Hu■ 1968 A Turning Point of the

American War in Vietnam First Edition

Bowden
Visit to download the full and correct content document:
https://textbookfull.com/product/hue-1968-a-turning-point-of-the-american-war-in-vietn
am-first-edition-bowden/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Cowpens 1781 Turning point of the American Revolution

Richard Blackmon

https://textbookfull.com/product/cowpens-1781-turning-point-of-
the-american-revolution-richard-blackmon/

Captured an American prisoner of war in North Vietnam

First Edition Denton

https://textbookfull.com/product/captured-an-american-prisoner-
of-war-in-north-vietnam-first-edition-denton/

A Study of the Turning Point of China s Debt Xiaohuang

Zhu

https://textbookfull.com/product/a-study-of-the-turning-point-of-
china-s-debt-xiaohuang-zhu/

Our year of war two brothers Vietnam and a nation

divided First Edition Bolger

https://textbookfull.com/product/our-year-of-war-two-brothers-
vietnam-and-a-nation-divided-first-edition-bolger/
My Lai : Vietnam, 1968, and the descent into darkness
1st Edition Calley

https://textbookfull.com/product/my-lai-vietnam-1968-and-the-
descent-into-darkness-1st-edition-calley/

Emergency Chronicles: Indira Gandhi and Democracy's

Turning Point 1st Edition Gyan Prakash

https://textbookfull.com/product/emergency-chronicles-indira-
gandhi-and-democracys-turning-point-1st-edition-gyan-prakash/

The Turning Point in US-Japan Relations: Hanihara’s

Cherry Blossom Diplomacy in 1920-1930 1st Edition
Misuzu Hanihara Chow

https://textbookfull.com/product/the-turning-point-in-us-japan-
relations-haniharas-cherry-blossom-diplomacy-in-1920-1930-1st-
edition-misuzu-hanihara-chow/

The EEC’s Yugoslav Policy in Cold War Europe, 1968-1980

1st Edition Benedetto Zaccaria (Auth.)

https://textbookfull.com/product/the-eecs-yugoslav-policy-in-
cold-war-europe-1968-1980-1st-edition-benedetto-zaccaria-auth/

The Dragon in the Jungle: the Chinese Army in the

Vietnam War Xiaobing Li

https://textbookfull.com/product/the-dragon-in-the-jungle-the-
chinese-army-in-the-vietnam-war-xiaobing-li/
 Also by Mark Bowden
Doctor Dealer
Bringing the Heat
Black Hawk Down
Killing Pablo
Finders Keepers
Road Work
Guests of the Ayatollah
The Best Game Ever
Worm
The Finish
The Three Battles of Wanat
 A Turning Point of
the American War in Vietnam

Mark
Bowden

Atlantic Monthly Press

New York
 Copyright © 2017 by Mark Bowden
Jacket design by Michael Patrick Dudding
Jacket photograph © Rolls Press/Popperfoto/Getty
Maps © 2017 by Matthew Ericson
An excerpt from “Cheating the Reaper” is reprinted from
Praying at the Altar by W. D. Ehrhart, Adastra Press, 2017, by permission of the author.
“Ballad of the Green Berets,” words and music by Barry Sadler and Robin Moore,
copyright © Music Music Music Inc., 1963, 1964 & 1966. Permission given by Lavona Sadler.
Photo credits are as follows: Photo 1.1 (Che Thi Mung): Courtesy of Che Thi Mung. Photos 1.2 (Frank
Doezema), 2.1 (Jim Coolican): Courtesy of Jim Coolican and Fred Drew. Photo 1.3 (Nguyen Dac Xuan):
Courtesy of Nguyen Dac Xuan. 1.4 (President Johnson and General William Westmoreland): Bettmann/Getty
Images. 2.2 (Gordon Batcheller): Official Marine Corps Photo. 2.3 (Chuck Meadows): Courtesy of Chuck
Meadows. 2.4 (Alfredo “Freddie” Gonzalez): Official Marine Corps Photo A419730, courtesy of the Marine
Corps History Division. 3.1 (MACV press pass): Courtesy of Gene Roberts. 3.2 (Jim and Tuy-Cam Bullington):
Courtesy of Jim and Tuy-Cam Bullington. Photos 3.3 (Tran Cao Van Street), 5.4 (raising the American flag):
Rolls Press/Popperfoto/Getty Images. 3.4 (Mike Downs): Courtesy of Mike Downs. 4.1 (Ernie Cheatham):
Courtesy of John Salvati. 4.2 (Catherine Leroy): Photo by François Mazure, published in LIFE Magazine
(February 16, 1968). 4.3 (Ray Smith): Courtesy of Ray Smith. 4.4 (Bob Helvey): Courtesy of Charles Krohn
and Robert Helvey. 5.1 (Civilians in Hue): Photo by Kyoichi Sawada, UPI. 5.2 (Ron Christmas): Courtesy of
Ron Christmas. 5.3 (Andy Westin): Courtesy of Andy Westin. Photo 6.1 (Walter Cronkite): Everett Collection
Inc/Alamy Stock Photo. 6.2 (Bob Thompson): Courtesy of John Olson, source unknown. Photos 6.3 (Dong Ba
Tower), 7.2 (the Citadel): © John Olson. Photo 6.4 (Steve “Storyteller” Berntson): Courtesy of Steve Berntson.
Photo 7.1 (James Vaught): Photo Courtesy of James J. Wilson, Sgt. E 5, B Co., 5/7 Cav. 1967-68.
Every effort has been made to trace copyright holders and to obtain their permission for the use of copyright
material. The publisher apologizes for any errors or omissions and would be grateful if notified of any
corrections that should be incorporated in future reprints or editions of this book.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced in any form or by any electronic or mechanical
means, including information storage and retrieval systems, without permission in writing from the publisher,
except by a reviewer, who may quote brief passages in a review. Scanning, uploading, and electronic
distribution of this book or the facilitation of such without the permission of the publisher is prohibited. Please
purchase only authorized electronic editions, and do not participate in or encourage electronic piracy of
copyrighted materials. Your support of the author’s rights is appreciated. Any member of educational
institutions wishing to photocopy part or all of the work for classroom use, or anthology, should send inquiries
to Grove Atlantic, 154 West 14th Street, New York, NY 10011 or permissions@groveatlantic.com.
Published simultaneously in Canada
Printed in the United States of America

