The Mermaid's Dolphin Coral Ripley

[Ripley
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-mermaids-dolphin-coral-ripley-ripley/
The Sea Keepers series
The Mermaid’s Dolphin
The Sea Unicorn
Coral Reef Rescue
Sea Turtle School
Penguin Island
 Thank you for downloading this
Sourcebooks eBook!

You are just one click away from…

• Being the first to hear about author
happenings
• VIP deals and steals
• Exclusive giveaways
• Free bonus content
• Early access to interactive activities
• Sneak peeks at our newest titles

Happy reading!

CLICK HERE TO SIGN UP

Books. Change. Lives.

Copyright © 2021 by Orchard Books
Cover and internal design © 2021 by Orchard Books
First U.S. edition published in 2021 by Sourcebooks Young Readers.
Sourcebooks and the colophon are registered trademarks of
Sourcebooks.
All rights reserved. No part of this book may be reproduced in any
form or by any electronic or mechanical means including information
storage and retrieval systems—except in the case of brief quotations
embodied in critical articles or reviews—without permission in writing
from its publisher, Sourcebooks.
The characters and events portrayed in this book are fictitious or are
used fictitiously. Any similarity to real persons, living or dead, is
purely coincidental and not intended by the author.
Published by Sourcebooks Young Readers, an imprint of Sourcebooks
Kids
P.O. Box 4410, Naperville, Illinois 60567-4410
(630) 961-3900
sourcebookskids.com
Originally published in 2020 in Great Britain by Orchard Books, an
imprint of Hachette Children’s Group, part of the Watts Publishing
Group Limited.
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Names: Ripley, Coral, author.
Title: The mermaid’s dolphin / Coral Ripley.
Description: Naperville, Illinois : Sourcebooks Young Readers, [2021]
| Series: Sea keepers ; 1 | Originally published in 2020 in Great
Britain by Orchard Books, an imprint of Hachette Children’s Group,
part of the Watts Publishing Group Limited. | Audience: Ages 7. |
Audience: Grades 2-3. | Summary: Chosen by water magic to
become Sea Keepers, new friends Emily, Grace, and Layla are
charged with finding magical Golden Pearls before the Siren Effluvia
can, and protecting all sea creatures--including merfolk. Includes tips
for being a real-life sea keeper.
Identifiers: LCCN 2020044954 (print) | LCCN 2020044955 (ebook)
Subjects: CYAC: Mermaids--Fiction. | Friendship--Fiction. | Water
pollution--Fiction. | Marine animals--Fiction. | Animal welfare--
Fiction. | Moving, Household--Fiction.
Classification: LCC PZ7.1.R5753 Mer 2021 (print) | LCC PZ7.1.R5753
(ebook) | DDC [Fic]--dc23
LC record available at https://lccn.loc.gov/2020044954
LC ebook record available at https://lccn.loc.gov/2020044955
 Contents

Front Cover

Title Page

Copyright

Chapter One

Chapter Two

Chapter Three

Chapter Four

Chapter Five

Chapter Six

Chapter Seven

Chapter Eight

Chapter Nine

Chapter Ten

Chapter Eleven
How to Be a Real-Life Sea Keeper

Excerpt from The Sea Unicorn

Chapter One

About the Author

Back Cover
 Special thanks to Sarah Hawkins.
For my brilliant daughter, Ella Leonard.
 Chapter One

