Professional Documents
Culture Documents
tutkimuksessa
Anne Salminen
Pro gradu -tutkielma
Turun yliopisto
Käyttäytymistieteiden ja filosofian laitos
Filosofia
Toukokuu 2013
TURUN YLIOPISTO
Käyttäytymistieteiden ja filosofian laitos / Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
SALMINEN, ANNE: Mielen systeemiteoriat kognitiotieteellisessä ja psykologisessa
tutkimuksessa
Pro gradu, 169 s.
Filosofia
Toukokuu 2013
2. Historiaa ................................................................................................................................... 10
4. Hajautettu kognitio................................................................................................................. 64
5. Enaktivismi .............................................................................................................................. 74
1
ulkoiseen käyttäytymiseen tai käyttäytymistaipumuksiin, jolloin ei tarvitsisi olettaa
lainkaan sisäisiä mentaalisia tiloja. Identiteettiteorian (Place 1956; Smart 1959; Lewis
1966) mukaan mentaaliset tilat (tai prosessit) ovat identtisiä aivotilojen (tai prosessien)
kanssa, ja tämän pohjalta on katsottu, että mentaaliset tilat voidaan redusoida
aivotoimintaan. Sekä looginen behaviorismi että identiteettiteoria ovat kuitenkin
osoittautuneet ongelmallisiksi, ja 1960- ja 1970-luvuilta alkaen funktionalistinen käsitys
(Putnam 1960; 1967) on noussut suurempaan suosioon. Funktionalismin mukaan
mentaaliset tilat voidaan määritellä niiden kausaalisten roolien perusteella, ja perinteisesti
on ajateltu, että aivot toteuttavat vaadittavat kausaaliset roolit. Funktionalistinen käsitys
liittyy läheisesti tietokone-metaforaan, jossa mieltä verrataan tietokoneen (engl. computer)
toimintaan: mentaalista toimintaa on pidetty komputationaalisena eli laskennallisena
prosessina, joka perustuu säännönmukaiseen symbolien manipulointiin.1
Tietokonemetaforan mukaan aivoja pidetään laitteistona (hardware) ja mieltä puolestaan
ohjelmistona (software), jolloin mielen ja aivojen suhde vastaan tietokoneen laitteiston ja
ohjelmiston suhdetta. Lisäksi funktionalismissa nousee keskeiseksi idea moninaisesta
toteutuvuudesta (multiple realizability), jonka mukaan erilaiset fysikaaliset prosessit voivat
toteuttaa saman mentaalisen tilan samoin kuin fysikaalisesti erilaiset laitteistot voivat
toteuttaa saman ohjelman. Funktionalismilla on ollut merkittävä asema mielenfilosofisessa
keskustelussa ja lisäksi sen voidaan katsoa muodostavan kognitiotieteen filosofisen ytimen.
(Revonsuo 2001, 54–56.)
1
Ajatus mentaalisesta toiminnasta (erityisesti rationaalisesta ajattelusta) komputaationa on ollut esillä jo
Thomas Hobbesin (1651/1999, luku 5) kirjoituksissa (ks. Chemero 2009, 20–21). Myös esim. G. W. Leibniz
(1646–1716) on pitänyt ajattelua komputationaalisena prosessina
2
1991, 40–43.) Toinen, kognitivismin jälkeen ja sen rinnalla kehittynyt suuntaus
kognitiotieteessä on konnektionismi (ks. esim. Rumelhart, 1989; Smolensky, 1989;
Churchland, 1989), jossa mentaalista toimintaa pyritään mallintamaan konnektionistisen
arkkitehtuurin – usein keinotekoisten neuroverkkojen – avulla. Konnektionistisissa
malleissa kognition ei katsota perustuva abstraktien symbolien manipulointiin, vaan
kognitiivinen toiminta nousee itse-organisoituvana emergenttinä ilmiönä yksinkertaisten
yksikköjen muodostamien neuroverkkojen hajautetun toiminnan ja niiden globaalien
toimintamallistojen pohjalta. Konnektionismin yhteydessä puhutaan hajautetuista
representaatioista, koska koko verkoston (ei niinkään minkään sen yksittäisen osan)
ajatellaan representoivan ulkomaailmaa. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 23; Näreaho
2012, 13; Thompson 2007, 8–9; Varela ym. 1991, luku 5.) Vaikka konnektionistinen
käsitys kognition toimintamekanismeista eroaa kognitivistisesta mallista, molemmat
näkökulmat pyrkivät kuitenkin vastaamaan pääasiassa samoihin kysymyksiin;
konnektionistiset mallit eivät oleta aivoissa olevan eksplisiittisiä sääntöjä tai symbolisia
representaatioita, mutta ne pyrkivät kuitenkin selittämään niiden kaltaista toimintaa.
Konnektionismi ei siis kyseenalaista perinteisiä lähtökohtaoletuksia ja -kysymyksiä, vaan
kognitivismin tavoin säilyttää tietokonemetaforan kognitiosta ja tarkastelee ilmiötä
laskennallisena prosessina, jota voidaan kuvata informaation prosessointina input- ja
output-käsitteiden avulla. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 23–24; Thelen & Smith 1994,
41–42.) Tämän vuoksi myös konnektionismia voidaan pitää komputationalistisena
käsityksenä kognitiosta, vaikka termi ”komputationalismi” yhdistetään usein
kognitivistiseen näkemykseen. Yleisesti komputationalismilla viitataan sellaisiin
käsityksiin, joissa kognitiota pidetään laskennallisena prosessina ja joissa kognitiivisen
toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden manipulointiin.2
2
Komputationalismin ja representaatioiden yhteys tulee esiin Jerry Fodorilta tunnetussa lainauksessa ”ei
komputaatiota ilman representaatioita” (Fodor, 1981b; ks. myös Varela ym. 1991, 40–42; Silberstein &
Chemero 2011a, 6). Käsitys mentaalisista representaatioista ei kuitenkaan vaadi komputationalismia, mutta
komputationalismia on usein pidetty parhaana selityksenä representaatioista (Dietrich 2007, 3–4).
3
(emt, 5; Clark & Grush 1999, 7, 10, 13). Pertti Saariluoma (2001) on esittänyt, että
representaatioiden ja toimijuuden eli agenttiuden tutkimus voisi olla kognitiotiedettä
määrittävä tekijä. Hänen mukaansa representaatiot ja agenttius liittyvät olennaisesti yhteen,
koska ”[r]epresentaatiot ohjaavat toimintaa, eikä toiminta ole mahdollista ilman
representaatioita” (s. 42). Saariluoman mukaan representaation käsite on kuitenkin
agenttiutta perustavampi käsite, koska ”[a]genttiuden ehtona ovat agentteja ohjaavat
representaatiot” (s. 42). Saariluoman esittämä näkemys representaatioiden keskeisestä
asemasta sopii hyvin yhteen perinteisen komputationaalisen kognitiotieteen kanssa, jossa
kognitiivisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden manipulointiin.3
Kuitenkin, kuten myöhemmin tulee esiin, esimerkiksi kognition ruumiillisuutta korostavat
näkemykset, erityisesti enaktivistinen viitekehys, dynaamisten systeemien teoriaan
perustuvat mallit kognitiosta sekä Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teoria
haastavat tämän representationaalisen käsityksen ja siten myös representaatioiden
keskeisen roolin kognitiotieteen perustana ja käsitteen perustavan luonteen agenttiuden
ymmärtämisessä.
3
Myös esim. Arthur B. Markman ja Eric Dietrich (2000a; b; Dietrich & Markman 2003; Dietrich 2007) ovat
puolustaneet representaatioiden keskeistä asemaa kognitiotieteessä.
4
Port (1995) toteavat, tällaisen komputationalistisen mallin mukaan kognitiivista systeemiä
on mahdollista tutkia ”autonomisena, kehottomana ja maailmattomana systeeminä, jonka
funktio on muuttaa input-representaatiot output-representaatioiksi” (s. 12–13).
Kartesiolaiseen käsitykseen kuuluu siis ontologinen väite, jonka mukaan mentaaliset tilat
ja prosessit sijaitsevat kognitiivisen subjektin sisällä, ja epistemologinen väite, jonka
mukaan mentaalisia tiloja ja prosesseja voidaan ymmärtää tarkastelemalla vain sisäisiä
prosesseja4 (Rowlands 1999, 8).
4
Vrt. metodologinen solipsismi (Putnam 1975, luku 3), joka on liitetty erityisesti komputationalistiseen
käsitykseen mielen toiminnasta (Fodor 1981a, luku 9).
5
dynaamisten mallien avulla.5 Dynaaminen malli on esitetty komputationalistisen mallin
vaihtoehdoksi tai kilpailevaksi hypoteesiksi (ks. van Gelder 1995; 1998; van Gelder & Port
1995; Thompson 2007, 42–43), ja ajatuksena on, että kognitiivisten systeemin toiminta
vastaa enemmän dynaamisten systeemien toimintaa kuin komputationaalisen systeemin
toimintaa.6 Dynaamisen näkökulman mukaan kognitiivista agenttia voidaan pitää
dynaamisena systeeminä7 (ontologinen väite) ja kognitiivista toimintaa voidaan ymmärtää
parhaiten dynaamisten systeemin teorian pohjalta (episteeminen väite) (van Gelder 1998).
Komputationalistisesta mallista poiketen dynaamisessa mallissa kognitiivisen systeemin
toimintaa ei pidetä erillisten vaiheiden kautta tapahtuvana seriaalisena
informaationprosessointina ja (staattisten) representaatioiden manipulointina, vaan
kognitiivinen toiminta ymmärretään essentiaalisesti ajallisena prosessina, jolloin
tarkastelun kohteena on systeemin kehitys ja sen tilojen muutos reaaliajassa (van Gelder &
Port 1995, 18–22). Dynaamisessa mallissa huomion kohteena on erityisesti systeemin
tilojen itse-organisoituminen, kehämäiset kausaaliset prosessit ja komponenttien välinen
ei-lineaarinen vuorovaikutus. Keskeistä on myös ajatus siitä, että kognitiivisen toiminnan
ei katsota rajoittuvan vain aivotoimintaan, vaan kognitiiviseen systeemiin kuuluu aivojen
lisäksi koko keho ja ympäristö, ja kognitiivista toimintaa pidetään tämän systeemin
ajallisena muutoksena. (Thelen & Smith 1994, luku 3; van Gelder & Port 1995; Thompson
2007, 11, 38–43.) Aivojen, kehon ja ympäristön välistä vuorovaikutusta ei pidetä
komputationalismin tavoin peräkkäisenä input-output-prosessointina, vaan sisäiset ja
ulkoiset prosessit ovat yhteenliittyneet (coupled) siten, että ne vaikuttavat vastavuoroisesti
toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen systeemin (van Gelder & Port 1995, 13).8
5
Ks. dynaamisesta näkökulmasta esim. Beer 1995; Kelso 1995; Port & van Gelder 1995; van Gelder 1995 ja
1998; Thelen & Smith 1994; Varela ym. 1991. van Gelderin (1995) mukaan dynaamisten systeemien teoria
on dynaamisten systeemien tarkastelua abstrakteina matemaattisina rakenteina ja dynaamisessa
mallinnuksessa pyritään kuvaamaan luonnollisia ilmiöitä tai todellisia systeemejä matemaattisesti abstraktien
dynaamisten systeemien pohjalta (s. 358).
6
Dynaaminen malli on esitetty ennen kaikkea kognitivistisen komputationalistisen mallin vaihtoehdoksi. Sen
sijaan konnektionistisen näkökulman voidaan katsoa olevan dynaamisen näkökulman kanssa yhteensopiva ja
osittain päällekkäinen, mutta kuitenkin erillinen suuntaus; konnektionistiset verkostot ovat dynaamisia
systeemejä, mutta niitä on kuitenkin usein tarkasteltu komputationalistisen mallin mukaisesti (van Gelder &
Port 1995, 32–34). Ks. myös Varela ym. 1991 ja Thelen & Smith 1994, luku 1 kognitivistisen,
konnektionistisen ja dynaamisen näkökulman suhteesta.
7
van Gelder (1998, luku 4.1) tarkentaa agentin ja systeemin välistä suhdetta, ja huomauttaa, että kognitiiviset
agentit eivät ole itsessään systeemejä (eli muuttujien joukkoja), vaan agentit instantioivat monia systeemejä,
ja erilaisiin kognitiivisiin prosesseihin tarvitaan erilaisia systeemejä (ks. myös alla s. 151).
8
van Gelderin ja Portin (1995) mukaan jokin aspektien joukko muodostaa systeemin, jos se on
vuorovaikutuksellinen ja itsenäinen: muutos missä tahansa aspektissa riippuu jostakin muusta joukon
aspektista, ja jos jokin muu aspekti maailmaa vuorovaikuttaa tällä tavalla joukon kanssa, myös se kuuluu
systeemiin (s. 5). Ks. myös van Gelder 1998, yhteenliittyneistä systeemeistä ja systeemin määrittelyn semi-
arbitraarisuudesta (s. 617).
6
Ruumiillisuutta ja dynaamisuutta painottavat näkökulmat ovat läheisesti yhteydessä 1990-
luvun alussa kehiteltyyn enaktivistiseen näkökulmaan (Varela ym. 1991), jonka juuret ovat
Humberto Maturanan ja Francisco Varelan (1980; 1987/1998) biologisessa teoriassa
autopoieesista (ks. alla luku 5.1). Tämän mukaan elävät oliot ovat autonomisia agentteja,
jotka luovat tai säätävät (enact) oman merkityksellisen ympäristönsä eli kognitiivisen
alueensa. Taustalla on ajatus vahvasta jatkuvuudesta elämän ja mielen välillä: elämä
edeltää mieltä ja mieli kuuluu elämään, ja molemmat perustuvat samoihin
organisationaalisiin piirteisiin, joiden ymmärtämiseen tarvitaan samoja peruskäsitteitä,
kuten käsitystä itse-organisaatiosta, kehämäisistä kausaalisista prosesseista ja dynamiikasta
(Thompson 2007, 128). Kognitiivinen toiminta nähdään taitavana toimintana (skillful
know how), joka emergoituu sensorimotorisista prosesseista ja jota tulee tarkastella
suhteessa systeemin toimintaympäristöön. Kognitiivista toimintaa ei siis voida ymmärtää
pelkkänä sisäisenä abstraktina informaationprosessointina, vaan kognitiota on tarkasteltava
ympäristössä tapahtuvana ruumiillisena toimintana. Lisäksi enaktivistinen näkökulma ottaa
huomioon tietoisen kokemuksen ja tuo mukaan fenomenologisen näkökulman
subjektiivisen kokemuksen tarkasteluun. (Varela ym. 1991; Thompson 2007.)
7
yhteenkuulumista. Molemmat hylkäävät myös komputationalistisen ja
representationalistisen käsityksen kognitiosta ja painottavat sen sijaan dynaamisen
näkökulman tarvetta kognition tutkimuksessa. Viimeiseksi käsiteltävä Timo Järvilehdon
eliö-ympäristö-systeemin teoria korostaa enaktivismin ja Silbersteinin ja Chemeron tavoin
eliön ja ympäristön yhteenkuulumista. Järvilehto esittää teoriansa metodologisena
periaatteena ja viitekehyksenä psykologiselle tutkimukselle. Tätä voidaan pitää
radikaaleimpana systeemiteorioiden muotona, koska sen mukaan eliö ja ympäristö
muodostavat yhtenäisen systeemin, jolloin myös kaikki mentaalinen toiminta on tämän
yksittäisen systeemin uudelleenjärjestäytymistä – ei milloinkaan vain eliön sisäistä
toimintaa.
Näkemysten välillä on kuitenkin eroa siinä, millä tavoin ympäristön rooli mentaalisten
prosessien toiminnassa ymmärretään ja miten kattavaksi mielen tai kognition
”laajentuminen” ajatellaan: koskeeko laajentuminen vain joitakin mentaalisia prosesseja
vai pidetäänkö kaikkea mentaalista toimintaa yksilöorganismia laajemman eliö-ympäristö-
systeemin toimintana. Lisäksi näkemysten välillä on eroa suhtautumisessa perinteisiin
kognitiotieteellisiin malleihin, kuten komputationalistiseen ja representationalistiseen
käsitykseen kognitiosta. Esimerkiksi monet laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat
hyväksyvät komputationalistisen mallin ja ajatuksen mentaalisista representaatioista, kun
taas enaktivismin kannattajat hylkäävät komputationalistisen käsityksen ja käsittävät
kognition ruumiillisena, sensorimotorisena toimintana, jolloin kognitio ei perustu
mentaalisiin representaatioihin, vaan merkityksiä luovaan ”sense-making”-toimintaan.
Silberstein ja Chemero esittävät komputationalistisen näkemyksen vaihtoehdoksi
dynaamisten systeemien teorian, jonka pohjalta kognitiota voidaan tarkastella laajennetun
fenomenologis-kognitiivisen systeemin toimintana. Chemero on edelleen kehittänyt
radikaalia ruumiillistunutta kognitiotiedettä, joka perustuu dynaamisen näkökulman lisäksi
James Gibsonin ekologiseen psykologiaan. Järvilehdon teoria muistuttaa monilta osin
enaktivismia ja Silbersteinin ja Chemeron näkemystä; nämä kaikki korostavat biologista
näkökulmaa sekä eliön ja ympäristön vastavuoroisuutta (ks. myös Palmer 2004).
9
Laajennettu ja hajautettu kognitio, enaktivismi ja Silbersteinin ja Chemeron näkemys
keskittyvät ennen kaikkea kognitioon ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen, kun taas
Järvilehto esittää teoriansa psykologisen tutkimuksen pohjaksi ja vaatii yleisemmin
psykologisten käsitteiden uudelleentulkintaa systeemisestä näkökulmasta. Hänen
mukaansa kognitio tai kognitiiviset prosessit eivät ole erillisiä psyykkisiä funktioita, vaan
kaikki mentaaliseen toimintaan viittaavat käsitteet viittaavat eri näkökulmista samaan
ilmiöön – eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymiseen.
2. Historiaa
2.1. Spinoza
Mielen ja ruumiin yhteys tulee esiin myös Spinozan käsityksessä havainnosta ja siitä,
miten olemme tietoisia ulkoisista kappaleista. Hänen mukaansa ”ideat, joita meillä on
ulkoisista kappaleista viittaavat enemmän meidän ruumiimme tilaan kuin ulkoisen
kappaleen luontoon” (E2p16s2; ks. myös E2p26) ja ”[i]hmistajunta pystyy havaitsemaan
hyvin paljon, ja sitä enemmän, mitä useammalla tavalla sen ruumis pystyy
järjestäytymään” (E2p14). Ihmismielen ja ihmisen tiedostamis- tai havaintokykyjen ero
10
muiden olioiden kykyihin verrattuna perustuu siis eroihin niiden ruumiissa eli siihen, miten
monilla tavoin ruumis pystyy toimimaan tai kärsimään (E2p13s), ja koska ihmisruumis
koostuu monista erilaisista osista (E2post.1), myös ihmismieli koostuu monista ideoista
(E2p15d).
Kun oliota tarkastellaan ajattelun attribuutin pohjalta eli kun puhutaan mielestä, toimimi-
nen liittyy adekvaattien ideoiden omaamiseen (E3p1), ja conatus-periaatteeseen mukaan
mieli pyrkii kuvittelemaan sellaista, mikä lisää ruumiin toimintakykyä (E3p12). Tältä poh-
jalta myös tunteet (affektit) ymmärretään ruumiin siirtymisenä suurempaan tai pienempään
täydellisyyteen ja ajattelun attribuutin puitteissa tunteet ovat näiden ruumiin tilojen ideoita
(E3d2, E3p11s). Järjellinen ajattelu on pyrkimystä tiedostamiseen (E4p26) eli adekvaattien
ideoiden omaamiseen, ja mitä enemmän tiedostamme eli mitä enemmän mieli toimii, sitä
11
Adekvaatti syy (erotuksena epäadekvaatista syystä) on sellainen, ”jonka vaikutus voidaan selvästi ja
kirkkaasti havaita sen itsensä kautta” (E3d1).
11
enemmän myös ruumiilla on toimintakykyä. Lisäksi, kuten Timo Järvilehto esittää, Spino-
zan käsityksen mukaan tietoa voidaan pitää olemassaolon muotona eli mahdollisuutena
toimintaan, ja tiedon lisääntyminen vastaa olemassaolon lisääntymistä sekä toiminnan laa-
jentumista ja täydellistymistä12 (Järvilehto 1994, 38).
Käsitys tietämisestä olemassaolon muotona tai toimintana tulee esiin myöhemmin Järvi-
lehdon eliö-ympäristö-systeemin-teorian sekä enaktivismin yhteydessä. Näissä korostuu
myös ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta sekä ruumiin toimintojen ja mentaali-
sen toiminnan yhteydestä; mentaalista toimintaa ei pyritä redusoimaan aivotoimintaan,
vaan Spinozan tavoin ajatuksena on, että mentaalinen toiminta ja sen affektiivinen valenssi
heijastavat eliön ruumiillista toimintakykyä ja suuntautuvat elinkykyä edistävään toimin-
taan. Lisäksi pyrkimysopilla voidaan katsoa olevan yhteyttä Järvilehdon ja enaktivismin
mukaiseen käsitykseen elävien organismien toiminnasta. Vaikka Spinoza ei tehnyt merkit-
tävää eroa elävien ja ei-elävien olioiden välille (Viljanen 2005), conatus-periaatteessa esi-
tetty ajatus tulee lähelle sekä Järvilehdon että enaktivismin esittämää käsitystä elävien or-
ganismien toiminnasta: näiden kaikkien mukaan ensisijaisena pyrkimyksenä on itsesäilytys
– biologisesti tarkasteltuna elämän jatkuminen –, johon liittyy eliöiden pyrkimys au-
tonomisuuteen eli itse-määräytymiseen ja identiteetin säilyttämiseen.13 Samalla he kuiten-
kin huomioivat myös eliöiden riippuvuuden ympäristöstä (vrt. E2post.4) sekä ympäristön
merkitysten ja arvojen määräytymisen suhteessa eliön senhetkiseen tilaan ja pyrkimyksiin.
Laajennetun mielen ja hajautetun kognition kannattajat eivät ole yleensä viitanneet Spino-
zan ajatuksiin, mutta yhteyksiä voidaan löytää esimerkiksi Spinozan käsityksestä yksittäi-
sestä oliosta ja sen ymmärtämisestä suhteessa vaikutukseen. Spinoza sanoo: ”Silloin kun
useampi yksilö toimii yhdessä sillä lailla, että kaikki ovat yhden ainoan vaikutuksen syynä,
tarkastelen kaikkia yhtenä yksittäisoliona.” (E2d7.) Tämä muistuttaa laajennetun mielen ja
hajautetun kognition kannattajien näkökulmaa kognitiivisen systeemin määrittämiseen
sekä Järvilehdon käsitystä eliö-ympäristö-systeemistä, koska kaikki nämä käyttävät toi-
minnan tulosta kognitiivisen systeemin identifioimiseen tai rajaamiseen.
12
Ks. E2d6: ”Reaalisuudella [olemassaololla] ja täydellisyydellä ymmärrän samaa.”
13
Tämä liittyy kysymykseen teleologisuudesta, jota en käsittele tässä tarkemmin. Enaktivismin taustalla
oleva teoria autopoieesista on esitetty alun perin ei-teleologisena näkemyksenä elävien systeemien
toiminnasta (Maturana & Varela1980, 85–86; Thompson 2007, 144–145). Myöhemmin enaktivismin
kannattajat ovat kuitenkin puhuneet immantentista teleologisuudesta tai tavoitteellisuudesta (purposiveness),
jonka katsotaan perustuvan organismin biologiseen autonomiaan ja yksilöllisyyteen (Weber & Varela 2002;
Thompson 2007, luku 6; ks. alla s. 82–83). Järvilehto korostaa elävän systeemin tavoitteellisuutta (ks. esim.
1994, 115), mutta ei kuitenkaan sitoudu teleologiseen käsitykseen (1995, 48). Myös Spinozan conatus-
periaatteelle on annettu sekä teleologisia että ei-teleologisia tulkintoja (ks. esim. Viljanen 2011, luku 5).
12
Yleisesti Spinozaa voidaan pitää tärkeänä systeemisen näkökulman edeltäjänä, ja hänen
filosofiassaan tulevat esiin monet niistä periaatteista, jotka ovat ohjanneet myöhempien
systeemiteorioiden muotoilua. Laajimmasta näkökulmasta tarkasteltuna luonto muodostaa
yhtenäisen systeemisen kokonaisuuden14, ja yksittäiset oliot nähdään tämän kokonaissys-
teemin (substanssin) tiloina – autonomiaan pyrkivinä mutta kuitenkin toisistaan riippuvai-
sina moduksina.
Jakob von Uexküll tunnetaan biosemiotiikan kehittäjänä ja häntä voidaan pitää yhtenä
keskeisimpänä systeemisen lähestymistavan kannattajana biologian alalla.
Elämysympäristön teoriassaan von Uexküll tekee erottelun eliön elämysympäristön
(Umwelt) ja objektiivisen ympäristön (Umgebung) välille. Umgebung eli objektiivinen
luonto on sama kaikille eliöille, kun taas Umwelt muodostuu niistä objektiivisen
ympäristön osista, joiden kanssa eliö toimii ja jotka se kokee toiminnassaan. Jokaisella
eliöllä on siis oma elämysympäristönsä, jonka se luo oman toimintansa kautta, ja eliön
käyttäytymistä voidaan ymmärtää vain elämysympäristön määrittelyn kautta. Näin ollen
biologisen tutkimuksen perusyksikkönä on eliön ja sen elämysympäristön muodostama
kokonaisuus, jota ei voida palauttaa siihen kuuluvien elementtien mekaaniseen toimintaan.
(von Uexküll 2010/1934 ja 1940; Järvilehto 1994, 62–63.)
von Uexküllin mukaan kaikki eliöt ovat yhtä täydellisesti sopeutuneet ympäristöönsä –
yksinkertaisia eliöitä vastaa yksinkertainen ja monimutkaisia eliöitä monimutkainen
ympäristö (von Uexküll 1934/2010, 50). Keskeistä on eliön ja ympäristön
14
Vrt. Uexküllin (1934, 1940/2010) ajatus luonnosta harmonisena kokonaisuutena.
13
yhteenliittymisen tapa, ja merkitykset muodostuvat vasta tätä kautta, eivätkä ole valmiina
maailmassa. Siten samalla objektilla, kuten von Uexküllin esimerkissä tammella (s. 126–
132), on eri eliöille eri merkitykset ja objekti saa merkityksensä vasta suhteessa subjektiin.
Teoksessaan A Theory of Meaning (1940/2010) Uexküll kuvaa merkitysten muodostumista
eliön eli merkityksen käyttäjän ja ympäristön objektin eli merkityksen kantajan
yhteistoiminnassa. Tämän mukaan puhe objektiivisista merkityksistä tai objekteista
itsessään on ongelmallista, koska se jättää huomioimatta ihmissubjektin osallisuuden
merkitysten määräytymisessä (esim. s. 141–142); jos taas yrittäisimme tehdä yhteenvedon
kaikista niistä piirteistä, joita sillä on eri eliöille, tuloksena olisi vain kaaos (1934/2010,
131, 135). Tutkimuksessa onkin vaarana, että tutkija pitää omaa ympäristöään myös
tutkittavan ympäristönä eikä huomioi elämysympäristöjen ja niihin kuuluvien objektien
merkitysten eroja. von Uexküllin teoriassa korostuu ympäristön subjektiivisuus, koska
hänen mukaansa ”jokainen subjekti elää maailmassa, jossa on vain subjektiivisia
todellisuuksia”, ja jokin voi olla objekti vain eliön rakenteeseen liittyvän havainto- ja
vaikutusperustan ansiosta (1934/2010, 125–126). Ympäristöjen subjektiivisuus perustuu
siis siihen, että jokainen eliö kytkeytyy ympäristön osiin oman rakenteensa perusteella ja
merkitykset muodostuvat sen oman toiminnan kautta. Kuitenkin, kuten Järvilehto
huomauttaa, elämysympäristö on myös objektiivinen siinä mielessä, että havainnoimalla
eliön toimintaa luonnollisissa olosuhteissa, voidaan pyrkiä selvittään, mitkä ympäristön
osat ovat olennaisia eliön elämän ja toiminnan kannalta ja muodostavat sen
elämysympäristön (Järvilehto 1994, 63, 66).
von Uexküll kuvaa eliön toimintaa sekä subjektin ja objektin yhteyttä toimintapiirin
(Funktionskreis) käsitteellä (1934/2010, 49). Eliö on yhteydessä objektiin havainto- ja
liike-elimillään, ja näitä vastaa objektin havaintoperusta (Merkmal) ja vaikutusperusta
(Wirkmal). von Uexküllin ajattelu on kantilaista siinä mielessä, että hänen mukaansa eliö ei
pääse käsiksi objekteihin sinänsä, vaan on aina tekemisissä niiden havainto- ja
vaikutusperustan kanssa, ja näiden pohjalta voidaan puhua havaintomaailmasta (Merkwelt)
ja vaikutusmaailmasta (Wirkwelt), jotka yhdessä muodostavat sen elämysympäristön
(Umwelt). Näin ollen subjektin ja objektin välinen suhde ei vallitse eliön ja ympäristön
välillä, vaan se kulkee havainto- ja vaikutusmaailman välillä, ja molempiin kuuluu osia
sekä eliöstä että ympäristöstä. Tämän mukaan ympäristön ärsykkeet eivät ole eliön
ulkopuolella, koska ne kuuluvat toimintapiiriin ja samalla ne myös muuttuvat eliön
toiminnan myötä: eliö tarttuu ympäristön osiin sekä aistien että liike-elinten avulla, ja
objektin vaikutusperustan hyödyntäminen muuttaa sen havaintoperustaa. Eliön oma
rakenne siis määrittää sitä, mikä ympäristön piirre voi toimia ärsykkeenä ja millaiset
14
objektit kuuluvat sen elämysympäristöön. (Ks. Järvilehto 1994, 64–66.) Havaitseminen ei
ole objektiivisten ärsykkeiden vastaanottamista ja sisäistä prosessointia, vaan aistien ja
liike-elinten yhteistyötä, jolloin ”ympäristön havaitseminen on mahdollista ainoastaan jos
sekä havainto- ja vaikutusperusta yhtyvät; havaintotoiminta on ympäristön hyväksikäyttöä
ja muuttamista” (Järvilehto 1994, 65).
Toimintapiirejä voidaan pitää myös merkityspiireinä (von Uexküll 1940/2010, 150), koska
toimintapiiri liittää merkityksen kantajan subjektiin (s. 145), ja toimintapiiriin kuulumisen
ansiosta ”jokaisesta merkityksen kantajasta tulee eliösubjektin komplementti” (s. 145–
146). von Uexküll korostaa merkitysten roolia eliön toiminnan ymmärtämisessä: on
tarkasteltava sitä, miten subjekti (merkityksen käyttäjä) ja objekti (merkityksen kantaja)
muodostavat harmonisen yksikön, joiden pohjalta syntyy yhteinen merkitys (s. 172–174).
von Uexküll erottaa eliön ruumiin toiminnan mekanistisen koneen toiminnasta, koska
elävä olio ei koostu koneen tavoin yksittäisistä yhteenliitetyistä osista, vaan eliö on
kehittyvä kokonaisuus, joka muodostuu elimistä, jotka puolestaan koostuvat elävistä
soluista. Elävän olion kohdalla kysymys merkityksistä on ensisijainen suhteessa
kausaalisten olosuhteiden tarkasteluun (s. 151), ja merkityksiä tarkasteltaessa on keskeistä
huomioida vastavuoroinen suhde merkityksen kantajan ja sen käyttäjän välillä eli se, miten
nämä kaksi tekijää muodostavat yksikön (s. 172). von Uexküll kuvaa, miten merkityksen
kantajan ja merkityksen käyttäjän yhteistoiminnasta muodostuu yhteinen merkityssääntö
(engl. common meaning rule), joka ei kuitenkaan paljastu vain mekaanisia prosesseja
tarkastelemalla (s. 171–181).
15
2.3. Dewey ja Bentley
15
Dewey huomauttaa, että ei ota kantaa teleologisuuden todellisuuteen, vaan kyse on toiminnan tarkastelusta
ikään kuin se olisi suuntautunut päämäärään (s. 366 n.1).
16
toimintapiiristä (circuit), jossa on ”motorinen vaste määrittää ärsykettä yhtä lailla kuin
sensorinen ärsyke määrittää liikettä” (s. 363).16 Myöskään kokemuksessa emme koe
erillistä aistimusta tai liikettä, vaan kyse on toiminnallisesti kehittyvästä prosessista, jossa
aistimus ja liike kuuluvat yhteen (s. 367–370). Deweyn mukaan tällainen käsitys
sensorimotorisesta koordinaatiosta ja toimintapiiristä, jonka sisällä ärsyke ja vaste tai
aistimus ja liike on ymmärrettävä, kykenee tarjoamaan yhdistävän näkemyksen, joka jää
puuttumaan refleksi-käsityksestä.
Kirjoituksessaan “The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense” (1941) Bentley
kritisoi filosofiassa vallitsevaa käsitystä tietämisestä, jossa tietäjän ajatellaan rajoittuvan
kehon sisään ja vastaavasti tiedettyä pidetään ulkopuolisena asiana. Bentleyn mukaan tie-
toa ei kuitenkaan voida sijoittaa organismiin tai ympäristöön, vaan tietäminen on organis-
min ja ympäristön muodostaman systeemin toimintaa. Hänen mukaansa filosofian omak-
16
Vrt. edellä von Uexküllin käsitys toimintapiiristä.
17
suma oletus ihosta tietäjän ja tiedetyn välisenä rajana on ongelmallinen ja perustuu antiik-
kiselle käsitykselle, joka ei kuitenkaan ole uskottava fysiologisen tutkimuksen näkökul-
masta. Bentley tuo esiin Deweyn (1896; 1938) ja Ivan Pavlovin käsitykset, jotka molem-
mat kyseenalaistavat perinteisen oletuksen ihosta rajana (s. 6–9). Edellä esitetyn mukaan
Dewey kritisoi psykologiassa hallinnutta ärsyke–vaste-mallia sekä refleksin käsitteen käyt-
töä, ja Pavlovin ehdollisen refleksin tarkastelu puolestaan osoittaa, että edes fysiologiassa
iho ei muodosta toiminnallista rajaa, vaan myös eliön ulkoinen tekijä voi tulla osaksi fysio-
logista systeemiä. Bentley huomauttaa myös, että biologiassa ei ole ”organismia yksinään”
faktana, vaan faktat koskevat ”organismia-ympäristössä” (s. 9). Perinteisen tietoa koskevan
käsityksen sijaan hän esittää, että tietäminen tulee ymmärtää biologisena toimintana. Näin
ollen tietämisessä kyse ei ole relaatiosta sisäisen tietäjän ja ulkoisen tiedetyn välillä, vaan
Bentley tarkastelee tietämistä inhimillisen käyttäytymisen muotona, jota ei voida pitää eli-
ön sisäisenä tapahtumana, vaan se tulee ymmärtää pikemminkin eliö-ympäristö-systeemin
toimintana (ks. Järvilehto 1994, 53).
Lisäksi Dewey ja Bentley (1949) ovat tehneet erottelun itse-toiminnan (self-action), yksin-
kertaisen vuorovaikutuksen eli interaktion (interaction) ja kompleksisen vuorovaikutuksen
eli transaktion (transaction) välille, jotka vastaavat myös eri näkökulmia ilmiöiden selit-
tämiseen ja tarkasteluun. Itse-toiminta tarkoittaa esitieteellistä käsitystä, jossa ilmiöitä tar-
kastellaan itsenäisten toimijoiden tai voimien pohjalta; interaktionaalisessa näkökulmassa
huomio kohdistuu erillisten entiteettien vuorovaikutukseen; ja transaktionaalinen näkö-
kulma painottaa systeemisyyttä, jossa tarkastelun kohteena ei ole erillisten ja ennalta mää-
riteltävien entiteettien vuorovaikutus, vaan systeeminen prosessi, jossa tietäjä ja tiedetty tai
nimeäjä ja nimetty määrittävät toinen toisiaan (esim. s. 72–73, 122–123, 296, 301, 304).17
Dewey ja Bentley korostavat transaktionaalisen näkökulman merkitystä ja tuovat esiin sen
tarpeen myös biologiseen ja psykologiseen tutkimukseen (ks. esim. luku 5). Heidän mu-
kaansa monet vaikeudet toiminnan ymmärtämisessä ja perinteiset ongelmat muodostuvat
juuri transaktionaalisen näkökulman puutteesta (s. 130). Sen sijaan, että organismia pidet-
täisiin itsenäisenä toimijana ja ympäristöä erillisenä taustana, transaktionaalinen näkökul-
17
Ks. myös Morris 1991, jossa hän viittaa Deweyn ja Bentleyn jaotteluun ja esittää vastaavan jaon
tieteellisten selitysmallien maailmankuvien välille verratessaan toisiinsa perinteistä kognitiotieteellistä
selitysmallia ja kannattamaansa behavioraalista analyysiä. Itse-toiminnallinen taso vastaa ”organismista
(organismic) maailmankuvaa”, jossa olioilla tai ”mielellä” / ”sielulla” katsotaan olevan itsenäistä voimaa;
interaktionaalinen vaihe vastaa mekanistista maailmakuvaa, jossa tapahtumat seuraavat fysikaalisista
voimista ja joka voidaan liittää psykologisten selitysten ärsyke-vaste-malliin tai perinteiseen
kognitiotieteelliseen (kognitivistiseen) selitysmalliin; ja transaktionaalinen vaihe vastaa kontekstualistista
maailmankuvaa, jossa tarkastelun kohteena ovat dynaamiset tapahtumat ja jossa painotetaan organismin ja
ympäristön toiminnan vastavuoroisuutta ja kontekstin merkitystä (s. 142). David B. Miller (2009) puolestaan
soveltaa erottelua kehitysbiologiseen tarkasteluun ja esittää, että transaktionaalinen näkökulma vastaa
käsitystä kehityksellisen systeemin itse-organisaatiosta, jota ei voida redusoida komponenttien toimintaan.
18
ma painottaa organismin ja ympäristön yhteenkuulumista ja niiden määrityksen vastavuo-
roisuutta. Transaktionaalisesta näkökulmasta organismia ja ympäristöä tarkastellaan sys-
teemisenä kokonaisuutena (s. 123), ja toimijuus tai käyttäytyminen ei viittaa vain organis-
miin, vaan ”orgaanis-ympäristölliseen tilanteeseen”, jossa organismi ja ympäristö ovat yhtä
lailla mukana toiminnan aspekteina (s. 290). Dewey ja Bentley huomioivat, että organismi
näyttää usein erilliseltä toimijalta, mutta tämä perustuu heidän mukaansa vain pinnalliseen
tarkasteluun ja siihen, että erityisesti kompleksisemmat organismit voivat olla mukana mo-
nissa transaktioissa (s. 138). Ilmiöiden, mukaan lukien ihmisen toiminnan, tieteellinen
ymmärtäminen vaatii kuitenkin transaktionaalista näkökulmaa, jossa lähtökohtana eivät ole
erilliset oliot tai faktat, vaan systeeminen tarkastelu, jossa tarkasteltavat ilmiöt määrittyvät
suhteessa toisiinsa ja jossa huomioidaan myös tietäjän ja tietämistapahtuman kuuluminen
tähän prosessiin.
2.4. Mead
18
Dewey ja Mead olivat läheisiä ystäviä ja heidän näkemyksiään voidaan pitää monissa suhteissa toisiaan
täydentävinä (ks. Morris 1934, x–xi).
19
korostaa erityisesti sosiaalisuuden merkitystä mentaalisten ilmiöiden tarkastelussa. Mieli,
minuus ja tietoisuus eivät ole ennalta olemassa olevia ilmiöitä, vaan Meadin mukaan ne
kehittyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; ihmismieli emergoituu sosiaalisista
prosesseista ja kieli toimii tämän emergoitumisen mekanismina (Mead 1934, xiv, 18, 132–
134, 191–192; seuraavat viittaukset kyseiseen teokseen, ellei toisin mainita). Tämä ei
kuitenkaan tarkoita fysiologisten mekanismien ja biologisen taustan unohtamista, vaan
Mead huomioi yksilön kokemuksen, kielen ja muiden sosiaalipsykologian tarkastelemien
ilmiöiden riippuvuuden fysiologisesta pohjasta (s. 2) sekä evolutiivisesti varhaisemmista
sosiaalisen vuorovaikutuksen muodoista, erityisesti eleistä (luku 3). Meadin ajatuksissa
yhdistyy siis psykologinen, sosiologinen ja biologinen näkökulma (ks. myös Mead 2001);
mentaalisen toiminnan tarkastelussa kyse on biologisten organismien vuorovaikutuksen
tarkastelusta, ja yksilöllinen toiminta nähdään sosiaalisen toiminnan sisällä (s. xv–xvi). On
hyvä huomata, että puhuessaan mielestä ja tietoisuudesta Mead tarkoittaa pääasiassa
ihmismieltä ja -tietoisuutta, jotka muodostuvat hänen mukaansa suurelta osin sosiaalisen
kommunikaation ja kielen kautta. Hänen mukaansa mentaalisuus ilmaantuu, kun
”organismi kykenee osoittamaan merkityksiä toisille ja itselleen” (s. 132). Vaikka monilla
eläimillä on ihmisen mentaalista toimintaa muistuttavia kykyjä, ihmisten mentaalisen
toiminnan erityispiirre on merkitysten muodostuminen symbolisen vuorovaikutuksen
kautta (luku 16), ja siihen liittyvä refleksiivisyys (s. 134) eli kyky tarkastella itseään toisen
näkökulmasta. Lisäksi Mead huomauttaa erosta ”tietoisuuden” eri merkitysten välillä ja
painottaa, että hänen tarkastelunsa koskee reflektiivistä itse-tietoisuutta, joka on
erotettavissa yksityisestä ei-reflektiivisestä aistimellisesta kokemuksesta (luku 21; ks.
myös 1925, 255). Itse-tietoisuus tarkoittaa sitä, että organismi voi olla objekti itselleen19 –
yksilö kykenee erottamaan itsensä muista ja tarkastelemaan itseään ikään kuin toisten
näkökulmasta – ja tämä kyky kehittyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa erityisesti
kielellisen kommunikaation kautta (osa III).
19
Ks. luku 22, jossa Mead tekee erottelun minän subjektin (”I”) ja objektin (”me”) välille.
20
Vrt. Uexküllin (1934, 1940/2010) käsitys eliön elämysympäristöstä ja merkitysten muodostumisesta vasta
suhteessa eliöön sekä Spinozan ajatus, jonka mukaan havaitsemme ulkoiset kappaleet vain oman ruumiimme
ideoiden kautta (E2p16s2, E2p26).
20
tarkasteltaessa sosiaalisuudella on keskeinen rooli. Mead tuo esiin merkitysten
muodostumisen yhteistoiminnan myötä (esim. s. 130), ja hänen mukaansa ”objektiivisen
maailman sisältö, sellaisena kuin me sen koemme, on suuressa määrin konstituoitunut
sosiaalisten prosessien kautta” (s. 112); objektiivisuus ei ole jotakin subjektista tai
havaitsijasta täysin riippumatonta, vaan sosiaalista universaaliutta eli sitä, mikä on yhteistä
kaikille havaitsijoille (s. xxviii–xxix). Ajatuksena on, että vaikka ulkoinen maailma on
olemassa kokemuksestamme riippumatta, sen merkitykset, objektien tietyt piirteet,
muodostuvat suhteessa eliöön (s. 131 n. 35).
Meadin mukaan psyykkistä toimintaa ja tietoisuutta ei voida pitää eliön sisäisinä ilmiöinä,
vaan kyse on behavioristisesti21 tarkasteltavasta toimintaprosessista, johon kuuluu sekä
sisäisiä että ulkoisia aspekteja ja joka käsittää myös sosiaalisen toiminta-ympäristön.
Keskeistä on toiminnan tarkastelu dynaamisena kokonaisuutena tai orgaanisena prosessina
ja organismin pitäminen aktiivisena toimijana, joka toimintansa kautta valikoi ärsykkeitä –
ei vain reagoi niihin passiivisesti – ja määrittää tai organisoi maailmaansa (luku 1).
Tietoisuutta tarkastellessaan hän sanoo, että ”[t]ietoisuus on toiminnallista (functional), ei
aineellista (substantive)” (s. 112) ja että ”[t]ietoisuus viittaa sekä organismiin että sen
ympäristöön, eikä sitä voida yksinkertaisesti sijoittaa kumpaankaan” (s. 332); se
muodostuu eliön ja ympäristön suhteesta ja sisältää ne molemmat (s. 333).22 Meadin
näkemyksessä ei oleteta yksilöllistä mieltä, joka edeltäisi sosiaalista toimintaa, vaan hänen
mukaansa mieli emergoituu23 vasta sosiaalisten prosessien, erityisesti kielellisen
kommunikaation, pohjalta (ks. esim. s. 223–224, 329–330). Samoin myös älykkyys ja
rationaalisuus eivät ole itsenäisen tai substanssimaisen tietoisuuden kykyjä (s. 334), vaan
älykkyys on ymmärrettävä eliön ja ympäristön suhteen funktiona (s. 328) ja ajattelu tai
rationaalisuus toiminnan muotona, jossa yksilö kykenee tarkastelemaan toimintaansa ikään
kuin toisen henkilön näkökulmasta ja kontrolloimaan toimintaansa tämän pohjalta (luku
13, s. 260, 334–335). Mead korostaa siis, että mieltä ei voida ymmärtää tarkastelemalla
vain yksilöä, vaan se tulee ymmärtää sosiaalisten yhteistoiminnallisten prosessien pohjalta,
21
Mead piti itseään ”behavioristisena” sosiaalipsykologina, koska hänen mukaansa tutkimus perustuu
käyttäytymisen havainnointiin. Hän ei kuitenkaan edusta tavanomaista behaviorismina tunnettua suuntausta,
ja vaikka hän käytti ”ärsykkeen” ja ”reaktion” käsitteitä, hänen näkemyksensä eroaa esimerkiksi Watsonin
behaviorismista (Mead 1934, luku 1) sekä behaviorismiin liitetystä mekanistisesta ajattelusta ja ärsyke–
reaktio-mallista (ks. Järvilehto 1994, 52).
22
Mead huomauttaa, että vaikka mieltä tai tietoisuutta ei voida redusoida behavioraalisiin käsitteisiin tai ei-
mentaaliseen toimintaan, ne voidaan kuitenkin selittää behavioraalisin tai ei-mentaalisin käsittein (s. 10–11).
23
Meadin mukaan emergenssissä ei ole kyse erikoisemmasta prosessista kuin orgaanisesta yhdistelmästä;
kokonaisuudella on piirteitä, joita ei ole löydettävissä sitä koostavista elementeistä (s. 329). Vrt. Dewey
(1929/1999): ”Organismi on osa luontoa, sen vuorovaikutus luonnon kanssa on aito lisä luonnonilmiöihin.”
(s. 204.)