Text Design by Norman Tuttle

This book was set in Dante MT with ITC New Baskerville
by Alpha Design & Compostion of Pittsfield, NH
First Grove Atlantic hardcover edition: June 2017
Library of Congress Cataloguing-in-Publication data available for this title.
ISBN 978-0-8021-2700-6
eISBN 978-0-8021-8924-0
Atlantic Monthly Press
an imprint of Grove Atlantic
154 West 14th Street
New York, NY 10011
Distributed by Publishers Group West
groveatlantic.com
For Gene Roberts
Wisdom comes to us when it can no longer do any good.
—Gabriel García Márquez
 Contents

PART ONE: The Infiltration

PART TWO: The Fall of Hue
PART THREE: Futility and Denial
PART FOUR: Counterattack in
the Triangle and Disaster at La Chu
PART FIVE: Sweeping the Triangle
PART SIX: Taking Back the Citadel
Epilogue
Acknowledgments
Vietnamese Glossary
Source Notes
Index
Hours before daylight on January 31, 1968, the first day of Tet, the
Lunar New Year, nearly ten thousand North Vietnamese Army (NVA)
and Viet Cong (VC) troops descended from hidden camps in the
Central Highlands and overran the city of Hue, the historical capital
of Vietnam. It was an extraordinarily bold and shocking move, taking
the third-largest city in South Vietnam several years after America’s
military intervention was supposed to have shifted the war decisively
in Saigon’s favor. The National Liberation Front,1 as the coalition of
Communist forces called itself, had achieved complete surprise,
taking all of Hue save for two embattled compounds, one an Army of
the Republic of Vietnam (ARVN) base in the city’s north, and the
other a small post for American military advisers in its south. Both
had no more than a few hundred men, and were surrounded and in
danger of being overrun.
It would require twenty-four days of terrible fighting to take the
city back. The Battle of Hue would be the bloodiest of the Vietnam
War, and a turning point not just in that conflict, but in American
history. When it was over, debate concerning the war in the United
States was never again about winning, only about how to leave. And
never again would Americans fully trust their leaders.
 PART ONE
The Infiltration

1967–January 30, 1968

 Che Thi Mung (left) and Hoang Thi No,
village teenagers with the Huong River Squad
who fought American and ARVN forces.

Frank Doezema, the army radioman

who manned the guard tower at the MACV compound
when Front troops attacked.
 President Johnson and General William Westmoreland
in the Rose Garden during the general’s November 1967 spizzerinctum tour.

Nguyen Dac Xuan, the Buddhist poet who became

a propagandist and commissar for the Front.
 1

The Huong River Squad

IN THE AFTERNOON along Le Loi Street, uniformed children spill from

school yards like flocks of freed birds, swinging backpacks, running
or on bicycles, the boys in white shirts and shorts, the girls with their
long black hair and the white flaps of their ao dai flying.
The street is Hue’s center. It runs along the south bank of the
Huong River and is planted at intervals with plane trees that lean out
over the busy flow of scooters and cars. On the street’s north side,
along the riverbank, is a wide green promenade, and on the south
side is a row of imposing stone buildings behind high walls painted
in pastels of green, yellow, red, brown, and pink. Across the water
rise the mottled, forbidding stone walls of the Citadel, a monumental
fortress from another era. The river’s name, Huong, evokes the
pleasing scent of incense or the pink and white petals that float
downstream in autumn from orchards to the north. The Americans
called it the Perfume River.
In 1968, there were more bicycles than scooters and cars beneath
the trees on Le Loi Street. The image of a pretty girl on a bike in an
ao dai, the traditional tunic with flaps in front and back, and a
traditional conical hat—non la—was on the cover of the pocket guide
GIs were issued on their way to the war in Vietnam.2
One of those cycling girls in January of that year was Che Thi
Mung. She was eighteen and as pretty as the picture on the
handbook. Che was a village girl with little schooling. Riding her bike
in Hue, she was the picture of innocence: slender with a round face,
big eyes, and high cheekbones. She worked with her family in the
rice paddies and helped weave palm leaves from village trees into
non la, which she sold on the city streets. She would stack the hats
and strap them to the back of her bike.
But Che was neither as innocent nor as friendly as she looked. She
knew nothing of the global clash of ideas that brought American
soldiers to Vietnam, but the war was her life. Her position in it was
dead certain. With all the passion of youth, she hated the Saigon
regime, the Republic of Vietnam. This enmity was largely an
inheritance. Before she was born, her father had fought with the Viet
Minh against the French, and when she was a child he had been
imprisoned for years by the Saigon regime, which had followed the
French. In her mind they were the same, only now the shadow
behind the local oppressor was not France, but the United States.
Her father, a bricklayer, had been fighting his whole life. For Che, the
war had turned even more personal two years earlier, when the
ARVN killed her big sister, a leader in the VC underground. She knew
the regime’s soldiers as nguy (fake), a word that in Vietnamese
suggested a familiar Asian face masking an alien soul.3
After her sister was killed, the nguy had come looking for
collaborators in Van The, her village, a small community of farmers
and tradesmen in the Thuy Thanh district southeast of the city. It
was off the main road and surrounded in all directions by well-
tended rice fields, a flat and outwardly placid landscape. The
weather was damp through most of the year but especially during
the coastal region’s wet months from December through February,
which were filled with cool days shrouded in gray mist. Far to the
west were the stark green peaks of the Central Highlands; to the
east, just a few miles distant, were beaches and the South China
Sea. About three of four people in Van The shared Che’s feelings
about the Saigon regime, so it was friendly ground for the VC. Her
father was hidden by friends after Che’s sister was killed. They knew
that once the nguy figured out who she was, they would unearth his
record and come looking for him.
When they came, they found empty bunkers beneath Che’s house.
Such shelters were common. Villagers dug them to hide from bombs
or shells, and sometimes they were used to hide weapons or the VC.
Sometimes village boys were sheltered there to avoid impressment
by either side. So the ARVN could make what they wished of the
bunkers.
In Che’s case, they were suspicious enough, weighed with the
actions of her sister and the absence of her father, for her arrest.
She was taken to an ARVN post in the city with her mother and
paternal grandfather. Interrogators poured soapy water down her
nose and throat until she choked and her ears rang and head and
throat stung. They demanded she tell them where her father had
gone and the names of the VC fighters from her village.
She cried and pleaded. She was just a girl! She told them she knew
nothing. Why were they tormenting her? Did they think the VC
confided in sixteen-year-old girls? Didn’t they have daughters?
Sisters? For the rest of her life she would be proud of how
tenaciously she protected her secrets. She told the nguy nothing.
She had joined the Viet Cong herself four years earlier, its Young
Pioneer Organization.4 She was fiercely proud of her martyred sister,
heartbroken over her death, fearful for her father, and determined to
live up to their example. When she and her family were released,
martial law was imposed on Van The. Most deeply resented was a
curfew that confined the villagers to their homes after seven in the
evening. But the nguy did not live in the village. They could not be
there all the time, and they could not know which neighbors to trust.
It was easy for fighters like Che to avoid the patrols and to attend
nightly meetings and training sessions. As for the rest of the village,
the crackdown just generated anger—and recruits.
Che would sometimes see Americans with the ARVN troops. They
wore similar uniforms but the Americans were easy to spot even
from a distance because they looked so different. For one thing,
most were bigger. At night she and her family listened to stories on
the radio of American bombing in North Vietnam, imagining the
death, destruction, and misery, but she did not fear or hate the
Americans so much as she did the nguy, who seemed to her much
worse. They had sided with foreigners against their own people.
They spoke her language and were Vietnamese in all respects except
the most important.
 3

