Mielen systeemiteoriat kognitiotieteellisessä ja psykologisessa

tutkimuksessa

Anne Salminen
Pro gradu -tutkielma
Turun yliopisto
Käyttäytymistieteiden ja filosofian laitos
Filosofia
Toukokuu 2013
TURUN YLIOPISTO
Käyttäytymistieteiden ja filosofian laitos / Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta
SALMINEN, ANNE: Mielen systeemiteoriat kognitiotieteellisessä ja psykologisessa
tutkimuksessa
Pro gradu, 169 s.
Filosofia
Toukokuu 2013

Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisi-

nä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Myös psykologinen ja
kognitiotieteellinen tutkimus on perustunut sisäisten ilmiöiden tarkasteluun eli tutkimuk-
sen lähtökohta on ollut internalistinen ja yksilökeskeinen. Johdannossa esittelen yleisesti
kognitiotiedettä ja sen mielenfilosofista taustaa. Toisessa luvussa tuon esiin systeemiteo-
rioiden kannalta merkittäviä historiallisia henkilöitä, joiden töissä tulee esiin kritiikki
perinteistä näkökulmaa vastaan ja ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta. Sen
jälkeen käsittelen viittä uudempaa kognitiotieteellistä tai psykologista näkemystä, jotka
kyseenalaistavat internalistisen ja yksilökeskeisen lähtökohdan ja pyrkivät tarkastele-
maan kognitiota tai yleisemmin mentaalista toimintaa laajemmasta systeemisestä näkö-
kulmasta.
Ensimmäisenä käsiteltävän laajennettu kognitio -hypoteesin mukaan kognitiivisten pro-
sessien kantajat voivat joissakin tapauksissa ulottua aivojen tai kehon ulkopuolelle, jol-
loin myös ulkoisilla tekijöillä katsotaan olevan konstitutiivinen rooli kognitiivisten pro-
sessien toteutuksessa. Laajennettu kognitio -hypoteesi on herättänyt eniten filosofista
keskustelua, ja käsittelen sen yhteydessä joitakin keskeisiä vasta-argumentteja ja niihin
annettuja vastauksia. Toisena käsiteltävä hajautettu kognitio on esitetty näkökulmana
kognition tutkimukseen, ja taustalla on ajatus, että kognitiivisia prosesseja tulisi tarkastel-
la hajautettuna ilmiönä. Tässä tehdään jako kolmen hajautuksen muodon välille: sosiaali-
nen hajautus, hajautus sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä ja ajallinen hajautus. Kol-
mantena tarkasteltavan enaktivismin mukaan kognitiiviset systeemit ovat autonomisia
agentteja, ja kognitiivista toimintaa pidetään merkityksiä luovana toimintaa, joka ei pe-
rustu komputationaaliseen informaation prosessointiin ja representaatioiden manipuloin-
tiin, vaan ruumiilliseen sensorimotoriseen toimintaan. Neljäntenä käsittelen Michael Sil-
bersteinin ja Anthony Chemeron ajatusta laajennetuista fenomenologis-kognitiivisista
systeemeistä, joka perustuu dynaamisten systeemien teoriaan. Lisäksi tarkastelen Cheme-
ron esittämää antirepresentationalistista radikaalia ruumiillistunutta kognitiotiedettä.
Viimeisenä käsiteltävän Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan
kaikki mentaalinen toiminta on yksittäisen eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäy-
tymistoimintaa. Järvilehto esittää teoriansa metodologisena periaatteena ja vaatii psyko-
logiassa käytettyjen käsitteiden uudelleentulkintaa systeemisestä näkökulmasta.
Lopuksi tuon esiin näkemysten yhteyksiä ja eroja. Tarkasteltavia kysymyksiä ovat suh-
tautuminen komputationalistiseen ja representationalistiseen käsitykseen kognitiosta;
näkemysten ontologinen tai metodologinen painotus; käsitys kognitiivisen systeemin
laajuudesta ja pysyvyydestä; kognition yhteys tietoiseen kokemukseen; ja käsitys kogni-
tiivisesta agentista.
Asiasanat: kognitio, laajennettu kognitio, hajautettu kognitio, enaktivismi, systeeminen
psykologia, agenttius, komputationalismi, representaatiot, dynaamisten systeemien teoria
Sisällysluettelo
1. Johdanto .......................................................................................................................................1

2. Historiaa ................................................................................................................................... 10

2.1. Spinoza ............................................................................................................................... 10

2.2. von Uexküll ....................................................................................................................... 13

2.3. Dewey ja Bentley.............................................................................................................. 16

2.4. Mead ................................................................................................................................... 19

2.5. Gibson ................................................................................................................................ 23

3. Laajennettu kognitio .............................................................................................................. 28

3.1. Ensimmäinen aalto .......................................................................................................... 32

3.1.1. Kritiikkiä .................................................................................................................... 37

3.1.2. Vastauksia kritiikkiin .............................................................................................. 41

3.2. Toinen aalto ...................................................................................................................... 50

3.2.1. Vastauksia kritiikkiin .............................................................................................. 54

3.2.2. Vaatimus kognition tunnusmerkeistä.................................................................. 58

3.3. Kolmas aalto ..................................................................................................................... 62

4. Hajautettu kognitio................................................................................................................. 64

4.1. Kolme hajautuksen muotoa........................................................................................... 65

4.2. Hajautettu kognitiivinen systeemi ja kognition tutkimus ...................................... 68

4.3. Kritiikki Clarkin näkemystä vastaan ja kulttuuristen käytäntöjen rooli............. 70

5. Enaktivismi .............................................................................................................................. 74

5.1. Maturanan ja Varelan teoria autopoieesista.............................................................. 74

5.2. Agenttius ........................................................................................................................... 83

5.3. Enaktivismi kognitiotieteessä....................................................................................... 88

5.4. Sensorimotorisesta toiminnasta korkeamman tasoiseen kognitioon ................. 94

6. Silberstein ja Chemero ........................................................................................................... 98

6.1. Dynaaminen laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi ......................... 99

6.2. Laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi agenttina............................ 102

 6.3. Chemero: Radikaali ruumiillistunut kognitiotiede .................................................. 105

7. Järvilehdon eliö–ympäristö-systeemin teoria ................................................................ 110

7.1. Kritiikki kahden systeemin oletusta vastaan .......................................................... 111

7.2. Kehityksellinen näkökulma ja biologinen tausta ................................................... 115

7.3. Mentaalinen toiminta ................................................................................................... 119

7.4. Psykologisten käsitteiden ymmärtäminen systeemisestä näkökulmasta ......... 123

7.5. Yhteistoiminta ja tietoisuus ........................................................................................ 127

7.6. Eliö-ympäristö-systeemin teoria ja systeeminen psykologia ............................... 133

8. Vertailua ................................................................................................................................. 134

8.1. Komputationalismi ja representaatiot ...................................................................... 135

8.2. Ontologinen, episteeminen ja metodologinen näkökulma ................................... 140

8.3. Systeemin laajuus ja pysyvyys .................................................................................... 143

8.4. Kognitio ja tietoinen kokemus .................................................................................... 146

8.5. Agenttius ......................................................................................................................... 148

9. Lopuksi .................................................................................................................................... 153

LÄHTEET: .................................................................................................................................... 155

1. Johdanto
Mielenfilosofiassa on keskusteltu paljon mielen ja ruumiin tai mentaalisten ja fysikaalisten
prosessien välisestä suhteesta. Kognitiotiede ja psykologia ovat puolestaan empiirisiä
tieteitä, joissa tutkitaan kognitiivisia prosesseja ja mentaalista toimintaa. Vaikka empiiristä
tutkimusta voidaan tehdä erillään mielenfilosofisesta keskustelusta, näiden empiiristen
tieteiden taustalla olevat käsitykset mielestä tai kognitiivisista prosesseista ovat kuitenkin
läheisesti yhteydessä mielenfilosofiaan ja sen yhteydessä keskusteltuihin ongelmiin.

Historiallisesti erityisesti Rene Descartesin dualistinen käsitys on ollut keskeinen pohja

mielenfilosofiassa käydylle keskustelulle. Descartesin dualismi perustuu mielen ja ruumiin
erotteluun, ja tämän mukaan ruumis on materiaalinen ja ulottuvainen mekanistisesti toimi-
va koneisto, kun taas mieli on ruumiista erillinen ei-materiaalinen substanssi, jota määrit-
tävä piirre on ajattelu. (Descartes 1641/1956.) Descartesin mukaan mieli ja ruumis ovat
kuitenkin vuorovaikutuksessa keskenään ja hänen mukaansa tämä vuorovaikutus tapahtuu
aivoissa. Oletus mielen ja ruumiin erillisyydestä ja niiden vuorovaikutuksesta nostaa esiin
monia vaikeita ongelmia ja nykyään kartesiolainen dualismi on pääasiassa hylätty. Kar-
tesiolaisella käsityksellä voidaan kuitenkin katsoa olevan edelleen tärkeä vaikutus käsityk-
seen mielen ja ruumiin luonteesta sekä dualistisen ajattelun jatkumiseen eri muodoissa
(Still 1991, 7–8; Still & Costall 1991, 227; Järvilehto 1994, 36–38; ks. myös Goodwin
1989; Palmer 2004, 321).

Sekä mielenfilosofisessa keskustelussa että kognitiotieteellisissä ja psykologisissa

teorioissa keskeinen oletus on esimerkiksi erottelu ihmisen (toimivan agentin) ja
ympäristön (objektiivisen taustan) välille (Järvilehto 2009, 112–113; Still 1991, 8) tai
tietokonevertauksen mukaisesti mieltä pidetään ohjelmistona ja aivoja laitteistona, joka
toteuttaa tämän ohjelmiston (Costall 1991). Mielenfilosofiassa ja kognitiotieteessä yleinen
representationaalinen käsitys mielestä liittyy myös kartesiolaiseen perinteeseen (Seager
1999, luku 1). Vaikka ”representaatioilla” voidaan tarkoittaa eri asioita mielenfilosofiassa
ja kognitiotieteellisessä tai psykologisessa tutkimuksessa, yhteistä on se, että niitä pidetään
sisäisinä edustuksina ympäristöstä ja mentaalisen toiminnan katsotaan perustuvan näihin
sisäisiin representaatioihin. Myös ajatus informaation välittämisestä ulkoa sisään eli
ympäristöstä eliöön ja psykologista tutkimusta ohjannut ärsyke–reaktio-malli tai aistimus–
vaste-erottelu heijastavat dualistista ajattelua (Dewey 1896; Järvilehto 1998a).

Mielenfilosofiassa keskeisimpiä ei-dualistisia näkemyksiä ovat olleet looginen

behaviorismi, identiteettiteoria ja funktionalismi. Loogisessa behaviorismissa (Ryle 1949)
mentaalisiin prosesseihin liittyvät käsitteet pyrittiin tulkitsemaan viittaamalla ainoastaan

1
ulkoiseen käyttäytymiseen tai käyttäytymistaipumuksiin, jolloin ei tarvitsisi olettaa
lainkaan sisäisiä mentaalisia tiloja. Identiteettiteorian (Place 1956; Smart 1959; Lewis
1966) mukaan mentaaliset tilat (tai prosessit) ovat identtisiä aivotilojen (tai prosessien)
kanssa, ja tämän pohjalta on katsottu, että mentaaliset tilat voidaan redusoida
aivotoimintaan. Sekä looginen behaviorismi että identiteettiteoria ovat kuitenkin
osoittautuneet ongelmallisiksi, ja 1960- ja 1970-luvuilta alkaen funktionalistinen käsitys
(Putnam 1960; 1967) on noussut suurempaan suosioon. Funktionalismin mukaan
mentaaliset tilat voidaan määritellä niiden kausaalisten roolien perusteella, ja perinteisesti
on ajateltu, että aivot toteuttavat vaadittavat kausaaliset roolit. Funktionalistinen käsitys
liittyy läheisesti tietokone-metaforaan, jossa mieltä verrataan tietokoneen (engl. computer)
toimintaan: mentaalista toimintaa on pidetty komputationaalisena eli laskennallisena
prosessina, joka perustuu säännönmukaiseen symbolien manipulointiin.1
Tietokonemetaforan mukaan aivoja pidetään laitteistona (hardware) ja mieltä puolestaan
ohjelmistona (software), jolloin mielen ja aivojen suhde vastaan tietokoneen laitteiston ja
ohjelmiston suhdetta. Lisäksi funktionalismissa nousee keskeiseksi idea moninaisesta
toteutuvuudesta (multiple realizability), jonka mukaan erilaiset fysikaaliset prosessit voivat
toteuttaa saman mentaalisen tilan samoin kuin fysikaalisesti erilaiset laitteistot voivat
toteuttaa saman ohjelman. Funktionalismilla on ollut merkittävä asema mielenfilosofisessa
keskustelussa ja lisäksi sen voidaan katsoa muodostavan kognitiotieteen filosofisen ytimen.
(Revonsuo 2001, 54–56.)

Kognitiotiede on mieltä ja ihmisen tiedonkäsittelyä tutkiva monitieteellinen tieteenala,

jossa mielen toimintaa tarkastellaan muun muassa neurotieteellisestä, psykologisesta,
komputationaalisesta ja informaation tutkimuksen näkökulmasta. (Hautamäki & Pylkkänen
2001, 10; Näreaho 2012, 11–12; Thompson 2007, 3) Kognitiotieteen kehittyminen 1950-
luvulla on ollut yhteydessä tekoälyn tutkimukseen ja funktionalismin tavoin taustalla on
vaikuttanut tietokone-metafora mielestä. Perinteisen kognitivistisen näkökulman (ks. esim.
Newell & Simon 1976; Fodor 1981a; Pylyshyn 1984) mukaan kognitiivista toimintaa on
pidetty komputationaalisena informaation prosessointina, joka perustuu säännönmukaiseen
symbolien manipulointiin. Symbolit edustavat eli representoivat maailmaa ja kognitiivisen
systeemin menestyksellisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden
vastaavuuteen maailman kanssa ja toimintaan näiden representaatioiden pohjalta.
(Hautamäki & Pylkkänen 2001; Näreaho 2012, 12; Thompson 2007, 4–5; Varela ym.

1
Ajatus mentaalisesta toiminnasta (erityisesti rationaalisesta ajattelusta) komputaationa on ollut esillä jo
Thomas Hobbesin (1651/1999, luku 5) kirjoituksissa (ks. Chemero 2009, 20–21). Myös esim. G. W. Leibniz
(1646–1716) on pitänyt ajattelua komputationaalisena prosessina
2
1991, 40–43.) Toinen, kognitivismin jälkeen ja sen rinnalla kehittynyt suuntaus
kognitiotieteessä on konnektionismi (ks. esim. Rumelhart, 1989; Smolensky, 1989;
Churchland, 1989), jossa mentaalista toimintaa pyritään mallintamaan konnektionistisen
arkkitehtuurin – usein keinotekoisten neuroverkkojen – avulla. Konnektionistisissa
malleissa kognition ei katsota perustuva abstraktien symbolien manipulointiin, vaan
kognitiivinen toiminta nousee itse-organisoituvana emergenttinä ilmiönä yksinkertaisten
yksikköjen muodostamien neuroverkkojen hajautetun toiminnan ja niiden globaalien
toimintamallistojen pohjalta. Konnektionismin yhteydessä puhutaan hajautetuista
representaatioista, koska koko verkoston (ei niinkään minkään sen yksittäisen osan)
ajatellaan representoivan ulkomaailmaa. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 23; Näreaho
2012, 13; Thompson 2007, 8–9; Varela ym. 1991, luku 5.) Vaikka konnektionistinen
käsitys kognition toimintamekanismeista eroaa kognitivistisesta mallista, molemmat
näkökulmat pyrkivät kuitenkin vastaamaan pääasiassa samoihin kysymyksiin;
konnektionistiset mallit eivät oleta aivoissa olevan eksplisiittisiä sääntöjä tai symbolisia
representaatioita, mutta ne pyrkivät kuitenkin selittämään niiden kaltaista toimintaa.
Konnektionismi ei siis kyseenalaista perinteisiä lähtökohtaoletuksia ja -kysymyksiä, vaan
kognitivismin tavoin säilyttää tietokonemetaforan kognitiosta ja tarkastelee ilmiötä
laskennallisena prosessina, jota voidaan kuvata informaation prosessointina input- ja
output-käsitteiden avulla. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 23–24; Thelen & Smith 1994,
41–42.) Tämän vuoksi myös konnektionismia voidaan pitää komputationalistisena
käsityksenä kognitiosta, vaikka termi ”komputationalismi” yhdistetään usein
kognitivistiseen näkemykseen. Yleisesti komputationalismilla viitataan sellaisiin
käsityksiin, joissa kognitiota pidetään laskennallisena prosessina ja joissa kognitiivisen
toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden manipulointiin.2

Representaation käsitteellä on ollut keskeinen rooli kognitiotieteessä, ja se yhdistää

kognitiotiedettä moniin sen lähitieteisiin, koska esimerkiksi psykologiassa ja
mielenfilosofiassa puhutaan mentaalisista representaatioista, tekoälyssä ja
tietojenkäsittelytieteessä tarkastelleen laskennallisia representaatioita, ja semiotiikka ja
lingvistiikka taas käsittelevät symbolisia representaatioita (Saariluoma 2001, 42). Yleisesti
representaatioita on pidetty sisäisinä mentaalisina tiloina, jotka kantavat informaatiota
ympäristöstä ja joiden avulla kognitiivinen systeemi ohjaa toimintaansa (Dietrich 2007, 4),
ja juuri representaatioiden käyttöä on pidetty kognitiivista systeemiä määrittävänä piirteenä

2
Komputationalismin ja representaatioiden yhteys tulee esiin Jerry Fodorilta tunnetussa lainauksessa ”ei
komputaatiota ilman representaatioita” (Fodor, 1981b; ks. myös Varela ym. 1991, 40–42; Silberstein &
Chemero 2011a, 6). Käsitys mentaalisista representaatioista ei kuitenkaan vaadi komputationalismia, mutta
komputationalismia on usein pidetty parhaana selityksenä representaatioista (Dietrich 2007, 3–4).
3
(emt, 5; Clark & Grush 1999, 7, 10, 13). Pertti Saariluoma (2001) on esittänyt, että
representaatioiden ja toimijuuden eli agenttiuden tutkimus voisi olla kognitiotiedettä
määrittävä tekijä. Hänen mukaansa representaatiot ja agenttius liittyvät olennaisesti yhteen,
koska ”[r]epresentaatiot ohjaavat toimintaa, eikä toiminta ole mahdollista ilman
representaatioita” (s. 42). Saariluoman mukaan representaation käsite on kuitenkin
agenttiutta perustavampi käsite, koska ”[a]genttiuden ehtona ovat agentteja ohjaavat
representaatiot” (s. 42). Saariluoman esittämä näkemys representaatioiden keskeisestä
asemasta sopii hyvin yhteen perinteisen komputationaalisen kognitiotieteen kanssa, jossa
kognitiivisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden manipulointiin.3
Kuitenkin, kuten myöhemmin tulee esiin, esimerkiksi kognition ruumiillisuutta korostavat
näkemykset, erityisesti enaktivistinen viitekehys, dynaamisten systeemien teoriaan
perustuvat mallit kognitiosta sekä Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teoria
haastavat tämän representationaalisen käsityksen ja siten myös representaatioiden
keskeisen roolin kognitiotieteen perustana ja käsitteen perustavan luonteen agenttiuden
ymmärtämisessä.

Representationalistisen käsityksen lisäksi kognitivistista ja konnektionistista mallia

yhdistää internalistinen käsitys kognitiosta, koska molemmissa näkökulmissa kognitiota
tarkastellaan sisäisenä aivoissa tapahtuvana prosessina. Vaikka kognitiotieteessä ei oleteta
perinteistä kartesiolaista dualismia mielen ja ruumiin välillä, sen voidaan kuitenkin katsoa
pohjautuvan kartesiolaiseen käsitykseen mielestä, ja tällaista lähtökohtaa on kutsuttu
kartesiolaiseksi kognitiotieteeksi (Rowlands 1999; 2010b; Wheeler 2005). Mark Rowlands
on esittänyt, että kartesiolainen näkemys koostuu kahdesta osasta: 1) mieli on ei-
fysikaalinen; 2) mieli on aivoissa. Kartesiolainen kognitiotiede kieltää näistä ensimmäisen
väitteen, mutta säilyttää jälkimmäisen eli oletuksen siitä, että mentaaliset prosessit
sijaitsevat aivoissa tai realisoituvat vain aivotoiminnan pohjalta. (Rowlands 2010b, 12.)
Tällainen näkemys hyväksyy ympäristön kausaalisen vaikutuksen mentaaliseen toimintaan
ja mentaalisten prosessien riippuvuuden ympäristöstä, mutta keskeinen oletus on, että
todellinen mentaalinen toiminta rajoittuu vain sisäiseen toimintaan ja ympäristö toimii
ainoastaan taustana ja kausaalisen inputin lähteenä (emt, 21, 56–57). Susan Hurley (1998,
luku 10; 2001) on kutsunut tällaista käsitystä kognitiosta ”sandwich”-malliksi, koska siinä
oletetaan, että havainto tai sensorinen input ja toiminta tai motorinen output ovat vain
periferaalisia prosesseja ja todellisen kognitiivisen toiminnan ajatellaan tapahtuvan näiden
välissä – sandwich-mallin mukaisesti ”täytteenä”. Kuten Timothy van Gelder ja Robert F.

3
Myös esim. Arthur B. Markman ja Eric Dietrich (2000a; b; Dietrich & Markman 2003; Dietrich 2007) ovat
puolustaneet representaatioiden keskeistä asemaa kognitiotieteessä.
4
Port (1995) toteavat, tällaisen komputationalistisen mallin mukaan kognitiivista systeemiä
on mahdollista tutkia ”autonomisena, kehottomana ja maailmattomana systeeminä, jonka
funktio on muuttaa input-representaatiot output-representaatioiksi” (s. 12–13).
Kartesiolaiseen käsitykseen kuuluu siis ontologinen väite, jonka mukaan mentaaliset tilat
ja prosessit sijaitsevat kognitiivisen subjektin sisällä, ja epistemologinen väite, jonka
mukaan mentaalisia tiloja ja prosesseja voidaan ymmärtää tarkastelemalla vain sisäisiä
prosesseja4 (Rowlands 1999, 8).

Sen lisäksi, että mentaalisten prosessien on oletettu rajoittuvan organismin ja erityisesti

aivojen sisäiseen toimintaan, perinteisessä kognitiotieteessä tarkastelun kohteena ovat
olleet pääasiassa ei-tietoiset subpersonaaliset prosessit (Varela ym. 1991, 48–50;
Thompson 2007, 5–6). Subpersonaaliset prosessit erotetaan personaalisista eli koko
henkilön (tai yleisemmin eliön) tasolla tapahtuvista prosesseista, jotka ovat saavutettavissa
kokemuksen subjektille (ks. esim. Dennett 1978, 150–154). Kognitivistisessa mallissa
kiinnostuksen kohteena oleva komputationaalinen toiminta samoin kuin
konnektionistisessa mallinnuksessa tarkasteltavat neuroverkot toimivat subpersonaalisella
tasolla; emme ole tietoisia näistä komputationaalisista prosesseista tai neuroverkkojen
toiminnasta itsessään vaan ainoastaan toiminnan tuloksista. Tämä kuitenkin herättää
kysymyksen tietoisuuden ja kognitiivisen toiminnan välisestä suhteesta ja yleisemmin
kysymyksen siitä, miten kattavasti kognitiotiede voi kuvata mielen toimintaa, jos sen
tarkastelukohteena ovat pääasiassa ei-tietoiset prosessit. Mielenfilosofiassa puhutaan
”selityksellisestä aukosta” (Levine 1983) ja ”vaikeasta ongelmasta” (Chalmers 1995;
1996), jotka koskevat kysymystä fysikaalisten prosessien ja tietoisuuden välisestä
suhteesta. Komputationalistiseen näkemykseen liittyvää ongelmaa voidaan kutsua myös
”mieli–mieli-ongelmaksi” (Jackendoff 1987, 20), koska tämä nostaa esiin kysymyksen ei-
tietoisten komputationaalisten prosessien ja fenomenaalisen kokemuksen välisestä
suhteesta. (Thompson 2007, 6–7; Varela ym. 1991, 52–53; Näreaho 2012, 14–15.)

Kognitivistisen ja konnektionistisen mallin lisäksi kognitiotieteessä on viime aikoina

nostettu esiin myös ruumiillisuuden merkitys kognitiolle. Tämän mukaan kognitiossa ei ole
kyse niinkään abstraktien symbolien manipuloinnista tai vain neuroverkkojen toiminnasta,
vaan kognitiota pidetään essentiaalisesti ruumiillisena toimintana. (Varela ym. 1991; Clark
1997; Thompson 2007, 10–12.) Käsitys kognition ruumiillisuudesta on usein liitetty myös
dynaamiseen malliin, erityisesti dynaamisten systeemien teoriaan, jossa korostetaan
kognitiivisten ilmiöiden ajallista luonnetta ja pyritään mallintamaan kognitiivista toimintaa

4
Vrt. metodologinen solipsismi (Putnam 1975, luku 3), joka on liitetty erityisesti komputationalistiseen
käsitykseen mielen toiminnasta (Fodor 1981a, luku 9).
5
dynaamisten mallien avulla.5 Dynaaminen malli on esitetty komputationalistisen mallin
vaihtoehdoksi tai kilpailevaksi hypoteesiksi (ks. van Gelder 1995; 1998; van Gelder & Port
1995; Thompson 2007, 42–43), ja ajatuksena on, että kognitiivisten systeemin toiminta
vastaa enemmän dynaamisten systeemien toimintaa kuin komputationaalisen systeemin
toimintaa.6 Dynaamisen näkökulman mukaan kognitiivista agenttia voidaan pitää
dynaamisena systeeminä7 (ontologinen väite) ja kognitiivista toimintaa voidaan ymmärtää
parhaiten dynaamisten systeemin teorian pohjalta (episteeminen väite) (van Gelder 1998).
Komputationalistisesta mallista poiketen dynaamisessa mallissa kognitiivisen systeemin
toimintaa ei pidetä erillisten vaiheiden kautta tapahtuvana seriaalisena
informaationprosessointina ja (staattisten) representaatioiden manipulointina, vaan
kognitiivinen toiminta ymmärretään essentiaalisesti ajallisena prosessina, jolloin
tarkastelun kohteena on systeemin kehitys ja sen tilojen muutos reaaliajassa (van Gelder &
Port 1995, 18–22). Dynaamisessa mallissa huomion kohteena on erityisesti systeemin
tilojen itse-organisoituminen, kehämäiset kausaaliset prosessit ja komponenttien välinen
ei-lineaarinen vuorovaikutus. Keskeistä on myös ajatus siitä, että kognitiivisen toiminnan
ei katsota rajoittuvan vain aivotoimintaan, vaan kognitiiviseen systeemiin kuuluu aivojen
lisäksi koko keho ja ympäristö, ja kognitiivista toimintaa pidetään tämän systeemin
ajallisena muutoksena. (Thelen & Smith 1994, luku 3; van Gelder & Port 1995; Thompson
2007, 11, 38–43.) Aivojen, kehon ja ympäristön välistä vuorovaikutusta ei pidetä
komputationalismin tavoin peräkkäisenä input-output-prosessointina, vaan sisäiset ja
ulkoiset prosessit ovat yhteenliittyneet (coupled) siten, että ne vaikuttavat vastavuoroisesti
toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen systeemin (van Gelder & Port 1995, 13).8

5
Ks. dynaamisesta näkökulmasta esim. Beer 1995; Kelso 1995; Port & van Gelder 1995; van Gelder 1995 ja
1998; Thelen & Smith 1994; Varela ym. 1991. van Gelderin (1995) mukaan dynaamisten systeemien teoria
on dynaamisten systeemien tarkastelua abstrakteina matemaattisina rakenteina ja dynaamisessa
mallinnuksessa pyritään kuvaamaan luonnollisia ilmiöitä tai todellisia systeemejä matemaattisesti abstraktien
dynaamisten systeemien pohjalta (s. 358).
6
Dynaaminen malli on esitetty ennen kaikkea kognitivistisen komputationalistisen mallin vaihtoehdoksi. Sen
sijaan konnektionistisen näkökulman voidaan katsoa olevan dynaamisen näkökulman kanssa yhteensopiva ja
osittain päällekkäinen, mutta kuitenkin erillinen suuntaus; konnektionistiset verkostot ovat dynaamisia
systeemejä, mutta niitä on kuitenkin usein tarkasteltu komputationalistisen mallin mukaisesti (van Gelder &
Port 1995, 32–34). Ks. myös Varela ym. 1991 ja Thelen & Smith 1994, luku 1 kognitivistisen,
konnektionistisen ja dynaamisen näkökulman suhteesta.
7
van Gelder (1998, luku 4.1) tarkentaa agentin ja systeemin välistä suhdetta, ja huomauttaa, että kognitiiviset
agentit eivät ole itsessään systeemejä (eli muuttujien joukkoja), vaan agentit instantioivat monia systeemejä,
ja erilaisiin kognitiivisiin prosesseihin tarvitaan erilaisia systeemejä (ks. myös alla s. 151).
8
van Gelderin ja Portin (1995) mukaan jokin aspektien joukko muodostaa systeemin, jos se on
vuorovaikutuksellinen ja itsenäinen: muutos missä tahansa aspektissa riippuu jostakin muusta joukon
aspektista, ja jos jokin muu aspekti maailmaa vuorovaikuttaa tällä tavalla joukon kanssa, myös se kuuluu
systeemiin (s. 5). Ks. myös van Gelder 1998, yhteenliittyneistä systeemeistä ja systeemin määrittelyn semi-
arbitraarisuudesta (s. 617).
6
Ruumiillisuutta ja dynaamisuutta painottavat näkökulmat ovat läheisesti yhteydessä 1990-
luvun alussa kehiteltyyn enaktivistiseen näkökulmaan (Varela ym. 1991), jonka juuret ovat
Humberto Maturanan ja Francisco Varelan (1980; 1987/1998) biologisessa teoriassa
autopoieesista (ks. alla luku 5.1). Tämän mukaan elävät oliot ovat autonomisia agentteja,
jotka luovat tai säätävät (enact) oman merkityksellisen ympäristönsä eli kognitiivisen
alueensa. Taustalla on ajatus vahvasta jatkuvuudesta elämän ja mielen välillä: elämä
edeltää mieltä ja mieli kuuluu elämään, ja molemmat perustuvat samoihin
organisationaalisiin piirteisiin, joiden ymmärtämiseen tarvitaan samoja peruskäsitteitä,
kuten käsitystä itse-organisaatiosta, kehämäisistä kausaalisista prosesseista ja dynamiikasta
(Thompson 2007, 128). Kognitiivinen toiminta nähdään taitavana toimintana (skillful
know how), joka emergoituu sensorimotorisista prosesseista ja jota tulee tarkastella
suhteessa systeemin toimintaympäristöön. Kognitiivista toimintaa ei siis voida ymmärtää
pelkkänä sisäisenä abstraktina informaationprosessointina, vaan kognitiota on tarkasteltava
ympäristössä tapahtuvana ruumiillisena toimintana. Lisäksi enaktivistinen näkökulma ottaa
huomioon tietoisen kokemuksen ja tuo mukaan fenomenologisen näkökulman
subjektiivisen kokemuksen tarkasteluun. (Varela ym. 1991; Thompson 2007.)

Suuri osa kognitiivisesta psykologisesta ja kognitiotieteellisestä tutkimuksesta on

perustunut edellä esitettyyn kartesiolaiseen käsitykseen ja representationaaliseen malliin,
joiden mukaan mieltä ja mentaalisia prosesseja pidetään aivoissa tapahtuvina sisäisinä
prosesseina ja joiden mukaan kognitiota pidetään sisäisten representaatioiden
manipulointina (Rowlands 1999, 3–8; 2010b, 12, 51–52; Järvilehto 1994, 23–24, 133–
134). Viime aikoina on kuitenkin nostettu esiin myös näkemyksiä, joiden mukaan mieli ei
rajoitu vain aivoihin, vaan myös ruumiilliset prosessit ja ympäristössä tapahtuva toiminta
voivat olla osa mentaalisten prosessien kantajia (vehicle). Tarkastelen tässä työssä viittä
näkemystä, jotka haastavat internalistisen ja yksilökeskeisen lähtökohdan. Ensin
käsiteltävä hypoteesi laajennetusta mielestä tai kognitiosta on herättänyt eniten filosofista
keskustelua, ja tarkastelen sen yhteydessä joitakin keskeisiä vasta-argumentteja ja niiden
pohjalta käytyä keskustelua. Hajautettu kognitio on ennen kaikkea näkökulma kognition
tutkimukseen, joka korostaa kognitiivisten prosessien hajautettua luonnetta ja tarvetta
tutkia kognitiota laajemmassa kontekstissa ja luonnollisissa olosuhteissa. Enaktivismi
korostaa kognition biologista perustaa, ja sen yhteydessä tulee esiin agenttiuden käsitteen
merkitys sekä tarve huomioida tietoinen kokemus kognition tutkimuksen yhteydessä.
Michael Silbersteinin ja Anthony Chemeron näkemys laajennetuista fenomenologis-
kognitiivisista systeemeistä ja Chemeron esittämä radikaali ruumiillistunut kognitiotiede
korostavat enaktivismin tavoin kognition ruumiillisuutta sekä kognition ja kokemuksen

7
yhteenkuulumista. Molemmat hylkäävät myös komputationalistisen ja
representationalistisen käsityksen kognitiosta ja painottavat sen sijaan dynaamisen
näkökulman tarvetta kognition tutkimuksessa. Viimeiseksi käsiteltävä Timo Järvilehdon
eliö-ympäristö-systeemin teoria korostaa enaktivismin ja Silbersteinin ja Chemeron tavoin
eliön ja ympäristön yhteenkuulumista. Järvilehto esittää teoriansa metodologisena
periaatteena ja viitekehyksenä psykologiselle tutkimukselle. Tätä voidaan pitää
radikaaleimpana systeemiteorioiden muotona, koska sen mukaan eliö ja ympäristö
muodostavat yhtenäisen systeemin, jolloin myös kaikki mentaalinen toiminta on tämän
yksittäisen systeemin uudelleenjärjestäytymistä – ei milloinkaan vain eliön sisäistä
toimintaa.

Neljän ensimmäisen näkemyksen kohdalla kirjoittajat ovat viitanneet toistensa

kirjoituksiin, ja erityisesti laajennettua ja hajautettua kognitiota on joskus käsitelty yhdessä
esimerkiksi transkraniaalisina näkemyksinä (ks. esim. Adams & Aizawa 2001; 2009).
Laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä on tuotu esiin yhteyksiä enaktivismiin ja
osa kirjoittajista on pyrkinyt kehittämään näkemyksiään enaktivistiseen suuntaan (ks. esim.
Hutchins 2008; 2011a; Menary 2009; 2010b; Rowlands 2010b).9 Silberstein ja Chemero
puolestaan esittävät näkemyksensä laajennetun kognition muotona, mutta samalla pyrkivät
yhdistämään tarkasteluaan myös enaktivistiseen viitekehykseen (2011a; b; Chemero 2009).
Vaikka Järvilehto on kehittänyt teoriaansa samoihin aikoihin kuin keskustelu laajennetusta
kognitiosta on noussut esiin, näiden välillä ei ole ollut juurikaan keskustelua.10 Tarkastelen
tässä työssä yleisesti edellä mainittuja näkemyksiä ja erityisesti luvussa 8 tuon esiin
joitakin keskeisiä yhtäläisyyksiä ja eroja näkemysten välillä.