21
ja hänen mukaansa myös mentaaliseen toimintaan liittyvät biologiset ja fysiologiset
toiminnot ovat läpikotaisin sosiaalisia (s. 133, 229; 2001, luku 1); vaikka fysiologinen
pohja mielen kehitykselle on tulosta biologisesta evoluutiosta, yksilön mielen aktuaalinen
kehittyminen on sosiaalinen prosessi (s. 226 n. 27).
22
siitä, että objektiivisuus ei tarkoita täysin meistä riippumatonta objektiivisuutta, vaan
perustuu eliöiden samanlaiseen rakenteeseen ja kielelliseen yhteistoimintaan.
2.5. Gibson
James J. Gibson on kannattanut suoraa realismia (ks. Smith 2009) ja kehittänyt ekologista
teoriaa havainnosta (Gibson 1950; 1966; 1979; seuraavat viittaukset teokseen 1979, ellei
toisin mainita), joka painottaa havainnon yhteyttä toimintaan ja muuhun kognitioon. Eko-
logisen teorian mukaan havaintoa tulee tarkastella ennen kaikkea sellaisena kuin se toimii
luonnollisissa olosuhteissa – aktiivisena toiminnallisena prosessina koko havaintosystee-
min tasolla, eikä niinkään passiivisena aistiärsykkeiden vastaanottona ja sisäisenä proses-
sointina (luvut 4 ja 12). Gibson hylkää perinteisen representationaalisen (komputationaali-
sen) mallin, jossa havaintoa pidetään sisäisenä representaationa, sekä oletuksen lineaarises-
ta informaation prosessoinnista, jossa havaintoa, korkeamman tasoisia kognitiivisia proses-
seja ja toimintaa pidetään erillisinä toisiaan seuraavina vaiheina (esim. luku 14; ks. myös
Reed 1991; Still & Costall 1991, 228). Hänen mukaansa yhteys ympäristöön ei ole sisäis-
ten representaatioiden välittämää, vaan havainto on suoraa ja perustuu informaation poi-
mintaan (pick up) (luku 14). Ekologisessa teoriassa havainto ja kognitio (tietäminen) kuu-
luvat yhteen, ja merkitykset ovat suoraan havaittavissa, eikä niitä tarvitse konstruoida si-
säisten prosessien kautta (luvut 3 ja 14). Gibsonin mukaan havaitseminen on toimintaa
ympäristössä, jossa organismi käyttää hyväkseen ympäristön merkityksellistä informaatiota
ja on suoraan yhteydessä ympäristöönsä affordanssien ansiosta – ei sisäisten representaati-
oiden välityksellä (luku 8).
Ympäristöllä Gibson tarkoittaa eliön ympäröivää maailmaa, mutta hän huomioi eron kah-
den eri merkityksen välillä: toisaalta ympäristö on yhteinen kaikille eliöille, mutta taas
toisaalta eri eliöiden ympäristöt ovat erilaiset (s. 7). Puhuessaan ympäristöstä (environ-
ment) Gibson tarkoittaa eläimen ekologista ympäristöä, joka ei ole sama kuin fysiikan ku-
vaama maailma, vaan eläimen kannalta merkityksellinen havainto- ja toimintaympäristö
(luvut 1 ja 8). Gibsonin mukaan ympäristö on olemassa ja kuvattavissa eläinten kokoon
suhteutuvassa mittakaavassa – erotuksena fysiikan kuvaamista hyvin pienistä tai suurista
mittakaavoista ja ajallisista suhteista (s. 8–12). Lisäksi voidaan erottaa eri eläinlajien omat
elinympäristöt (niche), jotka määrittyvät suhteessa kyseessä olevaan eläimeen. Eläin ja sen
elinympäristö ovat komplementaarisia ja implikoivat toisensa, mutta ympäristö kokonai-
suudessaan elinmahdollisuuksineen on olemassa jo ennen eläintä ja siitä riippumatta. Gib-
son kuitenkin huomauttaa, että elinympäristöä ei pidä sekoittaa fenomenaaliseen ympäris-
töön, jota on pidetty eläimen yksityisenä tai subjektiivisena maailmana. Ympäristö tarjoaa
23
eri lajeille erilaisia elinympäristöjä, ja nämä elinympäristöt määrittyvät suhteessa eläimeen,
mutta ympäristön piirteet, jotka ovat eläimelle merkityksellisiä, ovat kuitenkin todellisia.24
(s. 128–129.)
Ekologinen teoria sisältää kaksi pääkomponenttia, jotka ovat (1) teoria affordansseista eli
toimintamahdollisuuksista ja (2) hypoteesi suorasta havaitsemisesta (Chemero & Turvey
2007, 473).25 Affordanssit ovat ympäristön eliölle tarjoamia resursseja, mutta niitä ei voida
ymmärtää eliöstä riippumatta; ne eivät ole objektiivisia eivätkä subjektiivisia (tai sitten ne
ovat molempia), ja ne viittaavat sekä ympäristöön että eliöön. Gibsonin mukaan affordans-
sit ylittävätkin subjektiivinen–objektiivinen-dikotomian ja käsitys affordansseista tuo esiin
tämän jaottelun riittämättömyyden. (Gibson 1979, 129; Chemero & Turvey 2007, 474.)
Järvilehto (1995, 222) ja Turvey (1992, 179; Turvey ym. 1981, luku 5) ovat lisäksi huo-
mauttaneet, että myös organismilla on oltava komplementaarinen affordanssi tai Turveyn
sanoin ”effektiivi” (effectivity) eli toimintataipumus, jonka kanssa ympäristön osat voivat
kytkeytyä muodostaakseen toiminnallisen järjestelmän. Suoralla havainnolla tarkoitetaan
ei-välitettyä havaintoa, mikä tarkoittaa, että havainto ei tapahdu sisäisten representaatioi-
den kautta eikä merkityksiä tarvitse konstruoida sisäisesti korkeamman tasoisten kognitii-
visten operaatioiden kautta, vaan havainto on jo itsessään toiminnallista ja merkityksellistä
(Reed 1991, 171–172; Järvilehto 1994, 54; Chemero & Turvey 2007, 473, 477–478). Gib-
sonin (1979) mukaan elinympäristö (niche) on affordanssien joukko eli koostuu niistä ym-
päristön piirteistä, jotka ovat eliölle sopivia (s. 128–129). Eliön ja ympäristön komplemen-
taarisuus näkyy erityisesti siinä, miten Gibson kuvaa affordansseja: ne viittaavat sekä eli-
öön (havaitsijaan) että ympäristöön ja ovat sekä psyykkisiä että fyysisiä, mutta eivät silti
kumpaakaan (s. 129). Affordansseja ei siis voida ymmärtää vain ympäristön piirteinä eikä
myöskään vain eliötä tarkastelemalla, vaan ne määrittyvät vasta eliön ja ympäristön yhteis-
toiminnan kautta.26
24
Ks. Smith ”Towards a Realistic Science of Environments” (2009), jossa Smith tarkastelee
hahmopsykologien (Kurt Koffka, Kurt Lewin, Fritz Heider) ”kahden maailman teesiä” eli psykologisen ja
fysikaalisen ympäristön erottamista, fenomenologi Max Schelerin käsitystä käytännöllisestä ympäristöstä
(milieu) sekä Gibsonin ekologista käsitystä ympäristöstä ja kysymystä Gibsonin näkemyksen
realistisuudesta. Ks. myös Noble 1991 realismista ja ympäristön objektiivisuudesta.
25
Chemero (2009) esittää Gibsonin ekologisen psykologian perusajatukset kolmena periaatteena: 1) havainto
on suoraa; 2) havainto on toimintaa varten; ja 3) havaitsemme affordansseja (s. 98). Ks. kritiikkiä Gibsonin
teoriaa vastaan esim. Fodor & Pylyshyn: ”How direct is visual perception?: Some reflections on Gibson’s
’Ecological Approach’” (1981), jossa kirjoittajat esittävät, että Gibsonin teoria ei ole todellinen uhka
perinteiselle komputationalistiselle mallille ja puolustavat käsitystä, jonka mukaan havainto on epäsuoraa ja
ymmärrettävä representationaalisena prosessina. Ks. myös Turveyn ym. (1981) vastaus Fodorin ja
Pylyshynin kritiikkiin.
26
Affordanssien ontologista asemaa on pidetty ongelmallisena ja niiden tarkemmasta määritelmästä on
erilaisia käsityksiä (ks. Chemero 2003; 2009, luku 7). On esimerkiksi erimielisyyttä siitä, ovatko ne
ympäristössä olevia ominaisuuksia (Reed 1996), ympäristön dispositionaalisia ominaisuuksia, jolloin ne ovat
eliöstä riippuvaisia (Turvey 1992), vai relaatioita, jolloin niitä ei pidetä lainkaan ominaisuuksina eikä niitä
24
Gibson tekee myös erottelun sensorisen stimulaation (sensory stimulation) ja ärsyke-
informaation (stimulus information) välille, ja painottaa, että pelkkä aistireseptorien stimu-
laatio ei ole riittävä havainnolle, vaan havainto perustuu merkityksellisen informaation
poimintaan (pick-up), ja tämä informaatio on ympäristössä eikä sitä välitetä aivoihin ja
representoida sisäisesti (1979, luvut 4 ja 14; Reed 1991, 176; Chemero 2009, 107–108).27
Aistireseptorit ovat passiivisia, anatomisesti määritettäviä yksiköitä, kun taas havaitsemi-
nen on havaintosysteemin tasolla tapahtuvaa aktiivista toimintaa, ympäristön tutkimista
(exploration), eikä vain vaste tai reaktio sensoriseen stimulaatioon. Havaintosysteemillä
Gibson tarkoittaa toiminnallisesti määritettävää systeemiä, joka muodostuu aistireseptorien
ja aivoalueiden lisäksi myös muista kehon osista, jotka osallistuvat informaation poimin-
taan kuuluvaan toimintaan. (Gibson 1966, luku 3; 1979, luku 12, s. 244–246, 309; Cheme-
ro 2009, 159–160.) Lisäksi Gibson (1979) tuo esiin havainnon ajallisuuden (luku 11): ha-
vaitseminen ei koostu erillisistä ”inputeista”, aistimuksista tai hetkellisistä kuvista
(snapshot) (s. 58, 219–220), eikä se, mitä havaitaan, ei rajoitu vain siihen, mikä on näky-
vissä tässä-ja-nyt – hetkelliseen aistielinten stimulaatioon – vaan havainto on toiminnalli-
nen prosessi, joka ulottuu menneeseen ja tulevaan (s. 190). Havainnon ajallisuudesta seu-
raa myös, että on luovuttava itsestään selvältä pidetystä erottelusta nykyhetkeen rajoittuvan
havainnon ja mennyttä koskevan muistin välillä: Gibsonin mukaan havainto ei rajoitu ais-
tiärsykkeen kestoon, eikä havaintoprosessilla ole loppua, vaan havainto on jatkuvaa (s.
253; ks. myös luku 11). Gibson esittääkin, että ekologinen teorian informaation poiminnas-
ta ei tarvitse perinteistä muistin käsitettä – käsitystä menneen kokemuksen vaikutuksesta
nykyhetkeen muistin kautta –, vaan selitettävänä on oppimistapahtuma eli havaintosystee-
min kehitys ja harjaantuminen (s. 254).28 Uudenlainen käsitys havainnosta vaatii myös
uutta teoriaa kognitiosta yleisesti ja muista tietoisuuden muodoista, kuten hallusinaatioista
ja unista (s. 255–263). Esimerkiksi tietäminen ei ole Gibsonin mukaan havainnosta erilli-
nen prosessi, vaan havainnon laajennus (extension) (s. 258) ja havainto on yksinkertaisin ja
paras tietämisen muoto (s. 263). Sen sijaan kuvittelu, hallusinaatiot ja unet voidaan erottaa
voida sijoittaa vain ympäristöön, vaan niiden katsotaan kuuluvan koko eliö-ympäristö-systeemiin (Chemero
2003; 2009, luku 7). Näkemysten välillä on eroa myös siinä, tulisiko affordanssit ymmärtää
representationaalisesti (Vera & Simon 1993; Rowlands 1999; Sahin ym. 2007) vai ei-representationaalisesti
(Turvey 1992; Chemero 2003) (ks. Chemero & Turvey 2007, luku 3).
27
On hyvä huomata, että Gibsonin käsitys informaatiosta poikkeaa perinteisestä käsityksestä. Yleensä
informaatiolla tarkoitetaan jotain, mitä välitetään paikasta toiseen (lähettäjältä vastaanottajalle), mutta
Gibsonin mukaan informaatio on saatavilla ympäristössä ja sitä voidaan käyttää suoraan toiminnan
ohjaukseen ilman sisäistä koodausta tai komputationaalista prosessointia (Gibson 1979, 57, 62–63, 242–243;
ks. myös Chemero 2009, 106–109).
28
Gibson ei kuitenkaan kiellä muistelun, kuvittelun tai vastaavien ilmiöiden olemassaoloa, vaan kritiikki
koskee niiden oletettua roolia havainnossa ja perinteistä erottelua hetkellisen havainnon ja sitä täydentävän
menneeseen suuntautuvan muistin välillä (1979, 253–255).
25
normaalista havainnosta Gibsonin esittämän ”todellisuustestin” avulla, joka perustuu toi-
mintaan ja sitä seuraaviin muutoksiin havaintoympäristössä (s. 256–258).
29
William Noble (1991) sekä Arthur Still ja Alan Costall (1991) ovat huomauttaneet, että Gibson ei ota
riittävästi huomioon sosiaalisuuden ja kielen roolia havainnossa ja kognitiossa. He ovat esittäneet, miten
Gibsonin teoriaa voitaisiin täydentää Meadin pragmatistisella näkemyksellä (Noble 1991) ja Vygotskyn
sosiaalisuutta painottavalla kehityspsykologisella näkökulmalla (Still & Costall 1991). Seuraava tarkastelu
perustuu Edward Reedin (1991) tulkintaan Gibsonin näkemyksestä.
26
Chemeron kehittämässä ”radikaalissa ruumiillistuneessa kognitiotieteessä” sekä Järvileh-
don systeemisessä psykologiassa, joissa eliötä ja ympäristöä tarkastellaan yhtenäisenä sys-
teeminä. Gibsonin tavoin sensorimotorisen teorian kannattajat sekä Järvilehto ovat koros-
taneet havaintoprosessin ajallisuutta ja Järvilehto on vaatinut uudenlaista käsitystä myös
muista mentaalisista prosesseista. Gibsonin käsitys sosiaalisesti välitetystä havainnosta
puolestaan muistuttaa hajautetun kognition yhteydessä esitettyjä ajatuksia havainnon ja
muiden kognitiivisten prosessien sosiaalisesta luonteesta. Systeemiteorioiden yhteydessä
on painotettu myös havainnon aktiivista luonnetta ja tarvetta tutkia kognitiota luonnollisis-
sa olosuhteissa.
30
Ks. systeemiteorioiden historiallisista vaikuttajista esim. Clancey 2009; Gallagher 2009; Järvilehto 1994,
35–74; Palmer 2004.
27
3. Laajennettu kognitio
Laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesin lähtökohtana on pidetty Andy Clarkin ja David
Chalmersin artikkelia ”The Extended Mind” (1998), jonka he aloittavat kysymyksellä ”mi-
hin mieli loppuu ja mistä muu maailma alkaa?” (s. 27).31 Heidän esittämänsä hypoteesin
mukaan ainakin joissakin tapauksissa mentaalisten prosessien kantajat voivat ulottua aivo-
jen ja kehon ulkopuolelle. Clark ja Chalmers kutsuvat kantaansa aktiiviseksi eksternalis-
miksi, erotuksena perinteisestä passiivisesta eksternalismista, jossa kiinnostuksen kohteena
on ollut mentaalisten tilojen sisällön määräytyminen historiallis-kausaalisessa prosessissa
(ks. esim. Putnam 1975; Burge 1979). Sen sijaan aktiivisen eksternalismissa tarkastellaan
mentaalisten prosessien kantajia tässä-ja-nyt, ja tämän mukaan myös ulkoiset tekijät voi-
daan laskea osaksi kognitiivisten prosessien kantajia, jos niillä on aktiivinen rooli kognitii-
visten prosessien toteuttamisessa. 32 (Clark & Chalmers (C&C) 1998, 29.) Tässä tehdään
siis ero sisältö- ja kantaja-eksternalismin tai mitä- ja kuinka-eksternalismin välille. Sisältö-
eksternalismi ja siihen liittyvät ”mitä”-kysymykset koskevat mentaalisten tilojen sisältöä ja
määräytymistä, ja tarkastelun kohteena ovat mentaalisten tilojen tyypit personaalisella ta-
solla. Kantaja-eksternalismi ja ”kuinka”-kysymykset puolestaan koskevat mentaalisten
tilojen kantajia eli taustalla olevia mekanismeja, jolloin tarkastelu tapahtuu subpersonaali-
sella tasolla. Aktiivinen–passiivinen-jaottelun lisäksi voidaan tehdä ero sen perusteella,
onko tarkastelun kohteena mentaalisten tilojen intentionaalinen sisältö tai kognitiiviset
prosessit vai kvalitatiivinen kokemus. (Hurley 2010; ks. taulukko 1.)
31
Artikkeli on ilmestynyt alun perin Analysis-lehdessä (58, 7–19). Tekstissä olevat sivunumerot viittaavat
uudelleenjulkaisuun Richard Menaryn (2010) toimittamassa teoksessa The Extended Mind (s. 27–42).
32
Passiivista eksternalismia on kutsuttu myös filosofiseksi eksternalismiksi (Rowlands 1999) ja
taksonomiseksi eksternalismiksi (Wilson 2000; 2004). Laajennettu mieli -hypoteesin lisäksi aktiivisen
eksternalismin muotoja ovat environmentalismi (Rowlands 1999), laaja komputationalismi (Wilson 1994),
lokationaalinen (locational) eksternalismi (Wilson 2000; 2004), mahdollistaja- (enabling) tai kantaja-
eksternalismi (Hurley 2010; ks. taulukko alla) ja Haugelandin (1998) käsitys ruumiillistuneesta ja
”upotetusta” (embedded) mielestä. Ks. myös Rowlandsin tekemä (1999) erottelu psykosemantiikan ja
psykotektoniikan välillä.
28
Tämän jaottelun mukaan Clarkin ja Chalmersin esittämä versio on kantaja-eksternalismin
muoto, joka koskee mentaalisten tilojen intentionaalista sisältöä tai kognitiivisia prosesse-
ja, joiden ei tarvitse olla tietoisia. Lisäksi Mark Rowlands (2010b) on korostanut, että laa-
jennettu mieli -hypoteesissa tarkastellaan yksittäisiä mentaalisia prosesseja eli tokeneita, ei
mentaalisia tyyppejä. Edellisen jaottelun mukaan radikaalein ja vähiten intuitiivisesti us-
kottava eksternalismin muoto olisi aktiivinen eksternalismi, joka koskee myös kvalitatiivis-
ta kokemusta. Tällaisen näkemyksen mukaan myös tietoisen kvalitatiivisen kokemuksen
kantajat voisivat ulottua aivojen ja kehon ulkopuolelle.
Laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesin kannattajien välillä on eroa siinä, miten katta-
vaksi laajentuminen ajatellaan: koskeeko se vain (joitakin) kognitiivisia prosesseja, mieltä
tai mentaalisia tiloja vai myös tietoisuutta tai kvalitatiivista kokemusta. Kirjoittajien välillä
on eroa myös siinä, miten yleiseksi laajentuminen ajatellaan: onko kyse vain joistakin yk-
sittäisistä tapauksista vai ajatellaanko sen koskevan suurta osaa kognitiivisista tai mentaali-
sista prosesseistamme. Vaikka laajentumista pidettäisiin yleisenä ilmiönä, yleensä kuiten-
kin hyväksytään, että ainakin joissakin tapauksissa kognitiiviset tai mentaaliset prosessit
voivat toteutua vain organismin sisäisenä ilmiönä. Keskustelu laajennetun mielen tai kog-
nition puolesta on keskittynyt pääasiassa korkeamman tasoisten kognitiivisten prosessien
tarkasteluun – tyypillisiä tapauksia ovat esimerkiksi ongelmanratkaisu, muisti tai päättely –
ja erityisesti kielen on ajateltu toimivan ihmiskognition laajentajana (ks. esim. C&C 1998;
Clark 2005a; 2008a). Epämääräisyyttä aiheuttaa kuitenkin se, että kognitiivisille proses-
seille ei ole yleensä annettu kovin tarkkaa määritelmää, vaan käsitys kognitiivisista proses-
seista perustuu pikemminkin yleiseen ”common-sense”-käsitykseen siitä, mitä pidämme
kognitiivisena.33
Vaikka tarkastelun kohteena ovat pääasiassa tietyt kognitiiviset prosessit, Clark ja Chal-
mers kuitenkin esittävät, että heidän näkemyksensä laajentumisen puolesta ulottuu myös
joihinkin mentaalisiin tiloihin ja siten myös yleisemmin mieleen. Heidän mukaansa erityi-
sesti uskomukset voivat koostua osittain myös ympäristön piirteistä, jos nämä piirteet toi-
mivat vaadittavassa roolissa, ja jos hyväksytään uskomusten laajentuminen, Clarkin ja
Chalmersin mukaan voidaan sanoa, että myös mieli laajentuu maailmaan (1998, 33). On
kuitenkin hyvä huomata, että Clark ja Chalmers eivät väitä tietoisuuden laajentuvan pään
33
Erityisesti Clark (esim. 2008a; 2011) vetoaa intuitiivisiin common-sense-käsityksiin kognitiosta. Sen sijaan
laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajista esimerkiksi Michael Wheeler (2011) on vaatinut
tieteellisempää käsitystä kognitiosta. Myös Fred Adams ja Ken Aizawa (2001; 2010a) ovat kritiikissään
painottaneet tarvetta kognition tunnusmerkeistä (mark of cognitive) (ks. alla luku 3.1.1). Samoin Mark
Rowlands (2009b), Sven Walter (2010) ja Lena Kästner (Walter & Kästner 2012) ovat korostaneet kognition
tunnusmerkkien tarvetta (ks. alla luku 3.2.2).
29
ulkopuolelle, koska kaikki kognitiiviset prosessit eivät ole heidän mukaansa tietoisia pro-
sesseja ja ei-tietoisilla prosesseilla on keskeinen rooli kognitiossa (1998, 30). Clark on
myös toisessa artikkelissaan (2009) esittänyt, että argumentit laajennetun kognition puoles-
ta eivät ole yleistettävissä tietoisuuteen ja hänen mukaansa tietoisten prosessien kantajat
rajoittuvat pään sisään. Sen sijaan esimerkiksi Mark Rowlands (2010a; b, luku 7) on esittä-
nyt tietoisuuden intentionaalisen rakenteen pohjalta, että myös tietoinen kokemus voi olla
laajentunut (ks. myös Wilson 2004, luvut 9 ja 10; 2010). Myös Susan Hurley on tarjonnut
esimerkkejä kvalitatiivisesta kantaja-eksternalismista (ks. taulukko edellä), jossa myös
tietoisen kokemuksen kantajat voivat ulottua kehon ulkopuolelle (Hurley 1998; 2010; Hur-
ley & Noë 2003).34
34
Myös luvussa 6 käsiteltävää Silbersteinin ja Chemeron (2011a; b; Chemero 2009) näkemystä voidaan pitää
kvalitatiivisen kantaja-eksternalismin muotona. He eivät kuitenkaan tee perinteistä erottelua
intentionaalisuuden tai kognition ja kvalitatiivisen kokemuksen välille.
30
tu” (embedded) mieli tai kognitio -näkemyksistä,35 joissa hyväksytään kognition ruumiilli-
suus ja vahva riippuvuus ympäristöstä, mutta jotka eivät pidä ulkoisia tekijöitä konstitutii-
visena osana kognitiivista systeemiä. Viidenneksi, kyse on ainoastaan joistakin mentaali-
sista prosesseista ja useimmiten kiinnostuksen kohteena ovat jotkin kognitiiviset prosessit.
Keskitynkin tässä pääasiassa hypoteesiin laajennetusta kognitiosta, koska suuri osa keskus-
telusta on keskittynyt ennen kaikkea kognitiivisten prosessien tarkasteluun ja usein puhu-
taan ”laajennetun mielen” sijaan ”laajennetusta kognitiosta” (HEC: hypothesis of extended
cognition), jolloin tarkastelun kohteena ovat jotkin tietyt kognitiiviset prosessit, joiden aja-
tellaan (joissakin tapauksissa) voivan ulottua pään ja kehon ulkopuolelle.36 Rowlands
(2009b, 7) on lisäksi tehnyt eron termin ”kognitio” kapeamman ja laajemman merkityksen
välille: kapeammassa mielessä kognitio erotetaan havainnosta ja sillä tarkoitetaan havain-
non jälkeisiä prosesseja; laajemmassa merkityksessä termi sisältää myös havaintoprosessit.
HEC:n yhteydessä termiä on käytetty pääasiassa laajemmassa merkityksessä, ja hypoteesin
kannattajat suhtautuvat yleensä kriittisesti perinteiseen ”sandwich”-malliin (ks. Hurley
1998, luku 10.1; 2001), jossa kognitiota pidetään havainnosta ja toiminnasta erillisenä kor-
keammantasoisena prosessina; perinteisen mallin sijaan HEC:n kannattajat ovat korosta-
neet kognition yhteyttä sensorimotoriseen toimintaan (vrt. Gibson 1979).
35
Ks. Rowlands 2010b, luku 3, jossa hän erottaa laajennettu mieli -teesin ruumiillistunut mieli- ja upotettu
mieli -teeseistä sekä enaktivistisesta käsityksestä (ks. alla luku 5).
36
Laajennettu mieli ja laajennettu kognitio -hypoteesien välille ei ole usein tehty selkeää eroa. Ks. kuitenkin
Pöyhönen (tulossa), jossa hän korostaa eroa näiden välillä (s. 4–7).
31
näkökulmaa ja hajautettua agenttiutta, ja hänen näkemyksensä liittää laajennettu kognitio -
hypoteesin seuraavassa luvussa käsiteltävään näkemykseen hajautetusta kognitiosta.
Clarkin ja Chalmersin ajatus laajennetusta kognitiosta perustuu ajatukseen siitä, että jois-
sakin tapauksissa ihminen ja ulkoinen väline voivat olla sellaisessa kaksisuuntaisessa vuo-
rovaikutuksessa keskenään, että ne muodostavat yhteenliittyneen systeemin (coupled sys-
tem), jota voidaan pitää itsessään kognitiivisena systeeminä (1998, 29). Kriteereinä tällai-
sen systeemin muodostumiselle on se, että i) kaikilla komponenteilla on aktiivinen kausaa-
linen rooli, ii) ne säätelevät toimintaa kognitiolle tyypillisellä tavalla ja iii) jos jokin ulkoi-
nen komponentti poistettaisiin, systeemin toimintakyky heikentyisi vastaavalla tavalla kuin
jos osa aivoista olisi poistettu (C&C 1998, 29; Menary 2010a, 3). Clarkin ja Chalmersin
39
Sven Walter (2010, 291–292) puolestaan esittää, että yhdenvertaisuusperiaate on triviaali seuraus
liberaalista funktionalismin muodosta. Hänen mukaansa yhdenvertaisuusperiaate edellyttää kognitiivisten
prosessien identifiointia funktionalistisesti ja sen argumentatiivinen voima perustuu juuri funktionalistisiin
sitoumuksiin.
40
Kim Sterelny (2010) on esittänyt, että laajennettu mieli -hypoteesi voitaisiin ymmärtää parhaiten
elinympäristöjen konstruointi (tai ”scaffolding”) -mallin erikoistapauksena, ei niinkään itsenäisenä
viitekehyksenä.
41
Sen sijaan esim. Tim van Gelder (1995; 1998) on esittänyt dynaamisen mallin komputationalistisen mallin
vaihtoehdoksi ja korostanut niiden vastakkaisuutta (ks. myös Thompson 2007, 42–43; Chemero 2009).
33
mukaan tällaisessa tapauksessa ulkoista tekijää voidaan pitää konstitutiivisena osana kog-
nitiivista systeemiä, ei ainoastaan agentin käyttämänä ulkoisena apuvälineenä. Selventääk-
seen pelkän kausaalisen ja konstitutiivisen relaation eroa Menary on tehnyt erottelun
asymmetrisen ja symmetrisen vaikutuksen välillä. Asymmetrisessä tapauksessa ulkoinen
tekijä vaikuttaa kausaalisesti sisäisiin prosesseihin eli se toimii inputin lähteenä, mutta ei
todellisena osana kognitiivista prosessia. Sen sijaan symmetrisen vaikutuksen kohdalla
sisäiset ja ulkoiset tekijät ovat vastavuoroisessa vaikutuksessa keskenään ja vastaavat yh-
dessä kognitiivisen suorituksen toteuttamisesta.42 Vaikka symmetrisessä tapauksessa kom-
ponentit voitaisiin erotella sisäisiin ja ulkoisiin, niiden itsenäistä osuutta tuloksen tuottami-
seen on vaikea tutkia erikseen, koska vastavuoroisen suhteen vuoksi ne vaikuttavat jatku-
vasti toisiinsa ja koordinoivat yhdessä kognitiivista suoritusta. Hypoteesi laajennetusta
kognitiosta vaatii symmetristä tulkintaa vuorovaikutuksesta, koska tällöin ulkoista tekijää
voidaan pitää konstitutiivisena osana kognitiivista prosessia eikä vain kognitiivisen agentin
käyttämänä apuvälineenä tai pelkkänä inputin lähteenä.43 (Menary 2010a, 3–4.)
42
Ks. Clark 1997, 163–166 ja 2008a, 24 ”jatkuvasta vastavuoroisesta kausaatiosta” (continuous reciprocal
causation) ja toisen aallon yhteydessä esitetty ajatus ”kognitiivisesta integraatiosta” (alla luku 3.2).
43
Ks. kuitenkin Collins ym. 2008, jossa Harry Collins nostaa esiin kysymyksen asymmetrisestä suhteesta
agentin ja ulkoisen välineen välillä. Ks. myös samassa artikkelissa Clarkin vastaus hänelle.
44
He esittävät laajennetun kognition puolesta myös toisen (vähemmän keskustelua herättäneen)
ajatuskokeen, jossa he vertaavat toisiinsa erilaisia ongelmanratkaisukeinoja Tetriksen peluun yhteydessä.
Tässä he vetoavat prosessien toiminnalliseen (komputationaaliseen) samanlaisuuteen ja esittävät Kirshin ja
Maglion (1994) tekemän erottelun episteemisen ja pragmaattisen toiminnan välillä. Episteemisessä
toiminnassa maailmaa muutetaan kognitiivisten prosessien suorittamisen apuna ja kyse on ulkoisesta
toiminnasta, jossa agentti muuttaa komputationaalista tilaansa (s. 513–514), ja tämän ajatellaan olevan
tehtävän suorittamisen kannalta tehokkaampaa kuin komputationaalisesti vastaava sisäinen mentaalinen
toiminta. (C&C 1998, 27–29; ks. myös Clark 2008a, 70–73.)
34
ohjauksessa. Clarkin ja Chalmersin mukaan pelkkien kognitiivisten prosessien lisäksi voi-
daan puhua mielen laajentumisesta, jos uskomuksien voidaan katsoa muodostuvan osittain
kehon ulkopuolisista tekijöistä. Tarkastelun kohteena ovat siis dispositionaaliset, ei-
tietoiset uskomukset (non-occurrent beliefs): Jos olemme valmiit sanomaan, että Ingalla on
uskomus, että museo sijaitsee kadulla 53 jo ennen kuin hän haki tiedon muististaan tai oli
tietoinen siitä, Clarkin ja Chalmersin mukaan on vastaavasti myönnettävä, että myös Otolla
oli sama uskomus jo ennen kuin hän haki tiedon muistikirjastaan. Ero on vain siinä, että
Oton tapauksessa dispositionaalisen uskomuksen kantajat eivät rajoitu aivojen tai kehon
sisään. Yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan kantajien sijainti ei ole kuitenkaan ratkaiseva
tekijä kognitiivisen ja ei-kognitiivisen tai mentaalisen ja ei-mentaalisen erottelussa, ja
muilta keskeisiltä osin tapaukset ovat Clarkin ja Chalmersin mukaan analogiset. (C&C
1998, 33–34.)
35
toimii hyödyllisempänä selityksenä kuin termin rajoittaminen vain sisäisiin prosesseihin (s.
35).45
Clarkin ja Chalmersin mukaan laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesissa ei ole kyse vain
terminologisesta valinnasta, vaan sillä on merkitystä myös metodologisesti tieteelliselle
tutkimukselle (C&C 1998, 30; Clark 2008a). Sen sijaan, että kognitiiviset prosessit rajattai-
siin vain pään tai kehon sisään ja niiden ulkopuoliset prosessit nähtäisiin vain input- ja out-
put-informaationa, tarkastelukohteeksi otetaan laajempi systeemi, jota ei jaotella (arbitraa-
risesti) kognitiivisiin ja ei-kognitiivisiin osiin, ja kognitiotieteellisiä metodeja ja käytettyjä
termejä voidaan soveltaa tällaisen laajemman systeemin tutkimiseen.46 Chalmersin mukaan
keskeinen ajatus laajennettu mieli -hypoteesin kohdalla koskee sen tarjoamaa selityksellis-
tä yhtenäisyyttä (2008, xiv): kun esimerkiksi Oton ja Ingan toimintaa tarkastellaan laajalla
tasolla (large-scale), biologisella muistilla ja muistikirjalla on samanlainen funktionaalinen
rooli ja heidän toimintaansa voidaan selittää samojen uskomusten perusteella. Laajennettu
mieli -hypoteesin tarjoama selityksellinen arvo riippuu kuitenkin selityskohteesta ja kiin-
nostuksen kohteena olevasta ilmiöstä. Jos laajan tason toiminnan sijaan tarkasteltaisiin
lokaalimman tason (local-scale) toimintaa, kuten Oton vuorovaikutusta muistikirjansa
kanssa, tässä tapauksessa hänen toimintaansa olisi luontevampaa selittää sisäisillä usko-
muksilla (Chalmers 2008, xii–xiii). Myös laajempaa toimintaa on periaatteessa mahdollista
tarkastella sisäisenä kognitiivisena prosessina ja siihen liittyvänä input- ja output-
informaationa, mutta Clarkin mukaan kognition rajaaminen vain sisäisiin prosesseihin ei
ole filosofisesti ja tieteellisesti motivoitua (Clark 2011, 450). Lisäksi Chalmers huomaut-
taa, että laajennettu mieli -hypoteesi ei ole sitoutunut mihinkään tiettyyn teoreettiseen nä-
kemykseen mielen luonteesta, vaan on yhteensopiva erilaisten mielenfilosofisten käsitysten
ja kognitiotieteellisten näkökulmien kanssa (2008, xv–xvi). Keskustelussa ei olekaan
yleensä otettu kantaa perinteisiin mielenfilosofisiin kysymyksiin mielen luonteesta. Kogni-
tiotieteen näkökulmasta laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajat korostavat kognition
toiminnallisuutta, ruumiillisuutta ja tilanteellisuutta ja eroavat siten perinteisestä kogniti-
vistisesta mallista, jossa kognitiota pidetään sisäisenä, aivoissa tapahtuvana abstraktina
symbolien manipulointina. Kuitenkin esimerkiksi Clark säilyttää komputationalistisen mal-
lin, mutta laajentaa sen koskemaan sisäisten prosessien lisäksi myös laajemman systeemin
toimintaa. Perinteisen mallin mukaisesti kognitiota pidetään representaatioiden manipu-
lointina, mutta representaatioiden kantajia ei rajata vain neuraalisiin prosesseihin, vaan
45
John Preston (2010) on kritisoinut termin ”uskomus” laajennusta ja vetoamista selitykselliseen
yksinkertaisuuteen (s. 356–358; ks. myös Tiuraniemi 2011).
46
ks. myös Hutchins 1995; Hollan ym. 2000; alla luku 4 hajautetusta kognitiosta.
36
myös ulkoiset tekijät voivat toimia representaatioiden kantajina, ja ulkoisten välineiden
manipulointi sekä kehon liikkeet voidaan nähdä neuraalisten prosessien tavoin kognitiivi-
sen toiminnan mekanismeina.
3.1.1. Kritiikkiä
Myös Robert Rupert on argumentoinut laajennettua kognitiota vastaan muun muassa esit-
tämällä toiminnallisia eroja biologisen muistin ja laajennetun systeemin muistiprosessien
välillä. Biologinen muisti ja laajemman systeemin toiminta muodostavat hänen mukaansa
erilliset selitykselliset lajit (explanatory kinds), ja hänen mukaansa funktionalismiin ve-
toaminen ei onnistu tarjoamaan riippumatonta tukea laajennettu kognitio -hypoteesille
51
Esimerkkinä luonnollisesta määräytyvästä sisällöistä Adams ja Aizawa mainitsevat Dretsken (1981;1988),
Fodorin (1987; 1990); Searlen (1980) ja Millikanin (1984) teoriat (A&A 2001, 48).
39
(Rupert 2004, luku 8). Lisäksi Rupert on esittänyt, että kognitiivisen systeemin laajentami-
nen kehon ulkopuolelle on ongelmallinen sekä metodologiselta että teoreettiselta kannalta.
Hän korostaa, että psykologisten selitysten kohteena pidetään ajallisesti jatkuvaa ihmisor-
ganismia, jonka kognitiiviset kyvyt voivat kehittyä ja joita voidaan tutkia erilaisissa olo-
suhteissa. Sen sijaan ajatus laajennetusta systeemistä menettää otteensa pysyvästä yksilöstä
ja tarkastelun kohteeksi tulee hetkellinen ja tilanteen mukaan muuttuva systeemi. Rupert
esittää, että laajennettu kognitio -hypoteesin mukainen kognitiivisen systeemin yksilöinti
funktionaalisesti merkittävien komponenttien perusteella tuottaa uuden kognitiivisen sys-
teemin aina, kun ihmisorganismi kiinnittyy johonkin tuloksen tuottamisen kannalta merkit-
tävään ulkoiseen tekijään. Hänen mukaansa tämä tuottaa kuitenkin ongelmia kognitiotie-
teelliselle tutkimukselle ja datan tilastolliselle analysoinnille, koska kognitiotieteen meto-
dologia perustuu oletukseen pysyvästä yksilöstä – ei hetkellisestä ja muuttuvasta systee-
mistä. (2009; luku 2; 2010, luku 2.) Jos kuitenkin halutaan puolustaa näkemystä laajentu-
neesta kognitiosta, hypoteesin kannattajan tulisi tarjota riippumattomia perusteita mentaa-
listen termien normaalikäyttöä laajemmalle sovellukselle ja osoittaa kannattamansa näkö-
kulman tieteellinen arvo (2004, luku 5). Rupert on kuitenkin argumenteillaan pyrkinyt
osoittamaan, että psykologiassa tai kognitiotieteessä hyväksytyt metodologiset periaatteet
(kuten yksinkertaisuus ja konservatismi) sekä teoreettiset edut puoltavat perinteistä yksilö-
keskeistä näkemystä (2004, 421; 2009, luku 2; 2010, luku 2; 2011, 432).
40
3.1.2. Vastauksia kritiikkiin
On kuitenkin hyvä huomata, että sekä HEC:n puolustajat että sen vastustajat voivat vedota
funktionalistiseen käsitykseen. Erimielisyys koskee kysymystä siitä, minkä tasoiset funk-
tionaaliset prosessit ovat merkittäviä. HEC:n kriitikot kiinnittävät huomionsa biologisten
52
Ks. kuitenkin Sven Walterin (2010) kritiikki yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan, jossa hän esittää, että
periaate ei onnistu vaatimaan todellista yhdenvertaista kohtelua sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä niiden
kognitiivisen aseman suhteen (s. 292–294) ja että sen sovellus vaatii kognition tunnusmerkkejä, mutta näiden
tarjoaminen tekee periaatteeseen vetoamisen turhaksi (s. 293–295).
41
kognitiivisten prosessien erityispiirteisiin sekä yksityiskohtaisen tason neuraalisiin proses-
seihin ja niiden funktionaalisiin rooleihin, kun taas hypoteesin puolustajat tarkastelevat
yleisemmän, common-sense-tason toiminnallisia rooleja.53 Näistä ensimmäistä, neuraalisia
prosesseja suosivaa muotoa voidaan kutsua sovinistiseksi (chauvinistic) funktionalismiksi
erotuksena laajennetusta (extended) liberaalista funktionalismin muodosta, jossa funktio-
naalisia tiloja ei määritellä ”sensorisen inputin” ja ”behavioraalisen outputin” perusteella,
vaan jossa puhutaan suhteista systeemin tilojen välillä (Wheeler 2010a, 255). Mark Row-
landsin mukaan tällaisen tilanteen ongelmana on ajautuminen question-begging-
tilanteeseen, joka koskee kiistaa funktionalismin eri muotojen välillä (ks. Rowlands 2010b,
102–103). Wheeler kutsuu tätä ”Rowlandsin umpikujaksi” (deadlock), mutta pyrkii osoit-
tamaan, että se on vältettävissä, jos voimme tarjota laajennettu kognitio -hypoteesista riip-
pumattomia perusteita liberaalin muodon puolesta ja sovinistista muotoa vastaan (Wheeler
2010a, 256–258).54 Mark Sprevak on puolestaan esittänyt, että liberaali funktionalismin
muoto, joka sallii niin sanotun marsilais-intuition eli ajatuksen siitä, että fysiologisten pro-
sessien ja hermoston yksityiskohtaisten toimintaperiaatteiden eroista huolimatta myös mar-
silaisilla voisi olla kognitiivisia prosesseja,55 johtaa HEC:n mukaiseen käsitykseen, mutta
ei kuitenkaan Clarkin ja Chalmersin esittämään maltilliseen muotoon, vaan radikaalimpaan
versioon. Sprevak esittääkin, että tämä muodostaa vasta-argumentin sekä HEC:lle että
funktionalismille, koska seurauksena on liian radikaali muoto, joka on vastoin intuitiivisia
käsityksiämme kognitiosta tai mentaalisuudesta. Hänen mukaansa funktionalistisen käsi-
tyksen ja laajennettu kognitio -hypoteesin välinen suhde muodostaa seuraavan ongelman:
Marsilais-intuition ja yhdenvertaisuusperiaatteen säilyttävästä funktionalismista seuraa
HEC:n radikaali muoto, koska rajoittavat lisäehdot56 eivät toimi ja ongelmattomien lisäeh-
tojen löytäminen vaikuttaa epätodennäköiseltä (Sprevak 2009, luku 5). Jos taas funktiona-
lismia muokataan siten, että vältetään radikaali muoto, HEC on altis Adamsin ja Aizawan
sekä Rupertin kritiikille. Koska liberaali funktionalismin muoto johtaa radikaaliin versioon
HEC:stä, ja tämä radikaali muoto vaikuttaa epäintuitiivisuutensa vuoksi olevan epätosi,
tästä seuraa, että myös funktionalismi on epätosi (emt, 520–521). Näin ollen HEC ei ole
53
Vrt. Braddon-Mitchell & Jackson 1996, luvut 3 ja 5 ja yllä s. 32 erosta empiirisen ja common-sense-
funktionalismin välillä.
54
Esimerkkinä Wheeler tarkastelee ihmisen sisäisen muistia, jolta oletetaan kuitenkin puuttuvan eräs
biologiselle muistille tyypillinen piirre (”generation effect”), johon esimerkiksi Rupert (2004) vetoaa. Hänen
mukaansa tätä voidaan pitää muistina, mutta tämä vaatii liberaalin funktionalismin muodon hyväksymistä.
55
HEC:n kannattajat (esim. Clark 2005b, 5; 2008a, 77–78, 91, 98; 2010a, 44–45, 48) ovat käyttäneet
marsilais-intuitiota argumenttina sovinistista funktionalismin muotoa vastaan ja osoittaakseen, että
biologisten prosessien yksityiskohtaiset toimintamekanismit eivät ole ratkaisevia kognitiolle.
56
ks. C&C 1998, 38; Clark 2010a, 46; Sprevak 2009, 514; edellä s. 32.
42
vain tosi (vaikkakin ehkä yllättävä) seuraus funktionalismista, vaan se toimii myös vasta-
esimerkkinä funktionalismille mielenfilosofiassa.57
Virheellinen ajatus kritiikin taustalla koskee oletusta, että osallisuus kognitiivisesta proses-
sista voisi tehdä itse objektista kognitiivisen. Vaikka monet neuronit oletettavasti ovat osal-
lisina kognitiivisissa prosesseissa, näyttäisi kuitenkin virheelliseltä väittää, että tämä osalli-
suus tekisi niistä kognitiivisia tai ajattelevia olioita. Samoin myöskään Clarkin ja Chalmer-
sin esittämässä tapauksessa tarkoitus ei ole väittää, että muistikirja itsessään olisi kognitii-
vinen, vaan kyse on siitä, voidaanko sitä pitää osana kognitiivista prosessia. Keskeinen ero
Adamsin ja Aizawan sekä Clarkin (ja Chalmersin) tarkastelussa koskee sitä, onko tarkaste-
lun kohteena (oletetun) kognitiivisen systeemin osa itsessään vai koko kognitiivinen sys-
teemi. Adams ja Aizawa kiinnittävät huomionsa yksittäiseen osaan, jonka oletetaan olevan
osa kognitiivista systeemiä ja argumentoivat laajennettua kognitiota vastaan sen pohjalta,
että tämä osa itsessään ei ole kognitiivinen. Clarkin (ja Chalmersin) argumentti puolestaan
koskee kysymystä siitä, voisiko jokin kehon ulkopuolinen tekijä olla osa laajempaa sys-
teemiä, jota pidetään kognitiivisena. Kyse ei ole siitä, onko osa itsessään kognitiivinen,
vaan voiko se olla sisällytetty (incorporated) kognitiiviseen systeemiin. (Clark 2010b, 83–
85; ks. myös 2008a, 37–41.)
57
Ks. Wheelerin (2010a, 263–264), vastaus, jonka mukaan Sprevakin johtopäätös ei seuraa normaalista
marsilais-intuitiosta, vaan vaatii vahvemman, epäuskottavamman version. Walter (2010) sen sijaan esittää,
että Sprevakin argumenttiin riittää normaali muoto marsilais-intuitiosta (s. 297), mutta hän korostaa, että sekä
Sprevakin kritiikki että tämän kumoaminen (ja yleisemmin HEC:n puolesta esitetyt funktionalistiset
argumentit) edellyttävät riippumatonta käsitystä kognition tunnusmerkeistä (s. 297–298), mutta
tunnusmerkkien tarjoaminen kuitenkin tekee funktionalismiin vetoamisen tarpeettomaksi (s. 299; vrt. edellä
alaviite 52).