Spizzerinctum

ON FRIDAY MORNING, November 17, 1967, President Lyndon Baines

Johnson had taken breakfast in bed. A big man, he was imposing
even in his bathrobe. Three TVs were going across the room, each
tuned to one of the three networks. Phones rang. Aides brought
messages and documents to be signed. At his bedside sat General
William Westmoreland, also in his bathrobe, eating breakfast off a
tray, chatting between bites.
Westy, as he was known, was enjoying himself. His long march up
the ranks of the US Army had led him here, to the bedside of the
president of the United States. He wasn’t just LBJ’s most important
general; he had also become a vital ally, a confidant, or at least he
felt like one. Johnson was good at that. He had been summoned
from Saigon, where he led the American military effort, the MACV.
The general and his wife, Kitsy, and their twelve-year-old daughter,
Margaret, had been assigned upstairs quarters in the White House.
The fifty-three-year-old former Eagle Scout from South Carolina
didn’t drink, smoke, or swear; the most colorful expletive in his
vocabulary was “dad gum.”7 He was a West Pointer and had been an
artillery commander in World War II. After that his career had been
a steady upward climb. Once he’d won the war, which he fully
expected he would—and soon—there was even talk of his running
for president. These were heady days. He and Kitsy had dined the
night before with the president and Democratic congressional
leaders. Afterward, Johnson had even come upstairs for a late-night
chat, loosening his tie and propping his big feet on a coffee table.
Before the Westmorelands finally turned in, the two beds in their
room had been pushed together, and inadvertently the phone, which
Another random document with
no related content on Scribd:
 Ainoastaan joku paikkakunnan työmiehistä näytti olevan
mietteissään. Joku heistä oli esittänyt vain vangitsemistuomiota,
mutta enemmistö voitti. Yhden ääni ei saanut kannatusta joukossa.
Minkäänlaiset oireetkaan ihmisyydestä ja sosialismin inhimillisistä
vaatimuksista eivät saaneet tulla kuuluville.

— Ja nyt, ämmä, kahvi tulelle. Kannattaa sitä nyt pitää pienet

harjakaiset.

— Ei ole aikaa, nyt mennään. Valmiina kaikki miehet! Kiväärit

olalle!
Suksille joka mies!

Mukisten tyytyivät miehet johtajansa komentoon. Kahvi olisi pitänyt

olla ensiksi, vaikka mieliä kiihotti ryöstöt ja surmaamisen halu.

— Nyt ensiksi kirkonkylään. Siellä liitytään toisiin joukkoihin ja

vapautetaan toverit. Sen jälkeen, ennen aamua,
vallankumousoikeuksien tuomioita pannaan täytäntöön pienissä
parvissa.

— Jos ennen aamua ennätetään.

— No huomispäivänä keritään. Poroksi talot.

— Talot kansalle, niitä ei polteta, se on neuvoston päätös.

— Minkä neuvoston? Itsepä tässä ollaan neuvostona.

Joukko meni ulos ja hävisi kohta tähtikirkkaaseen yöhön.

Seutukunnan taloissakaan ei nukuttu. Vahdit oli asetettu joka

ovelle.
V.

Ennen punakaartin tuloa on Punamäen torpassa sattunut seuraava

kohtaus.

Vanha Kustaa on syönyt vahvan aterian ja polttelee ryntäillään

maaten piippuaan. Saara istuu mietteissään ikkunan luona. Kaisu on
kehrännyt, mutta nostanut rukkinsa syrjään ja järjestelee jotakin
karsinannurkassa.

— Tänä yönä ne sitten tulevat tänne harjoittelemaan, jurahtaa

Kustaa kuin itsekseen.