The mermaid on the sign had a glittering golden tail, long red hair,
and a friendly smile. She looked so happy that Emily couldn’t help
smiling back as she looked up at her.
“The Mermaid Café,” Mom read aloud as she came to stand next to
Emily, her arms full of boxes. “I can’t believe it’s really happening!”
Emily grinned. Her mom had wanted to have her own café for as
long as Emily could remember. And when Dad had lost his job a few
months ago, the family had decided to move to the seaside and
make her dream come true.
“It’s beautiful,” Emily said to Mom. And it was. All the shops on the
old cobblestone road were painted pretty pastel colors—minty green,
lemon yellow, and sugary pink—but Emily thought the café was the
prettiest of all, a pale blue that matched the bit of sea she could see
twinkling down at the bottom of the hill. It was so different from the
big city they’d lived in before.
“Coming through!” Dad yelled as he staggered over with more
boxes. He stopped to plant kisses on both Emily’s and Mom’s cheeks
and then went indoors, whistling. Emily hadn’t seen him so cheerful
in a long time. She was pleased her parents were happy—but she
couldn’t help feeling sad at the same time. She’d left her school, her
friends, and everything she knew, back at home. Sandcombe was so
pretty, but she didn’t know anyone here. How would it ever feel like
home?
The mermaid on the café sign looked down at her kindly. It’ll all be
fine, she seemed to say. Emily took a deep breath and followed her
parents inside.
“Our things go in the apartment upstairs, Em, and the cooking
stuff goes in the kitchen,” Mom directed. “I need to start baking and
get this café up and running! Just be careful not to let the cat—”
An orange blur streaked down the stairs and ran out the front door.
“Out,” Mom finished.
“Sorry!” Dad clattered down the stairs, ducking so he didn’t hit his
head on the old beam.
“Dad!” Emily exclaimed. “Nemo is supposed to stay inside for two
weeks so that he can get used to his new home.” She couldn’t bear
it if Nemo got lost.
Emily was too little to remember much about when her parents
had adopted her as a toddler, but she had always loved animals, so
they had promised her a pet when they officially became a family.
Nemo was old and grumpy now, but he was still her furry best
friend—what if something happened to him?
“I’m sure he’ll be fine. I know you still see him as a cute kitten, but
he can look after himself. He’s probably terrorizing some seagulls
already,” Dad said.
“Want me to help you look for him?” Mom offered.
“It’s okay, I’ll go,” Emily said. “You continue setting up the café.”
“Thanks, darling,” Mom said gratefully.
“I’ll get his bed ready for when he comes home. And yours as well,
I suppose,” Dad joked.
The bell dinged as Emily went through the front door and Mom
squealed with delight. Emily chuckled, then started to make her way
down the cobbled street, toward the seafront.
“Nemo!” she called. She knew Dad was right—Nemo was a big,
tough, ginger tomcat—but she still worried about him getting lost.
What if he was confused, or scared?
The narrow street opened up to a big harbor filled with boats, and
a little sandy beach, curved like a crescent moon. As Emily walked
along the harbor wall, she peered behind a stack of lobster traps,
keeping her eyes out for a flash of orange fur. A girl about her age
wearing blue overalls ran up the steps from the beach. Her long dark
hair had a red bow in it, and she was carrying flip flops. She stopped
in front of Emily, her bare feet covered in sand.
“Have you lost something?” she asked.
“My cat!” Emily told her. “He’s supposed to stay indoors for two
weeks because we just moved here.”
“Oh no!” said the girl sympathetically. “I’ve always wanted a cat,
but my mom’s allergic. Don’t worry, I’ll help you look! I’m sure we’ll
find him.”
“Thank you!” Emily said.
“Where’s your new house?” the girl asked as they continued along
the harbor wall.
“My parents bought a café, the blue one, up there.” Emily pointed.
“Oh wow, that’s amazing!” the girl exclaimed. “I’m Layla. I live up
the hill.”
“I’m Emily. Thank you so much for helping.”
“It’s okay, I was only collecting sea glass,” Layla said as they
walked along, searching for Nemo. She pulled some smooth, cloudy
pieces of sea glass out of the pocket of her overalls and showed
them to Emily.
“You can find different-colored ones, but red is my favorite.”
 “Is that really glass?” Emily asked, admiring the subtle colors of
the frosted glass gems in Layla’s hand.
“Glass that’s gone into the sea and gotten polished,” Layla
explained, “and then it washes back up on the beach. It’s like buried
treasure!”
Emily smiled.
“Mermaid treasure!” she added.
She usually felt nervous talking to new people, but Layla was so
chatty and friendly she didn’t feel awkward at all.
“Oooh, yes, mermaid treasure!” Layla agreed.
Just then, Emily spotted something moving in the water. Her heart
jumped. Surely it couldn’t be…
Don’t be silly! she told herself. There’s no such thing as mermaids!
But then there was a splash. “Um, what’s that?” she asked Layla.
Layla strained to look out to sea and then gasped. “I think it’s a
dolphin.”
“Oh, wow!” Emily cried. She had always wanted to see a real-life
dolphin. She’d never thought she’d live so close to them!
“It’s swimming really weirdly, though,” Layla added. “Come on!”
she said, beckoning Emily to follow.
They ran past a fishing boat that was unloading its catch and
stopped at the very end of the harbor wall.
“There’s definitely something wrong with it,” Layla said, looking
worried.
“We have to do something,” Emily said.
But how could they help the dolphin?
 Chapter Two