43
siin prosesseihin, kun taas Clarkin (ja Chalmersin) argumentti perustuu symmetriseen vai-
kutukseen, jossa ulkoisten ja sisäisten tekijöiden katsotaan vaikuttavan vastavuoroisesti
toisiinsa ja muodostavan yhdessä kognitiivisen systeemin (C&C 1998, 29; Menary 2010a,
3–4). Clark on myöntänyt, että pelkkä yhteenliittyminen ei ole riittävää kognitiivisen sys-
teemin muodostumiseen (2008a, 131), mutta hän myös tarkentaa, että laajentuneen sys-
teemin tapauksessa on kyse sellaisesta kompleksisesta ja ei-lineaarisesta vuorovaikutukses-
ta, että systeemin toimintaa ei voida ymmärtää hajottamalla systeemiä osiin ja tarkastele-
malla ulkoisten (ei-kognitiivisten) tekijöiden vaikutusta sisäisiin (kognitiivisiin) prosessei-
hin (2008a, 116). Sen sijaan tällaisen systeemin toimintaa voidaan ymmärtää parhaiten
tarkastelemalla sitä yksittäisenä systeeminä, jossa selityskohteena on koko prosessointike-
hä, johon voi kuulua sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä. Kun sisäisten ja ulkoisten tekijöi-
den yhteistyötä tarkastellaan yhtenäisenä systeeminä, on hylättävä perinteinen ”sandwich”-
malli (Hurley 1998, luku 10.1; 2001), jossa kognitiota pidetään havainnon ja toiminnan
välissä tapahtuvana erillisenä sisäisenä prosessina. Laajennettu kognitio -hypoteesissa toi-
mintaa ulkoisen välineen kanssa ei siis pidetä vain kausaalisena input-infromaationa sisäi-
selle kognitiolle, vaan toimintakehää itsessään pidetään kognitiivisena mekanismina. Eri-
tyisesti dynaamisten systeemien teoria tarjoaa viitekehyksen tällaisen kompleksisen, ei-
lineaarisen ja ajallisesti kehittyvän prosessin tarkasteluun (Clark 2008a, 23–28; ks. myös
Thelen & Smith 1994; Port & van Gelder 1995; Silberstein & Chemero 2011a; b; alla luku
6).
58
Ks. myös Ross & Ladyman (2010), joiden mukaan erottelu kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden
välillä ei kuulu lainkaan kypsiin tieteisiin (mature scieces). Heidän mukaansa kysymys mielen sijainnista
perustuu vain intuitiiviseen ja ongelmalliseen säiliö-metaforaan, josta kognitiotieteen tulisi päästä eroon.
44
tuvat aktuaalisesti vain aivoissa (2010a, luku 2). Clark on kuitenkin kritisoinut sekä intrin-
siseen sisältöön ja yhtenäisiin kausaalisiin prosesseihin perustuvia argumentteja.
On myös hyvä huomioida, että ajatus laajennetusta kognitiosta ei johda aivojen merkityk-
sen unohtamiseen (Clark 2008a, 165). Pikemminkin tarkoituksena on kiinnittää huomio
pelkän aivoihin keskittyvän tutkimuksen riittämättömyyteen kognitiivisten ja yleisemmin
mentaalisten prosessien ymmärtämisen kannalta. Clarkin mukaan kognition määrittäminen
vain aivoissa tapahtuvien kausaalisten prosessien perusteella sitoo kognition liian tiukasti
neuraaliseen toimintaan ja sulkee jo valmiiksi pois mahdollisuuden kognitiivisen toimin-
nan toteutumiseen muunlaisessa perustassa, jolloin ongelmaksi muodostuu liika ihmis- ja
neurokeskeisyys kognition määrittelyssä (2008a, 92–93). Clark ja Chalmers (1998, 30)
huomioivat myös mahdollisen internalistisen vastauksen, jonka mukaan kaikki mentaaliset
prosessit ehkä voitaisiin loppujen lopuksi selittää vain viittaamalla aivotoimintaan sekä
tulevaan input-informaatioon ja toimintaan. He kuitenkin vetoavat selitykselliseen yksin-
kertaisuuteen, koska vaihtoehtoinen internalistinen selitys olisi tarpeettoman monimutkai-
nen ja sen sijaan laajennettu kognitio -hypoteesiin perustuva tarkastelu voisi tarjota luon-
nollisemman selityksen.
59
Adams ja Aizawa (2010a) kritisoivat ehdotusta esittämällä eroja sisäisten ja ulkoisten välineiden
informaationprosessointikyvyissä (s. 75). Heidän mukaansa Clark ei myöskään onnistu tarjoamaan
tyydyttäviä kognition tunnusmerkkejä ja vaadittua kognitiivista kuvaustasoa (s. 76). Clark (2010b, 93–96) on
vastannut tähän esittämällä ajatuksen systeemitason kognitiotieteestä, joka huomioi sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden komplementaarisuuden ja niiden integroituneen yhteistoiminnan (vrt. 2. aalto, luku 3.2).
46
Rupertin esittämä hypoteesi upotetusta kognitiosta (HEMC) tulee lähemmäksi laajennettu
kognitio -hypoteesia (HEC), mutta säilyttää kuitenkin perinteisen käsityksen ihmisestä
yhtenäisenä ja jatkuvana kognitiivisena systeeminä. HEC:n kannattajan olisikin esitettävä,
miksi suosia ajatusta, että kognitiiviset prosessit voivat ulottua kirjaimellisesti ympäristöön
ja muodostaa erillisiä systeemejä tilannekohtaisten tarpeiden mukaan.
Sen lisäksi, että HEC kykenee huomioimaan pysyvän yksilön, HEC:n kannattajan olisi
osoitettava, miksi suosia HEC:iä Rupertin esittämän konservatiivisemman vaihtoehdon,
HEMC:n, sijaan. Clarkin mukaan HEC:n etuina voidaan pitää sitä, että siinä vältetään
”magic dust” -virhe, jossa oletetaan neuraalisissa mekanismeissa itsessään (intrinsisesti)
olevan jotakin erityistä, joka takaa niiden erityisaseman mentaalisten prosessien toteuttaji-
na (2008a, 136; ks. myös 2007, 108). Sopivuus mentaalisten prosessien toteuttajaksi ei
perustu mihinkään intrinsiseen ominaisuuteen, vaan toiminnallisiin rooleihin (vrt. Dennett
2005, 19–21) – riippumatta siitä, tapahtuvatko ne kehon sisä- vai ulkopuolella. Tässä ei
myöskään jouduta olettamaan homunculuksen kaltaista sisäistä agenttia tai kontrollimeka-
nismia eikä erityistä keskusta, jossa kaikki koottaisiin yhteen.60 Sen sijaan HEC korostaa
hajautettua informaationkäsittelyä,61 jolloin mentaaliset ja kognitiiviset prosessit emergoi-
tuvat itse-organisoituvasti erilaisten (sisäisten ja ulkoisten) prosessien yhteistoiminnasta.
Lisäksi Clark huomauttaa, että aivot tai keskushermosto on ”kognitiivisesti puolueeton” eli
se ei välitä siitä, miten ja missä keskeiset prosessit tapahtuvat, vaan keskeisempää on ky-
60
Vrt. Dennettin (1991) kritiikki ”kartesiolaista teatteria” ja sisäistä johtajaa vastaan. Ks. Clark 2007, 108–
109, 113; 2008a, 131–137 hänen näkemyksensä yhteydestä Dennettin ajatuksiin.
61
Rupert (2011) on kuitenkin huomauttanut, että myös HEMC sallii hajautetun informaationkäsittelyn, eikä
siitä seuraa oletusta sisäisestä keskuksesta, vaikka prosessit toteutuvatkin organismin sisäpuolella (s. 432–
433).
47
seessä olevan tehtävän suoritus mahdollisimman tehokkaasti.62 (2008a, 136–138.) Säilyt-
tääkseen kuitenkin yhtenäisen organismin merkittävyyden, Clark esittää hypoteesin orga-
nismi-keskeisestä kognitiosta (HOC), jonka mukaan kognitiiviset prosessit ulottuvat joskus
kirjaimellisesti ympäristöön, mutta organismi (ja organismin sisällä aivot tai keskusher-
mosto) säilyy kuitenkin kognitiivisten prosessien ytimenä ja aktiivisimpana elementtinä;
kognitio on siis organismi-keskeinen, mutta ei organismiin rajoittunut (2008a, 123, 139).
Clarkin mukaan valintaa eri vaihtoehtojen (HEMC, HEC, HOC) välillä ei tule nähdä niin-
kään joko-tai-tilanteena tai nollasummapelinä, vaan ne tarjoavat eri näkökulmia kognitiivi-
sen toiminnan tarkasteluun ja mahdollisuuksia kiinnittää huomiota tiettyihin piirteisiin
(2008a, 139). Sopivimman näkökulman valinta riippuu tämän mukaan tilannesidonnaisista
intresseistä ja selityksellisistä tavoitteista.
Vastatessaan Rupertin kritiikkiin Clark tekee siis eron hetkellisen kognitiivisen systeemin
ja pysyvän agentin välille (ks. 2008a, 118); tämä säilyttää yksilöorganismin kognitiivisena
agenttina ja kognitiivisten prosessien ytimenä, mutta hetkellinen, tietyn kognitiivisen teh-
tävän suorittamiseen tarvittava systeemi voi laajentua organismin rajojen ulkopuolelle
(2008a, 123, 139).63 Clark hyväksyy organismin ja erityisesti aivojen keskeisyyden kogni-
tiivisten prosessien kannalta ja hän myöntää, että kognitiivisten prosessien taustalla on py-
syvä agentti, joka voidaan identifioida jo ennen kognitiivisten prosessien tarkastelua
(2008a, 118). Näin voidaan siis erottaa kaksi mahdollista selityskohdetta: pysyvä kognitii-
vinen agentti ja tietyn tehtävän suorittamiseen vaadittava hetkellinen kognitiivinen systee-
mi (2008a, 118; ks. myös 1997, 218).64 Clark puhuu myös ”erillisestä kognitiivisesta agen-
tista”, johon ulkoinen väline voi olla liittynyt tai johon se voidaan sisällyttää (inclusion)
(2011, 454), mutta kieltää, että agenttina toimisi mikään yksittäinen tai rajoitettu sisäinen
prosessi (2008a, 160). Toisaalta ei ole täysin selvää, rajoittaako Clark kognitiivisen agent-
tiuden vain yksilöorganismiin, koska hänen kirjoituksistaan voidaan löytää viitteitä myös
sen puolesta, että myös agenttius voitaisiin käsittää laajentuneena (ks. esim. 2005b, 9–10;
2007; 2008a, 110; Collins ym. 2008, 362–363, 370). Hän kritisoi intuitiivista dualismia ja
organismi-individualismia ja mainitsee, että agentti voitaisiin käsittää ”singulariteettina”
62
Ks. 2008a, 121 ”kognitiivisen puolueettomuuden hypoteesista” (Principle of Cognitive Impartiality) ja s.
13 ”ekologisen kokoonpanon periaatteesta” (Principle of Ecological Assembly), jotka korostavat kyseessä
olevan tehtävän suorittamista mahdollisimman vähällä vaivalla, jolloin kognitiivinen systeemi voi muodostua
sekä sisäisistä että ulkoisista prosesseista. Clark (1989, 64) on esittänyt aiemmin vastaavan ”007-
periaatteen”. Ks. myös Rowlandsin (1999, 79–80; 2010b, 16) ”barking dog -periaate” työnjaosta sisäisten ja
ulkoisten prosessien välillä.
63
Ks. Clark 2008a, 157–159 ja Wilson & Clark 2009, 64–64 hetkellisistä laajennetuista kognitiivisista
systeemeistä (TECS: transient extended cognitive systems). Ks. myös Wilson 2000, jossa hän esittää, että
toiminnan kontrolli voi olla sisäinen, vaikka kognitiivinen systeemi olisi yksilöä laajempi.
64
Vrt. van Gelderin (1998; luku 4.1) käsitys systeemin ja agentin välisestä suhteesta (ks. edellä alaviite 7).
48
(singularity; ks. Hurley 1998), joka voi realisoitua eri aikoina erilaisten materiaalisten re-
surssien pohjalta (Collins ym. 363). Myös Clark ja Chalmers huomauttavat, että heidän
esittämänsä argumentin pohjalta myös agentti voitaisiin käsittää parhaiten laajentuneena,
koska ulkoisella välineen tarjoamalla informaatiolla on keskeinen rooli kognitiivisen agen-
tin identiteetin ja minuuden kannalta (C&C 1998, 39). Tämän mukaan meillä on kokemus
jatkuvasta agenttiudesta tai minuudesta, mutta sen materiaalinen perusta on muuttuva ja
laajennettu kognitio -hypoteesin mukaisesti se voi joissakin tapauksissa ulottua organismin
rajojen ulkopuolelle (C&C 1998, 39; Collins ym. 2008, 363).
Mark Sprevak (2009, luku 7; 2010) on kritisoinut yleisesti HEC:n yhteydessä käytyä kes-
kustelua, jonka pohjana on päättely parhaaseen selitykseen (IBE: inference to the best ex-
planation) (ks. myös Barker 2010). Hänen mukaansa sekä hypoteesin puolustajat että vas-
tustajat ovat pitäneet selityksellistä arvoa HEC:n totuusarvon määrittäjänä. Sprevakin mu-
kaan oletetut selitykselliset edut tai kustannukset eivät kuitenkaan onnistu ratkaisemaan
HEC:n totuutta, koska ne ovat suhteellisen pieniä ja riippuvaisia tarkastelukontekstista ja
toisiaan vastaan esitetyistä selityshypoteeseista (2009, luku 7; 2010, 354). Lisäksi ongel-
maksi muodostuu kysymys siitä, miten tasapainoilla erilaisten selityksellisten etujen, kuten
ontologisen ja selityksellisen yksinkertaisuuden välillä (2009, 524–525). Sprevakin mu-
kaan kyseessä ei ole vain terminologinen kiista eikä kysymystä HEC:n kannattajien ja sen
vastustajien välillä voida ratkaista vain empiiriseen aineistoon vetoamalla, vaan taustalla
on ontologinen kysymys mielestä tai mentaalisuudesta. Yleisemmin ongelmana voidaan
pitää pyrkimystä ratkaista metafyysisiä kysymyksiä tieteellisinä ongelmina (2010, 354).
Hänen mukaansa kognitiotieteessä todelliset kilpailijat eivät ole HEC ja HEMC tai mitkään
näkemykset mielen laajuudesta, vaan sen sijaan erilaiset selitykselliset viitekehykset mie-
len tutkimiseen: kysymys koskee sitä, ovatko mentaaliset prosessit itseriittoisia ja tutkitta-
vissa pääasiassa ympäristöstä erillään (internal self-sufficiency) vai ovatko mentaaliset
prosessit vahvasti riippuvaisia ympäristön resursseista, jolloin niitä pitää tutkia ympäristöl-
lisessä kontekstissaan (external dependence) (2010, 361–362). Sprevakin kritiikki selityk-
sellisen arvon riittämättömyydestä on keskeinen huomio, koska laajennettu kognitio -
hypoteesin yhteydessä käyty keskustelu on keskittynyt suurelta osin juuri sen selitykselli-
seen arvoon. Lisäksi tämä nostaa esiin keskustelun yhteyden ontologisiin kysymyksiin
mielestä ja kognitiosta ja kysymykseen siitä, millä perusteilla kiista laajennettu kognitio -
hypoteesin totuudesta tai uskottavuudesta voidaan (tai ei voida) ratkaista.
Edellä esitelty ensimmäisen aallon mukainen laajennettu kognitio -hypoteesi perustuu pää-
asiassa yhdenvertaisuusperiaatteeseen ja funktionaaliseen samanlaisuuteen sisäisten ja ul-
koisten tekijöiden välillä kognitiivisten prosessien toteutuksessa. Laajennettu kognitio -
hypoteesin vastustajien lisäksi myös sen kannattajat ovat pitäneet yhdenvertaisuusperiaa-
tetta ja funktionalistiseen käsitykseen perustuvaa näkemystä ongelmallisena, koska sisäis-
ten ja ulkoisten prosessien toiminnan välillä on merkittäviä eroja. John Sutton ja Richard
Menary ovatkin tehneet erottelun ensimmäisen aallon ja toisen aallon mukaisten argument-
tien välille ja pyrkineet kehittämään toisen aallon mukaista näkemystä laajennetusta kogni-
tiosta (Menary 2006a; 2007; 2009; 2010b; c; Sutton 2009; 2010; ks. myös Rowlands 1999;
2010b; Wilson 2010). Suttonin mukaan ensimmäinen ja toinen aalto ovat erillisiä, mutta
eivät kuitenkaan yhteensopimattomia näkemyksiä laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesia
koskevassa keskustelussa (2010, 189–190).
50
(Menary 2006a; 2010b; c; Rowlands 1999; 2009b; 2010b). Ajatukset sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden komplementaarisista rooleista sekä ulkoisten tekijöiden manipuloinnista esiinty-
vät jo Clarkin ja Chalmersin alkuperäisessä artikkelissa (esim. s. 28) sekä Clarkin muissa
kirjoituksissa (esim. 1997, luvut 9 ja 10; 2008a, 99, 153; 2010b, 93–94), mutta heidän nä-
kemyksiinsä perustuva keskustelu ja etenkin kritiikki on keskittynyt ennen kaikkea yhden-
vertaisuusperiaatteen soveltamiseen ja eroihin sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä.
Menaryn mukaan laajennettu kognitio -hypoteesi on osa radikaalimpaa projektia, jota hän
kutsuu ”kognitiiviseksi integraatioksi”. Tämän mukaan ”sisäiset ja ulkoiset kantajat ja pro-
sessit ovat integroituneet kokonaisuudeksi” (Menary 2006a, 329), ja keskeistä integraatios-
sa on ulkoisten välineiden manipulointi. Vastaavasti Rowlands esittää, että laajennettu mie-
li -hypoteesi ja ruumiillistunut mieli -teesin onttinen ja konstitutiivinen muoto65 voidaan
yhdistää ajatukseksi yhdistyneestä tai sulautetusta (amalgamanted) mielestä, jonka mukaan
jotkut mentaaliset prosessit voivat koostua osittain ruumiillisista ja ympäristössä tapahtu-
vista toiminnallisista prosesseista (Rowlands 2010b, 83–85). Rowlands myös huomauttaa,
että hänen esittämänsä versio ei perustu funktionalismiin, jolloin se ei ole altis funktiona-
lismiin liittyville ongelmille (2010b, 105–106, luvut 7 ja 8).
Menary määrittelee kognitiivisen integraation neljän teesin kautta, joita ovat manipulaatio-,
hybridi mieli-, transformaatio- ja kognitiivisia normeja koskeva teesi (2006a 330). Ensim-
mäisen, manipulaatio-teesin mukaan kognitiivisen integraation selitys vaatii agentin tar-
kastelua ympäristössä, jossa tämä manipuloi (yksin tai yhdessä muiden kanssa) erilaisia
ulkoisia välineitä kognitiivisen tehtävän suorittamiseksi (2006a, 330). Aiemmin myös
Rowlands (1999) on nostanut esiin manipulaation merkityksen ja hän huomauttaa, että
termi on ymmärrettävä laajasti, jolloin se käsittää kaikenlaisen ruumiillisen toiminnan ym-
päristössä, jossa eliö käyttää ympäristöä tehtävän suorittamiseksi (s. 23–24). Myös Menary
huomio manipulaatio-käsitteen laajuuden ja erottaa toisistaan neljä manipulaation lajia: (1)
biologinen yhteenliittyminen, joka tarkoittaa vastavuoroista kausaalista suhdetta ja koor-
dinointia, jossa ympäristön osia sisällytetään organismin prosesseihin;66 (2) episteeminen
toiminta eli ympäristön manipulointi osana tehtävän suoritusta (sisäisten representaatioiden
sijaan);67 (3) itseään korjaava toiminta, jolla tarkoitetaan kielen käyttöön ja muihin ulkoi-
65
Rowlands (2010b, 54–58) esittää ruumiillistunut mieli -teesistä myös kaksi heikompaa versiota: 1)
episteemisen ja 2) onttisen, riippuvuuteen (ei konstituutioon) perustuvan tulkinnan.
66
Esimerkkinä Menary (2006a, 331; 2010c, 564) mainitsee ei-kognitiivisen fonotaksisen toiminnan (Webb
1994) ja mehiläistanssin (Millikan 1993, 2004), ekologisen näkökulman havainnosta (Gibson 1979),
sensorimotorisen toiminnan (O’Regan and Noë 2001), sekä Ballardin (1991) ”animate vision”-mallin.
67
Tämä perustuu Kirshin ja Maglion (1994) erotteluun episteemisen ja pragmaattisen toiminnan välillä (ks.
edellä alaviite 44).
51
siin välineisiin perustuvaan toiminnan ohjausta ja kontrollointia;68 ja (4) kognitiiviset käy-
tännöt eli ulkoisten representaatiosysteemien manipulointi normatiivisten käytäntöjen mu-
kaan jonkin kognitiivisen tehtävän suorittamiseksi (2006a, 331–332; 2010b, 237; 2010c,
564–571). Monenlaiset representaatiosysteemit (esim. kirjoitettu kieli ja matemaattiset
symbolit) jäsentävät kognitiivista ympäristöämme ja erilaiset kognitiiviset normit säätele-
vät ja ohjaavat näiden representaatioiden manipulointia. Julkisten representaatiosysteemien
käyttö vähentää työmuistin ja pitkäkestoisen muistin taakkaa, mahdollistaa tiedon jakami-
sen ja sellaisten kognitiivisten operaatioiden suorittamisen, jotka olisivat hyvin vaikeita tai
mahdottomia vain sisäisten representaatioiden pohjalta. (2010c, 570; ks. myös Clark 1997;
2005a; 2008a; Dennett 2000; Wilson 2000.)
Menary huomauttaa, että tämä ei tarkoita, että ulkoisia välineitä itsessään pidettäisiin kog-
nitiivisina, vaan kognitio muodostuu ulkoisten välineiden manipuloinnista sekä sisäisten ja
ulkoisten kantajien koordinoidussa yhteistoiminnassa. Toisin sanoen kognitiivinen työ ta-
pahtuu ulkoisten välineiden ja representaatioiden kehollisessa manipulaatioprosessissa, ja
tämä prosessi (esim. kirjoittaminen) tuottaa edelleen uutta materiaalia manipuloitavaksi
(2010c, 571.) Ulkoisten representaatioiden manipulointi on erilaista verrattuna sisäisten
representaatioiden manipulointiin, jolloin keskeistä on niiden komplementaarinen toiminta
(vrt. Sutton 2010). Tämä liittyy kognitiivinen integraatio -näkemyksen toiseen eli hybridi
mieli -teesiin, jonka mukaan kognitiivisten prosessien suoritus muodostuu sisäisten ja ul-
koisten kantajien tai prosessien integroituneesta yhteistoiminnasta (Menary 2006a, 330; ks.
myös Rowlands 1999; 2009b; 2010b). Kolmannen, transformaatio-teesin mukaan yksilön
sosiaalinen ja kognitiivinen ympäristö muokkaa tämän kognitiivisia kykyjä (2010c, 572).
Transformaatio-teesi korostaa oppimisen merkitystä, koska olemme oppineet manipuloi-
maan ulkoisia välineitä tietyllä tavalla ja nämä opitut käytännöt muuttavat (transform) ky-
kyämme suorittaa kognitiivisia tehtäviä (2006a, 330). Lisäksi Rowlands (1999) on painot-
tanut, että sisäisten prosessien toiminnan ymmärtäminen vaatii kognition hybridin luonteen
huomioimista; kognitiivisia prosesseja konstituoivat ulkoiset prosessit vähentävät sisäisten
prosessien tarvetta, ja sisäisten prosessien luonne ei selviä vain kognitiivisen tehtävän pe-
rusteella, vaan on ymmärrettävä, miten ulkoiset ja sisäiset prosessit toimivat yhdessä. 69
Neljäs, kognitiivisia normeja koskeva teesi tuo esiin manipulaatioprosessin normatiivisuu-
den: kyse ei ole vain kausaalisesta vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa, vaan toiminta on
normatiivista (2010b, 233; 2010c, 564). Manipulaatio suuntautuu jonkin päämäärän saa-
68
Vrt. Vygotskyn (1978) käsitys kielen roolista toiminnan ohjauksessa ja ongelmanratkaisussa.
69
Ks. Rowlandsin (1999) esittämä barking dog -periaate (s. 80) ja periaate sisäisten prosessien ei-ilmeisestä
luonteesta (s. 81) sekä esimerkki näiden toiminnasta matemaattisessa päättelyssä (s. 164–167).
52
vuttamiseksi ja tapahtuu jonkin representaatiosysteemin konventioiden mukaisesti (2009,
41); olemme oppineet manipuloimaan ulkoisia kantajia tietyllä tavalla soveltamalla tähän
prosessiin sopivia kognitiivisia normeja (2006a, 330; 2010b, 238–240).
70
Ks. Wheeler 2004, 707–711; Menary 2010c, 575–577 ja Kirchhoff 2012, 295–297 esimerkki
matemaattiseen ajatteluun liittyvästä transformaatiosta numerosysteemin sisäistämisen myötä.
71
Gallagher (2005) on tehnyt eron kehon kuvan ja kehon kaavan välillä. Kehon kuva sisältää tietoiset
havainnot, uskomukset ja asenteet kehosta, kun taas kehon kaavaan kuuluu ei-tietoiset motoriset ohjelmat,
liikkeet ja asennon ylläpito (Menary 2010c, 573; Clark 2008a, 39). Lisäksi kehon kuvalla on yleensä selkeät
rajat, mutta kehon kaavalla sitä vastoin ei (Menary 2010c, 574–575).
72
Vrt. Merleau-Pontyn (1962) esimerkki sokean henkilön kepistä, jonka kautta henkilö kokee maailman. Ks.
myös Rowlands 2010b, 196–200, jossa hän tarkastelee mm. edellä mainittua Merleau-Pontyn esimerkkiä
oman (toisen aallon mukaisen) näkemyksensä yhteydessä.
73
Vrt. Heideggerin tekemä erottelu kolmeen tapaan kokea maailma: 1) ready-to-hand, jossa koemme
maailma käytetyn välineen läpi; 2) unready-to-hand, jolloin sujuva toiminta häiriintyy; ja 3) present-at-hand,
jolloin kohde ei ole enää väline, jonka läpi maailma koetaan, vaan erilaisia ominaisuuksia omaava objekti.
Heideggerin mukaan ensimmäinen on perustavin tapamme kokea maailma, ja Dotov. ym. (2010) ovat
esittäneet Heideggerin jaotteluun perustuvan kokeen pohjalta, että tällaisessa tapauksessa välinettä voidaan
pitää osana kognitiivista systeemiä (ks. myös alla s. 104–105).
53
Menary tuo myös esiin, miten toisen aallon mukainen integrationistinen näkemys on yh-
teydessä käsitykseen ruumiillistuneesta ja hajautetusta kognitiosta. Ruumiillisuutta koros-
tava näkökulma kiinnittää huomionsa kehon merkitykseen kognitiossa ja kokemuksessa;
tämän mukaan havaintomme ja kokemuksemme maailmasta ovat riippuvaisia ruumiilli-
suudestamme. Myös hajautettu ja laajennettu kognitio huomioivat kognition ruumiillisuu-
den, mutta painottavat tarkastelussaan ennen kaikkea kehon vuorovaikutusta ympäristön
kanssa ja ulkoisten välineiden käyttöä ja manipulointia). Menaryn mukaan käsitys kogniti-
on ruumiillisuudesta ja hajautetun tai laajennetun kognition mukainen näkemys eivät ole
toisilleen vastakkaisia, vaan ne voidaan nähdä toisiaan täydentävinä – saman ilmiön tarkas-
teluna eri suunnista: ruumiillinen toiminta ympäristössä on ennakkoehto manipulaatioky-
vyillemme, ja nämä manipulaatiokyvyt puolestaan ovat edellytyksenä korkeamman tasoi-
sille kognitiivisille kyvyille. (Menary 2010b, 231–232.) Ensimmäisen aallon tavoin integ-
raatioon perustuva näkemys huomioi sisäisten ja ulkoisten tekijöiden kausaalisen yhteen-
liittymisen, mutta lisäksi siinä korostetaan sen kulttuurisen ja normatiivisen kontekstin
merkitystä, jossa tämä yhteenliittyminen tapahtuu. Yhteenliittymisen lisäksi on keskeistä
tarkastella kulttuuristen käytäntöjen ja siihen liittyvien manipulaatiokykyjen oppimista
sekä sitä, miten ulkoiset tekijät täydentävät sisäisiä prosesseja ja miten niiden koordinoitu
yhteistoiminta mahdollistaa (uudenlaisten) kognitiivisten tehtävien suorittamisen. (Menary
2010b, 238–241.) Ruumiillisen toiminnan painottaminen ja kognition tarkastelu intentio-
naalisen toiminnan pohjalta puolestaan muistuttaa enaktivistista käsitystä kognitiosta, ja
yhteyksiä löytyy myös kriittisestä suhtautumisesta funktionalismiin (Menary 2009, 41–42;
ks. myös Rowlands 2010a; Wilson 2010).
54
teenliittynyt kognitiiviseen agenttiin. Heidän mukaansa yhteenliittyminen kognitiivisen
agentin kanssa ei kuitenkaan riitä tekemään ulkoisesta välineestä kognitiivista. Menaryn
mukaan kritiikin ongelmana on, että siinä ymmärretään väärin yhteenliittymisen tai mani-
pulaation luonne, koska siinä oletetaan, että jokin ulkoinen tekijä X on kausaalisesti liitty-
nyt (erilliseen) kognitiiviseen agenttiin Y ja että tämä yhteenliittyminen tekee X:stä osan
kognitiivista systeemiä. Menary kuitenkin huomauttaa, että tällainen malli perustuu inter-
nalistisiin oletuksiin, jossa oletetaan valmis ja erillinen kognitiivinen agentti, joka muodos-
taa kognitiivisen systeemin jo ennen yhteenliittymistään ulkoisten välineiden kanssa. Kog-
nitiiviseen integraatioon perustuva näkemys sen sijaan argumentoi tällaista näkemystä vas-
taan eikä siinä oleteta erillistä, biologiseen organismiin rajoittuvaa kognitiivista agenttia,
vaan sen mukaan sisäiset ja ulkoiset kantajat tai prosessit ovat integroituneet kognitiivisen
tehtävän toteuttamiseksi: ulkoisen välineen manipulaatio (X) ja sisäiset prosessit (Y) ovat
vastavuoroisesti (reciprocally) yhteenliittyneitä tai koordinoituja siten, että ne yhdessä kon-
stituoivat hybridin kognitiivisen prosessin (Z). Tehtävänä on siis selittää, miksi X ja Y ovat
koordinoituja siten, että ne mahdollistavat kognitiivisen prosessin (Z) – ei sitä, miten ulkoi-
sesta välineestä tulee kognitiivisen prosessin osa, koska se on liittynyt valmiiseen agenttiin.
(Menary 2006a, 333–334.) Sekä sisäisillä prosesseilla että ulkoisen välineen manipulaatiol-
la on rooli kognitiivisen tehtävän suorittamisessa, mutta yhdenvertaisuusperiaatteesta poi-
keten niiden roolien ei tarvitse olla samanlaisia, vaan keskeistä on niiden komplementaari-
suus ja integraatio kognitiivisen tehtävän suorittamisessa (2006a, 340–341). Menaryn kan-
nattaman integraatioon perustuvan käsityksen mukaan kognitiivinen systeemi ei siis muo-
dostu valmiin kognitiivisen agentin ja ulkoisen välineen yhteenliittymisestä, vaan organis-
mista tulee kognitiivinen agentti, kun se on yhteenliittynyt ympäristön kanssa ja manipuloi
jotakin ulkoista välinettä (2006a, 342).74
Myös Rowlands on Clarkin ja Menaryn tavoin korostanut, että HEC ei väitä, että yhteen-
liittyminen ihmisen kanssa tekisi ulkoisesta välineestä itsessään kognitiivisen, vaan kysy-
myksenä on, voiko se olla osa kognitiivista prosessia, kun se on sopivalla tavalla liittynyt
sisäisiin prosesseihin. Kyse ei ole kausaalisten ja konstitutiivisten prosessien sekoittamises-
ta, vaan argumentista sen puolesta, että jokin kognitioon vain kausaalisesti vaikuttavana
pidetty tekijä on itse asiassa osa kognitiota. (2009b, 5; 2010b, 91–92.) Lisäksi Rowlands
on painottanut kognitiivisten prosessien toiminnallisuutta ja huomauttaa, että HEC ei väitä,
että ympäristön rakenteet olisivat kognitiivisia tai identifioitavissa kognitiivisten tilojen
kanssa, vaan tarkastelun kohteena ovat kognitiiviset prosessit, ja ajatuksena on, että nämä
74
Adams ja Aizawa ovat vastanneet Menaryn esittämään kritiikkiin artikkelissaan ”The value of cognitivism
in thinking about extended cognition” (2010b, 594–597).
55
prosessit voivat joissakin tapauksissa muodostua osittain ympäristön rakenteiden manipu-
loinnista (2010b, 67). Rowlands huomauttaa, että Clarkin ja Chalmersin alkuperäinen muo-
toilu Oton ja Ingan tapauksesta jättää auki mahdollisuuden tulkinnalle, jonka mukaan esi-
merkiksi Oton muistikirjan lauseet voitaisiin identifioida Oton uskomusten kanssa. Tämä
on Rowlandsin mukaan kuitenkin virheellinen tulkinta ja sen sijaan hänen mukaansa kyse
on siitä, että prosessi, jossa Otto käyttää (manipuloi) muistikirjaansa, voi olla konstitutiivi-
nen osa hänen muistamis- tai uskomisprosessiaan (2010b, 61–67; vrt. Menary 2006a, 333–
334).
Intrinsisen sisällön lisäksi Adams ja Aizawa (2001; 2010a) vaativat kognitiota toteuttavilta
prosesseilta kausaalista yhtenäisyyttä, ja heidän mukaansa ajatus laajennetusta kognitiosta
ei tarjoa pohjaa yhtenäiselle tieteelliselle selitykselle. Vastaavasti Rupert (2004; 2010) on
esittänyt eroja sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnassa ja hänen mukaansa HEC:n on-
gelmaksi muodostuu pysyvän yksilön unohtaminen ja sen sijaan tarkastelun kohdistaminen
hetkellisiin systeemeihin. Adamsin ja Aizawan sekä Rupertin esittämän kritiikin mukaan
ulkoiset prosessit eivät siis kuulu konstitutiivisesti kognitiivisen systeemin osaksi, koska
niiden toiminta poikkeaa jollakin relevantilla tavalla aivoissa toteutuvista kognitiivisista
prosesseista, eikä aivoista ja ulkoisesta välineestä muodostuva hybridi systeemi muodosta
yhtenäistä luonnollista tai tieteellistä lajia.
Menary kuitenkin huomauttaa, että sisäisten ja ulkoisten prosessien välisiin eroihin perus-
tuva vasta-argumentti toimii vain jos kognitiivisen systeemin laajentumisen ajatellaan pe-
rustuvan yhdenvertaisuusperiaatteeseen. Hänen mukaansa integraatioon perustuvan näke-
myksen kannattaja voi hyväksyä erot sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnassa, mutta
tästä ei seuraa, etteivätkö myös ulkoiset prosessit tai kantajat voisi olla osa kognitiivista
systeemiä. Integraatioon perustuvan ajatuksen mukaan kyse ei ole vain sisäisten prosessien
ulkoistamisesta, vaan sisäisten ja ulkoisten prosessien komplementaarisesta toiminnasta;
77
Kuten Menary (2009, 41) mainitsee, tämä tulee lähelle Merleau-Pontyn (1962) ajatusta ruumiillisen
subjektin esireflektiivisestä toiminta-suuntautuneisuudesta ja intentionaalisesta suhteesta maailmaan.
57
motivaationa ei ole yhdenvertaisuusperiaate, vaan manipulaatio-teesi ja teesi kognition
hybridistä luonteesta (ks. myös Rowlands 1999, 147; 2010b, 88–89). Clarkin (2010b, 92–
93) tavoin Menary korostaa kognitiivisen systeemin määrittelyä suhteessa toiminnan tulok-
seen eikä niinkään taustalla olevien yhtenäisten kausaalisten prosessien perusteella: sisäis-
ten ja ulkoisten tekijöiden muodostamaa kokonaisuutta pidetään kognitiivisena, koska si-
säisten ja ulkoisten prosessien komplementaarinen yhteistoiminta mahdollistaa tarkastelun
kohteena olevan kognitiivisen tehtävän suorituksen. (Menary 2006a, 340–341.) Rowlands
on esittänyt vastaavia ajatuksia (1999; 2010b, 111) ja lisäksi hän vetoaa riittävän abstraktil-
la tasolla määritettäviin kognition tunnusmerkkeihin, jotka toteutuvat sekä sisäisten että
ulkoisten prosessien toiminnassa (2009b; 2010b, 90).
Vaikka HEC:n puolustajat ovat kritisoineet Adamsin ja Aizawan esittämää vaatimusta in-
trinsisestä sisällöstä ja tietynlaisista kausaalisista prosesseista kognition tunnusmerkkeinä,
kysymys kognition tunnusmerkeistä muodostaa kuitenkin keskeisen haasteen HEC:lle ja
vastausta siihen voidaan pitää jopa ennakkoehtona koko keskustelulle (Walter & Kästner
2012). Mark Rowlands (2009b; 2010b, luku 4) on esittänyt, että erilaiset hypoteesia vas-
taan esitetyt kritiikin muodot palautuvat kysymykseen kognition tunnusmerkeistä tai ovat
johdannaisia siitä. Esimerkiksi yhteenliittymis–konstituutio-virheessä ei ole kyse niinkään
kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden sekoittamisesta, vaan argumentista sen puolesta,
että erityyppisinä pidetyt prosessit kuuluvatkin samaan tyyppiin. Tavoitteena on osoittaa,
että sisäisten ja ulkoisten prosessien toimintamekanismien eroista huolimatta niiden integ-
roitunut yhteistoiminta ja ulkoisten tekijöiden manipulointi täyttää kognitiivisuuden kritee-
rin, ja tämän osoittaminen puolestaan vaatii käsitystä kognition tunnusmerkeistä. (Row-
lands 2009b, 4–5; 2010b, 91–93.) Vastaavasti Sven Walterin ja Lena Kästnerin (2012; ks.
myös Walter 2010) mukaan yhdenvertaisuusperiaatteen sovellus, HEC:n puolesta esitetty-
jen esimerkkitapausten tulkinta sekä funktionalismiin ja komputationalismiin perustuvat
58
argumentit laajennetun kognition puolesta tai sitä vastaan edellyttävät käsitystä siitä, mitä
pidetään kognitiivisena (s. 15–16); laajennetun kognition puolustajan on esitettävä, että
ulkoinen tekijä täyttää jonkin riittävän ehdon, ja hypoteesin vastustajat puolestaan kieltävät
tämän ja/tai vetoavat välttämättömiin ehtoihin, jotka toteutuvat heidän mukaansa vain si-
säisissä prosesseissa (s. 16–17). Vaatimus kognition tunnusmerkeistä koskee sekä HEC:n
puolesta että sitä vastaan esitettyjä argumentteja. Rowlands (2009b) keskittyy ennen kaik-
kea siihen, miten HEC:n kanssa yhteensopivien kognition tunnusmerkkien tarjoaminen
tekee tyhjäksi muut hypoteesia vastaan esitetyt argumentit, kun taas Walter ja Kästner
(2012; Walter 2010) korostavat, että HEC:n puolesta esitettyjen argumenttien toimivuus
edellyttää käsitystä kognition tunnusmerkeistä.
Walter ja Kästner kritisoivat niin sanottua kognitiivista agnostisismia eli näkemystä, jonka
mukaan keskustelu kognition laajuudesta tai sijainnista on mielekästä ilman selkeää määri-
telmää kognitiosta.78 Sen sijaan he korostavat, että mitä-kysymys edeltää missä-kysymystä
eli ennen kuin keskustellaan kognition sijainnista, olisi kyettävä antamaan määritelmä siitä,
mitä kognitiolla tarkoitetaan. Walterin ja Kästnerin mukaan koko keskustelun mielekkyys
edellyttää käsitystä kognition tunnusmerkeistä, ja he esittävätkin, että meillä joko on riittä-
vä käsitys kognitiosta, jolloin kiista on ainakin periaatteessa helposti ratkaistavissa,79 tai
vaihtoehtoisesti jos meillä ei ole käsitystä kognitiosta, koko keskustelulta puuttuu pohja
(2012, 13, 16).
78
He pitävät kognitiivisina agnostikkoina esimerkiksi Clarkia (esim. 2008a, 239 n. 3) ja Anthony Chemeroa
(2009, 212 n. 8; ks. alla luku 6.3), jotka ovat kyseenalaistaneet tarpeen kognition tunnusmerkeistä tai
määritelmästä (Walter & Kästner 2012, 13 n. 4).
79
Walter ja Kästner kuitenkin huomauttavat (s. 17 n. 12), että tämä ei tarkoita, että vastaus mitä-
kysymykseen tarjoaisi automaattisesti vastauksen missä-kysymykseen, vaan käytännössä voi olla vaikeaa tai
jopa mahdotonta selvittää, missä vaadittavat prosessit toteutuvat.
80
Rowlandsin mukaan kyseessä on vain riittävät ehdot kognitiivisuudelle, ja määritelmä jättää siten auki
mahdollisuuden kognition toteutumiselle muilla tavoin (2010b, 108–111). Kriteeri ei siis sulje pois
esimerkiksi ei-representationaalisia käsityksiä kognitiosta (ks. s. 114).
81
Ks. Rowlands 2010b, luku 6.3 personaalisen ja subpersonaalisen tason välisestä suhteesta.
59
formaatiosta. HEC:n kannalta on keskeistä, että ainakin jotkut näistä prosesseista, jotka
täyttävät kognitiivisten prosessien ehdot, voivat ulottua organismin ulkopuolelle, jolloin
kognitiiviset prosessit ovat hybridejä eli voivat koostua sekä sisäisistä että ulkoisista ope-
raatioista. Ulkoiset operaatiot ovat toiminnallisia eli kyse on kognitiivisen tehtävän suorit-
tamisen kannalta olennaisten informaatiota kantavien ympäristötekijöiden manipuloinnista,
hyödyntämisestä ja transformaatiosta. Ulkoisten välineiden tai rakenteiden manipulointi
tarjoaa uutta informaatiota, joka ei ollut aiemmin saatavilla, ja tämä ulkoinen toiminta vä-
hentää sisäisiltä prosesseilta vaadittavaa työtä. (1999, 62; 2009b, 1–2, 8; 2010b, 16–18;
luku 5.) Rowlandsin mukaan voidaan hyväksyä, että representationaalisilla tiloilla on ei-
johdettua82 sisältöä, mutta hänen mukaansa tämä ei ole ongelma HEC:lle, koska kognitiivi-
siin prosesseihin kuuluu aina myös sisäinen elementti, joka täyttää ei-johdetun sisällön
vaatimuksen. Vaatimus ei-johdetusta sisällöstä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että joissakin
tapauksissa kognitio toteutuu hybridinä prosessina, jolloin myös ympäristöön ulottuva toi-
minta voi olla osa kognitiivista prosessia. (2009b, 10, 13; 2010b, 115–117, 129–132.)
82
Rowlansdin mukaan Adamsin ja Aizawan käyttämä termi ”intrinsinen” sisältö on harhaanjohtava, koska
hänen mukaansa mikään sisältö ei ole intrinsistä (2009b, 10, n. 7). Myös Hurley on huomauttanut erosta
intrinsisen ja ei-johdetun sisällön välillä (2010, 129).
60
215). En käsittele tässä Rowlandsin näkemystä tarkemmin, mutta HEC:n kannalta on hyvä
huomata, että Rowlands ymmärtää subjektin eli kognitiivisten prosessien omistajan laajas-
ti, jolloin subjektina voi olla yksilön sijaan myös ryhmä (ks. 2010b, 135–136) ja että tämä
kognition taustalla oleva paljastamistoiminta ei rajoitu vain aivoihin, vaan se käsittää myös
keholliset prosessit ja toiminnan maailmassa (2010b, 162, 196). Tämän mukaan sekä kog-
nitiivisten prosessien omistajuus että niiden laajentuminen perustuvat paljastamistoimin-
taan (2010b, 163); ulkoisten välineiden manipulaatio on osa paljastamistoimintaa ja kogni-
tiiviset prosessit tapahtuvat siellä, missä tämä paljastamistoiminta tapahtuu. (2010b, 206–
208).83 Rowlandsin ajatus siitä, että kognitiiviset prosessit pohjautuvat perustavammanlaa-
tuiseen selviämistoimintaan (coping), muistuttaa luvussa 5 käsiteltävää enaktivistista käsi-
tystä, ja juuri enaktivismissa on kiinnitetty erityistä huomiota kognitiivisen toiminnan sub-
jektiiviseen puoleen, mikä voisi tuoda täydennystä Rowlandsin näkemykselle. Toisaalta
näkemysten välillä on eroa etenkin siinä, että enaktivismi hylkää informaation prosessoin-
tiin ja representaatioihin perustuvan käsityksen kognitiosta.
Walter ja Kästner (2012) puolestaan eivät esitä varsinaista ehdotusta kognition tunnusmer-
keiksi, mutta tarkastelevat sitä, millainen käsite ”kognitio” on (luku 4). Vaikka ”kognitio”
ei olisi luonnollinen laji, kuten Adams ja Aizawa esittävät, Walterin ja Kästnerin mukaan
sen ei tarvitse kuitenkaan olla sateenvarjo-käsite eli käsite, jonka alaan kuuluu monenlaisia
prosesseja, joita ei yhdistä mikään muu kuin kuuluminen käsitteen alaan (s. 19). Sen sijaan
alemman tason kausaalisesta heterogeenisyydestä huolimatta kognitiivisuus voi muodostaa
korkeammalla tasolla yhtenäisen, tieteellisesti tutkittavan lajin (vrt. Clark 2008a, luku 5.6;
2010b, 93–96) – Walterin ja Kästnerin mukaan tieteen kannalta keskeistä ei ole lajin luon-
nollisuus, vaan yleisemmin lajius (kindhood) (s. 19–20).84 Tämän mukaan Adamsin ja Ai-
zawan esittämä ”motley crew” -argumentti (ks. edellä s. 39) muodostuu ongelmaksi vain
niille, jotka pitävät ”kognitiota” sateenvarjo-käsitteenä, mutta jos sen sijaan ”kognitio”
ymmärretään ei-luonnollisena laji-käsitteenä, HEC:n kannattaja onnistuu välttämään tie-
teellistä tutkittavuutta vastaan esitetyn vasta-argumentin (Walter & Kästner 2012, 22–23).
Esimerkiksi Rowlandsin ehdotus kognition tunnusmerkeistä ei näytä täyttävän luonnollisen
lajin vaatimuksia, koska sisäisistä ja ulkoisista operaatioista koostuva informaation proses-
sointi ei muodosta kausaalisesti homogeenista luonnollista lajia (ks. Walter & Kästner
83
Rowlandsin (2010a; 2010b, luvut 7 ja 8) mukaan paljastamistoiminta liittyy tietoisuuden intentionaaliseen
rakenteeseen; intentionaalisuus koostuu (consist in) paljastamistoiminnasta, jolloin laajentuminen koskee
myös tietoista kokemusta, mikä erottaa hänen näkemyksensä monista muista HEC:n muodoista, joissa
laajentumisen ei katsota koskevan tietoista kokemusta (vrt. esim. Clark 2009).
