — Tämä on suurin

häpeä, sillä minun nuoret mieheni tanssivat kuolontanssia ja
maalaavat ruumistaan maalilla ja puhuvat hurjasti.

— Mene majaasi, sanoi Sanders, — minä tulen pian luoksesi.

Hän ajatteli polttaen mustan sikarin toisen jälkeen; sitten hän

kutsui
Abibun, palvelijansa.

— Abibu, sanoi hän, — nähdäkseni olen aina ollut sinulle hyvä

isäntä.

— Niin olet, herra.

— Nyt luotan sinuun. Mene miesten luo ja ota selvä heidän

jumalistaan. Jos kysyn heiltä itse, niin he kohteliaisuudesta
valehtelevat ja mainitsevat sen tai tämän jumalan, koska luulevat
minun pitävän siitä.

Abibu valitsi ateria-ajan, kun aurinko oli mennyt pois ja maailma oli
harmaa ja puut liikkumattomat. Hän tuli takaisin tietoineen, kun
Sanders oli juomassa toista kahvikuppiaan pienen kansihytin
yksinäisyydessä.

— Herra, hän ilmoitti; — kolmella miehellä ei ole lainkaan jumalaa,

kolmella on erityinen perhejumala, kaksi on enemmän tai vähemmän