As Emily tried to think what to do, Layla suddenly started jumping

up and down and waving her arms. For a second Emily didn’t know
what she was doing, but then she noticed a girl with blond hair on a
small boat out on the water.
“Grace! Grace!” Layla yelled.
Emily watched as the girl named Grace steered the dinghy into the
harbor.
“Are you okay?” she called up to them.
“Look over there,” Layla said, pointing. “There’s something wrong
with that dolphin. We have to help it!”
“Get in,” Grace cried, steering her little boat alongside some steps
so the other two could jump in.
Emily hesitated. She wanted to help, but she was supposed to be
looking for Nemo. Just then, she spotted something orange next to a
fishing boat moored in the harbor. It was Nemo! As Emily watched,
one of the men threw him a fish, and another scratched him behind
the ears. Dad was right, Nemo had made himself at home right
away!
Emily and Layla jumped down into the dinghy and Grace handed
them both life jackets.
“Hi,” Emily said shyly.
 “This is Emily. She just moved into the blue café,” Layla chattered.
“Grace has lived here forever. She’s an expert with boats because
her granddad’s a fisherman and owns a ship called The Salty
Seahorse. We’ll all be in the same class at school!”
“We might not be,” Emily said. At her old school, each grade was
separated into three classes. But it would be amazing if they were all
in the same class, then she would know someone on the first day of
school…
To her surprise, Grace grinned. “We definitely will! There’s only one
class for our grade,” she told Emily.
“You can sit next to me,” Layla promised. Emily’s heart jumped
happily. Suddenly, lots of her worries about going to a new school
vanished.
Grace gunned the engine, and the dinghy sped along the waves.
The wind whipped Emily’s hair, and she breathed in the sea air
excitedly. But she couldn’t stop worrying about the poor dolphin. As
they got closer, Emily could see his sleek, gray body dragging
something along behind him as he struggled to swim.
“It’s caught in a net!” Layla gasped.
Grace slowly steered the boat close to the dolphin, then switched
off the engine so the sound didn’t frighten him. As the dolphin
twisted, Emily could see his fin tangled in the net.
“We have to help!” she said.
Grace started taking off her shoes. She looked like she was going
to jump in! Emily grabbed her arm before she could.
“Be careful,” she told her. “Wild animals can be dangerous if
they’re hurt and scared.”
“Good point.” Grace nodded.
She grabbed the trailing end of the net, but the dolphin just
thrashed more wildly, spraying the girls with water, and rocking the
dinghy. “I can’t untangle it like this!” she cried.
“We have to do something,” said Emily.
She racked her brain for everything she knew about dolphins. They
ate fish, they lived in groups called pods, they liked singing to one
another… “Maybe we should sing to the dolphin to soothe him,” she
suggested.
“It’s worth a try,” said Grace. “But my voice is terrible.”
“Ooh! I love singing!” said Layla. “I’m in the school choir.” She
instantly launched into “Twinkle, Twinkle, Little Star.”
To Emily’s amazement, the dolphin stopped thrashing. “We’re
going to get you out, just hold still,” Emily said softly, trying to keep
him calm.
As Layla continued singing—moving on to “Happy Birthday”—Emily
and Grace reached over the side of the boat and started tugging the
net away from the dolphin’s fin. The dolphin stayed still as he
listened. He seemed to like Layla’s sweet, clear voice.
“Got it!” Emily said eventually, tugging the last piece of tangled net
away from the dolphin’s fin and then collapsing into the dinghy.
Finally, the dolphin was free! Layla stopped singing and helped Emily
and Grace haul the net into the dinghy. The dolphin looked at them
for a moment, then seemed to realize he wasn’t tangled any more.
With an excited click, he flipped his tail and swam around the boat,
splashing and squealing, then he dived and disappeared into the
green depths. The girls laughed in delight.
“Where did you learn about dolphins?” Grace asked Emily.
She shrugged. “I watch a lot of nature shows on TV. I love
animals. But it was Layla’s singing that did the trick.”
“It was your idea,” said Layla. She smiled at the others. “The three
of us make a good team.”
 Emily looked at the net coiled in the bottom of the dinghy. It was
slimy with green seaweed, and it smelled horrible!
“The dolphin would have died if we hadn’t been able to free him,”
Grace said grimly. “My granddad would never leave a net in the sea
like this.”
There was a splash of water behind them. The dolphin was back!
He circled around and around, sped away a short distance, then
came straight back to the dinghy. Then he did it again and again as
the girls watched curiously.
Emily shook her head. It was as if the dolphin was trying to tell
them something.
“This might sound strange…” Layla said. “But I think he wants us
to follow him!”
“I think you’re right,” Grace said slowly. “My dog, Barkley, acts like
that sometimes.”
Emily looked at the dolphin’s wide grin. “Do you want us to follow
you?” she asked. The dolphin seemed to nod, then spun around and
swam off.
“Follow that dolphin!” yelled Layla.
Grace turned on the engine and they raced after the flashing fins.
A couple of times they almost lost sight of him, but both times the
dolphin popped his head out of the water, looking back at them and
clicking as if he was telling them to hurry up.
The dolphin led them toward the cliffs, then disappeared under the
waves.
“Oh,” Emily said, feeling disappointed. “Maybe he wasn’t trying to
lead us somewhere.” After all, dolphins couldn’t really understand
people. But she’d been so sure.
“Look, there’s the dolphin again!” Grace said, pointing.
 The dolphin was at the entrance of a cave. Grace started steering
the boat toward it.
“Is it safe to go in there?” asked Emily nervously.
Grace nodded. “The tide’s going out, so we’ll be fine.”
She turned off the engine, and they used the paddles to maneuver
the dinghy into the cave. At first it was small and dark, but then it
opened up into a huge cavern, filled with sparkling blue-green water.
Emily gasped, and next to her she heard Grace and Layla do the
same. It was so beautiful!
There was a small, sandy beach on one side, so they paddled over
and jumped out, splashing though the water as they pulled the
dinghy up onto the shore.
“I never knew this was here,” Grace said.
“It’s a secret cave!” Layla breathed.
“Not so secret anymore,” said a voice from the water.
The girls turned. There, in the middle of the aquamarine pool, was
the dolphin. And hugging him was a girl with the brightest, most
beautiful hair Emily had ever seen. The girl smiled and waved at
them, her pink and purple hair tumbling over her shoulders. Then
she dived under, and a moment later a glittering lilac-colored tail
flipped out of the water.
Emily felt her eyes widen. The girl was a real live mermaid!
 Chapter Three