— Ketkä tulevat? kysäisee Kaisu.

— Punakaartipa. Täällähän niitten on aseetkin.

— Punakaarti? Aseet?

Tyttö seisoi keskellä lattiaa kysyvin ilmein.

— Mitä isä nyt haastaa? Eihän vain isäkin lähde niitten joukkoon?
Kai se jo riittää, kun Kustaakin…
 — Entäpä jos lähtisi, virkkoi Saara hymähtäen. — Työväenasianpa
hyväksi lähtisi.

— Mutta työväkihän ei kannata sotaa ja nyt ovat itse

aloittamassa…

— Porvarit ne lahtareineen aloittavat, jurahti ukko.

— Kai niitten täytyy ryövärijoukoilta omaansa suojata.

— Häpeäisit, mokomakin porvarien kätyri! kivahti äiti tyttärelleen.

—
Minä en ilkeä kuunnella sinua.

— Ei tarvitsekaan. En minäkään ilkeä olla enää kotona, kun

punaisten kanssa tänne aseita haalataan ja…

— Suus kiinni! ärjähti isä.

Tyttö vaikeni. Sitaisi huivin päähänsä, meni ulos ja lasketti

suksillaan mäkeä alas metsään. Hiihdettyään hämärässä metsässä
rauhoittui hän ja istui suksiensa päälle lepäämään.

Hyvä Jumala, että sellainen häpeä piti tulla. Punakaartin aseita

hänen kotonaan, ja vielä se tulee harjoittelemaan… hänen ennen
niin rauhallisessa kodissaan.

Rauha kodista oli tosin viime kesästä lähtien hävinnyt. Aina oli
puolueasioista puhuttu ja riidelty. Joku vuosi sitten ei vielä puhuttu
mitään niistä asioista. Oli hiljaista ja rauhallista. Yhdessä aherrettiin
ja mitään ei puuttunut. Sitten vähitellen tuli muutos. Isä oli ruvennut
lukemaan »Työmiestä», ensin naapuritorpassa ja sitten tilaamalla
sen itselleen. Vähitellen oli hän jättänyt työnteon, ja äitikin oli alkanut
uskoa, että olot olivat kovin nurinkuriset nykyisessä yhteiskunnassa.
Kustaa kulki kylissä eikä viitsinyt hänkään enää tehdä työtä. Joskus
viipyi jonkun kuukauden kaupungeissa ja sahalaitoksissa ja palasi
sieltä aina tyhjänä ja nälkäisenä.

Tuli sitten marraskuun lakko. Isä oli ollut lakkokomiteassa, ja sen

jälkeen saarnattiin aina vallankumouksesta ja lahtareista.

Koti ei suonut enää mitään iloa. Maailmallekaan ei olisi kehdannut

lähteä, mutta näytti käyvän niin, että omat vanhemmat tulisivat siihen
pakottamaan. Eihän jaksanut kuulla enää yhtämittaista porvareista
saarnaamista.

Ja nyt sitten vielä se häpeä, että Kustaa, hänen ainoa veljensä,

lähti punakaartiin. Ei huolinut hänen kielloistaan. Ei auttanut, vaikka
hän itki ja rukoili. Kaikki oli turhaa. Ja nyt yhtä suuri häpeä! Hänen
kotinsa punakaartilaisten pesäpaikkana! Ei, hän ei todellakaan
jaksanut enää kestää. Hänen täytyi mennä niin kauaksi, että häpeä
ei kuuluisi.

Jospa Lauri olisi kotona. Hänen kanssaan voisi edes puhua. Nyt ei
ollut hänellä ketään, jonka puoleen olisi tässä ahdingossa voinut
kääntyä. Kukapa hänestä välittäisikään, kapinoitsijain tyttärestä.
Punaiseksi kai häntäkin luulivat.

Sitä ajatellessa, että hänetkin luettaisiin punaisiin, kouristi häntä

uusi häpeän ja tuskan tunne. Miten turvattomaksi hän tunsikaan
itsensä. Lauri ainakin tietää, että hän on pysynyt erossa heidän
villityksestään. Kunpa hänkin pääsisi sinne, missä Lauri on.

Kaisu istui vielä pimeän tullen ja koetti pienessä päässään

ratkaista maailman arvoitusta. Oli niin paljon sellaista, jota hän ei
käsittänyt. Sen hän vain käsitti ja uskoi varmasti, että punaiset
lähtivät omaksi häviökseen taisteluun.

Tähdet tuikkivat tummassa korkeudessa. Vilu puistatti ruumista, ja

hänen täytyi nousta suksilleen. Mihin hän menisi? Kotiinkaan ei
voinut mennä. Punakaartilaiset olivat siellä varmasti parhaillaan
mellastamassa.

— Mutta miksi punakaartilaisten annettiin mellastaa ja niin

nopeasti valmistautua taisteluun rauhallisia kansalaisia vastaan?

Salamana välähti tämä ajatus hänen mielessään.

Mutta ehkäpä suojeluskunnat tahtoisivatkin estää punakaartin

toimintaa, jos vain tietäisivät. Ehkä eivät tietäneet, että heilläkin nyt
parhaillaan…

Kaisu lähti nopeasti hiihtämään kotiinsa. Hänen täytyi saada

varmuus, oliko tosiaankin punakaarti heillä harjoituksiaan pitämässä
ja mitä he suunnittelivat. Ehkäpä hän voisi jotakin tehdä rauhallisen
elämän turvaamiseksi.

Päästyään kotikartanolleen hiipi hän latojen ja navetan taitse tuvan

nurkkaukselle. Seinää vasten oli aidaksista laitettu suojus, jossa
säilytettiin kaikenlaista tavaraa. Kaisu hiipi suojukseen ja jäi
kuuntelemaan. Seinässä oli pieni kairan reikä, josta täytteen pois
työntämällä kuuli ja näki hyvin.