Kaikki tässä käsiteltävät näkemykset huomioivat kognitiivisen toiminnan biologisen

pohjan ja tarpeen kehittää psykologista tai filosofista teorianmuodostusta biologisen
viitekehyksen sisällä tai ainakin yhteensopivasti sen kanssa siten, että otetaan huomioon
ihmisen ruumiillisuus biologisena eliönä sekä eliön ja ympäristön keskinäinen riippuvuus
ja ympäristön konstitutiivisen rooli mentaalisen toiminnan kannalta (vrt. Still & Costall
1991, 226–227). Ympäristön merkityksen huomiointi näkyy sekä käsityksessä mentaalisen
toiminnan luonteesta että sen tutkimiseen käytettävistä menetelmistä ja olosuhteista.
Psykologinen ja kognitiotieteellinen tutkimus tapahtuu usein laboratorio-olosuhteissa, mikä
9
Ks. kuitenkin Rowlands 2009a eroista laajennettu mieli -hypoteesin ja enaktivismin (erityisesti
sensorimotorisen teorian) välillä. Ks. myös Kiverstein & Clark 2009.
10
Ks. kuitenkin Clarkin (1998) ja Chemeron (1999) kommentit Järvilehdon teorialle ja Järvilehdon (1998c;
1999b) vastaukset heille. Myös O’Regan ja Noë (2001) huomauttavat sensorimotorisen teorian (joka voidaan
lukea enaktivismin yhteyteen) yhteydestä Järvilehdon teoriaan (s. 945, 971 n. 12 ja 13) ja Järvilehto (2000a,
37; 2009, 115) puolestaan yhteyksistä Maturanan ja Varelan näkemykseen (enaktivismi) ja sensorimotoriseen
teoriaan.
8
mahdollistaa muuttujien kontrolloinnin ja tarkan mittauksen, mutta voidaan kuitenkin
kysyä, miten yleistettäviä nämä tulokset ovat ja mitä ne kertovat mentaalisesta toiminnasta
ja kognitiivisista prosesseista luonnollisissa olosuhteissa. Yksilökeskeisen
laboratoriotutkimuksen sijaan on painotettu tarvetta tutkia kognitiota luonnollisissa
olosuhteissa (Gibson 1979; Hutchins 1995), jolloin on huomioitava sisäisten ja ulkoisten
prosessien yhteistoiminta (Rowlands 1999; Menary 2006a; Clark 2008a) ja kognitiivisen
toiminnan sosiaalinen luonne (ks. esim. Vygotsky 1978; Shotter 1991; Hutchins 1995;
Hollan ym. 2000). Perinteisen mallin ongelmana on, että ihmistä pidetään passiivisena ja
mekaanisesti toimivana ärsykkeiden vastaanottajana, jolloin unohdetaan ihmisen toiminnan
tavoitteellisuus, ja että alkuperältään sosiaalisia ja kulttuurihistoriallisesti määräytyneistä
psyykkisiä ominaisuuksia pyritään selittämään aivojen toiminnalla (Järvilehto 1987, 127).
Psykologista ja kognitiotieteellistä tutkimusta sekä filosofisia käsityksiä on kritisoitu myös
niiden yksilökeskeisyydestä (Shotter 1991) ja tutkimusta ohjaavasta metodologisesta
individualismista (ks. Chemero & Silberstein 2008a, luku 2; De Jaegher & Froese 2009;
Froese & Di Paolo 2009). Systeemiteorioissa onkin pyritty huomioimaan entistä paremmin
kognitiivisten prosessien sosiaalinen luonne sekä kulttuurisen kontekstin ja kulttuuristen
käytäntöjen konstitutiivinen rooli kognitiivisessa toiminnassa.

Näkemysten välillä on kuitenkin eroa siinä, millä tavoin ympäristön rooli mentaalisten
prosessien toiminnassa ymmärretään ja miten kattavaksi mielen tai kognition
”laajentuminen” ajatellaan: koskeeko laajentuminen vain joitakin mentaalisia prosesseja
vai pidetäänkö kaikkea mentaalista toimintaa yksilöorganismia laajemman eliö-ympäristö-
systeemin toimintana. Lisäksi näkemysten välillä on eroa suhtautumisessa perinteisiin
kognitiotieteellisiin malleihin, kuten komputationalistiseen ja representationalistiseen
käsitykseen kognitiosta. Esimerkiksi monet laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat
hyväksyvät komputationalistisen mallin ja ajatuksen mentaalisista representaatioista, kun
taas enaktivismin kannattajat hylkäävät komputationalistisen käsityksen ja käsittävät
kognition ruumiillisena, sensorimotorisena toimintana, jolloin kognitio ei perustu
mentaalisiin representaatioihin, vaan merkityksiä luovaan ”sense-making”-toimintaan.
Silberstein ja Chemero esittävät komputationalistisen näkemyksen vaihtoehdoksi
dynaamisten systeemien teorian, jonka pohjalta kognitiota voidaan tarkastella laajennetun
fenomenologis-kognitiivisen systeemin toimintana. Chemero on edelleen kehittänyt
radikaalia ruumiillistunutta kognitiotiedettä, joka perustuu dynaamisen näkökulman lisäksi
James Gibsonin ekologiseen psykologiaan. Järvilehdon teoria muistuttaa monilta osin
enaktivismia ja Silbersteinin ja Chemeron näkemystä; nämä kaikki korostavat biologista
näkökulmaa sekä eliön ja ympäristön vastavuoroisuutta (ks. myös Palmer 2004).

9
Laajennettu ja hajautettu kognitio, enaktivismi ja Silbersteinin ja Chemeron näkemys
keskittyvät ennen kaikkea kognitioon ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen, kun taas
Järvilehto esittää teoriansa psykologisen tutkimuksen pohjaksi ja vaatii yleisemmin
psykologisten käsitteiden uudelleentulkintaa systeemisestä näkökulmasta. Hänen
mukaansa kognitio tai kognitiiviset prosessit eivät ole erillisiä psyykkisiä funktioita, vaan
kaikki mentaaliseen toimintaan viittaavat käsitteet viittaavat eri näkökulmista samaan
ilmiöön – eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymiseen.

2. Historiaa

Vaikka psykologinen ja kognitiotieteellinen tutkimus sekä filosofinen keskustelu on

perustunut usein oletukseen eliön ja ympäristön erillisyydestä ja internalistiseen
käsitykseen, jonka mukaan mentaaliset ilmiöt ovat eliön sisäisiä ilmiöitä, historiasta
voidaan löytää myös ajattelijoita, jotka ovat korostaneet eliön ja ympäristön
yhteenkuuluvuutta ja haastaneet internalistisen oletuksen mentaalisten ilmiöiden
luonteesta. Tarkastelen seuraavassa joitakin merkittäviä ajattelijoita filosofian, biologian ja
psykologian aloilta, joiden ajattelussa painottuu eliön ja ympäristön tarkastelu
systeemisenä kokonaisuutena.

2.1. Spinoza

Filosofian historiassa merkittävimpänä yhden systeemin kannattajana voidaan pitää Baruch

Spinozaa (1632–1677), jonka mukaan Jumala eli Luonto on ainoa substanssi ja kaikki
yksittäiset oliot ovat tämän yhden substanssin moduksia eli tiloja, jotka voidaan käsittää
joko ulottuvaisuuden tai ajattelun attribuutin alaisina. Spinozan käsitys mielen ja ruumiin
tai ajattelun ja ulotteisuuden suhteesta poikkeaa Descartesin dualistisesta käsityksestä,
koska Spinozan mukaan ulotteista ruumista ja ajattelevaa mieltä ei tule käsittää toisistaan
erillisinä substansseina, vaan saman substanssin eri attribuutteina eli eri tapoina käsittää
sama asia (ks. E2p7s; E3p2s). Koska mieltä ja ruumista ei pidetä toisistaan erillisinä
substansseina, kartesiolaiseen käsitykseen liittyvää kysymystä ruumiin ja mielen välisestä
vuorovaikutuksesta ei pääse lainkaan syntymään (ks. E3p2s).

Mielen ja ruumiin yhteys tulee esiin myös Spinozan käsityksessä havainnosta ja siitä,
miten olemme tietoisia ulkoisista kappaleista. Hänen mukaansa ”ideat, joita meillä on
ulkoisista kappaleista viittaavat enemmän meidän ruumiimme tilaan kuin ulkoisen
kappaleen luontoon” (E2p16s2; ks. myös E2p26) ja ”[i]hmistajunta pystyy havaitsemaan
hyvin paljon, ja sitä enemmän, mitä useammalla tavalla sen ruumis pystyy
järjestäytymään” (E2p14). Ihmismielen ja ihmisen tiedostamis- tai havaintokykyjen ero

10
muiden olioiden kykyihin verrattuna perustuu siis eroihin niiden ruumiissa eli siihen, miten
monilla tavoin ruumis pystyy toimimaan tai kärsimään (E2p13s), ja koska ihmisruumis
koostuu monista erilaisista osista (E2post.1), myös ihmismieli koostuu monista ideoista
(E2p15d).

Yksittäisten olioiden toimintaa tarkasteltaessa keskeinen kohta on Spinozan esittämä cona-

tus-periaate eli pyrkimysoppi, jonka mukaan ”[j]okainen olio pyrkii säilymään olemises-
saan, sikäli kuin siitä riippuu” (E3p6), ja Spinozan mukaan olioiden pyrkimys säilyttää
olemisensa ”ei ole mitään muuta kuin olioin itsensä aktuaalista olemusta” (E3p7). Olioiden
olemuksesta seuraa siis niiden pyrkimys säilyttää olemassaolonsa, joka ilmenee sekä ulot-
tuvuuden että ajattelun attribuutin puitteissa: se, mikä vaikuttaa ruumiin toimintakykyyn,
sen idea vaikuttaa vastaavasti myös mielen ajattelukykyyn (E3p11) ja mieli pyrkii kuvitte-
lemaan sellaista, mikä lisää ruumiin toimintakykyä (E3p12).

Conatus-periaatteessa tulee esiin olioiden aktiivisuus, ja Spinozan määritelmän mukaan

toimijuus ymmärretään adekvaatin syyn kautta: olion sanotaan toimivan silloin, kun siinä
tai sen ulkopuolella tapahtuu jotain, jonka adekvaatti syy11 se on (E3d2). Toiminnan
vaikutus seuraa siis olion luonnosta ja on ymmärrettävissä sen luonnon kautta. Kun voima
ymmärretään kykynä tuottaa vaikutus ja toiminta puolestaan adekvaatin syyn käsittein,
voima toimia voidaan näin ollen ymmärtää kykynä tuottaa vaikutuksia itse, ilman muita
syitä (Viljanen 2008, 100). Kuitenkin, koska vain Jumala voi olla itsensä ja muiden
olioiden adekvaattina syynä, yksittäisiä oliota ja niiden toimintaa ei voida käsittään vain
niiden itsensä kautta (E1p15d), vaan ne on nähtävä osana koko luontoa eli Jumalaa. Näin
ollen conatus-periaatteen taustalla olevana ajatuksena voidaan pitää yksittäisten olioiden
pyrkimystä mahdollisimman suureen voimaan toimia oman luontonsa mukaisesti suhteessa
muihin yksittäisiin olioihin; toisin sanoen pyrkimystä säilyttää oma identiteettinsä ja
asemansa suhteessa ympäristön vaikutuksiin (Pietarinen 1993, 150–151).

Kun oliota tarkastellaan ajattelun attribuutin pohjalta eli kun puhutaan mielestä, toimimi-
nen liittyy adekvaattien ideoiden omaamiseen (E3p1), ja conatus-periaatteeseen mukaan
mieli pyrkii kuvittelemaan sellaista, mikä lisää ruumiin toimintakykyä (E3p12). Tältä poh-
jalta myös tunteet (affektit) ymmärretään ruumiin siirtymisenä suurempaan tai pienempään
täydellisyyteen ja ajattelun attribuutin puitteissa tunteet ovat näiden ruumiin tilojen ideoita
(E3d2, E3p11s). Järjellinen ajattelu on pyrkimystä tiedostamiseen (E4p26) eli adekvaattien
ideoiden omaamiseen, ja mitä enemmän tiedostamme eli mitä enemmän mieli toimii, sitä

11
Adekvaatti syy (erotuksena epäadekvaatista syystä) on sellainen, ”jonka vaikutus voidaan selvästi ja
kirkkaasti havaita sen itsensä kautta” (E3d1).
11
enemmän myös ruumiilla on toimintakykyä. Lisäksi, kuten Timo Järvilehto esittää, Spino-
zan käsityksen mukaan tietoa voidaan pitää olemassaolon muotona eli mahdollisuutena
toimintaan, ja tiedon lisääntyminen vastaa olemassaolon lisääntymistä sekä toiminnan laa-
jentumista ja täydellistymistä12 (Järvilehto 1994, 38).

Käsitys tietämisestä olemassaolon muotona tai toimintana tulee esiin myöhemmin Järvi-
lehdon eliö-ympäristö-systeemin-teorian sekä enaktivismin yhteydessä. Näissä korostuu
myös ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta sekä ruumiin toimintojen ja mentaali-
sen toiminnan yhteydestä; mentaalista toimintaa ei pyritä redusoimaan aivotoimintaan,
vaan Spinozan tavoin ajatuksena on, että mentaalinen toiminta ja sen affektiivinen valenssi
heijastavat eliön ruumiillista toimintakykyä ja suuntautuvat elinkykyä edistävään toimin-
taan. Lisäksi pyrkimysopilla voidaan katsoa olevan yhteyttä Järvilehdon ja enaktivismin
mukaiseen käsitykseen elävien organismien toiminnasta. Vaikka Spinoza ei tehnyt merkit-
tävää eroa elävien ja ei-elävien olioiden välille (Viljanen 2005), conatus-periaatteessa esi-
tetty ajatus tulee lähelle sekä Järvilehdon että enaktivismin esittämää käsitystä elävien or-
ganismien toiminnasta: näiden kaikkien mukaan ensisijaisena pyrkimyksenä on itsesäilytys
– biologisesti tarkasteltuna elämän jatkuminen –, johon liittyy eliöiden pyrkimys au-
tonomisuuteen eli itse-määräytymiseen ja identiteetin säilyttämiseen.13 Samalla he kuiten-
kin huomioivat myös eliöiden riippuvuuden ympäristöstä (vrt. E2post.4) sekä ympäristön
merkitysten ja arvojen määräytymisen suhteessa eliön senhetkiseen tilaan ja pyrkimyksiin.

Laajennetun mielen ja hajautetun kognition kannattajat eivät ole yleensä viitanneet Spino-
zan ajatuksiin, mutta yhteyksiä voidaan löytää esimerkiksi Spinozan käsityksestä yksittäi-
sestä oliosta ja sen ymmärtämisestä suhteessa vaikutukseen. Spinoza sanoo: ”Silloin kun
useampi yksilö toimii yhdessä sillä lailla, että kaikki ovat yhden ainoan vaikutuksen syynä,
tarkastelen kaikkia yhtenä yksittäisoliona.” (E2d7.) Tämä muistuttaa laajennetun mielen ja
hajautetun kognition kannattajien näkökulmaa kognitiivisen systeemin määrittämiseen
sekä Järvilehdon käsitystä eliö-ympäristö-systeemistä, koska kaikki nämä käyttävät toi-
minnan tulosta kognitiivisen systeemin identifioimiseen tai rajaamiseen.

12
Ks. E2d6: ”Reaalisuudella [olemassaololla] ja täydellisyydellä ymmärrän samaa.”
13
Tämä liittyy kysymykseen teleologisuudesta, jota en käsittele tässä tarkemmin. Enaktivismin taustalla
oleva teoria autopoieesista on esitetty alun perin ei-teleologisena näkemyksenä elävien systeemien
toiminnasta (Maturana & Varela1980, 85–86; Thompson 2007, 144–145). Myöhemmin enaktivismin
kannattajat ovat kuitenkin puhuneet immantentista teleologisuudesta tai tavoitteellisuudesta (purposiveness),
jonka katsotaan perustuvan organismin biologiseen autonomiaan ja yksilöllisyyteen (Weber & Varela 2002;
Thompson 2007, luku 6; ks. alla s. 82–83). Järvilehto korostaa elävän systeemin tavoitteellisuutta (ks. esim.
1994, 115), mutta ei kuitenkaan sitoudu teleologiseen käsitykseen (1995, 48). Myös Spinozan conatus-
periaatteelle on annettu sekä teleologisia että ei-teleologisia tulkintoja (ks. esim. Viljanen 2011, luku 5).
12
Yleisesti Spinozaa voidaan pitää tärkeänä systeemisen näkökulman edeltäjänä, ja hänen
filosofiassaan tulevat esiin monet niistä periaatteista, jotka ovat ohjanneet myöhempien
systeemiteorioiden muotoilua. Laajimmasta näkökulmasta tarkasteltuna luonto muodostaa
yhtenäisen systeemisen kokonaisuuden14, ja yksittäiset oliot nähdään tämän kokonaissys-
teemin (substanssin) tiloina – autonomiaan pyrkivinä mutta kuitenkin toisistaan riippuvai-
sina moduksina.

Seuraavaksi tarkastelen joitakin systeemiteorioiden kannalta merkittävien 1800–1900-

luvulla vaikuttaneiden henkilöiden näkemyksiä biologian, psykologian ja filosofian aloilta.
Tarkka rajanveto eri alojen välille on vaikeaa, koska monien töissä tulee esiin sekä biolo-
ginen, psykologinen että sosiaalinen ulottuvuus ja samalla kysymykset koskevat myös filo-
sofisia aiheita. Yleisenä jakona voidaan sanoa, että Jakob von Uexküll edustaa selkeimmin
biologista näkökulmaa; John Dewey ja Arthur Bentley olivat filosofeja ja kirjoittivat muun
muassa epistemologiasta naturalistis-pragmatistisella painotuksella; George Herbert Mead
edusti myös pragmatistista filosofiaa, mutta ennen kaikkea hänet tunnetaan sosiaalipsyko-
logina, joka korosti mielen ja tietoisuuden sosiaalista luonnetta; James Gibson puolestaan
oli psykologi, joka kehitti ekologista teoriaa havainnosta kritiikkinä komputationalistista ja
representationaalista mallia vastaan.

2.2. von Uexküll

Jakob von Uexküll tunnetaan biosemiotiikan kehittäjänä ja häntä voidaan pitää yhtenä
keskeisimpänä systeemisen lähestymistavan kannattajana biologian alalla.
Elämysympäristön teoriassaan von Uexküll tekee erottelun eliön elämysympäristön
(Umwelt) ja objektiivisen ympäristön (Umgebung) välille. Umgebung eli objektiivinen
luonto on sama kaikille eliöille, kun taas Umwelt muodostuu niistä objektiivisen
ympäristön osista, joiden kanssa eliö toimii ja jotka se kokee toiminnassaan. Jokaisella
eliöllä on siis oma elämysympäristönsä, jonka se luo oman toimintansa kautta, ja eliön
käyttäytymistä voidaan ymmärtää vain elämysympäristön määrittelyn kautta. Näin ollen
biologisen tutkimuksen perusyksikkönä on eliön ja sen elämysympäristön muodostama
kokonaisuus, jota ei voida palauttaa siihen kuuluvien elementtien mekaaniseen toimintaan.
(von Uexküll 2010/1934 ja 1940; Järvilehto 1994, 62–63.)

von Uexküllin mukaan kaikki eliöt ovat yhtä täydellisesti sopeutuneet ympäristöönsä –
yksinkertaisia eliöitä vastaa yksinkertainen ja monimutkaisia eliöitä monimutkainen
ympäristö (von Uexküll 1934/2010, 50). Keskeistä on eliön ja ympäristön

14
Vrt. Uexküllin (1934, 1940/2010) ajatus luonnosta harmonisena kokonaisuutena.
13
yhteenliittymisen tapa, ja merkitykset muodostuvat vasta tätä kautta, eivätkä ole valmiina
maailmassa. Siten samalla objektilla, kuten von Uexküllin esimerkissä tammella (s. 126–
132), on eri eliöille eri merkitykset ja objekti saa merkityksensä vasta suhteessa subjektiin.
Teoksessaan A Theory of Meaning (1940/2010) Uexküll kuvaa merkitysten muodostumista
eliön eli merkityksen käyttäjän ja ympäristön objektin eli merkityksen kantajan
yhteistoiminnassa. Tämän mukaan puhe objektiivisista merkityksistä tai objekteista
itsessään on ongelmallista, koska se jättää huomioimatta ihmissubjektin osallisuuden
merkitysten määräytymisessä (esim. s. 141–142); jos taas yrittäisimme tehdä yhteenvedon
kaikista niistä piirteistä, joita sillä on eri eliöille, tuloksena olisi vain kaaos (1934/2010,
131, 135). Tutkimuksessa onkin vaarana, että tutkija pitää omaa ympäristöään myös
tutkittavan ympäristönä eikä huomioi elämysympäristöjen ja niihin kuuluvien objektien
merkitysten eroja. von Uexküllin teoriassa korostuu ympäristön subjektiivisuus, koska
hänen mukaansa ”jokainen subjekti elää maailmassa, jossa on vain subjektiivisia
todellisuuksia”, ja jokin voi olla objekti vain eliön rakenteeseen liittyvän havainto- ja
vaikutusperustan ansiosta (1934/2010, 125–126). Ympäristöjen subjektiivisuus perustuu
siis siihen, että jokainen eliö kytkeytyy ympäristön osiin oman rakenteensa perusteella ja
merkitykset muodostuvat sen oman toiminnan kautta. Kuitenkin, kuten Järvilehto
huomauttaa, elämysympäristö on myös objektiivinen siinä mielessä, että havainnoimalla
eliön toimintaa luonnollisissa olosuhteissa, voidaan pyrkiä selvittään, mitkä ympäristön
osat ovat olennaisia eliön elämän ja toiminnan kannalta ja muodostavat sen
elämysympäristön (Järvilehto 1994, 63, 66).

von Uexküll kuvaa eliön toimintaa sekä subjektin ja objektin yhteyttä toimintapiirin
(Funktionskreis) käsitteellä (1934/2010, 49). Eliö on yhteydessä objektiin havainto- ja
liike-elimillään, ja näitä vastaa objektin havaintoperusta (Merkmal) ja vaikutusperusta
(Wirkmal). von Uexküllin ajattelu on kantilaista siinä mielessä, että hänen mukaansa eliö ei
pääse käsiksi objekteihin sinänsä, vaan on aina tekemisissä niiden havainto- ja
vaikutusperustan kanssa, ja näiden pohjalta voidaan puhua havaintomaailmasta (Merkwelt)
ja vaikutusmaailmasta (Wirkwelt), jotka yhdessä muodostavat sen elämysympäristön
(Umwelt). Näin ollen subjektin ja objektin välinen suhde ei vallitse eliön ja ympäristön
välillä, vaan se kulkee havainto- ja vaikutusmaailman välillä, ja molempiin kuuluu osia
sekä eliöstä että ympäristöstä. Tämän mukaan ympäristön ärsykkeet eivät ole eliön
ulkopuolella, koska ne kuuluvat toimintapiiriin ja samalla ne myös muuttuvat eliön
toiminnan myötä: eliö tarttuu ympäristön osiin sekä aistien että liike-elinten avulla, ja
objektin vaikutusperustan hyödyntäminen muuttaa sen havaintoperustaa. Eliön oma
rakenne siis määrittää sitä, mikä ympäristön piirre voi toimia ärsykkeenä ja millaiset

14
objektit kuuluvat sen elämysympäristöön. (Ks. Järvilehto 1994, 64–66.) Havaitseminen ei
ole objektiivisten ärsykkeiden vastaanottamista ja sisäistä prosessointia, vaan aistien ja
liike-elinten yhteistyötä, jolloin ”ympäristön havaitseminen on mahdollista ainoastaan jos
sekä havainto- ja vaikutusperusta yhtyvät; havaintotoiminta on ympäristön hyväksikäyttöä
ja muuttamista” (Järvilehto 1994, 65).

Toimintapiirejä voidaan pitää myös merkityspiireinä (von Uexküll 1940/2010, 150), koska
toimintapiiri liittää merkityksen kantajan subjektiin (s. 145), ja toimintapiiriin kuulumisen
ansiosta ”jokaisesta merkityksen kantajasta tulee eliösubjektin komplementti” (s. 145–
146). von Uexküll korostaa merkitysten roolia eliön toiminnan ymmärtämisessä: on
tarkasteltava sitä, miten subjekti (merkityksen käyttäjä) ja objekti (merkityksen kantaja)
muodostavat harmonisen yksikön, joiden pohjalta syntyy yhteinen merkitys (s. 172–174).
von Uexküll erottaa eliön ruumiin toiminnan mekanistisen koneen toiminnasta, koska
elävä olio ei koostu koneen tavoin yksittäisistä yhteenliitetyistä osista, vaan eliö on
kehittyvä kokonaisuus, joka muodostuu elimistä, jotka puolestaan koostuvat elävistä
soluista. Elävän olion kohdalla kysymys merkityksistä on ensisijainen suhteessa
kausaalisten olosuhteiden tarkasteluun (s. 151), ja merkityksiä tarkasteltaessa on keskeistä
huomioida vastavuoroinen suhde merkityksen kantajan ja sen käyttäjän välillä eli se, miten
nämä kaksi tekijää muodostavat yksikön (s. 172). von Uexküll kuvaa, miten merkityksen
kantajan ja merkityksen käyttäjän yhteistoiminnasta muodostuu yhteinen merkityssääntö
(engl. common meaning rule), joka ei kuitenkaan paljastu vain mekaanisia prosesseja
tarkastelemalla (s. 171–181).

von Uexküllin ajatuksia voidaan pitää biologian alalla ensimmäisinä ja merkittävimpinä

systeemisen lähestymistavan edeltäjinä (ks. Järvilehto 1994, 62–63). Tässä käsitellyistä
näkemyksistä erityisesti enaktivismista ja Järvilehdon teoriasta voidaan löytää yhteyksiä
von Uexküllin teoriaan: keskeistä on ajatus siitä, että eliöt luovat oman toimintansa
pohjalta maailmasta merkityksellisen ympäristön ja että merkitykset muodostuvat vasta
suhteessa eliöön. Näin ollen tutkittaessa eliön käytöstä maailmaa ei tule pitää niinkään
neutraalina ja yleispätevänä ympäristönä, vaan tarkastelussa on huomioitava kunkin eliön
yksilöllinen elämysympäristö. Lisäksi enaktivismissa ja systeemisessä psykologiassa tulee
esiin reduktionistisen näkökulman kritiikki, jolloin elämää ja mieltä ei pyritä redusoimaan
mekaanisiin fysikaalisiin prosesseihin tai komponenttien toimintaan, vaan ilmiöitä
tarkastellaan kokonaisuutena ja huomioidaan eliön ja ympäristön yhteenkuuluminen.

15
2.3. Dewey ja Bentley

John Dewey ja Arthur Bentley ovat puolustaneet systeemistä näkökulmaa tarkastellessaan

ihmisten toimintaa ja sitä koskevia selityksiä, ja heidän työnsä ovat painottuneet erityisesti
epistemologiaan ja tietämisen tarkasteluun luonnollisena toimintana (Dewey 1896,
1922/1957, 1929/1999, 1938; Bentley 1941; Dewey & Bentley 1949). He ovat kritisoineet
ihmisen ja ympäristön erottelua erillisiksi systeemeiksi tai toimijoiksi ja sen sijaan
puolustaneet transaktionaalista mallia (Dewey & Bentley 1949), jossa ihmistä ja
ympäristöä tai tietäjää ja tiedettyä voidaan ymmärtää vain suhteessa toisiinsa ja jotka
muodostavat yhdessä tarkastelun yksikkönä olevan kokonaisuuden.

Artikkelissaan ”Reflex Arc Concept in Psychology” (1896) Dewey kritisoi psykologiassa

suosioon noussutta refleksin käsitettä ja siihen liittyvää ärsyke–vaste-mallia psykologisten
ilmiöiden selityksenä. Hänen mukaansa tällainen malli ei onnistu tarjoamaan haluttua
pohjaa tutkimuksessa saatujen erillisten faktojen yhdistämiselle, vaan pikemminkin korvaa
perinteisen aistimuksen ja idean välisen dualismin periferaalisten ja sentraalisten
rakenteiden dualismilla sekä kehon ja mielen (sielun) dualismin ärsyke–vaste-dualismilla
(s. 357–358). Deweyn mukaan refleksi-käsitys on yhteydessä (platonilaiseen)
metafyysiseen dualismiin, jossa aistimus nähdään epämääräisenä välittäjänä psykologisen
idean tai keskusprosessoinnin ja fysikaaliseen liikkeen välillä, jolloin refleksin käsitteeseen
perustuva selitys ei ole psykologinen eikä fysikaalinen tai fysiologinen, vaan ”sekoitettu
materialistis-spiritualistinen oletus” (s. 365). Koska refleksi-käsitys pitää aistimusta ja
liikettä tai ärsykettä ja vastetta itsenäisinä ilmiöinä, niiden liittäminen toisiinsa vaatisi
jonkinlaista ulkoista ”sielullista” tai mekanistista yhteensovittamista (s. 361, 370). Deweyn
mukaan tämä jättää psykologian kuitenkin hajanaiseksi (s. 360) ja tuottaa itse-luotuja
ongelmia (s. 364).

Sen sijaan, että ärsyke–vaste- tai aistimus–liike-erottelu otettaisiin annettua, Deweyn

mukaan on kysyttävä millainen tämä erottelu on luonteeltaan (s. 365). Hän esittää, että
erottelua ärsykkeen ja vasteen välillä voidaan pitää teleologisesta näkökulmasta
toiminnallisina erotteluina, kun koko toimintaa tarkastellaan suhteessa päämäärään (end)15
(s. 365). Aistimus, keskusprosessointi ja motorinen liike eivät kuitenkaan ole erillisiä
toisiaan seuraavia tapahtumia, vaan kuuluvat samaan toiminnalliseen kokonaisuuteen,
sensorimotoriseen koordinaatioprosessiin, ja ne voidaan ymmärtää vain toiminnan vaiheina
tai funktioina, joiden arvo määräytyy koko toiminnan pohjalta (s. 368–369). Dewey puhuu

15
Dewey huomauttaa, että ei ota kantaa teleologisuuden todellisuuteen, vaan kyse on toiminnan tarkastelusta
ikään kuin se olisi suuntautunut päämäärään (s. 366 n.1).
16
toimintapiiristä (circuit), jossa on ”motorinen vaste määrittää ärsykettä yhtä lailla kuin
sensorinen ärsyke määrittää liikettä” (s. 363).16 Myöskään kokemuksessa emme koe
erillistä aistimusta tai liikettä, vaan kyse on toiminnallisesti kehittyvästä prosessista, jossa
aistimus ja liike kuuluvat yhteen (s. 367–370). Deweyn mukaan tällainen käsitys
sensorimotorisesta koordinaatiosta ja toimintapiiristä, jonka sisällä ärsyke ja vaste tai
aistimus ja liike on ymmärrettävä, kykenee tarjoamaan yhdistävän näkemyksen, joka jää
puuttumaan refleksi-käsityksestä.

Deweyn käsitys sensorimotorisesta koordinaatioprosessista korostaa havainnon ja toimin-

nan yhteyttä. Myös muissa kirjoituksissaan (esim. 1922/1957; 1929/1999) Dewey on tuo-
nut esiin mentaalisen toiminnan riippuvuuden muusta toiminnasta: mentaalinen toiminta ei
ole vain organismin sisäistä toimintaa, eivätkä ideat tai havainnot ole toiminnasta erillisiä
itsenäisen mielen tai puhtaan ajattelun kykyjä, vaan kyse on toiminnasta, johon kuuluu
myös ympäristö. Samoin myöskään muut fysiologiset prosessit tai ihmisten tavat (habits)
eivät rajoitu Deweyn mukaan vain organismiin, vaan ne ovat pikemminkin organismin ja
ympäristön yhteistyötä (1922/1957, 14). Havainnon ja toiminnan yhteyden lisäksi Deweyn
ajatuksissa onkin keskeistä käsitys eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta. Organismin ja
ympäristön erottelun sijaan hän tekee eron elämänprosessin (life process) ja ympäröivän
maailman (surrounding world) välille, jolloin organismia ei eroteta ympäröivästä maail-
masta ihon perusteella, vaan organismia ja ympäristöä pidetään saman elämänprosessin eri
puolina tai vaiheina (phases). Deweyn mukaan ympäristö ei ole jotain ulkoista, vaan pi-
kemminkin ”väliaine” tai ”välittäjä” (medium), jonka kautta elämänprosessit tapahtuvat, ja
tämän mukaan jokin on osa ympäristöä vain jos se osallistuu elämänprosessiin. Tämän
mukaan on siis oikeampaa ajatella väliaineen (medium) (eli ympäristön) olevan prosessin
sisällä kuin prosessin tai organismin olevan väliaineen sisällä. (Dewey 1938; Dewey &
Bentley 1949, 272; Palmer 2004, 330–332.) Lähtökohtana on elämänprosessin tarkastelu,
johon organismia ja ympäristö kuuluvat. Tämä elämänprosessi voidaan erottaa taustasta
(background) tai ympäröivästä maailmasta, ja organismi ja ympäristö (environment) voi-
daan erottaa toisistaan vasta tämän elämänprosessin sisällä. (Ks. Palmer 2004, 332.)

Kirjoituksessaan “The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense” (1941) Bentley
kritisoi filosofiassa vallitsevaa käsitystä tietämisestä, jossa tietäjän ajatellaan rajoittuvan
kehon sisään ja vastaavasti tiedettyä pidetään ulkopuolisena asiana. Bentleyn mukaan tie-
toa ei kuitenkaan voida sijoittaa organismiin tai ympäristöön, vaan tietäminen on organis-
min ja ympäristön muodostaman systeemin toimintaa. Hänen mukaansa filosofian omak-

16
Vrt. edellä von Uexküllin käsitys toimintapiiristä.
17
suma oletus ihosta tietäjän ja tiedetyn välisenä rajana on ongelmallinen ja perustuu antiik-
kiselle käsitykselle, joka ei kuitenkaan ole uskottava fysiologisen tutkimuksen näkökul-
masta. Bentley tuo esiin Deweyn (1896; 1938) ja Ivan Pavlovin käsitykset, jotka molem-
mat kyseenalaistavat perinteisen oletuksen ihosta rajana (s. 6–9). Edellä esitetyn mukaan
Dewey kritisoi psykologiassa hallinnutta ärsyke–vaste-mallia sekä refleksin käsitteen käyt-
töä, ja Pavlovin ehdollisen refleksin tarkastelu puolestaan osoittaa, että edes fysiologiassa
iho ei muodosta toiminnallista rajaa, vaan myös eliön ulkoinen tekijä voi tulla osaksi fysio-
logista systeemiä. Bentley huomauttaa myös, että biologiassa ei ole ”organismia yksinään”
faktana, vaan faktat koskevat ”organismia-ympäristössä” (s. 9). Perinteisen tietoa koskevan
käsityksen sijaan hän esittää, että tietäminen tulee ymmärtää biologisena toimintana. Näin
ollen tietämisessä kyse ei ole relaatiosta sisäisen tietäjän ja ulkoisen tiedetyn välillä, vaan
Bentley tarkastelee tietämistä inhimillisen käyttäytymisen muotona, jota ei voida pitää eli-
ön sisäisenä tapahtumana, vaan se tulee ymmärtää pikemminkin eliö-ympäristö-systeemin
toimintana (ks. Järvilehto 1994, 53).

Lisäksi Dewey ja Bentley (1949) ovat tehneet erottelun itse-toiminnan (self-action), yksin-
kertaisen vuorovaikutuksen eli interaktion (interaction) ja kompleksisen vuorovaikutuksen
eli transaktion (transaction) välille, jotka vastaavat myös eri näkökulmia ilmiöiden selit-
tämiseen ja tarkasteluun. Itse-toiminta tarkoittaa esitieteellistä käsitystä, jossa ilmiöitä tar-
kastellaan itsenäisten toimijoiden tai voimien pohjalta; interaktionaalisessa näkökulmassa
huomio kohdistuu erillisten entiteettien vuorovaikutukseen; ja transaktionaalinen näkö-
kulma painottaa systeemisyyttä, jossa tarkastelun kohteena ei ole erillisten ja ennalta mää-
riteltävien entiteettien vuorovaikutus, vaan systeeminen prosessi, jossa tietäjä ja tiedetty tai
nimeäjä ja nimetty määrittävät toinen toisiaan (esim. s. 72–73, 122–123, 296, 301, 304).17
Dewey ja Bentley korostavat transaktionaalisen näkökulman merkitystä ja tuovat esiin sen
tarpeen myös biologiseen ja psykologiseen tutkimukseen (ks. esim. luku 5). Heidän mu-
kaansa monet vaikeudet toiminnan ymmärtämisessä ja perinteiset ongelmat muodostuvat
juuri transaktionaalisen näkökulman puutteesta (s. 130). Sen sijaan, että organismia pidet-
täisiin itsenäisenä toimijana ja ympäristöä erillisenä taustana, transaktionaalinen näkökul-

17
Ks. myös Morris 1991, jossa hän viittaa Deweyn ja Bentleyn jaotteluun ja esittää vastaavan jaon
tieteellisten selitysmallien maailmankuvien välille verratessaan toisiinsa perinteistä kognitiotieteellistä
selitysmallia ja kannattamaansa behavioraalista analyysiä. Itse-toiminnallinen taso vastaa ”organismista
(organismic) maailmankuvaa”, jossa olioilla tai ”mielellä” / ”sielulla” katsotaan olevan itsenäistä voimaa;
interaktionaalinen vaihe vastaa mekanistista maailmakuvaa, jossa tapahtumat seuraavat fysikaalisista
voimista ja joka voidaan liittää psykologisten selitysten ärsyke-vaste-malliin tai perinteiseen
kognitiotieteelliseen (kognitivistiseen) selitysmalliin; ja transaktionaalinen vaihe vastaa kontekstualistista
maailmankuvaa, jossa tarkastelun kohteena ovat dynaamiset tapahtumat ja jossa painotetaan organismin ja
ympäristön toiminnan vastavuoroisuutta ja kontekstin merkitystä (s. 142). David B. Miller (2009) puolestaan
soveltaa erottelua kehitysbiologiseen tarkasteluun ja esittää, että transaktionaalinen näkökulma vastaa
käsitystä kehityksellisen systeemin itse-organisaatiosta, jota ei voida redusoida komponenttien toimintaan.
18
ma painottaa organismin ja ympäristön yhteenkuulumista ja niiden määrityksen vastavuo-
roisuutta. Transaktionaalisesta näkökulmasta organismia ja ympäristöä tarkastellaan sys-
teemisenä kokonaisuutena (s. 123), ja toimijuus tai käyttäytyminen ei viittaa vain organis-
miin, vaan ”orgaanis-ympäristölliseen tilanteeseen”, jossa organismi ja ympäristö ovat yhtä
lailla mukana toiminnan aspekteina (s. 290). Dewey ja Bentley huomioivat, että organismi
näyttää usein erilliseltä toimijalta, mutta tämä perustuu heidän mukaansa vain pinnalliseen
tarkasteluun ja siihen, että erityisesti kompleksisemmat organismit voivat olla mukana mo-
nissa transaktioissa (s. 138). Ilmiöiden, mukaan lukien ihmisen toiminnan, tieteellinen
ymmärtäminen vaatii kuitenkin transaktionaalista näkökulmaa, jossa lähtökohtana eivät ole
erilliset oliot tai faktat, vaan systeeminen tarkastelu, jossa tarkasteltavat ilmiöt määrittyvät
suhteessa toisiinsa ja jossa huomioidaan myös tietäjän ja tietämistapahtuman kuuluminen
tähän prosessiin.

Ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta ja niiden tarkastelu systeemisenä

kokonaisuutena muistuttaa läheisesti Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teoriaa, jota
voidaan pitää esimerkkinä Deweyn ja Bentleyn vaatimasta transaktionaalisesta
näkökulmasta. Bentleyn tavoin myös Järvilehto kritisoi ihon pitämistä ”sisäisen” ja
”ulkoisen” välisenä rajana ja käsitystä tietämisestä sisäisenä tapahtumana. Myös
enaktivismin taustalla olevassa Maturanan ja Varelan teoriassa sekä Silbersteinin ja
Chemeron näkemyksessä tulee esiin ajatus eliöstä ja ympäristöstä systeemisenä
kokonaisuutena sekä toimijuuden (agenttiuden) tarkastelu systeemisestä näkökulmasta.
Lisäksi Järvilehto on kritisoinut Deweyn tavoin ärsyke–vaste-mallia psykologisessa
tutkimuksessa, ja enaktivismin yhteydessä esitetty sensorimotorinen teoria havainnosta
(O’Regan & Noë 2001; Noë 2004) muistuttaa Deweyn esittämää ajatus sensorimotorisesta
koordinaatioprosessista. Laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä esitetyt ajatukset
sisäisten ja ulkoisten prosessien komplementaarisuudesta ja integroitumisesta yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi tuovat esiin ympäristön merkityksen kognitiivisen toiminnan
toteutuksessa, mutta on kuitenkin hyvä huomata, että näiden yhteydessä ei ole kuitenkaan
yleensä kyseenalaistettu perinteistä sisäinen–ulkoinen-erottelua ja ihon pitämistä näiden
välisenä rajana.

2.4. Mead

George Herbert Mead tunnetaan sosiologina, sosiaalipsykologina ja filosofian alalta

pragmatistina, ja hänen töistään voidaan löytää yhteyksiä Deweyn käsityksiin.18 Hän

18
Dewey ja Mead olivat läheisiä ystäviä ja heidän näkemyksiään voidaan pitää monissa suhteissa toisiaan
täydentävinä (ks. Morris 1934, x–xi).
19
korostaa erityisesti sosiaalisuuden merkitystä mentaalisten ilmiöiden tarkastelussa. Mieli,
minuus ja tietoisuus eivät ole ennalta olemassa olevia ilmiöitä, vaan Meadin mukaan ne
kehittyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; ihmismieli emergoituu sosiaalisista
prosesseista ja kieli toimii tämän emergoitumisen mekanismina (Mead 1934, xiv, 18, 132–
134, 191–192; seuraavat viittaukset kyseiseen teokseen, ellei toisin mainita). Tämä ei
kuitenkaan tarkoita fysiologisten mekanismien ja biologisen taustan unohtamista, vaan
Mead huomioi yksilön kokemuksen, kielen ja muiden sosiaalipsykologian tarkastelemien
ilmiöiden riippuvuuden fysiologisesta pohjasta (s. 2) sekä evolutiivisesti varhaisemmista
sosiaalisen vuorovaikutuksen muodoista, erityisesti eleistä (luku 3). Meadin ajatuksissa
yhdistyy siis psykologinen, sosiologinen ja biologinen näkökulma (ks. myös Mead 2001);
mentaalisen toiminnan tarkastelussa kyse on biologisten organismien vuorovaikutuksen
tarkastelusta, ja yksilöllinen toiminta nähdään sosiaalisen toiminnan sisällä (s. xv–xvi). On
hyvä huomata, että puhuessaan mielestä ja tietoisuudesta Mead tarkoittaa pääasiassa
ihmismieltä ja -tietoisuutta, jotka muodostuvat hänen mukaansa suurelta osin sosiaalisen
kommunikaation ja kielen kautta. Hänen mukaansa mentaalisuus ilmaantuu, kun
”organismi kykenee osoittamaan merkityksiä toisille ja itselleen” (s. 132). Vaikka monilla
eläimillä on ihmisen mentaalista toimintaa muistuttavia kykyjä, ihmisten mentaalisen
toiminnan erityispiirre on merkitysten muodostuminen symbolisen vuorovaikutuksen
kautta (luku 16), ja siihen liittyvä refleksiivisyys (s. 134) eli kyky tarkastella itseään toisen
näkökulmasta. Lisäksi Mead huomauttaa erosta ”tietoisuuden” eri merkitysten välillä ja
painottaa, että hänen tarkastelunsa koskee reflektiivistä itse-tietoisuutta, joka on
erotettavissa yksityisestä ei-reflektiivisestä aistimellisesta kokemuksesta (luku 21; ks.
myös 1925, 255). Itse-tietoisuus tarkoittaa sitä, että organismi voi olla objekti itselleen19 –
yksilö kykenee erottamaan itsensä muista ja tarkastelemaan itseään ikään kuin toisten
näkökulmasta – ja tämä kyky kehittyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa erityisesti
kielellisen kommunikaation kautta (osa III).

Deweyn ja Bentleyn transaktionaalisen mallin tavoin Mead kritisoi eliön ja ympäristön

erottamista toisistaan. Hänen mukaansa eliö ja ympäristö määrittävät vastavuoroisesti
toisiaan, ja ympäristön ominaisuudet muodostuvat vasta suhteessa eliöön (s. 129–130,
245–250, 329–333). Ympäristö määräytyy eliön herkkyyden, tavoitteiden ja
toimintamahdollisuuksien kautta, ja eliön toimintakykyjen kasvaessa myös sen ympäristö
laajentuu (s. 125–132, 245–247).20 Myös ympäristöä ja siihen liittyviä merkityksiä

19
Ks. luku 22, jossa Mead tekee erottelun minän subjektin (”I”) ja objektin (”me”) välille.
20
Vrt. Uexküllin (1934, 1940/2010) käsitys eliön elämysympäristöstä ja merkitysten muodostumisesta vasta
suhteessa eliöön sekä Spinozan ajatus, jonka mukaan havaitsemme ulkoiset kappaleet vain oman ruumiimme
ideoiden kautta (E2p16s2, E2p26).
20
tarkasteltaessa sosiaalisuudella on keskeinen rooli. Mead tuo esiin merkitysten
muodostumisen yhteistoiminnan myötä (esim. s. 130), ja hänen mukaansa ”objektiivisen
maailman sisältö, sellaisena kuin me sen koemme, on suuressa määrin konstituoitunut
sosiaalisten prosessien kautta” (s. 112); objektiivisuus ei ole jotakin subjektista tai
havaitsijasta täysin riippumatonta, vaan sosiaalista universaaliutta eli sitä, mikä on yhteistä
kaikille havaitsijoille (s. xxviii–xxix). Ajatuksena on, että vaikka ulkoinen maailma on
olemassa kokemuksestamme riippumatta, sen merkitykset, objektien tietyt piirteet,
muodostuvat suhteessa eliöön (s. 131 n. 35).

Meadin mukaan psyykkistä toimintaa ja tietoisuutta ei voida pitää eliön sisäisinä ilmiöinä,
vaan kyse on behavioristisesti21 tarkasteltavasta toimintaprosessista, johon kuuluu sekä
sisäisiä että ulkoisia aspekteja ja joka käsittää myös sosiaalisen toiminta-ympäristön.
Keskeistä on toiminnan tarkastelu dynaamisena kokonaisuutena tai orgaanisena prosessina
ja organismin pitäminen aktiivisena toimijana, joka toimintansa kautta valikoi ärsykkeitä –
ei vain reagoi niihin passiivisesti – ja määrittää tai organisoi maailmaansa (luku 1).
Tietoisuutta tarkastellessaan hän sanoo, että ”[t]ietoisuus on toiminnallista (functional), ei
aineellista (substantive)” (s. 112) ja että ”[t]ietoisuus viittaa sekä organismiin että sen
ympäristöön, eikä sitä voida yksinkertaisesti sijoittaa kumpaankaan” (s. 332); se
muodostuu eliön ja ympäristön suhteesta ja sisältää ne molemmat (s. 333).22 Meadin
näkemyksessä ei oleteta yksilöllistä mieltä, joka edeltäisi sosiaalista toimintaa, vaan hänen
mukaansa mieli emergoituu23 vasta sosiaalisten prosessien, erityisesti kielellisen
kommunikaation, pohjalta (ks. esim. s. 223–224, 329–330). Samoin myös älykkyys ja
rationaalisuus eivät ole itsenäisen tai substanssimaisen tietoisuuden kykyjä (s. 334), vaan
älykkyys on ymmärrettävä eliön ja ympäristön suhteen funktiona (s. 328) ja ajattelu tai
rationaalisuus toiminnan muotona, jossa yksilö kykenee tarkastelemaan toimintaansa ikään
kuin toisen henkilön näkökulmasta ja kontrolloimaan toimintaansa tämän pohjalta (luku
13, s. 260, 334–335). Mead korostaa siis, että mieltä ei voida ymmärtää tarkastelemalla
vain yksilöä, vaan se tulee ymmärtää sosiaalisten yhteistoiminnallisten prosessien pohjalta,

21
Mead piti itseään ”behavioristisena” sosiaalipsykologina, koska hänen mukaansa tutkimus perustuu
käyttäytymisen havainnointiin. Hän ei kuitenkaan edusta tavanomaista behaviorismina tunnettua suuntausta,
ja vaikka hän käytti ”ärsykkeen” ja ”reaktion” käsitteitä, hänen näkemyksensä eroaa esimerkiksi Watsonin
behaviorismista (Mead 1934, luku 1) sekä behaviorismiin liitetystä mekanistisesta ajattelusta ja ärsyke–
reaktio-mallista (ks. Järvilehto 1994, 52).
22
Mead huomauttaa, että vaikka mieltä tai tietoisuutta ei voida redusoida behavioraalisiin käsitteisiin tai ei-
mentaaliseen toimintaan, ne voidaan kuitenkin selittää behavioraalisin tai ei-mentaalisin käsittein (s. 10–11).
23
Meadin mukaan emergenssissä ei ole kyse erikoisemmasta prosessista kuin orgaanisesta yhdistelmästä;
kokonaisuudella on piirteitä, joita ei ole löydettävissä sitä koostavista elementeistä (s. 329). Vrt. Dewey
(1929/1999): ”Organismi on osa luontoa, sen vuorovaikutus luonnon kanssa on aito lisä luonnonilmiöihin.”
(s. 204.)
21
ja hänen mukaansa myös mentaaliseen toimintaan liittyvät biologiset ja fysiologiset
toiminnot ovat läpikotaisin sosiaalisia (s. 133, 229; 2001, luku 1); vaikka fysiologinen
pohja mielen kehitykselle on tulosta biologisesta evoluutiosta, yksilön mielen aktuaalinen
kehittyminen on sosiaalinen prosessi (s. 226 n. 27).

Mead huomioi, että ihmisten kyky kommunikaatioon ja sosiaalisten organisaatioiden

muodostamiseen ja näiden kautta mielen ja itse-tietoisuuden kehitykseen riippuu ihmisille
erityisistä fysiologisista prosesseista, kuten hermoston ja erityisesti aivokuoren
kehityksestä (s. 234–244). Kuitenkin, kun tarkastellaan aivotoiminnan yhteyttä
psyykkiseen toimintaan, Mead huomauttaa, että se, mitä sijaitsee aivoissa, on fysiologiset
prosessit (s. 112), mutta psykologisessa tarkastelussa selityksen yksikkönä on koko
toimintaprosessi (s. 111). Ei siis riitä, että tarkastellaan vain hermostoa, vaan on
huomioitava koko organismi ja ympäristö, jossa toimimme ja joka samalla määrittyy
toimintakykyjemme kautta. Kokemus riippuu organismin herkkyydestä ja
toimintakyvyistä, mutta se ei ole yksityistä, koska kokemuksella on sosiaalinen dimensio ja
se, mikä on yksityistä, voidaan määritellä vain suhteessa siihen, mikä on yhteistä (ks. s.
xix). Lisäksi Mead huomauttaa, että psykologiset ja filosofiset käsitykset ihmisluonnosta
sisältävät oletuksen, että ihminen kuuluu sosiaaliseen yhteisöön (s. 229); hänen mukaansa
sosiaaliset prosessit ovat sekä loogisesti että biologisesti ensisijaisia yksilölliseen mieleen
nähden (luku 29). Hänen mukaansa myöskään sosiaalipsykologiaa ja yksilöpsykologiaa ei
voida selkeästi erottaa toisistaan (s. 1) ja yksilön toimintaa voidaan ymmärtää vain
yhteydessä siihen sosiaaliseen kontekstiin, johon tämä kuuluu – kokonaisuus nähdään
ensisijaisena suhteessa osiin, jolloin myös tarkastelu etenee kokonaisuudesta osiin eikä
toisinpäin (s. 6–7).

Meadin ajatuksissa korostuu sosiaalisen toiminnan ja kielen rooli ihmismielen

muodostumisessa ja toiminnassa. Systeemiteoriat ovatkin tuoneet esiin sosiaalisen
kontekstin ja sen mahdollistaman toiminnan merkityksen, jolloin kulttuurisilla käytännöillä
ja kielellisellä vuorovaikutuksella katsotaan olevan konstitutiivinen rooli ihmisten
kognitiivisessa toiminnassa. Erityisesti luvussa 7 esitettävä Järvilehdon näkemys
tietoisuudesta muistuttaa läheisesti Meadin käsitystä sen sosiaalisesta luonteesta ja
alkuperästä. Samoin enaktivismin yhteydessä on esitetty vastaavia ajatuksia tietoisuuden
yhteydestä kieleen ja sosiaalisuuteen (ks. Maturana & Varela 1987/1998, luku 9).
Silberstein ja Chemero, Järvilehto sekä enaktivismin kannattajat ovat myös korostaneet
ympäristön ja eliön yhteenkuulumista ja ympäristön ominaisuuksien riippuvuutta eliöstä, ja
erityisesti Järvilehto ja enaktivismin kannattajat ovat Meadin tavoin tuoneet esiin ajatuksen

22
siitä, että objektiivisuus ei tarkoita täysin meistä riippumatonta objektiivisuutta, vaan
perustuu eliöiden samanlaiseen rakenteeseen ja kielelliseen yhteistoimintaan.

2.5. Gibson

James J. Gibson on kannattanut suoraa realismia (ks. Smith 2009) ja kehittänyt ekologista
teoriaa havainnosta (Gibson 1950; 1966; 1979; seuraavat viittaukset teokseen 1979, ellei
toisin mainita), joka painottaa havainnon yhteyttä toimintaan ja muuhun kognitioon. Eko-
logisen teorian mukaan havaintoa tulee tarkastella ennen kaikkea sellaisena kuin se toimii
luonnollisissa olosuhteissa – aktiivisena toiminnallisena prosessina koko havaintosystee-
min tasolla, eikä niinkään passiivisena aistiärsykkeiden vastaanottona ja sisäisenä proses-
sointina (luvut 4 ja 12). Gibson hylkää perinteisen representationaalisen (komputationaali-
sen) mallin, jossa havaintoa pidetään sisäisenä representaationa, sekä oletuksen lineaarises-
ta informaation prosessoinnista, jossa havaintoa, korkeamman tasoisia kognitiivisia proses-
seja ja toimintaa pidetään erillisinä toisiaan seuraavina vaiheina (esim. luku 14; ks. myös
Reed 1991; Still & Costall 1991, 228). Hänen mukaansa yhteys ympäristöön ei ole sisäis-
ten representaatioiden välittämää, vaan havainto on suoraa ja perustuu informaation poi-
mintaan (pick up) (luku 14). Ekologisessa teoriassa havainto ja kognitio (tietäminen) kuu-
luvat yhteen, ja merkitykset ovat suoraan havaittavissa, eikä niitä tarvitse konstruoida si-
säisten prosessien kautta (luvut 3 ja 14). Gibsonin mukaan havaitseminen on toimintaa
ympäristössä, jossa organismi käyttää hyväkseen ympäristön merkityksellistä informaatiota
ja on suoraan yhteydessä ympäristöönsä affordanssien ansiosta – ei sisäisten representaati-
oiden välityksellä (luku 8).

Ympäristöllä Gibson tarkoittaa eliön ympäröivää maailmaa, mutta hän huomioi eron kah-
den eri merkityksen välillä: toisaalta ympäristö on yhteinen kaikille eliöille, mutta taas
toisaalta eri eliöiden ympäristöt ovat erilaiset (s. 7). Puhuessaan ympäristöstä (environ-
ment) Gibson tarkoittaa eläimen ekologista ympäristöä, joka ei ole sama kuin fysiikan ku-
vaama maailma, vaan eläimen kannalta merkityksellinen havainto- ja toimintaympäristö
(luvut 1 ja 8). Gibsonin mukaan ympäristö on olemassa ja kuvattavissa eläinten kokoon
suhteutuvassa mittakaavassa – erotuksena fysiikan kuvaamista hyvin pienistä tai suurista
mittakaavoista ja ajallisista suhteista (s. 8–12). Lisäksi voidaan erottaa eri eläinlajien omat
elinympäristöt (niche), jotka määrittyvät suhteessa kyseessä olevaan eläimeen. Eläin ja sen
elinympäristö ovat komplementaarisia ja implikoivat toisensa, mutta ympäristö kokonai-
suudessaan elinmahdollisuuksineen on olemassa jo ennen eläintä ja siitä riippumatta. Gib-
son kuitenkin huomauttaa, että elinympäristöä ei pidä sekoittaa fenomenaaliseen ympäris-
töön, jota on pidetty eläimen yksityisenä tai subjektiivisena maailmana. Ympäristö tarjoaa

23
eri lajeille erilaisia elinympäristöjä, ja nämä elinympäristöt määrittyvät suhteessa eläimeen,
mutta ympäristön piirteet, jotka ovat eläimelle merkityksellisiä, ovat kuitenkin todellisia.24
(s. 128–129.)

Ekologinen teoria sisältää kaksi pääkomponenttia, jotka ovat (1) teoria affordansseista eli
toimintamahdollisuuksista ja (2) hypoteesi suorasta havaitsemisesta (Chemero & Turvey
2007, 473).25 Affordanssit ovat ympäristön eliölle tarjoamia resursseja, mutta niitä ei voida
ymmärtää eliöstä riippumatta; ne eivät ole objektiivisia eivätkä subjektiivisia (tai sitten ne
ovat molempia), ja ne viittaavat sekä ympäristöön että eliöön. Gibsonin mukaan affordans-
sit ylittävätkin subjektiivinen–objektiivinen-dikotomian ja käsitys affordansseista tuo esiin
tämän jaottelun riittämättömyyden. (Gibson 1979, 129; Chemero & Turvey 2007, 474.)
Järvilehto (1995, 222) ja Turvey (1992, 179; Turvey ym. 1981, luku 5) ovat lisäksi huo-
mauttaneet, että myös organismilla on oltava komplementaarinen affordanssi tai Turveyn
sanoin ”effektiivi” (effectivity) eli toimintataipumus, jonka kanssa ympäristön osat voivat
kytkeytyä muodostaakseen toiminnallisen järjestelmän. Suoralla havainnolla tarkoitetaan
ei-välitettyä havaintoa, mikä tarkoittaa, että havainto ei tapahdu sisäisten representaatioi-
den kautta eikä merkityksiä tarvitse konstruoida sisäisesti korkeamman tasoisten kognitii-
visten operaatioiden kautta, vaan havainto on jo itsessään toiminnallista ja merkityksellistä
(Reed 1991, 171–172; Järvilehto 1994, 54; Chemero & Turvey 2007, 473, 477–478). Gib-
sonin (1979) mukaan elinympäristö (niche) on affordanssien joukko eli koostuu niistä ym-
päristön piirteistä, jotka ovat eliölle sopivia (s. 128–129). Eliön ja ympäristön komplemen-
taarisuus näkyy erityisesti siinä, miten Gibson kuvaa affordansseja: ne viittaavat sekä eli-
öön (havaitsijaan) että ympäristöön ja ovat sekä psyykkisiä että fyysisiä, mutta eivät silti
kumpaakaan (s. 129). Affordansseja ei siis voida ymmärtää vain ympäristön piirteinä eikä
myöskään vain eliötä tarkastelemalla, vaan ne määrittyvät vasta eliön ja ympäristön yhteis-
toiminnan kautta.26

24
Ks. Smith ”Towards a Realistic Science of Environments” (2009), jossa Smith tarkastelee
hahmopsykologien (Kurt Koffka, Kurt Lewin, Fritz Heider) ”kahden maailman teesiä” eli psykologisen ja
fysikaalisen ympäristön erottamista, fenomenologi Max Schelerin käsitystä käytännöllisestä ympäristöstä
(milieu) sekä Gibsonin ekologista käsitystä ympäristöstä ja kysymystä Gibsonin näkemyksen
realistisuudesta. Ks. myös Noble 1991 realismista ja ympäristön objektiivisuudesta.
25
Chemero (2009) esittää Gibsonin ekologisen psykologian perusajatukset kolmena periaatteena: 1) havainto
on suoraa; 2) havainto on toimintaa varten; ja 3) havaitsemme affordansseja (s. 98). Ks. kritiikkiä Gibsonin
teoriaa vastaan esim. Fodor & Pylyshyn: ”How direct is visual perception?: Some reflections on Gibson’s
’Ecological Approach’” (1981), jossa kirjoittajat esittävät, että Gibsonin teoria ei ole todellinen uhka
perinteiselle komputationalistiselle mallille ja puolustavat käsitystä, jonka mukaan havainto on epäsuoraa ja
ymmärrettävä representationaalisena prosessina. Ks. myös Turveyn ym. (1981) vastaus Fodorin ja
Pylyshynin kritiikkiin.
26
Affordanssien ontologista asemaa on pidetty ongelmallisena ja niiden tarkemmasta määritelmästä on
erilaisia käsityksiä (ks. Chemero 2003; 2009, luku 7). On esimerkiksi erimielisyyttä siitä, ovatko ne
ympäristössä olevia ominaisuuksia (Reed 1996), ympäristön dispositionaalisia ominaisuuksia, jolloin ne ovat
eliöstä riippuvaisia (Turvey 1992), vai relaatioita, jolloin niitä ei pidetä lainkaan ominaisuuksina eikä niitä
24
Gibson tekee myös erottelun sensorisen stimulaation (sensory stimulation) ja ärsyke-
informaation (stimulus information) välille, ja painottaa, että pelkkä aistireseptorien stimu-
laatio ei ole riittävä havainnolle, vaan havainto perustuu merkityksellisen informaation
poimintaan (pick-up), ja tämä informaatio on ympäristössä eikä sitä välitetä aivoihin ja
representoida sisäisesti (1979, luvut 4 ja 14; Reed 1991, 176; Chemero 2009, 107–108).27
Aistireseptorit ovat passiivisia, anatomisesti määritettäviä yksiköitä, kun taas havaitsemi-
nen on havaintosysteemin tasolla tapahtuvaa aktiivista toimintaa, ympäristön tutkimista
(exploration), eikä vain vaste tai reaktio sensoriseen stimulaatioon. Havaintosysteemillä
Gibson tarkoittaa toiminnallisesti määritettävää systeemiä, joka muodostuu aistireseptorien
ja aivoalueiden lisäksi myös muista kehon osista, jotka osallistuvat informaation poimin-
taan kuuluvaan toimintaan. (Gibson 1966, luku 3; 1979, luku 12, s. 244–246, 309; Cheme-
ro 2009, 159–160.) Lisäksi Gibson (1979) tuo esiin havainnon ajallisuuden (luku 11): ha-
vaitseminen ei koostu erillisistä ”inputeista”, aistimuksista tai hetkellisistä kuvista
(snapshot) (s. 58, 219–220), eikä se, mitä havaitaan, ei rajoitu vain siihen, mikä on näky-
vissä tässä-ja-nyt – hetkelliseen aistielinten stimulaatioon – vaan havainto on toiminnalli-
nen prosessi, joka ulottuu menneeseen ja tulevaan (s. 190). Havainnon ajallisuudesta seu-
raa myös, että on luovuttava itsestään selvältä pidetystä erottelusta nykyhetkeen rajoittuvan
havainnon ja mennyttä koskevan muistin välillä: Gibsonin mukaan havainto ei rajoitu ais-
tiärsykkeen kestoon, eikä havaintoprosessilla ole loppua, vaan havainto on jatkuvaa (s.
253; ks. myös luku 11). Gibson esittääkin, että ekologinen teorian informaation poiminnas-
ta ei tarvitse perinteistä muistin käsitettä – käsitystä menneen kokemuksen vaikutuksesta
nykyhetkeen muistin kautta –, vaan selitettävänä on oppimistapahtuma eli havaintosystee-
min kehitys ja harjaantuminen (s. 254).28 Uudenlainen käsitys havainnosta vaatii myös
uutta teoriaa kognitiosta yleisesti ja muista tietoisuuden muodoista, kuten hallusinaatioista
ja unista (s. 255–263). Esimerkiksi tietäminen ei ole Gibsonin mukaan havainnosta erilli-
nen prosessi, vaan havainnon laajennus (extension) (s. 258) ja havainto on yksinkertaisin ja
paras tietämisen muoto (s. 263). Sen sijaan kuvittelu, hallusinaatiot ja unet voidaan erottaa

voida sijoittaa vain ympäristöön, vaan niiden katsotaan kuuluvan koko eliö-ympäristö-systeemiin (Chemero
2003; 2009, luku 7). Näkemysten välillä on eroa myös siinä, tulisiko affordanssit ymmärtää
representationaalisesti (Vera & Simon 1993; Rowlands 1999; Sahin ym. 2007) vai ei-representationaalisesti
(Turvey 1992; Chemero 2003) (ks. Chemero & Turvey 2007, luku 3).
27
On hyvä huomata, että Gibsonin käsitys informaatiosta poikkeaa perinteisestä käsityksestä. Yleensä
informaatiolla tarkoitetaan jotain, mitä välitetään paikasta toiseen (lähettäjältä vastaanottajalle), mutta
Gibsonin mukaan informaatio on saatavilla ympäristössä ja sitä voidaan käyttää suoraan toiminnan
ohjaukseen ilman sisäistä koodausta tai komputationaalista prosessointia (Gibson 1979, 57, 62–63, 242–243;
ks. myös Chemero 2009, 106–109).
28
Gibson ei kuitenkaan kiellä muistelun, kuvittelun tai vastaavien ilmiöiden olemassaoloa, vaan kritiikki
koskee niiden oletettua roolia havainnossa ja perinteistä erottelua hetkellisen havainnon ja sitä täydentävän
menneeseen suuntautuvan muistin välillä (1979, 253–255).
25
normaalista havainnosta Gibsonin esittämän ”todellisuustestin” avulla, joka perustuu toi-
mintaan ja sitä seuraaviin muutoksiin havaintoympäristössä (s. 256–258).

Vaikka Gibsonin tarkastelu käsittelee pääasiassa yksilön havaintoprosesseja, tämän kirjoi-

tuksissa tulee esiin myös havaitsemisen sosiaalinen luonne (ks. Reed 1991).29 Gibsonin
mukaan ihmisillä kulttuuriset ja yksilölliset prosessit ovat läpikotaisin sekoittuneet (emt,
189), eikä hän tee jyrkkää erottelua luonnollisen ja kulttuurisen ympäristön välille, vaan
tämän mukaan kulttuuri on kehittynyt luonnollisista mahdollisuuksista (emt, 192) ja kult-
tuuriset välineet ja prosessit voivat laajentaa tai helpottaa havaintoa ja tietämistä (Gibson
1979, 258–262). Tarkastellessaan havainnon yhteyttä kulttuurisesti välitettyihin prosessei-
hin Gibson on tehnyt erottelun informaatioon perustuvan suoran havainnon (tai kognition)
ja kieleen, kuviin tai symboleihin perustuvan epäsuoran tai välitetyn (mediated) havainnon
välille (1979, 147, luku 14, luvut 15–16 epäsuorasta havainnosta; Reed 1991, 178–180).
Nämä eivät ole kuitenkaan erillisiä havainnon tai kognition muotoja, vaan suora havainto
on kognitiivisen toiminnan perusmuoto ja epäsuorat muodot laajentavat ja uudelleenorga-
nisoivat tätä kognitiivista toimintaa, mutta ei muuta sitä (Gibson 1979, luku 14; Reed 1991,
186). Myös sosiaaliset ja kulttuuriin liittyvät symboliset merkitykset ovat siis havaittavissa
suoraan edellä esitetyssä mielessä. Epäsuorilla kognition muodoilla tarkoitetaan kulttuuri-
sesti välitettyä tietoa, joka on ruumiillistunut esineisiin ja sanoihin (Reed 1991, 191) ja
jonka rooli on informaation jakaminen muille (emt, 180–182). Lisäksi, koska ihmisten
elämä on läpeensä sosiaalista ja toiminta tapahtuu aina kulttuurisessa kontekstissa, kaikki
ihmisten havainto on sosialisoitua, ja havaitseminen riippuu sosiaalisista luokitteluista
(emt, 181). Suoran ja epäsuoran kognition yhteys tulee esiin myös Gibsonin hypoteesissa,
jonka mukaan ”epäsuoran kognition muodot vakiinnuttavat suoran havaitsemisen kyvyt;
välittäjät (mediators) mahdollistaa aiemman ”hiljaisen” (tacit) tiedon tekemisen eksplisiit-
tiseksi” (emt, 182, kursivointi poistettu; ks. Gibson 1979, 263). Gibsonin mukaan olemme
kuitenkin tietoisia (aware) maailmasta ennen kuin voimme pukea havainnon sanoiksi ja
havaitsemme enemmän kuin voimme kuvata sanoin – ”Havainto edeltää predikointia”
(1979, 260).

Ajatus havainnon toiminnallisuudesta ja yhteydestä kognitioon tulee esiin enaktivismissa

ja erityisesti sen pohjalta kehitetyssä sensorimotorisessa teoriassa havainnosta (ks.
O’Regan & Noë 2001; Noë 2004). Gibsonin ekologisen teorian merkitys tulee esiin myös

29
William Noble (1991) sekä Arthur Still ja Alan Costall (1991) ovat huomauttaneet, että Gibson ei ota
riittävästi huomioon sosiaalisuuden ja kielen roolia havainnossa ja kognitiossa. He ovat esittäneet, miten
Gibsonin teoriaa voitaisiin täydentää Meadin pragmatistisella näkemyksellä (Noble 1991) ja Vygotskyn
sosiaalisuutta painottavalla kehityspsykologisella näkökulmalla (Still & Costall 1991). Seuraava tarkastelu
perustuu Edward Reedin (1991) tulkintaan Gibsonin näkemyksestä.
26
Chemeron kehittämässä ”radikaalissa ruumiillistuneessa kognitiotieteessä” sekä Järvileh-
don systeemisessä psykologiassa, joissa eliötä ja ympäristöä tarkastellaan yhtenäisenä sys-
teeminä. Gibsonin tavoin sensorimotorisen teorian kannattajat sekä Järvilehto ovat koros-
taneet havaintoprosessin ajallisuutta ja Järvilehto on vaatinut uudenlaista käsitystä myös
muista mentaalisista prosesseista. Gibsonin käsitys sosiaalisesti välitetystä havainnosta
puolestaan muistuttaa hajautetun kognition yhteydessä esitettyjä ajatuksia havainnon ja
muiden kognitiivisten prosessien sosiaalisesta luonteesta. Systeemiteorioiden yhteydessä
on painotettu myös havainnon aktiivista luonnetta ja tarvetta tutkia kognitiota luonnollisis-
sa olosuhteissa.

Yhteistä edellä esitellyille ajattelijoille on pragmaattinen suuntautuneisuus sekä filosofisten

kysymysten yhdistäminen psykologiseen ja/tai biologiseen tutkimukseen. Heidän kirjoituk-
sissaan tulee esiin kritiikki mekanistista ärsyke-vaste-mallia vastaan, käsitys organismin ja
ympäristön yhteenkuulumisesta sekä mentaalisen toiminnan ymmärtäminen osana muuta
toimintaa ja tarve tutkia sitä systeemisestä – tai Deweyn ja Bentleyn (1949) sanoin trans-
aktionaalisesta – näkökulmasta. Edellä esiteltyjen ajattelijoiden lisäksi filosofian ja psyko-
logian aloilta tai niiden lähitieteistä voidaan löytää myös muita, jotka ovat esittäneet tärkei-
tä ajatuksia systeemiteorioiden kannalta. Esimerkiksi venäläinen psykologi ja kulttuurihis-
torioitsija Lev Vygotsky (1978; 1982) on korostanut sosiaalisen vuorovaikutuksen roolia
lapsen kognitiivisten kykyjen kehityksessä ja yleisesti sosio-kulttuurisen kontekstin merki-
tystä mentaalisen toiminnan kannalta sekä tarvetta sen huomioimiseen myös psykologises-
sa tutkimuksessa. Fenomenologisen tradition piirissä erityisesti Maurice Merleau-Ponty
(1962; 1963) ja Martin Heidegger (esim. 1927/2000) ovat tuoneet esiin ruumiillisuuden ja
maailmassaolemisen sekä käytännöllisen toiminnan roolin merkitysten muodostumisen ja
mentaalisen toiminnan kannalta. Heidän näkemyksiään voidaan pitää myös anti-
representationalististen ja anti-komputationalististen kantojen edeltäjinä (ks. Clark 1997,
170–172). Myös Ludwig Wittgensteinin myöhemmissä kirjoituksissa (esim. 1953) tulee
esiin kognitiivisen toiminnan, erityisesti kielenkäytön, sosiaalinen ja toiminnallinen luon-
ne.30 Systeemiteorioiden kannalta edellä mainittujen ajattelijoiden töissä keskeinen huomio
koskee ajatusta siitä, että mentaalista toimintaa ei tule ymmärtää niinkään yksilön sisäisenä
ilmiönä, vaan tarkastelun kannalta on tärkeää kiinnittää huomiota myös ruumiilliseen toi-
mintaan ympäristössä ja sosio-kulttuurisessa kontekstissa.

30
Ks. systeemiteorioiden historiallisista vaikuttajista esim. Clancey 2009; Gallagher 2009; Järvilehto 1994,
35–74; Palmer 2004.
27
3. Laajennettu kognitio

Laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesin lähtökohtana on pidetty Andy Clarkin ja David
Chalmersin artikkelia ”The Extended Mind” (1998), jonka he aloittavat kysymyksellä ”mi-
hin mieli loppuu ja mistä muu maailma alkaa?” (s. 27).31 Heidän esittämänsä hypoteesin
mukaan ainakin joissakin tapauksissa mentaalisten prosessien kantajat voivat ulottua aivo-
jen ja kehon ulkopuolelle. Clark ja Chalmers kutsuvat kantaansa aktiiviseksi eksternalis-
miksi, erotuksena perinteisestä passiivisesta eksternalismista, jossa kiinnostuksen kohteena
on ollut mentaalisten tilojen sisällön määräytyminen historiallis-kausaalisessa prosessissa
(ks. esim. Putnam 1975; Burge 1979). Sen sijaan aktiivisen eksternalismissa tarkastellaan
mentaalisten prosessien kantajia tässä-ja-nyt, ja tämän mukaan myös ulkoiset tekijät voi-
daan laskea osaksi kognitiivisten prosessien kantajia, jos niillä on aktiivinen rooli kognitii-
visten prosessien toteuttamisessa. 32 (Clark & Chalmers (C&C) 1998, 29.) Tässä tehdään
siis ero sisältö- ja kantaja-eksternalismin tai mitä- ja kuinka-eksternalismin välille. Sisältö-
eksternalismi ja siihen liittyvät ”mitä”-kysymykset koskevat mentaalisten tilojen sisältöä ja
määräytymistä, ja tarkastelun kohteena ovat mentaalisten tilojen tyypit personaalisella ta-
solla. Kantaja-eksternalismi ja ”kuinka”-kysymykset puolestaan koskevat mentaalisten
tilojen kantajia eli taustalla olevia mekanismeja, jolloin tarkastelu tapahtuu subpersonaali-
sella tasolla. Aktiivinen–passiivinen-jaottelun lisäksi voidaan tehdä ero sen perusteella,
onko tarkastelun kohteena mentaalisten tilojen intentionaalinen sisältö tai kognitiiviset
prosessit vai kvalitatiivinen kokemus. (Hurley 2010; ks. taulukko 1.)

Intentionaalinen sisältö Kvalitatiivinen kokemus

(kognitiiviset prosessit) (tietoisuus)

Mitä-eksternalismi Mitä-sisältö-eksternalismi Mitä-kvalitatiivinen-

(intuitiivisesti uskottavin) eksternalismi (vähemmän intui-
tiivinen)

Kuinka-/kantaja- Sisältö-kantaja-eksternalismi Kvalitatiivinen-kantaja-

eksternalismi (vähemmän intuitiivinen) eksternalismi (vähiten intuitiivi-
nen)

Taulukko 1. Eksternalismin muodot (Hurley 2010, 107).