The mermaid popped her head above the water again. “Thank you
for rescuing Kai,” she said, stroking the dolphin’s nose. “He’s my best
friend. With all the awful stuff happening at home, I couldn’t bear to
lose him too.”
Emily looked at Layla, but for once her chatty new friend seemed
lost for words. “You’re welcome,” Emily said. “I’m really sorry he got
caught in a net—”
“You’re a mermaid!” Layla blurted.
“My granddad always said mermaids were real,” Grace told her. “I
don’t think he’s ever met one, though.”
The mermaid laughed. “Well, we usually try to stay hidden from
humans. But Kai thought that you would be able to help. I’m Marina,
by the way, and this is Kai.”
“I’m Layla,” said Layla, “and this is Emily and Grace.”
“We definitely will help, if we can,” Emily told her.
Kai swam over to Emily, his mouth in a wide-open smile. Then he
turned and clicked at Marina.
The mermaid frowned and twisted a strand of her purple hair
around her finger. “I don’t know…” she said hesitantly.
Kai clicked again and smacked his tail on the water.
“I don’t know what he said, but I agree with the dolphin,” Layla
joked.
Another random document with
no related content on Scribd:
 — Ovatko siis kaikki herrat samaa mieltä kuin edellinen puhuja,
kysyi puheenjohtaja.

— Olemme, olemme, kuului kuin yhdestä suusta.

— Perustetaan yhtiö ja näytetään niille… Hallintoneuvosto uudelle

yhtiölle valittiin ja alettiin keskustella sen nimestä.

— Mikähän olisi iskevin? lausui eräs.

— Minulla olisi sopiva nimi tiedossa, virkkoi Kekäle.