84
He esittävät kolme vaihtoehtoa tällaiselle ei-luonnolliselle lajille: a) nominaalinen, b) klusteri- ja c)
perheyhtäläisyyskäsite (s. 21–22). Kaikki nämä vaihtoehdot ovat yhteensopivia sekä HEC:n että
internalistisen käsityksen kanssa.
61
2012, 19). Sen voidaan kuitenkin katsoa muodostavan tieteellisesti tutkittavan lajin, jolloin
Rowlandsin näkemys ei ole altis Adamsin ja Aizawan esittämälle ”motley crew” -
argumentille.85
John Sutton (2010, 213) on nostanut esiin ajatuksen laajennettu mieli tai kognitio -
hypoteesin kolmannesta aallosta, jossa ei tehdä selkeää erottelua sisäisten ja ulkoisten tai
luonnollisten ja keinotekoisten (artificial) prosessien tai representaatioiden ja niiden erilais-
ten piirteiden välille. Michael David Kirchhoff (2012) on esittänyt muun muassa Suttonin,
Menaryn ja Hutchinsin (ks. alla luku 4) ajatusten pohjalta, miten laajennettu kognitio -
hypoteesia voitaisiin kehittää kolmannen aallon suuntaan ja miten tätä kautta voitaisiin
välttää ensimmäisen ja toisen aallon mukaisten näkemysten kohtaamia ongelmia.86 Kes-
keinen ero aikaisempiin näkemyksiin muodostuu käsityksestä sisäisten ja ulkoisten tekijöi-
den pysyvyydestä, siitä, miten agenttius ymmärretään sekä diakronisen ja synkronisen nä-
kökulman erotuksesta.
85
Walterin ja Kästnerin mukaan Rowlandsin näkemys on esimerkki nominaalisesta käsityksestä (ks.
edellinen alaviite), jonka mukaan ”kognitiolla” ei ole tieteellisesti löydettävää olemusta, vaan se määritelty
muodon, funktion tai alkuperän perusteella (2012, 20). Pöyhönen (tulossa) on puolestaan esittänyt, miten ei-
luonnolliset lajit voidaan ymmärtää kausaalisten mekanismien pohjalta HEC:n kanssa yhteensopivalla tavalla
(luku 3).
86
Kirchhoff ei kuitenkaan käsittele kysymystä kognition tunnusmerkeistä, jota Rowlands (2009b; 2010b)
sekä Walter ja Kästner (2012) pitävät keskeisimpänä ongelmana tai kysymyksenä.
62
päristöllä ja kulttuuriseen toimintaan osallistumisella on keskeinen rooli. (Kirchhoff 2012,
293–301.)87
Toinen Kirchhoffin esittämä kritiikin kohde koskee erityisesti ensimmäisen aallon taustalla
olevaa individualistista käsitystä kognitiivisesta agentista, jolloin yksilöorganismi tai aivot
säilyttävät erityisasemansa kognitiivisen kokoonpanon säätelyssä (ks. esim. Clark 2008a,
118, 122–123). Clarkin esittämän organismi-keskeinen kognitio -hypoteesin (HOC) mu-
kaan kognitiivinen prosessointi eli kognitiivisten prosessien kantajat voivat joissakin tapa-
uksissa ulottua yksilön kehon ulkopuolelle, mutta organismi säilyy kuitenkin kognitiivisen
toiminnan keskuksena ja aktiivisimpana elementtinä (2008a, 139). Lisäksi Clarkin yksilö-
keskeinen käsitys agenttiudesta tulee esiin hänen vastauksessaan Rupertin kritiikkiin
(2008a, 118), jossa hän tekee erottelun kahden tarkastelukohteen välille: kognitiotieteen
tutkimuskohteena voi olla joko (1) hetkellinen kognitiivinen systeemi, joka voi joissakin
tapauksissa olla laajentunut, tai (2) pysyvä yksilö kognitiivisena agenttina. Tämän mukaan
Clarkin käsitys kognition laajentuminen koskee kognitiivista systeemiä tuotteena, ja kun
hän puhuu kokoonpanoprosessin hajautuksesta, hän rajoittaa tarkastelunsa vain sisäisiin
prosesseihin (ks. Clark 2008a, 136–137). Hutchinsia (2011b; ks. alla luku 4.3) seuraten
Kirchhoff (2012, 301–303) esittää, että Clarkin näkemyksen ongelmana on kuitenkin se,
että tämä ei ulota laajentumista riittävästi itse kognitiivisen systeemin kokoonpanoproses-
siin, vaan säilyttää organismin tai aivot kokoonpanosta vastaavana aktiivisimpana element-
tinä (ks. Clark 2008a, 122–123).
87
Esimerkkinä tällaisesta transformaatiosta Kirchhoff tarkastelee kolmea tapausta (s. 295–301): 1) Wheelerin
(2004) näkemys kognitiivisten tehtävien suorituksesta off-line-tilanteissa eli ilman suoraa vuorovaikutusta
ulkoisen välineen kanssa; 2) Näätäsen ym. (1997) tutkimus foneemien havaitsemisesta ja kielispesifeistä
foneemi-representaatioista; ja 3) Dehaenen (2005) esittämä neuraalinen uudelleenkäyttö (neural recycling) -
hypoteesi matemaattisten kykyjen kehityksessä.
63
Sekä kognitiivista transformaatiota että kognitiivista kokoonpanoa ja agenttiutta tarkastel-
lessaan Kirchhoff korostaa diakronisen ja kehityksellisen näkökulman merkitystä, kun taas
erityisesti Clarkin kannattaman näkemyksen taustalla on ollut pääasiassa synkroninen nä-
kökulma, jossa on keskitytty organismin ja ympäristön välisen vuorovaikutukseen tässä-ja-
nyt ja näin syntyneeseen hetkelliseen kognitiiviseen systeemiin (ks. Clark 2011, 459). Dia-
kroninen näkökulma painottaa kulttuurisessa ympäristössä tapahtuvan kehityksen, kulttuu-
risesti opitun toiminnan ja aikaisempien sukupolven saavutusten konstitutiivista roolia
kognitiivisten prosessien suorituksessa sekä kognitiivisen systeemin kokoonpanossa. Li-
säksi näkökulma hämärtää erottelua biologisten ja kulttuuristen ominaisuuksien välillä (ks.
Sutton 2010, 213); kulttuuri ei ole vain jotakin, joka helpottaa kognitiivisen prosessin suo-
ritusta tai laajentaa systeemiä tässä-ja-nyt, vaan kulttuuriseen toimintaan osallistuminen voi
myös muovata aivojen toimintakykyjä kehityshistorian aikana ja on siten mukana myös
puhtaasti ”biologisena” pidetyssä toiminnassa.
4. Hajautettu kognitio
James Hollan, Edwin Hutchins ja David Kirsh esittävät, että hajautettu kognitio voidaan
erottaa muista näkökulmista kahden teoreettisen periaatteen pohjalta. Ensinnäkin hajaute-
tussa kognitiossa analyysiyksikön rajat voivat ulottua yksilön rajojen ulkopuolelle, jolloin
kognitiivinen systeemi voi käsittää myös vuorovaikutuksen muiden ihmisten ja ympäristön
resurssien kanssa. Kognitiivisen systeemin rajaaminen tapahtuu prosessiin osallistuvien
elementtien funktionaalisten suhteiden pohjalta – ei niiden spatiaalisen sijainnin mukaan –
ja analyysiyksikön laajuus riippuu tarkasteltavasti ilmiöstä ja on siten tapauskohtaista. Toi-
nen periaate koskee kognitiivisten prosessin mekanismeja ja niiden laajuutta. Perinteisesti
kognitiivisten prosessien on ajateltu tapahtuvan yksilön sisäisenä symbolien manipulointi-
na (tai aivojen konnektionististen verkostojen aktivaationa), mutta hajautetun kognition
mukaan näiden prosessien ei tarvitse rajoittua yksilön sisään, vaan ne voivat sisältää myös
vuorovaikutusta ympäristön ja muiden ihmisten kanssa sekä erilaisten objektien manipu-
lointia. Lisäksi Hollan ym. huomauttavat, että ulkoisten prosessien ei tarvitse toimia sa-
moin kuin sisäisten prosessien, vaan hajautettu kognitiivinen systeemi voi koostua erilai-
sista prosesseista. (Hollan ym. 2000, 175–176.) Tämä huomio muistuttaa laajennettu kog-
nitio -hypoteesin toisen aallon mukaista käsitystä, jossa korostetaan sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden komplementaarisuutta ja integraatiota sekä kognitiivisen systeemin hybridiä
luonnetta – ei niinkään sisäisten ja ulkoisten prosessien samanlaisuutta, kuten ensimmäisen
aallon yhdenvertaisuusperiaatteessa (ks. Menary 2006a; 2009; 2010a; b).
66
korostus sekä ajatus siitä, että ulkoisten välineiden manipulointi voi muodostaa integroitu-
neen, hybridin systeemin muistuttaa Menaryn ja Rowlandsin esittämiä toisen aallon mu-
kaisia näkemyksiä.
Kolmas hajautuksen muoto eli hajautus ajassa liittyy laajemmin kulttuurin ja historiallisen
kontekstin rooliin kognitiivisten prosessien ymmärtämisessä. Hollan ym. huomauttavat,
että ”kognition tutkimus ei ole erotettavissa kulttuurin tutkimuksesta, koska agentit elävät
kompleksisissa kulttuurisissa ympäristöissä” (s. 178). Kulttuuri muotoutuu ihmisten toi-
minnasta tietyssä historiallisessa kontekstissa, mutta samalla myös kulttuurinen ympäristö
muovaa ihmisten kognitiivisia prosesseja ja jotkut kognitiiviset prosessit toteutuvat hajau-
tetusti ihmisten, artefaktien ja ympäristön vuorovaikutuksessa (emt, 178). Hutchinsin mu-
kaan kulttuurisen ympäristön kehitys on itsessään kognitiivinen oppimisprosessi, jossa
yhteisö voi oppia sellaisia asioita, joita kukaan yksittäinen henkilö ei voisi yksinään oppia
(Hutchins 2006, 379): kyse on kulttuurisen tiedon ja toimintamallien kehityksestä ja niiden
siirtymisestä sukupolvelta toiselle, jolloin seuraavat sukupolvet voivat hyödyntää edellisten
sukupolvien saavutuksia ja rakentaa kognitiiviset kykynsä aiempien saavutusten varaan;
toisaalta kulttuurisen toimintamallit voivat myös rajoittaa tapaamme ajatella tai ratkaista
ongelmia (Hollan ym. 2000, 178). Hajautetun kognition mukainen näkökulma eroaa perin-
teisestä kognitiotieteellisestä näkemyksestä, jossa kulttuuria on pidetty vain sisältönä, joilla
yksilön kognitiiviset prosessit voivat operoida. Tällaisen näkökulman mukaan kulttuurisia
sisältöjä on usein tarkasteltu yksilöiden sisäisinä representaatioina tai ulkoisina rakenteina,
kun taas hajautettu kognitio korostaa kulttuurin toiminnallista luonnetta ja aktiivista roolia
kognitiivisessa toiminnassa. Lisäksi hajautetun kognition näkökulmasta analyysin yksik-
könä voi olla laajempi systeemi, jolloin kognitiivisen systeemin rajat ulottuvat yksilön ul-
kopuolelle sekä avaruudellisesti että ajallisesti. (Hollan ym. 2000, 178; Hutchins 2011b.)
Ajallisen hajautuksen korostaminen erottaa hajautetun kognition esimerkiksi Clarkin esit-
tämästä laajennetun kognition muodosta, jossa kognitiivisen systeemin laajentuminen kos-
kee pääasiassa hetkellistä kognitiivista systeemiä. Sen sijaan laajennetun kognition kol-
mannen aallon mukainen näkemys (ks. Sutton 2010; Kirchhoff 2012) on tuonut esiin myös
ajallisen perspektiivin kognitiivisen systeemin toimintaan, mikä yhdistää hajautettua kog-
nitiota laajennettu kognitio -hypoteesiin.
88
Hutchins (1995, 359–370) huomauttaa myös, että kognitiotieteen historiassa (erityisesti kognitivismissa)
yksilön toimintaa on virheellisesti verrattu tietokoneen komputationaaliseen toimintaan, jolloin on sekoitettu
toisiinsa yksilön ja sosiokulttuurisen systeemin ominaisuudet: ”Fysikaalisen symbolisysteemin arkkitehtuuri
ei ole malli yksilöllisestä kognitiosta. Se on malli sosiokulttuurisen systeemin toiminnasta, josta ihmistoimija
on poistettu.” (1995, 363, kursiivi poistettu.)
68
hajautetun kognition kannattajan olisi osoitettava, että kriteerit toteutuvat myös laajemman
systeemin toiminnassa. Hajautetun kognition yhteydessä käydyssä keskustelussa ei ole
kuitenkaan nostettu selkeäsi esiin kysymystä kognition tunnusmerkeistä, vaan kognitiivisia
prosesseja on pidetty sellaisina, jotka kuuluvat esimerkiksi muistiin, päätöksentekoon, on-
gelmanratkaisuun ja oppimiseen (Hutchins 2001, 2068). Lisäksi Hutchins on esittänyt, että
hajautettu kognitio voi säilyttää perinteisen käsityksen kognitiosta komputationaalisena
informaation prosessointina ja representaatioiden manipulointiin perustuvana toimintana
(ks. esim. 1995, 49). Erona perinteiseen käsitykseen on se, että näitä prosesseja toteuttava-
na systeeminä voi toimia yksilöä laajempi yksikkö.89
Käsitys kognitiosta hajautettuna ilmiönä liittyy myös läheisesti siihen, miten kognitiota
tulisi tutkia. Hajautetun kognition kannattajat ovat kritisoineet perinteistä tutkimusta, joka
on keskittynyt pääasiassa yksilön kognitiivisten suoritusten tutkimiseen laboratorio-
olosuhteissa. Sen sijaan hajautetun kognition viitekehyksen mukaan kognitiota tulisi tutkia
ennen kaikkea luonnollisissa olosuhteissa ja kiinnittää enemmän huomiota kognition kult-
tuuriseen luonteeseen. Esimerkiksi Hollan ym. (2000, luvut 2.4 ja 3) ovat esittäneet, että
hajautettu kognitio voisi tarjota uuden teoreettisen pohjan tutkimukselle ja he vaativat uutta
viitekehystä, joka perustuisi hajautetun kognition teoreettisiin periaatteisiin sekä menetel-
mällisesti uudenlaiseen tapahtuma-keskeiseen90 etnografiaan. Ainoastaan yksilön mentaa-
listen prosessien toiminnan tarkastelu ei siis riitä kognitiivisten prosessien ymmärtämiseen,
vaan on huomioitava myös informaation prosessointi ja järjestäytyminen sosiaalisessa ja
materiaalisessa ympäristössä. Lisäksi Hutchins (2008, 2011–2012) huomauttaa, että havai-
tuista kognitiivisista suorituksista ei voida suoraan päätellä yksilön kognitiivisia kykyjä,
vaan tuloksia tulkitessa on otettava entistä paremmin huomioon laajempi konteksti ja tar-
kasteltava sitä, miten kulttuuriset käytännöt organisoivat kognitiivisen systeemin muodos-
tumista ja tehtävän suoritusta. On myös muistettava, että koetilanteet tapahtuvat aina jos-
sain kulttuurisessa kontekstissa, jolloin materiaalisella ja sosiaalisella kontekstilla on kes-
keinen rooli kognitiivisen toiminnan toteuttamisessa. Yleisenä ongelmana onkin kognitii-
visten kykyjen attribuointi tutkittavan yksilön ominaisuuksiksi, vaikka Hutchinsin mukaan
ne olisi sen sijaan ymmärrettävä laajemman systeemin ominaisuuksina (2008, 2017–218).
89
Adamsin ja Aizawan mukaan kognition pitäminen informaationprosessointina tai komputaationa ei
kuitenkaan riitä erottelemaan kognitiivista ei-kognitiivisesta, vaan ainoastaan osa
informaationprosessoinnista ja komputaatiosta on kognitiivista, ja erotteluun tarvitaan tarkempia kognition
tunnusmerkkejä (2009, 87–88).
90
erotuksena perinteisestä kognitiivisesta etnografiasta, jossa on tutkittu ensisijaisesti yksilöiden tietoa ja
merkityksiä eikä niinkään toimintaa (Hollan ym. 2000, 179).
69
4.3. Kritiikki Clarkin näkemystä vastaan ja kulttuuristen käytäntöjen
rooli
Kun tarkastellaan kognitiivisen systeemin kokoonpanoa, voidaan tehdä ero sanan ”ko-
koonpano” (assembly) kahden eri merkityksen ja tähän liittyen kahden eri kysymyksen
välille: 1) kuka tai mikä kontrolloi kokoonpanon muodostumista (kokoonpanoprosessi), ja
2) missä kognitiivinen prosessi on kokoonpanon toimiessa (kokoonpano tuotteena)? (Hut-
chins 2011b, 438; Clark 2008a, 122.) Clarkin argumentit laajennetun kognitiivisen systee-
min puolesta kohdistuvat pääasiassa kognitiiviseen systeemiin tuotteena, mutta kuten Hut-
chins (2011b, 438) huomauttaa, laajennetun systeemin organisoituminen eli kokoonpano-
prosessi jää ongelmalliseksi ja Clarkin esittämässä versiossa organismi- tai aivo-
keskeiseksi. Clarkin tarjoaman näkemyksen mukaan aivot kontrolloivat kokoonpanon
muodostumista (kysymys 1), mutta kokoonpanon muodostuttua kognitiivinen toiminta voi
toteutua tällaisessa laajentuneessa tai hajautetussa systeemissä (kysymys 2) (ks. Clark
2008a, 118, 122–123; Hutchins 2011b, 438). Clarkin käsitys laajentumisesta painottaa
kognitiivisen systeemin tarkastelua tässä-ja-nyt, jolloin laajentuminen koskee hetkellistä
systeemiä, joka määrittyy suhteessa tarkasteltavaan kognitiivisen toiminnan tulokseen,
mutta tämän näkemyksen mukaan yksilöorganismia voidaan kuitenkin pitää pysyvänä
agenttina (Clark 2008a, 118). Clarkin mukaan hetkellisen systeemin kokoonpanossa kes-
keistä on toiminnan organisointi kustannustehokkaasti eli yhdistelemällä erilaisia (sisäisiä
ja ulkoisia) resursseja, jotka suorittavat tehtävän mahdollisimman pienellä vaivalla (2008a,
13, 197). Hän puhuu ”ekologisen kokoonpanon periaatteesta” (Principle of Ecological As-
sembly) (2008a, 13) ja ”kognitiivisen puolueettomuuden hypoteesista” (Hypothesis of
70
Cognitive Impartiality) (2008a, 121), jotka sopivat yhteen yhdenvertaisuusperiaatteen
kanssa, koska kaikki korostavat sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhtäläistä mahdollisuutta
kognitiivisen systeemin osana. Organismi-keskeisen näkemyksen (2008a, 139) mukaan
organismi säilyy kuitenkin aktiivisimpana osana, joka valikoi laajentuneeseen systeemiin
kuuluvat resurssit ja ylläpitää systeemiä, ja aivoja voidaan pitää ytimenä, joka on puoluee-
ton prosessien sijainnin suhteen (2008a, 118, 121–122).
91
Ks. esim. Clark 2008a, 123 n. 18 ja 19.
92
Ks. Clarkin (2011) vastaus Hutchinsille, jossa hän myöntää kulttuuristen käytäntöjen roolin, mutta samalla
korostaa myös aivojen erityisyyttä osana kokoonpanoprosessia sekä eri aikaskaaloissa tapahtuvia prosesseja,
jotka vastaavat kognitiivisen systeemin muodostumisesta (s. 458–459). Clarkin mukaan hänen ja Hutchinsin
näkemykset ovat yhteensopivia, mutta keskittyvät eri aikaskaaloissa tapahtuviin prosesseihin (s. 459).
71
linen toimija, vaan suuri osa aivojen kausaalisesta voimasta tulee Hutchinsin mukaan ai-
emmasta kokemuksesta kulttuurisessa toiminnassa.93 (2011b, 445.)
93
Vrt. Menary 2010b ja Kirchhoff 2012 aivojen representaatiokykyjen muovautumisesta kulttuurisen
toiminnan mukaisesti.
94
Kulttuuristen käytäntöjen ruumiillisuutta tarkastellessaan Hutchins tuo esiin hajautetun kognition yhteyden
seuraavassa luvussa käsiteltävään enaktivistiseen näkökulmaan (ks. Hutchins 2008; 2011a).
72
Hutchinsin esittämät kommentit koskevat pääasiassa eroja laajennetun kognition ensim-
mäisen aallon mukaisen version ja hajautetun kognition välillä. Kuitenkin laajennetun
kognition toisen ja erityisesti kolmannen aallon mukaiset näkemykset tulevat lähemmäs
hajautettua kognitiota. Esimerkiksi Menary on huomauttanut, että laajentumista ei tule
ymmärtää siten, että mieli olisi ensin päässä ja laajentuisi sieltä ulkomaailmaan, vaan hä-
nen mukaansa ”mieli on laajentunut aivojen, kehon ja maailman välillä”, ja hän pitää laa-
jentumista synonyyminä hajautukselle ja integraatiolle (2009, 41, n. 18; ks. myös 2010b,
228, 231). Myös agenttiutta tarkastellessaan hän sanoo, että kyse ei ole siitä, että valmis
agentti olisi yhteenliittynyt ulkoiseen välineeseen, vaan kognitiivinen agenttius muodostuu
vasta manipulaatioprosessissa (2006, 333–334, 342). Toiseen aaltoon kuuluva ajatus ul-
koisten välineiden manipulaatiosta, ulkoisten ja sisäisten prosessien integraatiosta ja komp-
lementaarisesta roolista sekä käsitys kognitiivisen systeemin hybridistä luonteesta muistut-
taakin hajautetun kognition näkökulmaa – erityisesti edellä mainittua toista hajautuksen
muotoa. Kuitenkin myös toisen aallon mukaista näkemystä voidaan pitää hajautettua kog-
nitiota yksilölähtöisempänä sekä ajallisesti rajoitetumpana, koska kognitiivisena systeemi-
nä pidetään tavallisesti yksilöorganismin ympärille muodostunutta systeemiä ja tarkastelun
kohteena on yleensä kognitiivisen tehtävän suorittaminen tässä-ja-nyt.
Sen sijaan kolmannen aallon mukainen näkemys tulee lähemmäs hajautettua kognitiota
myös muiden Hutchinsin esittämien hajautuksen muotojen kohdalla. Sutton (2009; 2010)
ja Kirchhoff (2012) tuovat tarkasteluun mukaan laajemman sosiokulttuurisen toiminnan
merkityksen, jolloin kognitiivisen systeemin ei tarvitse rakentua yksittäisen eliön ympäril-
le, vaan yksilöä voidaan pitää vain osana laajempaa kognitiivista systeemiä ja näin ollen
myös agenttius voi olla hajautettua. Lisäksi he esittävät Hutchinsin tavoin, että avaruudelli-
sen laajentumisen lisäksi kognitiivisen systeemin tarkastelussa on huomioitava myös ajal-
linen laajentuminen tai hajautus, jolloin aikaisempien sukupolvien saavutukset ja kulttuuri-
sesti muotoutuneet käytännöt katsotaan konstitutiiviseksi osaksi kognitiivista systeemiä.
Kolmannen aallon mukaista näkemystä ja hajautettua kognitiota yhdistää myös ajatus kult-
tuuristen ja biologisten prosessien yhteenkietoutumisesta: kulttuurinen konteksti ja kulttuu-
risiin käytäntöihin osallistuminen muovaavat aivojen kehitystä, eikä kulttuurisia ja biologi-
sia prosesseja voida selkeästi erottaa toisistaan eikä niitä tule pitää toisilleen vastakkaisina
kontrollin muotoina.
73
5. Enaktivismi
95
Varela ym. (1991) ovat korostaneet erityisesti Merleau-Pontyn ajatuksia, mutta yhteyksiä voidaan löytää
myös Husserlin fenomenologiaan (ks. Thompson 2007, liite A; Havelange 2011).
74
yksikkönä (unity) ja määrittävät vuorovaikutuksen dynamiikan ja mahdolliset muutokset,
jotka yksikkö voi läpikäydä ja säilyä silti samana yksikkönä. Rakenteella puolestaan tar-
koitetaan niitä komponentteja ja relaatioita, jotka aktuaalisesti konstituoivat tietyn yksikön
ja realisoivat sen organisaation. Elämän määrittely organisaation pohjalta vaatii siis yhdis-
tävän organisationaalisen piirteen löytämistä, mutta yksittäiset elävät systeemit eroavat
toisistaan rakenteensa perusteella. (1980, xix–xx, 77, 137–138; 1987/1998, 42–47.)
96
Termi ”autopoieettinen” on peräisin kreikan kielestä ja tarkoittaa itse-tuottamista (Varela 1997, 75; ks.
myös Maturana & Varela 1980, xvii). Maturana ja Varela erottavat autopoieettiset systeemit allopoieettisista
systeemeistä, joiden toiminnan tuotteena on jotakin muuta kuin ne itse ja joiden identiteetti ja rajat ovat
riippuvaisia havaitsijasta, sekä heteropoieettisista systeemeistä, jotka ovat ihmisten suunnittelemia
allopoieettisia systeemejä (Maturana & Varela 1980, 80–81, 90, 135; Thompson 2007, 98).
97
Maturana ja Varela nostavat esiin myös kysymyksen ihmisyhteisöjen autopoieettisuudesta, mutta sanovat
olevansa erimieltä asiasta (1980, 118). On kuitenkin hyvä huomata, että heidän määritelmästään seuraa, että
jos ihmisyhteisöä pidetään autopoieettisena systeeminä, se on tällöin myös elävä systeemi (ks. s. 109).
Thompson puolestaan on tuonut esiin kysymyksen globaalin ekologisen systeemin autopoieettisuudesta ja
mainitsee ajatuksen ekopoieesista (Lovelock 1987) ja Gaia-teoriasta (Lovelock 1979; 1988; Margulis 1991;
1998), jonka mukaan koko planetaarista systeemiä pidetään yksittäisenä biologisena yksikkönä tai ”super-
organismina” (2007, 118–122; ks. myös Bourgine & Stewart 2004, 336–337).
75
organismien yhteinen keskeinen piirre on niiden autonomisuus ja operationaalisesti suljettu
organisaatio, jota ne ylläpitävät ja jonka pohjalta niiden identiteetti määrittyy. (Maturana &
Varela 1980, 107–111; 1987/1998, 87–89; ks. myös Thompson 2007, 105–107.)
98
Evan Thompson (2007, 45) tekee eron organisationaalisen ja operationaalisen sulkeutuneisuuden välille ja
määrittelee ne seuraavasti: Organisationaalinen sulkeutuneisuus tarkoittaa itseen-viittaavaa (kehämäistä ja
rekursiivista) relaatioiden verkostoa, joka määrittää systeemin yksikkönä. Operationaalinen sulkeutuneisuus
puolestaan viittaa systeemin palaavaan (reentrant) ja uusiutuvaan (recurrent) dynamiikkaan. Varela ei ole
tehnyt kirjoituksissaan eroa näiden välille, vaan käyttää termejä vaihdettavasti (ks. Thompson 2007, 448 n.
4).
76
(Maturana & Varela 1980, 124–130; 1987/1998, 163–171; Varela 1997, 82, kuva 3; ks.
myös Stewart 2011, 11–12.)99
99
Stewart (2011, 12) huomauttaa näennäisestä ristiriitaisuudesta, joka muodostuu siitä, että hermostoa
pidetään autonomisena ja operationaalisesti suljettuna, mutta toisaalta sen toiminta on kuitenkin riippuvaista
sensorimotorisesta kontekstista. Hänen mukaansa näiden suhteen selvittäminen vaatisi tarkempaa selvitystä.
100
Maturana on tehnyt eron systeemin elinympäristön (niche) ja havaitsijan ympäristön (environment) välillä
ja sanoo, että systeemin elinympäristö näyttäytyy havaitsijalle tämän ympäristön osana, mutta nämä
ympäristöt eivät voi olla täysin samoja, koska ne perustuvat systeemin ja havaitsijan omiin rakenteisiin
(Maturana & Varela1980, 10–11).
77
Maturanan ja Varelan mukaan elävät systeemit ovat autonomisia yksikköjä (1987/1998,
47), jotka määrittävät itse oman kognitiivisen alueensa eli kaikkien eliölle mahdollisten
vuorovaikutusten alueen (1980, 10, 38). Autonominen systeemi muodostuu prosesseista,
jotka tuottavat ja ylläpitävät itseään ja samalla myös määrittävät oman ympäristönsä. Ter-
mi autonomisuus viittaa yleiseen organisaatiotyyppiin, ja jotta systeemiä voidaan pitää
autonomisena, sitä konstituoivien prosessien on täytettävä seuraavat vaatimukset:
1) prosessit muodostavat verkoston, jossa ne ovat rekursiivisesti riippuvaisia toisistaan;
2) ne konstituoivat systeemin yksikkönä sillä alueella (domain), jolla ne ovat olemassa; ja
3) ne määrittävät mahdollisten vuorovaikutusten alueen maailman kanssa. (Thompson &
Stapleton 2009, 24; Thompson 2007, luku 5; ks. myös Barandiaran ym. 2009, 376–378.)
Autonomisten systeemien keskeinen piirre on niiden operationaalinen sulkeutuneisuus eli
kun tarkastellaan jonkin systeemin konstitutiivisen prosessin edellytyksiä, päädytään aina
johonkin muuhun systeemin prosessiin (Varela 1979; 1997; Thompson & Stapleton 2009,
24; Di Paolo 2009, 15–16) eivätkä prosessien vaikutukset jätä systeemiä, vaan johtavat
aina seuraaviin muutoksiin samassa systeemissä (Maturana & Varela 1987/1998, 89);
kaikki systeemissä tapahtuvat muutokset ovat alisteisia systeemin oman organisaation yl-
läpidolle (Maturana & Varela 1980, 80). On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka proses-
sien edellytyksenä ovat aina jotkin muut saman systeemin prosessit, tämä ei sulje pois ul-
koisia vaikutuksia: ulkoiset tekijät voivat vaikuttaa systeemin toimintaan ja sillä voi olla
vaikutuksia itsensä ulkopuolelle. Kyse on siitä, että ulkoiset tekijät eivät ole osa operatio-
naalisesti suljettua systeemiä, koska ne eivät ole riippuvaisia systeemin konstitutiivisista
prosesseista tai ne eivät ole ennakkoehtona systeemin muille prosesseille. (Di Paolo 2009,
15–16.) Kun huomioidaan elävän systeemin aineenvaihdunnalliset vaatimukset eli riippu-
vuus ympäristöstä, autonomisuutta voidaan luonnehtia seuraavasti: ”autonominen systeemi
on termodynaamisesti avoin ja operationaalisesti sulkeutunut systeemi, joka aktiivisesti
tuottaa ja ylläpitää identiteettiään uhanalaisissa (precarious) olosuhteissa”101 (Thompson
& Stapleton 2009, 24; ks. myös Di Paolo 2009, 15–16).
Autonomisuuteen kuuluu systeemin kyky määrittää omat lakinsa (Maturana & Varela
1987/1998, 48) ja kyky ylläpitää omaa identiteettiään aktiivisesti kompensoimalla tapahtu-
neita muodonmuutoksia (deformations) niin, että systeemi säilyttää organisaationsa (Matu-
rana & Varela 1980, 135). Autonomisuuteen kuuluu siis itsen emeroituminen (autos) ja
101
Ks. Di Paolo 2009, 16 ”uhanalaisista olosuhteista”, joilla hän tarkoittaa olosuhteita, joissa erilliset
komponentit tuhoutuisivat ilman systeemin organisaatiota eli komponenttien säilyminen on riippuvaista niitä
ylläpitävästä prosessien verkostosta. Uhanalaisuuden käsite on Di Paolon mukaan tärkeä, koska se tekee
käsityksen operationaalisesta sulkeutuneisuudesta ei-triviaalin. Lisäksi hän esittää, että uhanalaisuus kuuluu
olennaisesti elämään, mutta termi ei viittaa mihinkään funktionaalisesti kuvattavaan positiiviseen
materiaaliseen ominaisuuteen.
78
toiminnan normatiivisuus (nomos) (Barandiaran ym. 2009, 376). Autonomisten systeemin
toiminta ja toimintaa ohjaavat normit perustuvat niiden omaan identiteettiin eli ne ovat
itse-määräytyviä systeemejä ja siten erotettavissa heteronomisista eli ulkoa määräytyvistä
systeemeistä, joiden organisaatio määrittyy input–output-informaation virtana ja ulkoisten
kontrollimekanismien toiminnan mukaan (Thompson 2007, 37, 43). Elävien olioiden koh-
dalla systeemin autopoieettisuus tekee niistä autonomisia systeemejä (Maturana & Varela
1987/1998, 48), ja enaktivismin kannattajat ovat korostaneet, että juuri autonomisuus on
kognitiivisen systeemin keskeinen organisationaalinen piirre (ks. esim. Thompson & Stap-
leton 2009, 24; Thompson 2007, luvut 3 ja 5). On kuitenkin hyvä huomauta autonomisuus
ei vaadi autopoieettisuutta ja siihen liittyvää materiaalista rajaa, vaan esimerkiksi hyön-
teisyhteisö voi olla autonominen systeemi, jolloin prosessien verkosto rajautuu sosiaalisen
tai alueellisen eikä niinkään materiaalisen rajan mukaan (Thompson 2007, 44, 65).102
102
Ks. myös Moreno & Barandiaran 2004, 23–24 korkeamman tasoisista sisäinen-ulkoinen-erotteluista ja
Maturana & Varela 1987/1998, 198–199 ihmisyhteisöjen autonomisuudesta.
79
minta perustuu elävän systeemin autonomiseen organisaatioon, ja kunkin eliön kognitiivi-
nen alue on suhteellinen eliön omaan rakenteeseen eli tiettyyn tapaan, jolla autopoieettinen
organisaatio on realisoitunut (1980, 119; 1987/1998, 26–29). Lisäksi, koska elävän sys-
teemin rakenne muuttuu sen ontogeneesin103 myötä (1980, 98–99), yksittäisen eliön kogni-
tiivinen alue voi muuttua yksilönkehityksessä tapahtuvien muutosten myötä (1980, 119).
Elämän kannalta olennaista on autopoieettisen organisaation ylläpito, joka kuitenkin vaatii
ulkoisten olosuhteiden säätelyä eli Maturanan ja Varelan sanoin tehokasta toimintaa, joka
mahdollistaa elävän olion olemassaolon jatkumisen (1987/1998, 29–30). Alvaro Moreno ja
Xabier Barandiaran (2004) ovat vastaavasti esittäneet, että elävällä systeemillä sen ylläpi-
toon liittyvä konstruktiiviset prosessit ja systeemin ulkopuolelle ulottuvat vuorovaikutuk-
selliset prosessit ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa. Konstruktiiviset prosessit ovat onto-
logisesti ensisijaisia, koska ne tuottavat ja ylläpitävät systeemiä, mukaan lukien rajaa, joka
erottaa systeemin ympäristöstä, ja konstruktiivisten prosessien pohjalta systeemi määrittää
identiteettinsä. Elävän systeemin säilyminen vaatii kuitenkin myös ulkoisten olosuhteiden
säätelyä, ja vuorovaikutukselliset prosessit mahdollistavat konstruktiivisten prosessien jat-
kumisen. (Moreno & Barandiaran 2004, 16–18.) Enaktivismissa kognitiota pidetään siis
vuorovaikutuksellisena ”sense-making”-toimintana, jossa eliö luo maailmasta merkityksel-
lisen ympäristön oman rakenteensa pohjalta (ks. Di Paolo 2009, 15, 19; Thompson 2007,
157–159).
Alun perin Maturana ja Varela (1980) ovat esittäneet, että autopoieettisuus on välttämätön
ja riittävä ehto elämälle (s. 82, 112), ja edellä esitetyn mukaisesti he pitävät eläviä systee-
mejä kognitiivisina systeemeinä ja elämää kognitiivisena prosessina (s. 13; ks. myös s.
123; 1987/1998, 174). Autopoieettisuuden, elämän ja kognition suhteesta ja erityisesti
autopoieettisuuden riittävyydestä kognitiolle on käyty keskustelua (ks. esim. Bourgine &
Stewart 2004; Di Paolo 2005; 2009, luku 4; Moreno ym. 1997; Thompson 2007, luvut 5 ja
6; van Duijn ym. 2006, 159–160). Esimerkiksi Moreno ja Etxeberria (2005) ovat esittäneet,
että yksinkertaisimmilla eliöillä elämä ja kognitio eli itsensä ylläpito ja vuorovaikutus ym-
päristön kanssa ovat erottamattomia, mutta hermoston ja sensorimotorisen koordinaation
kehityksen myötä voidaan tehdä ero elämän (metabolismin ylläpidon) ja kognition (adap-
tiivisen vuorovaikutuksen) välille (s. 162). Bourgine ja Stewart (2004) ovat huomauttaneet,
että systeemi voi olla autopoieettinen olematta kognitiivinen (esim. tesselaatio-automaatti,
luku 2.1) tai se voi olla kognitiivinen olematta autopoieettinen (esim. robotti) (s. 341).
103
Ontogeneesi eli yksilönkehitys tarkoittaa yksikön rakenteellisen muutosten historiaa; niitä muutoksia,
jotka systeemi läpikäy menettämättä identiteettiään eli muutoksia, jotka säilyttävät systeemin autopoieettisen
organisaation (1980, 98; 1987/1998, 95).
80
Heidän mukaansa autopoieettisuus ja kognitio104 ovat välttämättömiä ehtoja elämälle, mut-
ta eivät kuitenkaan loogisesti riittäviä. He kuitenkin esittävät, että systeemi, joka on sekä
autopoieettinen että kognitiivinen, on elävä systeemi. Tämä toimii heidän mukaansa tie-
teellisenä määritelmä ”elävälle”, mutta on kuitenkin avoin vastaesimerkeille, jos ”elävälle”
löydetään tarkempi määritelmä (s. 342).
Ezequiel Di Paolo (2005; 2009, luku 4) on puolestaan esittänyt, että autopoieettisuus itses-
sään ei ole riittävä kognitiolle, vaan lisäksi vaaditaan adaptiivista autonomiaa. Hänen mu-
kaansa autopoieettisuus on kaikki-tai-ei-mitään -ominaisuus (systeemi on elävä tai kuol-
lut), josta seuraa vain itse-tuotetun organisaation ylläpito, kun taas kognitiossa eli ”sense-
making”-toiminnassa kyse on asteittaisuudesta ja mahdollisuudesta reagoida eri tavoin eri
tilanteissa sekä valmistautua tulevaan (2005, 433–347; 2009, 13–14). Di Paolo erottaakin
toisistaan itse-tuotetun organisaation säilyttämisen (conservation) ja homeostaasin eli ak-
tiivisen säätelymekanismin (2005, 435). Hänen mukaansa autopoieettisuus liittyy organi-
saation säilyttämiseen (2005, 436), mutta aktiivinen homeostaattinen säätely vaatii adaptii-
visuutta. Adaptiivisuudella tarkoitetaan systeemin kykyä säädellä omia tilojaan ja suhdetta
ympäristöön siten, että muutokset systeemin ja ympäristön yhteenliittymisessä (coupling)
edistävät systeemiä konstituoivien prosessien ylläpitoa, ja tämä mahdollistaa merkitysten
asteittaisuuden muodostumisen (Di Paolo 2005, 438; Barandiaran ym. 2009, 376; Colom-
betti 2011, 149). Adaptiivisuus antaa organismille mahdollisuuden välttää riskialttiita tilan-
teita ja suosia parempia, ja tähän liittyvä itse-monitorointi ja sopiva säätely ovat välttämät-
tömiä, jotta voidaan puhua merkityksellisyydestä organismin näkökulmasta (Di Paolo
2005, 438). Keskeinen ajatus on, että organismin kyky kognitioon eli sense-making-
toimintaan vaatii sekä autopoieettisuutta että adaptiivisuutta: autopoieesi muodostaa itse-
erottuvan systeemin ja sen kaikki-tai-ei-mitään-normatiivisuuden, ja adaptiivisuus mahdol-
listaa olosuhteiden arvioinnin ja ympäristön kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen norma-
tiivisen säätelyn, kun systeemi on elossa (Di Paolo 2005, 439; 2009, 14–15; ks. myös
Thompson 2007, 159; Thompson & Stapleton 2009, 25).105 Lisäksi on esitetty, että kogni-
tiota ei voida yhdistää niinkään adaptiiviseen itsensä tuottamisprosesseihin (metabolis-
miin), vaan sensorimotoriseen vuorovaikutukseen ympäristön kanssa, ja kognitiivinen toi-
minta muodostaa elämän perusprosessien päälle uuden normatiivisuuden ja adaptiivisen
104
He tarjoavat seuraavan määritelmän kognitiolle: “A system is cognitive if sensory inputs serve to trigger
actions in a specific way, so as to satisfy a viability constraint.” (2004, 327, ks. myös s. 337–339).
105
Margaret Boden (2000) on esittänyt, että tällainen näkemys sekoittaa kognition ja adaptiivisuuden.
Thompson (2007) on kuitenkin selvittänyt adaptiivisuuden ja kognition suhdetta, ja huomauttaa, että
kognitiolla tarkoitetaan sense-making toimintaa, kun taas adaptiivisuus on kaiken elämän taustatila
(background condition) (s. 159).
81
autonomian tason (Moreno ym. 1997; Barandiaran & Moreno 2006, 175–176). Yleisesti
enaktivismissa kognitio yhdistetäänkin juuri sensorimotoriseen toimintaan, jossa eliö muo-
dostaa maailmasta merkityksellisen ympäristön. Sensorimotorinen toiminta on läheisesti
yhteydessä elämän ylläpitoon, mutta sen mahdollistama kognitiivinen toiminta muodostaa
kuitenkin perustason metabolisten prosessien yläpuolelle uuden autonomisen tason, joka
voi edelleen moduloida metabolisten prosessien olosuhteita (Barandiaran & Moreno 2006;
Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–19; van Duijn ym. 2006).
Maturana ja Varela ovat alun perin korostaneet, että autopoieettisen systeemin toiminta ei
ole tavoitteellista ja että puhe systeemin tavoitteista kuuluu vain havaitsijan kuvauksen
alueelle (1980, 85–86). Muut enaktivistisen näkemyksen kannattajat (ja myös Varela myö-
hemmin) ovat kuitenkin tuoneet keskusteluun mukaan puheen organismin ”intrinsisestä
teleologisuudesta” (Di Paolo 2005, 429–432) tai ”immanentista tavoitteellisuudesta” (We-
ber & Varela 2002; Thompson 2007, luku 6) ja esittäneet, että teleologisuus kuuluu intrin-
sisesti elämään, erityisesti metabolismiin (Weber & Varela 2002; Di Paolo 2005, 431–
432). Tämä liittyy Kantin (1790/1951) esittämään näkemykseen, jonka mukaan elävät or-
ganismit ovat itse-organisoituvia ja että emme voi ymmärtää niiden toimintaa mekanisti-
sesti, vaan teleologisesti. Kantin transsendentaalisen näkemyksen mukaan kyse on siitä,
miten me ymmärrämme organismien toiminnan; hänen mukaansa emme voi ymmärtää
niitä mekanistisesti ymmärryksemme rajoitusten vuoksi, mutta hän ei kuitenkaan pitänyt
teleologisuutta luonnon konstitutiivisena piirteenä. (Weber & Varela 2002, 98–99, 107;
Thompson 2007, 129–140.) Weber ja Varela (2002) ovat kuitenkin esittäneet, että Hans
Jonasin (1966; 1968) organismin filosofiaan ja fenomenologiaan liittyvät näkemykset yh-
distettynä teoriaan autopoieesista tarjoavat mahdollisuuden ymmärtää teleologisuus (luon-
nollinen tavoitteellisuus) organismien intrinsisenä piirteenä. Tämän mukaan teleologisuus
perustuu elävän yksilön autonomisuuteen ja sen kehämäiseen (autopoieettiseen) organisaa-
tioon eli siihen, että elävä systeemi on itseään tuottava ja ylläpitävä yksilö: organismi tuot-
taa jatkuvasti oman olemassaolonsa ehtoja ja erottuu ympäristöstä erilliseksi yksiköksi.
Elävä systeemi on samanaikaisesti itsensä syy ja seuraus, mikä vastaa Kantin näkemystä
luonnollisesta tavoitteellisuudesta, ja teoria autopoieesista tarjoaa tieteellisen viitekehyksen
tämän luonnollisen tavoitteellisuuden ymmärtämiseen. (Weber & Varela 2002; Di Paolo
2005, 433–435; Thompson 2007, 129–140; Colombetti 2011, 147–150.) Jonasin ajatuksiin
ja autopoieesi-teoriaan liittyvä käsitys immanentista tavoitteellisuudesta muistuttaa myös
Spinozan conatus-periaatetta, jonka mukaan oliot pyrkivät säilymään olemisessaan (E3p6)
ja tämä pyrkimys ”ei ole mitään muuta kuin olion itsensä aktuaalista olemusta” (E3p7).
Enaktivismin mukaan intentionaalisuuden ja kognition perusmuodot perustuvat juuri elä-
82
vän olion autopoieettiseen organisaatioon ja adaptiiviseen vuorovaikutukseen ympäristön
kanssa, joihin kuuluu pyrkimys itsensä säilyttämiseen ja ”huoli” (concern) oman olemas-
saolon jatkumisesta (Thompson 2007, 154–162; Barandiaran & Moreno 2006, 173–175).
5.2. Agenttius
106
Kirjoittajat huomauttavat, että agenttiuden (kuten muidenkin tieteellisten käsitteiden) määrittely vaatii
tasapainoilua intuitiivisten käsitysten ja operationaalisten ja tarkkojen määritelmien välillä ja että heidän
ehdotustaan voidaan joutua korjaamaan sen käytännöllisten ja teoreettisten implikaatioiden pohjalta (s. 368;
ks myös luku 6).
83
Ensimmäinen ehto eli yksilöllisyys (identiteetti) vaatii eroa systeemin ja sen ympäristön
välillä. Kognitiotieteessä ja tekoälyn tutkimuksessa on usein oletettu valmis agentti ja ym-
päristö, ja tarkastelun kohteena ovat olleet näiden väliset suhteet, kuten representaatiot tai
informaationprosessointi. Tällöin agentin yksilöllisyys on otettu annettuna tai kysymystä
on pidetty triviaalisti irrelevanttina, mutta Barandiaran ym. kuitenkin korostavat, että yksi-
lön konstituutio on edellytys agenttiudelle ja ympäristön merkityksellisyydelle (s. 369).