Tuvassa perustettiin parhaillaan vallankumousoikeutta. Kaisu jäi

kuuntelemaan. Sydän löi niin, että hän luuli sen kuuluvan tupaan
asti. Jos olisivat hänen tienneet täällä olevan kuuntelemassa, olisivat
varmaankin urkkijana tappaneet.
 Noilla pistinniekoilla, jotka olivat hänen kotinsa seinää vasten
pystyssä.

Auttaisi nyt hyvä Jumala pääsemään täältä hiljaa pois. Hän

rientäisi viemään sanaa kirkonkylään uhkaavasta vaarasta. Ne ehkä
vangitsisivat isän ja äidinkin. Tekisikö hän väärin, jos ilmoittaisi?
Ehkäpä eivät isää ja äitiä vangitsisikaan? Ja sopiko sitä katsoa? Ei,
kyllä se olisi sentään kauheata.

Mitä, mitä hän kuulikaan? Kuolemantuomioita! Aikoivatko punaiset

lähteä kotikylälle murhaamaan? Mäenpään isäntä… ja nyt vasara
paukahti, se oli kai päätös… Voi herra Jumala!

Kaisu hoippui tuvan takana niinkuin ankaran iskun saaneena.

Vaivoin hän sai tukahtumaan ulospyrkivän huudon huulillaan.
Kirkonkylään! Oliko jo myöhäistä?

Tyttö ponnisti kaikki voimansa. Lumi suihki suksen tieltä.

Nopeammin! Suojaava takki täytyi heittää tielle. Kuinka pian hän
ehtisi? Ehkä tunnissa. Olisiko silloin jo myöhäistä? Ne vangitsevat
ehkä isän ja äidin, mutta sitä ei saanut katsoa. Ei, nyt ei voinut
ajatella, täytyi vain ponnistaa.

Tyttö riensi eteenpäin kuin tuuliaispää. Liina putosi tielle. Se sai

jäädä. Hiukset aukesivat sykeröstä. Joutivat hulmuta vapaina.
Eteenpäin!

Kirkonkylä tuli näkyviin, mutta hän alkoikin jo uupua. Polvet

horjahdellen hän hiihti suojeluskunnan päämajalle.

Eteisessä kysyi vahtisotilas, mitä on asiaa.

— Tärkeätä… johtajalle, läähätti tyttö.

 Mies katseli tyttöä epäillen, mutta lähti viemään häntä esikuntaan.

Tyttö selitti muutamilla sanoilla asian. Terävät katseet kiinnittyivät

häneen.

— Missä harjoittelevat? Onko niillä aseita?

— Punamäen torpassa, minun kotonani. Heillä näkyi olevan aseita

ja vallankumousoikeus…

Tyttö nieli kyyneleitään. Miksi ne katselivat häntä niin vihaisesti.

Luulivatko, että hänkin…

— Mikä oikeus, selittäkää nopeasti ja joka sana totta!

— Minä kuulin, kuinka he perustivat oikeuden ja lukivat

kuolemantuomioita…

Tyttö purskahti itkuun. Hän ei voinut mitään, että jännitys laukesi.

— Ketä tuomittiin kuolemaan, kuulitteko?

— Mäenpään isäntä… mutta he jäivät jatkamaan. Minä tulin sanaa

tuomaan. Minä kuulin, että ne uhkasivat tänä yönä lähteä…

— Tulitteko yhtä mittaa tänne vai kävittekö välillä jossakin?

— En. Minä tulin yhtä mittaa.

Mäenpään isäntä oli tullut paikalle.

— Mutta miten on selitettävissä, että punakaarti teidän kotonanne

harjoitteli ja tuomioitaan luki. Ettekö tekin kuulu punaisiin?
 — En, kuului tytön jyrkkä vastaus.

Muutamat katselivat epäillen tyttöä. Joku lähti antamaan

määräystä lentävälle osastolle, jonka piti lähteä Punamäen torppaan.

— Tule nyt lepäämään, virkkoi Mäenpään isäntä ystävällisesti

Kaisulle.
— Sinä varmaankin hiihdit kovasti.

— Tyttöä ei saa vielä laskea menemään, kuului joku sanovan

kylmästi. Ja ovessa mennessään kuuli Kaisu siihen vielä lisättävän:

— Saattaa olla samassa liitossa. Pitäisi sanoa miehille, että

menisivät varoen mökkiin.

Se oli kuin ruoskan isku vasten kasvoja. Epäiltiinkö häntä täällä

punaiseksi ja valehtelijaksi!

Mäenpään isäntä oli ystävällinen. Toimitti ruokaa ja juomaa ja

kehoitteli lepäämään. Sanoi hänen tehneen palveluksen isänmaalle
ja kotiseudulleen tuodessaan tärkeän sanoman.

Tuntui hyvälle, että edes joku oli ystävällinen. Ruoka ei

kumminkaan maistunut. Kuvitellen kohtaloaan jäi hän erään
sivuhuoneen sohvalle lepäämään. Oli keskiyö, mutta kukaan ei
näyttänyt joutavan nukkumista ajattelemaan. Kaikilla näytti olevan
kiire. Miehiä tuli ja toisia meni, kiväärit olalla. Lauria vain ei näkynyt.
Olikohan mennyt toisten kanssa Punamäkeen. Tuotaisiinkohan isä ja
äiti vangittuina tänne? Isä taas varmasti kiroaisi tietäessään, että hän
on ollut ilmiantajana! Kotiin ei voinut enää mennä. Teki mieli lähteä
kysymään, eikö hänellekin olisi täällä jotakin tehtävää. Hävetti
mennä tällaisissa vaatteissa. Pitäisi puhua Mäenpään isännälle.
 Kaisu nukahti ja heräsi vasta kun tultiin hakemaan häntä
esikuntaan. Joukkue suojeluskuntalaisia oli käynyt Punamäen
torpalla, mutta eivät tavanneet ketään. Tuomas ja Saara olivat olleet
maata menossa ja ihmetelleet, että sellaisia on puhuttu, että muka
heillä punakaarti… eivät he tienneet mitään.