— Mikä se on? kysyttiin uteliaana.

— Tähti. Meillä on Honkayhtiö, Riento ja Leimaus. Mutta kaikkien

niiden ylitse tämä tähtenä loistaisi. Ajatus ei ole hullumpi, vai mitä
hyvät herrat?

Katseltiin maahan. Yhtiön suurin osakas oli tehnyt hieman

yksinkertaisen nimiehdotuksen.

Ristalli pyysi puheenvuoroa.

Hyvät herrat. Kun tuo meidän uusi yhtiömme tulee heti kiivaan
kilpailun tuleen, pitäisi yhtiön nimenkin jo olla jonkunmoinen
kestävyyden symbooli. Ehdotan nimeksi Närettä, sillä se on suonien
puulajeista sitkein. Se taipuu, mutta ei taitu.

Nimiehdotus hyväksyttiin ja päätettiin hankintakoneisto panna

käyntiin heti, kun asiat saadaan vähän valmiimmiksi. Herrat hieroivat
tyytyväisinä käsiään. Uusi sampo oli keksitty, ja se tulisi jauhamaan
kultaa perustajiensa taskuihin.
XIII

Nakkilan kaupunkiin on järjestetty Riennon asiamieskokous, ja

kenttämiehet ovat mieslukuisina saapuneet tekemään selkoa
työstään sekä samalla saamaan uusia ohjeita entisten kilpailijoiden
ja vasta perustetun Näreen varalta. Yhtiön tarkastaja Kaljanheimo on
pitänyt pitkän puheen joka loppuu seuraaviin ponsiin:

1) Riennon herrat matka-asiamiehet älkööt kolmen kuukauden

aikana nukkuko muuta kuin neljä tuntia vuorokaudessa. Lopusta
ajasta on käytettävä kymmenen tuntia hartiavoimaiseen
hankintatyöhön, kolme tuntia syömiseen ja juomiseen, kaksi tuntia
tarvittaessa nyrkkeilyyn toisten yhtiöitten miesten, varsinkin
Djefvulsund'in herrojen kanssa, ja loppuaika sydänmailla
kinttupolkujen tavaamiseen.

2) Näreen, uuden yhtiön matka-asiamiehiä ja tarkastajia on

kohdeltava kovakouraisesti.

3) Paikallisasiamiehet täytyy saada, jos ei muuten niin patukan

avulla
liikkeelle.
 Puheessa oli totta toinen puoli, vaikka ponsien tekijä koettikin
hieman hermostuneesti hymyillä.

Kokouksessa vaihdetut mielipiteet olivat ylimalkaan hyvin

kiihkoisia. Näre oli jo aloittanut hankintansa ja, kun kaikki uusi aina
ihmisiä viehättää, päässyt myös hyvään alkuun. Tämän lisäksi oli
Djefvulsund kenttäarmeijaansa yhä vain laajentanut, niin että miehiä
oli yksi joka kyläkunnassa. Honkayhtiöllä ja Leimauksella oli omat
salaiset keinonsa, jotka näyttivät hyvin tehoavan. Ei siis ihme, jos
Riennon herrat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat permantoon
miettien, mikä auttaisi.

*****

Nakkilaan oli sattunut samaan aikaan Leimauksen tarkastajien ja

matka-asiamiesten kokous. Siellä pohdittiin väliajoilla, miten
saataisiin Riennon kokouksessa tehdyistä suunnitelmista urkituksi
tietoja. Riennon miehet olivat joskus onnistuneet saamaan tietoja
Leimauksen kokouksista, ja nyt sopisi maksaa samalla mitalla.
Varsala neuvotteli Tuhkasen kanssa joka oli muuttanut
Leimaukseen, ja kaikkien riemuksi lupasi Tuhkanen lähteä
vakoilemaan.

— Jos kukaan, niin sinä onnistut, virkkoi Varsala ja taputteli miestä

olalle.

Tuhkanen oli päättänyt uhrata tuuhean leuka- ja poskipartansa

asian hyväksi. Hän meni parturiin, ja sieltä aivan tuntemattomaksi
muuttuneena Nakkilan seurahuoneelle, jossa Riennon kokousta
pidettiin. Täällä hän pyysi saada puhutella Keikausta.
 — Mitä teillä olisi asiaa, kysyi Keikaus Tuhkaselta, jota hän ei
voinut aavistaakaan entiseksi hankintatoveriksi.