Tästä herää kysymys systeemin rajoista ja sen yksilöinnin kriteereistä: mitkä osat kuuluvat
systeemiin ja mitkä ympäristöön ja millä perusteella tämä erottelu tehdään? Havaitsija voi
erottaa yksikön taustasta jonkin funktionaalisen kriteerin perusteella, mutta tällainen erotte-
lu on aina jossain määrin arbitraarista, koska se riippuu siitä, mikä näyttäytyy havaitsijalle
yksittäisenä systeeminä ja millaista toimintaa tämä pitää koherenttina. Esimerkiksi robotii-
kassa agentti määritellään usein mekaanisena rakenteena, jonka materiaaliset komponentit
muodostavat yksittäisen liikkuvan entiteetin ja jonka toiminta on koherenttia havaitsijan tai
suunnittelijan näkökulmasta. (Barandiaran ym. 2009, 369–370; ks. myös Di Paolo 2009,
15.) Kuitenkin, kuten Maturana ja Varela (1980; 1987/1998) sekä Moreno ja Barandiaran
(2004) ovat esittäneet, jotkut systeemit pystyvät itse erottautumaan ympäristöstään ja te-
kemään ”aidon” sisäinen-ulkoinen-erottelun.107 Maturanan ja Varelan teorian mukaan au-
topoieettiset systeemit muodostavat ympäristöstä erottuvan yksikön, joka tuottaa ja ylläpi-
tää itseään, ja Moreno ja Barandiaran korostavat, että todellinen sisäinen-ulkoinen-erottelu
vaatii systeemin kykyä luoda oma ulkomaailma, jonka kanssa se on vuorovaikutuksessa eli
systeemin organisaatiolla on oltava operationaalisia seurauksia sen ulkopuolelle (Moreno
& Barandiaran 2004, 13–14). Ollakseen agentti systeemin on siis kyettävä itse erottautu-
maan ympäristöstään ja samalla määrittämään ympäristönsä, jossa se toimii (Barandiaran
ym. 2009, 370).
Toinen ehto vaatii vuorovaikutuksen asymmetrisyyttä eli systeemin on oltava toimija, joka
ei ole vain passiivinen ulkoisten vaikutusten kohde, vaan systeemin on oltava oman toi-
mintansa lähde ja kyettävä (ainakin ajoittain) moduloimaan vuorovaikutustaan ympäristön-
sä kanssa (Barandiaran ym. 2009, 370–372). Di Paolo on vastaavasti huomauttanut, että
”toiminta” on asymmetrinen käsite, joka vaatii vuorovaikutuksen asymmetrisyyttä eli or-
ganismin suorittamaa aktiivista rakenteellisen yhteenliittymisen säätelyä. Hänen mukaansa
vasta yhteenliittymisen säätelyä voidaan kutsua käyttäytymiseksi, koska se on organismin
tekemää muutosten kontrollointia ja valikointia, kun taas säätelemätön yhteenliittyminen
107
Ks. myös Hans Jonas: ”Biological Foundations of Individuality” (1968), jonka mukaan kognitiivisen
subjektin alkuperäinen identiteetti on ennakkoehto sille, että havaitsija voi antaa identiteetin jollekin
objektille (ks. Barandiaran ym. 2009, 370; Thompson 2007, luku 6).
84
on pikemminkin vain muutoksien läpikäymistä tai niistä kärsimistä (suffering).108 (2005,
442–443.) Di Paolo kuitenkin huomauttaa, että Maturanan ja Varelan esittämä teoria auto-
poieesista ei tee agenttiuteen vaadittavaa erottelua rakenteellisen yhteenliittymisen ja sen
asymmetrisen säätelyn välille, ja tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ”käyttäytyminen”
ymmärretään. Maturanan ja Varelan mukaan käyttäytyminen ei ole jotakin mitä organismi
tekee itsessään, vaan kuuluu vain havaitsijan kuvauksen alueelle. Heidän mukaan organis-
missa tapahtuu vain sisäisiä rakenteellisia muutoksia, kun taas käyttäytymisellä he tarkoit-
tavat niitä organismissa tapahtuvia muutoksia, jotka havaitsija voi havaita organismissa,
kun tämä tarkastelee sitä suhteessa ympäristöön. (Maturana & Varela 1987/1998, 136–
138.) Sen sijaan Di Paolon mukaan käyttäytyminen on organismin aktiivista toimintaa eli
vuorovaikutuksen säätelyä, ja tällä toiminnalla on intentionaalinen rakenne. Kognitiivinen
agenttius vaatii toiminnan keskusta ja adaptiivista vuorovaikutuksen säätelyä, joita pelkkä
autopoieettisuus ja rakenteellinen yhteenliittyminen eivät tarjoa. (Di Paolo 2005, 442–443.)
108
Vrt. Spinozan määritelmä toiminnasta ja kärsimisestä: ”Sanon meidän toimivan silloin, kun meissä tai
meidän ulkopuolellamme tapahtuu jotain, jonka adekvaattina syynä me olemme, toisin sanoen (edellisen
määritelmän mukaan) kun meidän luonnostamme seuraa jotain meissä tai meidän ulkopuolellamme, joka on
yksistään meidän luontomme kautta selvästi ja kirkkaasti ymmärrettävissä. Sitä vastoin sanon meidän
kärsivän, kun meissä tapahtuu tai meidän luonnostamme seuraa jotakin, jonka syynä emme ole kuin osittain.”
(E3d2, suomennos Oittinen 1994.)
109
Barandiaran ym. (2009) käyttävät termejä ”tavoitteet” ja ”normit” keskenään vaihdettavasti, koska
molemmat viittaavat välttämättömään tai haluttuun tilanteeseen, jonka prosessin tulisi saavuttaa (s. 383 n.2).
85
Barandiaran ym. (2009) esittävät nämä kolme kriteeriä välttämättöminä ja yhdessä riittävi-
nä ehtoina agenttiudelle. Ensimmäinen ehto eli vaatimus yksilöllisyydestä on ennakkoeh-
tona toiselle ja kolmannelle ehdolle, koska vuorovaikutuksen normatiivinen säätely vaatii
ympäristöstä erottuvan yksilön, joka säätelee tätä vuorovaikutusta omien normiensa mu-
kaisesti. Elävien systeemien kohdalla ensimmäinen ehto täyttyy niiden organisaation ansi-
osta, koska ne tuottavat ja ylläpitävät itseään sekä omaa rajaansa ja erottautuvat siten ym-
päristöstä erillisiksi systeemeiksi. Samalla ne myös luovat oman ympäristönsä siinä mie-
lessä, että ympäristö ei ole vain neutraali ympäröivä maailma, vaan merkityksellinen ym-
päristö, koska systeemin oma organisaatio määrittää sen, mitkä ympäröivän maailman piir-
teet ovat sille merkityksellisiä ja mikä niiden merkitys on. Systeemin aineenvaihdunnallis-
ten prosessien ylläpito vaatii jatkuvaa vuorovaikutusta ympäristön kanssa, ja tämä vuoro-
vaikutus on asymmetristä, koska systeemi kykenee säätelemään vuorovaikutusta omien
normiensa mukaisesti. Elävän systeemin toiminta on siis myös normatiivista, koska proses-
sien on tapahduttava tietyllä tavalla, jotta systeemi säilyy elossa; ympäristön olosuhteet
ovat systeemin kannalta hyviä tai pahoja, ja systeemin toiminta voi olla menestyksellistä
tai se voi epäonnistua. Lisäksi on tärkeää huomata, että nämä normit ovat nimenomaan
systeemin omaan organisaatioon ja sen ylläpitoon perustuvia normeja, eivät ulkoisen ha-
vaitsijan näkökulmasta tehtyjä arvioita havaitsijan asettamien kriteerien perusteella. (Ba-
randiaran ym. 2009, 373–376; Di Paolo, 2005, 439–444; 2009, 15–19.) Näin ollen agent-
tiuden kannalta on keskeistä, että normien perusta (itse-tuotettu identiteetti) ja niiden mu-
kainen toiminta ovat oleellisesti yhteydessä toisiinsa (De Jaegher & Froese 2009, 447; Ba-
randiaran & Egbert 2013).
Agenttiuteen liittyvät ehdot ovat keskeisiä myös kognitiolle, koska kognitiivisena systee-
minä pidetään autonomista agenttia, joka erottautuu ympäristöstään ja kykenee adaptiivi-
seen toimintaan. Kuten Di Paolo (2009, 15, 19) on esittänyt, enaktivismin mukaan kognitio
on ”sense-making”-toimintaa vuorovaikutuksellisella alueella eli prosessi, jossa eliö luo
oman toimintansa kautta maailmasta merkityksellisen ympäristön. Systeemin organisaati-
oon perustuvat normit ja adaptiivisuuteen kuuluva oman tilan monitorointi ja vuorovaiku-
tuksen säätely mahdollistavat merkitysten muodostamisen organismin näkökulmasta (Di
Paolo 2005, 438–442), ja agenttiuteen kuuluva asymmetrisyys tuo mukaan kognitiivisen
toiminnan keskuksen (Di Paolo 2005, 442–443; 2009, 15; Barandiaran ym. 2009, 377, ku-
va 1): kognitiivinen toiminta voidaan ymmärtää autonomisen agentin normatiivisena ja
asymmetrisenä toimintana, joka vaatii korkeammantasoista säätelyprosessia, minkä ansios-
ta systeemi kykenee säätelemään vuorovaikutustaan ympäristön kanssa sen oman tilan ja
tarpeiden mukaisesti.
86
Vaikka elävät systeemit täyttävät agenttiuden ehdot, Barandiaranin ym. mukaan elävä or-
ganisaatio ei ole kuitenkaan välttämätön agenttiudelle, eikä kaikkien yksilöllisyyden tai
normatiivisuuden muotojen tarvitse palautua elävään organisaatioon, vaan agenttiuden
kannalta olennaista on systeemin autonominen organisaatio (2009, 376, 378). Heidän mää-
ritelmänsä mukaan ”agentti on autonominen organisaatio, joka kykenee säätelemään adap-
tiivisesti yhteenliittymistään ympäristön kanssa sen omiin elinkyvyn ehtoihin (viability
conditions) perustuvien normien mukaisesti” (s. 376).110 Tämän mukaan agenttius tapahtuu
siis systeemin ja ympäristön välisen yhteenliittymisen asymmetrisenä modulointina (ks.
Barandiaran ym. 2009, 377, kuva 1; Di Paolo 2009, 15, kuva 1). Kuten edellä esitetty (s.
78), autonominen systeemi muodostuu prosessien verkostosta, jotka ovat riippuvaisia toi-
sistaan siten, että jokainen verkostoon kuuluvat prosessi riippuu ainakin jostain muusta
verkoston prosessista ja mahdollistaa ainakin jonkin muun prosessin ja verkostosta erillään
yksittäiset prosessit eivät säilyisi toiminnassa. Tämä mahdollistaa systeemin yksilöinnin
(ehto 1) ja erottamisen ympäristöstä, koska vaikka systeemi on riippuvainen ympäristöstä,
ympäristöön kuuluvat osat eivät kuitenkaan ole riippuvaisia systeemistä. Normit (ehto 3)
nousevat siitä, miten konstitutiiviset prosessit sekä systeemin ja ympäristön välinen riippu-
vuus vaikuttavat systeemin ylläpitoon. Vuorovaikutuksellinen asymmetria (ehto 2) puoles-
taan perustuu siihen, että systeemi kykenee moduloimaan vuorovaikutustaan ympäristön
kanssa, ja tämä modulointi perustuu systeemin oman organisaation ylläpitoon liittyviin
normeihin, minkä ansiosta kyse on adaptiivisesta vuorovaikutuksen säätelystä. (Baran-
diaran ym. 2009, 376–378.) Systeemin oleminen ja tekeminen ovatkin erottamattomia toi-
sistaan: autonominen organisaatio on toiminnan perustana, mutta tämän organisaation yllä-
pito vaatii jatkuvaa toimintaa ympäristössä eli vuorovaikutuksen modulointia systeemin
omien normien mukaan, ja tämän toiminnan kautta systeemi erottautuu ympäristöstä erilli-
seksi yksilöksi (Moreno & Etxeberria 2005, 163).
110
Ks. myös Barandiaran & Egbert 2013, jossa kirjoittajat pyrkivät selvittämään määritelmän loppuosaa, joka
koskee normien perustaa ja niiden mukaista toimintaa.
87
erilaisiin organisationaalisiin periaatteisiin kuin elävillä systeemeillä (s. 171). Morenon ja
Etxeberrian mukaan elävä organisaatio on olennaisesti riippuvainen siitä materiasta (suu-
rista molekyyleistä), josta se on koostunut, eikä ole selvää, voiko tällaista organisaatiota
tuottaa keinotekoisesti (luku 4.1). Lisäksi robottien kohdalla vastavuoroinen suhde olemi-
sen (materiaalisen rakenteen) ja tekemisen välillä ei toteudu, koska niiden sensorimotori-
nen toiminta ei perustu perustason metaboliseen autonomiaan, kuten elävien systeemien
kohdalla (luku 4.2). Ongelmaksi muodostuu syvä ja radikaali yhteys materian ja organisaa-
tion muodon välillä: koska robotin materiaalinen rakenne on erilainen kuin elävillä olioilla,
tästä seuraa myös laadullinen ero organisaation muodossa, mikä asettaa kyseenalaiseksi
mahdollisuuden robottien autonomisesta agenttiudesta (s. 173–174). Barandiaranin ym.
puolestaan esittävät, että agenttiuteen vaadittava autonominen organisaatio ei rajoitu tai
redusoidu vain biologiseen organisaatioon, vaan heidän esittämänsä agenttiuden määritel-
mä on sovellettavissa myös muille aluille, kuten neurodynaamiseen toimintaan, sensorimo-
torisiin kehiin tai sosiaalisiin tapoihin, ja on myös mahdollista, että autonomisten organi-
saatioiden eri muodot leikkaavat materiaalisesti toisiaan. Autonomia voi siis toteutua eri
mittakaavoissa ja muodostaa sisäkkäisiä adaptiivisen säätelyn tasoja, mikä mahdollistaa
kompleksisempien agenttiuden muotojen kehityksen. (Barandiaran ym. 2009, 378, 382; ks.
myös Thompson 2007, 49.) Esimerkiksi Di Paolo on esittänyt, että autopoieettisen organi-
saation pohjalta voi kehittyä korkeamman tasoisia identiteettejä, jotka perustuvat vastaa-
vanlaiseen autonomiseen organisaatioon. Tällaiset korkeamman tasoiset agentit muodosta-
vat myös omat norminsa, joiden ei tarvitse perustua suoraan biologisen aineenvaihdunnan
ylläpitoon, vaan kyseessä voi olla esimerkiksi sosiaalisiin suhteisiin perustuva identiteetti
ja sosiaalisesti konstruoidut normit. (Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–20; ks. myös
Moreno & Barandiaran 2004, 22–24; De Jaegher & Froese 2009, 447; Di Paolo ym. 2011,
49–52.) Edellä mainitut tapaukset koskevat kuitenkin ihmisiin tai muihin biologisiin olioi-
hin liittyviä systeemejä, jolloin kysymys robottien autonomisuudesta ja agenttiudesta jää
avoimeksi.
Enaktivismille ei ole yksittäistä selkeää määritelmää, mutta sen ydin voidaan tiivistää vii-
teen toisiinsa liittyvään ideaan, joita ovat autonomia, sense-making, emergenssi, ruumiilli-
suus ja kokemus (Di Paolo ym. 2011, 37). Lisäksi voidaan tehdä erottelu laajemman ja ka-
peamman käsityksen välillä (Torrance 2005). Laajempi käsitys pohjautuu Maturanan ja
Varelan ajatuksille jatkuvuudesta elämän ja mielen tai kognition välillä, ja siinä kognitii-
vista toimintaa tarkastellaan autonomisen agentin sense-making-toimintana (Torrance
88
2005, 358–361; Thompson 2007). Kapeammassa mielessä enaktivismi on yhdistetty senso-
rimotoriseen teoriaan havainnosta, jonka mukaan havainto ei muodostu sisäisten represen-
taatioiden pohjalta, vaan sensorimotorisista toimintakyvyistä ja näiden kykyjen tai taitojen
hallinnasta (Torrance 2005, 361–362; O’Regan & Noë 2001; Myin & O’Regan 2002; Noë
2004; O’Regan ym. 2005). Sensorimotorinen teoria on ennen kaikkea teoria havainnosta,
ja enaktivismin piirissä teoriaa on kritisoitu epätäydellisyydestä, koska se ei huomioi riittä-
västi agenttiutta ja itseyttä (selfhood) eikä subjektiivisuuteen kuuluvaa esireflektiivistä
kehollista itsetietoisuutta (ks. Thompson 2005; 2007, 259–260). Myös Daniel Hutto (2005)
on kritisoinut Noën ja O’Reganin näkemystä sen liiasta konservatiivisuudesta – ajatukses-
ta, että havainto vaatii tietoa sensorimotorisista laeista – ja vaatinut radikaalimpaa enakti-
vismia (ks. Menary 2006b). Seuraavassa tarkastelen enaktivismin keskeisiä käsitteitä sekä
enaktivismia yleisesti kognitiotieteellisenä viitekehyksenä; tarkastelu keskittyy siis enakti-
vismiin laajemmassa mielessä.
111
Vrt. Richard Rortyn (1979) kritisoima käsitys mielestä ”maailman peilinä” (mirror of nature) (ks. Varela
ym. 1991, 134).
90
Enaktivismiin kuuluva antirepresentationalistinen kanta muistuttaa Gibsonin ekologista
teoriaa, mutta näkemysten välillä on kuitenkin eroa siinä, että Gibsonin mukaan havaittavat
invariantit ovat ympäristössä eliöstä riippumatta – ne ovat ”löydettävissä” tai ”poimittavis-
sa” –, kun taas enaktivismin mukaan ympäristön piirteet muodostuvat vasta suhteessa eli-
öön (Varela ym. 1991, 203–204).
112
Thompson kutsuu näitä emergenssin kahta aspektia ”lokaalista globaaliin” ja ”globaalista lokaaliin”
suuntautuvaksi vaikutukseksi, ja hänen mukaansa kyse on kehämäisestä kausaatiosta (circular causation)
(2007, 61–62, liite B).
91
Enaktivismissa ruumiillisuudella on keskeinen rooli, koska kognitiivisen toiminnan katso-
taan perustuvan kognitiivisen agentin ruumiilliseen, sensorimotoriseen toimintaan. Enakti-
vistinen käsitys ruumiillisuudesta on erotettava funktionalistisesta käsityksestä, jossa keho
nähdään informaation prosessoinnin välineenä, jonka toiminta on käsitettävissä komputa-
tionaalisesti.113 Funktionalistisen käsityksen taustalla on kartesiolainen käsitys ruumiilli-
suudesta, jossa mieltä pidetään funktiona ja kehoa laitteistona, joka toteuttaa (implement)
tämän funktion. Sen sijaan enaktivismin mukaan ruumiillisuus ei ole funktionalistisesti
kuvattavissa olevaa informaation prosessointia, vaan keho merkitysten lähde (vrt. Merleau-
Ponty 1962), ja kognitiivinen toiminta perustuu elävään kehoon autonomisena systeeminä:
”mieli on mahdollinen, koska keho on aina hajoava (decaying) keho (fakta, jota ei voida
kuvata funktionalistisin termein)” (Di Paolo ym. 2011, 42; ks. myös Di Paolo 2009, 16).
Lisäksi enaktivismi on painottanut emootioiden ruumiillisuutta sekä kognition ja emootioi-
den läheistä yhteyttä. Tämän mukaan ruumiilliset emotionaaliset prosessit ovat arvojen ja
merkitysten pohjana, ja emotionaaliset prosessit ovat olennainen osa kognitiivista toimin-
taa (vrt. Damasio 2000; 2001). Näin ollen kognitiota ei voida ymmärtää perinteisen kom-
putationaalisen mallin tavoin abstraktina informaation prosessointina, vaan tarkastelussa
on huomioitava kognition emotionaalinen aspekti ja merkitysten perustana oleva ruumiilli-
nen kognitiivis-emotionaalinen sense-making-toiminta. (Thompson & Stapleton 2009, 26–
28; Colombetti 2011, 149–151.) Fenomenologinen näkökulma on myös korostanut, että
ruumiillisuus voidaan ymmärtää kahdella tavalla: (1) elävänä kehona (living body) eli
ruumis biologisena organismina (objektina) ja (2) elettynä, subjektiivisesti koettuna kehona
(lived body) (subjektina)114 (Torrance 2005, 364; ks. myös Merleau-Ponty 1962; Thomp-
son 2005; 2007). Tieteellisen selityksen olisi kyettävä huomiomaan nämä molemmat as-
pektit (Varela ym. 1991; Torrance 2005, 364; Thompson 2005, 413), mutta perinteiset
kognitiotieteelliset selitysmallit ovat keskittyneet vain kehoon objektina ja pyrkineet ym-
märtämään sen toimintaa funktionalistisin käsittein. Ongelmana on subjektiivisen puolen
unohtaminen sekä biologisten organismin toiminnan redusoiminen komputationaalisiksi
prosesseiksi, jolloin autonomisen systeemin toimintaa pyritään tarkastelemaan heteronomi-
sena systeeminä (ks. Thompson 2007, 37–51).
113
Tämä on vastoin Clarkin (2008a, 198–207; 2008b) näkemystä, jonka mukaan kehon rooli kognitiivisessa
toiminnassa ja fenomenaalisessa kokemuksessa on ymmärrettävissä sen funktionaalisten roolien pohjalta;
hänen mukaansa kehona voidaan pitää mitä tahansa, joka toteuttaa vaadittavat toiminnalliset roolit älykkään
toiminnan tuottamisessa (2008a, 207; 2008b, 56). Clark argumentoi erityisesti Larry Shapiron (2004) ja Alva
Noën (2004) näkemyksiä vastaan, joiden mukaan kognitio ja kokemus ovat riippuvaisia tietynlaisesta
ruumiillisuudesta.
114
Näiden välinen suhde muodostaa niin sanotun ”keho-keho-ongelman” (body-body problem) (ks. Hanna &
Thompson 2003; Thompson 2004; 2005; 2007).
92
Enaktivismi painottaakin kokemuksen roolia osana kognitiivista toimintaa ja sen huomioi-
mista kognitiotieteen yhteydessä. Enaktivismissa ei tehdä perinteisen mallin mukaista erot-
telua kognitiivisten prosessien ja fenomenaalisen kokemuksen välille, vaan ne molemmat
nähdään saman prosessin aspekteina, ja molempien katsotaan nousevan autonomisen agen-
tin sensorimotorisesta toiminnasta maailmassa (Torrance 2005, 359–361; Thompson 2007,
13–15). Kokemus kuuluu elävänä olemiseen ja se on mukana kognitiossa eli elävän olion
sense-making-toiminnassa (Di Paolo ym. 2011, 43; Varela ym. 1991; Thompson 2007).
Sen lisäksi, että kognitiotieteen on huomioitava kokemus tutkimuskohteena, enaktivismi
korostaa myös subjektiivisen kokemuksen metodologista roolia (Di Paolo ym. 2011, 43–
45; Varela ym. 1991). Kognitiotieteessä on yleensä pyritty objektiivisuuteen, jolloin tutki-
mus tapahtuu ”kolmannen persoonan” näkökulmasta (ks. esim. Dennett 1991; 2005), mutta
enaktivismin yhteydessä on tuotu esiin myös ensimmäisen ja toisen persoon näkökulmien
merkitys, jotka ottavat huomioon subjektiivisen kokemuksen ja empatiaan perustuvan suh-
teen tutkijan ja tutkittavan välillä (ks. esim. Varela & Shear 1999; Thompson 2001; 2007,
luku 10). Subjektiivisen kokemuksen tutkimiseen tarvittavia käsitteellisiä välineitä voidaan
löytää fenomenologisesta traditiosta, erityisesti Merleau-Pontyn kirjoituksista, joissa tämä
on korostanut subjektin ja maailman yhteenkuuluvuutta (Varela ym. 1991, 3-4).115 Feno-
menologisen tradition lisäksi enaktivismi on tuonut esiin myös itämaisen meditatiivisen
filosofian merkityksen kognitiotieteelle, koska itämainen perinne tarjoaa käsitteellisten
välineiden lisäksi myös käytännöllisiä tekniikoita kokemuksen tutkimiseen (Varela ym.
1991; Depraz ym. 2002).116
115
Ks. myös Petitot ym. 1999 ja Thompson 2007, liite A husserlilaisen fenomenologian yhteydestä
kognitiotieteeseen.
116
Varelan (1996) esittämä neurofenomenologinen näkökulma on pyrkinyt kehittämään kognitio- ja
neurotieteellistä viitekehystä, joka ottaa huomioon myös kokemuksen ja tarkastelee sitä erityisesti
fenomenologisten ja itämaisen tradition tarjoamien keinojen avulla (ks. myös Lutz 2002; Rudrauf ym. 2003;
Lutz & Thompson 2003; Thompson 2004; Thompson, Lutz & Cosmelli 2005).
93
yhteisten merkitysten muodostamiseen sosiaalisessa toiminnassa. (Maturana & Varela
1987/1987, luku 10; Stewart 2011, 27; Stewart ym. 2011, xv–xvi.) Varelan ym. mukaan
havaitsijan tai tutkijan roolin huomioon ottaminen onkin epistemologinen välttämättömyys
kognition ymmärtämiselle: tieteellinen selitys kognitiosta on myös itsessään kognitiivisen
systeemin tuottamaa; tutkimustoiminta tapahtuu aina jossain biologisessa, sosiaalisessa ja
kulttuurisessa kontekstissa, johon kuuluvat myös tutkimusta ohjaavat filosofiset oletukset
ja tutkimuskäytännöt, ja lisäksi enaktivismin mukaan myös tämä konteksti tai tausta, jota
vasten kognitiivisen systeemin toimintaa tarkastellaan, muodostuu oman toimintamme
myötä (Varela ym. 1991, 9–12; ks. myös Maturana & Varela 1980, 8–9).
117
Tämä muistuttaa luvussa 7 käsiteltävää. Järvilehdon teoriaa, jossa tarkastelun lähtökohtana on
kehityshistoriallinen näkökulma. Myös Vygotski (1978, luku 5) on korostanut kehityksellisen näkökulman
merkitystä korkeamman tasoisten psykologisten ilmiöiden tarkastelussa.
118
esim. itse-organisaatio, kollektiivinen dynamiikka, kehämäiset kausaaliset prosessit, autopoieesi (Clark
2001, 118; Thompson 2007, 128–129), sisäisyys ja itsen muodostuminen (Thompson, 78–79; Merleau-Ponty
1963; Varela 1997).
95
identiteettien muodostumiseen ja niihin liittyvien uusien tavoitteiden, arvojen ja merkitys-
ten muodostamiseen eli sense-making-toiminnan laajentamiseen välittömien tarpeiden ja
ympäristön vaatimusten yli (Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–19; Di Paolo ym. 2011).
6. Silberstein ja Chemero
98
6.1. Dynaaminen laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi
122
Dynaaminen systeemi on ajassa muuttuva systeemi (Thompson 2007, 38–39). Chemeron (2009)
kuvauksen mukaan dynaaminen systeemi on joukko kvantitatiivisia muuttujia, jotka muuttuvat jatkuvasti,
samanaikaisesti ja toisistaan riippuvasti ajassa dynaamisten lakien mukaan, joita kuvataan yleensä
differentiaaliyhtälöiden avulla (s. 25). Ks. myös van Gelder 1995; 1998; van Gelder & Port 1995; Thompson
2007, 38–43. Systeemin lineaarisuus tai ei-lineaarisuus riippuu siitä, millaisilla yhtälöillä systeemin toimintaa
voidaan mallintaa (Silberstein & Chemero 2011a, 5).
123
Vrt. Merleau-Pontyn (1963) erottelu mekaanisten lineaaristen ja dialektisten ei-lineaaristen relaatioiden
välillä. Hänen mukaansa elämää ja mentaalista toimintaa ei voida ymmärtää mekanistisesti (analysoimalla
erillisten osien toimintaan), vaan ne on ymmärrettävä dialektisten relaatioiden mukaisesti. Merleau-Pontyn
tarkastelu vastaa läheisesti nykyistä kompleksisten dynaamisten systeemien teoriaa ja siihen liittyvää
käsitystä kehämäisestä kausaatiosta ja itse-organisaatiosta. (Ks. Thompson 2007, luku 4.)
99
nalismista (Wilson 1994; 2004; Clark 2008a, 70; Wilson & Clark 2009). Komputationalis-
tisen selitysmallin sijaan Silbersteinin ja Chemeron käsitys laajennetusta kognitiosta perus-
tuu dynaamisten systeemien teoriaan, jossa kognitiivisen systeemin toiminnan ei katsota
perustuvan informaation prosessointiin ja representaatioiden manipulointiin, vaan tarkaste-
lun kohteena on systeemin muutos ajassa. Heidän mukaansa dynaaminen selitysmalli tukee
paremmin ajastusta laajennetusta kognitiosta, koska laajan komputationalismin tapauksessa
systeemin ei-lineaarisuus ei ole yhtä ilmeistä kuin dynaamisessa näkökulmassa. Lisäksi
komputationalismissa hyväksytään ajatus, että aivot muodostavat representaatioita ympä-
ristöstä, jolloin näkemys on altis vasta-argumentille, jonka mukaan vain ympäristön rep-
resentaatio – ei ympäristö itsessään – olisi todella osa kognitiivista systeemiä. Sen sijaan
dynaaminen selitysmalli korostaa systeemin ei-lineaarisuutta, jolloin systeemin toimintaa
ei voida selittää hajottamalla sitä alasysteemeihin tai systeemiin ja taustaan. Lisäksi, koska
aivojen, kehon ja elinympäristön katsotaan muodostavan yksittäisen systeemin, ympäristöä
ei tarvitse representoida sisäisesti, vaan eliö ja ympäristö ovat lähtökohtaisesti erottamat-
tomia. (2011a, luku 2; ks. myös Chemero 2001.)
Toiminnan, kognition ja kokemuksen yhteys tulee esiin myös siinä, miten Silberstein ja
Chemero kuvaavat ympäristöä. Heidän mukaansa eliön käyttäytymisympäristö on myös
kokemuksellinen ympäristö, ja kognitiota ja kokemusta pidetään eliön adaptiivisena toi-
mintana ympäristössään. Gibsonin (1979) ekologista teoriaa seuraten he esittävät, että ym-
päristö muodostuu affordansseista, ja affordanssit ovat juuri se, mitä eliö havaitsee (koke-
muksellisesti) (ks. alla s. 110 fenomenologisesta realismista); affordanssit eivät ole itsenäi-
siä ominaisuuksia, vaan relationaalisia piirteitä, jotka määrittyvät suhteessa eliön kykyihin.
(2011a, 9, 12–13; 2011b, 8; Chemero 2003; 2009, 197–205.) Silberstein ja Chemero ku-
vaavat laajentunutta fenomenologis-kognitiivista systeemiä kuviolla, jossa eliön elinympä-
ristö eli affordanssit, sensorimotoriset kyvyt ja hermosto muodostavat kolmiosaisen ei-
lineaarisesti yhteenliittyneen dynaamisen systeemin (2011a, 8; 2011b, 8). Systeemin eri
124
Tätä voidaan kutsua semanttiseksi näkemykseksi komputationaalisten tilojen yksilöinnistä. Kuitenkin
esim. Piccinini (2008) hylkää tämän ja esittää vaihtoehdoksi funktionaalisen näkemyksen
komputationaalisesta individuaatiosta.
101
osat määrittävät toisiaan ja vaikuttavat myös kausaalisesti toistensa kehitykseen: Eliön sen-
sorimotoriset kyvyt mahdollistavat toiminnan ja yhteenliittymisen ympäristön kanssa; toi-
minta taas muuttaa saatavilla olevia affordansseja, ja affordanssit edelleen vaikuttavat toi-
mintamahdollisuuksiin ja sensorimotoristen kykyjen kehitykseen. Sensorimotoristen kyky-
jen taustalla on hermoston itse-organisoituva dynamiikka, ja toiminta ympäristössä puoles-
taan moduloi hermoston toimintaa. Systeemin toimintaa voidaan tarkastella eri aikaskaa-
loissa, kuten hetkellisenä toimintana tai pidempiaikaisena kehityksellisenä prosessina. (Sil-
berstein & Chemero 2011a, 8–9; 2011b, 7–8.) Kognition selittäminen vaatii siis koko eliö-
ympäristö-systeemin tarkastelua, ja koska kognitiota pidetään lähtökohtaisesti kokemuksel-
lisena, kognitiivisen toiminnan selittäminen on samalla myös kokemuksen selittämistä;
metafyysisen ”vaikean ongelman” sijaan kokemusta lähestytään empiirisenä ongelmana,
jolloin kysymys koskee laajennetun systeemin toiminnan selittämistä (2011a, 7).
126
Vrt. Beerin (1995) dynaamisten systeemien teoriaan perustuva käsitys, jonka mukaan agentti ja ympäristö
tulee ymmärtää kahtena yhteenliittyneenä dynaamisena systeeminä, joiden vastavuoroinen vuorovaikutus on
yhdessä vastuussa agentin toiminnasta; tarkkaan ottaen agentin toiminta on yhteenliittyneen agentti-
ympäristö-systeemin ominaisuus, eikä sitä voida attribuoida yksin agentille tai ympäristölle (s. 204).
103
vaikuttavina syinä (2011b, 14–15).127 Lisäksi enaktivismin tavoin Silberstein ja Chemero
liittävät agenttiuden sense-making-toimintaan, mutta enaktivismista poiketen he pitävät
agenttina koko systeemiä ja heidän mukaansa myös sense-making-toiminta on koko sys-
teemin toimintaa (2011b, 10, 16).
127
Vrt. enaktivismin yhteydessä esitetty ajatus emergentistä suhteesta osien ja kokonaisuuden välillä
(Thompson 2007, liite B).
128
Dotovin ym. kokeessa mittana on käytetty 1/f -kohinaa (noise), joka on tyypillistä kognitiivisessa
toiminnassa sekä osoituksena systeemin toiminnan ei-lineearisuudesta ja vuorovaikutus-dominantista
dynamiikasta (Silberstein & Chemero 2011a, 11; 2011b, 4–5). Kirjoittajien mukaan 1/f-kohina tämä ei ole
minkään komponenttien, vaan koko systeemin piirre (2011b, 13).
129
Ks. Maturana & Varela (1980; 1987/1998) erottelusta systeemin oman toiminnan ja havaitsijan
näkökulman välillä.
104
nattajien mukaan systeemin komponentit muuttuvat ja myös sen rajat voivat vaihdella, he
kuitenkin korostavat systeemin organisaation pysyvyyttä ja systeemin määrittämistä sen
operationaalisesti suljetun prosessien verkoston perusteella (ks. esim. Di Paolo 2009;
Thompson & Stapleton 2009). Systeemin identifiointi liittyy toiseen ehtoon, jonka mukaan
systeemin on toimittava asymmetrisesti suhteessa ympäristöön. Enaktivismissa organismia
pidetään tyypillisenä esimerkkinä systeemistä, joka luo merkityksellisen ympäristönsä ja
toimii asymmetrisesti suhteessa siihen. Sen sijaan Silbersteinin ja Chemeron tarkastelussa
myös merkityksellisen ympäristön (affordanssien joukon) katsotaan kuuluvan systeemiin
(ks. 2011b, 8, kuva 1), ja jos agenttius yhdistetään tähän koko systeemiin, näyttäisi siltä,
että sen on toimittava asymmetrisesti suhteessa tämän systeemin ulkopuoliseen ympäris-
töön. Kolmannen ehdon mukaan systeemin toiminnan on oltava normatiivista, ja Baran-
diaran ym. korostavat, että normien on perustuttava systeemin omaan organisaatioon ja sen
oman identiteetin ylläpitoon. Voidaan kuitenkin kysyä, että ovatko Dotovin ym. kokeessa
tarkasteltu toiminnan normatiivisuus systeemin omaa normatiivisuutta vai ulkoisen havait-
sijan tai kokeentekijän määrittävää normatiivisuutta. Tämä liittyy edelleen ensimmäiseen
ehtoon eli systeemin yksilöllisyyden määrittämiseen: onko normatiivisuuden pohjana oleva
systeemi Silbersteinin ja Chemeron esittämä laajennettu systeemi vai kokeeseen osallistuva
henkilö, joka toimii agenttina ja siten myös normien lähteenä tai ulkoisten normien sisäis-
täjänä.130
130
Barandiaran ym. (2009) painottavat ensimmäisen ehdon ensisijaisuutta: vaikka normien lähde olisi
ulkoinen, yksilö kuitenkin sisäistää ne ja toimii niiden mukaan (s. 373).
105
seen käsitykseen kognitiosta. Laajennetun kognition puolustajat ovat usein puolustaneet
näkemystään komputationaalisen näkemyksen pohjalta (ks. esim. Clark 2008a; Wilson &
Clark 2009), kun taas Chemero hylkää komputationalistisen mallin ja tarkastelee kognitii-
vista systeemiä dynaamisen mallin pohjalta.
Toisin kuin esimerkiksi Clarkin esittämä laajennettu kognitio -hypoteesi, Chemeron mu-
kaan hänen kannattamansa näkemys ei ole altis Adamsin ja Aizawan esittämälle yhteenliit-
tymis-konstituutio-virheelle, koska dynaamisen mallin mukaan eliö ja ympäristö ovat ei-
lineaarisesti yhteenliittyneet ja yhteys ympäristöön ei tapahdu representaatioiden kautta.
Tällainen eliö-ympäristö-systeemi ei ole hajotettavissa osiin (decomposable), eikä sen toi-
mintaa voida mallintaa erillisten osien toimintana, vaan vaatii eliö-ympäristö-systeemin
tarkastelua yhtenäisenä kokonaisuutena. Chemeron mukaan laajennettua kognitiota vastaan
esitetty yhteenliittymis-konstituutio-virhe muodostuu ongelmaksi vain lineaariseen yhteen-
liittymiseen perustuvalle representationaaliselle mallille, jossa eliön ajatellaan representoi-
van ympäristöään, jolloin kriitikot voivat väittää, että vain ympäristön representaatio (eikä
ympäristötekijä itse) on osa systeemiä. (Chemero 2009, 31–32, 36.) Chemero ei käsittele
suoraan Adamsin ja Aizawan esittämää kognition tunnusmerkkeihin perustuvaa kritiikkiä,
mutta loppuviitteessä hän kuitenkin mainitsee, että ei edes pyri tarjoamaan kognition tun-
nusmerkkejä ja sanoo, ettei sellaisia ole (2009, 212, n. 8). Koska radikaali ruumiillistunut
kognitiotiede on antirepresentationalistinen kanta, tämä ei ole yhteensopiva Adamsin ja
Aizawan ei-johdettuihin representaatioihin perustuvan ehdon kanssa. Chemero ei myös-
kään tarkastele kognitiota tietynlaisten kausaalisten prosessien pohjalta (Adamsin ja Aiza-
wan esittämä toinen ehto), vaan hän sanoo pitävänsä kognitiota ”jatkuvana, aktiivisena
robustin eliö-ympäristö-systeemin ylläpitona, joka saavutetaan havainnon ja toiminnan
läheisenä koordinaationa” (2009, 212, n. 8). Tämä muistuttaa enaktivismin esittämää käsi-
tystä kognitiosta, jossa kognitiota pidetään eliön adaptiivisena toimintana ympäristössään,
mutta enaktivismissa kognitiivisena agenttina pidetään kuitenkin eliötä tai vastaavaa or-
ganisationaalisesti suljettua systeemiä. Kognition selittämisen yhteydessä Chemero puhuu
myös älykkään toiminnan selittämisestä (ks. esim. 2009, 33), mikä muistuttaa laajennetun
ja hajautetun kognition yhteydessä omaksuttua käsitystä kognitiosta. Chemero pyrkii kui-
tenkin osoittamaan, että kognitiivista toimintaa voidaan selittää ja tarkastella ilman rep-
resentaatioiden postulointia.131
131
Chemero pitää representaatioita teoreettisina entiteetteinä, jotka ovat osa käyttäytymisen selitystä ja niiden
olemassaolo perustellaan niiden selityksellisen menestyksen pohjalta (2009, 50).
106
representationaalisena ja ei-komputationaalisena ilmiönä. Hänen tavoitteenaan ei ole osoit-
taa komputationalistista tai representationalistista mallia virheelliseksi, vaan tarjota antire-
presentationalistinen vaihtoehto kognition tarkasteluun (2009, x–xii). Chemeron mukaan
valinta representationalistisen ja ei-representationalistisen tai komputationalistisen ja dy-
naamisen mallin välillä ei tule perustua niinkään pelkkiin filosofisiin argumentteihin, vaan
menestykseen empiiristen ilmiöiden selityksessä (2009, 15–16). On myös hyvä huomata,
että dynaaminen näkökulma ei ole vielä itsessään sitoutunut mihinkään tiettyyn filosofi-
seen tai teoreettiseen käsitykseen mielestä ja kognitiosta, kun taas komputationalismi ja
representationalismi ovat yhteydessä tietokonemetaforaan mielestä, jossa kognitiota pide-
tään laskennallisena prosessina (ks. Chemero 2009, xi). Chemero esittää näkemyksensä
teoreettiseksi ja filosofiseksi taustaksi Gibsonin ekologisen psykologian, jonka mukaan
kognitio ei perustu sisäisiin representaatioihin ja jonka pohjalta eliötä ja ympäristöä voi-
daan pitää yhtenäisenä systeeminä (2009, xi–xii; osa III).
Affordanssien tarkasta luonteesta ei ole yksimielisyyttä (ks. edellä alaviite 26), mutta
Chemero (2003; 2008, 265–268; 2009, luku 7) on kehittänyt omaa tulkintaansa, jonka mu-
kaan affordanssit voidaan ymmärtää relaatioina eliön kykyjen ja tilanteen piirteiden välillä.
Tämän mukaan affordanssit eivät kuulu vain ympäristöön, vaan eliö-ympäristö-systeemiin.
107
Lisäksi affordansseja ei pidetä staattisina ominaisuuksina, vaan Chemero huomioi niiden
dynaamisen luonteen ja riippuvuuden eliön sensorimotorisista kyvyistä. Chemeron esittää
käsityksensä affordansseista elinympäristön konstruointi (niche construction) -näkökulman
variaationa, jossa elinympäristöjen rakentumista tarkastellaan lyhyen aikaskaalan sisällä ja
yksilön ympäristön tasolla.132 Tämän mukaan eliön toimintakyvyt vaikuttavat ympäristöön
ja eliö valikoi ympäristöjä kykyjensä pohjalta, ja ympäristö puolestaan vaikuttaa eliön ky-
kyjen kehitykseen. Affordanssit ja eliön sensorimotoriset kyvyt ovat kausaalisesti riippu-
vaisia toisistaan ja kehittyvät ajassa, ja tällaista systeemiä voidaan parhaiten ymmärtää
yhtenäisenä eliö-ympäristö-systeeminä. (Chemero 2009, 150–153.)
Chemero tuo myös esiin hänen näkemyksensä yhteyden enaktivistiseen käsitykseen. Hän
pitää enaktivismia radikaalin ruumiillistuneen kognitiotieteen muotona, koska se on antire-
presentationalistinen näkemys ja lisäksi enaktivismi korostaa eliöiden autonomista ja itse-
organistoituvaa luonnetta. Chemeron mukaan enaktivistisen tutkimuksen yhdistäminen
hänen esittämäänsä käsitykseen affordansseista tarjoaa pohjan eliö-ympäristö-systeemin
tarkasteluun dynaamisena systeeminä. Samoin kuin edellä Silbersteinin ja Chemeron nä-
kemyksen yhteydessä esitetty, Chemero kuvaa eliö-ympäristö-systeemiä kolmiosaisena
systeeminä, joka muodostuu elinympäristöstä eli affordanssien joukosta, eliön sensorimo-
torisista kyvyistä ja hermostosta (Chemero 2008, 268, kuva 11; 2009, 153, kuva 7.2).
Hermosto ja eliön sensorimotoriset kyvyt muodostavat autopoieettisen systeemin, ja
elinympäristö (affordanssit) ja eliön sensorimotoriset kyvyt puolestaan muodostavat ha-
vainto-toiminta-systeemin. Yhdessä nämä muodostavat dynaamisen, ajassa kehittyvän
eliö-ympäristö-systeemin, jonka eri osat ovat riippuvaisia toisistaan. (Chemero 2009, 151–
152, 202–203; ks. myös edellä s. 101–102.) Tämä muistuttaa Maturanan ja Varelan
(1987/1998, 75, 100–103, 138) esittämää ajatusta eliön ja ympäristön rakenteellisesta yh-
teenliittymisestä: molemmat tuovat esiin eliön ja ympäristön jatkuvan vastavuoroisten vuo-
rovaikutuksen historian, joka johtaa näiden väliseen rakenteelliseen yhteensopivuuteen
(structural congruence). Maturana ja Varela kuitenkin sanovat, että havaitsijoina erotamme
eliön ja ympäristön toisistaan ja tarkastelemme niiden vuorovaikutusta (1987/1998, 95), ja
heidän mukaansa eliön ja ympäristön rakenteellinen yhteenliittyminen tapahtuu kahden
”operationaalisesti riippumattoman systeemin välillä” (1987/1998, 102). Chemero puoles-
taan pitää eliötä ja ympäristöä yhtenäisenä dynaamisena systeeminä, jota kuitenkin voidaan
tarkastella eri tasoilla – hermoston toiminnan, agentin ja ympäristön vuorovaikutuksen tai
koko aivot–keho–ympäristö-systeemin tasolla (ks. Chemero 2009, 35–38). Dynaamisen
132
Elinympäristöjen konstruointi -mallissa tarkasteluskaalana on yleensä ollut evolutiivinen kehitys ja
populaatioiden ympäristön rakentuminen (Chemero 2009, 152; Odling-Smee, Laland & Feldman 2003).
108
näkökulman pohjalta tarkastelun kohteeksi voidaan siis erottaa tietty aspekti koko systee-
min toiminnasta ja tarkastella sitä itsessään dynaamisena systeeminä (ks. van Gelder &
Port 1995, 11, 34), mutta lähtökohtana on kuitenkin käsitys yhdestä dynaamisesta systee-
mistä, johon eliö ja ympäristö kuuluvat.
Samoin kuin enaktivismin yhteydessä on esitetty, myös Chemeron huomauttaa, että hänen
näkemyksensä välttää perinteisen kvalia-ongelman, koska radikaali ruumiillistunut kogni-
tiotiede hylkää komputationalistisen käsityksen mielestä. Kuten johdannossa mainittu (s.
5), komputationalistinen käsitys mielestä nostaa esiin niin sanotun mieli-mieli-ongelman
eli kysymyksen komputationaalisen mielen ja tietoisen kokemuksen välisestä suhteesta
(Chemero 2009, 198; Varela ym. 1991, 52–53; Thompson 2007, 6–7). Sen sijaan enakti-
vismin tavoin radikaali ruumiillistunut kognitiotiede ei tee erottelua (komputationaalisten)
kognitiivisten prosessien tai intentionaalisuuden ja tietoisen kokemuksen välillä, vaan sen
mukaan kokemus on erottamaton osa kognitiivista toimintaa. Chemeron mukaan havaitse-
mista ja fenomenaalista kokemusta ei voida erottaa toisistaan vaan, informaation käyttö
affordanssien havaitsemiseen ja toiminnan ohjaamiseen on tietoisen kokemuksen omaa-
mista. (Chemero 2009, 202–205; ks. myös Silberstein & Chemero 2011a, 7, 12–13.)