Mutta joukkueen johtaja oli huomannut tuvan edustalla paljon

suksenjälkiä, ja joku miehistä oli löytänyt samasta paikasta kiväärin
patruunan. Ukko ja akka pantiin uudestaan ahtaalle, mutta eivät
puhuneet mitään. Selvästi näki kumminkin, että he hätääntyivät ja
sotkeutuivat puheissaan. Toistaiseksi jätettiin heidät vapaiksi, mutta
kiellettiin poistumasta kotoa.

Kaisu vietiin esikunnan eteen. Outoja miehiä istui pöydän ääressä,

eikä
Mäenpään isäntää näkynyt.

Kaisua kuulusteltiin uudelleen, ja joku mies taaskin kehoitti

puhumaan totta. Epäilivätkö ne todellakin häntä? Miksi hän tuli
ollenkaan sanaa tuomaan! Mutta eihän hän voinut olla
tulemattakaan.

Miehet siinä pöydän ääressä näyttivät vihaisilta ja kiihtyneiltä.

Heidän viereensä oli ilmaantunut mies kivääri kädessä seisomaan.
Yöllä sitä ei siinä näkynyt. Oliko se siinä häntä varten?

Tyttö tunsi yhä enemmän hämmästyvänsä miesten vihaisista

katseista ja häneen kohdistuneista sanoista.

— Tyttö voi olla punikkien urkkija. On keksitty ovela juoni

punakaartista ja mökistä.
 — Mutta suksien jäljet ja kiväärin patruuna? Miten ne voidaan
selittää? kuului joku sanovan.

— Onhan nekin saattaneet kuulua sotajuoneen.

Kysyttiin tytöltä, kuuluiko hänen isänsäkin punakaartiin.

— Ei, mutta…

Veri kohosi tytön poskipäille.

— Mutta mitä?

— Veljeni kuuluu ja hän… Kaikista minun estelyistäni huolimatta

lähti…

— Mihin.

— Jonnekin kauemmas… rintamalle, tai jotakin sellaista.

Miehet pöydän ääressä heilahtivat kärsimättömästi. Silmäykset,

joita tyttöön luotiin, näyttivät käyvän tuimemmiksi.

— Tiesitte veljenne lähdön ettekä siitä ennemmin mitään puhunut.

— Olette nähtävästi samassa liitossa. Punikit lähettivät teidät joko

urkkimaan tänne tai saamaan suojeluskuntalaisia johonkin viritettyyn
ansaan.

— Tämä on merkillinen juttu. Olisi parasta, että puhuisitte totta!

— Tiedättekö, että sotaoikeus määrää kaikki urkkijat ja

valheellisten tietojen tuojat ammuttavaksi.
 — Mutta Jumala tietää, että minä en valehtele, virkkoi tyttö ja
purskahti rajuun itkuun.

Mäenpään isäntä oli viimeisen keskustelun aikana tullut sisään.

Hänen sisässään näytti kuohahtavan.

— Mitenkä te kohtelette turvatonta tyttöä! Ettekö häpeä! Kuka

teistä voi väittää varmasti tytön valehtelevan? Hän on ponnistanut
viimeiset voimansa tuodakseen tänne tärkeitä tietoja, ja te uhkaatte
häntä sotaoikeudella, vieläpä ennenkuin olette saaneet lisäselvitystä
asiaan.

Kuului murinaa pöydän äärestä ja selityksiä, että täytyy toimia

määräysten mukaan ja että tyttö kuuluu punaisten perheeseen.

— Jääköön kuulustelu tällä kertaa. Tyttö on kumminkin kaiken

varalta vangittava. Hän voi olla urkkija. Viekää tyttö toisten vankien
joukkoon.

Tytön voimaton itku lakkasi. Kasvot olivat valkeat kuin palttina.

Horjuen hän lähti kivääriä kantavan miehen mukaan.

— Hän ei ole urkkija ja minä kiellän jyrkästi häntä vangitsemasta,

jyrähti Mäenpään isäntä.

Tyttö loi ovella mennessään kiitollisen katseen isäntään.

— Ettekö yhtään häpeä, hyvät herrat, jyrähti Juho edelleen. —

Hän ei täältä tietysti tahdokaan poistua ennenkuin asia on selvä,
mutta vankina minä kiellän häntä kohtelemasta.

— Täällä ei kysytä yhdeltä mieheltä mitä tehdään. Tyttö pääsee

vapaaksi, kun asia on selvä.
 — Mutta jos punakaarti, joka on minunkin uskoni mukaan varmasti
ollut viime yönä Punamäen torpassa, on päässyt livahtamaan läpi
käsien rintamalle ja jos te ette tästä pääse selville, niin te pidätte
tytön edelleen vangittuna?

— Tietysti.

— Ja minä sanon, että se on teille häpeä ja häpeä koko

vapaustaistelulle, että syyttömiä vangitaan ja vielä niitä, jotka
koettavat auttaa yhteistä asiaa.

— Sille me emme mahda mitään.

— Siinä tapauksessa minä eroan heti esikunnasta.

Mäenpään isäntä nousi lähteäkseen. Hänen äänensä jyrisi

ukkosena.

— Ja varokaa tytölle tekemästä mitään, muuten saatte seuraukset

vastata.

Esikunnan herrat hymyilivät kylmästi. Juho painoi hatun päähänsä

ja meni ulos. Ennen kotiin lähtöään kävi vielä Kaisun luona ja toimitti
hänelle hyvän vuoteen ja ruokaa. Haki hänelle vielä muutamia kirjoja
ja kehoitti olemaan levollinen. Asia pian kyllä selviäisi. Hän kyllä tuli
pitämään siitä huolta.