31
Artikkeli on ilmestynyt alun perin Analysis-lehdessä (58, 7–19). Tekstissä olevat sivunumerot viittaavat
uudelleenjulkaisuun Richard Menaryn (2010) toimittamassa teoksessa The Extended Mind (s. 27–42).
32
Passiivista eksternalismia on kutsuttu myös filosofiseksi eksternalismiksi (Rowlands 1999) ja
taksonomiseksi eksternalismiksi (Wilson 2000; 2004). Laajennettu mieli -hypoteesin lisäksi aktiivisen
eksternalismin muotoja ovat environmentalismi (Rowlands 1999), laaja komputationalismi (Wilson 1994),
lokationaalinen (locational) eksternalismi (Wilson 2000; 2004), mahdollistaja- (enabling) tai kantaja-
eksternalismi (Hurley 2010; ks. taulukko alla) ja Haugelandin (1998) käsitys ruumiillistuneesta ja
”upotetusta” (embedded) mielestä. Ks. myös Rowlandsin tekemä (1999) erottelu psykosemantiikan ja
psykotektoniikan välillä.
28
Tämän jaottelun mukaan Clarkin ja Chalmersin esittämä versio on kantaja-eksternalismin
muoto, joka koskee mentaalisten tilojen intentionaalista sisältöä tai kognitiivisia prosesse-
ja, joiden ei tarvitse olla tietoisia. Lisäksi Mark Rowlands (2010b) on korostanut, että laa-
jennettu mieli -hypoteesissa tarkastellaan yksittäisiä mentaalisia prosesseja eli tokeneita, ei
mentaalisia tyyppejä. Edellisen jaottelun mukaan radikaalein ja vähiten intuitiivisesti us-
kottava eksternalismin muoto olisi aktiivinen eksternalismi, joka koskee myös kvalitatiivis-
ta kokemusta. Tällaisen näkemyksen mukaan myös tietoisen kvalitatiivisen kokemuksen
kantajat voisivat ulottua aivojen ja kehon ulkopuolelle.

Laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesin kannattajien välillä on eroa siinä, miten katta-
vaksi laajentuminen ajatellaan: koskeeko se vain (joitakin) kognitiivisia prosesseja, mieltä
tai mentaalisia tiloja vai myös tietoisuutta tai kvalitatiivista kokemusta. Kirjoittajien välillä
on eroa myös siinä, miten yleiseksi laajentuminen ajatellaan: onko kyse vain joistakin yk-
sittäisistä tapauksista vai ajatellaanko sen koskevan suurta osaa kognitiivisista tai mentaali-
sista prosesseistamme. Vaikka laajentumista pidettäisiin yleisenä ilmiönä, yleensä kuiten-
kin hyväksytään, että ainakin joissakin tapauksissa kognitiiviset tai mentaaliset prosessit
voivat toteutua vain organismin sisäisenä ilmiönä. Keskustelu laajennetun mielen tai kog-
nition puolesta on keskittynyt pääasiassa korkeamman tasoisten kognitiivisten prosessien
tarkasteluun – tyypillisiä tapauksia ovat esimerkiksi ongelmanratkaisu, muisti tai päättely –
ja erityisesti kielen on ajateltu toimivan ihmiskognition laajentajana (ks. esim. C&C 1998;
Clark 2005a; 2008a). Epämääräisyyttä aiheuttaa kuitenkin se, että kognitiivisille proses-
seille ei ole yleensä annettu kovin tarkkaa määritelmää, vaan käsitys kognitiivisista proses-
seista perustuu pikemminkin yleiseen ”common-sense”-käsitykseen siitä, mitä pidämme
kognitiivisena.33

Vaikka tarkastelun kohteena ovat pääasiassa tietyt kognitiiviset prosessit, Clark ja Chal-
mers kuitenkin esittävät, että heidän näkemyksensä laajentumisen puolesta ulottuu myös
joihinkin mentaalisiin tiloihin ja siten myös yleisemmin mieleen. Heidän mukaansa erityi-
sesti uskomukset voivat koostua osittain myös ympäristön piirteistä, jos nämä piirteet toi-
mivat vaadittavassa roolissa, ja jos hyväksytään uskomusten laajentuminen, Clarkin ja
Chalmersin mukaan voidaan sanoa, että myös mieli laajentuu maailmaan (1998, 33). On
kuitenkin hyvä huomata, että Clark ja Chalmers eivät väitä tietoisuuden laajentuvan pään

33
Erityisesti Clark (esim. 2008a; 2011) vetoaa intuitiivisiin common-sense-käsityksiin kognitiosta. Sen sijaan
laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajista esimerkiksi Michael Wheeler (2011) on vaatinut
tieteellisempää käsitystä kognitiosta. Myös Fred Adams ja Ken Aizawa (2001; 2010a) ovat kritiikissään
painottaneet tarvetta kognition tunnusmerkeistä (mark of cognitive) (ks. alla luku 3.1.1). Samoin Mark
Rowlands (2009b), Sven Walter (2010) ja Lena Kästner (Walter & Kästner 2012) ovat korostaneet kognition
tunnusmerkkien tarvetta (ks. alla luku 3.2.2).
29
ulkopuolelle, koska kaikki kognitiiviset prosessit eivät ole heidän mukaansa tietoisia pro-
sesseja ja ei-tietoisilla prosesseilla on keskeinen rooli kognitiossa (1998, 30). Clark on
myös toisessa artikkelissaan (2009) esittänyt, että argumentit laajennetun kognition puoles-
ta eivät ole yleistettävissä tietoisuuteen ja hänen mukaansa tietoisten prosessien kantajat
rajoittuvat pään sisään. Sen sijaan esimerkiksi Mark Rowlands (2010a; b, luku 7) on esittä-
nyt tietoisuuden intentionaalisen rakenteen pohjalta, että myös tietoinen kokemus voi olla
laajentunut (ks. myös Wilson 2004, luvut 9 ja 10; 2010). Myös Susan Hurley on tarjonnut
esimerkkejä kvalitatiivisesta kantaja-eksternalismista (ks. taulukko edellä), jossa myös
tietoisen kokemuksen kantajat voivat ulottua kehon ulkopuolelle (Hurley 1998; 2010; Hur-
ley & Noë 2003).34

Mark Rowlandsin esittämän näkemyksen perusteella laajennettu mieli -hypoteesin perus-

ajatus voidaan tiivistää seuraavasti: Jotkut mentaaliset prosessit voivat koostua osittain
vuorovaikutuksesta ympäristötekijöiden kanssa, jolloin kyse on informaatiota kantavien
ympäristön rakenteiden manipuloinnista, hyödyntämisestä ja muokkaamisesta (transforma-
tion) (2009a, 53; 2010b, 59). Tämä muotoilu voidaan jakaa viiteen osaan (2009a, 53–54;
2010b, 59–61). Ensinnäkin teesi ymmärretään onttisena, ei vain episteemisenä väitteenä
(ks. myös Wilson 2010, 171). Episteeminen väite koskee sitä, miten mentaaliset prosessit
on ymmärrettävä, mutta laajennettu mieli -hypoteesi sitoutuu kuitenkin vahvempaan muo-
toon, jonka mukaan jotkut mentaaliset prosessit koostuvat osittain ympäristöön ulottuvasta
toiminnasta. Rowlandsin mukaan on mahdollista kieltää laajennettu mieli -hypoteesi ontti-
sena väitteenä ja hyväksyä silti episteeminen väite, jonka mukaan kognitiivista systeemiä
voidaan ymmärtää vain tarkastelemalla sitä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa; ont-
tisella väitteellä sen sijaan on myös episteemisiä seurauksia. Toiseksi, mentaalisten proses-
sien ajatellaan koostuvan vain osittain ulkoisten tekijöistä, erityisesti niiden manipuloinnis-
ta, mutta kognitiivisiin prosesseihin vaaditaan aina myös sisäisiä prosesseja. Kolmanneksi,
kyseessä on kontingentti väite. Tässä ei siis väitetä, että tietyt mentaaliset prosessit koostui-
sivat välttämättä ulkoisten tekijöiden manipuloinnista, vaan kontingenttina ymmärrettynä
väite jättää tilaa funktionalismin mukaisella ajatukselle siitä, että tietyn tyyppinen mentaa-
linen prosessi voi toteutua eri tavoin, tietystä materiaalisesta perustasta riippumatta. Neljäs
ajatus on se, että tässä tehdään väite konstituutiosta. Jotkin mentaaliset prosessit voivat siis
kirjaimellisesti koostua osittain ympäristötekijöistä, eivätkä ole ainoastaan riippuvaisia
niistä. Tämä erottaa laajennettu mieli -hypoteesin ”ruumiillistunut” (embodied) ja ”upotet-

34
Myös luvussa 6 käsiteltävää Silbersteinin ja Chemeron (2011a; b; Chemero 2009) näkemystä voidaan pitää
kvalitatiivisen kantaja-eksternalismin muotona. He eivät kuitenkaan tee perinteistä erottelua
intentionaalisuuden tai kognition ja kvalitatiivisen kokemuksen välille.
30
tu” (embedded) mieli tai kognitio -näkemyksistä,35 joissa hyväksytään kognition ruumiilli-
suus ja vahva riippuvuus ympäristöstä, mutta jotka eivät pidä ulkoisia tekijöitä konstitutii-
visena osana kognitiivista systeemiä. Viidenneksi, kyse on ainoastaan joistakin mentaali-
sista prosesseista ja useimmiten kiinnostuksen kohteena ovat jotkin kognitiiviset prosessit.

Keskitynkin tässä pääasiassa hypoteesiin laajennetusta kognitiosta, koska suuri osa keskus-
telusta on keskittynyt ennen kaikkea kognitiivisten prosessien tarkasteluun ja usein puhu-
taan ”laajennetun mielen” sijaan ”laajennetusta kognitiosta” (HEC: hypothesis of extended
cognition), jolloin tarkastelun kohteena ovat jotkin tietyt kognitiiviset prosessit, joiden aja-
tellaan (joissakin tapauksissa) voivan ulottua pään ja kehon ulkopuolelle.36 Rowlands
(2009b, 7) on lisäksi tehnyt eron termin ”kognitio” kapeamman ja laajemman merkityksen
välille: kapeammassa mielessä kognitio erotetaan havainnosta ja sillä tarkoitetaan havain-
non jälkeisiä prosesseja; laajemmassa merkityksessä termi sisältää myös havaintoprosessit.
HEC:n yhteydessä termiä on käytetty pääasiassa laajemmassa merkityksessä, ja hypoteesin
kannattajat suhtautuvat yleensä kriittisesti perinteiseen ”sandwich”-malliin (ks. Hurley
1998, luku 10.1; 2001), jossa kognitiota pidetään havainnosta ja toiminnasta erillisenä kor-
keammantasoisena prosessina; perinteisen mallin sijaan HEC:n kannattajat ovat korosta-
neet kognition yhteyttä sensorimotoriseen toimintaan (vrt. Gibson 1979).

Laajennettu kognitio -hypoteesia koskevassa keskustelussa voidaan tehdä erottelu kolmen

eri aallon (wave) välille. Suurin osa keskustelusta on keskittynyt ensimmäiseen ja toiseen
aaltoon sekä niiden eroihin, mutta viime vuosina on esitetty ajatus myös kolmannesta aal-
losta. Clarkin ja Chalmersin esittämä versio ja Clarkin (2008a; 2010a; b) myöhemmin esit-
tämät muotoilut katsotaan kuuluvaksi ensimmäiseen aaltoon, jossa keskeistä on funktio-
naalinen samanlaisuus sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä. John Sutton (2009; 2010),
Richard Menary (2006a; 2007; 2010a; b) ja Mark Rowlands (1999; 2010a; b) ovat kehittä-
neet laajennettu kognitio -hypoteesia toisen aallon mukaisen version suuntaan, joka ei pe-
rustu niinkään samanlaisuuteen sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä, vaan ulkoisten vä-
lineiden manipulointiin sekä sisäisten ja ulkoisten tekijöiden komplementaariseen rooliin
kognitiivisen prosessin suorituksessa. Menary (2010b) on myös tuonut esiin toisen aallon
yhteyksiä luvussa 5 käsiteltävään enaktivismiin. Michael David Kirchhoff (2012) on puo-
lestaan tuonut esiin ensimmäisen ja toisen aallon puutteita ja kehittänyt ajatusta kolmannen
aallon suuntaan, joka korostaa kognitiivisen systeemin dynaamista luonnetta, diakronista

35
Ks. Rowlands 2010b, luku 3, jossa hän erottaa laajennettu mieli -teesin ruumiillistunut mieli- ja upotettu
mieli -teeseistä sekä enaktivistisesta käsityksestä (ks. alla luku 5).
36
Laajennettu mieli ja laajennettu kognitio -hypoteesien välille ei ole usein tehty selkeää eroa. Ks. kuitenkin
Pöyhönen (tulossa), jossa hän korostaa eroa näiden välillä (s. 4–7).
31
näkökulmaa ja hajautettua agenttiutta, ja hänen näkemyksensä liittää laajennettu kognitio -
hypoteesin seuraavassa luvussa käsiteltävään näkemykseen hajautetusta kognitiosta.

3.1. Ensimmäinen aalto

Ensimmäisen aallon mukainen versio HEC:stä perustuu Clarkin ja Chalmersin esittämään

yhdenvertaisuusperiaatteeseen (parity principle) ja common-sense-funktionalismin mukai-
seen käsitykseen mentaalisista tiloista. Yhdenvertaisuusperiaatteen tarkoitus on toimia in-
tuitiopumppuna internalistisia lähtökohtaoletuksia vastaan (ks. Menary 2010a, 5): sen mu-
kaan pelkkä prosessien sijainti ei riitä erottelemaan kognitiivisia prosesseja ei-
kognitiivisista, vaan jos olisimme valmiit pitämään jotakin tekijää osana kognitiivista pro-
sessia silloin kun kyseinen prosessointi tapahtuisi päässä, niin yhdenvertaisuusperiaatteen
mukaan myös sellainen osa maailmaa, joka toimii samalla tavoin, voidaan laskea osaksi
kognitiivista prosessia (C&C 1998, 29).37 Keskeistä on siis sisäisten ja ulkoisten prosessien
common-sense-funktionalismin mukainen toiminnallinen samanlaisuus osana kognitiivista
prosessia. Common-sense-funktionalismi voidaan erottaa empiirisestä funktionalismista,
jossa keskeisten funktionaalisten roolien määrittely perustuu empiiriseen tutkimukseen.
Sen sijaan common-sense-funktionalismissa toiminnallisia rooleja tarkastellaan yleisten
kansanpsykologisten käsitysten perusteella. (Braddon-Mitchell & Jackson 1996, luvut 3 ja
5; Clark 2008a, 88.) Lisäksi HEC:n kannattajat keskittyvät yleensä abstrakteihin ja yleisiin
toiminnallisiin rooleihin eli siihen, miten tarkastelun kohteena oleva tekijä ohjaa toimintaa
ja ongelmanratkaisua, ei niinkään prosessien yksityiskohtaiseen toteutukseen (Clark 2008a,
96–98). Yhdenvertaisuusperiaatteen lisäksi Clark ja Chalmers esittävät kolme kriteeriä,
jotka ulkoisen välineen on täytettävä, jossa se voitaisiin laskea osaksi kognitiivista systee-
miä: 1) väline on luotettavasti saatavilla ja tavallisesti käytetty; 2) sen tarjoamaa informaa-
tiota käytetään enemmän tai vähemmän automaattisesti, eikä se tavallisesti ole kriittisen
tarkastelun kohteena; 3) välineen sisältämä informaatio on helposti saatavilla, kun sitä tar-
vitaan (C&C 1998, 38, Clark 2010a, 46).38

Myös Michael Wheeler on puolustanut funktionalismiin perustuvaa HEC:n muotoa. Hänen

mukaansa radikaali ajatus löytyy juuri funktionalismista, erityisesti sen keskeisestä ajatuk-
sesta, moninaisesta toteutuvuudesta (multiple realizability), jonka mukaan mentaalisten
prosessien ei katsota olevan riippuvaisia tietystä materiaalisesta perustasta, vaan merkittä-
37
Clarkin (2010a, 44) muotoilu: ”If, as we confront some task, a part of the world functions as a process
which, were it go on the head, we would have no hesitation in accepting as part of the cognitive process, then
that part of the world is (for that time) part of the cognitive process.”
38
Clark ja Chalmers mainitsevat myös neljännen kriteerin, jonka mukaan ulkoisen välineen sisältämä
informaation on oltava tietoisesti hyväksytty joskus menneisyydessä. He pitävät kuitenkin tätä kriteeriä
kiistanalaisena ja Clark on myöhemmissä kirjoituksissaan jättänyt sen pois.
32
vää on taustalla olevien mekanismien toiminnallinen rooli. Wheelerin mukaan HEC voi-
daan nähdä lähes triviaalina seurauksena funktionalismista,39 koska ei ole mitään periaat-
teellista syytä rajoittaa tarkastelua koskemaan vain pään sisäpuolisia prosesseja. (Wheeler
2010a, luku 3; 2010b, 7–8; ks. myös Rowlands 2009a, 56; 2010b, 99–101.) HEC:n yhtey-
dessä puhutaan usein myös laajennetusta (extended) funktionalismista (Wheeler 2010a;
2010b, luku 3; Clark 2008a) ja laajasta komputationalismista (Wilson 1994; Clark 2008a;
Wilson & Clark 2009), jotka mahdollistavat kognitiivisten prosessien kantajien ulottamisen
kehon rajojen ulkopuolelle: laajennetussa funktionalismissa mentaaliset tilat määritellään
systeemin kausaalisten suhteiden avulla, jolloin tarkastelun kohteena olevan input- ja out-
put-informaation ei tarvitse rajoittua vain hermostollisesti määriteltävään sensoriseen ja
motoriseen prosessointiin; vastaavasti laajan komputationalismin mukaan kognitioon vaa-
dittava komputationaalinen organisaatio voi toteutua erilaisten aivoissa, kehossa ja maail-
massa tapahtuvien prosessien yhteistyössä. Funktionalistisen ja komputationalistisen mal-
lin lisäksi tai niiden sijaan hyödyllisiä viitekehyksiä laajennetun kognitiivisen systeemin
tarkasteluun ovat esimerkiksi dynaamisten systeemien teoria (Thelen & Smith 1994) ja
elinympäristöjen konstruointi (niche construction) -malli40 (ks. esim. Laland ym. 2000)
(Clark 2008a; Wilson & Clark 2009). Erityisesti Clark on korostanut, että komputationaa-
lista ja dynaamista mallia ei tarvitse nähdä toisilleen vastakkaisina, vaan hänen mukaansa
kognitiivista systeemiä voidaan tarkastella sekä informaation prosessoinnin käsittein
(komputationalismi, funktionalismi) että ajallisesti kehittyvänä prosessina dynaamisten
systeemien teorian pohjalta (2008a, 27, 70).41

Clarkin ja Chalmersin ajatus laajennetusta kognitiosta perustuu ajatukseen siitä, että jois-
sakin tapauksissa ihminen ja ulkoinen väline voivat olla sellaisessa kaksisuuntaisessa vuo-
rovaikutuksessa keskenään, että ne muodostavat yhteenliittyneen systeemin (coupled sys-
tem), jota voidaan pitää itsessään kognitiivisena systeeminä (1998, 29). Kriteereinä tällai-
sen systeemin muodostumiselle on se, että i) kaikilla komponenteilla on aktiivinen kausaa-
linen rooli, ii) ne säätelevät toimintaa kognitiolle tyypillisellä tavalla ja iii) jos jokin ulkoi-
nen komponentti poistettaisiin, systeemin toimintakyky heikentyisi vastaavalla tavalla kuin
jos osa aivoista olisi poistettu (C&C 1998, 29; Menary 2010a, 3). Clarkin ja Chalmersin
39
Sven Walter (2010, 291–292) puolestaan esittää, että yhdenvertaisuusperiaate on triviaali seuraus
liberaalista funktionalismin muodosta. Hänen mukaansa yhdenvertaisuusperiaate edellyttää kognitiivisten
prosessien identifiointia funktionalistisesti ja sen argumentatiivinen voima perustuu juuri funktionalistisiin
sitoumuksiin.
40
Kim Sterelny (2010) on esittänyt, että laajennettu mieli -hypoteesi voitaisiin ymmärtää parhaiten
elinympäristöjen konstruointi (tai ”scaffolding”) -mallin erikoistapauksena, ei niinkään itsenäisenä
viitekehyksenä.
41
Sen sijaan esim. Tim van Gelder (1995; 1998) on esittänyt dynaamisen mallin komputationalistisen mallin
vaihtoehdoksi ja korostanut niiden vastakkaisuutta (ks. myös Thompson 2007, 42–43; Chemero 2009).
33
mukaan tällaisessa tapauksessa ulkoista tekijää voidaan pitää konstitutiivisena osana kog-
nitiivista systeemiä, ei ainoastaan agentin käyttämänä ulkoisena apuvälineenä. Selventääk-
seen pelkän kausaalisen ja konstitutiivisen relaation eroa Menary on tehnyt erottelun
asymmetrisen ja symmetrisen vaikutuksen välillä. Asymmetrisessä tapauksessa ulkoinen
tekijä vaikuttaa kausaalisesti sisäisiin prosesseihin eli se toimii inputin lähteenä, mutta ei
todellisena osana kognitiivista prosessia. Sen sijaan symmetrisen vaikutuksen kohdalla
sisäiset ja ulkoiset tekijät ovat vastavuoroisessa vaikutuksessa keskenään ja vastaavat yh-
dessä kognitiivisen suorituksen toteuttamisesta.42 Vaikka symmetrisessä tapauksessa kom-
ponentit voitaisiin erotella sisäisiin ja ulkoisiin, niiden itsenäistä osuutta tuloksen tuottami-
seen on vaikea tutkia erikseen, koska vastavuoroisen suhteen vuoksi ne vaikuttavat jatku-
vasti toisiinsa ja koordinoivat yhdessä kognitiivista suoritusta. Hypoteesi laajennetusta
kognitiosta vaatii symmetristä tulkintaa vuorovaikutuksesta, koska tällöin ulkoista tekijää
voidaan pitää konstitutiivisena osana kognitiivista prosessia eikä vain kognitiivisen agentin
käyttämänä apuvälineenä tai pelkkänä inputin lähteenä.43 (Menary 2010a, 3–4.)

Esimerkkitapauksena Clark ja Chalmers käyttävät ajatuskoetta, jossa he tarkastelevat Al-

zheimerin tautia sairastavan potilaan (Oton) ja normaalin henkilön (Ingan) toimintaa.44
Alzheimerin taudin aiheuttaman dementian vuoksi Oton toiminta on vahvasti riippuvaista
ympäristön tarjoamasta informaatiosta, ja Otto pitää aina mukanaan muistikirjaa, johon hän
kirjoittaa saamansa uuden informaation. Keskeinen ajatus on, että Oton muistikirjan ajatel-
laan toimivan biologisen muistin tavoin eli se toimii samanlaisessa funktionaalisessa roo-
lissa kuin biologinen muisti normaalin henkilön tapauksessa. Ajatuskokeessa Otto ja Inga
kuulevat Modernin taiteen museossa olevasta näyttelystä ja päättävät mennä katsomaan
sitä. Biologisen muistinsa ansiosta Inga muistaa, että museo sijaitsee kadulla 53, ja hän
kävelee sinne. Otto puolestaan katsoo muistikirjaansa, josta hän löytää tiedon museon si-
jainnista ja kävelee paikalle. Clarkin ja Chalmersin mukaan Oton muistikirja täyttää saman
funktionaalisen roolin kuin Ingan biologinen muisti; muistikirjan ja biologisen muistin
tarjoama informaatio toimivat samalla tavoin uskomuksen muodostamisessa ja toiminnan

42
Ks. Clark 1997, 163–166 ja 2008a, 24 ”jatkuvasta vastavuoroisesta kausaatiosta” (continuous reciprocal
causation) ja toisen aallon yhteydessä esitetty ajatus ”kognitiivisesta integraatiosta” (alla luku 3.2).
43
Ks. kuitenkin Collins ym. 2008, jossa Harry Collins nostaa esiin kysymyksen asymmetrisestä suhteesta
agentin ja ulkoisen välineen välillä. Ks. myös samassa artikkelissa Clarkin vastaus hänelle.
44
He esittävät laajennetun kognition puolesta myös toisen (vähemmän keskustelua herättäneen)
ajatuskokeen, jossa he vertaavat toisiinsa erilaisia ongelmanratkaisukeinoja Tetriksen peluun yhteydessä.
Tässä he vetoavat prosessien toiminnalliseen (komputationaaliseen) samanlaisuuteen ja esittävät Kirshin ja
Maglion (1994) tekemän erottelun episteemisen ja pragmaattisen toiminnan välillä. Episteemisessä
toiminnassa maailmaa muutetaan kognitiivisten prosessien suorittamisen apuna ja kyse on ulkoisesta
toiminnasta, jossa agentti muuttaa komputationaalista tilaansa (s. 513–514), ja tämän ajatellaan olevan
tehtävän suorittamisen kannalta tehokkaampaa kuin komputationaalisesti vastaava sisäinen mentaalinen
toiminta. (C&C 1998, 27–29; ks. myös Clark 2008a, 70–73.)
34
ohjauksessa. Clarkin ja Chalmersin mukaan pelkkien kognitiivisten prosessien lisäksi voi-
daan puhua mielen laajentumisesta, jos uskomuksien voidaan katsoa muodostuvan osittain
kehon ulkopuolisista tekijöistä. Tarkastelun kohteena ovat siis dispositionaaliset, ei-
tietoiset uskomukset (non-occurrent beliefs): Jos olemme valmiit sanomaan, että Ingalla on
uskomus, että museo sijaitsee kadulla 53 jo ennen kuin hän haki tiedon muististaan tai oli
tietoinen siitä, Clarkin ja Chalmersin mukaan on vastaavasti myönnettävä, että myös Otolla
oli sama uskomus jo ennen kuin hän haki tiedon muistikirjastaan. Ero on vain siinä, että
Oton tapauksessa dispositionaalisen uskomuksen kantajat eivät rajoitu aivojen tai kehon
sisään. Yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan kantajien sijainti ei ole kuitenkaan ratkaiseva
tekijä kognitiivisen ja ei-kognitiivisen tai mentaalisen ja ei-mentaalisen erottelussa, ja
muilta keskeisiltä osin tapaukset ovat Clarkin ja Chalmersin mukaan analogiset. (C&C
1998, 33–34.)

Clark ja Chalmers puolustavat kantaansa vetoamalla uskomusten selitykselliseen rooliin ja

heidän tarjoamansa näkemyksen selitykselliseen yksinkertaisuuteen (ks. myös Chalmers
2008, xii–xvi). Voimme selittää Oton ja Ingan toimintaa samalla tavoin vetoamalla heidän
haluihinsa ja uskomuksiinsa: he menivät Modernin taiteen museoon, koska he halusivat
mennä sinne ja uskoivat, että se on kadulla 53. Oton tapauksessa vaihtoehtoinen malli olisi
selittää hänen toimintaansa halulla mennä museoon ja uskomuksella, että museon osoite
löytyy hänen muistikirjastaan. Clarkin ja Chalmersin mukaan tämä tekee kuitenkin selityk-
sestä tarpeettoman monimutkaisen. Oletuksena on, että Otto käyttää muistikirjaansa auto-
maattisesti ja se on hänellä luotettavasti saatavilla samoin kuin biologinen muisti Ingan
tapauksessa, jolloin muistikirjaa koskevien uskomusten lisääminen selitykseen olisi yhtä
tarpeetonta kuin Ingan tapauksessa biologista muistia koskevien uskomusten lisääminen.
Ei olisi myöskään luontevaa sanoa, ettei Otolla ole uskomusta museon sijainnista ennen
kuin hän tarkistaa sen muistikirjastaan, koska oletuksen mukaan muistikirja on keskeinen
osa Oton elämää ja toiminnan ohjausta samalla tavoin kuin biologinen muisti normaalin
henkilön tapauksessa. Jos Ingan uskomus ei katoa silloin kun hän ei ole tietoinen siitä, sa-
ma pätee Clarkin ja Chalmersin mukaan myös Oton uskomukseen. (C&C 1998, 33–34.)
Clark ja Chalmers myöntävät, että Oton ja Ingan välillä on eroja, mutta heidän mukaansa
erot ovat kuitenkin pinnallisia. He tarkastelevat mahdollisia eroja ja kritiikin aiheita, mutta
pyrkivät osoittamaan, että niissä on kyse vain pinnallisista ja ei-relevanteista eroista (s. 35–
37). Clark ja Chalmers esittäväkin, että termin ”uskomus” käyttö heidän esittämässään
laajemmassa mielessä tarjoaa yhtenäisemmän ja syvällisemmän näkemyksen tilanteesta ja

35
toimii hyödyllisempänä selityksenä kuin termin rajoittaminen vain sisäisiin prosesseihin (s.
35).45

Clarkin ja Chalmersin mukaan laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesissa ei ole kyse vain
terminologisesta valinnasta, vaan sillä on merkitystä myös metodologisesti tieteelliselle
tutkimukselle (C&C 1998, 30; Clark 2008a). Sen sijaan, että kognitiiviset prosessit rajattai-
siin vain pään tai kehon sisään ja niiden ulkopuoliset prosessit nähtäisiin vain input- ja out-
put-informaationa, tarkastelukohteeksi otetaan laajempi systeemi, jota ei jaotella (arbitraa-
risesti) kognitiivisiin ja ei-kognitiivisiin osiin, ja kognitiotieteellisiä metodeja ja käytettyjä
termejä voidaan soveltaa tällaisen laajemman systeemin tutkimiseen.46 Chalmersin mukaan
keskeinen ajatus laajennettu mieli -hypoteesin kohdalla koskee sen tarjoamaa selityksellis-
tä yhtenäisyyttä (2008, xiv): kun esimerkiksi Oton ja Ingan toimintaa tarkastellaan laajalla
tasolla (large-scale), biologisella muistilla ja muistikirjalla on samanlainen funktionaalinen
rooli ja heidän toimintaansa voidaan selittää samojen uskomusten perusteella. Laajennettu
mieli -hypoteesin tarjoama selityksellinen arvo riippuu kuitenkin selityskohteesta ja kiin-
nostuksen kohteena olevasta ilmiöstä. Jos laajan tason toiminnan sijaan tarkasteltaisiin
lokaalimman tason (local-scale) toimintaa, kuten Oton vuorovaikutusta muistikirjansa
kanssa, tässä tapauksessa hänen toimintaansa olisi luontevampaa selittää sisäisillä usko-
muksilla (Chalmers 2008, xii–xiii). Myös laajempaa toimintaa on periaatteessa mahdollista
tarkastella sisäisenä kognitiivisena prosessina ja siihen liittyvänä input- ja output-
informaationa, mutta Clarkin mukaan kognition rajaaminen vain sisäisiin prosesseihin ei
ole filosofisesti ja tieteellisesti motivoitua (Clark 2011, 450). Lisäksi Chalmers huomaut-
taa, että laajennettu mieli -hypoteesi ei ole sitoutunut mihinkään tiettyyn teoreettiseen nä-
kemykseen mielen luonteesta, vaan on yhteensopiva erilaisten mielenfilosofisten käsitysten
ja kognitiotieteellisten näkökulmien kanssa (2008, xv–xvi). Keskustelussa ei olekaan
yleensä otettu kantaa perinteisiin mielenfilosofisiin kysymyksiin mielen luonteesta. Kogni-
tiotieteen näkökulmasta laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajat korostavat kognition
toiminnallisuutta, ruumiillisuutta ja tilanteellisuutta ja eroavat siten perinteisestä kogniti-
vistisesta mallista, jossa kognitiota pidetään sisäisenä, aivoissa tapahtuvana abstraktina
symbolien manipulointina. Kuitenkin esimerkiksi Clark säilyttää komputationalistisen mal-
lin, mutta laajentaa sen koskemaan sisäisten prosessien lisäksi myös laajemman systeemin
toimintaa. Perinteisen mallin mukaisesti kognitiota pidetään representaatioiden manipu-
lointina, mutta representaatioiden kantajia ei rajata vain neuraalisiin prosesseihin, vaan

45
John Preston (2010) on kritisoinut termin ”uskomus” laajennusta ja vetoamista selitykselliseen
yksinkertaisuuteen (s. 356–358; ks. myös Tiuraniemi 2011).
46
ks. myös Hutchins 1995; Hollan ym. 2000; alla luku 4 hajautetusta kognitiosta.
36
myös ulkoiset tekijät voivat toimia representaatioiden kantajina, ja ulkoisten välineiden
manipulointi sekä kehon liikkeet voidaan nähdä neuraalisten prosessien tavoin kognitiivi-
sen toiminnan mekanismeina.

3.1.1. Kritiikkiä

Keskustelu laajennettu kognitio -hypoteesista (HEC) ja sitä vastaan esitetty kritiikki on

keskittynyt erityisesti ensimmäisen aallon mukaiseen versioon. Monet kriitikot ovat tarttu-
neet juuri yhdenvertaisuusperiaatteeseen ja esittäneet toiminnallisia eroja sisäisten ja ul-
koisten prosessien välillä. Esimerkiksi Fred Adams ja Ken Aizawa (2001; 2010a) sekä
Robert Rupert (2004) ovat tuoneet esiin eroja sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnassa
ja esittäneet, että yhdenvertaisuusperiaatteen vaatima funktionaalinen samanlaisuus ei to-
teudu (ks. myös Preston 2010, luku 5). Tarkastelen seuraavassa Adamsin ja Aizawan esit-
tämää yhteenliittymis-konstituutio-virhettä (coupling-constitution fallacy) ja vaatimusta
kognition tunnusmerkeistä (mark of cognitive) sekä Rupertin kritiikkiä, joka koskee yhte-
näisen selityskohteen puuttumista ja siten tieteellisen tutkimuksen vaikeutta.47 HEC:n puo-
lustajat ovat vastanneet esitettyyn kritiikkiin ja pyrkineet osoittamaan, että kritiikki perus-
tuu hypoteesin väärintukintaan tai että kritiikkiin voidaan vastata siten, että vasta-
argumentit eivät muodosta todellista ongelmaa käsitykselle laajennetusta kognitiosta ja
siihen perustuvalle kognitiotieteelle.

Adamsin ja Aizawan mukaan argumentit laajennettu kognitio -hypoteesin puolesta sortuvat

usein yhteenliittymis-konstituutio-virheeseen, joka koskee kausaalisten ja konstitutiivisten
tekijöiden sekoittamista. Heidän mukaansa virheellinen päättelymalli on seuraavanlainen:
tilanteessa tarkastellaan jotakin objektia, joka on kausaalisesti liittynyt kognitiiviseen
agenttiin, ja tästä edetään johtopäätökseen, että objekti on osa agentin kognitiivista järjes-
telmää tai prosessia. Adams ja Aizawa kuitenkin painottavat, että yhteenliittymis-relaatio
on erotettava konstitutiivisesta relaatiosta: ”siitä, että objekti tai prosessi X on yhteenliitty-
nyt objektiin tai prosessiin Y, ei seuraa, että X on osa Y:tä.” (Adams & Aizawa (A&A)
2010a, 67–68.) Sama kritiikki pätee heidän mukaansa myös ”systeemi-versioon”, jossa
aivojen, kehon ja maailman kausaalisesta yhteenliittymisestä päätellään, että aivot, keho ja
ulkoinen objekti yhdessä muodostavat yksittäisen kognitiivisen systeemin (2009, 83–85).
Vaikka ulkoisella objektilla voi olla kausaalisesti merkittävä vaikutus kognitiivisiin proses-
seihin ja vaikka kognitiivisten prosessien suoritus olisi kausaalisesti riippuvaista ulkoisesta
välineestä, Adams ja Aizawa painottavat, ettei tästä voi vielä päätellä kognition laajentu-
47
Ks. myös Jerry Fodorin (2009) arvio Clarkin teoksesta Supersizing the Mind (2008a), jossa hän kritisoi
mm. Clarkin käyttämää puhetta mielen ”kirjaimellisesta” laajentumisesta ja ajatusta siitä, että jotkin
maailman osat voisivat olla osa mieltä.
37
van aivojen ulkopuolelle (ks. myös Rupert 2011, 428–431). Lisäksi, vaikka hyväksyttäi-
siin, että ihminen ja ulkoinen väline muodostaisi kognitiivisen systeemin, tästä ei seuraa,
että myös ulkoinen objekti olisi kognitiivinen.48 Laajennettu kognitio -hypoteesin ongelma
tulee Adamsin ja Aizawan mukaan esiin seuraavassa esimerkissä:

Kysymys: Miksi kynä ajatteli, että 2+2=4

Clarkin vastaus: Koska se oli yhteenliittyneenä matemaatikkoon. (2010a, 67.)