109
Chemero kutsuu näkemystään fenomenologiseksi realismiksi133, jonka mukaan tietoinen
kokemus on todellinen aspekti eliö-ympäristö-systeemissä (2009, 198; ks. myös Chemero
& Silberstein 2008a, 6; Silberstein & Chemero 2011a, 9). Fenomenologisen realismin mu-
kaan (1) affordanssit on se, mitä havaitsemme eli ne ovat kokemuksen sisältö, (2) affor-
danssit ovat relaatioita eliön kykyjen ja ympäristön piirteiden välillä, ja (3) affordanssien
havainto on relaatio eliön ja affordanssin välillä. Vaikka affordanssit ovat eliöstä riippuvai-
sia, ne ovat kuitenkin todellisia. Koska affordanssit ovat todellisia ja koska havaitsemme
affordansseja, realismi koskee sitä mitä havaitsemme. Tämän mukaan havainto affordans-
seista on havaintokokemus ja tämä kokemus on relaatio meidän ja ympäristön välillä; se on
toimintaa, jossa eliö poimii informaatiota134 affordansseista. Vaikka emme kykene lähes-
kään aina kuvaamaan sanallisesti näitä affordansseja, voimme kuitenkin kokea ne, ja koska
kokemus on relaatio eliön ja ympäristön välillä eikä eliön sisäinen tapahtuma, kokemus on
kognition tavoin tieteellisesti tutkittavissa oleva ilmiö. Koska kokemus ei tapahdu vain
aivoissa, vaan koko eliö–ympäristö-systeemissä, sen selittämiseen tarvitaan koko systee-
min tarkastelua. Kun olemme selittäneet miten eliö käyttää informaatiota affordansseista
havaitsemiseen ja toimintaan, olemme Chemeron mukaan selittäneet myös tietoisen koke-
muksen. Tätä ei ole kuitenkaan onnistuttu selittämään vielä riittävästi, vaan tietoisen ko-
kemuksen selittäminen vaatii vielä työtä, mutta keskeinen ajatus on, että ongelma koskee
affordansseihin liittyvää havaintotoimintaa eikä perinteisesti mielenfilosofiassa muotoiltua
kvalia-ongelmaa. (Chemero 2009, 200–205; Silberstein & Chemero 2011a, 7–9.)
133
Chemeron puolustama realismin muoto perustuu Ian Hackingin (1982; 1983) entiteetti-realismiin, jonka
mukaan teoreettiset entiteetit ovat todellisia, kun niitä voidaan käyttää muiden entiteettien manipulointiin.
Chemero soveltaa tätä realismin muotoa omaan näkemykseensä ja pitää affordansseja teoreettisina
entiteetteinä. (Chemero 2009, 192–197.)
134
Gibsonin (1979) ekologisen teorian mukaan informaatio on ympäristössä eliön ”poimittavana” (pick up),
eikä sitä tarvitse koodata sisäisesti, kuten tavallisesti on ajateltu (ks. Chemero 2009, luku 6; ks. myös edellä
alaviite 27).
110
muodostusta. Teorian mukaan ihmisen toiminnan tarkastelun lähtökohtana ei ole kahden
systeemin (ihmisen ja ympäristön) vuorovaikutus, vaan yhden eliö-ympäristö-systeemin
järjestäytyminen ja analyysin yksikkönä on tulokseen johtava organisaatio. Ihmistä ei pide-
tä passiivisena ja mekaanisesti toimivana ärsykkeiden vastaanottajana ja informaation pro-
sessoijana, vaan tavoitteellisena toimijana, joka on jatkuvasti kiinnittynyt ympäristön osiin,
ja tällainen systeemi mahdollistaa tavoitteellisen toiminnan ja hyödyllisten tulosten saavut-
tamisen. Järvilehto kritisoi reduktioinistista mallia, jossa mentaalisia ilmiöitä pyritään pa-
lauttamaan fysiologisiin prosesseihin tai yhdistämään aivotoiminnan kanssa. Mentaalinen
toiminta on koko systeemin toimintaa ja myös sosiaalisella ja kulttuurisella ympäristöllä on
keskeinen rooli mentaalisten toimintojen ymmärtämisen kannalta. Järvilehdon mukaan
ihmisen toimintaa on tarkasteltava kokonaisuutena, ja tarkastelussa on tärkeää ottaa huo-
mioon sekä biologiset että sosiaaliset tekijät.
111
Keskeisenä kritiikin kohteena Järvilehdon teoriassa on edellä mainittu ”kahden systeemin
oletus” eli eliön ja ympäristön pitäminen erillisinä systeemeinä, johon liittyy myös käsitys
mentaalisesta toiminnasta eliön sisäisenä ilmiönä (1994, 23; 1998a, 321, 329). Järvilehto
kuitenkin huomauttaa, että jos ihmistä ja ympäristöä pidetään toisistaan erillisinä systee-
meinä, ”meidän tulisi kyetä määrittämään yksiselitteisesti ne osatekijät eli elementit, joista
järjestelmät [systeemit] muodostuvat” (1994, 25). Jos psykologiaa pidetään ihmisen käyt-
täytymistä tai mentaalista toimintaa tutkivana tieteenä, olisi kyettävä määrittelemään, mitä
käyttäytymisellä tai mentaalisella toiminnalla tarkoitetaan. Kahden systeemin oletuksen
pohjalta käyttäytymistä voitaisiin pitää eliö- ja ympäristöjärjestelmien välisen suhteen
muutoksena, ja mentaalista toimintaa pidetään yleensä organismin sisäisenä toimintana,
joka perustuu informaationprosessointiin ja sisäisiin representaatioihin. Psykologian tutki-
muskohteen määrittäminen ja psykologisten käsitteiden sovellusalan rajaus vaatii siis Jär-
vilehdon mukaan systeemien osien ja niiden välisen rajan määrittelyä; olisi tiedettävä, mil-
laisten systeemien kanssa olemme tekemisissä: mitkä elementit kuuluvat organismiin ja
mitkä ympäristöön, milloin jokin toiminta on sisäistä ja milloin ulkoista, ja mitä represen-
taatiot ovat ja missä ne sijaitsevat? (1994, 25–26; 1998a, 325–327.)
Ensi näkemältä organismin ja ympäristön ero saattaa vaikuttaa selkeältä – organismi rajau-
tuu kehoon, ympäristö on kehon ulkopuolella, ja iho toimii kehon sisä- ja ulkopuolen raja-
na.135 Kun organismin ja ympäristön välistä rajaa aletaan tarkastella lähemmin, systeemien
selkeä erottaminen toisistaan muodostuu ongelmalliseksi. Esimerkiksi ruoansulatuksen,
hengityksen ja aistinelinten toiminnan tarkastelussa on vaikea sanoa tarkkaan, milloin jo-
kin asia on tai tapahtuu organismin sisällä ja milloin ulkopuolella: milloin hengitetty ilma
on ulkoilmaa ja milloin sisäilmaa, milloin syötävä ruoka muuttuu osaksi organismia, tai
mikä on aistitoiminnan kannalta ulkopuolella ja mikä sisäpuolella?136 Kognitiivisen toi-
minnan kannalta konkreettisen esimerkin tarjoaa silmälasien tarkastelu: jos ne ovat pöydäl-
lä, ne lasketaan ympäristön osaksi, mutta käytössä ne voidaan nähdä eliösysteemin osana
samoin kuin silmän linssi. (1994, 25–26; 1998a, 328–329.)
135
Daniel K. Palmer (2004) kutsuu tällaista käsitystä ”morfologiseksi käsitykseksi organismista”. Sen
mukaan (a) organismi erotetaan taustasta morfologisen kriteerin eli ihon perusteella ja (b) ulkopuolelle jäävää
taustaa pidetään ympäristönä (s. 321).
136
Vrt. A. F. Bentleyn artikkeli “The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense” (1941), jossa hän
kritisoi ihon pitämistä organismin ja ympäristön tai tietäjän ja tiedetyn välisenä rajana (ks. edellä s. 17–18).
Muita vastaavaa kritiikkiä esittäneitä henkilöitä erityisesti fysiologisen tutkimuksen yhteydessä ovat
esimerkiksi L. J. Henderson (1913), J. S. Haldane (1917, 1928), B. Summer (1922), M. Bentley (1927) ja J.
R. Firth (1937) (ks. Järvilehto 1994, 67–68; Palmer 2004, 324–325). Viime aikoina esim. Robert Lickliter
(2009) ja David B. Miller (2009) ovat kritisoineet organismin ja ympäristön erottelua kehitysbiologisen
tarkastelun yhteydessä ja sen sijaan puolustaneet systeemistä näkökulmaa.
112
Järvilehdon mukaan tällaiset tapaukset nostavat esiin systeemien välisen rajan määrittämi-
sen vaikeuden ja epämääräisyyden, mikä tuottaa ongelmia jo psykologian peruskäsitteiden
määrittelylle (1994, 26; 1998a, 327–329). Esimerkiksi käyttäytyminen pitäminen systee-
mien välisen suhteen muutoksena on ongelmallista, koska emme voi sanoa tarkkaan, ta-
pahtuuko muutos organismissa vai ympäristössä. Tämä hämärtää myös käsitystä informaa-
tion välityksestä ympäristöstä eliöön sekä ajatusta siitä, että representaatiot ovat sisäisiä
edustuksia ympäristöstä:
113
dellisuuden ja eliön toimintaympäristön tai funktionaalisen ympäristön välille.137 Jälkim-
mäiset ympäristön osat ovat osa organismi-ympäristö-systeemiä ja objektiivinen ympäristö
puolestaan on tämän systeemin ulkopuolella ja Järvilehdon sanoin toimii ”eliöiden tarvit-
semien ympäristön osien äärettömänä ja ikuisena varastona” ja siten ”tarjoaa eri eliöille
erilaisia kiinnittymiskohtia” (1994, 28). Vastaava jaottelu objektiivisen ja funktionaalisen
ympäristön välille voidaan tehdä jo solutasolla: solu ja sen funktionaalinen ympäristön
muodostavat elämän perusyksikön eli solu-ympäristö-systeemin, jonka perusarkkitehtuuri
säilyy myös organismi-ympäristö-systeemien monimutkaisemmissa muodoissa (1994, 84,
87–88; 2000a, 40).
137
Vrt. von Uexküllin tekemä erottelu objektiivisen ympäristön (Umgebung) ja eliön elämysympäristön
(Umwelt) välillä (ks. edellä luku 2.2; Järvilehto 1994, 62–63).
138
Ks. luku 7.5 Järvilehdon käsitys tietoisuudesta.
114
tarkastelun kohteena oleva mentaalinen prosessi ei ole niinkään seurausta ”ärsykkeen” esit-
tämisestä, vaan siihen kuuluu jo aikaisemmin tapahtunut järjestäytyminen, joka mahdollis-
taa koetilanteessa vaadittavan toiminnan (1994, 30–32; 1998a, 331–332; 2010).
Psykologisia ilmiöitä tarkasteltaessa tämä tarkoittaa sitä, että lähtökohdaksi ei oteta valmis-
ta ”mieltä” tai ”tietoisuutta”, vaan mentaalinen toiminta nähdään biologisesti kehittyneenä
ilmiönä, joka on tyypillistä juuri eläville systeemeille (1994, 75–76; 2000a, 37). Tämä
muistuttaa enaktivismin taustalla olevaa Maturanan ja Varelan biologista näkökulmaa, jos-
sa kognitiota tarkastellaan biologisena ilmiönä ja lähtökohtana on elämän perusmuotojen
tarkastelu. Kehityksellisestä näkökulmasta voidaan löytää yhteyksiä myös Chemeron ja
Silbersteinin kannattamaan dynaamiseen näkökulmaan, jossa korostetaan kognitiivisten
prosessien dynaamista luonnetta ja tarkastellaan niiden kehitystä ajassa (vrt. myös Thelen
& Smith 1994; Port & van Gelder 1995; Griffiths & Stotz 2000).
115
80; 2000a, 38; vrt. Spinozan conatus-periaate E3p6–7).139 Järvilehdon mukaan elävän ja
elottoman systeemin ero perustuu niiden organisaatioon ja siihen, miten systeemi rajautuu
suhteessa ympäristöön. Elottoman systeemin (Järvilehdon esimerkin mukaan taskukellon)
sisä- ja ulkopuolta erottaa määritettävissä oleva raja ja rajan ulkopuoliset osat eivät osallis-
tu systeemin toimintaan tai häiritsevät sen normaalia toimintaa. Sen sijaan solu elävänä
systeeminä, toiminnallisena yksikkönä, ei rajoitu vain solukalvon sisään, vaan koska solun
on käytettävä jatkuvasti ympäristön osia elintoimintojensa ylläpitämiseen, tietyt ympäris-
tön osat on laskettava konstitutiiviseksi osaksi elävää systeemiä. Elottoman systeemin ta-
pauksessa rajapinta erottaa systeemin taustasta, kun taas elävän systeemin kohdalla solu-
kalvo toimii pikemminkin yhdistäjänä, joka mahdollistaa solun sisäisten osien kiinnittymi-
sen ympäristön osiin siten, että solun ja ympäristön osat muodostavat yhdessä toiminnalli-
sen yksikön eli solu-ympäristö-systeemin. Koska elävään systeemiin kuuluu myös ympä-
ristön osia eli koska funktionaalinen ympäristö lasketaan osaksi systeemiä, elävän systee-
min kohdalla ”sisä-” ja ”ulkopuolen” määrittäminen ei ole yhtä helppoa kuin elottomien
systeemien tapauksissa. Elävän systeemin ja sen ulkopuolen (objektiivisen ympäristön)
välinen raja on jatkuvassa muutoksessa, koska systeemi kasvaa ja kehittyy kiinnittymällä
jatkuvasti uusiin ympäristön osiin. Kyse on dynaamisesta muutosprosessista, jossa ympä-
ristön osat muuttavat solun toimintaa ja rakennetta, ja vastaavasti solun toiminta muuttaa
ympäristön rakennetta. Tällainen muutosprosessi on välttämätöntä elävän systeemin ole-
massaolon ja toiminnan kannalta, koska se on aineenvaihdunnan pohjana ja siten myös
elävän olion olemassaolon ehtona. (1994, 80–89; 2000a, 38–40.)
Järvilehdon mukaan systeemin määritelmästä seuraa, että myös solun funktionaalinen ym-
päristö on luettava osaksi elävää systeemiä. Käsitys solusta solukalvoon rajautuvana sys-
teeminä perustuu hänen mukaansa pinnalliseen tarkasteluun ja epäjohdonmukaiseen sys-
teemin määritelmän soveltamiseen ja sama pätee myös monisoluisiin organismeihin, joiden
kohdalla ihoa on pidetty organismia ja ympäristöä erottavana rajana.140 Koska myös tietyt
ympäristön osat ovat välttämättömiä elävän systeemin olemassaolon ja toiminnan kannalta,
tarkastelun rajaaminen pelkkiin solukalvon tai ihon sisäpuolisiin prosesseihin tekee mah-
dottomaksi elävän systeemin toiminnan ymmärtämisen. (1994, 82; 2000a, 39.) Järvilehto
139
Ks. kuitenkin Järvilehto 1994, 84–86 itsensä säilyttämisestä: ”Mikään elävä järjestelmä ei ”pyri”
säilyttämään itseään; elävä järjestelmä säilyy siitä syystä, että sen organisaatio mahdollistaa
aineenvaihdunnan, jota kestää siihen saakka, kunnes aineenvaihdunnassa tarvittavat aineet loppuvat tai
järjestelmän elementtien suhteet muista syistä sekoavat. -- Eliöt toimivat ”tavoitteisesti” ja pitävät yllä
kemiallista tasapainoaan rakenteensa ja sen ympäristön sopivuuden vuoksi, eivät siksi, että ne pyrkisivät
säätelevään itseään joidenkin ”säätelymekanismien” avulla…” (s. 85.)
140
Vrt. Deweyn ja Bentleyn (1949) huomautus, jonka mukaan organismin ja ympäristön pitäminen erillisinä
perustuu pinnalliseen tarkasteluun ja siihen, että erityisesti korkeamman tasoiset organismit ovat mukana niin
monissa transaktioissa (s. 138).
116
huomauttaakin, että organismi voidaan määritellä vain sen systeemin puitteissa, johon se
kuuluu – täysin irrallisena sillä ei olisi mitään ominaisuuksia, koska tällaisessa tapauksessa
ei olisi mitään sitä määrittäviä relaatioita (2000a, 55).
141
Vrt. Maturanan ja Varelan (1980) autopoieesi-teoria, jota he pitävät mekanistisena näkemyksenä (s. 75).
Heidän mukaansa biologiset ilmiöt ovat tarkasti ottaen fysikaalisia ilmiöitä, mutta he korostavat, että
biologisia ilmiöitä ei voida redusoida fysikaalisten osien ominaisuuksiin, vaan biologisia ilmiöitä on
tarkasteltava prosessien relaatioiden tasolla (s. 112–114); elävän systeemin toimintaa ei siis voida redusoida
sen osien toimintaan (ks. s. xxi, 116–117).
117
matta niitä kuitenkaan millekään perustavanlaatuiselle tasolle. Hänen teoriassaan kaiken
toiminnan tarkastelun lähtökohtana on historiallinen ja kehityksellinen näkökulma, jossa
analyysin keskipisteenä on toiminnan tulokseen johtava organisaatio ja sen tarkastelu, mi-
ten eliö-ympäristön-systeemin eri muodot muodostuvat fylogeneettisen ja ontogeneettisen
kehityksen aikana (2000a, 37; 2009, 116, 118).
Järvilehdon teoriassa keskeinen käsite on toiminnan tulos, jolla tarkoitetaan sellaista sys-
teemin uudelleenjärjestäytymistä, joka mahdollistaa uuden toiminnan ja kehityksen (1994,
28–30; 1998a, 330; 2000a, 37; 2009, 116). Positiivisten tulosten saavuttaminen on välttä-
mätöntä elämän jatkumisen kannalta, koska elävän systeemin olemassaolo on riippuvainen
jatkuvasta dynaamisesta muutosprosessista, jossa organismi kytkeytyy uusiin ympäristön
osiin, ja toiminnan pysähtyminen tarkoittaisi elämän loppumista (1994, 83, 86; 1998a,
330). Eliö-ympäristö-systeemin tarkastelun lähtökohtana on tuloksen määrittäminen ja
niiden ehtojen analysointi, jotka mahdollistavat tuloksen saavuttamisen. Tämän vuoksi
systeemin rakenteen ja toiminnan ymmärtäminen vaatii historiallista näkökulmaa eli sys-
teemin kehityksen ja järjestäytymisen tarkastelua. (1994, 28–29; 1998a, 330; 2009, 116,
118.) Näin ollen tarkastelun kohteena ovat tulokseen johtavat toimintajärjestelmät, jotka
ovat eliö-ympäristö-systeemin elementtien yhteistyön perusyksikkönä (1994, 28, 112).
Toimintajärjestelmiin kuuluu sekä organismin että ympäristön osia, ja nämä osat valikoitu-
vat ja järjestäytyvät suhteessa toiminnan tuloksiin. Järvilehdon sanoin toimintajärjestelmä
”voi muodostua mistä tahansa järjestelmän [eliö-ympäristö-systeemin] elementeistä, jotka
yhteistoiminnallaan voivat tuottaa järjestelmän toimintaa ja kehitystä edistäviä tuloksia”
(1994, 28). On kuitenkin hyvä huomata, että tuloksella ei tarkoiteta staattista lopputulosta
(toiminnan pysähtymistä) tai konkreettista tuotetta142, vaan toimintojen välistä taitekohtaa,
siirtymistä yhdestä toiminnosta toiseen ja uuden toiminnan mahdollisuutta (1994, 29, 170;
1998a, 330; 2000a, 37). Toiminnan tulokseen kuuluu samanaikaisesti sekä aikaisempaan
että uuteen toimintaan sisältyviä toimintajärjestelmiä, ja toiminnan tuloksesta tulee osa
uutta toimintajärjestelmää, koska tulos merkitsee jonkin organisaation muodostumista, joka
mahdollistaa uuden toiminnan (1994, 29; 1995, 216–217; 2009, 116).
Systeemi on siis jatkuvassa muutoksessa eikä sitä voida tarkastella vain ajattomassa nyky-
hetkessä. Järvilehdon mukaan tarkastelun kohteena oleva systeemi on ajallis-paikallinen
kokonaisuus (1994, 146), ja eliö-ympäristö-systeemiin kuuluva ympäristö on neliulotteinen
aika-paikka-avaruus (1994, 202). Aika ja paikka ovat systeemin dimensioita, ja vaikka
systeemin elementit voidaan sijoittaa tiettynä ajankohtana tiettyihin paikkoihin, toimivalla
142
Konkreettiset tuotteet (esim. kirjat tai maalaukset) ovat Järvilehdon mukaan vain indikaattoreita tuloksista
(1998a, 330; 2009, 116).
118
systeemillä kokonaisuudessaan ei ole tarkkaa aikaa tai paikkaa, vaan toimivalla systeemillä
tarkoitetaan ”tiettyä ajallisesti ja paikallisesti jakautunutta elementtien kokonaisuutta”
(1995, 138). Systeemiin kuuluu sekä menneisyys että tulevaisuus, ja nykyhetki tarkoittaa
toiminnan tulokseen liittyvää suhteellista aikaväliä: ””tässä-ja-nyt”-hetki voidaan määritel-
lä aikavälinä, jonka kuluessa ympäristö koko ajan muuttuu, mutta nuo muuttuvat osat säi-
lyvät vakioisessa suhteessa tiettyyn toiminnan tulokseen” (1994, 147). Käsityksellä eläväs-
tä systeemistä ajallis-paikallisena kokonaisuudesta on seurauksia myös sille, miten mentaa-
liseen toimintaan viittaavat käsitteet, kuten havaitseminen, muisti tai oppiminen on käsitet-
tävä. Esimerkiksi havaitsemista ei voida pitää hetkellisenä, ärsykettä seuraavana tapahtu-
mana, vaan se on samanaikaista ympäristön muutosten kanssa ja alkaa jo ennen ärsykkeen
esittämistä (1994, 30–32, 147; 1998a, 331–332).143
143
Vrt. Gibsonin käsitys havainnon ajallisuudesta sekä menneen ja nykyisen kokemuksen yhteydestä (1979,
253–255).
119
Vaikka Järvilehto korostaa jatkuvuutta elämänprosessien ja mentaalisen toiminnan välillä,
hän ei yhdistä mentaalista toimintaa vielä solu-ympäristö-systeemin toimintaan, vaan hä-
nen mukaansa mentaalisen toiminnan kehitys on yhteydessä hermoston kehitykseen moni-
soluisilla eliöillä.144 Eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan mentaalinen toiminta on
uusi toiminnan muoto, joka syntyi hermosolujen kehityksen ja organismin rakenteiden
erikoistumisen myötä, kun organismi kykeni jakamaan ympäristönsä toiminnan kannalta
merkityksellisiin osiin; eliön rakenteen erikoistumisen myötä yksisoluisen tasalaatuinen eli
homogeeninen ympäristö muuttui heterogeeniseksi esineympäristöksi (1994, 96; 2000a,
41). Kullakin yksittäisellä solulla on oma ympäristönsä, ja monisoluisilla eliöillä ympäristö
muodostuu siihen kuuluvien solujen yhteenliittymisestä, jolloin eliön ympäristö saa uuden-
laisia piirteitä ja jäsentyy uudenlaiseksi kokonaisuudeksi (1994, 94–95). Jotta monisolui-
nen eliö kykenee saavuttamaan elämän jatkumisen kannalta hyödyllisiä tuloksia, vaaditaan
toiminnan koordinointia koko systeemin tasolla, ja tässä hermosoluilla on olennainen rooli.
Hermosolujen erikoispiirteenä on niiden kyky vaikuttaa suoraan muiden solujen toimin-
taan, ja keskeistä niiden toiminnassa on sensoristen ja motoristen solujen yhdistys toimin-
tapiiriksi, joka ulottuu myös valikoituihin ympäristön osiin (1994, 96; 2000a, 42). Järvi-
lehdon mukaan mentaalinen toiminta ei siis ole mikään neuraalisten elementtien mystinen
”emergentti ominaisuus”, vaan eliö-ympäristö-systeemin monimutkaistumisen myötä ke-
hittynyt uusi toiminnan muoto (2000a, 42). Mentaalinen toiminta on mahdollista, koska
hermosoluilla on tietynlaisia fysiologisia ominaisuuksia, joiden ansiosta ne voivat muodos-
taa sellaisia dynaamisia järjestelmiä, jotka mahdollistavat uudenlaiset toiminnan muodot ja
tulosten saavuttamisen (1995, 81; 1998b, 337–338).
On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka hermosolujen kehitys oli olennaista mentaalisen
toiminnan kehitykselle, tästä ei seuraa, että mentaalista toimintaa voitaisiin redusoida her-
moston toimintaan tai sijoittaa mihinkään sen osiin. Koska Järvilehto korostaa mentaalisten
ilmiöiden toiminnallista luonnetta, kysymys mentaalisen toiminnan sijoittamisesta tai pai-
kallistamisesta liittyy yleisemmin kysymykseen toimintojen sijoittamisesta (1994, 106;
1995, 79–80; 1998b, 336). Toimintojen tarkastelussa on keskeistä huomioida kaikki ele-
mentit, jotka osallistuvat tietyn tuloksen toteuttamiseen. Edellä esitetyn mukaisesti tarkas-
telun lähtökohtana on tulokseen johtava organisaatio, jossa toiminta realisoituu useiden eri
paikoissa sijaitsevien elementtien yhteistyössä ja niiden suhteiden muutoksina: jos jokin
osa kokonaisuudesta puuttuisi, tulos ei olisi sama, jolloin kaikkia elementtejä voidaan pitää
144
Vrt. Maturanan ja Varelan näkemys, jonka mukaan kognitio ei vaadi hermostoa, vaan hermosto laajentaa
kognitiivisen toiminnan aluetta (1980, 13; 1987/1998, luvut 6 ja 7). Tästä erosta huolimatta Järvilehdon
tarkastelu muistuttaa monilta osin Maturanan ja Varelan näkemystä.
120
tuloksen suhteen aktiivisina osia.145 Näin ollen toimintoa voida sijoittaa vain johonkin sys-
teemin osaan tai yhdistää aktiivisimman elementin toimintaan. Esimerkiksi aivokuvausmit-
tauksista saatujen tulosten perusteella ei voida sanoa, että jokin psyykkinen toiminta sijait-
sisi tietyssä aivojen osassa; tulokset kertovat vain tietyn osa aktiivisuudesta suhteessa mui-
hin osiin, mutta tämä ei tarkoita sitä, että muut aivojen osat olisivat passiivisia, ja usein
tulosten tulkinnassa jätetään huomioimatta ympäristötekijöiden rooli, jotka ovat kuitenkin
tuloksen kannalta systeemin toiminnallisia osia. Mentaalisen toiminnan tarkastelussa ylei-
senä virheenä onkin jonkin systeemin osan (yleensä aivojen) yhdistäminen koko systeemin
tuottaman tuloksen kanssa ja pyrkimys selittää systeemin ominaisuuksia siirtämällä ne jon-
kin osan ominaisuuksiksi. (1987, 109–112; 1994, 107; 1998b, 336–338.) Järvilehdon mu-
kaan mentaalisen toiminnan sijoittaminen hermostoon kuitenkin mystifioi sekä hermotoi-
minnan että mentaalisen toiminnan ja vain siirtää ongelmaa: ”Selitettävä toiminta siirretään
hermoston sisään hermosolun toteuttamaksi osatoiminnaksi. Alkuperäinen psyykkistä toi-
mintaa koskeva kysymys jää siten vastaamatta; se on vain siirretty toisen tieteenalan pii-
riin.” (1994, 107.) Vaikka ei väitettäisi suoraan, että psyykkinen toiminta sijaitsee konk-
reettisesti aivojen tietyissä osissa, kognitiivisen psykologian selitysmalleissa psyykkinen ja
hermostollinen toiminta on kuitenkin usein ainakin implisiittisesti yhdistetty toisiinsa
(1994, 108, 135). Tällaisten selitysmallien ongelma on, että ne sekoittavat psyykkiseen
toimintaan ja hermostolliseen tai neurofysiologiseen toimintaan viittaavat käsitteet (1994,
135; 2010, 21). Järvilehdon mukaan psykologiset käsitteet kuitenkin kuvaavat koko sys-
teemin toimintaa, kun taas aivoissa tai hermostossa sinänsä ei ole mitään psykologista,
vaan esimerkiksi aivot, fysiologisena elimenä, ovat vain osa koko systeemiä (2010, 29).
Eliö-ympäristö-systeemin teoria pyrkii kuitenkin tarjoamaan pohjan neurofysiologisen
tutkimuksen ja psykologisten teorioiden yhdistämiselle; keskeistä on, että hermosoluja
tarkastellaan systeemin osina, elävinä yksikköinä, eikä niinkään tietokonemetaforan poh-
jalta informaatiota prosessoivina yksikköinä, ja psykologisella kuvaustasolla huomioidaan
mentaalisen toiminnan aktiivinen ja tavoitteellinen luonne (1998b, 341; 2010).146
145
Vrt. Clarkin ja Chalmersin esittämät kriteerit yhteenliittyneelle systeemille (1998, 29).
146
Ks. myös Chemero & Heyser 2005, jossa kirjoittajat kritisoivat pyrkimystä redusoida kognitiivisen
psykologian selityksiä neurotieteellisiksi selityksiksi. Reduktionismin sijaan he korostavat ympäristön
affordanssien (Gibson 1979) merkitystä ja esittävät, että psykologian tutkimuskohde on spatio-
temporaalisesti aivoja laajempi yksikkö.
121
tyvät yhteen muodostaen ympäristön valikoitujen osien kanssa yhden toiminnallisen koko-
naisuuden” (1994, 112). Hermostolla on tärkeä rooli toimintajärjestelmien muodostumissa
ja niiden joustavassa uudelleenorganisoitumisessa muuttuvien tilanteiden mukaan, mutta
keskeisestä roolista huolimatta hermosto on kuitenkin vain osa toimintajärjestelmää (1994,
112; 1998b, 337–339). Järvilehto korostaa elävän olion toiminnan aktiivisuutta ja tavoit-
teellisuutta, ja hänen mukaansa toimintajärjestelmien organisaatio muodostuu tavoitteen
mukaisesti – ei suhteessa ulkoisiin ärsykkeisiin, vaan suhteessa toiminnan tuloksiin (1987,
108–109; 1994, 115–117). Tavoitteella ei kuitenkaan tarkoiteta toimintaa aiheuttavaa teki-
jää, vaan se on ”käsite, jonka avulla kuvataan psyykkisen toiminnan luonnetta” ja tavoit-
teella tarkoitetaan ”sitä eliö-ympäristö-järjestelmän organisaatiota, joka on välttämätön
tietyn toiminnan tuloksen tuottamiseksi” (1994, 115). Järvilehto huomauttaa myös, että
luonto ei toimi päämääräsuuntautuneesti, jolloin elävät systeemit eivät toimi tulosten vuok-
si teleologisesti aristoteelisessa mielessä, vaan niiden organisaatio määrää, että systeemin
toiminta tuottaa tuloksia (1995, 48).147 On kuitenkin muistettava, että tuloksella ei tarkoite-
ta niinkään konkreettista lopputulosta, vaan toimintojen taitekohtaa ja mahdollisuutta uu-
teen toimintaan (1994, 29; 1995, 48–49). Kun lisäksi muistetaan, että elävän systeemin
olemassaolo perustuu jatkuvaan muutoksen prosessiin ja elämän kannalta hyödyllisten
tulosten saavuttamiseen (1994, 83; 1998a, 330), edellä esitetyn tavoitteen luonnehdinnan
pohjalta voitaisiin sanoa, että yleisesti tavoitteella tarkoitetaan sitä systeemin organisaatio-
ta, joka on välttämätön eliön olemassaolon ja toiminnan jatkumiseksi.
Järvilehdon mukaan kaikki elävä toiminta on tavoitteellista (1995, 219), ja kaikkein yleisin
tavoite on eläminen (1987, 109); sekä yksittäiset hermosolut että monisoluiset eliöt toimi-
vat aktiivisesti sellaisten tulosten tuottamiseksi, jotka mahdollistavat niiden olemassaolon
ja toiminnan (1994, 115–117).148 Näin ollen myöskään hermosolujen toiminta ei ole ulkoi-
siin ärsykkeisiin reagoimista, ympäristön representoimista tai informaation prosessointia,
vaan hermosolujen toiminta perustuu oman aineenvaihdunnan ylläpitoon (1994, 109, 117–
118; 1998b, 339–340), ja niiden toimintaperiaatteena on tulosten ennakointi ja organisoi-
tuminen tulosten mukaisesti (2010). Käsitys ärsykkeisiin reagoinnista perustuu oletukseen,
että ärsykkeet ovat olemassa ja määritettävissä eliöstä riippumatta. Sen sijaan eliö-
ympäristö-systeemin teorian mukaan systeemin edeltävä organisaatio määrittää sen, mikä
147
Järvilehto (1995, 48) vertaa tätä Spinozan ajatukseen, jonka mukaan ”ihmisillä on tapana kutsua
luonnonolioita täydellisiksi tai epätäydellisiksi pikemminkin ennakkoluulojen kuin todellisen tiedon pohjalta
-- Samoin kuin luonto ei siis ole olemassa minkään päämäärän vuoksi, ei se myöskään toimi minkään
päämäärän takia --” (E4, esipuhe s. 203).
148
Vrt. enaktivismin yhteydessä esitetty ajatus ”immantentista tavoitteellisuudesta” (edellä s. 82–83; Weber
& Varela 2002; Thompson 2007, luku 6).
122
voi toimia ”ärsykkeenä” eli osana tulokseen suuntautuvaa järjestelmää (1994, 30–32;
1998a, 331; 1999a, 97–98; 2010, 27–28). Ajatus ympäristön representoimisesta tai infor-
maation prosessoinnista perustuu Järvilehdon mukaan virheelliselle kahden systeemin ole-
tukselle, jossa eliötä ja ympäristöä pidetään erillisinä systeemeinä. Eliö-ympäristö-
systeemin teorian mukaan ympäristöä ei kuitenkaan tarvitse representoida sisäisesti eikä
informaatio välity systeemistä toiseen, vaan mentaalinen toiminta on hermoston, muiden
kehon osien ja ympäristön osien yhteistyötä (1998b, 339–340); ”hermoston toiminnan pe-
rusperiaatteena ei ole informaation prosessointi, vaan sellaisten hermosolujen muodostel-
mien luominen, jotka mahdollistavat toiminnan tulokset ja yhteistyön ympäristön kanssa”
(1994, 111).149 Järvilehdon näkemys hermoston toiminnasta muistuttaa monilla tavoin Ma-
turanan ja Varelan käsitystä. Molemmat kritisoivat perinteistä näkemystä, jossa hermoston
toimintaa tarkastellaan informaationprosessointina ja jossa erilaisia mentaalisen toiminnan
muotoja pyritään paikallistamaan aivojen eri osiin. Sen sijaan sekä Järvilehto että Maturana
ja Varela tarkastelevan hermosoluja elävinä yksikköinä, jotka ylläpitävät aineenvaihdun-
taansa mutta joiden toiminta on kuitenkin ymmärrettävä osana organismin (Maturana &
Varela) tai eliö-ympäristö-systeemin (Järvilehto) toimintaa.
149
Järvilehto (1994, 111) huomauttaa näkemyksensä yhteydestä Gerald Edelmanin (1987) teoriaan
hermosolujen toiminnasta (The Theory of Neuronal Group Selection). Myös dynaamisten systeemien teorian
yhteydessä on tuotu esiin yhteys Edelmanin näkemykseen (ks. Thelen & Smith 1994, esim. luku 5).
123
teeminen näkökulma pyrkii ottamaan huomioon sekä hermostolliset että sosiokulttuuriset
tekijät tekemättä keinotekoisia vastakkainasetteluja niiden välille ja redusoimatta psyykkis-
tä toimintaa biologisiin tai sosiaalisiin tekijöihin. (1994, 29, 97, 131–132; 1998a, 330;
2000a, 43–44.)
toimintaa, jossa eliö kiinnittyy ympäristön osiin ja jakaa sen tällä tavoin toimintansa
kannalta merkityksellisiin toiminnan välineisiin ja kohteisiin. Havaitseminen toteutuu
toiminnan tuloksiin suuntautuneiden toimintajärjestelmien avulla; havaitsemisessa tie-
tyt ympäristön osat kytkeytyvät yhteen organismin elementtien kanssa. (1994, 139.)150
Keskeistä on, että havaitseminen ei ole hetkellinen tapahtuma eikä se synny vasta vaan
ärsykkeen esiintymisen jälkeen, vaan havaitseminen on samanaikaista ympäristön muutos-
ten kanssa ja se on aina tulosta systeemin edeltävästä organisaatiosta. Perinteisestä ärsyke-
vaste-mallista poiketen systeemisen näkökulman mukaan havaintoprosessi on olemassa jo
ennen ärsykkeen esiintymistä, ja systeemin edeltävä organisaatio määrittää sen, mikä muu-
tos ympäristössä voi ylipäätään toimia ärsykkeenä; ärsyke toimii ikään kuin palapelin vii-
meisenä palana, joka ”sulkee ärsykkeen havaitsemisen toteuttavan toimintajärjestelmän”
(1994, 32) ja mahdollistaa siirtymisen uusien toimintajärjestelmien toimintaan (1994, 30–
32, 147; 1998a, 331–332; 2010; vrt. Dewey 1896). Gibsonin ekologisen teorian tavoin Jär-
vilehto esittää, että kaikki havaittu on merkityksellistä eliön toiminnan kannalta: ympäris-
tön osien merkityksellisyys syntyy niiden kytkeytymisestä eliön toimintajärjestelmiin
(1994, 139), ja toimintajärjestelmien osiksi kytkeytyvät ympäristön osat eivät ole enää ob-
jektiivista ja neutraalia ympäristöä, vaan ne kuuluvat eliön funktionaaliseen ympäristöön ja
ovat siten osia aktiivisia osia eliö-ympäristö-systeemissä (1994, 27–28).
150
Vrt. von Uexküllin ajatus toimintapiiristä (edellä luku 2.2; Järvilehto 1994, 64–66).
124
joiltakin osin aikaisempaa toimintaa eli toimintaan sisältyy sekä vanhoja että uusia toimin-
tajärjestelmiä; ”muistiin painaminen” tarkoittaa koko systeemin järjestäytymistavan muut-
tamista; ja ”muistikuvat” vastaavat toiminnan tuloksia, jossa aikaisempi toiminta on pohja-
na nykyiselle toiminnalle eli yhteistyölle ympäristön kanssa, toisin sanoen muistikuvat
tarkoittavat ”nyky-ympäristön havaitsemista sen kokemuksen pohjalta, joka ihmisellä on”
(1995, 120). (1994, 154–155; 1995, 118–121; 2000a, 43.)
Havainnon, muistin ja oppimisen yhteys liittyy myös ajatukseen teorian ja käytännön yh-
teydestä. Havaintotoimintaan kuuluva ennakointi tuo esiin havainnon teoreettisuuden: ”Jo-
kaisella eliöllä on ikäänkuin teoria ympäristönsä rakenteesta, tiettyjä odotuksia sen suh-
teen, minkälainen toiminta on mahdollista ja minkälaiset ympäristön osat voivat liittyä
toiminnan tulokseen johtavaan organisaatioon.” (1994, 130.) Järvilehdon mukaan aistit
toimivat apuvälineinä hypoteesien eli odotusten testauksessa, koska ne mahdollistavat eli-
ön kytkeytymisen tuloksen kannalta oleellisiin ympäristön osiin (1994, 130). Oppimisen
myötä eliö luo omaa maailmaansa eli funktionaalista ympäristöään ja systeemin rakentee-
seen kuuluvaa tietoa, mikä mahdollistaa toiminnan. Tiedon muodostuminen perustuu ko-
kemukseen, mutta se ei aistien toimintaan sinänsä tai niiden kautta saatavaan informaati-
oon, koska aistit eivät välitä informaatiota ympäristöstä eliöön, vaan mahdollistavat eliön
kiinnittymisen ympäristön osiin ja siten niiden yhteistyön. Systeemisen näkökulman mu-
kaan tieto on olemassaolon muoto eli se perustuu koko systeemin rakenteeseen; tieto muo-
dostuu eliön toiminnan kautta ja sen vuoksi se on ominaista kullekin eliölle.151 (1994, 130;
1998a, 333; 1999a, 91, 97–98.) Yhteistoiminnan ja kielellisen vuorovaikutuksen kautta
151
Vrt. Maturanan ja Varelan (1987/1998, 26–27, 173–174) käsitys, jonka mukaan tietäminen on tehokasta
toimintaa ja ”[k]aikki tekeminen on tietämistä, ja kaikki tietäminen on tekemistä” (1987/1998, 26). Ks. myös
1980, 35–37, 45 muistista ja oppimisesta.
125
ihmiset voivat kuitenkin muodostaa ”objektiivista” eli yhteistä tietoa ja tutkia maailmaa
tieteellisesti (1994, 143; vrt. Maturana & Varela, 1987/1998).
Muiden psykologisten käsitteiden tavoin myös ”emootiot” tai ”tunteet” kuvaavat systeemin
organisoitumista, ja vaikka emootioita ja kognitiota on usein pidetty erillisinä tai toisilleen
vastakkaisina ilmiöinä, systeemisen näkökulman mukaan emootioita ja kognitiota ei voida
erottaa toisistaan (1994, 169–170; 2000b; 2001).152 Emootioilla tarkoitetaan sellaista sys-
teemin toimintaa, ”jonka aikana toimintajärjestelmät järjestäytyvät uudelleen” (1994, 170),
ja siksi niillä on erityinen suhde toiminnan tulokseen. Kuten edellä esitetty, tuloksella tar-
koitetaan toimintojen taitekohtaa eli siirtymistä toiminnosta toiseen ja tähän taitekohtaan
kuuluu aikaisemman toiminnan arviointi ja uuden toiminnan valmistelu (1994, 170). Nega-
tiiviset emootiot viittaavat epäonnistumiseen tuloksen saavuttamisessa ja liittyvät toimin-
nan hajautumiseen (disorganisaatioon). Toiminnan hajautumisessa eliön toiminta hajautuu
suhteellisen erillisiksi toiminnan osiksi, jotka suuntautuvat yksittäisten tulosten saavutta-
miseksi, mikä merkitsee ympäristön yksinkertaistumista ja on pidemmän päälle vaarallista
koko eliön toiminnan kannalta. Positiiviset emootiot puolestaan ovat yhteydessä toiminnan
integraatioon, joka seuraa tuloksen saavuttamisesta. Positiivisten tulosten saavuttamisen
kautta systeemin toiminta monipuolistuu, laajenee ja rakentuu toimivammaksi yksiköksi,
mikä tarkoittaa toimintajärjestelmien välisen kilpailun vähenemistä – Spinozaa (E3p11s)
seuraten voidaan sanoa, että positiiviset emootiot liittyvät olemassaolon ja toimintavoiman
lisääntymiseen. (1994, 173–174; 2000a, 43; 2000b.) Koska systeemin toiminta on jatkuvaa
uudelleenjärjestäytymistä eli uusien toimintajärjestelmien muodostumista, emootiot ovat
aina läsnä, eikä mikään toiminta ole mahdollista ilman emootioita (1994, 170; 2000a, 43).
Emootioiden ja kognition yhteys voidaan tiivistää Järvilehdon ajatukseen, jonka mukaan
emootiolla on kaksi pääaspektia: (1) ”tunne” eli tulevaa tulosta ennakoiva toimintavalmius,
ja (2) ”tietäminen” eli intellektuaalinen sisältö, joka vastaa systeemin senhetkistä rakennet-
ta ja tulokseen suuntautuvan toiminnan sujuvuutta (2001).153
152
Myös neurologi Antonio Damasio (2000; 2001; 2003) on tuonut esiin emootioiden ja kognition
erottamattomuuden sekä emootioiden osuuden kaikessa psyykkisessä toiminnassa. Damasio korostaa koko
kehon roolia emootioiden toiminnassa, mutta Järvilehdosta poiketen pitää kuitenkin emootioita eliön
sisäisenä ilmiönä. Ks. Järvilehto 2000b (luku ”Concluding Remarks”) ja 2001 Järvilehdon ja Damasion
teorioiden erosta. Myös enaktivismissa on korostettu kognition ja emootioiden yhteenkuuluvuutta (ks. esim.
Varela ym. 1991; Thompson 2007, luku 12; Colombetti & Thompson 2008; Thompson & Stapleton 2009,
26–27; Colombetti 2011), mutta Damasion tavoin emootiot on liitetty pääasiassa eliön kehollisiin
prosesseihin.
153
Järvilehto on käsitellyt tarkemmin emootioiden ja kognition yhteyttä, tietoisten emootioiden riippuvuutta
sosiaalisesta toiminnasta ja kommunikaatiosta sekä emootioiden suhdetta aivotoimintaan ja aivotutkimuksen
merkityksestä emootioiden ymmärtämiselle artikkeleissaan ”Feeling as knowing – Part I: Emotion as
reorganization of the organism-environment system” (2000b) ja ”Feeling as knowing – Part II: Emotion,
consciousness, and brain activity” (2001).
126
Tunteita on usein pidetty sisäisinä kokemuksina, mutta systeemisessä psykologiassa ne
eivät ole sen yksityisempiä kuin muutkaan psyykkiset ilmiöt. Mikään kokemus ei ole ”si-
säinen”, vaan kokemuksella tarkoitetaan koko systeemin organisoitumista, uusien toimin-
tamahdollisuuksien ja tulosten syntymistä (1994, 171). Emootiot, kuten muukin psyykki-
nen toiminta, on subjektiivista siinä mielessä, että uudelleenjärjestäytyminen kuuluu aina
tiettyyn eliö-ympäristö-systeemiin, mutta toisaalta ne ovat myös objektiivisia, koska uudel-
leenjärjestäytyminen on yleensä jollakin tavalla muiden havaittavissa (1994, 170–171). On
myös tärkeää huomata, että Järvilehdon mukaan kaikki kokemus ei ole tietoista kokemusta.
Systeemin uudelleenjärjestäytyminen voi tapahtua ei-tietoisesti, jolloin kokemus ei ole
ihmiselle itselleen olemassa, mutta se voi kuitenkin näkyä muille käyttäytymisessä. Sen
sijaan tietoiset kokemukset liittyvät aina yhteisiin toiminnan tuloksiin; ne ovat kommuni-
koitavissa ja siten muiden kanssa jaettuja kokemuksia. (1994, 172–173; 1995, 216.) Tie-
toisten tunteiden sisältö opitaan kulttuurisessa kontekstissa yhteistoiminnassa muiden
kanssa eli opimme toisten ihmisten kautta, että tietynlaiset kehon muutokset ilmaisevat
tiettyä tunnetta tietyssä kontekstissa (1994, 171; 2001).