Ajellessaan kotiin kirkkaana helmikuun aamuna tunsi Juho olonsa

taas entistä raskaammaksi. Tultaisiinko muuallakin syyttömiä
vangitsemaan niinkuin täälläkin? Ja kuinka pitkälle tämä tällainen
tulisi menemään. Toimittiinko siis tälläkin puolella oikeudesta
perustamatta?
 Mutta taisi ollakin niin, että viha ja vaino kuohui ensin alkuun
päästyään joka paikassa päällimmäisenä.
VI.

Mäenpäässä oli hiljaista. Talon töitä toimitteli Kesti-Tuomas ja renki

Kalle, jotka olivat jääneet, toisten lähtiessä lakkopäiville tai
punakaartiin. Isäntä oli kyllä palannut pian kirkonkylästä, mutta
työkunto tuntui hänestäkin sammuneen. Koetti askarrella yhtä ja
toista, mutta kaikki näytti jäävän keskeneräiseksi.

Oli tullut liian paljon ajateltavaa yhdellä kertaa. Vapaustaistelun

kulustakaan ei tietänyt sanottavampaa, miten se menestyi.
Pohjanmaa oli tosin puhdas, mutta varsinainen rintama oli
muodostunut Keski-Suomeen, ja kaikesta päättäen näytti taistelu
kehittyvän pitkäaikaiseksi ja sitkeäksi. Miten tulisi käymään, jos
heikosti varustettu ja muutenkin vähäinen armeija häviäisi. Punaisten
kosto olisi varmaankin hirveä.

Rintaman tälläkin puolella tapahtui yhtä ja toista, jota ei olisi

saanut tapahtua. Torpan Kaisu istui edelleen vangittuna, vaikka tytön
ilmoitus oli huomattu oikeaksi. Samainen punakaarti oli jonkun
päivän kuluttua vangittu ja vallankumousoikeuden pöytäkirja löydetty.
Tästä huolimatta epäiltiin tyttöä punaiseksi eikä laskettu vapaaksi.
Tämän lisäksi oli vielä paikkakunnalta vangittu punaisina pari muuta
miestä, jotka Juho oli esikunnassa taannut rehellisiksi työmiehiksi ja
vapaiksi osallisuudesta punaisten puuhiin. Vapauttaakseen nämä
syyttömästi vangitut oli Juhon täytynyt kääntyä lähikaupungin
esikunnan puoleen, joka oli asiassa luvannut tehdä voitavansa.
Tuntui raskaalta ajatella että valkoistenkin puolella tehtiin vääryyttä
ihmisille. Punaisia ei saattanut ihmetelläkään kaikista
konnuuksistaan. Olivathan he saaneet kansalaiskasvatuksensa
»Työmiehestä». Ja olipa miten oli. Ei olisi tarvinnut esikunnan tässä
asiassa esiintyä niin virkavaltaisesti.

Juho oli kopistellut rekiä pihamaalla. Pistäysi siitä vielä talliin.

Siinä seisoivat hevoset joutilaina. Mullanajo jäi kesken. Mikäpä

tiesi miten pitkälle tässä talon työt keskeytyisivätkään. Saattaisi
mennä vielä touonteon aikakin. Jäisivät viljat kylvämättä, maat
kyntämättä. Kurjuus seuraisi kurjuutta.

Mutta mitäpä nyt tästä. Olihan ennenkin pellot jääneet

siementämättä.
Siitäpähän olivat taas aikoja myöten nousseet. Kun nyt vain miehet
siellä kestäisivät. Lieneekö enää isäin henkeä pojissa kestämään?
Nousemaan sortoa vastaan oli ollut. Kun nyt loppuun asti kestäisivät.

Tämäpä nyt oli merkillistä!

Juho oli suitsinut hevosen tallissa ja taluttanut sen murareen

eteen.

Eihän tässä mitä muralla. Ja Juho vei hevosen takaisin talliin.

Emäntä käveli pihamaalla. Hänelläkin oli surunsa. Kasvot veti

kurttuun ainainen huoli pojista ja taloudenhoidosta. Piiatkin olivat
laiskistuneet ja käyneet kovin ilkeiksi kapinan aikana. Työt tehtiin
miten sattui, ja iltaisin oltiin kylillä menossa. Sieltä palattua puhuttiin
kaikenlaista. Siellä ja siellä olivat punaiset voittaneet ja lahtarit
vangittu. Tännepäin kuului olevan punainen armeija tulossa. Sitä
kuunnellessa tahtoi väkistenkin loppua kärsivällisyys. Kaikesta
puhuttiin vielä niin vahingoniloisella äänellä.

Emäntä meni navettaan. Eivätkös olleet taas juttuamassa keskellä

kiireintä lypsyaikaa. Rehuakin oli kannettu parsiin, niin että lehmät
sotkivat sitä allensa. Kuului taaskin, että punaisten tuloa toivottiin.

— Älkää hyvät lapset… aloitti emäntä hiljaiseen, lempeään

tapaansa.

Piiat vain murisivat vastaan ja uhkailivat. Täytyi mennä pois,

kävipä navettatöiden miten tahansa. Kauankohan tätäkin menoa
kestäisi?

Isäntä oli mennyt tupaan ja alkanut askaroida vanhan reen

kimpussa. Ilta jo hämärsi. Piisissä hehkui valkea. Emäntä navetasta
tultuaan oli nostanut kahvipannun pöydälle ja pyyteli Juhoa kahville.

— Kuinka kauan sinä luulet tämän kestävän? kysyi emäntä hiljaa,

kääntäen kärsivän näköiset kasvonsa isäntään.

— Mikäpä sen tiesi. Saattaa kestää kauankin. Onhan niillä ryssiä

apuna.

— Saattavat ehkä voittaakin.

— Sitä minä en vielä usko. Pianpa se oli Pohjanmaakin puhdasta.