Tämän mukaan pelkkä kausaalinen vuorovaikutus tai yhteenliittyminen kognitiivisen agen-

tin kanssa ei riitä argumentiksi sen puolesta, että jokin objekti voitaisiin laskea konstitutii-
viseksi osaksi kognitiivista prosessia. Kysymykseen siitä, mikä tekee jostain objektista tai
prosessista X mahdollisen osan kognitiivista prosessia, Adams ja Aizawa vastaavat, että on
tarkasteltava X:n luonnetta. Tämä johtaa kysymykseen kognition tunnusmerkeistä eli sen
tarkasteluun, mikä erottaa toisistaan kognitiivisen ja ei-kognitiivisen prosessin. Heidän
mukaansa laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajat eivät ole kiinnittäneet riittävästi
huomiota tähän kysymykseen, mutta myöntävät, että ongelmana on myös se, että edes
kognitiivinen psykologia ei tarjoa selkeää teoriaa siitä, mikä konstituoi kognitiivisuuden.
Adamsin ja Aizawan mukaan transkranialismin49 kannattajien näkemykset kognitiosta,
kuten kognition pitäminen informaationprosessointina (Rowlands 1999; Wilson & Clark
2009), komputaationa (Hutchins 1995) tai merkityksellisyytenä (Haugeland 1998) tai kog-
nition operationaalinen määrittely (mikä tahansa prosessi, joka suorittaa vaadittavan tehtä-
vän) (Brooks 1991; Haugeland 1998; Rowlands 1999), eivät riitä erottelemaan kognitiivis-
ta ei-kognitiivisesta (A&A 2009, 87–88). He esittävätkin oman näkemyksensä, jonka mu-
kaan kognitio muodostuu tietynlaisista kausaalisista prosesseista tai tietynlaisista informaa-
tionprosessointikyvyistä ja niiden mahdollistamasta intrinsisestä eli ei-johdetusta sisällös-
tä.50 (A&A 2001, luku 2; 2009, 80–81, 86–87; 2010a, 68.)

Esittäessään vaatimuksen intrinsisestä sisällöstä Adams ja Aizawa tekevät erottelun kon-

ventionaalisesti määräytyvän eli johdetun sisällön ja luonnollisesti määräytyvän eli intrin-
sisen (ei-johdetun) sisällön välille (A&A 2001, 48–50; 2009, 87; 2010a, luku 1; ks. myös
Menary 2010a, 15). Esimerkiksi muistikirjan merkinnät koostuvat symboleista, jotka ovat
saaneet merkityksensä sosiaalisten konventioiden perusteella. Vastakohtana tälle johdetulle
sisällölle Adams ja Aizawa vaativat kognitiivisilta prosesseilta ei-johdettua eli intrinsistä
48
”It does not follow from the fact that one has an X system that every component of the system does X”
(A&A 2009, 84).
49
Adams ja Aizawa (2001; 2009) käyttävät termiä transkranialismi (transcranialism) yleisesti sellaisista
näkemyksistä, joiden mukaan kognitiiviset prosessit voivat ulottua aivojen (ja kehon) ulkopuolelle.
50
Myös Fodor (2009) pitää ei-johdettua sisältöä kognition tunnusmerkkinä ja kritisoi Clarkin ja Chalmersin
näkemystä muun muassa tämän perusteella.
38
sisältöä eli sellaista, joka määräytyy luonnollisten ehtojen pohjalta51 ja jonka olemassaolo
ei ole riippuvainen muista sisällöllisistä tai representationaalisista tiloista (2009, 80, 87;
2010a, luku 1). Vaatimuksen mukaan kognitiivisen tilan on sisällettävä intrinsistä sisältöä:
jos prosessi ei sisällä intrinsistä sisältöä, ehdon mukaan kyseessä on ei-kognitiivinen pro-
sessi (2010, 70). Adams ja Aizawa eivät kuitenkaan vaadi, että kognitiivisen tilan olisi
koostuttava kokonaan intrinsisestä sisällöstä ja heidän mukaansa on epäselvää, missä mää-
rin kognitiivisen prosessin on sisällettävä ei-johdettua sisältöä (2001, 50; 2010a, 69).

Vain aivotoiminnassa toteutuvat tietynlaiset kausaaliset prosessit ovat Adamsin ja Aizawan

mukaan toinen kriteeri, joka erottaa kognitiiviset ja ei-kognitiiviset prosessit toisistaan
(2001, 51–52; 2009, 80, 87; 2010a, luku 2). He puhuvat kognitiosta tieteellisenä lajina,
joka voidaan erottaa ei-kognitiivisesta taustalla olevien kausaalisten prosessien perusteella,
ja heidän mukaansa jonkin pitäminen tieteellisenä lajina vaatii yhdistäviä kausaalisia toi-
mintaperiaatteita. Adams ja Aizawa vetoavat kognitiotieteessä yleisesti hyväksyttyihin
käsityksiin ja katsovat empiirisen todistusaineiston antavan tukea heidän argumentilleen,
jonka mukaan ”on prosesseja, jotka a) voidaan uskottavasti laskea kognitiivisiksi, b) esiin-
tyvät aivoissa, c) eivät esiinny aivojen ulkopuolella ja d) eivät ylitä aivojen rajoja” (2010a,
74). Vaikka olisi loogisesti ja nomologisesti mahdollista, että kognitiiviset prosessit toteu-
tuisivat laajemman systeemin toiminnassa, Adamsin ja Aizawan mukaan tämä ei kuiten-
kaan toteudu aktuaalisessa maailmassa, vaan siinä kognitiivisten prosessien kantajat rajoit-
tuvat pään sisään, koska vain ne täyttävät kognition tunnusmerkit eli vaatimuksen intrinsi-
sestä sisällöstä ja tietynlaisista kausaalisista prosesseista (2001, 46–47). Sen sijaan laajen-
tunut systeemi, joka koostuu ihmisestä ja ulkoisesta välineestä, ei muodosta yhtenäistä
tieteellistä lajia, vaan koostuu joukosta kausaalisesti erilaisia prosesseja, eikä voi Adamsin
ja Aizawan mukaan olla yhtenäisen tieteellisen selityksen kohteena. Heidän mukaansa ai-
voja voidaan pitää luonnollisena lajina (natural kind), kun taas aivot-väline-yhdistelmässä
on kyse ”sekavasta joukosta” (motley crew) tai hybridistä, jonka toiminta ei perustu tieteel-
lisen selityksen vaatimiin yhdenmukaisiin kausaalisiin prosesseihin. (2001, 60–63; 2010a,
76–77.)

Myös Robert Rupert on argumentoinut laajennettua kognitiota vastaan muun muassa esit-
tämällä toiminnallisia eroja biologisen muistin ja laajennetun systeemin muistiprosessien
välillä. Biologinen muisti ja laajemman systeemin toiminta muodostavat hänen mukaansa
erilliset selitykselliset lajit (explanatory kinds), ja hänen mukaansa funktionalismiin ve-
toaminen ei onnistu tarjoamaan riippumatonta tukea laajennettu kognitio -hypoteesille

51
Esimerkkinä luonnollisesta määräytyvästä sisällöistä Adams ja Aizawa mainitsevat Dretsken (1981;1988),
Fodorin (1987; 1990); Searlen (1980) ja Millikanin (1984) teoriat (A&A 2001, 48).
39
(Rupert 2004, luku 8). Lisäksi Rupert on esittänyt, että kognitiivisen systeemin laajentami-
nen kehon ulkopuolelle on ongelmallinen sekä metodologiselta että teoreettiselta kannalta.
Hän korostaa, että psykologisten selitysten kohteena pidetään ajallisesti jatkuvaa ihmisor-
ganismia, jonka kognitiiviset kyvyt voivat kehittyä ja joita voidaan tutkia erilaisissa olo-
suhteissa. Sen sijaan ajatus laajennetusta systeemistä menettää otteensa pysyvästä yksilöstä
ja tarkastelun kohteeksi tulee hetkellinen ja tilanteen mukaan muuttuva systeemi. Rupert
esittää, että laajennettu kognitio -hypoteesin mukainen kognitiivisen systeemin yksilöinti
funktionaalisesti merkittävien komponenttien perusteella tuottaa uuden kognitiivisen sys-
teemin aina, kun ihmisorganismi kiinnittyy johonkin tuloksen tuottamisen kannalta merkit-
tävään ulkoiseen tekijään. Hänen mukaansa tämä tuottaa kuitenkin ongelmia kognitiotie-
teelliselle tutkimukselle ja datan tilastolliselle analysoinnille, koska kognitiotieteen meto-
dologia perustuu oletukseen pysyvästä yksilöstä – ei hetkellisestä ja muuttuvasta systee-
mistä. (2009; luku 2; 2010, luku 2.) Jos kuitenkin halutaan puolustaa näkemystä laajentu-
neesta kognitiosta, hypoteesin kannattajan tulisi tarjota riippumattomia perusteita mentaa-
listen termien normaalikäyttöä laajemmalle sovellukselle ja osoittaa kannattamansa näkö-
kulman tieteellinen arvo (2004, luku 5). Rupert on kuitenkin argumenteillaan pyrkinyt
osoittamaan, että psykologiassa tai kognitiotieteessä hyväksytyt metodologiset periaatteet
(kuten yksinkertaisuus ja konservatismi) sekä teoreettiset edut puoltavat perinteistä yksilö-
keskeistä näkemystä (2004, 421; 2009, luku 2; 2010, luku 2; 2011, 432).

Rupert ehdottaakin kirjaimellisen laajennettu kognitio -hypoteesin (HEC) sijaan hypoteesia

upotetusta kognitiosta (Hypothesis of Embedded Cognition, HEMC), joka on hänen mu-
kaansa paremmin yhteensopiva kognitiotieteen selitysmallien ja yleisten käsitysten kanssa
(2004, luku 2). HEMC hyväksyy kognitiivisten prosessien voimakkaan riippuvuuden ul-
koisista tekijöistä (2004, 393), mutta Rupert painottaa, että tällaisesta riippuvuudesta ei
seuraa, että ulkoisia tekijöitä tulisi pitää kirjaimellisesti osana kognitiivista systeemiä
(2010, 326). Hänen mukaansa Clarkin tarjoamat esimerkit HEC:n puolesta ovat ymmärret-
tävissä HEMC:n pohjalta, jolloin kognitio voi olla yllättävänkin vahvasti riippuvainen ym-
päristöstä, mutta ei kuitenkaan laajentunut Clarkin esittämällä tavalla (2004; 2010; 2011).
Lisäksi Rupert huomauttaa, että jos laajennettu kognitio -näkemyksen kannattaja vetoaa
tilannekohtaisten systeemien taustalla olevaan pysyvään yksilöön, tässä myönnetään yksi-
löorganismin erityisasema ja Rupertin mukaan upotettuun kognitioon perustuva näkemys
voi selittää tilanteen olettamatta kognitiivisten prosessien laajentumista ympäristöön (2010,
luku 2).

40
3.1.2. Vastauksia kritiikkiin

Clark on useissa kirjoituksissaan (2005b; 2008a; b; 2010a; b; 2011) vastannut laajennettu

kognitio -hypoteesia vastaan esitettyyn kritiikkiin ja huomauttanut, että monet edellä mai-
nituista ongelmista perustuvat pikemminkin virheellisiin tulkintoihin eivätkä siksi riitä
kumoamaan ajatusta, että mentaalisten prosessien kantajat voisivat ulottua myös aivojen
ulkopuolelle (2010b, 82).

Yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan esitetty kritiikki vetoaa erilaisuuteen sisäisten ja ulkois-

ten prosessien välillä. Clark on kuitenkin painottanut, että yhdenvertaisuusperiaate ei vaa-
di, että ulkoisten prosessien tulisi muistuttaa sisäisiä prosesseja yksityiskohtaiselta toimin-
naltaan, vaan tarkastelun kohteena ovat yleisen tason funktionaaliset roolit. Kyse ei ole
siitä, että ensin määritettäisiin aivoissa tapahtuvat kausaaliset prosessit ja sen jälkeen ver-
rattaisiin ulkoisten prosessien toimintaa niihin, vaan tarkoituksena on vedota common-
sense- tai intuitiivisen tason käsityksiin siitä, mitä olemme valmiit pitämään kognitiivisena:
jos pitäisimme prosessia kognitiivisena silloin, jos se (tai toiminnallisesti vastaava proses-
si) tapahtuisi pään sisällä, niin yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden yhteistyössä tapahtuvaa prosessia voidaan pitää yhtä lailla kognitiivisena. Peri-
aatteen tarkoitus on siis toimia ”metabolisen tietämättömyyden verhona” (Clark 2008a,
114), jolloin erottelua kognitiivisen ja ei-kognitiivisen välillä ei tehdä vain spatiaalisen
sijainnin mukaan, vaan tarkoitus on sallia yhtäläinen mahdollisuus sekä sisäisille että ul-
koisille tekijöille toimia kognitiivisten prosessien kantajina. 52 (Clark 2008a, 114–115;
2010a, luku 1; Kiverstein & Clark 2009, 3.) Toisin kuin Adams ja Aizawa (2001, 51–52;
2010a, luku 2) esittävät, kognition tunnusmerkkejä ei määritetä yksityiskohtaisten kausaa-
listen mekanismien perusteella, vaan taustalla on common-sense-funktionalismin mukai-
nen käsitys kognitiosta, jolloin yksityiskohtaisten mekanismien tarkastelun sijaan keskei-
sempää on ulkoisen välineen tai informaation lähteen rooli toiminnan ohjauksessa ja näin
saavutettava toiminnan tulos (Clark 2008a, luku 5.6; 2010a, luku 3; 2010b, 92–93). Clarkin
mukaan myös Rupertin esittämä kritiikki, jossa hän vetoaa biologisen muistin erityispiir-
teisiin, perustuu vastaavaan yhdenvertaisuusperiaatteen väärintulkintaan (2008a, 114).

On kuitenkin hyvä huomata, että sekä HEC:n puolustajat että sen vastustajat voivat vedota
funktionalistiseen käsitykseen. Erimielisyys koskee kysymystä siitä, minkä tasoiset funk-
tionaaliset prosessit ovat merkittäviä. HEC:n kriitikot kiinnittävät huomionsa biologisten

52
Ks. kuitenkin Sven Walterin (2010) kritiikki yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan, jossa hän esittää, että
periaate ei onnistu vaatimaan todellista yhdenvertaista kohtelua sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä niiden
kognitiivisen aseman suhteen (s. 292–294) ja että sen sovellus vaatii kognition tunnusmerkkejä, mutta näiden
tarjoaminen tekee periaatteeseen vetoamisen turhaksi (s. 293–295).
41
kognitiivisten prosessien erityispiirteisiin sekä yksityiskohtaisen tason neuraalisiin proses-
seihin ja niiden funktionaalisiin rooleihin, kun taas hypoteesin puolustajat tarkastelevat
yleisemmän, common-sense-tason toiminnallisia rooleja.53 Näistä ensimmäistä, neuraalisia
prosesseja suosivaa muotoa voidaan kutsua sovinistiseksi (chauvinistic) funktionalismiksi
erotuksena laajennetusta (extended) liberaalista funktionalismin muodosta, jossa funktio-
naalisia tiloja ei määritellä ”sensorisen inputin” ja ”behavioraalisen outputin” perusteella,
vaan jossa puhutaan suhteista systeemin tilojen välillä (Wheeler 2010a, 255). Mark Row-
landsin mukaan tällaisen tilanteen ongelmana on ajautuminen question-begging-
tilanteeseen, joka koskee kiistaa funktionalismin eri muotojen välillä (ks. Rowlands 2010b,
102–103). Wheeler kutsuu tätä ”Rowlandsin umpikujaksi” (deadlock), mutta pyrkii osoit-
tamaan, että se on vältettävissä, jos voimme tarjota laajennettu kognitio -hypoteesista riip-
pumattomia perusteita liberaalin muodon puolesta ja sovinistista muotoa vastaan (Wheeler
2010a, 256–258).54 Mark Sprevak on puolestaan esittänyt, että liberaali funktionalismin
muoto, joka sallii niin sanotun marsilais-intuition eli ajatuksen siitä, että fysiologisten pro-
sessien ja hermoston yksityiskohtaisten toimintaperiaatteiden eroista huolimatta myös mar-
silaisilla voisi olla kognitiivisia prosesseja,55 johtaa HEC:n mukaiseen käsitykseen, mutta
ei kuitenkaan Clarkin ja Chalmersin esittämään maltilliseen muotoon, vaan radikaalimpaan
versioon. Sprevak esittääkin, että tämä muodostaa vasta-argumentin sekä HEC:lle että
funktionalismille, koska seurauksena on liian radikaali muoto, joka on vastoin intuitiivisia
käsityksiämme kognitiosta tai mentaalisuudesta. Hänen mukaansa funktionalistisen käsi-
tyksen ja laajennettu kognitio -hypoteesin välinen suhde muodostaa seuraavan ongelman:
Marsilais-intuition ja yhdenvertaisuusperiaatteen säilyttävästä funktionalismista seuraa
HEC:n radikaali muoto, koska rajoittavat lisäehdot56 eivät toimi ja ongelmattomien lisäeh-
tojen löytäminen vaikuttaa epätodennäköiseltä (Sprevak 2009, luku 5). Jos taas funktiona-
lismia muokataan siten, että vältetään radikaali muoto, HEC on altis Adamsin ja Aizawan
sekä Rupertin kritiikille. Koska liberaali funktionalismin muoto johtaa radikaaliin versioon
HEC:stä, ja tämä radikaali muoto vaikuttaa epäintuitiivisuutensa vuoksi olevan epätosi,
tästä seuraa, että myös funktionalismi on epätosi (emt, 520–521). Näin ollen HEC ei ole

53
Vrt. Braddon-Mitchell & Jackson 1996, luvut 3 ja 5 ja yllä s. 32 erosta empiirisen ja common-sense-
funktionalismin välillä.
54
Esimerkkinä Wheeler tarkastelee ihmisen sisäisen muistia, jolta oletetaan kuitenkin puuttuvan eräs
biologiselle muistille tyypillinen piirre (”generation effect”), johon esimerkiksi Rupert (2004) vetoaa. Hänen
mukaansa tätä voidaan pitää muistina, mutta tämä vaatii liberaalin funktionalismin muodon hyväksymistä.
55
HEC:n kannattajat (esim. Clark 2005b, 5; 2008a, 77–78, 91, 98; 2010a, 44–45, 48) ovat käyttäneet
marsilais-intuitiota argumenttina sovinistista funktionalismin muotoa vastaan ja osoittaakseen, että
biologisten prosessien yksityiskohtaiset toimintamekanismit eivät ole ratkaisevia kognitiolle.
56
ks. C&C 1998, 38; Clark 2010a, 46; Sprevak 2009, 514; edellä s. 32.
42
vain tosi (vaikkakin ehkä yllättävä) seuraus funktionalismista, vaan se toimii myös vasta-
esimerkkinä funktionalismille mielenfilosofiassa.57

Yhteenliittymis-konstituutio-virheen mukaan pelkkä yhteenliittyminen kognitiivisen agen-

tin kanssa ei riitä tekemään ulkoisesta objektista kognitiivista. Clark (2008a, luku 5.3;
2010b, luku 2) kuitenkin muistuttaa, että argumentin tarkoitus ei ole osoittaa, että ulkoinen
objekti itsessään olisi kognitiivinen. Kyse on pikemminkin siitä, voisiko jokin ulkoinen
objekti, olla osa kognitiivista prosessia. Adamsin ja Aizawan kritiikin ongelma tulee esiin
heidän kynä-esimerkissään, josta voidaan esittää vastaava muunnelma:

Kysymys: Miksi V4-neuroni ajatteli, että ärsyke oli spiraalin muotoinen?

Vastaus: Koska se oli yhteenliittyneenä apinaan. (Clark 2008a, 86; 2010b, 82.)

Virheellinen ajatus kritiikin taustalla koskee oletusta, että osallisuus kognitiivisesta proses-
sista voisi tehdä itse objektista kognitiivisen. Vaikka monet neuronit oletettavasti ovat osal-
lisina kognitiivisissa prosesseissa, näyttäisi kuitenkin virheelliseltä väittää, että tämä osalli-
suus tekisi niistä kognitiivisia tai ajattelevia olioita. Samoin myöskään Clarkin ja Chalmer-
sin esittämässä tapauksessa tarkoitus ei ole väittää, että muistikirja itsessään olisi kognitii-
vinen, vaan kyse on siitä, voidaanko sitä pitää osana kognitiivista prosessia. Keskeinen ero
Adamsin ja Aizawan sekä Clarkin (ja Chalmersin) tarkastelussa koskee sitä, onko tarkaste-
lun kohteena (oletetun) kognitiivisen systeemin osa itsessään vai koko kognitiivinen sys-
teemi. Adams ja Aizawa kiinnittävät huomionsa yksittäiseen osaan, jonka oletetaan olevan
osa kognitiivista systeemiä ja argumentoivat laajennettua kognitiota vastaan sen pohjalta,
että tämä osa itsessään ei ole kognitiivinen. Clarkin (ja Chalmersin) argumentti puolestaan
koskee kysymystä siitä, voisiko jokin kehon ulkopuolinen tekijä olla osa laajempaa sys-
teemiä, jota pidetään kognitiivisena. Kyse ei ole siitä, onko osa itsessään kognitiivinen,
vaan voiko se olla sisällytetty (incorporated) kognitiiviseen systeemiin. (Clark 2010b, 83–
85; ks. myös 2008a, 37–41.)

Yhteenliittymis-konstituutio-virheeseen liittyvän keskustelua voidaan tarkastella myös sen

pohjalta, mitä kausaalisella yhteenliittymisellä tarkoitetaan. Kuten edellä esitetty, voidaan
tehdä ero symmetrisen ja asymmetrisen vaikutuksen välille. Adams ja Aizawa tarkastelevat
tilannetta asymmetrisenä vaikutuksena, jossa ulkoiset tekijät vaikuttavat kausaalisesti sisäi-

57
Ks. Wheelerin (2010a, 263–264), vastaus, jonka mukaan Sprevakin johtopäätös ei seuraa normaalista
marsilais-intuitiosta, vaan vaatii vahvemman, epäuskottavamman version. Walter (2010) sen sijaan esittää,
että Sprevakin argumenttiin riittää normaali muoto marsilais-intuitiosta (s. 297), mutta hän korostaa, että sekä
Sprevakin kritiikki että tämän kumoaminen (ja yleisemmin HEC:n puolesta esitetyt funktionalistiset
argumentit) edellyttävät riippumatonta käsitystä kognition tunnusmerkeistä (s. 297–298), mutta
tunnusmerkkien tarjoaminen kuitenkin tekee funktionalismiin vetoamisen tarpeettomaksi (s. 299; vrt. edellä
alaviite 52).
43
siin prosesseihin, kun taas Clarkin (ja Chalmersin) argumentti perustuu symmetriseen vai-
kutukseen, jossa ulkoisten ja sisäisten tekijöiden katsotaan vaikuttavan vastavuoroisesti
toisiinsa ja muodostavan yhdessä kognitiivisen systeemin (C&C 1998, 29; Menary 2010a,
3–4). Clark on myöntänyt, että pelkkä yhteenliittyminen ei ole riittävää kognitiivisen sys-
teemin muodostumiseen (2008a, 131), mutta hän myös tarkentaa, että laajentuneen sys-
teemin tapauksessa on kyse sellaisesta kompleksisesta ja ei-lineaarisesta vuorovaikutukses-
ta, että systeemin toimintaa ei voida ymmärtää hajottamalla systeemiä osiin ja tarkastele-
malla ulkoisten (ei-kognitiivisten) tekijöiden vaikutusta sisäisiin (kognitiivisiin) prosessei-
hin (2008a, 116). Sen sijaan tällaisen systeemin toimintaa voidaan ymmärtää parhaiten
tarkastelemalla sitä yksittäisenä systeeminä, jossa selityskohteena on koko prosessointike-
hä, johon voi kuulua sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä. Kun sisäisten ja ulkoisten tekijöi-
den yhteistyötä tarkastellaan yhtenäisenä systeeminä, on hylättävä perinteinen ”sandwich”-
malli (Hurley 1998, luku 10.1; 2001), jossa kognitiota pidetään havainnon ja toiminnan
välissä tapahtuvana erillisenä sisäisenä prosessina. Laajennettu kognitio -hypoteesissa toi-
mintaa ulkoisen välineen kanssa ei siis pidetä vain kausaalisena input-infromaationa sisäi-
selle kognitiolle, vaan toimintakehää itsessään pidetään kognitiivisena mekanismina. Eri-
tyisesti dynaamisten systeemien teoria tarjoaa viitekehyksen tällaisen kompleksisen, ei-
lineaarisen ja ajallisesti kehittyvän prosessin tarkasteluun (Clark 2008a, 23–28; ks. myös
Thelen & Smith 1994; Port & van Gelder 1995; Silberstein & Chemero 2011a; b; alla luku
6).

Lisäksi Hurley huomauttaa, että kritiikin vaarana on sortuminen ’kausaali–konstituutio-

virhe’ -virheeseen. Tämä tarkoittaa oletusta siitä, että erottelu kausaalisten ja konstitutiivis-
ten tekijöiden välillä menee yksiin ulkoinen–sisäinen-erottelun kanssa. Jotta tämä virhe
voitaisiin välttää, erottelu kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden välillä tulisi voida
tehdä riippumatta internalistisesta oletuksesta, jonka mukaan ainoastaan sisäiset tekijät
ovat aidosti konstitutiivisia ja ulkoiset vain kausaalisesti vaikuttavia. (Hurley 2010, 106.)58
Adamsin ja Aizawan esittämän kritiikin voidaan kuitenkin katsoa välttävän tämän virheen,
jos se kykenee tarjoamaan sellaisen käsityksen kognition tunnusmerkeistä, joka ei perustu
vain intuitiiviseen oletukseen siitä, että vain sisäiset tekijät voivat olla aidosti kognitiivisia.
Adams ja Aizawa esittävät, että heidän näkemyksensä kognition tunnusmerkeistä perustuu
kognitiotieteelliseen käsitykseen siitä, että kognitio vaatii intrinsistä sisältöä (2010a, luku
1) sekä empiiriseen tukeen sen puolesta, kognitiolle vaadittavat kausaaliset prosessit tapah-

58
Ks. myös Ross & Ladyman (2010), joiden mukaan erottelu kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden
välillä ei kuulu lainkaan kypsiin tieteisiin (mature scieces). Heidän mukaansa kysymys mielen sijainnista
perustuu vain intuitiiviseen ja ongelmalliseen säiliö-metaforaan, josta kognitiotieteen tulisi päästä eroon.
44
tuvat aktuaalisesti vain aivoissa (2010a, luku 2). Clark on kuitenkin kritisoinut sekä intrin-
siseen sisältöön ja yhtenäisiin kausaalisiin prosesseihin perustuvia argumentteja.

Adamsin ja Aizawan esittämän intrinsistä sisältöä koskevan vaatimuksen mukaan sellainen

prosessi, joka ei sisällä intrinsistä (ei-johdettua) sisältöä, ei ole kognitiivinen (A&A 2010a,
70). Tästä ei kuitenkaan seuraa vaatimusta, että kaikkien systeemin osien tulisi olla itses-
sään intrinsisen sisällön kantajia. Vaikka muistikirjassa olevien symbolien merkitys on
johdettua eli määräytynyt konventionaalisesti ja vaikka hyväksyttäisiin, että aidosti kogni-
tiiviset prosessit vaativat intrinsistä sisältöä, joka (oletuksen mukaan) toteutuu vain aivois-
sa, tarvitaan kuitenkin lisäargumentteja sen perusteeksi, että kognitiivisten prosessien kan-
tajina voi olla vain neuraalisia prosesseja. (Clark 2008a, 89–92; 2010b, luku 3.) Tämä
muistuttaakin edellä esitettyä virheellistä ajatusta, jonka mukaan kynän tai neuronin tulisi
olla itsessään kognitiivinen, jotta se voitaisiin laskea osaksi kognitiivista systeemiä. Clark
muotoilee ongelman seuraavasti: kun tarkastellaan jotakin X:ää, joka on osa superveniens-
si-pohjaa Y:lle, ja kun Y:llä on ominaisuus Z, tästä ei seuraa vaatimusta, että Z olisi X:n
ominaisuus (Clark 2010b, 89). Jos siis muistikirja (X) on osa systeemin (Y) superveniens-
si-pohjaa ja tämä systeemi kykenee kognitiiviseen toimintaan (Z), tästä ei seuraa, että
muistikirjan olisi itsessään kognitiivinen. Taustalla näyttää olevan edellä esitetty ero siitä,
onko tarkastelun kohteena yksittäinen osa vai koko systeemi. Adamsin ja Aizawan mukaan
ulkoinen väline ei voi olla intrinsisen sisällön kantaja eikä siksi osa kognitiivista systeemiä.
Clark sen sijaan tarkastelee koko systeemiä, jolloin Adamsin ja Aizawan esittämä vaatimus
intrinsisen sisällön tarpeesta on yhteensopiva kognitiivisen systeemin laajentumisen kans-
sa. Adams ja Aizawa eivät väitä, että kognitiivisen tilan tulisi muodostua kokonaan intrin-
sisistä representaatioista (A&A 2010a, 69), jolloin laajennettu kognitio -hypoteesissa esite-
tyn ajatuksen mukaan kognitiivinen systeemi voisi muodostua intrinsisen sisällön kantajis-
ta ja johdetun sisällön kantajista. Vasta-argumentti pätee vain jos tarkastelun kohteena on
jokin kognitiivisen systeemin (oletettu) osa yksinään, mutta Clark painottaa, että kyse ei
ole siitä, ovatko osat itsessään kognitiivisia, vaan siitä, voivatko ne olla sisällytetty kogni-
tiiviseen systeemiin ja siten tämän systeemin osia.

Intrinsisen sisällön lisäksi Adams ja Aizawa painottavan kognitiivisen toiminnan taustalla

olevia tietynlaisia kausaalisia prosesseja, jotka tapahtuvat heidän mukaansa vain aivoissa.
Rupertin mukaan ongelmana on, että pysyvän ja yhtenäisen yksilön sijaan tarkastelun koh-
teeksi tulee hetkellinen systeemi, mikä on kuitenkin vastoin kognitiotieteen metodologisia
periaatteita ja teoreettisia taustaoletuksia. Näiden vasta-argumenttien mukaan kognitiivis-
ten prosessien taustalla olevin tekijöiden moninaisuus ja epäyhtenäisyys aiheuttaa ongel-
mia tieteelliselle tutkimukselle, koska laajennettu systeemi ei muodosta yhtenäistä ja pysy-
45
vää selityskohdetta, josta perinteinen kognitiotiede on kiinnostunut. Vastatessaan Adamsil-
le ja Aizawalle Clark huomauttaa, että biologisten prosessien ja ulkoisten välineiden toi-
mintaprosessien fysikaalisista eroista huolimatta on mahdollista löytää kuvaustaso, jolla
niiden toimintaa voidaan tarkastella yhtenäisen viitekehyksen pohjalta (esim. informaation
käsittelyn näkökulmasta) (2010a, 50–51).59 Toisaalta ei ole myöskään selvää, miksi kogni-
tiivisen systeemin määrittely ja sen tieteellinen tutkimus vaatisi kaikkien sen osien noudat-
tavan samanlaisia toimintaperiaatteita. Clarkin mukaan kognitiotieteen tarkastelun kohtee-
na olevan systeemin ei tarvitse muodostaa selityksellisesti yhtenäistä lajia, jossa kaikki osat
toimisivat samojen mekanismien tai kausaalisten periaatteiden mukaisesti (vrt. A&A 2001,
52; 2010a, 73–77). Myös erilaisista komponenteista koostuva hybridi systeemi voi Clarkin
mukaan muodostaa tieteellisti kiinnostavan tutkimuskohteen, jonka tarkastelussa voidaan
hyödyntää erilaisia selityksellisiä paradigmoja. (Clark 2008a, 93–99, 115, 121; 2010a, 51.)
Yhtenäisyyttä ei tarvitse löytää fysikaalisen tason kausaalisista prosesseista, vaan selityk-
sellinen yhtenäisyys perustuu pikemminkin kognitiivisena pidetyn toiminnan tuottamiseen.
Clarkin ehdotuksen mukaan kausaalisten mekanismien tai toiminnan syiden sijaan kogniti-
on tunnusmerkkinä voidaan pitää toiminnan tuloksia – älykkään toiminnan tuottamista
(2010a, 51; 2010b, 92–93).

On myös hyvä huomioida, että ajatus laajennetusta kognitiosta ei johda aivojen merkityk-
sen unohtamiseen (Clark 2008a, 165). Pikemminkin tarkoituksena on kiinnittää huomio
pelkän aivoihin keskittyvän tutkimuksen riittämättömyyteen kognitiivisten ja yleisemmin
mentaalisten prosessien ymmärtämisen kannalta. Clarkin mukaan kognition määrittäminen
vain aivoissa tapahtuvien kausaalisten prosessien perusteella sitoo kognition liian tiukasti
neuraaliseen toimintaan ja sulkee jo valmiiksi pois mahdollisuuden kognitiivisen toimin-
nan toteutumiseen muunlaisessa perustassa, jolloin ongelmaksi muodostuu liika ihmis- ja
neurokeskeisyys kognition määrittelyssä (2008a, 92–93). Clark ja Chalmers (1998, 30)
huomioivat myös mahdollisen internalistisen vastauksen, jonka mukaan kaikki mentaaliset
prosessit ehkä voitaisiin loppujen lopuksi selittää vain viittaamalla aivotoimintaan sekä
tulevaan input-informaatioon ja toimintaan. He kuitenkin vetoavat selitykselliseen yksin-
kertaisuuteen, koska vaihtoehtoinen internalistinen selitys olisi tarpeettoman monimutkai-
nen ja sen sijaan laajennettu kognitio -hypoteesiin perustuva tarkastelu voisi tarjota luon-
nollisemman selityksen.

59
Adams ja Aizawa (2010a) kritisoivat ehdotusta esittämällä eroja sisäisten ja ulkoisten välineiden
informaationprosessointikyvyissä (s. 75). Heidän mukaansa Clark ei myöskään onnistu tarjoamaan
tyydyttäviä kognition tunnusmerkkejä ja vaadittua kognitiivista kuvaustasoa (s. 76). Clark (2010b, 93–96) on
vastannut tähän esittämällä ajatuksen systeemitason kognitiotieteestä, joka huomioi sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden komplementaarisuuden ja niiden integroituneen yhteistoiminnan (vrt. 2. aalto, luku 3.2).
46
Rupertin esittämä hypoteesi upotetusta kognitiosta (HEMC) tulee lähemmäksi laajennettu
kognitio -hypoteesia (HEC), mutta säilyttää kuitenkin perinteisen käsityksen ihmisestä
yhtenäisenä ja jatkuvana kognitiivisena systeeminä. HEC:n kannattajan olisikin esitettävä,
miksi suosia ajatusta, että kognitiiviset prosessit voivat ulottua kirjaimellisesti ympäristöön
ja muodostaa erillisiä systeemejä tilannekohtaisten tarpeiden mukaan.

Ensinnäkin voidaan huomauttaa, että myös monet sisäiset informaationprosessoinnista

vastaavat systeemit muodostuvat tietyn tehtävän suorittamista varten ja ovat siten hetkelli-
siä kokoonpanoja (Clark 2008a, 116–117). Lisäksi Clark muistuttaa, että HEC:n kannatta-
jan ei tarvitse hylätä ajatusta yksilöstä jatkuvana kognitiivisena agenttina, vaan pysyvän
yksilöorganismin lisäksi voidaan tarkastella myös hetkellistä, tietyn tehtävän suorittami-
seen vaadittavaa laajempaa kognitiivista systeemiä. Laajennettu kognitio -hypoteesissa
kiinnostuksen kohteena on ensisijaisesti sen selittäminen, mitkä osat maailmasta tekevät
todeksi senhetkiset mentaaliset prosessit, ja joissakin tilanteissa nämä tekijät voivat ulottua
aivojen ja kehon ulkopuolelle. Tarkasteltaessa jonkin kognitiivisen prosessin suorittamista,
Clarkin mukaan ei ole syytä olettaa, että biologiset rajat muodostaisivat relevantteja rajoja
informaationprosessoinnin näkökulmasta. (Clark 2008a, 116–118, 135, 157–159.)