— Otetaanko Rientoon uusia asiamiehiä? kysyi Tuhkanen

koettaen tekeytyä hieman typerän näköiseksi.

— Mistä te olette?

— Kuivalan kylästä. Olen siellä nähnyt joskus herran ja olen

aikonut pyrkiä jo ennemmin asiamieheksi, minä kun siihen toimeen
voisin olla sopiva.

— Mikä teidän nimenne on? kyseli yhä Keikaus.

Tuhkasen nenä kävi punaiseksi.

— Jokohan tuo ottaa kohta rokinmitat minusta, ajatteli hän, mutta

selviytyi kumminkin pian pulasta.

— Romppanen, Aapeli Romppanen on minun nimeni, virkkoi

Tuhkanen tekeytyen juhlallisen näköiseksi.

— Vai Aapeli… minunkin nimeni on Aapeli. Me olemmekin

kaimakset,
Kyllä me otamme teidät asiamieheksi. Käykää sisään.

Tuhkanen tunsi hieman tukalaksi olonsa, vaikka selviytyikin

hyvästi Keikauksesta. Voisiko ehkä joku toinen tuntea hänen
alkuperäisen persoonansa. Silloin olisi hän auttamattomasti
kiipelissä. Uutta asiamiestä kestittiin ja hänelle toivoteltiin hyvää
menestystä, eikä kukaan entisistä tuttavista aavistanut, että
Romppasen housuissa kävi vanha Tuhkanen. Keikaus tuli uudelleen
hänen kanssaan juttelemaan.
 — Saatte nyt vain heti aloittaa hankintatyön siellä kotikylässänne.
Siellä on muuan Tuhkanen, joka oli meillä ennen matka-
asiamiehenä, vaan joka oli niin kavala, että lyöttäytyi Leimauksen
mieheksi. Hän on semmoinen mies, joka nuuskii joka nurkan ja on
aina siellä, missä häntä vähimmän tarvittaisiin. Mies teki meille
aikoinaan paljon vakuutuksia, ja nyt hän kuuluu niitä peruuttelevan ja
vakuuttavan uudelleen Leimauksessa.

— Kyllä tunnen miehen, virkkoi Tuhkanen.

— Eikö olekin hävytön mies, kun kehtaa semmoista peliä

harjoittaa.

— On kylläkin, myönsi Tuhkanen ja mietti. — Mitähän tuo sanoisi,

jos tietäisi tämän kepposen. Voisi tästä pian löytää itsensä pahasti
rusikoituna kadulta. Kutti parahiksi! Muille matka-asiamiehille
nostivat palkkaa ja luulivat minun muka juoksevan entisestä. Tuo
mies tuossa on aina kehunut, ettei kukaan uskalla tehdä hänelle
mitään kolttosia, vaan tässä on nyt poika, joka uskaltaa. Kun tämä
tulee tiedoksi, on selkäsauna hyvin mahdollinen, vaan sen kuurin
hän on tottunut vakuutusmiehenä hymyillen läpäisemään.

Riennon kokousta jatkettiin ja Tuhkanen tunsi jo olevansa kuin

kotonaan. Kuivalan kulmakunnan asiamiehet esittelivät ystävyyttä ja
lupasivat auttaa miestä pääsemään hyvään alkuun hankinnassa.

Kokouksen loputtua palasi Tuhkanen omiensa joukkoon, jotka

eivät häntä kuitenkaan tunteneet.

— Kukas te olette? kyseli Varsala ja mittaili miestä kiukkuisilla

katseillaan kiireestä kantapäähän.
 — Olenpahan vain maankiertäjä, joka haluaisin tulla Leimauksen
asiamieheksi, virkkoi Tuhkanen naureksien.

— Meillä ei oteta maankiertäjiä asiamiehiksi, sanoi Varsala

jyrkästi. —
Menkää matkoihinne.

— Enpä minä, pahuus vie, niin lähdekään, virkkoi Tuhkanen ja

kävi istumaan sytytellen savuketta. Vai niin te vakoojianne kohtelette.

— Mitä? sehän on totta tosiaan Tuhkanen, ja minä en tuntenut,

ällistyi
Varsala.