Kunpa saisivat vain aseita.
 — Entäpä jos eivät saa. Jos Saksa ei annakaan. Ollaan tässä
vielä punaisten jaloissa. Hengen ne silloin ottavat.

— Elähän nyt vielä hätäile. Saattaahan kaikki hyväksi kääntyä.

— Saattaapa, saattaa.

Vaiettiin hetkiseksi. Oli tullut jo melkein pimeä. Takkatuli vain

valaisi tupaa.

— Vaikka voisihan se käydä niinkin, että punaiset voittaisivat,

virkkoi emäntä tuleen katsellen. — Silloin meidänkin aherruksemme
olisi mennyt hukkaan.

— Tuskinpa me silloin mitään tarvitseisimmekaan, hymähti Juho.

— Kyllä se olisi silloin punaista alusta loppuun.

Juho huokasi raskaasti.

Äänettömyys yllätti taas heidät.

— Kun ne saisivat sinne miehiä edes riittävästi, virkkoi emäntä

jälleen mietteissään.

Kuuluu kaupunkiin yhä vieläkin tulevan satoja joka päivä. Mukana

on työmiehiäkin runsaasti. Kuului muuankin isäntä tulleen kaikkine
mökkiläisineen.

— Onhan tämä ikävää tämmöinen, mutta on tämä niin

ihmeellistäkin.
Niinkuin tuuliaispäät lähtivät.

— Niin… Kuului olleen muutamilla aseina puunuijat niinkuin ennen

pohjalaisilla.
 Liekit raukesivat takassa. Tuvassa tuli pimeä. Juho nousi, sytytti
lampun ja virkkoi emännälle:

— Pitänee lähteä niille viemään ruokaa. Jätä vain pari leipää

kotiin. Muut kaikki säkkiin ja voita ja lihaa. Minä nostan jauhosäkin
tuolta aitasta rekeen. Pitäisi laittaa niin, etteivät tytöt näkisi…

— Et kai sinä nyt lähde yön selkään… Saattaisi olla vaikka minkä
tekevää…

— Pahemmassa vaarassapa siellä toiset ovat. Ja pian minä sieltä

takaisin tulen. Parempi kuljettaakin näin öiseen aikaan.

Kesti-Tuomas laitteli reen ja valjasti hevosen. Juhon lähtiessä

pakisi:

— Olisin tässä minäkin nuorempi mies niin lähtisin.

— Niinkö punaisten puolelle? virkkoi isäntä leikillään.

Tuomas kirosi karkeasti. Eikö hän muka osaisi valkoisten puolella

tapella. Ainapa hän on ollut sotajalalla niitten sosialistien kanssa.
VII.

Taistelu oli vaiennut ja ilta läheni. Kauempaa vain kuului joitakin

yksinäisiä kiväärinlaukauksia. Sitten tuli suuri, salaperäinen
hiljaisuus.

Tuomas ja Lauri olivat sattuneet samaan joukkueeseen ja

majoittuivat nyt muitten mukana taloon, jossa olivat edellisenä yönä
punaiset mellastaneet. Vielä äsken junavaunussa, tullessaan
rintamalle, olivat miehet piloja puhuneet ja naureksineet. Nyt tuntui
niinkuin näkymätön, outo käsi olisi koskettanut olkapäähän ja joku
ääni kysynyt: »Mitenkäs se on sinun laitasi, pysytkös rohkeana vai
pelkäätkö? Aamulla voidaan sinut jo korjata pois kylmenneenä.»

Tuomas ja Lauri vakuuttivat tuntemattomalle, etteivät pelkää.

Rauhallisina riisuivat varustuksensa ja ryhtyivät illallistaan
valmistamaan.

Johtui siinä kotoinen illallinen mieleen.

Äänetönnä saattavat nyt Mäenpäässä istua illallisella. Äidin silmät

ovat punaiset hänen tullessaan ruokapöytään, jossa palvelijoilla on
ollut tavanmukaiset juttelunsa. Isä vaikenee ja katsahtaa säälien
äitiä.
 Pala tuntui vaikeasti painuvan alas. Mitä helkkaria!
Lapsettamaanko tässä…

— Aseisiini Pian aseisiin, mars, mars!

Komennus kuului ovelta, jossa muutamat miehistä olivat jo

menossa.

Tuntui oudon juhlalliselta lähteä ensimmäiseen taisteluun. Ulos

tultua aikoi kuulua tykistön ukkosta muistuttava ääni.

Tuomas ja Lauri joutuivat kärkeen. Asemapaikkana oli pieni

mäentöyräs, johon hankia myöten oli kahlattava. Oikealla sivustalla
oli pieni järvi, jonka takaa alkoi kuulua kivääritulen rätinää.

Jo vinkuivat ensimmäiset kuulat korvissa. Rantametsään putosi

kranaatti ja räjähti, valaisten hetkiseksi kahlaavan joukkueen. Toinen
putosi jäälle, joka ulvahti ja repeili. Kolmas… neljäs… kiväärituli
kiihtyi ja siirtyi lahdenpohjukkaan. Joukkueet olivat asettuneet
asemiinsa..

Tuomas odotteli tulen avaamista. Miks'ei jo komennettu

ampumaan? Oksat rapisivat metsässä heidän yläpuolellaan.

Tuomas seurasi jännityksellä tapahtumain kulkua. Äsken lumessa

kahlatessa oli sydän lakannut lyömästä, mutta nyt se löi kahta
hurjemmin. Käsi puristi pyssyn piippua, niin että sormille teki kipeää.

Hänen vieressään seisoi komentava upseeri ja rauhallisesti sytytti

piippunsa. Asettui sitten tähystelemään, ja piippu kyti kourassa.
Konekivääri oli tuotu jonkun matkan päähän hänestä, kiireesti laitettu
kuntoon, ja miehet kyyröttivät sen ääressä odotellen punikkien tuloa
ja merkkilaukausta.