Sen lisäksi, että HEC kykenee huomioimaan pysyvän yksilön, HEC:n kannattajan olisi
osoitettava, miksi suosia HEC:iä Rupertin esittämän konservatiivisemman vaihtoehdon,
HEMC:n, sijaan. Clarkin mukaan HEC:n etuina voidaan pitää sitä, että siinä vältetään
”magic dust” -virhe, jossa oletetaan neuraalisissa mekanismeissa itsessään (intrinsisesti)
olevan jotakin erityistä, joka takaa niiden erityisaseman mentaalisten prosessien toteuttaji-
na (2008a, 136; ks. myös 2007, 108). Sopivuus mentaalisten prosessien toteuttajaksi ei
perustu mihinkään intrinsiseen ominaisuuteen, vaan toiminnallisiin rooleihin (vrt. Dennett
2005, 19–21) – riippumatta siitä, tapahtuvatko ne kehon sisä- vai ulkopuolella. Tässä ei
myöskään jouduta olettamaan homunculuksen kaltaista sisäistä agenttia tai kontrollimeka-
nismia eikä erityistä keskusta, jossa kaikki koottaisiin yhteen.60 Sen sijaan HEC korostaa
hajautettua informaationkäsittelyä,61 jolloin mentaaliset ja kognitiiviset prosessit emergoi-
tuvat itse-organisoituvasti erilaisten (sisäisten ja ulkoisten) prosessien yhteistoiminnasta.
Lisäksi Clark huomauttaa, että aivot tai keskushermosto on ”kognitiivisesti puolueeton” eli
se ei välitä siitä, miten ja missä keskeiset prosessit tapahtuvat, vaan keskeisempää on ky-

60
Vrt. Dennettin (1991) kritiikki ”kartesiolaista teatteria” ja sisäistä johtajaa vastaan. Ks. Clark 2007, 108–
109, 113; 2008a, 131–137 hänen näkemyksensä yhteydestä Dennettin ajatuksiin.
61
Rupert (2011) on kuitenkin huomauttanut, että myös HEMC sallii hajautetun informaationkäsittelyn, eikä
siitä seuraa oletusta sisäisestä keskuksesta, vaikka prosessit toteutuvatkin organismin sisäpuolella (s. 432–
433).
47
seessä olevan tehtävän suoritus mahdollisimman tehokkaasti.62 (2008a, 136–138.) Säilyt-
tääkseen kuitenkin yhtenäisen organismin merkittävyyden, Clark esittää hypoteesin orga-
nismi-keskeisestä kognitiosta (HOC), jonka mukaan kognitiiviset prosessit ulottuvat joskus
kirjaimellisesti ympäristöön, mutta organismi (ja organismin sisällä aivot tai keskusher-
mosto) säilyy kuitenkin kognitiivisten prosessien ytimenä ja aktiivisimpana elementtinä;
kognitio on siis organismi-keskeinen, mutta ei organismiin rajoittunut (2008a, 123, 139).
Clarkin mukaan valintaa eri vaihtoehtojen (HEMC, HEC, HOC) välillä ei tule nähdä niin-
kään joko-tai-tilanteena tai nollasummapelinä, vaan ne tarjoavat eri näkökulmia kognitiivi-
sen toiminnan tarkasteluun ja mahdollisuuksia kiinnittää huomiota tiettyihin piirteisiin
(2008a, 139). Sopivimman näkökulman valinta riippuu tämän mukaan tilannesidonnaisista
intresseistä ja selityksellisistä tavoitteista.

Vastatessaan Rupertin kritiikkiin Clark tekee siis eron hetkellisen kognitiivisen systeemin
ja pysyvän agentin välille (ks. 2008a, 118); tämä säilyttää yksilöorganismin kognitiivisena
agenttina ja kognitiivisten prosessien ytimenä, mutta hetkellinen, tietyn kognitiivisen teh-
tävän suorittamiseen tarvittava systeemi voi laajentua organismin rajojen ulkopuolelle
(2008a, 123, 139).63 Clark hyväksyy organismin ja erityisesti aivojen keskeisyyden kogni-
tiivisten prosessien kannalta ja hän myöntää, että kognitiivisten prosessien taustalla on py-
syvä agentti, joka voidaan identifioida jo ennen kognitiivisten prosessien tarkastelua
(2008a, 118). Näin voidaan siis erottaa kaksi mahdollista selityskohdetta: pysyvä kognitii-
vinen agentti ja tietyn tehtävän suorittamiseen vaadittava hetkellinen kognitiivinen systee-
mi (2008a, 118; ks. myös 1997, 218).64 Clark puhuu myös ”erillisestä kognitiivisesta agen-
tista”, johon ulkoinen väline voi olla liittynyt tai johon se voidaan sisällyttää (inclusion)
(2011, 454), mutta kieltää, että agenttina toimisi mikään yksittäinen tai rajoitettu sisäinen
prosessi (2008a, 160). Toisaalta ei ole täysin selvää, rajoittaako Clark kognitiivisen agent-
tiuden vain yksilöorganismiin, koska hänen kirjoituksistaan voidaan löytää viitteitä myös
sen puolesta, että myös agenttius voitaisiin käsittää laajentuneena (ks. esim. 2005b, 9–10;
2007; 2008a, 110; Collins ym. 2008, 362–363, 370). Hän kritisoi intuitiivista dualismia ja
organismi-individualismia ja mainitsee, että agentti voitaisiin käsittää ”singulariteettina”

62
Ks. 2008a, 121 ”kognitiivisen puolueettomuuden hypoteesista” (Principle of Cognitive Impartiality) ja s.
13 ”ekologisen kokoonpanon periaatteesta” (Principle of Ecological Assembly), jotka korostavat kyseessä
olevan tehtävän suorittamista mahdollisimman vähällä vaivalla, jolloin kognitiivinen systeemi voi muodostua
sekä sisäisistä että ulkoisista prosesseista. Clark (1989, 64) on esittänyt aiemmin vastaavan ”007-
periaatteen”. Ks. myös Rowlandsin (1999, 79–80; 2010b, 16) ”barking dog -periaate” työnjaosta sisäisten ja
ulkoisten prosessien välillä.
63
Ks. Clark 2008a, 157–159 ja Wilson & Clark 2009, 64–64 hetkellisistä laajennetuista kognitiivisista
systeemeistä (TECS: transient extended cognitive systems). Ks. myös Wilson 2000, jossa hän esittää, että
toiminnan kontrolli voi olla sisäinen, vaikka kognitiivinen systeemi olisi yksilöä laajempi.
64
Vrt. van Gelderin (1998; luku 4.1) käsitys systeemin ja agentin välisestä suhteesta (ks. edellä alaviite 7).
48
(singularity; ks. Hurley 1998), joka voi realisoitua eri aikoina erilaisten materiaalisten re-
surssien pohjalta (Collins ym. 363). Myös Clark ja Chalmers huomauttavat, että heidän
esittämänsä argumentin pohjalta myös agentti voitaisiin käsittää parhaiten laajentuneena,
koska ulkoisella välineen tarjoamalla informaatiolla on keskeinen rooli kognitiivisen agen-
tin identiteetin ja minuuden kannalta (C&C 1998, 39). Tämän mukaan meillä on kokemus
jatkuvasta agenttiudesta tai minuudesta, mutta sen materiaalinen perusta on muuttuva ja
laajennettu kognitio -hypoteesin mukaisesti se voi joissakin tapauksissa ulottua organismin
rajojen ulkopuolelle (C&C 1998, 39; Collins ym. 2008, 363).

Mark Sprevak (2009, luku 7; 2010) on kritisoinut yleisesti HEC:n yhteydessä käytyä kes-
kustelua, jonka pohjana on päättely parhaaseen selitykseen (IBE: inference to the best ex-
planation) (ks. myös Barker 2010). Hänen mukaansa sekä hypoteesin puolustajat että vas-
tustajat ovat pitäneet selityksellistä arvoa HEC:n totuusarvon määrittäjänä. Sprevakin mu-
kaan oletetut selitykselliset edut tai kustannukset eivät kuitenkaan onnistu ratkaisemaan
HEC:n totuutta, koska ne ovat suhteellisen pieniä ja riippuvaisia tarkastelukontekstista ja
toisiaan vastaan esitetyistä selityshypoteeseista (2009, luku 7; 2010, 354). Lisäksi ongel-
maksi muodostuu kysymys siitä, miten tasapainoilla erilaisten selityksellisten etujen, kuten
ontologisen ja selityksellisen yksinkertaisuuden välillä (2009, 524–525). Sprevakin mu-
kaan kyseessä ei ole vain terminologinen kiista eikä kysymystä HEC:n kannattajien ja sen
vastustajien välillä voida ratkaista vain empiiriseen aineistoon vetoamalla, vaan taustalla
on ontologinen kysymys mielestä tai mentaalisuudesta. Yleisemmin ongelmana voidaan
pitää pyrkimystä ratkaista metafyysisiä kysymyksiä tieteellisinä ongelmina (2010, 354).
Hänen mukaansa kognitiotieteessä todelliset kilpailijat eivät ole HEC ja HEMC tai mitkään
näkemykset mielen laajuudesta, vaan sen sijaan erilaiset selitykselliset viitekehykset mie-
len tutkimiseen: kysymys koskee sitä, ovatko mentaaliset prosessit itseriittoisia ja tutkitta-
vissa pääasiassa ympäristöstä erillään (internal self-sufficiency) vai ovatko mentaaliset
prosessit vahvasti riippuvaisia ympäristön resursseista, jolloin niitä pitää tutkia ympäristöl-
lisessä kontekstissaan (external dependence) (2010, 361–362). Sprevakin kritiikki selityk-
sellisen arvon riittämättömyydestä on keskeinen huomio, koska laajennettu kognitio -
hypoteesin yhteydessä käyty keskustelu on keskittynyt suurelta osin juuri sen selitykselli-
seen arvoon. Lisäksi tämä nostaa esiin keskustelun yhteyden ontologisiin kysymyksiin
mielestä ja kognitiosta ja kysymykseen siitä, millä perusteilla kiista laajennettu kognitio -
hypoteesin totuudesta tai uskottavuudesta voidaan (tai ei voida) ratkaista.

Samuli Pöyhönen (tulossa) on puolestaan korostanut eroa laajennettu mieli -hypoteesin

(HEM) ja laajennettu kognitio -hypoteesin (HEC) välillä, ja esittää, että HEM liittyy ylei-
siin (ontologisiin) käsityksiin mentaalisuudesta, kun taas HEC on selkeämmin yhteydessä
49
kognitiotieteessä kiinnostuksen kohteena olevien subpersonaalisten prosessien tarkasteluun
ja yleisemmin tieteelliseen tutkimukseen (s. 4–7). Myöskään hänen mukaansa HEC:n ar-
voa ei voida arvioida suoraan empiiristen tulosten pohjalta, eikä sitä tule pitää totuusarvoi-
sena hypoteesina. Pöyhönen kuitenkin esittää, että HEC voi toimia hyödyllisenä strategiana
kognitiivisten ilmiöiden luokittelulle (s. 26). Hänen mukaansa internalistista ja eksternalis-
tista näkökulmaa ei tule pitää niinkään kilpailijoina, vaan erilaisina näkökulmina kognitii-
visten ilmiöiden tarkasteluun, ja niiden selityksellinen voima riippuu kiinnostuksen koh-
teena olevasta ilmiöstä ja erilaisten selityksellisten hyveiden painotuksesta.

3.2. Toinen aalto

Edellä esitelty ensimmäisen aallon mukainen laajennettu kognitio -hypoteesi perustuu pää-
asiassa yhdenvertaisuusperiaatteeseen ja funktionaaliseen samanlaisuuteen sisäisten ja ul-
koisten tekijöiden välillä kognitiivisten prosessien toteutuksessa. Laajennettu kognitio -
hypoteesin vastustajien lisäksi myös sen kannattajat ovat pitäneet yhdenvertaisuusperiaa-
tetta ja funktionalistiseen käsitykseen perustuvaa näkemystä ongelmallisena, koska sisäis-
ten ja ulkoisten prosessien toiminnan välillä on merkittäviä eroja. John Sutton ja Richard
Menary ovatkin tehneet erottelun ensimmäisen aallon ja toisen aallon mukaisten argument-
tien välille ja pyrkineet kehittämään toisen aallon mukaista näkemystä laajennetusta kogni-
tiosta (Menary 2006a; 2007; 2009; 2010b; c; Sutton 2009; 2010; ks. myös Rowlands 1999;
2010b; Wilson 2010). Suttonin mukaan ensimmäinen ja toinen aalto ovat erillisiä, mutta
eivät kuitenkaan yhteensopimattomia näkemyksiä laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesia
koskevassa keskustelussa (2010, 189–190).

Toisen aallon mukaan sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnan ei tarvitse muistuttaa

toisiaan, vaan keskeistä on niiden komplementaarinen luonne ja integroituminen yhtenäi-
seksi kognitiiviseksi systeemiksi. Sutton (2010) kutsuu komplementaarisuus-periaatteeksi
näkemystä, jonka mukaan sisäiset ja ulkoiset tekijät voivat toimia erilaisissa rooleissa,
mutta muodostavat kuitenkin yhtenäisen systeemin, joka mahdollistaa kognitiivisten pro-
sessien toteutumisen (s. 194, 204–208). Samoin Menary ja Rowlands korostavat integraa-
tiota (Menary 2006a; 2010b) ja sulautumista tai yhdistymistä (amalgamation) (Rowlands
2010b, 83–85) eli sisäisten ja ulkoisten tekijöiden integroitumista kokonaisuudeksi, jossa
samanlaisuuden sijaan keskeisempää on sisäisten ja ulkoisten prosessien erot, ja erojen
ansiosta integroitunut systeemi kykenee myös sellaisiin kognitiivisiin suorituksiin, jotka
olisivat hyvin vaikeita vai mahdottomia pelkkien sisäisten prosessien pohjalta. Lisäksi he
korostavat kognitiivisten prosessien toiminnallisuutta, jolloin laajentuminen perustuu ym-
päristötekijöiden manipulointiin, hyödyntämiseen ja muokkaamiseen (transformaatioon)

50
(Menary 2006a; 2010b; c; Rowlands 1999; 2009b; 2010b). Ajatukset sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden komplementaarisista rooleista sekä ulkoisten tekijöiden manipuloinnista esiinty-
vät jo Clarkin ja Chalmersin alkuperäisessä artikkelissa (esim. s. 28) sekä Clarkin muissa
kirjoituksissa (esim. 1997, luvut 9 ja 10; 2008a, 99, 153; 2010b, 93–94), mutta heidän nä-
kemyksiinsä perustuva keskustelu ja etenkin kritiikki on keskittynyt ennen kaikkea yhden-
vertaisuusperiaatteen soveltamiseen ja eroihin sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä.

Menaryn mukaan laajennettu kognitio -hypoteesi on osa radikaalimpaa projektia, jota hän
kutsuu ”kognitiiviseksi integraatioksi”. Tämän mukaan ”sisäiset ja ulkoiset kantajat ja pro-
sessit ovat integroituneet kokonaisuudeksi” (Menary 2006a, 329), ja keskeistä integraatios-
sa on ulkoisten välineiden manipulointi. Vastaavasti Rowlands esittää, että laajennettu mie-
li -hypoteesi ja ruumiillistunut mieli -teesin onttinen ja konstitutiivinen muoto65 voidaan
yhdistää ajatukseksi yhdistyneestä tai sulautetusta (amalgamanted) mielestä, jonka mukaan
jotkut mentaaliset prosessit voivat koostua osittain ruumiillisista ja ympäristössä tapahtu-
vista toiminnallisista prosesseista (Rowlands 2010b, 83–85). Rowlands myös huomauttaa,
että hänen esittämänsä versio ei perustu funktionalismiin, jolloin se ei ole altis funktiona-
lismiin liittyville ongelmille (2010b, 105–106, luvut 7 ja 8).

Menary määrittelee kognitiivisen integraation neljän teesin kautta, joita ovat manipulaatio-,
hybridi mieli-, transformaatio- ja kognitiivisia normeja koskeva teesi (2006a 330). Ensim-
mäisen, manipulaatio-teesin mukaan kognitiivisen integraation selitys vaatii agentin tar-
kastelua ympäristössä, jossa tämä manipuloi (yksin tai yhdessä muiden kanssa) erilaisia
ulkoisia välineitä kognitiivisen tehtävän suorittamiseksi (2006a, 330). Aiemmin myös
Rowlands (1999) on nostanut esiin manipulaation merkityksen ja hän huomauttaa, että
termi on ymmärrettävä laajasti, jolloin se käsittää kaikenlaisen ruumiillisen toiminnan ym-
päristössä, jossa eliö käyttää ympäristöä tehtävän suorittamiseksi (s. 23–24). Myös Menary
huomio manipulaatio-käsitteen laajuuden ja erottaa toisistaan neljä manipulaation lajia: (1)
biologinen yhteenliittyminen, joka tarkoittaa vastavuoroista kausaalista suhdetta ja koor-
dinointia, jossa ympäristön osia sisällytetään organismin prosesseihin;66 (2) episteeminen
toiminta eli ympäristön manipulointi osana tehtävän suoritusta (sisäisten representaatioiden
sijaan);67 (3) itseään korjaava toiminta, jolla tarkoitetaan kielen käyttöön ja muihin ulkoi-

65
Rowlands (2010b, 54–58) esittää ruumiillistunut mieli -teesistä myös kaksi heikompaa versiota: 1)
episteemisen ja 2) onttisen, riippuvuuteen (ei konstituutioon) perustuvan tulkinnan.
66
Esimerkkinä Menary (2006a, 331; 2010c, 564) mainitsee ei-kognitiivisen fonotaksisen toiminnan (Webb
1994) ja mehiläistanssin (Millikan 1993, 2004), ekologisen näkökulman havainnosta (Gibson 1979),
sensorimotorisen toiminnan (O’Regan and Noë 2001), sekä Ballardin (1991) ”animate vision”-mallin.
67
Tämä perustuu Kirshin ja Maglion (1994) erotteluun episteemisen ja pragmaattisen toiminnan välillä (ks.
edellä alaviite 44).
51
siin välineisiin perustuvaan toiminnan ohjausta ja kontrollointia;68 ja (4) kognitiiviset käy-
tännöt eli ulkoisten representaatiosysteemien manipulointi normatiivisten käytäntöjen mu-
kaan jonkin kognitiivisen tehtävän suorittamiseksi (2006a, 331–332; 2010b, 237; 2010c,
564–571). Monenlaiset representaatiosysteemit (esim. kirjoitettu kieli ja matemaattiset
symbolit) jäsentävät kognitiivista ympäristöämme ja erilaiset kognitiiviset normit säätele-
vät ja ohjaavat näiden representaatioiden manipulointia. Julkisten representaatiosysteemien
käyttö vähentää työmuistin ja pitkäkestoisen muistin taakkaa, mahdollistaa tiedon jakami-
sen ja sellaisten kognitiivisten operaatioiden suorittamisen, jotka olisivat hyvin vaikeita tai
mahdottomia vain sisäisten representaatioiden pohjalta. (2010c, 570; ks. myös Clark 1997;
2005a; 2008a; Dennett 2000; Wilson 2000.)

Menary huomauttaa, että tämä ei tarkoita, että ulkoisia välineitä itsessään pidettäisiin kog-
nitiivisina, vaan kognitio muodostuu ulkoisten välineiden manipuloinnista sekä sisäisten ja
ulkoisten kantajien koordinoidussa yhteistoiminnassa. Toisin sanoen kognitiivinen työ ta-
pahtuu ulkoisten välineiden ja representaatioiden kehollisessa manipulaatioprosessissa, ja
tämä prosessi (esim. kirjoittaminen) tuottaa edelleen uutta materiaalia manipuloitavaksi
(2010c, 571.) Ulkoisten representaatioiden manipulointi on erilaista verrattuna sisäisten
representaatioiden manipulointiin, jolloin keskeistä on niiden komplementaarinen toiminta
(vrt. Sutton 2010). Tämä liittyy kognitiivinen integraatio -näkemyksen toiseen eli hybridi
mieli -teesiin, jonka mukaan kognitiivisten prosessien suoritus muodostuu sisäisten ja ul-
koisten kantajien tai prosessien integroituneesta yhteistoiminnasta (Menary 2006a, 330; ks.
myös Rowlands 1999; 2009b; 2010b). Kolmannen, transformaatio-teesin mukaan yksilön
sosiaalinen ja kognitiivinen ympäristö muokkaa tämän kognitiivisia kykyjä (2010c, 572).
Transformaatio-teesi korostaa oppimisen merkitystä, koska olemme oppineet manipuloi-
maan ulkoisia välineitä tietyllä tavalla ja nämä opitut käytännöt muuttavat (transform) ky-
kyämme suorittaa kognitiivisia tehtäviä (2006a, 330). Lisäksi Rowlands (1999) on painot-
tanut, että sisäisten prosessien toiminnan ymmärtäminen vaatii kognition hybridin luonteen
huomioimista; kognitiivisia prosesseja konstituoivat ulkoiset prosessit vähentävät sisäisten
prosessien tarvetta, ja sisäisten prosessien luonne ei selviä vain kognitiivisen tehtävän pe-
rusteella, vaan on ymmärrettävä, miten ulkoiset ja sisäiset prosessit toimivat yhdessä. 69
Neljäs, kognitiivisia normeja koskeva teesi tuo esiin manipulaatioprosessin normatiivisuu-
den: kyse ei ole vain kausaalisesta vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa, vaan toiminta on
normatiivista (2010b, 233; 2010c, 564). Manipulaatio suuntautuu jonkin päämäärän saa-

68
Vrt. Vygotskyn (1978) käsitys kielen roolista toiminnan ohjauksessa ja ongelmanratkaisussa.
69
Ks. Rowlandsin (1999) esittämä barking dog -periaate (s. 80) ja periaate sisäisten prosessien ei-ilmeisestä
luonteesta (s. 81) sekä esimerkki näiden toiminnasta matemaattisessa päättelyssä (s. 164–167).
52
vuttamiseksi ja tapahtuu jonkin representaatiosysteemin konventioiden mukaisesti (2009,
41); olemme oppineet manipuloimaan ulkoisia kantajia tietyllä tavalla soveltamalla tähän
prosessiin sopivia kognitiivisia normeja (2006a, 330; 2010b, 238–240).

Menaryn mukaan kognitiivisessa integraatiossa on kyse kognitiivisten elinympäristöjen

(niche) luomisesta, ylläpidosta ja manipuloinnista eli prosessista, joka muokkaa ympäristöä
ja muuttaa myös kognitiivisia kykyjämme (2010c, 563). Kognitiivisten kykyjen muutosta
(transformaatiota) tapahtuu eri tasoilla – perustason sensorimotorisista kyvyistä korkeam-
man tasoiseen ajatteluun saakka.70 Esimerkiksi kehon kaava71 ja siihen liittyvät motoriset
ohjelmat muovautuvat ympäristössä sosiokulttuuristen normien mukaan, jolloin kehon
kaavan voidaan ajatella olevan integroitunut tähän ympäristöön. Toisin sanoen se muovau-
tuu ympäristön affordanssien mukaiseksi (vrt. Gibson 1979). Kehon kaavalla on myös tär-
keä yhteys kokemukseen: jos jokin ulkoinen väline tulee integratiivisesti osaksi kehon
kaavaa, sen fenomenologinen asema muuttuu siten, että se tuntuu kehon laajennukselta.72
Tällaisessa tapauksessa kehon kaava laajentuu, koska ulkoinen väline tulee sisällytetyksi
siihen, ja välineen käyttöä säätelevät normit muovaavat kehon kaavan ei-tietoisesti toimi-
via motorisia ohjelmistoja, minkä ansiosta toiminnasta tulee sujuvaa. (Menary 2010c, 574–
575.) Clark on vastaavasti esittänyt tarkastelemiensa esimerkkitapausten (Berti & Fras-
sinetti 2000; Maravita & Iriki 2004) pohjalta, miten joissakin tapauksissa ulkoinen väline
voi tulla neuraalisesti sisällytetyksi osaksi kehon kaavaa, jolloin voidaan tehdä ero todelli-
sen sisällyttämisen ja pelkän käytön välillä (Clark 2008a, 37–39). Aivojen plastisuus
(muovautuvuus) mahdollistaa sen, että tietyt aivoalueet alkavat reagoida ulkoiseen välinee-
seen siten, kuin se olisi osa kehoa. Keskeistä välineen sisällyttämisessä osaksi kehon kaa-
vaa on toiminta välineen kanssa, jolloin voidaan sanoa, että ”oma ruumiillinen toimintam-
me enaktoi (enacts) tai luo (brings forth) uuden systeemisen kokonaisuuden” (Clark 2008a,
39).73

70
Ks. Wheeler 2004, 707–711; Menary 2010c, 575–577 ja Kirchhoff 2012, 295–297 esimerkki
matemaattiseen ajatteluun liittyvästä transformaatiosta numerosysteemin sisäistämisen myötä.
71
Gallagher (2005) on tehnyt eron kehon kuvan ja kehon kaavan välillä. Kehon kuva sisältää tietoiset
havainnot, uskomukset ja asenteet kehosta, kun taas kehon kaavaan kuuluu ei-tietoiset motoriset ohjelmat,
liikkeet ja asennon ylläpito (Menary 2010c, 573; Clark 2008a, 39). Lisäksi kehon kuvalla on yleensä selkeät
rajat, mutta kehon kaavalla sitä vastoin ei (Menary 2010c, 574–575).
72
Vrt. Merleau-Pontyn (1962) esimerkki sokean henkilön kepistä, jonka kautta henkilö kokee maailman. Ks.
myös Rowlands 2010b, 196–200, jossa hän tarkastelee mm. edellä mainittua Merleau-Pontyn esimerkkiä
oman (toisen aallon mukaisen) näkemyksensä yhteydessä.
73
Vrt. Heideggerin tekemä erottelu kolmeen tapaan kokea maailma: 1) ready-to-hand, jossa koemme
maailma käytetyn välineen läpi; 2) unready-to-hand, jolloin sujuva toiminta häiriintyy; ja 3) present-at-hand,
jolloin kohde ei ole enää väline, jonka läpi maailma koetaan, vaan erilaisia ominaisuuksia omaava objekti.
Heideggerin mukaan ensimmäinen on perustavin tapamme kokea maailma, ja Dotov. ym. (2010) ovat
esittäneet Heideggerin jaotteluun perustuvan kokeen pohjalta, että tällaisessa tapauksessa välinettä voidaan
pitää osana kognitiivista systeemiä (ks. myös alla s. 104–105).
53
Menary tuo myös esiin, miten toisen aallon mukainen integrationistinen näkemys on yh-
teydessä käsitykseen ruumiillistuneesta ja hajautetusta kognitiosta. Ruumiillisuutta koros-
tava näkökulma kiinnittää huomionsa kehon merkitykseen kognitiossa ja kokemuksessa;
tämän mukaan havaintomme ja kokemuksemme maailmasta ovat riippuvaisia ruumiilli-
suudestamme. Myös hajautettu ja laajennettu kognitio huomioivat kognition ruumiillisuu-
den, mutta painottavat tarkastelussaan ennen kaikkea kehon vuorovaikutusta ympäristön
kanssa ja ulkoisten välineiden käyttöä ja manipulointia). Menaryn mukaan käsitys kogniti-
on ruumiillisuudesta ja hajautetun tai laajennetun kognition mukainen näkemys eivät ole
toisilleen vastakkaisia, vaan ne voidaan nähdä toisiaan täydentävinä – saman ilmiön tarkas-
teluna eri suunnista: ruumiillinen toiminta ympäristössä on ennakkoehto manipulaatioky-
vyillemme, ja nämä manipulaatiokyvyt puolestaan ovat edellytyksenä korkeamman tasoi-
sille kognitiivisille kyvyille. (Menary 2010b, 231–232.) Ensimmäisen aallon tavoin integ-
raatioon perustuva näkemys huomioi sisäisten ja ulkoisten tekijöiden kausaalisen yhteen-
liittymisen, mutta lisäksi siinä korostetaan sen kulttuurisen ja normatiivisen kontekstin
merkitystä, jossa tämä yhteenliittyminen tapahtuu. Yhteenliittymisen lisäksi on keskeistä
tarkastella kulttuuristen käytäntöjen ja siihen liittyvien manipulaatiokykyjen oppimista
sekä sitä, miten ulkoiset tekijät täydentävät sisäisiä prosesseja ja miten niiden koordinoitu
yhteistoiminta mahdollistaa (uudenlaisten) kognitiivisten tehtävien suorittamisen. (Menary
2010b, 238–241.) Ruumiillisen toiminnan painottaminen ja kognition tarkastelu intentio-
naalisen toiminnan pohjalta puolestaan muistuttaa enaktivistista käsitystä kognitiosta, ja
yhteyksiä löytyy myös kriittisestä suhtautumisesta funktionalismiin (Menary 2009, 41–42;
ks. myös Rowlands 2010a; Wilson 2010).

3.2.1. Vastauksia kritiikkiin

Vaikka HEC:lle esitetyt vasta-argumentit on esitetty pääasiassa ensimmäisen aallon mu-

kaista versiota vastaan, kritiikki on kuitenkin tarkoitettu yleisemmin erilaisia HEC:n muo-
toja vastaan. Myös toisen aallon kannattajat ovat vastanneet esitettyyn kritiikkiin ja pyrki-
neet osoittamaan, miten erityisesti toisen aallon mukainen näkemys onnistuu välttämään
kriitikoiden esiin nostamat ongelmat. Esimerkiksi Menaryn (2006a, 333) mukaan monet
ongelmat perustuvat Clarkin ja Chalmersin esittämään yhdenvertaisuusperiaatteeseen tai
sen väärintukintaan (ks. myös Kiverstein & Clark 2009, 3). Sen sijaan toisen aallon mukai-
nen käsitys kognition laajentumisesta ei riipu yhdenvertaisuusperiaatteesta eikä se ole Me-
naryn mukaa hyödyllinen väline integraatioon perustuvan näkemyksen tukemiseen.

Adamsin ja Aizawan esittämän yhteenliittymis-konstituutio-virheen mukaan HEC:n kan-

nattajien virhe on siinä, että he pitävät ulkoista välinettä kognitiivisena, koska se on yh-

54
teenliittynyt kognitiiviseen agenttiin. Heidän mukaansa yhteenliittyminen kognitiivisen
agentin kanssa ei kuitenkaan riitä tekemään ulkoisesta välineestä kognitiivista. Menaryn
mukaan kritiikin ongelmana on, että siinä ymmärretään väärin yhteenliittymisen tai mani-
pulaation luonne, koska siinä oletetaan, että jokin ulkoinen tekijä X on kausaalisesti liitty-
nyt (erilliseen) kognitiiviseen agenttiin Y ja että tämä yhteenliittyminen tekee X:stä osan
kognitiivista systeemiä. Menary kuitenkin huomauttaa, että tällainen malli perustuu inter-
nalistisiin oletuksiin, jossa oletetaan valmis ja erillinen kognitiivinen agentti, joka muodos-
taa kognitiivisen systeemin jo ennen yhteenliittymistään ulkoisten välineiden kanssa. Kog-
nitiiviseen integraatioon perustuva näkemys sen sijaan argumentoi tällaista näkemystä vas-
taan eikä siinä oleteta erillistä, biologiseen organismiin rajoittuvaa kognitiivista agenttia,
vaan sen mukaan sisäiset ja ulkoiset kantajat tai prosessit ovat integroituneet kognitiivisen
tehtävän toteuttamiseksi: ulkoisen välineen manipulaatio (X) ja sisäiset prosessit (Y) ovat
vastavuoroisesti (reciprocally) yhteenliittyneitä tai koordinoituja siten, että ne yhdessä kon-
stituoivat hybridin kognitiivisen prosessin (Z). Tehtävänä on siis selittää, miksi X ja Y ovat
koordinoituja siten, että ne mahdollistavat kognitiivisen prosessin (Z) – ei sitä, miten ulkoi-
sesta välineestä tulee kognitiivisen prosessin osa, koska se on liittynyt valmiiseen agenttiin.
(Menary 2006a, 333–334.) Sekä sisäisillä prosesseilla että ulkoisen välineen manipulaatiol-
la on rooli kognitiivisen tehtävän suorittamisessa, mutta yhdenvertaisuusperiaatteesta poi-
keten niiden roolien ei tarvitse olla samanlaisia, vaan keskeistä on niiden komplementaari-
suus ja integraatio kognitiivisen tehtävän suorittamisessa (2006a, 340–341). Menaryn kan-
nattaman integraatioon perustuvan käsityksen mukaan kognitiivinen systeemi ei siis muo-
dostu valmiin kognitiivisen agentin ja ulkoisen välineen yhteenliittymisestä, vaan organis-
mista tulee kognitiivinen agentti, kun se on yhteenliittynyt ympäristön kanssa ja manipuloi
jotakin ulkoista välinettä (2006a, 342).74

Myös Rowlands on Clarkin ja Menaryn tavoin korostanut, että HEC ei väitä, että yhteen-
liittyminen ihmisen kanssa tekisi ulkoisesta välineestä itsessään kognitiivisen, vaan kysy-
myksenä on, voiko se olla osa kognitiivista prosessia, kun se on sopivalla tavalla liittynyt
sisäisiin prosesseihin. Kyse ei ole kausaalisten ja konstitutiivisten prosessien sekoittamises-
ta, vaan argumentista sen puolesta, että jokin kognitioon vain kausaalisesti vaikuttavana
pidetty tekijä on itse asiassa osa kognitiota. (2009b, 5; 2010b, 91–92.) Lisäksi Rowlands
on painottanut kognitiivisten prosessien toiminnallisuutta ja huomauttaa, että HEC ei väitä,
että ympäristön rakenteet olisivat kognitiivisia tai identifioitavissa kognitiivisten tilojen
kanssa, vaan tarkastelun kohteena ovat kognitiiviset prosessit, ja ajatuksena on, että nämä

74
Adams ja Aizawa ovat vastanneet Menaryn esittämään kritiikkiin artikkelissaan ”The value of cognitivism
in thinking about extended cognition” (2010b, 594–597).
55
prosessit voivat joissakin tapauksissa muodostua osittain ympäristön rakenteiden manipu-
loinnista (2010b, 67). Rowlands huomauttaa, että Clarkin ja Chalmersin alkuperäinen muo-
toilu Oton ja Ingan tapauksesta jättää auki mahdollisuuden tulkinnalle, jonka mukaan esi-
merkiksi Oton muistikirjan lauseet voitaisiin identifioida Oton uskomusten kanssa. Tämä
on Rowlandsin mukaan kuitenkin virheellinen tulkinta ja sen sijaan hänen mukaansa kyse
on siitä, että prosessi, jossa Otto käyttää (manipuloi) muistikirjaansa, voi olla konstitutiivi-
nen osa hänen muistamis- tai uskomisprosessiaan (2010b, 61–67; vrt. Menary 2006a, 333–
334).

Menary on kritisoinut myös Adamsin ja Aizawan käsitystä intrinsisen sisällön erityislaa-

dusta. Samoin kuin Clark, Menary huomauttaa, että vaikka hyväksytään, että kognitiivisen
prosessin on sisällettävä intrinsistä sisältöä, tämä väite ei vielä sulje pois mahdollisuutta,
että kognitiivisen tehtävän suoritus muodostuisi intrinsisistä representaatioista ja ulkoisten
representaatioiden manipuloinnista (s. 334–338).75 Lisäksi Menary mukaan jaottelu intrin-
sisen ja johdetun sisällön välillä on yhteydessä Franz Brentanon näkemyksiin perustuvaan
epäjatkuvuus-teesiin, jonka Menary erottaa skolastiseen käsitykseen perustuvasta jatku-
vuus-teesistä. Epäjatkuvuus-teesi liittyy Brentanon käsitykseen intentionaalisuudesta suun-
tautuneisuudesta, jonka mukaan intentionaaliset aktit suuntautuvat mentaalisiin objektei-
hin. Tämä on perustana epäjatkuvuudelle mielen ja muun maailman välillä, koska bren-
tanolaisen näkemyksen mukaan intentionaaliset relaatiot vallitsevat vain mentaalisten tilo-
jen ja tietoisuuden objektien välillä, ja mentaalisten sisältöjen ajatellaan muodostava erilli-
sen ontologisen kategorian. Nykyisissä näkemyksissä tämä epäjatkuvuus tulee näkyviin
käsityksessä mentaalisten sisältöjen erityislaadusta verrattuna muihin sisältöihin. (Menary
2009, 31–37.) Menaryn mukaan naturalistisessa käsityksessä intentionaalisuudesta ei kui-
tenkaan ole sijaan intrinsisen ja johdetun sisällön väliselle erottelulle, vaan intentionaali-
suus ja representaatiot voidaan ymmärtää paremmin Peircen periaatteen76 avulla, jonka
pohjalta representaatiot voidaan ymmärtää luonnollisesti: kyse on representaation käyttäjän
ja kantajan koordinoidusta yhteistoiminnasta, jossa representaation kantaja täyttää rep-
resentationaalisen funktion ja sitä käytetään jonkin etäisemmän päämäärän saavuttamisek-
si. Keskeinen ajatus on, että mentaaliset sisällöt tai mielen representationaaliset kyvyt eivät
eroa kategorisesti muista sisällöistä tai biologisista kyvyistä, vaan ovat jatkuvia niiden
kanssa. Lisäksi on hyvä huomata, että Peircen periaate ei ota kantaa siihen, tapahtuuko
representationaalinen toiminta internalistisesti, eksternalistisesti tai hajautetusti, ja Mena-
75
Vrt. ”jos prosessi ei sisällä intrinsistä sisältöä, ehdon mukaan prosessi on ei-kognitiivinen” (A&A 2010a,
70; Menary 2006a, 334–335). Tässä ei siis tehdä vahvempaa väitettä, jonka mukaan kognition täytyisi
koostua vain intrinsisen sisällön prosessoinnista (Menary 2006a, 334).
76
Ks. Peircen periaatteesta Menary 2006b, 4–5; 2009, 38.
56
ryn mukaan periaate selittää representaatioiden toiminnan sekä luonnollisissa että sosiaali-
sissa ympäristöissä. (Menary 2009, 38–40.)