Kuten edellä mainittu, Järvilehto tekee eron kokemuksen ja tietoisuuden välille. Kokemuk-
sella tarkoitetaan ”kaikkia niitä organisaation muutoksia, jotka syntyvät organismin ja ym-
päristön yhteistyössä” (1995, 216; ks. myös 1994, 171), kun taas tietoisuus perustuu sosi-
aaliselle toiminnalle – yhteisten tulosten tuottamiselle – ja tietoiset kokemukset ovat yhtei-
siä eli jaettavissa muiden kanssa (1994, 99–103, 171).154 Järvilehdon käsitys tietoisuudesta
muistuttaa Meadin näkemystä (ks. edellä luku 2.4.), joka tekee eron yksilön aistimellisen
kokemuksen ja itse-tietoisuuden välille (Mead 1934, luku 21). Meadin tavoin Järvilehto
korostaa tietoisuuden sosiaalista alkuperää ja molemmat keskittyvät erityisesti sen tarkaste-
luun, miten tietoisuus muodostuu sosiaalisissa prosesseissa155 (Mead 1934, 18, luku 21;
Järvilehto 1994, 98–103; 1995, 127–129; 2000a, 44–51) ja tekevät eron organismin tai
kehon ja ”minän” välille (Mead 1934, luku 18; Järvilehto 1994, 189–190; 2000a, 48). Hei-
dän mukaansa ”minä” muodostuu sosiaalisessa toiminnassa, yksilön sosiaalisten suhteiden
ja sosiaalisten roolien pohjalta, ja molemmat korostavat kommunikaation ja kielen merki-
tystä ”minän” ja tietoisuuden muodostumisessa (Mead 1925; 1934, osa III; Järvilehto
1994, 99–103, 189–194; 1995, 130–136; 2000a, 44–53).
154
Järvilehto huomauttaa sanan ”tietoisuus” (”consciousness”) latinalaisesta alkuperästä (”com-scire”), joka
tarkoittaa yhdessä tietämistä (2000a, 45).
155
Järvilehto ei pyri vastaamaan kysymyksiin siitä, ”mitä tietoisuus on?” tai ”miten tietoisuus voidaan
selittää?”, vaan tarkastelee olosuhteita, jotka ovat tehneet sen kehityksen välttämättömäksi (2000a, 44–45).
127
Järvilehdon mukaan sosiaalinen toiminta on tietoisuuden edellytys, mutta ei vielä yksinään
riittävä tietoisuudelle. Hän seuraa Meadin ajatusta eri lajien erilaisista sosiaalisen toimin-
nan muodoista (ks. Mead 1934, osa III), jonka mukaan myös monilla muilla eläimillä
esiintyy sosiaalista vuorovaikutusta, mutta ei kuitenkaan varsinaista yhteistyötä ja kommu-
nikaatiota eikä siten myöskään tietoisuutta Järvilehdon ja Meadin tarkoittamassa mielessä.
Heidän mukaansa tietoisuuden syntyminen vaatii erityisenlaista yhteistoimintaa, jossa yh-
teisen toiminnan tulos saavutetaan siten, että toimintaan osallistuvat yksilöt muovaavat
organisaatioitaan niin, että ne sopivat yhteen sosiaalisen yhteistyön organisaation kanssa
(Järvilehto 1994, 100). Tällainen toiminta on Järvilehdon ja Meadin mukaan mahdollista
vasta kommunikaation kautta, ja juuri kommunikaation kehittyminen on ollut ratkaiseva
askel tietoisuuden kehittymiselle. Järvilehdon mukaan kommunikaatio ei ole tiedonvälitys-
tä, vaan yhteistyötä (1994, 188): kommunikaatio tarkoittaa kykyä suunnata sekä omaa että
toisen toimintaa kohti yhteistä tulosta; se toimii siten yhteistoiminnan koordinoinnin väli-
neenä, joka mahdollistaa tulokseen suuntautuvan yhteistoiminnallisen organisaation luomi-
sen. (1994, 101; 2000a, 46, 50–51; vrt. Maturana & Varela 1980, 30–35, 50.)
156
Vrt. Spinozan ajatus, jonka mukaan ”[l]uonnossa ei ole mitään ihmiselle sen hyödyllisempää
yksittäisoliota kuin järjen ohjauksessa elävä ihminen” (E4p35c1), koska tämä on yhteneväinen luontomme
kanssa (ks. myös E4p31c). Passioiden alaisina ihmiset voivat olla luonnostaan yhteensopimattomia ja asettua
toisiaan vastaan (E4p32–34), mutta Spinozan mukaan ihmiset ovat kuitenkin yhteisöllisiä ja yhteistyöstä on
yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa (E4p35s).
128
vien yhteisten tavoitteiden pohjalta. Gibsonin ekologisen psykologian tavoin merkitysten
katsotaan muodostuvan suhteessa eliön toimintamahdollisuuksiin ja toiminnan tavoittei-
siin. Eliöiden monimutkaistuessa – niiden toimintamahdollisuuksien lisääntyessä – syntyy
uusia merkityksiä, ja edelleen sosiaalisen yhteistoiminnan pohjalta syntyy mahdollisuus
yhteisten kielellisten ja symbolisten merkitysten muodostumiselle. (1994, 185.)
157
Tietoisuuden filosofiset ongelmat, kuten ”selityksellinen aukko” (Levine 1983) tai ”vaikea ongelma”
(Chalmers 1995; 1996), perustuvat juuri tähän merkitykseen, jossa tietoisuus ymmärretään subjektiivisena
ilmiönä ja yksityisenä kokemuksena. Ks. myös Ned Blockin (1995) tekemä erottelu kommunikoitavan
pääsy- (access) tietoisuuden ja kokemuksellisen fenomenaalisen tietoisuuden välillä. Erottelua on kritisoinut
esim. Daniel Dennett (1995; 2005), jonka mukaan kaikki tietoisuus on pääsy-tietoisuutta. Myös
enaktivistisen kognitiotieteen yhteydessä on kritisoitu Blockin tekemää erottelua (ks. esim. O’Regan & Noë
2001, luku 7; Thompson 2007, 262–265). Ks. myös Kriegel 2007.
129
tyinen ilmiö, vaan kaikki tietoiset kokemukset ovat jaettuja kokemuksia. Koska systeemi-
sen käsityksen mukaan tietoisuus on mahdollista vasta yhteistoiminnan pohjalta, Järvileh-
don mukaan myös sen sisältö määräytyy yhteisistä tuloksista ja on siten jaettua (2000a, 52–
53); jos jokin kokemus ei ole jollakin tavoin jaettavissa, se ei myöskään voi olla tietoinen
(1994, 191). Yleisesti voidaan sanoa, että tietoisuuden kehittymisen myötä mentaaliset
prosessit muuttuvat ja laajentuvat: ennen tietoisuuden kehitystä mentaaliset prosessit käsit-
tivät yksittäisen organismi-ympäristö-systeemin, mutta tietoiset mentaaliset prosessit kuu-
luvat yhteistoiminnalliseen organismit-ympäristö-systeemiin ja saavat merkityksensä yh-
teisen toiminnan tuloksista (2000a, 53).
158
Vrt. Deweyn ja Bentleyn (1949) transaktionaalinen näkökulma, jossa he korostavat organismin ja
ympäristön tai yleisemmin tietäjän ja tiedetyn vastavuoroisuutta (ks. myös Palmer 2004). Perinteistä subjekti-
objekti-erottelua ovat kritisoineet myös esim. Merleay-Ponty (1962), von Uexküll (1934 ja 1940/2010) ja
Gibson (1979), jotka ovat painottaneet eliön ja ympäristön sekä subjektin ja objektin yhteenkuulumista.
130
Järvilehdon mukaan tietoisuuden kriteerinä on kyky kommunikoida, ja tärkeimpänä kom-
munikaatiovälineenä voidaan pitää kieltä. Kielen tehtävänä on ensisijaisesti yhteisten tulos-
ten tuottamiseen tarvittavan organisaation luominen, minkä vuoksi sana ei ole niinkään
symbolinen representaatio jostakin, vaan ehdotus yhteistoimintaan.159 Kielen avulla voim-
me kuvata toiminnan tuloksia ja sitä kautta voimme olla tietoisia näistä tuloksista ja arvioi-
da niitä. Järvilehto kuitenkin huomauttaa, että kielen avulla voimme kommunikoida vain
toiminnan tuloksista, jolloin myös tietoisuus rajoittuu toiminnan tuloksiin. Tämän mukaan
emme ole siis varsinaisesti tietoisia toiminnastamme, vaan ainoastaan sen osatuloksista, ja
tämän vuoksi tietoisuus on epäjatkuvaa: tietoisten tulosten väliin jää paljon ei-tietoisia vä-
livaiheita, jotka eivät ole tietoisia henkilölle itselleen, vaikka toinen ihminen voi havaita
tällöinkin siirtymiä toiminnasta toiseen. Samoin myöskään ajattelussa – prosessissa, jossa
siirrymme tietoisesta toiminnan tuloksesta toiseen – emme ole tietoisia itse ajatteluproses-
sista, vaan ainoastaan ajattelun tuloksista, jotka ovat jollakin tavoin kommunikoitavissa.
Järvilehdon mukaan kieli ja ajattelu kuuluvat yhteen, koska ajattelu tarkoittaa ”sellaista
eliö-ympäristö-järjestelmän uudelleen järjestäytymistä, joka mahdollistaa oman toiminnan
selittämisen ja kielellisen kuvauksen sekä uusia yhteisen toiminnan tuloksia” (1994, 195).
Koska ajattelu kuuluu yhteen kielen kanssa ja sen tulokset ovat jaettavissa muiden kanssa,
ajattelu ei ole vain yksilöllinen prosessi, vaan sosiaalisen toiminnan tulos ja yhteistyötä
muiden kanssa. (1994, 102, 193–195; 1995, 134–136; 2000a, 49.)
159
Vrt. Maturana & Varela 1980, 30–35; 1987/1998, 206–212, jotka myös kritisoivat representationaalista
käsitystä kielestä ja sen sijaan tarkastelevat sitä yhteistoiminnallisena ilmiönä, joka mahdollistaa
tietoisuuden. Myös esim. Mead (1934), Merleau-Ponty (1962, luku 6) ja Vygotski (1982) ovat korostaneet
kielen sosiaalista ja toiminnallista luonnetta.
131
Järvilehto esittää vastaavan ajatuksen sanoessaan, että ”[k]ieli on kokonaisuutena ihmis-
kunnan kaikkien yhteisten toiminnan tulosten historiallinen kokoelma” (1994, 102). Tämän
mukaan kieli on ”ihmisen mahdollisuuksien varasto” ja se ”mahdollistaa menneisyyden ja
tulevaisuuden olemassaolon nykyhetkessä” (1995, 135). Kielen kautta ihminen voi selittää
ja ohjata toimintaansa sekä arvioida toiminnan tuloksia ja suunnata tulevaa toimintaa ta-
voitteiden saavuttamiseksi ja yhteistoiminnallisen organisaation luomiseksi.
Sosiaalisuuden rooli tulee esiin myös siinä, että eliö-ympäristö-systeemiin kuuluva ympä-
ristö käsittää myös historiallisessa yhteistoiminnassa muodostuneen kulttuurisen ympäris-
tön. Järvilehdon mukaan ihminen elää aina kulttuurisessa ympäristössä, jossa yhteistoimin-
ta ja muiden ihmisten toiminnan tulokset ovat ennakkoehto yksilöllisinä pidettyjen tulosten
saavuttamiselle; vaikka yksilö voi hetkellisesti näyttää erilliseltä ja itsenäisesti toimivalta
oliolta, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tulokset olisivat todella yksilön itsenäisiä saavu-
tuksia. (1994, 192, 203–207; 2001.)
132
psykologiassa ja kognitiotieteellisessä tutkimuksessa käytettävät käsitteet on ymmärrettävä
uudella tavalla systeemisestä näkökulmasta.
160
Vrt. Deweyn esittämä kopernikaaninen kumous (1929/1999, luku 11) tarkastellessaan tietämistä:
”Aiemmin keskipisteenä oli mieli, joka tiedostaa vain sisäisiä kykyjä käyttämällä ja käsittelee vain ennalta
annettua yhtä itseriittoista ulkoista aineistoa. Nyt keskipisteenä ovat määrittelemättömät vuorovaikutukset
luonnossa, joka ei ole muuttumaton tai täydellinen mutta joka pystyy suuntautumaan uusiin ja erilaisiin
tuloksiin tarkoituksellisten operaatioiden välityksellä. -- Vuorovaikutuksessa olevat osat muodostavat
liikkuvan kokonaisuuden; keskipiste ilmaantuu aika kun niitä pyritään muuttamaan tiettyyn suuntaan.” (s.
252.) Hänen mukaansa ajattelu ja tietäminen eivät ole erillisen mielen suorittamaan sisäistä toimintaa, vaan
luonnollista toimintaa, ”reagointia epävarmuuteen” (ks. esim. s. 196–198).
161
Vrt. Palmerin (2004) kritisoima morfologinen käsitys organismista ja hänen tarkastelunsa ”organismin”
käsitteen etymologiasta (s. 336–339), jossa hän korostaa käsitteiden ”organismi” ja ”elämä” yhteyttä ja
ympäristön kuulumista tähän jatkuvaan organisoimisprosessiin. Palmer ehdottaa käytettäväksi termiä
”bioprosessi”, jolla hän pyrkii välttämään termiin ”organismi-ympäristö-systeemi” yhdistyvän ajatuksen
organismin ja ympäristön erillisyydestä (s. 339).
133
sekä tulokseen johtavan organisaation muodostuminen historiallisena prosessina. (1994,
202; 2009, 118.)
Järvilehdon mukaan systeemisen näkökulman kautta voidaan ymmärtää myös muiden psy-
kologisten teorioiden olemassaolo, mutta samalla se osoittaa niiden puutteellisuuden
(1994, 202). Esimerkiksi ärsyke-reaktio-malli kuvaa katkaistun toimintajärjestelmän toi-
mintaa, joka ottaa huomioon vain tutkijan määrittelemän ärsykkeen, aistinelimen ja liike-
elimen toiminnan (1994, 202);162 kognitiivisen psykologian yhteydessä käytetyt neurotie-
teelliset mittaukset puolestaan voivat antaa tietoa systeemin tiettyjen osien toiminnasta,
mutta pyrkimys paikallistaa tai redusoida mentaalisia toimintoja aivotoimintaan on sys-
teemisen näkökulman mukaan virheellinen lähtökohta (1998b; 2000a, 54; 2009, 119). Ma-
turanan ja Varelan autopoieesi-teorian tavoin eliö-ympäristö-systeemin teoria muistuttaa,
että myös hermosolut ovat eläviä systeemejä, jotka ylläpitävät omia aineenvaihdunnallisia
prosessejaan eivätkä muodosta representaatioita ympäristöstä tai prosessoi informaatiota
komputationaalisten mallien mukaisesti (1994, 118; 1998b; 2000a, 38–40). Systeemisen
psykologian mukaan mentaalisen toiminnan tarkastelussa eliö-ympäristö-systeemi on pie-
nin analyysin yksikkö, ja tarkastelun rajoittaminen pelkkään ärsyke-vaste-suhteeseen tai
aivotoimintaan antaa epätäydellisen kuvan mentaalisesta toiminnasta ja hajottaa tutkimuk-
sen kohteena olevan yksikön (2000a, 53–56). Systeeminen näkökulma muuttaa perustavan-
laatuisesti sekä neurotieteellisen että psykologisen tutkimuksen kysymyksenasetteluja ja
tulosten tulkintoja (1994, 202), ja se pyrkii tarjoamaan yhtenäisen pohjan ihmisen toimin-
nan selittämiselle ja ymmärtämiselle eri tasoilla, ilman keinotekoisia erotteluja esimerkiksi
biologisten ja sosiaalisten tai kulttuuristen tekijöiden välille (1994, 132).
8. Vertailua
162
Vrt. Deweyn (1896) kritiikki ärsyke-vaste-mallia vastaan (ks. edellä luku 2.3).
134
8.1. Komputationalismi ja representaatiot
163
Esim. Clark (1989; 1997; 2008a) ja Rowlands (1999; 2010a) ovat tuoneet esiin näkemystensä yhteyden
konnektionismiin.
135
mintamekanismien tarkasteluun, kun taas dynaamisten mallien avulla voidaan kuvata sys-
teemin kehitystä ajassa ja tarkastella kognitiivista toimintaa systeemitasolla emergentti-
nä164 ilmiönä (ks. esim. 1997, luku 6; 2008a, 23–28, 70, 165; 2011, 448; ks. myös Cheme-
ro & Silberstein 2008a).
164
Ks. emergenssistä ja eri tason selityksistä Clark 1997, luku 6.
136
kontekstiin. (Wilson 2004, 185–186; Menary 2006b, 3–4.) Enaktivismin kannattaja voi
hyväksyä kaksi ensimmäistä representaatiotyyppiä165, koska esimerkiksi sensorimotorisen
teorian kannattajat pitävät havaintoa ruumiillisiin kykyihin – enaktiivisiin representaatioi-
hin – perustuvana ilmiönä. Heidän torjumansa käsitys representaatioista koskee siis kol-
matta representaatiotyyppiä eli symbolisia representaatioita. Lisäksi on hyvä huomata, että
myös konnektionistisissa malleissa puhutaan representaatioista, vaikka niitä ei pidetä sym-
bolisina esityksinä, vaan ne ymmärretään neuroniverkoston hajautetun toiminnan pohjalta.
Enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin hylänneet yleensä myös tällaisen käsityksen rep-
resentaatiosta, koska heidän mukaansa kognitiivinen toiminta ei perustu valmiin ulkomaa-
ilman representointiin, vaan kognitiota pidetään merkityksiä luovana sense-making-
toimintana. Lisäksi, erityisesti Maturana ja Varela (1980; 1987/1998) ovat korostaneet, että
puhe representaatioista kuuluu vain havaitsijan alueelle, jossa havaitsija tarkastelee sys-
teemin ja ympäristön vuorovaikutusta metanäkökulmasta; systeemin omassa toiminnassa
on kyse sensorimotorisen tasapainon ylläpidosta eikä sen toiminta perustu ympäristön si-
säiseen representointiin (vrt. Brooks 1991).166
Sen sijaan laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat ovat esittäneet, että representaa-
tioiden rooli selityksessä voidaan säilyttää, vaikka luovuttaisiin perinteisestä kognitivisti-
sesta mallista. He korostavat representaatioiden yhteyttä toimintaan, jolloin ne eivät ole
kognitivistisen mallin tavoin symbolisia edustuksia, vaan muistuttavat enemmän konnek-
tionistisen mallin mukaista käsitystä representaatioista. Esimerkiksi Clark puhuu lokaaleis-
ta tai toimintasuuntautuneista representaatioista, jotka eivät ole niinkään objektiivisia esi-
tyksiä ympäristöstä, vaan ohjaavat toimintaa tietyssä tilanteessa (Clark 1997, 149–155).
Hän on puolustanut representationaalista käsitystä myös Rick Grushin (1997; 2004) esit-
tämän ”emulaattori”-käsityksen pohjalta, jossa representaatiot voidaan ymmärtää sisäisinä
malleina motorisista ohjelmista (Clark 2008a, 149–152; Clark & Grush 1999). Tämän mal-
lin mukainen käsitys representaatiosta tulee lähelle sensorimotorisia kykyjä, mutta säilyttää
ajatuksen representaatioista kognitiivisten prosessien pohjana, vaikka eroaa perinteisestä
symbolisiin representaatioihin perustuvasta käsityksestä (Clark 2008a, 152; ks. myös Clark
& Toribio 1994). Myös Rowlands (1999, osa II) katsoo kognitiivisen toiminnan perustuvan
165
Kuten Menary (2006b, 11 n.2) huomauttaa, on kyseenalaista, tulisiko näitä pitää lainkaan
representaatioina, koska niillä ei ole selkeää sisältöä.
166
Ks. myös Varela ym. 1991, 40, 134–140 representaatioiden ymmärtämisestä heikommassa tai
vahvemmassa mielessä; Shanon 1991, 239–241 erottelusta filosofisen (vertikaalisen) ja psykologisen
(horisontaalisen) näkökulman välillä ja jälkimmäisen jako heikkoon ja vahvaan merkitykseen
representaatioista ja komputaatiosta; ja Dietrich 2007 erilaisista representaatiotyypeistä.
137
representaatioihin, mutta Clarkin tavoin painottaa niiden yhteyttä toimintaan.167 Menary on
puolestaan esittänyt niin sanottuun Peircen periaatteeseen (ks. Menary 2006c, 4–5; 2009,
38) perustuvan käsityksen representaatioista, ja hänen mukaansa myös enaktivismin käsi-
tys kognitiosta, erityisesti ruumiillisiin kykyihin perustuva intentionaalinen suuntautunei-
suus, täyttää Peircen periaatteen kriteerit (2006c, 7; 2009, 41–42). Hutchins (2008; 2011a)
taas puhuu siitä, miten enaktoimme representaatioita toimiessamme kulttuurisessa ympäris-
tössä. Tällä hän tarkoittaa toimintaa, jonka myötä opimme materiaalisiin kohteisiin liittyviä
merkityksiä ja toimintamme myötä luomme myös uusia merkityksiä.
167
Rowlandsin käsityksen representaatioista perustuu Ruth Millikanin (1993) teleologiseen teoriaan
representaatioista ja tähän liittyvään oikean (proper) funktion käsitteeseen sekä Gibsonin (1979) käsitykseen
affordansseista (Rowlands 1999, luku 11).
168
Clark (1997) kutsuu näitä ”representaationnälkäisiksi ongelmiksi” (representation-hungry problems) ja
puolustaa representationaalisen selityksen tarvetta niiden kohdalla (s. 166–170; ks. myös Clark & Toribio
1994). Myös Arthur B. Markman ja Eric Dietrich ovat useissa kirjoituksissaan puolustaneet
representationaalista ja komputationaalista selitystä dynaamista näkemystä vastaan (ks. Markman & Dietrich
2000a; b; Dietrich & Markman 2001; 2003).
138
mauttaa, että käsitys toimintasuuntautuneista representaatioista säilyttää organismin ja ym-
päristön erottelun, kun taas hänen teoriansa lähtökohtana on yksittäinen systeemi, jolloin
puhe organismista tai ympäristöstä on puhetta saman systeemin eri aspekteista (Järvilehto
1999b, kohta 1). Järvilehto kuitenkin myöntää, että puhe toimintasuuntautuneista represen-
taatioista voidaan säilyttää myös hänen teoriassaan, mutta tällöin niillä tarkoitetaan ”koko
systeemin rakennetta, joka määrittää, miten se toimii ja mitä tuloksia se saavuttaa. Näin
ollen toimintasuuntautuneet representaatiot ”representoivat” systeemin toiminnan tulok-
sia.” (Kohdat 2 ja 3.) Viitatessaan toiminnan tuloksiin ne viittaavat tulevaan, mutta samalla
myös menneeseen, koska systeemin toiminta määrittyy sen historiasta, ja Järvilehdon mu-
kaan toimintasuuntautuneet representaatiot voidaan ymmärtää hänen teoriansa puitteissa
”kuvauksena organismi-ympäristö-systeemin hetkellisestä tilasta” (kohta 3).
Tässä käsiteltyjen näkemysten välillä on eroa siinä, korostavatko ne metodologisia tai seli-
tyksellisiä etuja vai onko tarkastelun kohteena pikemminkin ontologinen väite kognitiivi-
sen systeemin luonteesta. Mark Rowlands (1999) on tehnyt laajennetun kognition (tai hä-
nen mukaansa environmentalismin) yhteydessä eron ontologisen ja episteemisen väitteen
välille, joista ontologisen väitteen mukaan kognitiiviset prosessit koostuvat sisäisten pro-
sessien lisäksi myös kehollisista prosesseista ja ympäristön manipuloinnista, jolloin kogni-
tiiviset prosessit eivät sijaitse vain päässä, vaan ulottuvat ainakin joissakin tapauksissa
myös kehon ulkopuolelle. Episteeminen väite sen sijaan koskee sitä, miten kognitiivisia
prosesseja voidaan ymmärtää. Internalistisen näkökulman mukaan kognitiivisia prosesseja
voidaan ymmärtää vain sisäisiä prosesseja tutkimalla, kun taas eksternalistisen kannan mu-
kaan kognitiivisten prosessin ymmärtäminen vaatii myös ympäristön huomioimista. Pel-
kästä episteemisestä väitteestä ei kuitenkaan vielä seuraa ontologista väitettä, mutta onto-
logisella väitteellä sen sijaan on myös episteemisiä seurauksia. Pelkkä episteeminen väite
ympäristötekijöiden merkityksestä on yhteensopiva internalistisen ontologisen käsityksen
kanssa, jonka mukaan kognitiiviset prosessit koostuvat vain sisäisistä prosesseista ja sijait-
sevat vain päässä. Tässä mielessä kaikki tässä käsitellyt näkökulmat voidaan lukea ontolo-
gisiksi väitteiksi, koska niiden mukaan kognitiiviset prosessit eivät rajoitu vain aivojen
sisään, vaan koostuvat myös kehollisista prosesseista ja toiminnasta ympäristössä. Näke-
mysten välillä on eroa kuitenkin siinä, korostuuko tarkastelussa selityksellinen hyöty tietyn
ilmiön tarkastelussa vai kysymys siitä, mitä kognitio on ja mikä on kognitiivinen systeemi.
169
John Stewartin, Oliver Gapennen ja Ezequiel Di Paolon toimittamassa teoksessa Enaction: Towards a
New Paradigm for Cognitive Science (2011) kirjoittajat esittävät, miten eritasoisia kognitiivisia ilmiöitä
voidaan tarkastella enaktivistisen viitekehyksen pohjalta.
140
xii–xiv, xvi; Clark 2008a) ovat puolustaneet hypoteesia sen selityksellisten etujen perus-
teella. Kuitenkin vastatessaan esimerkiksi Adamsin ja Aizawan yhteenliittymis-
konstituutio-kritiikkiin Clark (2008a; 2010a; b) on esittänyt, että ulkoista tekijää voidaan
pitää konstitutiivisena osana systeemiä. Rowlands on sen sijaan painottanut, että hänen
kannattamassaan (toisen aallon mukaisessa) laajennettu kognitio -hypoteesin muodossa
(environmentalismissa) on kyse ontologisesta väitteestä, jolla on myös episteemisiä seura-
uksia: joissakin tapauksissa kognitiiviset prosessit ovat hybridejä eli koostuvat sisäisten
prosessien lisäksi myös kehollisista prosesseista ja ympäristötekijöiden manipuloinnista ja
sijaitsevat myös kehon ulkopuolella (ontologinen väite), jolloin niiden ymmärtäminen vaa-
tii sisäisten prosessien lisäksi myös toiminnan ja ympäristötekijöiden tarkastelua (epistee-
minen väite) (ks. esim. 1999, 31). Heikompi eli pelkkä episteeminen väite sen sijaan on
Rowlandsin mukaan yhteensopiva ontologisen väitteen kieltämisen kanssa, mutta hänen
mukaansa HEC sitoutuu tähän vahvempaa väitteeseen (2009a, 53–54; 2010b, 59). Pöyhö-
nen (tulossa) puolestaan on esittänyt, että hypoteesia laajennetusta kognitiosta tulisi tarkas-
tella ensisijaisesti sen selityksellisen arvon perusteella – ei niinkään ontologisena väitteenä
mielen laajuudesta. Tämän mukaan internalistinen ja eksternalistinen näkökulma eivät ole
toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, vaan näkökulmia kognitiivisten ilmiöiden tarkasteluun,
ja kummallakin on omat selitykselliset vahvuutensa ja heikkoutensa (ks. myös Sprevak
2010, 361–362).
142
rajat voivat muuttua ajan myötä: joskus systeeminä voi toimia vain osa aivoja tai hermos-
toa, toisinaan taas systeemi voi käsittää aivojen ja kehon lisäksi myös osia ympäristöstä
(Silberstein & Chemero 2011a, 10, kuva 3). Vaikka Silberstein ja Chemero pitävät enakti-
vismin tavoin kognitiivista systeemiä autonomisena systeeminä, heidän tarkastelussaan
systeemin identifiointi näyttää riippuvan enemmän tarkasteltavasta ilmiöstä ja systeemin
mallinnuksesta. Toisaalta myös enaktivismin yhteydessä on pyritty mallintamaan ilmiöitä
dynaamisten mallien avulla (ks. esim. Di Paolo ym. 2011) ja esitetty, että tarkasteltavan
systeemin laajuus voi vaihdella havaitsijan näkökulman mukaan (Thompson 2007, 50–51).
170
Ks. myös van Gelder 1998 erottelusta dynaamisen näkemyksen luonto- (nature) ja tieto-hypoteesin välillä.
143
formaationprosessoinnin ja sisäisten representaatioiden pohjalta. Huomattava ero enakti-
vismin ja Järvilehdon teorian välillä muodostuu kuitenkin siitä, pidetäänkö eliötä ja ympä-
ristöä kahtena eri systeeminä vai yksittäisenä systeeminä. Enaktivismin mukaan eliö tai
yleisemmin autonominen agentti on kognitiivinen systeemi, joka erottautuu itse ympäris-
töstään ja luo maailmasta merkityksellisen elinympäristön (Maturana & Varela 1980;
1987/1998; Barandiaran ym. 2009). Joissakin tapauksissa autonominen agentti voi muo-
dostua elävää organismia laajemmasta kokonaisuudesta, jos jokin ulkoinen tekijä on sisäl-
lytetty operationaalisesti suljettuun verkostoon (Thomson & Stapleton 2009, 28–29), mutta
tällöinkin autonominen agentti erottautuu ympäristöstään ja kognitio ymmärretään relatio-
naalisella alueella tapahtuvana sense-making-toimintana (Di Paolo 2009, 15, 19). Järvileh-
don mukaan taas eliö ja ympäristö on ymmärrettävä yksittäisenä systeeminä, ja kognitiivi-
nen toiminta ymmärretään yhtenä aspektina tai näkökulmana tämän koko systeemin uudel-
leenjärjestäytymistoimintaan. Tarkastelun kohteena olevaan systeemiin kuuluvat osat mää-
räytyvät toiminnan tuloksen pohjalta, ja koska eliö-ympäristö-systeemi on jatkuvassa toi-
minnassa, myös systeemiin kuuluvat osat ovat jatkuvassa muutoksessa. Eräs keskeinen ero
näkemysten välillä on se, että enaktivismissa kognitiivista systeemiä pidetään konkreetti-
sena systeeminä, joka erottautuu ympäristöstään organisationaalisesti suljettuna systeeminä
(ks. esim. Maturana & Varela 1980, 78–79, 88; Barandiaran ym. 2009, 369–370), kun taas
Järvilehdon teoriassa kyse ei ole suoraan havaittavissa olevasta konkreettisesta systeemistä,
vaan tutkimusta ohjaavasta käsitteellisestä välineestä ja metodologisesta periaatteesta: sys-
teemi ymmärretään ajallis-avaruudellisena kokonaisuutena ja tarkastelun lähtökohtana on
toiminnan tulos, jolloin analyysiyksikkönä on tulokseen johtava organisaatio (2000a, 37,
53; 2009, 118).
144
Yhteistä enaktivismille, Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teorialle ja Silbersteinin ja
Chemeron näkemykselle on ajatus eliön ja ympäristön rakenteellisesta yhteenkuulumisesta
tai yhteenliittymisestä (structural coupling). Tämä yhtenäisyys käsittää vastavuoroisen
kehityshistorian, jossa eliön ja ympäristön rakenne kehittyvät yhdessä ja määrittävät toinen
toisiaan. Rakenteellisesta yhteenkuulumisesta seuraa myös, että eliötä ja ympäristöä ei voi-
da ymmärtää toisistaan riippumatta, vaan ympäristön ominaisuudet määräytyvät suhteessa
eliöön ja eliön kyvyt sekä mentaalinen toiminta voidaan ymmärtää vain suhteessa elinym-
päristöön. Näkökulmien välillä on eroa kuitenkin siinä, onko tarkastelun kohteena kahden
systeemin vuorovaikutus ja rakenteellinen yhteenliittyminen (enaktivismi) vai yhden sys-
teemin kehitys ja uudelleenjärjestäytyminen (Silberstein & Chemero; Järvilehto). Erityises-
ti Järvilehto on korostanut, että hänen systeemisessä näkökulmassaan tarkastelun kohteena
ei ole kahden systeemin välinen vuorovaikutus, vaan eliön ja ympäristön elementtien yh-
teistyö ja yhden systeemin uudelleenjärjestäytyminen (Järvilehto 1994, 27). Tämä muistut-
taa alussa mainittua Deweyn ja Bentleyn (1949) esittämää transaktionaalista näkökulmaa,
jossa kyse ei ole niinkään kahden erillisen systeemin vuorovaikutuksesta (interaction),
vaan transaktionaalisesta prosessista, jossa eliö ja ympäristö määrittävät vastavuoroisesti
toisiaan. Yhteyksiä voidaan löytää myös von Uexküllin, Meadin ja Gibsonin käsityksiin
eliön ja ympäristön vastavuoroisesta suhteesta.
145
Varela 1997; Thompson 2007, luvut 3 ja 5). Järvilehdon ja Silbersteinin ja Chemeron nä-
kemyksissä kognitiivisen systeemin määritys tapahtuu selkeämmin toiminnan tuloksen tai
tarkastelun kohteena olevan tehtävän pohjalta, kun taas enaktivismissa kognitiivinen sys-
teemi on pysyvämpi, koska se liitetään organismiin tai vastaavaan operationaalisesti suljet-
tuun systeemiin, joka ylläpitää itseään oman toimintansa pohjalta.
171
Kuitenkin esim. Rowlands 2010a on esittänyt, että laajentuminen koskee myös tietoisuutta. Ks. myös
Hurley 2010, erottelusta kantaja-eksternalismin intentionaalista sisältöä tai kognitiota ja kvalitatiivista
kokemusta koskevien muotojen välillä (edellä s. 28–30, taulukko 1). Hän on itse esittänyt esimerkkejä myös
kokemusta koskevan kantaja-eksternalismin puolesta (2010, luku 5).
146
Enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin kritisoineet perinteistä kognitiotiedettä muun mu-
assa siitä, että se ei ole huomioinut tietoista kokemusta kognitiivisen toiminnan tarkastelun
yhteydessä (Varela ym. 1991; Thompson 2007). Enaktivismin mukaan tietoinen kokemus
kuuluu olennaisesti kognitiiviseen toimintaan, ja sen merkitystä on korostettu sekä tutki-
muskohteena että metodologisena välineenä kognition ymmärtämiseen; välineitä tietoisuu-
den huomioimiseen on haettu esimerkiksi fenomenologisesta traditiosta sekä itämaisista
meditaatiomenetelmistä (ks. Varela ym. 1991). Enaktivismissa kognitiota ja tietoista ko-
kemusta ei pyritä redusoimaan vain aivotoimintaan, vaan niiden katsotaan perustuvan
ruumiilliseen toimintaan. Laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat ovat huomioineet
ruumiillisen toiminnan merkityksen kognition kannalta, mutta he ovat tarkastelleet sitä
pääasiassa komputationaalisten roolien kannalta (ks. esim. Clark 2008a; b; Hutchins
2011a). Enaktivismin kannattajat puolestaan ovat tuoneet esiin fenomenologisessa traditi-
ossa tehdyn erottelun elävän kehon (living body) ja eletyn kehon (lived body) välillä (Vare-
la ym. 1991; Thompson 2005; 2007; ks. myös Merleau-Ponty 1962). Perinteinen kognitio-
tieteellinen ja biologinen tutkimus ovat tarkastelleet eliötä objektina, funktionaalisesti ku-
vattavana elävänä kehona, mutta subjektiivisen kokemuksen kannalta keskeiseksi nousee
subjektiivisesti koettu eletty keho. Enaktivismin mukaan kognitiivinen toiminta on ruumiil-
lisuuteen perustuvaa merkityksiä tuottavaa sense-making-toimintaa, johon kuuluu myös
subjektiivinen kokemus, ja kognitiotieteen olisi kyettävä huomioimaan myös ruumiillisen
toiminnan subjektiivinen puoli.
147
naaliseen suuntautumiseen kuuluu myös fenomenaalinen kokemus. Näin ollen myöskään
tietoisuuden selittäminen ei muodosta erityistä ”vaikeaa ongelmaa”, vaan kysymys koskee
sen selittämistä, miten eliö käyttää informaatiota affordansseista havaitsemiseen ja toimin-
taan. (Chemero 2009, 202–205; ks. myös Silberstein & Chemero 2011a, 7–9.)
8.5. Agenttius
172
vrt. ”consciousness”-sanan taustalla oleva latinan kielen sana ”com-scire” (yhdessä tietäminen) (Järvilehto
2000a, 45; edellä alaviite 154). Vrt. myös Meadin (1934) käsitys tietoisuudesta reflektiivisenä itse-
tietoisuutena.
173
Esimerkiksi Antonio Damasio (2000) on tehnyt eron ydintietoisuuden ja laajentuneen tietoisuuden välillä
sekä vastaavasti eron ydinitsen ja omaelämäkerrallisen itsen välillä (hän puhuu lisäksi näiden taustalla
olevasta esi-itsestä). Nämä vastaavat yleisiltä piirteiltään tässä käsiteltyä eroa fenomenaalisen
(kokemuksellisen) tietoisuuden ja reflektiivisen (itse)tietoisuuden välillä. Ks. myös Edelman 2004 erosta
primaarin tietoisuuden ja korkeamman tasoisen (itse)tietoisuuden välillä ja edellä alaviite 157.
148
luoma 2001, 42). Representaatioita on kuitenkin pidetty agenttiutta perustavampana käsit-
teenä, koska agentin toiminnan on katsottu perustuvan representaatioihin (emt, 42). Kui-
tenkin enaktivismin kannattajat, Silberstein ja Chemero sekä Järvilehto hylkäävät käsityk-
sen representaatioista kognitiivisen toiminnan pohjana, jolloin myös agenttius on ymmär-
rettävä muulla tavoin kuin representaatioihin perustuvana toimintana.
149
Laajennetun kognition ensimmäisen ja toisen aallon mukaisissa näkemyksissä agenttiutta
voidaan pitää yksilölähtöisenä siinä mielessä, että tarkastelukohteena on yleensä ollut yksi-
lön vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ajatuksena on, että joissakin tapauksissa kognitiivi-
nen systeemi voi laajentua siten, että myös ympäristötekijästä tulee osa kognitiivista sys-
teemiä. Kuitenkin esimerkiksi Clark on tehnyt eron hetkellisen kognitiivisen systeemi ja
pysyvämmän yksilöagentin välillä, jolloin laajentuminen koskee kognitiivista systeemiä,
mutta yksilöorganismi säilyy agenttina (2008a, 118; ks. myös 1997, 218). Clarkin kirjoi-
tuksista voidaan kuitenkin löytää viitteitä myös sen puolesta, että agenttius voitaisiin ym-
märtää laajentuneena (2005b, 9–10; 2007; Clark & Chalmers 1998, 39; Collins ym. 2008,
362–363, 370). Menary (2006a, 333, 342) puolestaan on esittänyt, että kognitiivisen sys-
teemin laajentumisessa ei ole kyse valmiin agentin yhteenliittymisestä ulkoisen välineen
kanssa, vaan organismista tulee agentti, kun se on yhteenliittynyt ympäristönsä kanssa.
Silberstein ja Chemero (2011b) ovat esittäneet, että kognitiivisen systeemin tavoin myös
agenttius voitaisiin parhaiten ymmärtää laajennettuna. He pitävät agenttina laajentunutta
fenomenologis-kognitiivista systeemiä, jossa kokemus ja kognitio kuuluvat yhteen. Silber-
stein ja Chemero kuitenkin huomauttavat, että vaikka tällainen systeemi on laajentunut,
kyse ei ole kuitenkaan hajautetusta systeemistä. Heidän käsityksensä laajentuneesta sys-
teemistä perustuu dynaamiseen mallinnukseen, jossa systeemiä tarkastellaan vuorovaiku-
tus-dominantin dynamiikan pohjalta, kun taas ajatus hajautetusta systeemistä perustuu hei-
dän mukaansa komputationalistiseen käsitykseen ja siihen liittyvään komponentti-
dominanttiin dynamiikkaan (ks. 2011b, 11–13). Vaikka Silberstein ja Chemero (2011a; b;
Chemero 2009) ovat tuoneet esiin näkemyksensä yhteyksiä enaktivismiin, voidaan kysyä,
ovatko näiden käsityksen agenttiudesta yhteensopivia keskenään. Silberstein ja Chemero
150
puhuvat koko eliö-ympäristö-systeemistä agenttina, ja he liittävät sense-making-toiminnan
koko systeemin toimintaan (2011b, 10, 16). Sen sijaan enaktivismissa agenttius ja sense-
making toiminta liitetään eliön toimintaan, jolloin eliöitä pidetään toimivana agenttina,
joka on ympäristöstään erottuva systeemi ja joka luo oma toimintansa kautta maailmasta
merkityksellisen ympäristön. Molemmat korostavat eliön ja ympäristön rakenteellista yh-
teenliittymistä ja ympäristön merkityksellisyyden määrittymistä eliön kautta, mutta enakti-
vismissa eliö säilyy toiminnan keskuksena, kun taas Silbersteinin ja Chemeron näkemyk-
sessä koko eliö-ympäristö-systeemiä pidetään yksittäisenä systeeminä ja myös agenttius
liitetään koko systeemiin.
Systeemin ja agentin välistä suhdetta voidaan pyrkiä selvittämään esimerkiksi van Gelderin
(1998) tekemällä erolla kognitiivisen agentin ja systeemin välillä. Hänen esittämänsä dy-
naamisen hypoteesin mukaan kognitiiviset agentit ovat dynaamisia systeemejä, mutta kog-
nitiivisen agentin ja dynaamisen systeemin välistä suhdetta ei tule ymmärtää identiteettire-
laationa, vaan instantiaationa. Hänen mukaansa ”[k]ognitiiviset agentit eivät itsessään ole
systeemejä (muuttujien joukkoja), vaan objekteja, joiden ominaisuudet voivat muodostaa
systeemejä” (s. 619). Kognitiiviset agentit instantioivat samanaikaisesti monia systeemejä,
jotka vastaavat erilaisten kognitiivisten prosessien toteuttamista. Edellä sanottu vastaa dy-
naamisen hypoteesin luonto- (nature) hypoteesia eli kysymystä siitä, mitä kognitiiviset
agentit ovat. Luonto-hypoteesin lisäksi dynaamiseen hypoteesiin kuuluu tieto-hypoteesi,
jonka mukaan kognitiotieteen tulisi tarkastella kognitiivista toimintaa dynaamisena ilmiönä
ja mallintaa sitä dynaamisten mallien avulla. Chemero (2000; 2009) on huomauttanut, että
hänen esittämänsä antirepresentationalistinen käsitys kognitiosta tulee ymmärtää tieto-
väitteenä eli kognitiivisen systeemin pitäminen dynaamisena systeeminä koskee kognition
tieteellistä tutkimusta, ei niinkään metafyysistä väitettä kognitiivisten systeemin luonteesta.
Näyttääkin siltä, että enaktivismi korostaa enemmän ontologista kysymystä kognitiivisen
systeemin luonteesta – kognitiiviset systeemit ovat autonomisia agentteja –, kun taas Sil-
berstein ja Chemero tarkastelevat kysymystä kognitiivisesta agenttiudesta ennen kaikkea
selityksellisestä näkökulmasta – miten kognitiivista toimintaa voidaan parhaiten selittää ja
mallintaa. He eivät ole kuitenkaan van Gelderin tavoin tehneet selkeää eroa kognitiivisen
systeemin ja agentin välillä, vaan näyttävät pitävän kognitiivista systeemiä myös kognitii-
visena agenttina.
Silberstein ja Chemero sanovat myös, että ”agentti ja ympäristö ovat toisistaan riippuvaisia
puolia samasta kolikosta” (2011b, 15). Tämä kuitenkin vaikuttaa ongelmalliselta siinä mie-
lessä, että he ovat yhdistäneet agenttiuden koko systeemiin (2011b, 10–13, 15), kun taas
ympäristö muodostaa vain yhden osan koko systeemistä (ks. 2011b, 8, kuva 1). He puhuvat
151
ympäristöstä (affordansseista), sensorimotorisista kyvyistä ja hermostosta kolmena sisäk-
käisenä itseorganioituvana systeeminä (2011b, 7), jotka yhdessä muodostavat kolmiosaisen
yhteenliittyneen ei-lineaarisen dynaamisen systeemin (2011b, 7–8, kuva 1). Jos agenttina
pidetään koko systeemiä, tämän mukaan näyttäisi oikeammalta sanoa, että eliö ja ympäris-
tö – ei agentti ja ympäristö – ovat toisistaan riippuvaisia puolia samasta kolikosta (systee-
mistä), koska ympäristön piirteet (affordanssit) määrittyvät eliön perusteella ja eliön kyvyt
sekä hermosto puolestaan kehittyvät ja määrittyvät suhteessa eliön elinympäristöön. Silber-
stein ja Chemero eivät myöskään tee kirjoituksissaan selkeää erottelua eliö-ympäristö-
systeemiin kuuluvan ympäristön ja tämä systeemin ulkopuolisen ympäristön tai ympäröi-
vän maailman välillä. Kuten esimerkiksi Järvilehto (1994) ja Daniel Palmer (2004) ovat
esittäneet, systeemiteorioiden yhteydessä on hyödyllistä erottaa toisistaan systeemiin kuu-
luva elinympäristö (niche) ja systeemin ulkopuolinen ympäröivä maailma (surrounding
world) (Palmer 2004) tai objektiivinen ympäristö (Järvilehto 1994).174
Kirjoituksissaan Järvilehto ei ole käsitellyt paljoa agenttiutta, mutta hän painottaa, että
psykologisen tutkimuksen kohde on koko eliö-ympäristö-systeemi, ja hänen näkemyksensä
muistuttaa Silbersteinin ja Chemeron käsitystä, jonka mukaan agenttina toimii koko sys-
teemi. Hän huomio eliön roolin systeemiin kuuluvien ympäristön osien valikoitumisessa,
mutta kognitiivisessa (tai muussa psyykkisessä) toiminnassa toimijana ei ole vain eliö,
vaan koko systeemi. Järvilehto sanoo, että ei ole löydettävissä organismin sisäistä agenttia,
joka olisi vastuussa toiminnasta, vaan kaikki systeemin osat ovat aktiivisesti mukana tulok-
sen tuottamisessa; ympäristö ei ole vain passiivinen tausta, vaan myös osa toimivaa sys-
teemiä (2009, 116). Agenttiuden ymmärtämisessä Järvilehto huomio myös ihmisten sosiaa-
lisuuden sanoessaan, että ”psykologisten prosessien agentti ei ole aivot tai keho, vaan hen-
kilö (person), joka on dynaaminen tulos sosiaalisista suhteista ja yhteisistä tuloksista”
(2009, 117). Koska tietoinen toiminta on aina sosiaalista toimintaa, myös (ihmis-)agenttius
on ymmärrettävä sosiaalisena ilmiönä, jolloin yksilöllisenä pidetty toiminta edustaa yhteis-
toiminnan tuloksia tietystä näkökulmasta (2000a, 48, 52).