— Sinä olet ajanut partasi, virkkoi yksi.

— No voi tuhannen tervat, ihmetteli toinen.

— Täytyyhän hyvän asian eteen uhrata vaikka ainoat housunsa.

Tällä kertaa minä uhrasin partani, ja eipä itse Keikaus tuntenut
minua.

— Sinä jutkautit sitä?

— Jutkautin aika tavalla. Voihan siitä olla vielä jälkiseurauksia,

mutta mitäpä siitä.

— Ähä kutti, iloitsi Varsala. Häntä riemastutti, että Keikausta oli

kerrankin saatu jutkauttaa. Saanpa sitä hieman nolata, kun ensi
kerran tavataan.

— Miten pääsit kokoukseen?

— Pyysin asiamieheksi.
 — Lupasivat ottaa?

— Ottivat.

— Et kai nimeäsi mihinkään kirjoittanut?

— Silloinhan minä olisinkin jo ollut vialla päästäni.

— Hyvä juttu.

Ja Tuhkanen sai kiertää miesten hartioilla riemukulussa ympäri

kokoushuonetta.
XIV

Seppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin

olivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin
keskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan
kannetuille heinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan,
syreenipensaan varjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti
Maija kuitenkin ompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta
kukasta esille. Ompelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea
väsymättä polttavimmalla helteelläkin.

Kauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen

surinaa.
Pihamaalla lenteli visertelevä pääsky.

Hugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä

ja pölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän
pihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä
tuvan portaille.

Tämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut

henkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten
mukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten ja
naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta häneltä
hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän. Mutta siitä
huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin hoikkakoipisen
konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa. Virka toi
mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli tuuli
häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt oli hänen
painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan myrsky ei
saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota
herättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset,
jotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan
naismaailmassa, ja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä,
jota muutamat väittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan
oli päinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran
miellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa,
milloin mitäkin.

Kerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti

itsekseen.

— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.

Kukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja

parkaisi huikean sävelen.

— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään

kartanolle.

Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja

jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi
huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.
 Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön,
joka kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan.
Hän aukaisi suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja
jäi katselemaan tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin
tyttö siirsi silmänsä poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan
nurkalla, ja puna lehahti hänen pyöreille poskilleen. Heidän
katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja Kerä sanoi ääni värähtäen.

— Päivää.

— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi

suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.

— Kerä, esitteli vieras

— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.

— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi
katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.

— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona
selitti Maija.

— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.

— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,

— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen

saada ääneensä herttaisimman sävyn.

Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.

Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin

puheli itsekseen.
 — Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen
minä kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi.
Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä
osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.

Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa

vieraalle, — Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies
tai joku kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se
katsoi niin kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi
tullut, jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä…
Laskisi sitten kätensä vyötäisille ja sitten… Sitä ajatellessa tunsi
Maija uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.

Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet

hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin
askelin, ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä
kävi juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja
virkkoi.

— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin

nukahdin.

— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa

vähän viivähtää.

— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille

kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta.
Saatuaan tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.

Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän

paremmin se ruoka.
 — Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.

— No laita sitten illallinen.

— Kyllä minä.

*****

Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan

istumaan, johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja
Maija istui häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi
sukkaa. Äsken oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut
eteensä koreimman esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin
kypsynyt mansikka vieraansa ihailtavana.

Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi

puutarhan nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa
rumia kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti
miettiä mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys
jatkui hänen harmikseen.

Vihdoin hän kysyi.

— Joko neitillä on henkivakuutusta?

— Ei ole.

— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi

Kerä, ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.

— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli

Maija.
 — Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen
mielipiteensä muuttumaan, kun yhdessä yritämme.

— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö

koettaen saada äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.

Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat

niillä, jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti
omistajalleen.

— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun
saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.

— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä,

varsikin talvella? kysyi Kerä.

— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja

lampaista, virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän
toki tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt
ajattelee minusta?

— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän

edellistä lausettaan.

— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta,

jonka oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista…
mitenkä tuon nyt sanoisin…

— Ystävää? opasti Maija.

— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka

löytänyt, mutta nyt…
 Lopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai
tältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.

— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa,

ajatteli
Kerä.

— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan

supistaa makeaan hymyyn.