Koska jatkuvuus-teesin mukaan kognitiiviset kykymme ovat jatkuvia muun maailman ja

muiden kykyjemme kanssa, representaatiot ja intentionaalinen suuntautuneisuus voidaan
ymmärtää tavalla, joka on perusmuodossaan yleistä muillakin eläimillä eikä vaadi oletusta
mentaalisen sisällön erityislaadusta. Tällainen käsitys intentionaalisuudesta on Menaryn
mukaan yhteensopiva kognitiivisen integraation (ja enaktivistisen käsityksen) kanssa, mut-
ta hän kuitenkin huomauttaa, että HEC:n yhteydessä intentionaalisuus ja representaatiot
tulisi ymmärtää toiminnallisesti eikä niinkään abstraktisti funktionalismin mukaisesti. In-
tentionaalinen suuntautuminen voidaan ymmärtää esireflektiivisenä (ei-käsitteellisenä)
kehollisena toimintana, jossa suuntaudumme objektia kohti,77 ja Gallagheria (2005) seura-
ten voidaan sanoa, että kehon kaava (ei-tietoisesti toimiva sensorimotoristen kykyjen sys-
teemi) voi olla intentionaalisesti suuntautunut ja siten osa tavoite-suuntautunutta toimintaa.
Olemme siis suuntutuneita ulkoiseen objektiin kehollisen toiminnan kautta. (Menary 2009,
41.)

Intrinsisen sisällön lisäksi Adams ja Aizawa (2001; 2010a) vaativat kognitiota toteuttavilta
prosesseilta kausaalista yhtenäisyyttä, ja heidän mukaansa ajatus laajennetusta kognitiosta
ei tarjoa pohjaa yhtenäiselle tieteelliselle selitykselle. Vastaavasti Rupert (2004; 2010) on
esittänyt eroja sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnassa ja hänen mukaansa HEC:n on-
gelmaksi muodostuu pysyvän yksilön unohtaminen ja sen sijaan tarkastelun kohdistaminen
hetkellisiin systeemeihin. Adamsin ja Aizawan sekä Rupertin esittämän kritiikin mukaan
ulkoiset prosessit eivät siis kuulu konstitutiivisesti kognitiivisen systeemin osaksi, koska
niiden toiminta poikkeaa jollakin relevantilla tavalla aivoissa toteutuvista kognitiivisista
prosesseista, eikä aivoista ja ulkoisesta välineestä muodostuva hybridi systeemi muodosta
yhtenäistä luonnollista tai tieteellistä lajia.

Menary kuitenkin huomauttaa, että sisäisten ja ulkoisten prosessien välisiin eroihin perus-
tuva vasta-argumentti toimii vain jos kognitiivisen systeemin laajentumisen ajatellaan pe-
rustuvan yhdenvertaisuusperiaatteeseen. Hänen mukaansa integraatioon perustuvan näke-
myksen kannattaja voi hyväksyä erot sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnassa, mutta
tästä ei seuraa, etteivätkö myös ulkoiset prosessit tai kantajat voisi olla osa kognitiivista
systeemiä. Integraatioon perustuvan ajatuksen mukaan kyse ei ole vain sisäisten prosessien
ulkoistamisesta, vaan sisäisten ja ulkoisten prosessien komplementaarisesta toiminnasta;

77
Kuten Menary (2009, 41) mainitsee, tämä tulee lähelle Merleau-Pontyn (1962) ajatusta ruumiillisen
subjektin esireflektiivisestä toiminta-suuntautuneisuudesta ja intentionaalisesta suhteesta maailmaan.
57
motivaationa ei ole yhdenvertaisuusperiaate, vaan manipulaatio-teesi ja teesi kognition
hybridistä luonteesta (ks. myös Rowlands 1999, 147; 2010b, 88–89). Clarkin (2010b, 92–
93) tavoin Menary korostaa kognitiivisen systeemin määrittelyä suhteessa toiminnan tulok-
seen eikä niinkään taustalla olevien yhtenäisten kausaalisten prosessien perusteella: sisäis-
ten ja ulkoisten tekijöiden muodostamaa kokonaisuutta pidetään kognitiivisena, koska si-
säisten ja ulkoisten prosessien komplementaarinen yhteistoiminta mahdollistaa tarkastelun
kohteena olevan kognitiivisen tehtävän suorituksen. (Menary 2006a, 340–341.) Rowlands
on esittänyt vastaavia ajatuksia (1999; 2010b, 111) ja lisäksi hän vetoaa riittävän abstraktil-
la tasolla määritettäviin kognition tunnusmerkkeihin, jotka toteutuvat sekä sisäisten että
ulkoisten prosessien toiminnassa (2009b; 2010b, 90).

Menaryn mukaan kognitiivisten prosessien ulottaminen yksilön ulkopuolelle ei myöskään

tee kognitiosta sekavaa joukkoa, kuten Adams ja Aizawa (2001, 61–62; 2010a, 76–77)
esittävät. Vaikka ulkoisten välineiden manipulaatio voi tapahtua eri tavoin, yhteistä on
kuitenkin se, että kyseessä on ulkoisten välineiden manipulointi ja että tällainen manipulaa-
tio mahdollistaa kognitiivisen tehtävän toteuttamisen. Kritiikki, joka keskittyy ulkoisten
välineiden keskinäisen toiminnan eroihin tai niiden ja aivotoiminnan väliseen eroon, kes-
kittyy siis vääriin asioihin, eikä ole siksi uhka integraatioon perustuvaan näkemykselle,
jonka taustalla on ajatus kognition hybridistä luonteesta. (Menary 2006a, 341–342.)

3.2.2. Vaatimus kognition tunnusmerkeistä

Vaikka HEC:n puolustajat ovat kritisoineet Adamsin ja Aizawan esittämää vaatimusta in-
trinsisestä sisällöstä ja tietynlaisista kausaalisista prosesseista kognition tunnusmerkkeinä,
kysymys kognition tunnusmerkeistä muodostaa kuitenkin keskeisen haasteen HEC:lle ja
vastausta siihen voidaan pitää jopa ennakkoehtona koko keskustelulle (Walter & Kästner
2012). Mark Rowlands (2009b; 2010b, luku 4) on esittänyt, että erilaiset hypoteesia vas-
taan esitetyt kritiikin muodot palautuvat kysymykseen kognition tunnusmerkeistä tai ovat
johdannaisia siitä. Esimerkiksi yhteenliittymis–konstituutio-virheessä ei ole kyse niinkään
kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden sekoittamisesta, vaan argumentista sen puolesta,
että erityyppisinä pidetyt prosessit kuuluvatkin samaan tyyppiin. Tavoitteena on osoittaa,
että sisäisten ja ulkoisten prosessien toimintamekanismien eroista huolimatta niiden integ-
roitunut yhteistoiminta ja ulkoisten tekijöiden manipulointi täyttää kognitiivisuuden kritee-
rin, ja tämän osoittaminen puolestaan vaatii käsitystä kognition tunnusmerkeistä. (Row-
lands 2009b, 4–5; 2010b, 91–93.) Vastaavasti Sven Walterin ja Lena Kästnerin (2012; ks.
myös Walter 2010) mukaan yhdenvertaisuusperiaatteen sovellus, HEC:n puolesta esitetty-
jen esimerkkitapausten tulkinta sekä funktionalismiin ja komputationalismiin perustuvat

58
argumentit laajennetun kognition puolesta tai sitä vastaan edellyttävät käsitystä siitä, mitä
pidetään kognitiivisena (s. 15–16); laajennetun kognition puolustajan on esitettävä, että
ulkoinen tekijä täyttää jonkin riittävän ehdon, ja hypoteesin vastustajat puolestaan kieltävät
tämän ja/tai vetoavat välttämättömiin ehtoihin, jotka toteutuvat heidän mukaansa vain si-
säisissä prosesseissa (s. 16–17). Vaatimus kognition tunnusmerkeistä koskee sekä HEC:n
puolesta että sitä vastaan esitettyjä argumentteja. Rowlands (2009b) keskittyy ennen kaik-
kea siihen, miten HEC:n kanssa yhteensopivien kognition tunnusmerkkien tarjoaminen
tekee tyhjäksi muut hypoteesia vastaan esitetyt argumentit, kun taas Walter ja Kästner
(2012; Walter 2010) korostavat, että HEC:n puolesta esitettyjen argumenttien toimivuus
edellyttää käsitystä kognition tunnusmerkeistä.

Walter ja Kästner kritisoivat niin sanottua kognitiivista agnostisismia eli näkemystä, jonka
mukaan keskustelu kognition laajuudesta tai sijainnista on mielekästä ilman selkeää määri-
telmää kognitiosta.78 Sen sijaan he korostavat, että mitä-kysymys edeltää missä-kysymystä
eli ennen kuin keskustellaan kognition sijainnista, olisi kyettävä antamaan määritelmä siitä,
mitä kognitiolla tarkoitetaan. Walterin ja Kästnerin mukaan koko keskustelun mielekkyys
edellyttää käsitystä kognition tunnusmerkeistä, ja he esittävätkin, että meillä joko on riittä-
vä käsitys kognitiosta, jolloin kiista on ainakin periaatteessa helposti ratkaistavissa,79 tai
vaihtoehtoisesti jos meillä ei ole käsitystä kognitiosta, koko keskustelulta puuttuu pohja
(2012, 13, 16).

Rowlands esittää perinteisessä (internalistisessa) kognitiotieteessä hyväksyttyihin käsityk-

siin perustuvan neljästä kohdasta koostuvan määritelmän, jonka on tarkoitus tarjota riittä-
vät ehdot kognitiivisuudelle. Tämän mukaan prosessi on kognitiivinen, jos80 se (1) sisältää
informaation prosessointia, (2) jonka oikeana (proper) funktiona on tehdä informaatiota
saavutettavaksi subjektille tai subpersonaalisille81 prosesseille (3) representationaalisten
tilojen kautta, ja (4) tämän prosessin on kuuluttava representationaalisten tilojen subjektille
(2009b, 8; 2010b, 110–111). Rowlandsin mukaan maailma on ulkoisen informaation varas-
to ja informaation prosessointi koostuu informaation kantajien manipuloinnista ja trans-

78
He pitävät kognitiivisina agnostikkoina esimerkiksi Clarkia (esim. 2008a, 239 n. 3) ja Anthony Chemeroa
(2009, 212 n. 8; ks. alla luku 6.3), jotka ovat kyseenalaistaneet tarpeen kognition tunnusmerkeistä tai
määritelmästä (Walter & Kästner 2012, 13 n. 4).
79
Walter ja Kästner kuitenkin huomauttavat (s. 17 n. 12), että tämä ei tarkoita, että vastaus mitä-
kysymykseen tarjoaisi automaattisesti vastauksen missä-kysymykseen, vaan käytännössä voi olla vaikeaa tai
jopa mahdotonta selvittää, missä vaadittavat prosessit toteutuvat.
80
Rowlandsin mukaan kyseessä on vain riittävät ehdot kognitiivisuudelle, ja määritelmä jättää siten auki
mahdollisuuden kognition toteutumiselle muilla tavoin (2010b, 108–111). Kriteeri ei siis sulje pois
esimerkiksi ei-representationaalisia käsityksiä kognitiosta (ks. s. 114).
81
Ks. Rowlands 2010b, luku 6.3 personaalisen ja subpersonaalisen tason välisestä suhteesta.
59
formaatiosta. HEC:n kannalta on keskeistä, että ainakin jotkut näistä prosesseista, jotka
täyttävät kognitiivisten prosessien ehdot, voivat ulottua organismin ulkopuolelle, jolloin
kognitiiviset prosessit ovat hybridejä eli voivat koostua sekä sisäisistä että ulkoisista ope-
raatioista. Ulkoiset operaatiot ovat toiminnallisia eli kyse on kognitiivisen tehtävän suorit-
tamisen kannalta olennaisten informaatiota kantavien ympäristötekijöiden manipuloinnista,
hyödyntämisestä ja transformaatiosta. Ulkoisten välineiden tai rakenteiden manipulointi
tarjoaa uutta informaatiota, joka ei ollut aiemmin saatavilla, ja tämä ulkoinen toiminta vä-
hentää sisäisiltä prosesseilta vaadittavaa työtä. (1999, 62; 2009b, 1–2, 8; 2010b, 16–18;
luku 5.) Rowlandsin mukaan voidaan hyväksyä, että representationaalisilla tiloilla on ei-
johdettua82 sisältöä, mutta hänen mukaansa tämä ei ole ongelma HEC:lle, koska kognitiivi-
siin prosesseihin kuuluu aina myös sisäinen elementti, joka täyttää ei-johdetun sisällön
vaatimuksen. Vaatimus ei-johdetusta sisällöstä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että joissakin
tapauksissa kognitio toteutuu hybridinä prosessina, jolloin myös ympäristöön ulottuva toi-
minta voi olla osa kognitiivista prosessia. (2009b, 10, 13; 2010b, 115–117, 129–132.)

Tarkastellessaan kognition tunnusmerkkejä Rowlands kiinnittää erityisesti huomiota omis-

tajuuden merkitykseen (määritelmän kohta 4): kognitiivisilla prosesseilla on aina omistaja,
jolloin laajennettuina kognitiivisina prosesseina voidaan pitää vain sellaisia ulkoisia pro-
sesseja, jotka kuuluvat jollekin. Omistajuuden selittäminen on Rowlandsin mukaan vaikein
tehtävä, mutta omistajuuteen liittyvät ongelmat eivät muodosta hänen mukaansa erityistä
ongelmaa juuri HEC:lle, vaan ne koskevat yhtä lailla myös internalistisia käsityksiä, koska
omistajuutta ei voida selittää vain spatiaalisten rajojen perusteella eli vetoamalla siihen,
että prosessit tapahtuvat organismin tai aivojen sisällä. Kognitiiviset prosessit on määritelty
niiden funktion perusteella, jolloin ratkaisevaa ei ole prosessien sijainti, vaan Rowlandsin
mukaan omistajuudessa keskeinen kysymys koskee sitä, suhteessa keneen tämä funktio
toteutuu, ja omistajuuden kannalta olennaista on prosessien integroituminen sopivalla ta-
valla subjektin (psykologiseen) elämään. (2009b, 15–17; 2010b, 119; luku 6.) Rowlands
tarkastelee omistajuutta episteemisen auktoriteetin (ks. 2010b, luvut 6.5–6.8) pohjalta,
mutta hänen mukaansa tämä perustuu kuitenkin perustavammanlaatuiseen agenttiuden
muotoon, alkuperäiseen (primordial) omistajuuteen, jota hän kuvaa maailman paljastamis-
toimintana (revealing / disclosing activity) (2010b, 161–162, luku 7; ks. myös 2010a). Tä-
män mukaan paljastamistoiminta tapahtuu aina suhteessa johonkin (subjektiin) (2010b,
216), jolloin ”kognitiivinen prosessi kuuluu minulle, jos se paljastaa maailman minulle” (s.

82
Rowlansdin mukaan Adamsin ja Aizawan käyttämä termi ”intrinsinen” sisältö on harhaanjohtava, koska
hänen mukaansa mikään sisältö ei ole intrinsistä (2009b, 10, n. 7). Myös Hurley on huomauttanut erosta
intrinsisen ja ei-johdetun sisällön välillä (2010, 129).
60
215). En käsittele tässä Rowlandsin näkemystä tarkemmin, mutta HEC:n kannalta on hyvä
huomata, että Rowlands ymmärtää subjektin eli kognitiivisten prosessien omistajan laajas-
ti, jolloin subjektina voi olla yksilön sijaan myös ryhmä (ks. 2010b, 135–136) ja että tämä
kognition taustalla oleva paljastamistoiminta ei rajoitu vain aivoihin, vaan se käsittää myös
keholliset prosessit ja toiminnan maailmassa (2010b, 162, 196). Tämän mukaan sekä kog-
nitiivisten prosessien omistajuus että niiden laajentuminen perustuvat paljastamistoimin-
taan (2010b, 163); ulkoisten välineiden manipulaatio on osa paljastamistoimintaa ja kogni-
tiiviset prosessit tapahtuvat siellä, missä tämä paljastamistoiminta tapahtuu. (2010b, 206–
208).83 Rowlandsin ajatus siitä, että kognitiiviset prosessit pohjautuvat perustavammanlaa-
tuiseen selviämistoimintaan (coping), muistuttaa luvussa 5 käsiteltävää enaktivistista käsi-
tystä, ja juuri enaktivismissa on kiinnitetty erityistä huomiota kognitiivisen toiminnan sub-
jektiiviseen puoleen, mikä voisi tuoda täydennystä Rowlandsin näkemykselle. Toisaalta
näkemysten välillä on eroa etenkin siinä, että enaktivismi hylkää informaation prosessoin-
tiin ja representaatioihin perustuvan käsityksen kognitiosta.

Walter ja Kästner (2012) puolestaan eivät esitä varsinaista ehdotusta kognition tunnusmer-
keiksi, mutta tarkastelevat sitä, millainen käsite ”kognitio” on (luku 4). Vaikka ”kognitio”
ei olisi luonnollinen laji, kuten Adams ja Aizawa esittävät, Walterin ja Kästnerin mukaan
sen ei tarvitse kuitenkaan olla sateenvarjo-käsite eli käsite, jonka alaan kuuluu monenlaisia
prosesseja, joita ei yhdistä mikään muu kuin kuuluminen käsitteen alaan (s. 19). Sen sijaan
alemman tason kausaalisesta heterogeenisyydestä huolimatta kognitiivisuus voi muodostaa
korkeammalla tasolla yhtenäisen, tieteellisesti tutkittavan lajin (vrt. Clark 2008a, luku 5.6;
2010b, 93–96) – Walterin ja Kästnerin mukaan tieteen kannalta keskeistä ei ole lajin luon-
nollisuus, vaan yleisemmin lajius (kindhood) (s. 19–20).84 Tämän mukaan Adamsin ja Ai-
zawan esittämä ”motley crew” -argumentti (ks. edellä s. 39) muodostuu ongelmaksi vain
niille, jotka pitävät ”kognitiota” sateenvarjo-käsitteenä, mutta jos sen sijaan ”kognitio”
ymmärretään ei-luonnollisena laji-käsitteenä, HEC:n kannattaja onnistuu välttämään tie-
teellistä tutkittavuutta vastaan esitetyn vasta-argumentin (Walter & Kästner 2012, 22–23).
Esimerkiksi Rowlandsin ehdotus kognition tunnusmerkeistä ei näytä täyttävän luonnollisen
lajin vaatimuksia, koska sisäisistä ja ulkoisista operaatioista koostuva informaation proses-
sointi ei muodosta kausaalisesti homogeenista luonnollista lajia (ks. Walter & Kästner

83
Rowlandsin (2010a; 2010b, luvut 7 ja 8) mukaan paljastamistoiminta liittyy tietoisuuden intentionaaliseen
rakenteeseen; intentionaalisuus koostuu (consist in) paljastamistoiminnasta, jolloin laajentuminen koskee
myös tietoista kokemusta, mikä erottaa hänen näkemyksensä monista muista HEC:n muodoista, joissa
laajentumisen ei katsota koskevan tietoista kokemusta (vrt. esim. Clark 2009).
84
He esittävät kolme vaihtoehtoa tällaiselle ei-luonnolliselle lajille: a) nominaalinen, b) klusteri- ja c)
perheyhtäläisyyskäsite (s. 21–22). Kaikki nämä vaihtoehdot ovat yhteensopivia sekä HEC:n että
internalistisen käsityksen kanssa.
61
2012, 19). Sen voidaan kuitenkin katsoa muodostavan tieteellisesti tutkittavan lajin, jolloin
Rowlandsin näkemys ei ole altis Adamsin ja Aizawan esittämälle ”motley crew” -
argumentille.85

3.3. Kolmas aalto

John Sutton (2010, 213) on nostanut esiin ajatuksen laajennettu mieli tai kognitio -
hypoteesin kolmannesta aallosta, jossa ei tehdä selkeää erottelua sisäisten ja ulkoisten tai
luonnollisten ja keinotekoisten (artificial) prosessien tai representaatioiden ja niiden erilais-
ten piirteiden välille. Michael David Kirchhoff (2012) on esittänyt muun muassa Suttonin,
Menaryn ja Hutchinsin (ks. alla luku 4) ajatusten pohjalta, miten laajennettu kognitio -
hypoteesia voitaisiin kehittää kolmannen aallon suuntaan ja miten tätä kautta voitaisiin
välttää ensimmäisen ja toisen aallon mukaisten näkemysten kohtaamia ongelmia.86 Kes-
keinen ero aikaisempiin näkemyksiin muodostuu käsityksestä sisäisten ja ulkoisten tekijöi-
den pysyvyydestä, siitä, miten agenttius ymmärretään sekä diakronisen ja synkronisen nä-
kökulman erotuksesta.

Kirchhoffin mukaan aikaisempien HEC:n muotojen (erityisesti Clarkin esittämien versioi-

den) keskeisenä ongelmana on oletus sisäisten ja ulkoisten ominaisuuksien pysyvyydestä
(”fixed properties view”) ja erottelu biologisten ja kulttuuristen prosessien välillä. Pysyviin
ominaisuuksiin perustuvan näkemyksen mukaan ulkoiset välineet (kuten kieli) voivat laa-
jentaa yksilön kognitiivisia kykyjä, mutta eivät kuitenkaan merkittävästi muuta aivojen
representationaalisia tai komputationaalisia kykyjä (Kirchhoff 2012, 294–295; Clark 1997,
198; 2004, 720). Vaihtoehdoksi käsitykselle pysyvistä ominaisuuksista Kirchhoff esittää
ajatuksen dynaamisista ominaisuuksista, jonka mukaan erottelu sisäisiin ja ulkoisiin omi-
naisuuksiin ei ole pysyvä, ja jossa keskeistä on aivojen representaatiokykyjen muovautu-
minen kulttuuriseen toimintaan osallistumisen myötä. Menarya (2006a, 2010b; 2010c)
seuraten Kirchhoff puhuu kognitiivisesta transformaatiosta, jolla hän korostaa aivojen rep-
resentaatiokykyjen plastisuutta eli muovautuvuutta, ja tässä prosessissa kulttuurisella ym-

85
Walterin ja Kästnerin mukaan Rowlandsin näkemys on esimerkki nominaalisesta käsityksestä (ks.
edellinen alaviite), jonka mukaan ”kognitiolla” ei ole tieteellisesti löydettävää olemusta, vaan se määritelty
muodon, funktion tai alkuperän perusteella (2012, 20). Pöyhönen (tulossa) on puolestaan esittänyt, miten ei-
luonnolliset lajit voidaan ymmärtää kausaalisten mekanismien pohjalta HEC:n kanssa yhteensopivalla tavalla
(luku 3).
86
Kirchhoff ei kuitenkaan käsittele kysymystä kognition tunnusmerkeistä, jota Rowlands (2009b; 2010b)
sekä Walter ja Kästner (2012) pitävät keskeisimpänä ongelmana tai kysymyksenä.
62
päristöllä ja kulttuuriseen toimintaan osallistumisella on keskeinen rooli. (Kirchhoff 2012,
293–301.)87

Toinen Kirchhoffin esittämä kritiikin kohde koskee erityisesti ensimmäisen aallon taustalla
olevaa individualistista käsitystä kognitiivisesta agentista, jolloin yksilöorganismi tai aivot
säilyttävät erityisasemansa kognitiivisen kokoonpanon säätelyssä (ks. esim. Clark 2008a,
118, 122–123). Clarkin esittämän organismi-keskeinen kognitio -hypoteesin (HOC) mu-
kaan kognitiivinen prosessointi eli kognitiivisten prosessien kantajat voivat joissakin tapa-
uksissa ulottua yksilön kehon ulkopuolelle, mutta organismi säilyy kuitenkin kognitiivisen
toiminnan keskuksena ja aktiivisimpana elementtinä (2008a, 139). Lisäksi Clarkin yksilö-
keskeinen käsitys agenttiudesta tulee esiin hänen vastauksessaan Rupertin kritiikkiin
(2008a, 118), jossa hän tekee erottelun kahden tarkastelukohteen välille: kognitiotieteen
tutkimuskohteena voi olla joko (1) hetkellinen kognitiivinen systeemi, joka voi joissakin
tapauksissa olla laajentunut, tai (2) pysyvä yksilö kognitiivisena agenttina. Tämän mukaan
Clarkin käsitys kognition laajentuminen koskee kognitiivista systeemiä tuotteena, ja kun
hän puhuu kokoonpanoprosessin hajautuksesta, hän rajoittaa tarkastelunsa vain sisäisiin
prosesseihin (ks. Clark 2008a, 136–137). Hutchinsia (2011b; ks. alla luku 4.3) seuraten
Kirchhoff (2012, 301–303) esittää, että Clarkin näkemyksen ongelmana on kuitenkin se,
että tämä ei ulota laajentumista riittävästi itse kognitiivisen systeemin kokoonpanoproses-
siin, vaan säilyttää organismin tai aivot kokoonpanosta vastaavana aktiivisimpana element-
tinä (ks. Clark 2008a, 122–123).

Sen sijaan Kirchhoffin esittämän dynaamisen näkökulman mukaan kognitiivinen agenttius

voi olla hajautettu ajallisesti ja avaruudellisesti siten, että yksilöorganismin ei tarvitse olla
toiminnan ydin tai aktiivisin elementti, vaan ainoastaan yksi osa laajempaa systeemiä, joka
muodostuu muista ihmisistä, sosio-kulttuurisista käytännöistä ja erilaisista välineistä. Esi-
merkkeinä hajautetusta kognitiivisesta agenttiudesta Kirchhoff tarkastelee Gallagherin ja
Crisafin (2009) näkemystä mentaalisista instituutioista, Hutchinsin (1995; 2011b) käsitystä
hajautetusta agenttiudesta sekä ajatusta kollektiivisesta muistamisesta (Tribble 2005; ks.
myös Sutton 2009; 2010). Kirchhoffin mukaan yksilötason tarkastelu on riittämätön selit-
tämään kognitiivisen systeemin kokoonpanoa, ja tarkastelua on laajennettava yhteistoimin-
taan ja kulttuurisiin käytäntöihin, jolloin yksittäisen aktiivisimman elementin erottaminen
on hyvin vaikeaa tai mahdotonta. (2012, 303–306.)

87
Esimerkkinä tällaisesta transformaatiosta Kirchhoff tarkastelee kolmea tapausta (s. 295–301): 1) Wheelerin
(2004) näkemys kognitiivisten tehtävien suorituksesta off-line-tilanteissa eli ilman suoraa vuorovaikutusta
ulkoisen välineen kanssa; 2) Näätäsen ym. (1997) tutkimus foneemien havaitsemisesta ja kielispesifeistä
foneemi-representaatioista; ja 3) Dehaenen (2005) esittämä neuraalinen uudelleenkäyttö (neural recycling) -
hypoteesi matemaattisten kykyjen kehityksessä.
63
Sekä kognitiivista transformaatiota että kognitiivista kokoonpanoa ja agenttiutta tarkastel-
lessaan Kirchhoff korostaa diakronisen ja kehityksellisen näkökulman merkitystä, kun taas
erityisesti Clarkin kannattaman näkemyksen taustalla on ollut pääasiassa synkroninen nä-
kökulma, jossa on keskitytty organismin ja ympäristön välisen vuorovaikutukseen tässä-ja-
nyt ja näin syntyneeseen hetkelliseen kognitiiviseen systeemiin (ks. Clark 2011, 459). Dia-
kroninen näkökulma painottaa kulttuurisessa ympäristössä tapahtuvan kehityksen, kulttuu-
risesti opitun toiminnan ja aikaisempien sukupolven saavutusten konstitutiivista roolia
kognitiivisten prosessien suorituksessa sekä kognitiivisen systeemin kokoonpanossa. Li-
säksi näkökulma hämärtää erottelua biologisten ja kulttuuristen ominaisuuksien välillä (ks.
Sutton 2010, 213); kulttuuri ei ole vain jotakin, joka helpottaa kognitiivisen prosessin suo-
ritusta tai laajentaa systeemiä tässä-ja-nyt, vaan kulttuuriseen toimintaan osallistuminen voi
myös muovata aivojen toimintakykyjä kehityshistorian aikana ja on siten mukana myös
puhtaasti ”biologisena” pidetyssä toiminnassa.

Kulttuurisen toiminnan ja diakronisen näkökulman painotus kognition ymmärtämisessä

sekä ajatus hajautetusta agenttiudesta liittää laajennettu kognitio -hypoteesin seuraavassa
luvussa käsiteltävään hajautettuun kognitioon. Lisäksi ajatus kognitiivisesta systeemistä
dynaamisena ajallisesti hajautettuna systeeminä muistuttaa luvussa 6 käsiteltävää Silber-
steinin ja Chemeron näkemystä sekä sen jälkeen tarkasteltavaa Järvilehdon teoriaa, jotka
molemmat tuovat esiin kognitiivisen systeemin dynaamisen luonteen ja korostavat systee-
min ajallista ulottuvuutta.

4. Hajautettu kognitio

Hajautettu kognitio tunnetaan erityisesti Edwin Hutchinsin jo 1970-luvulla alkaneista tut-

kimuksista, joissa keskeisenä menetelmänä on kognitiivinen etnografia ja joissa painottuu
kognition tutkimus ajallisesti ja paikallisesti hajautettuna ilmiönä. Hän on pyrkinyt laajen-
tamaan perinteistä yksilökeskeistä ja laboratoriotutkimukseen keskittynyttä kognitiotiedettä
siten, että kognitiotieteellinen tutkimus käsittää myös laajempien ryhmien tai ihmisten ja
ulkoisten välineiden tasolla tapahtuvan kognitiivisen toiminnan tutkimuksen luonnollisissa
olosuhteissa. Yleisesti hajautetulla kognitiolla tarkoitetaan tiettyä näkökulmaa kognition
tutkimiseen; kyse ei ole erityisestä kognition lajista, vaan käsityksestä siitä, miten tutki-
muskohde ymmärretään. Muiden kognitiotieteellisten teorioiden tavoin hajautettu kognitio
pyrkii ymmärtämään kognitiivisen systeemin organisaatiota, mutta keskeinen ero aikai-
sempaan tutkimukseen ja perinteisiin teorioihin on yksilökeskeisen näkökulman kyseen-
alaistaminen. Taustalla on ajatus, että varsinkaan ihmisten kognitiivista toimintaa ei voida
ymmärtää tarkastelemalla vain sisäisiä prosesseja (Hutchins 2001, 2071). Hajautetun kog-
64
nition mukaisessa tutkimuksessa oletetaan, että kognitiiviset prosessit ovat aina hajautettu-
ja jollakin tavalla, ja hajautusta voidaan tarkastella eri tasoilla: kognitiivisena systeeminä
voidaan pitää ihmisryhmää, ihmisen ja ulkoisten välineiden muodostamaa kokonaisuutta
tai hajautusta voidaan tarkastella vain neuraalisella tasolla. (Hollan ym. 2000, 175; Hut-
chins 2006, 376–377.) Keskeinen ajatus on, että analyysin yksikköä ei tule määrittää a
priori, vaan se riippuu tarkasteltavasta ilmiöstä ja tutkimuskysymyksestä (Hutchins 2006,
376; 2011a, 426). Lisäksi hajautettu kognitio korostaa kognition tutkimista luonnollisissa
olosuhteissa (Hollan ym. 2000; Hutchins 1995; 2006; 2011a) ja tuo esiin kulttuuristen käy-
täntöjen roolin kognitiivisten kykyjen muovautumisessa ja toiminnassa (Hutchins 2008;
2011b).

James Hollan, Edwin Hutchins ja David Kirsh esittävät, että hajautettu kognitio voidaan
erottaa muista näkökulmista kahden teoreettisen periaatteen pohjalta. Ensinnäkin hajaute-
tussa kognitiossa analyysiyksikön rajat voivat ulottua yksilön rajojen ulkopuolelle, jolloin
kognitiivinen systeemi voi käsittää myös vuorovaikutuksen muiden ihmisten ja ympäristön
resurssien kanssa. Kognitiivisen systeemin rajaaminen tapahtuu prosessiin osallistuvien
elementtien funktionaalisten suhteiden pohjalta – ei niiden spatiaalisen sijainnin mukaan –
ja analyysiyksikön laajuus riippuu tarkasteltavasti ilmiöstä ja on siten tapauskohtaista. Toi-
nen periaate koskee kognitiivisten prosessin mekanismeja ja niiden laajuutta. Perinteisesti
kognitiivisten prosessien on ajateltu tapahtuvan yksilön sisäisenä symbolien manipulointi-
na (tai aivojen konnektionististen verkostojen aktivaationa), mutta hajautetun kognition
mukaan näiden prosessien ei tarvitse rajoittua yksilön sisään, vaan ne voivat sisältää myös
vuorovaikutusta ympäristön ja muiden ihmisten kanssa sekä erilaisten objektien manipu-
lointia. Lisäksi Hollan ym. huomauttavat, että ulkoisten prosessien ei tarvitse toimia sa-
moin kuin sisäisten prosessien, vaan hajautettu kognitiivinen systeemi voi koostua erilai-
sista prosesseista. (Hollan ym. 2000, 175–176.) Tämä huomio muistuttaa laajennettu kog-
nitio -hypoteesin toisen aallon mukaista käsitystä, jossa korostetaan sisäisten ja ulkoisten
tekijöiden komplementaarisuutta ja integraatiota sekä kognitiivisen systeemin hybridiä
luonnetta – ei niinkään sisäisten ja ulkoisten prosessien samanlaisuutta, kuten ensimmäisen
aallon yhdenvertaisuusperiaatteessa (ks. Menary 2006a; 2009; 2010a; b).

4.1. Kolme hajautuksen muotoa

Kognitiivisen systeemin rajaaminen tapahtuu prosessiin osallistuvien elementtien funktio-
naalisten suhteiden pohjalta ja tarkastelussa voidaan tehdä jaottelun kolmenlaiseen hajau-
tukseen (Hollan ym. 2000, 176; Hutchins 2001, 2068; 2006, 377): (1) sosiaalinen hajautus,
(2) hajautus sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä ja niiden koordinointi, sekä (3) hajau-
tus ajassa, jolloin aiempien tapahtumien tulokset voivat mahdollistaa myöhemmät prosessit
65
ja muokata niiden luonnetta. Ensimmäinen hajautus eli ajatus sosiaalisesti hajautetusta
kognitiosta liittyy kognitiotieteen lisäksi myös monien muiden alojen tutkimukseen, kuten
antropologiaan, sosiologiaan, tekoälytutkimukseen ja sosiaalipsykologiaan (Hollan ym.
2000, 176; Hutchins 2001, 2068–2069). Tämän mukaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa
muodostuva emergentti sosiaalinen organisaatio itsessään toimii kognitiivisena arkkiteh-
tuurina, joka määrittää informaation prosessointia (Hollan 2000, 177; Hutchins 1995, 228).
Keskeisenä ajatuksena on, että muun työnjaon tavoin myös kognitiivinen prosessointi voi
olla hajautettua, ja hajautettu kognitiivinen prosessointi voi tuottaa yksilön ylittäviä kogni-
tiivisia vaikutuksia, jolloin ryhmän kognitiivisen ominaisuudet voivat poiketa sen jäseninä
olevien yksilöiden kognitiivista ominaisuuksista (Hutchins 2006, 377–378).

Toiseksi hajautusta voidaan tarkastella sisäisten ja ulkoisten prosessien yhteistoimintana.

Ulkoiset prosessit voivat olla materiaalisia välineitä tai kulttuurisia käytäntöjä, ja ajatukse-
na on, että ulkoiset tekijät eivät vain vahvista yksilön kykyjä, vaan ovat osa kognitiivista
systeemiä ja tuottavat uusia kognitiivisia kykyjä (Hutchins 2006, 378). Tämän mukaan
mielen organisaatio – sekä kehityksellisesti että toiminnallisesti – on sisäisten ja ulkoisten
resurssien keskinäisestä vuorovaikutuksesta nouseva emergentti ominaisuus, eikä mentaa-
lista toimintaa voida ymmärtää perinteisen kognitivistisen mallin tavoin ei-ruumiillisena
ympäristön representointina, vaan kognitio on ymmärrettävä ruumiillisena toimintana
(Hollan ym. 2000, 177). Hajautettu kognitio korostaa siis kognition ruumiillista luonnetta,
jonka mukaan keho ja ympäristö eivät ole vain periferaalisia kausaalisia inputin lähteitä,
vaan ruumiillinen toiminta ja ulkoisten välineiden manipulointi on itsessään kognitiivista
toimintaa (Hollan ym. 2000, 177–178; Hutchins 2011a). Sovelluksena Hollan ym. esittä-
vät, että hyvin suunnitellut työvälineet tulevat osaksi hajautettua kognitiivista systeemiä,
eli integroiduksi osaksi sitä tapaa, jolla ihmiset havaitsevat, ajattelevat ja kontrolloivat toi-
mintaansa (s. 178). Lisäksi Hutchins (2001) huomauttaa, että on tärkeää erottaa ulkoisen
välineen manipulointiin vaadittavat kognitiiviset ominaisuudet ja kognitiiviset kyvyt, jotka
on saavutettu tämän manipuloinnin kautta, ja tämän erottelun huomiotta jättäminen onkin
ollut hänen mukaansa monien ongelmien lähde kognitiotieteessä (s. 2070). Manipulaatio-
prosessi itsessään on kognitiivista toimintaa ja näin saavutetut kognitiiviset kyvyt voivat
ylittää pelkkien sisäisten prosessien mahdollistaman kognitiivisen toiminnan. Tämä toinen
hajautuksen muoto muistuttaa läheisesti laajennettu kognitio -hypoteesin mukaista ajatusta
kognitiivisten prosessien laajentumisesta yksilön ulkopuolelle. Clarkin tavoin hajautetun
kognition kannattajat korostavat ulkoisten välineiden funktionaalista roolia kognitiivisessa
toiminnassa, jolloin ihmisen ja ulkoisen välineen vuorovaikutus voi muodostaa sellaisen
systeemin, jota voidaan pitää itsessään kognitiivisena systeeminä. Lisäksi ruumiillisuuden

66
korostus sekä ajatus siitä, että ulkoisten välineiden manipulointi voi muodostaa integroitu-
neen, hybridin systeemin muistuttaa Menaryn ja Rowlandsin esittämiä toisen aallon mu-
kaisia näkemyksiä.