9. Lopuksi
175
Ks. edellä alaviite 96 erosta autopoieettisten ja allopoieettisten systeemien välillä.
176
Kuitenkin juuri enaktivismissa on kiinnitetty muita näkemyksiä enemmän huomiota tutkijan tai
havaitsijan näkökulmaan (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; Varela ym. 1991) ja siihen, miten havaitsija
(itsekin kognitiivisena systeeminä) voi tehdä erilaisia erotteluja metanäkökulmastaan, jolloin myös
autopoieettista systeemiä voidaan tarkastella laajemman allopoieettisen systeemin osana (Maturana & Varela
1980, 82, 110; ks. myös Thompson 2007, 51). Maturana on myös sanonut, että tarkkaan ottaen elävän
systeemin identiteetti vuorovaikutusyksikkönä säilyy vain suhteessa havaitsijaan, jonka näkökulmasta se
säilyy samana vuorovaikutusyksikkönä (Maturana & Varela 1980, 9–10).
153
logian yhteydessä on huomioitu jo pidempään muiden ihmisten ja sosiaalisen kontekstin
keskeinen rooli kognitiivisessa toiminnassa (ks. esim. Collins ym. 2008; Smith & Conrey
2009; Steiner & Stewart 2009). Laajennetun ja hajautetun kognition, enaktivismin ja sys-
teemisen psykologian yhteydessä käyty keskustelu tuo kuitenkin selkeämmin esiin yhtey-
den filosofisiin kysymyksiin. Voidaan esimerkiksi kysyä, mitä kognitiolla tarkoitetaan,
mitä tekijöitä tulisi pitää konstitutiivisena osana kognitiivista systeemiä, tulisiko kognitii-
vista systeemiä pitää komputationaalisena vai dynaamisena systeeminä, ja onko tutkimus-
kohteena hetkellinen systeemi vai laajempi ajallis-paikallinen kokonaisuus. Keskeiseen
asemaan nousevat myös metodologiset implikaatiot kognitiotieteelliselle ja psykologiselle
tutkimukselle, kuten kysymykset siitä, millaisissa olosuhteissa tutkimusta tulisi suorittaa,
miten koehenkilön tai koe-eläimen toimintaa koetilanteessa ymmärretään, ja miten saatuja
tuloksia tulisi tulkita.
154
LÄHTEET:
Adams, F. & Aizawa, K. (2001). The bounds of cognition. Philosophical Psychology, 14
(1), 43–64.
Adams, F. & Aizawa, K. (2008). Boston, MA: Blackwell.
Adams, F. & Aizawa, K. (2009). Why the Mind is Still in the Head. Teoksessa P. Robbins
& M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cam-
bridge University Press.78–95.
Adams, F. & Aizawa, K. (2010a). Defending the Bounds of Cognition. Teoksessa R.
Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 67–80.
Adams, F. & Aizawa, K. (2010b). The value of cognitivism in thinking about extended
cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 9: 579–603.
Ballard, D. (1991). Animate Vision. Artificial Intelligence Journal, 48: 57–86.
Barandiaran, X., Di Paolo, E. & Rohde, M. (2009). Defining Agency: individuality, nor-
mativity, asymmetry and spatio-temporality in action. Adaptive Behavior, 17 (5): 367–386.
Barandiaran, X. & Egbert, M. (2013). Norm-Establishing and Norm-Following in Auton-
omous Agency. Artificial Life, 91 (2): 1–24.
Barandiaran, X. & Moreno, A. (2006). On What Makes Certain Dynamical Systems Cog-
nitive: A Minimally Cognitive Organization Program. Adaptive Behavior, 14 (2): 171–185.
Barker, M. (2010). From cognition’s location to the epistemology of its nature. Cognitive
Systems Research, 11: 357–366.
Beer, R. D. (1995). A dynamical systems perspective on agent-environment interaction.
Artificial Intelligence, 72: 173–215.
Bentley, A. F. (1941). The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense. Philosophy of
Science, 8 (1): 1–19.
Bentley, M. (1927). Environment and context. American Journal of Psychology, 39: 54–
61.
Berti, A. & Frassinetti, F. (2000). When Far Becomes Near: Remapping of Space by Tool
Use. Journal of Cognitive Neuroscience, 12 (3): 415–420.
Block, N. (1995). On a Confusion About the Function of Consciousness. Behavioral and
Brain Sciences, 18: 227–247. Uudelleenjulkaistu teoksessa N. J. Block, O. Flanagan & G.
Guzeldere (toim.), (1997). The Nature of Consciousness: Philosophical Debates. Cam-
bridge MA: MIT Press. 375–416.
Boden, M. (2000). Autopoiesis and Life. Cognitive Science Quarterly, 1: 117–145.
Bourgine, P. & Stewart, J. (2004). Autopoiesis and Cognition. Artificial Life, 10: 327–345.
Braddon-Mitchell, D. & Jackson, F. (1996). The Philosophy of Mind and Cognition. Cam-
bridge, MA: Blackwell Publishers.
Brooks, R. (1991). Intelligence without representation. Artificial Intelligence 47: 139–159.
Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.) (1997). Mind Design II: Philosophy,
Psychology, Artificial Intelligence. 395–420.
Burge, T. (1979). Individualism and the Mental. Midwest Studies in Philosophy, 4 (1): 73–
122.
Chalmers, D. J. (1995). Facing up to the problem of consciousness. Journal of Conscious-
ness Studies, 2: 200–219.
155
Chalmers, D. J. (1996). The Conscious Mind. New York: Oxford University Press.
Chalmers, D. J. (2000). What is a Neural Correlate of Consciousness? Teoksessa T.
Metzinger (toim.), Neural Correlates of Consciousness: Empirical and Conceptual Ques-
tions. Cambridge, MA: MIT Press.
Chalmers. D. J. (2008). Foreword. Teoksessa A. Clark (2008). Supersizing the Mind. Em-
bodiment, Action, and Cognitive Extension. New York: Oxford University Press.
Chemero, A. (1999). Codings at the Organism Side of the Organism-environment System.
Psycoloquy: 10 (009).
Chemero, A. (2000). Anti-Representationalism and the Dynamical Stance. Philosophy of
Science, 67: 625–647.
Chemero, A. (2001). Dynamical explanation and mental representations. Trends in Cogni-
tive Sciences, 5 (4): 141–142.
Chemero, A. (2003). An Outline of a Theory of Affordances. Ecological Psychology, 15
(2), 181–195.
Chemero, A. (2008). Self-Organization, Writ Large. Ecological Psychology, 20: 257–269.
Chemero, A. (2009). Radical embodied cognitive science. Cambridge, MA: MIT Press.
Chemero, A. & Heyser, C. (2005). Object exploration and the problem with reductionism.
Synthese, 147: 403–423.
Chemero, A. & Silberstein, M. (2008a). After the Philosophy of Mind: Replacing Scholas-
ticism with Science. Philosophy of Science, 75: 1–27.
Chemero, A. & Silberstein, M. (2008b). Defending extended cognition. B. Love, K.
McRae & V. Sloutsky (toim.), In Proceedings of the 30th Annual Meeting of the Cognitive
Science Society. Austin, TX: Cognitive Science Society.
Chemero, A. & Turvey, M. (2007): Gibsonian Affordances for Roboticists. Adaptive Be-
havior, 15 (4): 473–480.
Churchland, P. M. (1989). On the Nature of Theories: A Neurocomputational Perspective.
Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cambridge,
MA: MIT Press / A Bradford Book. 251–292.
Clancey, W. J. (2009). Scientific Antecedents of Situated Cognition. Teoksessa P. Robbins
& M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cam-
bridge University Press. 11–34.
Clark, A. (1989). Microcognition: Philosophy, Cognitive Science, and Parallel Distributed
Processing. Cambridge, MA: The MIT Press.
Clark, A. (1997). Being There: Putting Brain, Body and World Together Again. Cambridge
MA: MIT Press.
Clark, A. (1998). Could Sensing Play Multiple Roles? Commentary on Jarvilehto on
Efference-Knowledge. Psycoloquy: 9 (80).
Clark, A. (2001). Mindware. An Introduction to the Philosophy of Cognitive Science. New
York: Oxford University Press.
Clark, A. (2004). Is language special? Some remarks on control, coding, and co-ordination.
Language Sciences, 26: 717–726.
Clark, A. (2005a). Beyond the Flesh: Some Lessons from a Mole Cricket. Artificial Life,
11: 233–244.
156
Clark, A. (2005b). Intrinsic content, active memory and the extended mind. Analysis, 65:
1–11.
Clark, A. (2007). Soft selves and ecological control. Teoksessa D. Ross, D. Spurrett, H.
Kincaid & G. L. Stephens (toim.), Distributed cognition and the will: Individual volition
and social context. Cambridge, MA: MIT Press. 101–122.
Clark, A. (2008a). Supersizing the Mind. Embodiment, Action, and Cognitive Extension.
New York: Oxford University Press.
Clark, A. (2008b). Pressing the Flesh: A Tension in the Study of the Embodied, Embedded
Mind?. Philosophy and Phenomenological Research, 76: 37–59.
Clark, A. (2009). Spreading the Joy? Why the Machinery of Consciousness is (Probably)
Still in the Head. Mind, 118: 963–993.
Clark, A. (2010a). Memento’s Revenge: The Extended Mind, Extended. Teoksessa R.
Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 43–66.
Clark, A. (2010b). Coupling, Constitution, and the Cognitive Kind. Teoksessa R. Menary
(toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 81–100.
Clark, A. (2011). Finding the mind. Philosophical Studies, 152: 447–461.
Clark, A. & Chalmers, D. (1998). The Extended Mind. Analysis, 58: 7–19.
Uudelleenjulkaistu teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The
MIT Press. 27–42.
Clark, A. & Grush, R. (1999). Towards a Cognitive Robotics. Adaptive Behavior, 7 (1): 5–
16.
Clark, A. & Toribio, J. (1994). Doing without representing. Synthese, 101 (3) :401–431.
Collins, H., Clark, A. & Shrager, J. (2008). Keeping the collectivity in mind? Phenome-
nology and the Cognitive Sciences, 7: 353–374.
Colombetti, G. (2011). Enaction, sense-making and emotion. Teoksessa J. Stewart, O.
Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Sci-
ence. Cambridge, MA: MIT Press. 145–164.
Colombetti, G. & Thompson E. (2008). The feeling body: towards an enactive approach to
emotion. Teoksessa W. F. Overton, U. Müller, J. L. Newman (toim.), Developmental Per-
spectives on Embodiment and Consciousness. New York: Lawrence Erlbaum Ass. 45–68.
Costall, A. (1991). ‘Graceful degradation’: Cognitivism and the metaphors of the comput-
er. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations
for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 151–169.
Damasio, A. (2000). Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy. Helsinki: Terra Cognita.
(Alkuperäisteos The Feeling of What Happens: Body and Emotion in the Making of Con-
sciousness. 1999.)
Damasio, A. (2001). Descartesin virhe: emootio, järki ja ihmisen aivot. Helsinki: Terra
Cognita. (Alkuperäisteos Descartes’ Error: Emotion, Reason, and the Human Brain.
1994.)
Damasio, A. (2003). Spinozaa etsimässä. Ilo, Suru ja tuntevat aivot. Helsinki: Terra
Cognita. (Alkuperäisteos: Looking for Spinoza. Joy, Sorrow, and the Feeling Brain. 2003.)
Dehaene. (2005). Evolution of human cortical circuits for reading and arithmetic: The neu-
ronal recycling hypothesis. Teoksessa J. R. Dehaene, M. D. Hauser, & G. Rizzolatti
(toim.), From Monkey Brain to Human Brain: A Fyssen Foundation Symposium. Cam-
bridge: The MIT Press. 133–157.
157
De Jaegher, H. & Di Paolo, E. (2007). Participatory sensemaking: An enactive approach to
social cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 6 (4), 485–507.
De Jaegher, H. & Froese, T. (2009). On the Role of Social Interaction in Individual Agen-
cy. Adaptive Behavior, 17 (5): 444–460.
Dennett, D. (1978). Toward a cognitive theory of consciousness. Teoksessa D. Dennett.
Brainstorms: Philosophical Essays on Mind and Psychology. Cambridge, MA: The MIT
Press / A Bradford Book.
Dennett, D. (1991). Consciousness Explained. Boston: Little, Brown.
Dennett, D. (1995) The Path Not Taken. Behavioral and Brain Sciences, 18: 252–253.
Uudelleenjulkaistu teoksessa N. Block, O. Flanagan & G. Guzeldere (toim.), (1997). The
Nature of Consciousness. Cambridge MA: MIT Press. 417–420.
Dennett, D. (2000). Making Tools for Thinking. Teoksessa D. Sperber (toim.),
Metarepresentations: A Multidisciplinary Perspective. USA: Oxford University Press.
Dennett, D. (2005). Sweet Dreams: Philosophical Obstacles to a Science of Conscious-
ness. Cambridge, MA: MIT Press.
Depraz, N., Varela, F. & Vermersch, P. (2002). On Becoming Aware: A Pragmatics of
Experiencing. Amsterdam / Philadelphia: John Benjamins Publishing Company.
Descarts, R. (1641/1956). Metafyysisiä mietiskelyjä, joissa todistetaan selvästi Jumalan
olemassaolo sekä ihmisen sielun ja ruumiin välinen todellinen eroavuus. Porvoo: WSOY.
Dewey, J. (1896). The Reflex Arc Concept in Psychology. Psychological Review 3: 357–
370.
Dewey, J. (1922/1957). Human Nature and Conduct: An Introduction to Social Psycholo-
gy. New York: Modern Library.
Dewey, J. (1929/1999). Pyrkimys varmuuteen. Suomentanut Pentti Määttänen. Helsinki:
Gaudeamus.
Dewey, J. (1938). Logic: The theory of inquiry. New York: Holt and Company.
Dewey, J. & Bentley, A. F. (1949). Knowing and the known. Boston, MA: Beacon.
Dietrich, E. (2007). Representation. Teoksessa P. Thagard (toim.), Philosophy of Psychol-
ogy and Cognitive Science. Amsterdam: Elsevier. 1–29.
Dietrich, E. & Markman, A. B. (2001). Dynamical description versus dynamical modeling.
Trends in Cognitive Sciences, 5: 332.
Dietrich, E. & Markman, A. B. (2003). Discrete Thoughts. Why Cognition Must Use Dis-
crete Representations. Mind & Language, 18: 95–119.
Di Paolo, E. (2005). Autopoiesis, adaptivity, teleology, agency. Phenomenology and the
Cognitive Sciences, 4: 429–452.
Di Paolo, E. (2009). Extended Life. Topoi 28: 9–21.
Di Paolo, E., Rohde, M. & De Jaegher, H. (2011). Horizons for the Enactive Mind: Values,
Social Interaction, and Play. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.),
Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press.
33–87.
Dotov, D., Nie, L., & Chemero, A. (2010). A demonstration of the transition from readi-
ness-to-hand to unreadiness- to-hand. PLoS ONE, 5(3), e9433.
doi:10.1371/journal.pone.0009433.
Dretske, F. (1981). Knowledge and the flow of information. Cambridge, MA: MIT Press.
158
Dretske, F. (1988). Explaining behavior. Cambridge, MA: MIT Press.
Edelman, G. (1987). Neural Darwinism: The Theory of Neuronal Group Selection. New
York: Basic Books.
Edelman, G. (2004). Wider than the Sky: The phenomenal gift of consciousness. New Ha-
ven: Yale University Press.
Firth, J. R. (1937). The tongues of men. Watts & Co.
Fodor, J. (1981a). Representations: Philosophical essays on the foundations of cognitive
science. Cambridge, MA: The MIT Press.
Fodor, J. (1981b). The Mind-Body Problem. Scientific American, 244: 114–125.
Fodor, J. (1987) Psychosemantics. Cambridge, MA: MIT Press.
Fodor, J. (1990). A theory of content and other essays. Cambridge, MA: MIT Press.
Fodor, J. (2009). Where is my Mind? London Review of Books, 31 (3).
Fodor, J & Pylyshyn, Z. (1981). How direct is visual perception? Some reflections on Gib-
son's 'ecological approach'. Cognition 9: 139–196.
Froese, T. & Di Paolo, E. A. (2009). Sociality and the life–mind continuity thesis. Phe-
nomenology and the Cognitive Sciences, 8: 439–463.
Fuchs, T. & De Jaegher, H. (2009). Enactive intersubjectivity: Participatory sense-making
and mutual incorporation. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 8: 465–486.
Gallagher, S. (2005). How the body shapes the mind. Oxford: Oxford University Press.
Gallagher, S. (2009). Philosophical Antecedents of Situated Cognition. Teoksessa P. Rob-
bins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge:
Cambridge University Press. 35–51.
Gallagher, S. & Crisafi, A. (2009). Mental Institutions. Topoi, 28: 45–51.
Gibson, J. J. (1950). The Perception of the Visual World. Boston.
Gibson, J. J. (1966). Senses Considered as Perceptual Systems. Boston: Houghton Mifflin.
Gibson, J. J. (1979). Ecological Approach to Visual Perception. Boston: Houghton Mifflin.
Goodwin, B. C. (1989). Organisms and minds as dynamic forms. Leonardo, 22: 27–31.
Griffiths, P. E. & Stotz, K. (2000). How the Mind Grows: A Developmental Perspective on
the Biology of Cognition. Synthese 122: 29–51.
Grush, R. (1997). The Architecture of Representation. Philosophical Psychology, 10: 5–24.
Grush, R. (2004). The emulation theory of representation: Motor control, imagery, and
perception. Behavioral and Brain Sciences, 27: 377–442.
Hacking, I. (1982). Experimentation and Scientific Realism. Philosophical Topics, 13: 71-
87
Hacking, I. (1983). Representing and Intervening. Cambridge: Cambridge University
Press.
Haldane, J. S. (1917). Organism and environment as illustrated by the physiology of
breathing. New Haven: Yale University Press.
Haldane, J. S. (1928). The sciences and philosophy. Oxford: Hodder and Stoughton Ltd.
Hanna, R. & Thompson, E. (2003). The mind-body-body problem. Theoria et Historia
Scientiarum: International Journal for Interdisciplinary Studies, 7: 23–42.
159
Haugeland, J. (1998). Having Thought: Essays in the Metaphysics of Mind. Cambridge
(MA): Harvard University Press.
Hautamäki, A. & Pylkkänen, P. (2001). Kognitiotieteen esihistoriaa. Teoksessa P.
Saariluoma, M. Kamppinen & A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki:
Gaudeamus. 10–25.
Havelange, V. (2011). The Ontological Constitution of Cognition and the Epistemological
Constitution of Cognitive Science: Phenomenology, Enaction, and Technology. Teoksessa
J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for
Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press. 335–359.
Heidegger, M. (2000). Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino
(Alkuperäisteos Sein und Zeit. 1927.)
Henderson, L. J. (1913). The fitness of the environment. New York: Norwood Press.
Hobbes, T. (1651/1999). Leviathan, eli, Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines,
muoto ja valta. Tampere: Vastapaino.
Hollan, J., Hutchins, E. & Kirsh, D. (2000). Distributed Cognition: Toward a New Founda-
tion for Human-Computer Interaction Research. ACM Transactions on Computer-Human
Interaction, 7 (2): 174–196.
Hurley, S. (1998). Consciousness in Action. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Hurley, S. (2001). Perception and Action: Alternative views. Synthese, 129: 3-40.
Hurley, S. (2010). Varieties of Externalism. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended
Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 101–154.
Hurley, S. & Noë, A. (2003). Neural Plasticity and Consciousness. Biology and Philoso-
phy. 18: 131–168.
Hutchins, E. (1995). Cognition in the Wild. Cambridge, MA: The MIT Press.
Hutchins, E. (2001). Distributed Cognition. Teoksessa N. Smelser & P. Baltes (toim.), In-
ternational Encyclopedia of the Social & Behavioral Sciences. Amsterdam: Elsevier.
2068–2072.
Hutchins, E. (2006). The Distributed Cognition Perspective on Human Interaction.
Teoksessa N. J. Enfield & S. C. Levinson (toim.), Roots of Human Sociality: Culture,
Cognition and Interaction. 375–398.
Hutchins, E. (2008). The role of cultural practices in the emergence of modern human in-
telligence. Philosophical Transactions of the Royal Society of London Series B, 363: 2011–
2019.
Hutchins, E. (2011a). Enaction, imagination, and insight. Teoksessa J. Stewart, O.
Gapenne, & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Towards a New Paradigm for Cognitive
Science. Cambridge, MA: MIT Press. 425–450.
Hutchins, E. (2011b). Enculturating the Supersized Mind. Philosophical Studies, 152: 437–
446.
Hutto, D. D. (2005). Knowing what? Radical versus conservative enactivism. Phenome-
nology and the Cognitive Sciences, 4: 389–405.
Jackendoff, R. (1987). Consciousness and the Computational Mind. Cambridge, MA: The
MIT Press, A Bradford Book.
Jonas, H. (1966). The Phenomenon of Life. New York: Harper and Row.
160
Jonas, H. (1968). Biological Foundations of Individuality. International Philosophical
Quarterly, 8 (2): 231–251.
Juarrero, A. (2010). Intentions as complex dynamical attractors. Teoksessa J. H. Aguilar &
A. A. Buckareff (toim.), Causing Human Actions: New Perspectives on the Causal Theory
of Action. Aguilar. Cambridge, MA: MIT Press.
Järvilehto, T. (1987). Missä sielu sijaitsee? Oulu: Pohjoinen.
Järvilehto, T. (1994). Ihminen ja ihmisen ympäristö: Systeemisen psykologian perusteet.
Prometheus-sarja. Oulu: Pohjoinen.
Järvilehto, T. (1995). Mikä ihmistä määrää?: ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulu-
tuksesta. Oulu: Pohjoinen.
Järvilehto, T. (1998a). The theory of the organism-environment system: I. Description of
the theory. Integrative Physiological and Behavioral Science, 33: 321–334.
Järvilehto, T. (1998b). The theory of the organism-environment system: II. Significance of
nervous activity in the organism-environment system. Integrative Physiological and Be-
havioral Science, 33: 335–343.
Järvilehto, T. (1998c). How far can Unity of the Organism-environment System be Main-
tained? Psycoloquy: 9 (83).
Järvilehto, T. (1999a). The theory of the organism-environment system: III. Role of effer-
ent influences on receptors in the formation of knowledge. Integrative Physiological and
Behavioral Science, 34, 90–100.
Järvilehto, T. (1999b). What is Represented in the Organism-environment System?
Psycoloquy: 10 (019).
Järvilehto, T. (2000a). The theory of the organism-environment system: IV. The problem
of mental activity and consciousness. Integrative Physiological and Behavioral Science,
35: 35–57.
Järvilehto, T. (2000b). Feeling as knowing: Part I: Emotion as reorganization of the organ-
ism-environment system. Consciousness & Emotion, 1: 53–65.
Järvilehto, T. (2001). Feeling as knowing: Part II. Emotion, consciousness, and brain activ-
ity. Consciousness & Emotion, 2: 75–102.
Järvilehto, T. (2004). Aivotutkimus, ihmisen psyykkisen toiminnan ja toimintahäiriöiden
selittäminen ja kuntoutuksen ongelmat. Teoksessa P. Alanen, M. Sintonen, M. T. Hyyppä
& T. Järvilehto (2004). Lääketiede ja tieteenteoria. Turku: Kirja-Aurora. 243–287.
Järvilehto, T. (2009). The Theory of the Organism-Environment System as a Basis of Ex-
perimental Work in Psychology. Ecological Psychology, 21(2): 112–120.
Järvilehto, T. (2010). Anticipation as the Main Principle of Brain Function and Mastering
of Skills. Teoksessa K. Thomson & A. Watt (toim.), Connecting Paradigms in Motor Be-
haviour to Sport and Physical Education. 16–33.
Kant, I. (1790/1951). Critique of Judgement. New York: Hafner Press.
Kelso, J. A. S. (1995). Dynamic Patterns. Cambridge, MA: MIT Press.
Kirchhoff, M. D. (2012). Extended cognition and fixed properties: steps to a third-wave
version of extended cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 11: 287–308.
Kirsh, D. & Maglio, P. (1994). On Distinguishing Epistemic from Pragmatic Action. Cog-
nitive Science, 18: 513–549.
161
Kiverstein, J. & Clark, A. (2009). Introduction: Mind Embodied, Embedded, Enacted: One
Church or Many?. Topoi. 28: 1–7.
Kriegel, U. (2007). Consciousness: Phenomenal consciousness, access consciousness, and
scientific practice. Teoksessa P. Thagard (toim.), Philosophy of Psychology and Cognitive
Science. Amsterdam: Elsevier. 195–217.
Laland, K. N., Odling-Smee, J. & Feldman, M. W. (2000). Niche construction, biological
evolution and cultural change. Behavioral and Brain Sciences, 23 (1): 131–146.
Levine, J. (1983). Materialism and Qualia: The Explanatory Gap. Pacific Philosophical
Quarterly, 64: 354–361.
Lewis, D. (1966). An Argument for the Identity Theory. Journal of Philosophy, 63: 17–25.
Lickliter, R. (2009). The Fallacy of Partitioning: Epigenetics’ Validation of the Organism-
Environment System. Ecological Psychology, 21: 138–146.
Lovelock, J. E. (1979). Gaia: A New Look at Life on Earth. New York: Oxford University
Press.
Lovelock, J. E. (1987). The ecopoiesis of daisy world. Teoksessa J. M. Robson (toim.),
Origin and Evolution of the Universe: Evidence for Design? Kingston, Ontario: McGill-
Queen’s University Press. 153–166.
Lovelock, J. E. (1988). The Ages of Gaia. New York: W. W. Norton.
Lutz, A. (2002). Toward a Neurophenomenology as an Account of Generative Passages: A
First Empirical Case Study. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 1: 133–167.
Lutz, A. & Thompson, E. (2003). Neurophenomenology. Integrating Subjective Experi-
ence and Brain Dynamics in the Neuroscience of Consciousness. Journal of Consciousness
Studies, 10 (9–10): 31–52.
Maravita, A. & Iriki, A, (2004). Tools for the body (schema). Trends in Cognitive Scienc-
es, 8 (2): 79–86.
Margulis, L. (1991). Biologists can’t define life. Teoksessa C. Barlow (toim), From Gaia
to Selfish Genes: Selected Writings in the Life Sciences. Cambridge, MA: MIT Press. 236–
238.
Margulis, L. (1998). Symbiotic Planet: A New look at Evolution. New York: Basic Books.
Markman, A. B. & Dietrich, E. (2000a). Extending the classical view of representation.
Trends in Cognitive Sciences, 4: 470–475.
Markman, A. B. & Dietrich, E. (2000b). In defense of representation. Cognitive Psycholo-
gy, 40: 138–171.
Maturana, H. R. & Varela, F. J. (1980). Autopoiesis and Cognition: The Realization of
Living. Boston Studies in the Philosophy of Science, vol 42. Dordrecht: D. Reidel Publish-
ing Company.
Maturana, H. R. & Varela, F. J. (1987/1998). The Tree of Knowledge: The Biological
Roots of Human Understanding. Boston: Shambhala.
Mead, G. H. (1925). The genesis of the self and social control. International Journal of
Ethics, 35 (3): 251–277.
Mead, G. H. (1934). Mind, self, and society. Chicago, IL: The University of Chicago Press.
Mead, G. H. (2001). Essays in Social Psychology, toim. ja johdanto Mary Jo Deegan. New
Brunswick (U.S.A.): Transaction Publishers.
162
Menary, R. (2006a). Attacking the Bounds of Cognition. Philosophical Psychology, 19 (3):
329–344.
Menary, R. (toim.) (2006b). Radical Enactivism: Intentionality, Phenomenology and Nar-
rative: Focus on the Philosophy of Daniel D. Hutto. Amsterdam: John Benjamins Publish-
ing Company.
Menary, R. (2006c). Introduction: What is radical enactivism? Teoksessa R Menary
(toim.), Radical Enactivism: Intentionality, Phenomenology and Narrative: Focus on the
Philosophy of Daniel D. Hutto. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company. 1–12.
Menary, R. (2007). Cognitive Integration: mind and cognition unbounded. London: Pal-
grave Macmillan.
Menary, R. (2009). Intentionality, Cognitive Integration and the Continuity Thesis. Topoi,
28: 31–43.
Menary, R. (2010a). Introduction: The Extended Mind in Focus. Teoksessa R. Menary
(toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 1–25.
Menary, R. (2010b). Cognitive Integration and the Extended Mind. Teoksessa R. Menary
(toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 227–244.
Menary, R. (2010c). Dimensions of Mind. Phenomenology and the Cognitive Sciences,
9(4): 561–578.
Merleau-Ponty, M. (1962). Phenomenology of Perception. (Kääntänyt C. Smith.) Lontoo:
Routledge & Kegan Paul.
Merleau-Ponty, M. (1963). The Structure of Behavior. (Kääntänyt A. Fisher.) Pittsburgh,
PA: Dusquene University Press.
Miller, D. B. (2009). The Provenance and Control of Behavior: Simplistic Answers Are
Doomed to Fail. Ecological Psychology, 21(2): 131–137.
Millikan, R. (1993). White queen psychology, and other essays for Alice. Cambridge, MA:
MIT Press.
Millikan, R. (1984). Language, thought, and other biological categories. Cambridge, MA:
MIT Press.
Millikan, R. (2004). Varieties of meaning. Cambridge, MA: MIT Press.
Moreno, A. & Barandiaran, X. (2004). A Naturalized Account of the Inside-Outside Di-
chotomy. Philosophica, 73: 11–26.
Moreno, A & Etxeberria, A. (2005). Agency in Natural and Artificial Systems. Artificial
Life, 11: 161–175.
Moreno, A., Umerez, J., & Ibañez, J. (1997). Cognition and Life. The Autonomy of Cogni-
tion. Brain & Cognition, 34: 107–129.
Morris, C. W. (1934). Introduction: George H. Mead as Social Psychologist and Social
Philosopher. Teoksessa G. H. Mead (1934). Mind, Self and Society. Chicago, IL: The Uni-
versity of Chicago Press.
Morris, E. K. (1991). The contextualism that is behavior analysis: An alternative to cogni-
tive psychology. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative
Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 123–149.
Myin, E. & O’Regan, J. K. (2002). A way to naturalize phenomenology? Journal of Con-
sciousness Studies, 9 (1): 27–46.
163
Newell, A. & Simon, H. (1976). Computer science as empirical inquiry: symbols and
search. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cam-
bridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. 81–110.
Noble, W. (1991). Ecological realism and the fallacy of ‘objectification’. Teoksessa A.
Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive
Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 199–223.
Noë, A. (2004). Action in Perception. Cambridge, MA: The MIT Press.
Noë, A. & Thompson, E. (2004). Are There Neural Correlates of Consciousness? Journal
of Consciousness Studies, 11 (1): 3–28.
Näreaho, L. (2012). Kognitiotiede, tietoisuus ja mind–body-ongelma. Futura, 31 (2): 11–
20.
Näätänen, R., Lehtokoski, A., Lennes, M., Cheour, M., Huotilainen, M., Livonen, A., et al.
(1997). Language-specific phoneme representations revealed by electric and magnetic
brain responses. Nature, 385 (30): 432–434.
Odling-Smee, F., Laland, K., & Feldman, M. (2003). Niche Construction: The Neglected
Process in Evolution. Princeton, N.J.: Princeton University Press.
O‘Regan, J. K., Myin, E. & Noë, A. (2005). Sensory consciousness explained (better) in
terms of ‘corporality’ and ‘alterting capacity’. Phenomenology and the Cognitive Sciences,
4: 389–405.
O’Regan, J. K. & Noë, A. (2001). A sensorimotor account of vision and visual conscious-
ness. Behavioural and Brain Sciences, 24: 939–1031.
Palmer, D. K. (2004). On The Organism–Environment Distinction in Psychology. Behav-
ior and Philosophy, 32: 317–347.
Petitot, J., Varela, F. J., Pachoud, B. & Roy, J.-M. (toim.), (1999). Naturalizing Phenome-
nology: Issues in Contemporary Phenomenology and Cognitive Science. Stanford: Stanford
University Press.
Piccinini, G. (2008). Computation without representation. Philosophical Studies, 137: 205–
241.
Pietarinen, J. (1993). Ilon filosofia: Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki:
Yliopistopaino.
Place, U. T. (1956). Is Consciousness a Brain Process? British Journal of Psychology, 47:
44–50.
Port, R. & van Gelder, T. (toim.) (1995). Mind as Motion: Exploration in the Dynamics of
Cognition. Cambridge, MA: MIT Press.
Preston, J. (2010). The Extended Mind, the Concept of Belief, and Epistemic Credit.
Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 355–
369.
Putnam, H. (1960). Minds and Machines. Teoksessa S. Hook (toim.), Dimensions of Mind,
New York: New York University Press.
Putnam, H. (1967). Psychological Predicates. Teoksessa W. H. Capitan & D. D. Merrill
(toim.), Art, Mind and Religion. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. 37–48.
Putnam, H. (1975). The meaning of 'meaning'. Minnesota Studies in the Philosophy of Sci-
ence, 7: 131–193.
164
Pylyshyn, Z. W. (1984). Computation and Cognition: Towards a Foundation for Cognitive
Science. Cambridge, MA: MIT Press / A Bradford Book.
Pöyhönen, S. (tulossa). Explanatory power in extended cognition. Philosophical Psycholo-
gy. (http://samulipoyhonen.files.wordpress.com/2010/03/samulipo_epec_01_2013.pdf si-
vunumerot linkin mukaan; katsottu 4.5.2013.)
Reed, E. (1991): James Gibson’s ecological approach to cognition. Teoksessa A. Still & A.
Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology.
New York: Harvester Wheatsheaf. 171–197.
Reed, E. (1996). Encountering the world. New York: Oxford University Press.
Revonsuo, A. (2001). Kognitiotieteen filosofiaa. Teoksessa P. Saariluoma, M. Kamppinen
& A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus. 51–84.
Rorty, R. (1979). Philosophy and the Mirror of Nature. Oxford UK & Cambridge USA:
Blackwell.
Ross, D. & Ladyman, J. (2010). The Alleged Coupling–Constitution Fallacy and the Ma-
ture Sciences. Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The
MIT Press. 155–166.
Rowlands, M. (1999). The body in mind: Understanding cognitive processes. Cambridge:
Cambridge University Press.
Rowlands, M. (2009a). Enactivism and the Extened Mind. Topoi 28: 53–62.
Rowlands, M. (2009b). Extended cognition and the mark of the cognitive. Philosophical
Psychology. 22 (1): 1–19.
Rowlands, M. (2010a). Consciousness, Broadly Construed. Teoksessa R. Menary. (toim.),
The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 271–294.
Rowlands, M. (2010b). The New Science of the Mind: From Extended Mind to Embodied
Phenomenology. Cambridge, MA: The MIT Press.
Rudrauf, D., Lutz, A., Cosmelli, D., Lachaux, J.-P. & Le Van Quyen, M. (2003). From
autopoiesis to neurophenomenology: Francisco Varela’s exploration of the biophysics of
being. Biological Research, 36 (1): 27–65.
Rumelhart, D. E. (1989). The Architecture of Mind: A Connectionist Approach.
Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cambridge,
MA: MIT Press / A Bradford Book. 205–232.
Rupert, R. (2004). Challenges to the hypothesis of extended cognition. The Journal of Phi-
losophy, 101: 389–428.
Rupert, R. (2009). Innateness and the Situated Mind. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede
(toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge Univer-
sity Press. 96–116.
Rupert, R. (2010). Representation in Extended Cognitive Systems: Does the Scaffolding of
Language Extend Mind? Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge,
MA: The MIT Press. 325–354.
Rupert, R. (2011). Cognitive systems and the supersized mind. Philosophical Studies, 152:
427–436.
Ryle, G. (1949). The Concept of Mind. Lontoo: Hutchinson.
Saariluoma, P. (2001). Moderni kognitiotiede. Teoksessa P. Saariluoma, M. Kamppinen &
A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus. 26–50.
165
Şahin, S., Çakmak, M., Doğar, M. R., Uğur, E. & Üçoluk, G. (2007). To Afford or Not to
Afford: A New Formalization of Affordances Toward Affordance-Based Robot Control.
Adaptive Behavior, 15 (4): 447–472.
Seager, W. (1999). Theories of Consciousness: An Introduction and Assessment. London:
Routledge.
Searle, J. (1980). Minds, brains, and programs. Behavioral and Brain Sciences, 3: 417–
458.
Shanon, B. (1991). Alternative theoretical frameworks for psychology: A synopsis.
Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for
Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 237–263.
Shapiro, L. (2004). The Mind Incarnate. Cambridge, MA: MIT Press.
Shotter, J. (1991). The rhetorical-responsive nature of mind: A social construction account.
Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for
Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 55–79.
Silberstein, M. & Chemero, A. (2011a). Complexity and Extended Phenomenological-
Cognitive Systems. Topics in Cognitive Science, 1–16.
Silberstein, M. & Chemero, A. (2011b). Dynamics, Agency and Intentional Action. Huma-
na Mente, 15: 1–19.
Smart, J. J. C. (1959). Sensations and Brain Processes. Philosophical Review, 68: 141–156.
Smith, B. (2009). Toward a Realistic Science of Environments. Ecological Psychology,
21(2): 121–130.
Smith, E. R. & Conrey, F. R. (2009). The Social Context of Cognition. Teoksessa P. Rob-
bins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge:
Cambridge University Press. 454–466.
Smolensky, P. (1989). Connectionist Modeling: Neural Computation / Mental Connec-
tions. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cam-
bridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. 233–250.
Spinoza, B. (1994). Etiikka, suom. V. Oittinen. Helsinki: Gaudeamus.
Sprevak, M. (2009). Extended cognition and functionalism. Journal of Philosophy, 106:
503–527.
Sprevak, M. (2010). Inference to the hypothesis of extended cognition. Studies in History
and Philosophy of Science, 41: 353–362
Steiner, P. & Stewart, J. (2009). From autonomy to heteronomy (and back): The enaction
of social life. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 8: 527–550.
Sterelny, K. (2010). Minds: extended or scaffolded? Phenomenology and the Cognitive
Sciences, 9 (4): 465–481.
Stewart, J. (1996). Cognition = life: Implications for higher-level cognition. Behavioural
Processes, 35: 311–326.
Stewart, J. (2011). Foundational Issues in Enaction as a Paradigm for Cognitive Science:
From the Origin of Life to Consciousness and Writing. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne
& E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cam-
bridge, MA: MIT Press. 1–31.
166
Stewart, J., Gapenne, O. & Di Paolo E. A. (2011). Introduction. Teoksessa J. Stewart, O.
Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Sci-
ence. Cambridge, MA: MIT Press. vii–xvii.
Still. A. (1991). Mechanism and Romanticism: A selective history. Teoksessa A. Still & A.
Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology.
New York: Harvester Wheatsheaf. 7–26.
Still, A. & Costall, A. (1991). The mutual elimination of dualism in Vygotsky and Gibson.
Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for
Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 225–236.
Summer, F. B. (1922). The organism and its environment. Scientific Monthly, 14: 223–233.
Sutton, J. (2009). Remembering. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cam-
bridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 217–
235.
Sutton, J. (2010). Exograms and Interdisciplinarity: History, the Extended Mind, and the
Civilization Process. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA:
The MIT Press. 189–226.
Thelen, E. & Smith, L. (1994). A Dynamic Approach to the Development of Cognition and
Action. Cambridge, MA: The MIT Press.
Thompson, E. (2001). Empathy and Consciousness. Journal of Consciousness Studies, 8
(5-7): 1–32.
Thompson, E. (2004). Life and mind: From autopoiesis to neurophenomenology: A tribute
to Francisco Varela. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 3: 381–398.
Thompson, E. (2005). Sensorimotor subjectivity and the enactive approach to experience.
Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 407-427.
Thompson, E. (2007). Mind in Life: Biology, Phenomenology, and the Sciences of Mind.
Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press.
Thompson, E., Lutz, A. & Cosmelli, D. (2005). Neurophenomenology: An Introduction for
Neuro-philosophers. Teoksessa A. Brook & K. Akins (toim.), Cognition and the Brain:
The Philosophy and Neuroscience Movement. 40–97. New York & Cambridge: Cambridge
University Press.
Thompson, E. & Stapleton, M. (2009). Making Sense of Sense-Making: Reflections on
Enactive and Extended Mind Theories. Topoi 28: 23–30.
Thompson, E. & Varela, F. (2001). Radical embodiment: neural dynamics and conscious-
ness. Trends in Cognitive Sciences, 5 (10): 418–425.
Tiuraniemi, T. (2011). Kestääkö laajennetun mielen hypoteesi? Filosofian Akatemian tut-
kijaseminaari 25.3.2011, Helsingin yliopisto.
Torrance. S. (2005). In search of the enactive: Introduction to special issue on enactive.
Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 357–368.
Tribble, E. B. (2005). Distributed Cognition in the Globe. Shakespeare Quarterly, 56 (2),
135–155.
Turvey, M. (1992). Affordances and prospective control: An outline of the ontology. Eco-
logical Psychology, 4: 173–187.
Turvey, M. (2009). On the Notion and Implications of Organism-Environment System.
Ecological Psychology, 21: 97–111.
167
Turvey, M. T., Shaw, R. E., Reed, E. S. & Mace, W. M. (1981). Ecological laws of per-
ceiving and acting: In reply to Fodor and Pylyshyn. Cognition, 9: 237–304.
Uexküll, J. v. (1934 ja 1940/2010). A foray into the worlds of animals and humans: with, A
theory of meaning. Kääntänyt Joseph D. O’Neill; johdanto Dorion Sagan; jälkisanat Geof-
frey Winthrop-Young. Minneapolis: University of Minnesota Press. (Alkuperäiset teokset:
Uexküll, J. v. & Kriszat, G. (1934). Streifzüge durch die Umwelten von Tieren und Men-
schen ja Uexküll, J. v. (1940). Bedeutungslehre.)
van Duijn, M., Keijzer, F. & Franken, D. 2006. Principles of Minimal Cognition: Casting
Cognition as Sensorimotor Coordination. Adaptive Behavior, 14 (2): 157–170.
van Gelder, T. (1995). What might cognition be, if not computation? Journal of Philoso-
phy, 91: 345–381.
van Gelder, T. (1998). The Dynamical Hypothesis in Cognitive Science. Behavioral and
Brain Sciences 21: 615–665.
van Gelder, T. & Port, R. F. (1995). It’s About Time: An Overview of the Dynamical Ap-
proach to Cognition. Teoksessa R. F. Port & T. van Gelder (toim.), Mind as Motion: Ex-
ploration in the Dynamics of Cognition. Cambridge, MA: MIT Press.
Varela, F. (1979). Principles of biological autonomy. New York: Elsevier.
Varela, F. (1996). Neurophenomenology: A Methodological remedy to the hard problem.
Journal of Consciousness Studies, 3: 330–350.
Varela, F. (1997). Patterns of Life: Intertwining Identity and Cognition. Brain and Cogni-
tion, 34: 72–87.
Varela, F. J. & Shear, J. (1999). First-Person Methodologies: What, Why, How? Journal of
Con-sciousness Studies, 6 (2–3): 1–14.
Varela, F., Thompson, E. & Rosch, E. (1991). The Embodied Mind: Cognitive Science and
Human Experience. Cambridge, MA: The MIT Press.
Vera, A. H. & Simon, H. A. (1993). Situated action: A symbolic interpretation. Cognitive
Science, 17: 7–48.
Viljanen, V. (2005). Elämän käsite Spinozan filosofiassa. Teoksessa J. Haukioja & J.
Räikkä (toim.), Elämän merkitys. Filosofisia kirjoituksia elämästä. Kuopio: Unipress. 31–
39.
Viljanen, V. (2008). On the Derivation and Meaning of Spinoza’s Conatus Doctrine.
Teoksessa D. Gardner & S. Nadler (toim.), Oxford Studies in Early Modern Philosophy,
Vol 4. Oxford: Oxford university Press.
Viljanen, V. (2011). Spinoza’s Geometry of Power. Cambridge; New York: Cambridge
University Press.
Vygotsky, L. S. (1978). Mind in society: The development of higher psychological pro-
cesses. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Vygotski, L. S. (1982). Ajattelu ja kieli. Suom. Klaus Helkama ja Anja Koski-Jännes. Es-
poo: Weilin+Göös. (Engl. Thought and Language / Thinking and Speaking; alkuperäisteos
Myšlenie i reč. 1934.)
Walter, S. (2010). Cognitive extension: the parity argument, functionalism, and the mark
of the cognitive. Synthese, 177: 285–300.
Walter, S. & Kästner, L. (2012). The where and what of cognition: The untenability of
cognitive agnosticism and the limits of the Motley Crew Argument. Cognitive Systems
Research, 13: 12–23.
168
Webb, B. (1994). Robotic experiments in cricket phonotaxis. Teoksessa D. Cliff, P. Hus-
bands, J. A. Meyer, & S. Wilson (toim.), From Animals to Animats 3: Proceedings of the
Third International Conference on Simulation of Adaptive Behavior. Cambridge, MA: MIT
Press. 45–54.
Weber, A. & Varela, F. (2002). Life after Kant: Natural purposes and the autopoietic foun-
dations of biological individuality. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 1: 97–125.
Wheeler, M. (2004). Is language the ultimate artefacts? Language Sciences, 26: 693–715.
Wheeler, M. (2005). Reconstructing the Cognitive World: The Next Step. Cambridge, MA:
MIT Press.
Wheeler, M. (2010a). In Defense of Extended Functionalism. Teoksessa R. Menary
(toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 245–270.
Wheeler, M. (2010b).Minds, Things and Materiality. Teoksessa C. Renfrew & L.
Malafouris (toim.), The Cognitive Life of Things: Recasting the Boundaries of the Mind.
Cambridge: McDonald Institute for Archaeological Research Publications.
(http://www.philosophy.stir.ac.uk/staff/m-
wheeler/documents/minds_things_materiality_final.pdf sivunumerot linkin mukaan;
katsottu 17.4.2013.)
Wilson, R. A. (1994). Wide Computationalism. Mind, 103: 351–372.
Wilson, R. A. (2000). The mind beyond itself. Teoksessa D. Sperber (toim.),
Metarepresentations: A Multidisciplinary Perspective. New York: Blackwell. 31–55.
Wilson, R. A. (2004). Boundaries of the mind: The individual in the fragile sciences: Cog-
nition. New York: Cambridge University Press.
Wilson, R. A. (2010). Meaning Making and the Mind of the Externalist. Teoksessa R.
Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 167–188.
Wilson, R. A. & Clark, A. (2009). How to Situate Cognition: Letting Nature Take Its
Course. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated
Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 55–77.
Wittgenstein, L. (1953). Philosophical Investigations. Oxford UK: Blackwell.
169