— Mitä niin? kysyi toinen

— Niitäpä ystäviä.

— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli

Kerä.

— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee

ehkä?

— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa

tämmöisestä välittäisi.

Ja uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.

— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä

välittäisi.

— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi

Maija tekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.

— Älkää menkö, minä pyydän.

— Jos ette enää sano niin.

 — Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.

Maija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän

pelkäsi vieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.

Maijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän

kätensä koskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin
läpi, ja hän jäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän
kärkeen. Maija huomasi sen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.

— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin

saanen teilläkin pistäytyä.

— Niinkö? ilostui Maija.

Samassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa

sitä katsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat
Kerän poskea.

— Missä?

— Tuossa.

— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.

— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan

uuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.

— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.

— En minä, kun… muuta tässä vain ajattelin.

— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja

heitti sukankutimensa pensaaseen.
 — Eihän nyt vielä.

— Kyllä minun nyt on mentävä.

— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.

— Eihän nyt toki lehmien hakuun.

— Kyllä minä hyvin mielelläni.

Mutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni

kamariin ja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi
väliin ilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.

— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin

miestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.

*****

Sulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli

myöskin pyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu
Kerän matkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon
miettiäkseen suurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin
ovella emännän saattamana.

— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.

Kerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.

— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut

yhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin
olevan.

— Vieläkö nekin, murahti Kerä.

 — Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa?
uteli Kevättoivo.

— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.

— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi

Kevättoivo.
Ja varmasti tämän talon tyttäreen.

— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.

— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että

tyttö on pannut sinun pääsi kuumaksi.

— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.

— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.

— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.

— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.

*****

Mutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän

tyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa
auttamattomasti.

— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän

toverilleen.

— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.

 — Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin
minullakaan, kivahti Kevättoivo.

— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo

pihkassa minuun.

— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt

sinä ole Pekkaa parempi.

— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet

yhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta
pääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.

Se auttoi.

Kevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä

käveli pitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.

Myöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä

koetti tehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.
XV

Seuraavana päivänä oli Kerä jo aikaisin liikkeellä. Maijakin oli

lähdössä niitylle ruokaa viemään heinämiehille.

— Lähtekää niitylle, pyysi Maija,

— Kovin mielelläni, lupasi Kerä.

Kevättoivo ei aavistanut mitään niittyretkestä ja jäi nukkumaan.

Herättyään kysyi hän emännältä.

— Mihin Kerä on mennyt?

— Taisivat mennä Maijan kanssa niitylle.

Emännän mentyä kamarista, hari Kevättoivo kaksin käsin päätään

ja teki indiaanitanssia muistuttavia liikkeitä.

— Minä menen myöskin niitylle ja revin Ansgariukselta silmät

päästä, mietti hän ja meni tupaan kysymään emännältä, mistä tie
menee niitylle.

Mutta Kerä vaelteli Maijan kanssa metsätietä. Maija oli pukeutunut

uuteen musliinimekkoonsa ja laittanut kaupungista ostetut kengät
jalkaansa. Hän oli entistä ihastuttavampi. Silmätkin säteilivät vielä
kirkkaammin kuin eilisiltana.

Kerä ehdotti, että istuttaisi lepäämään, kun sattui tien vieressä

olemaan mukava sammalpeitteinen kivi.

Istuttiin. Maija kaiveli kenkänsä kärellä sammalta.

— Minä näin koko yön unta teistä, virkkoi Kerä.

— Ja minä teistä. Olimme soutelemassa ja venhe rupesi

uppoamaan, mutta… jaa en minä kerrokaan.

— Kertokaa nyt!

— … te otitte minut syliinne ja kannoitte rannalle, kertoi Maija ja

tunsi hieman punastuvansa.

— Ja kun minä näin aivan samanlaista unta sanoi Kerä.

— Niinkö?

— Niin.

Tuli hetkisen äänettömyys. Kerä siirsihe lyhemmäksi Maijaa ja

laski hiljaa kätensä Maijan kädelle. Juovuttavana aalto kulki hänen
ruumiissaan. Tyttö oli siinä hänen vierellään, valmiina syliin
siepattavaksi. Ja Kerä päätti tehdä heti valloituksen.

Seurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia

lauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat
eväitä niityllä.

— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.