Kolmas hajautuksen muoto eli hajautus ajassa liittyy laajemmin kulttuurin ja historiallisen
kontekstin rooliin kognitiivisten prosessien ymmärtämisessä. Hollan ym. huomauttavat,
että ”kognition tutkimus ei ole erotettavissa kulttuurin tutkimuksesta, koska agentit elävät
kompleksisissa kulttuurisissa ympäristöissä” (s. 178). Kulttuuri muotoutuu ihmisten toi-
minnasta tietyssä historiallisessa kontekstissa, mutta samalla myös kulttuurinen ympäristö
muovaa ihmisten kognitiivisia prosesseja ja jotkut kognitiiviset prosessit toteutuvat hajau-
tetusti ihmisten, artefaktien ja ympäristön vuorovaikutuksessa (emt, 178). Hutchinsin mu-
kaan kulttuurisen ympäristön kehitys on itsessään kognitiivinen oppimisprosessi, jossa
yhteisö voi oppia sellaisia asioita, joita kukaan yksittäinen henkilö ei voisi yksinään oppia
(Hutchins 2006, 379): kyse on kulttuurisen tiedon ja toimintamallien kehityksestä ja niiden
siirtymisestä sukupolvelta toiselle, jolloin seuraavat sukupolvet voivat hyödyntää edellisten
sukupolvien saavutuksia ja rakentaa kognitiiviset kykynsä aiempien saavutusten varaan;
toisaalta kulttuurisen toimintamallit voivat myös rajoittaa tapaamme ajatella tai ratkaista
ongelmia (Hollan ym. 2000, 178). Hajautetun kognition mukainen näkökulma eroaa perin-
teisestä kognitiotieteellisestä näkemyksestä, jossa kulttuuria on pidetty vain sisältönä, joilla
yksilön kognitiiviset prosessit voivat operoida. Tällaisen näkökulman mukaan kulttuurisia
sisältöjä on usein tarkasteltu yksilöiden sisäisinä representaatioina tai ulkoisina rakenteina,
kun taas hajautettu kognitio korostaa kulttuurin toiminnallista luonnetta ja aktiivista roolia
kognitiivisessa toiminnassa. Lisäksi hajautetun kognition näkökulmasta analyysin yksik-
könä voi olla laajempi systeemi, jolloin kognitiivisen systeemin rajat ulottuvat yksilön ul-
kopuolelle sekä avaruudellisesti että ajallisesti. (Hollan ym. 2000, 178; Hutchins 2011b.)
Ajallisen hajautuksen korostaminen erottaa hajautetun kognition esimerkiksi Clarkin esit-
tämästä laajennetun kognition muodosta, jossa kognitiivisen systeemin laajentuminen kos-
kee pääasiassa hetkellistä kognitiivista systeemiä. Sen sijaan laajennetun kognition kol-
mannen aallon mukainen näkemys (ks. Sutton 2010; Kirchhoff 2012) on tuonut esiin myös
ajallisen perspektiivin kognitiivisen systeemin toimintaan, mikä yhdistää hajautettua kog-
nitiota laajennettu kognitio -hypoteesiin.

Teoksessaan Cognition in Wild (1995) Hutchins tarkastelee laivan navigaatiotiimin toimin-

taa hajautetun kognition näkökulmasta, ja hän tuo tarkastelussaan esiin kaikki edellä maini-
tut hajautuksen ulottuvuudet. Navigaatiotiimi sosiaalisena organisaationa muodostaa kom-
putationaalisen arkkitehtuurin kognitiivisille prosesseille (s. 228), jolloin ihmisten väliset
sosiaaliset riippuvuudet ja kognitiivisiin suorituksiin kuuluvat komputationaaliset riippu-
67
vuudet kietoutuvat toisiinsa (s. 224). Muiden ihmisten lisäksi myös materiaaliset välineet
ja kulttuuriset symbolisysteemit ovat olennainen osa kognitiivista prosessointia; ne eivät
ole vain yksilön käyttämiä ulkoisia apuvälineitä, vaan osa kognitiivista systeemiä. Ne
mahdollistavat tietynlaisen kognitiivisen toiminnan ja niiden manipulointia voidaan pitää
konstitutiivisena osana kognitiivista toimintaa. Lisäksi Hutchins korostaa kognitiivisen
prosessoinnin ajallista hajautusta, joka tulee esiin toimintamallien siirtymisenä aiemmilta
jäseniltä seuraaville sekä materiaalisiin välineisiin ja niiden manipulointikäytäntöihin ruu-
miillistuneena tietotaitona. (Ks. myös Hutchins 2011a.)

4.2. Hajautettu kognitiivinen systeemi ja kognition tutkimus

Hutchins huomauttaa, että laajemman systeemin kognitiiviset ominaisuudet voivat poiketa
yksilön kognitiivisista ominaisuuksista (Hutchins 2001, 2069; 2006, 377), ja tutkimuksessa
on vaarana, että attribuoimme yksilölle sellaisia ominaisuuksia tai kykyjä, jotka ovat itse
asiassa laajemman systeemin ominaisuuksia (Hutchins 1995, 355–356; 2008, 2011–2012,
2017).88 Rowlands (1999) on vastaavasti esittänyt, että internalistisen mallin ongelmana on
olettaa pelkkien sisäisten prosessien toteuttavan sellaisia tehtäviä, joiden suorittaminen
voitaisiin paremmin ymmärtää sisäisten prosessien ja ulkoisten informaatiota kantavien
rakenteiden manipuloinnin yhdistelmänä (ks. esim. s. 164–167, 178–180). Rowlandsin
mukaan ulkoisten välineiden manipulointi vähentää sisäisten prosessien vaatimuksia, ja
kun kognitiivista systeemiä pidetään hybridinä systeeminä, voidaan nähdä, miten ulkoisten
ja sisäisten prosessien yhteistyö mahdollistaa sellaisten kognitiivisten prosessien suorituk-
sen, joiden on perinteisesti ajateltu vaativan monimutkaisia (symbolisia) sisäisiä rakenteita
ja prosesseja. Rowlands tarkastelee pääasiassa yksilön kykyä manipuloida ympäristön in-
formaatiota kantavia rakenteita, kun taas Hutchins tuo selkeämmin esiin kulttuurisen toi-
minnan konstitutiivisen roolin kognitiivisten prosessien toteutuksessa.

Koska hajautetussa kognitiossa laajemman systeemin kognitiivisten ominaisuuksien ei

tarvitse muistuttaa yksilön kognitiivisia ominaisuuksia, laajennetun kognition toisen aallon
tavoin hajautettu kognitio ei ole altis yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan esitetylle kritiikil-
le, joka vetoaa eroihin yksilön ja laajemman systeemin toiminnan välillä. Kuitenkin sekä
laajennetun kognition kriitikot (Adams & Aizawa 2001; 2009; 2010a) että puolustajat
(Rowlands 2009b; 2010b; Walter & Kästner 2012) ovat esittäneet, että laajemman systee-
min pitäminen kognitiivisena vaatii käsitystä kognition tunnusmerkeistä. Näin ollen myös

88
Hutchins (1995, 359–370) huomauttaa myös, että kognitiotieteen historiassa (erityisesti kognitivismissa)
yksilön toimintaa on virheellisesti verrattu tietokoneen komputationaaliseen toimintaan, jolloin on sekoitettu
toisiinsa yksilön ja sosiokulttuurisen systeemin ominaisuudet: ”Fysikaalisen symbolisysteemin arkkitehtuuri
ei ole malli yksilöllisestä kognitiosta. Se on malli sosiokulttuurisen systeemin toiminnasta, josta ihmistoimija
on poistettu.” (1995, 363, kursiivi poistettu.)
68
hajautetun kognition kannattajan olisi osoitettava, että kriteerit toteutuvat myös laajemman
systeemin toiminnassa. Hajautetun kognition yhteydessä käydyssä keskustelussa ei ole
kuitenkaan nostettu selkeäsi esiin kysymystä kognition tunnusmerkeistä, vaan kognitiivisia
prosesseja on pidetty sellaisina, jotka kuuluvat esimerkiksi muistiin, päätöksentekoon, on-
gelmanratkaisuun ja oppimiseen (Hutchins 2001, 2068). Lisäksi Hutchins on esittänyt, että
hajautettu kognitio voi säilyttää perinteisen käsityksen kognitiosta komputationaalisena
informaation prosessointina ja representaatioiden manipulointiin perustuvana toimintana
(ks. esim. 1995, 49). Erona perinteiseen käsitykseen on se, että näitä prosesseja toteuttava-
na systeeminä voi toimia yksilöä laajempi yksikkö.89

Käsitys kognitiosta hajautettuna ilmiönä liittyy myös läheisesti siihen, miten kognitiota
tulisi tutkia. Hajautetun kognition kannattajat ovat kritisoineet perinteistä tutkimusta, joka
on keskittynyt pääasiassa yksilön kognitiivisten suoritusten tutkimiseen laboratorio-
olosuhteissa. Sen sijaan hajautetun kognition viitekehyksen mukaan kognitiota tulisi tutkia
ennen kaikkea luonnollisissa olosuhteissa ja kiinnittää enemmän huomiota kognition kult-
tuuriseen luonteeseen. Esimerkiksi Hollan ym. (2000, luvut 2.4 ja 3) ovat esittäneet, että
hajautettu kognitio voisi tarjota uuden teoreettisen pohjan tutkimukselle ja he vaativat uutta
viitekehystä, joka perustuisi hajautetun kognition teoreettisiin periaatteisiin sekä menetel-
mällisesti uudenlaiseen tapahtuma-keskeiseen90 etnografiaan. Ainoastaan yksilön mentaa-
listen prosessien toiminnan tarkastelu ei siis riitä kognitiivisten prosessien ymmärtämiseen,
vaan on huomioitava myös informaation prosessointi ja järjestäytyminen sosiaalisessa ja
materiaalisessa ympäristössä. Lisäksi Hutchins (2008, 2011–2012) huomauttaa, että havai-
tuista kognitiivisista suorituksista ei voida suoraan päätellä yksilön kognitiivisia kykyjä,
vaan tuloksia tulkitessa on otettava entistä paremmin huomioon laajempi konteksti ja tar-
kasteltava sitä, miten kulttuuriset käytännöt organisoivat kognitiivisen systeemin muodos-
tumista ja tehtävän suoritusta. On myös muistettava, että koetilanteet tapahtuvat aina jos-
sain kulttuurisessa kontekstissa, jolloin materiaalisella ja sosiaalisella kontekstilla on kes-
keinen rooli kognitiivisen toiminnan toteuttamisessa. Yleisenä ongelmana onkin kognitii-
visten kykyjen attribuointi tutkittavan yksilön ominaisuuksiksi, vaikka Hutchinsin mukaan
ne olisi sen sijaan ymmärrettävä laajemman systeemin ominaisuuksina (2008, 2017–218).

89
Adamsin ja Aizawan mukaan kognition pitäminen informaationprosessointina tai komputaationa ei
kuitenkaan riitä erottelemaan kognitiivista ei-kognitiivisesta, vaan ainoastaan osa
informaationprosessoinnista ja komputaatiosta on kognitiivista, ja erotteluun tarvitaan tarkempia kognition
tunnusmerkkejä (2009, 87–88).
90
erotuksena perinteisestä kognitiivisesta etnografiasta, jossa on tutkittu ensisijaisesti yksilöiden tietoa ja
merkityksiä eikä niinkään toimintaa (Hollan ym. 2000, 179).
69
4.3. Kritiikki Clarkin näkemystä vastaan ja kulttuuristen käytäntöjen
rooli

Laajennettu kognitio -hypoteesilla ja hajautetun kognition näkökulmalla on paljon yhteistä,

eikä näiden välille ole aina tehty selkeää eroa, vaan niitä on käsitelty yhdessä esimerkiksi
transkraniaalisina näkemyksinä (ks. esim. Adams & Aizawa 2001; 2009; ks. myös Mena-
ry 2010b, Sutton 2010). Sekä laajennetussa että hajautetussa kognitiossa ajatellaan, että
kognitiivisena systeeminä voi toimia yksilöä laajempi kokonaisuus ja molemmat korosta-
vat kulttuuristen välineiden roolia kognitiivisen systeemin toiminnassa. Erityisesti ensim-
mäisen aallon mukainen näkemys laajennetusta kognitiosta on kuitenkin selkeämmin yksi-
lölähtöinen ja yksilökeskeinen, kun taas hajautetun kognition lähtökohta on laajemman
kognitiivisen systeemin tarkastelussa. Hajautettu kognitio tarkastelee kognitiivista toimin-
taa laajemmasta ajallisesta ja avaruudellisesta näkökulmasta ja korostaa enemmän kulttuu-
risen toiminnan roolia kognitiivisen systeemin kokoonpanossa. Hutchins (2011b) on kom-
mentoinut Clarkin (2008a) näkemystä, ja tarkastelen seuraavassa hänen esittämiään huo-
mioita, joissa tulee esiin keskeisiä eroja heidän näkemystensä välillä.

Kun tarkastellaan kognitiivisen systeemin kokoonpanoa, voidaan tehdä ero sanan ”ko-
koonpano” (assembly) kahden eri merkityksen ja tähän liittyen kahden eri kysymyksen
välille: 1) kuka tai mikä kontrolloi kokoonpanon muodostumista (kokoonpanoprosessi), ja
2) missä kognitiivinen prosessi on kokoonpanon toimiessa (kokoonpano tuotteena)? (Hut-
chins 2011b, 438; Clark 2008a, 122.) Clarkin argumentit laajennetun kognitiivisen systee-
min puolesta kohdistuvat pääasiassa kognitiiviseen systeemiin tuotteena, mutta kuten Hut-
chins (2011b, 438) huomauttaa, laajennetun systeemin organisoituminen eli kokoonpano-
prosessi jää ongelmalliseksi ja Clarkin esittämässä versiossa organismi- tai aivo-
keskeiseksi. Clarkin tarjoaman näkemyksen mukaan aivot kontrolloivat kokoonpanon
muodostumista (kysymys 1), mutta kokoonpanon muodostuttua kognitiivinen toiminta voi
toteutua tällaisessa laajentuneessa tai hajautetussa systeemissä (kysymys 2) (ks. Clark
2008a, 118, 122–123; Hutchins 2011b, 438). Clarkin käsitys laajentumisesta painottaa
kognitiivisen systeemin tarkastelua tässä-ja-nyt, jolloin laajentuminen koskee hetkellistä
systeemiä, joka määrittyy suhteessa tarkasteltavaan kognitiivisen toiminnan tulokseen,
mutta tämän näkemyksen mukaan yksilöorganismia voidaan kuitenkin pitää pysyvänä
agenttina (Clark 2008a, 118). Clarkin mukaan hetkellisen systeemin kokoonpanossa kes-
keistä on toiminnan organisointi kustannustehokkaasti eli yhdistelemällä erilaisia (sisäisiä
ja ulkoisia) resursseja, jotka suorittavat tehtävän mahdollisimman pienellä vaivalla (2008a,
13, 197). Hän puhuu ”ekologisen kokoonpanon periaatteesta” (Principle of Ecological As-
sembly) (2008a, 13) ja ”kognitiivisen puolueettomuuden hypoteesista” (Hypothesis of
70
Cognitive Impartiality) (2008a, 121), jotka sopivat yhteen yhdenvertaisuusperiaatteen
kanssa, koska kaikki korostavat sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhtäläistä mahdollisuutta
kognitiivisen systeemin osana. Organismi-keskeisen näkemyksen (2008a, 139) mukaan
organismi säilyy kuitenkin aktiivisimpana osana, joka valikoi laajentuneeseen systeemiin
kuuluvat resurssit ja ylläpitää systeemiä, ja aivoja voidaan pitää ytimenä, joka on puoluee-
ton prosessien sijainnin suhteen (2008a, 118, 121–122).

Hutchins on kritisoinut tätä Clarkin organismi-keskeistä käsitystä ja painottaa sen sijaan

kulttuurisen toiminnan roolia kognitiivisen systeemin tarkastelussa. Hän kuitenkin huo-
mauttaa, että monet Clarkin suluissa ja loppuviitteissä91 mainitsemat seikat viittaavat vä-
hemmän aivo- tai organismi-keskeiseen käsitykseen kognitiosta ja avaavat mahdollisuuden
vähemmän aivo- tai organismi-keskeiselle käsitykselle kognitiivisen systeemin kokoon-
panoprosessista (Hutchins 2011b, 438–439, 445). Hutchinsin mukaan vaihtoehtoinen käsi-
tys kognitiivisen kokoonpanon muodostumisesta voidaan löytää tarkastelemalla käsitystä
itse-organisaatiosta ja huomioimalla kulttuuristen käytäntöjen rooli kognitiivisten prosessi-
en organisoinnissa (2011b, 439). Tämän mukaan myös kokoonpanoprosessi itsessään voi
toteutua hajautetusti kulttuurisessa toiminnassa, jolloin sosiaalinen yhteistoiminta kulttuu-
risessa kontekstissa organisoi kognitiivisten systeemien järjestäytymistä (2011b, 442). Tä-
mä liittyy erityisesti edellä esitettyyn kolmanteen hajautuksen muotoon eli hajautukseen
ajassa, jonka mukaan edellisten sukupolvien saavutukset periytyvät seuraaville ja jonka
mukaan kognitiivinen prosessointi ei rajoitu vain yksilön toimintaan tässä-ja-nyt. Laajempi
kulttuurinen konteksti ja erityisesti kognitiiviset käytännöt ohjaavat kognitiivisen systee-
min järjestäytymistä, eikä tämän kokoonpanoprosessin tarvitse olla niin aivo- tai organis-
mikeskeistä kuin Clark esittää.92

Hutchins kuitenkin huomauttaa, että neuraalista koordinointia ja toimintojen kulttuurista

muovautumista ei tule nähdä toisilleen vastakkaisina tai vaihtoehtoisina kontrollin muotoi-
na, vaan hänen mukaansa ne voidaan nähdä yksittäisen adaptiivisen dynaamisen systeemin
elementteinä (2011b, 440). Aivoja voidaan pitää erityisenä joustavana väliaineena (special
super-flexible medium), joka voi muodostaa toiminnallisia alasysteemeitä, jotka luovat ja
ylläpitävät dynaamista koordinaatiota kulttuuristen, kehollisten ja aivojen oman aiemman
organisaatioon perustuvien rajoitusten välillä. Organismi tai aivot eivät kuitenkaan ole eril-

91
Ks. esim. Clark 2008a, 123 n. 18 ja 19.
92
Ks. Clarkin (2011) vastaus Hutchinsille, jossa hän myöntää kulttuuristen käytäntöjen roolin, mutta samalla
korostaa myös aivojen erityisyyttä osana kokoonpanoprosessia sekä eri aikaskaaloissa tapahtuvia prosesseja,
jotka vastaavat kognitiivisen systeemin muodostumisesta (s. 458–459). Clarkin mukaan hänen ja Hutchinsin
näkemykset ovat yhteensopivia, mutta keskittyvät eri aikaskaaloissa tapahtuviin prosesseihin (s. 459).
71
linen toimija, vaan suuri osa aivojen kausaalisesta voimasta tulee Hutchinsin mukaan ai-
emmasta kokemuksesta kulttuurisessa toiminnassa.93 (2011b, 445.)

Koska kulttuurisilla käytännöillä katsotaan olevan aktiivinen organisoiva rooli kognitiivi-

sen systeemin kokoonpanoprosessissa, on tarkasteltava sitä, miten kulttuuri ja kulttuuriset
käytännöt ymmärretään. Kulttuurisilla käytännöillä (cultural practices) tarkoitetaan asioita,
joita ihmiset tekevät ja heidän opittuja tapojaan olla maailmassa; ennen kaikkea ne ovat
”asioita, joita ihmiset tekevät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa” (Hutchins 2011b, 440).
Jokin käytäntö on kulttuurinen, jos muiden henkilöiden toiminta rajoittaa tai koordinoi
toimintaa. Hutchinsin mukaan lähes kaikki ulkoiset representaatiot on tuotettu kulttuurisis-
sa käytännöissä, ja kulttuuriset käytännöt organisoivat myös alemman tasoisia havainto-
prosesseja; ne antavat materiaalisille kohteille tietyn kulttuurisen merkityksen, jolloin ne
voivat toimia merkityksellisinä representaatioina ihmisten yhteistoiminnassa. Hutchins
korostaa myös kulttuuristen käytäntöjen ruumiillisuutta: ne eivät ole niinkään ei-
ruumiillisia sisäisiä representaatioita, vaan ruumiillisia taitoja, joiden merkitys on opittu ja
säädetty (enacted)94 kulttuurisessa toiminnassa. (Hutchins 2008, 2012–2013, 2018; 2011a,
429–435; 2011b, 440–444.)

Yksi yleinen kulttuurin tarkasteluun liittyvä ongelma on kulttuurisen maailman pitäminen

liian staattisena, jolloin kognitiivisen systeemin kokoonpanoa organisoiva tekijä on haetta-
va yksilöstä. Lisäksi Hutchinsin mukaan Clarkin käsitys kulttuurista perustuu yleiseen mutta
harhaanjohtavaan käsitykseen, jossa kulttuuri palautetaan yksilön mentaalisiksi representaati-
oiksi tai elottomiksi artefakteiksi. Molemmat näistä vaihtoehdoista johtavat Clarkin esittämään
organismi-keskeiseen näkemykseen, koska jos kulttuuri ymmärretään mentaalisina represen-
taatioina, se on jo osa organismia, tai toisaalta jos se nähdään elottomien artefaktien koko-
elmana, se ei itsessään tarjoa aktiivista voimaa systeemin kokoonpanoon, vaan organismi
on nähtävä aktiivisena prosessin kontrolloijana. Hutchinsin mukaan kulttuuri tulee kuiten-
kin ymmärtää ihmisten yhteistoimintana, jolloin sillä on oma dynamiikkansa, ja näin ollen
toiminnan organisoinnin ja kognitiivisen systeemin kokoonpanon ei tarvitse perustua vain
organismin sisäisiin prosesseihin, vaan se voi toteutua kulttuurisesti organisoidussa yhteis-
toiminnassa. Clarkin organismi-keskeisen hypoteesin sijaan Hutchins esittää vaihtoehdoksi
hypoteesin ”enkulturoituneesta” (enculturated) kognitiosta, jonka mukaan ihmiskognition
kokoonpano muodostuu ennen kaikkea kulttuurisessa toiminnassa. (2011b, 443–444.)

93
Vrt. Menary 2010b ja Kirchhoff 2012 aivojen representaatiokykyjen muovautumisesta kulttuurisen
toiminnan mukaisesti.
94
Kulttuuristen käytäntöjen ruumiillisuutta tarkastellessaan Hutchins tuo esiin hajautetun kognition yhteyden
seuraavassa luvussa käsiteltävään enaktivistiseen näkökulmaan (ks. Hutchins 2008; 2011a).
72
Hutchinsin esittämät kommentit koskevat pääasiassa eroja laajennetun kognition ensim-
mäisen aallon mukaisen version ja hajautetun kognition välillä. Kuitenkin laajennetun
kognition toisen ja erityisesti kolmannen aallon mukaiset näkemykset tulevat lähemmäs
hajautettua kognitiota. Esimerkiksi Menary on huomauttanut, että laajentumista ei tule
ymmärtää siten, että mieli olisi ensin päässä ja laajentuisi sieltä ulkomaailmaan, vaan hä-
nen mukaansa ”mieli on laajentunut aivojen, kehon ja maailman välillä”, ja hän pitää laa-
jentumista synonyyminä hajautukselle ja integraatiolle (2009, 41, n. 18; ks. myös 2010b,
228, 231). Myös agenttiutta tarkastellessaan hän sanoo, että kyse ei ole siitä, että valmis
agentti olisi yhteenliittynyt ulkoiseen välineeseen, vaan kognitiivinen agenttius muodostuu
vasta manipulaatioprosessissa (2006, 333–334, 342). Toiseen aaltoon kuuluva ajatus ul-
koisten välineiden manipulaatiosta, ulkoisten ja sisäisten prosessien integraatiosta ja komp-
lementaarisesta roolista sekä käsitys kognitiivisen systeemin hybridistä luonteesta muistut-
taakin hajautetun kognition näkökulmaa – erityisesti edellä mainittua toista hajautuksen
muotoa. Kuitenkin myös toisen aallon mukaista näkemystä voidaan pitää hajautettua kog-
nitiota yksilölähtöisempänä sekä ajallisesti rajoitetumpana, koska kognitiivisena systeemi-
nä pidetään tavallisesti yksilöorganismin ympärille muodostunutta systeemiä ja tarkastelun
kohteena on yleensä kognitiivisen tehtävän suorittaminen tässä-ja-nyt.

Sen sijaan kolmannen aallon mukainen näkemys tulee lähemmäs hajautettua kognitiota
myös muiden Hutchinsin esittämien hajautuksen muotojen kohdalla. Sutton (2009; 2010)
ja Kirchhoff (2012) tuovat tarkasteluun mukaan laajemman sosiokulttuurisen toiminnan
merkityksen, jolloin kognitiivisen systeemin ei tarvitse rakentua yksittäisen eliön ympäril-
le, vaan yksilöä voidaan pitää vain osana laajempaa kognitiivista systeemiä ja näin ollen
myös agenttius voi olla hajautettua. Lisäksi he esittävät Hutchinsin tavoin, että avaruudelli-
sen laajentumisen lisäksi kognitiivisen systeemin tarkastelussa on huomioitava myös ajal-
linen laajentuminen tai hajautus, jolloin aikaisempien sukupolvien saavutukset ja kulttuuri-
sesti muotoutuneet käytännöt katsotaan konstitutiiviseksi osaksi kognitiivista systeemiä.
Kolmannen aallon mukaista näkemystä ja hajautettua kognitiota yhdistää myös ajatus kult-
tuuristen ja biologisten prosessien yhteenkietoutumisesta: kulttuurinen konteksti ja kulttuu-
risiin käytäntöihin osallistuminen muovaavat aivojen kehitystä, eikä kulttuurisia ja biologi-
sia prosesseja voida selkeästi erottaa toisistaan eikä niitä tule pitää toisilleen vastakkaisina
kontrollin muotoina.

Tuodessaan esiin kulttuuristen käytäntöjen toiminnallisen luonteen ja korostaessaan ruu-

miillisen toiminnan roolia merkitysten muodostumisessa Hutchins (2011a) liittää hajaute-
tun kognition enaktivistiseen viitekehykseen, jota tarkastelen seuraavassa luvussa.

73
5. Enaktivismi

Termi ”enaktivismi” on peräisin Francisco Varelan, Evan Thomsonin ja Eleanor Roschin

teoksesta The Embodied Mind (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen
haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö
”enaktoi” (enact) eli luo tai määrittää oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen
ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan
kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaati-
oiden manipulointia. Sen sijaan enaktivismin mukaan kognitio on ruumiillista toimintaa,
joka ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan
kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merki-
tyksellisen toimintaympäristön. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi eroaa
myös konnektionistisista malleista, joissa kognitiivista toimintaa pidetään aivoissa tapah-
tuvana hajautettuna aktivaationa. (Ks. Thompson 2007, luku 1.) Enaktivismia voidaan pi-
tää ei-reduktionistisena ja ei-funktionalistisena naturalismin muotona, joka korostaa jatku-
vuutta elämän ja mielen välillä (Di Paolo ym. 2011, 36; Thompson 2007). Enaktivistinen
viitekehys painottaa myös subjektiivisen kokemuksen huomioimista kognitiotieteen yhtey-
dessä, ja inspiraatiota tai menetelmiä tähän on haettu fenomenologisesta filosofiasta95 sekä
itämaisesta perinteestä. Kognitiotieteen ja kokemuksen katsotaan olevan vastavuoroisessa
suhteessa, ja enaktivismin mukaan aikaisempien kognitiotieteen näkökulmien puutteena on
ollut kokemuksen huomiotta jättäminen. (Varela ym. 1991.)

5.1. Maturanan ja Varelan teoria autopoieesista

Enaktivismin taustalla on Humberto Maturanan ja Francisco Varelan (1980, 1987/1998;

Varela 1979) biologinen teoria autopoieesista ja käsitys elävistä systeemeistä autonomisina
agentteina sekä ajatus siitä, että kognitiota voidaan tutkia biologisena ilmiönä. Maturanan
ja Varelan lähtökohtana on kysymys elämästä ja kognitiosta: mikä on elämää määrittävä
tekijä ja miten kognitio voidaan ymmärtää biologisena ilmiönä? Heidän mukaansa eläviä
systeemejä ei tule määritellä listaamalla vaadittavia ominaisuuksia, koska tämä edellyttäisi
jo käsitystä siitä, mitä elämä on ja mahdollisuutta sanoa, milloin ominaisuuksien lista on
täydellinen (1980, xiii; 1987/1998, 42). Ominaisuuksien listaamisen sijaan Maturana ja
Varela esittävät, että eläviä systeemejä tulee tarkastella niiden organisaation perusteella.
Organisaatiolla tarkoitetaan niitä komponenttien välisiä relaatioita, joiden perusteella jo-
kin on olemassa ja kuuluu tietyn luokan jäseneksi. Nämä relaatiot määrittelevät systeemin

95
Varela ym. (1991) ovat korostaneet erityisesti Merleau-Pontyn ajatuksia, mutta yhteyksiä voidaan löytää
myös Husserlin fenomenologiaan (ks. Thompson 2007, liite A; Havelange 2011).
74
yksikkönä (unity) ja määrittävät vuorovaikutuksen dynamiikan ja mahdolliset muutokset,
jotka yksikkö voi läpikäydä ja säilyä silti samana yksikkönä. Rakenteella puolestaan tar-
koitetaan niitä komponentteja ja relaatioita, jotka aktuaalisesti konstituoivat tietyn yksikön
ja realisoivat sen organisaation. Elämän määrittely organisaation pohjalta vaatii siis yhdis-
tävän organisationaalisen piirteen löytämistä, mutta yksittäiset elävät systeemit eroavat
toisistaan rakenteensa perusteella. (1980, xix–xx, 77, 137–138; 1987/1998, 42–47.)

Maturanan ja Varelan mukaan elämää määrittävä tekijä on systeemin autopoieettinen or-

ganisaatio, jolla he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin
kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään.96 Systeemi muodostaa itse oman identiteettinsä, koska se
tuottaa itse omia komponenttejaan ja määrittää itse oman rajansa (esim. solun tapauksessa
solukalvon), ja tämä itse-tuotettu raja mahdollistaa systeemin toiminnan ja määrittää sen
ympäristöstään erillisenä yksikkönä. (1980, 78–84; 1987/1998, 43–47.) Maturana ja Varela
esittävätkin, että elävä systeemi on homeostaattinen systeemi, jonka erityispiirre on se, että
vakiona pidettävä muuttuja on systeemin oma organisaatio (1980, 9, 48, 79). Autopoieetti-
nen systeemi voidaan siis määritellä suljetuksi komponenttien verkostoksi, joka tuottaa ja
ylläpitää itseään rekursiivisesti; systeemi määrittää myös oman rajansa, mutta se säilyy
avoimena aineen ja energian virralle tämän rajan läpi (1980, 78–79; Varela 1997, 75;
Bourgine & Stewart 2004, 329; Thompson 2007, 99–103). Tämän mukaan systeemi on
operationaalisesti suljettu, mutta termodynaamisesti avoin (Thompson & Stapleton 2009,
24; ks. myös Thompson 2007, 45–49, 97–107).

Puhuessaan autopoieettisuudesta Maturanan ja Varelan lähtökohtana on minimaalisen elä-

mänmuodon tarkastelu ja paradigmaesimerkkinä on elävä solu. Monisoluiset organismit
ovat toisen tason autopoieettisia systeemejä, koska ne koostuva ensimmäisen tason auto-
poieettisista yksiköistä. He jättävät kuitenkin auki kysymyksen siitä, ovatko monisoluiset
organismit itsessään ensimmäisen tason autopoieettisia systeemejä, mutta heidän tarkaste-
lunsa on tarkoitus päteä sekä ensimmäisen että toisen tason autopoieettisiin systeemeihin
(1987/1998, 88–89).97 Ensimmäisen tason autopoieettisen systeemien ja monisoluisten

96
Termi ”autopoieettinen” on peräisin kreikan kielestä ja tarkoittaa itse-tuottamista (Varela 1997, 75; ks.
myös Maturana & Varela 1980, xvii). Maturana ja Varela erottavat autopoieettiset systeemit allopoieettisista
systeemeistä, joiden toiminnan tuotteena on jotakin muuta kuin ne itse ja joiden identiteetti ja rajat ovat
riippuvaisia havaitsijasta, sekä heteropoieettisista systeemeistä, jotka ovat ihmisten suunnittelemia
allopoieettisia systeemejä (Maturana & Varela 1980, 80–81, 90, 135; Thompson 2007, 98).
97
Maturana ja Varela nostavat esiin myös kysymyksen ihmisyhteisöjen autopoieettisuudesta, mutta sanovat
olevansa erimieltä asiasta (1980, 118). On kuitenkin hyvä huomata, että heidän määritelmästään seuraa, että
jos ihmisyhteisöä pidetään autopoieettisena systeeminä, se on tällöin myös elävä systeemi (ks. s. 109).
Thompson puolestaan on tuonut esiin kysymyksen globaalin ekologisen systeemin autopoieettisuudesta ja
mainitsee ajatuksen ekopoieesista (Lovelock 1987) ja Gaia-teoriasta (Lovelock 1979; 1988; Margulis 1991;
1998), jonka mukaan koko planetaarista systeemiä pidetään yksittäisenä biologisena yksikkönä tai ”super-
organismina” (2007, 118–122; ks. myös Bourgine & Stewart 2004, 336–337).
75
organismien yhteinen keskeinen piirre on niiden autonomisuus ja operationaalisesti suljettu
organisaatio, jota ne ylläpitävät ja jonka pohjalta niiden identiteetti määrittyy. (Maturana &
Varela 1980, 107–111; 1987/1998, 87–89; ks. myös Thompson 2007, 105–107.)

Operationaalisella sulkeutuneisuudella tarkoitetaan systeemin toiminnan itseen-

viittaavuutta eli kehämäistä ja rekursiivista toimintaa, jossa muutos jossain systeemin osas-
sa johtaa muutoksiin systeemin muissa osissa (Maturana & Varela 1987/1998, 89, 164).98
On kuitenkin tärkeää huomata, että operationaalinen sulkeutuneisuus ei tarkoita erillisyyttä
vuorovaikutuksista (Varela 1997, 82), vaan elävä systeemi on rakenteellisesti yhteenliitty-
nyt ympäristöönsä ja siten jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa (Thompson
2007, 45). Termi ”sulkeutuneisuus” (closure) ei siis viittaa materiaaliseen sulkeutuneisuu-
teen, vaan siihen, että systeemin toiminnan tulokset eivät jätä systeemiä (Maturana & Va-
rela 1987/1998, 89; Thompson 2007, 448 n. 4). Tämä liittyy systeemin termodynaamiseen
avoimuuteen, joka perustuu systeemin aineenvaihduntaan (metabolismiin): elävä systeemi
on yhteydessä ympäristöönsä ja tarvitsee jatkuvasti ympäristöstään aineita, jotta sen kyke-
nisi ylläpitämään itseään (Weber & Varela 2002; Thompson 2007, luvut 3 ja 5).

Myös hermosto elävän systeemin osana on Maturanan ja Varelan mukaan operationaalises-

ti suljettu systeemi, millä on seurauksia sille, miten sen toiminta kognitiivisten prosessien
yhteydessä tulisi ymmärtää. Hermosto ei prosessoi informaatiota eikä muodosta represen-
taatioita ympäristöstä, koska operationaalisesti suljettuna verkostona sen toiminta on it-
seensä viittaavaa siinä mielessä, että sen toiminnassa on kyse sisäisen tasapainon ylläpidos-
ta. Ympäristön muutokset eivät määritä tapahtuvia muutoksia eikä se tarjoa informaatiota
hermoston prosessoitavaksi, vaan ympäristön muutokset voivat ainoastaan laukaista (trig-
ger) rakenteellisia muutoksia, ja hermoston oma rakenne määrittää, mitkä ympäristön muu-
tokset voivat toimia ”ärsykkeinä” ja millaisia muutoksia ne aiheuttavat. Operationaalisesta
sulkeutuneisuudesta huolimatta hermosto ei kuitenkaan toimi täysin itsenäisesti, koska se
on osa organismia, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ja tämän
vuorovaikutuksen kautta ympäristötekijät voivat toimia rakenteellisten muutosten lau-
kaisijoina. Yksittäisiä tapahtumia tai ”ärsykkeiden” aiheuttamia muutoksia ei voida myös-
kään paikallistaa mihinkään tiettyyn aivojen osaan, vaan hermosto toimii kokonaisuutena,
jolloin havaittavat muutokset yhdessä osassa vaikuttavat aina koko systeemin toimintaan.

98
Evan Thompson (2007, 45) tekee eron organisationaalisen ja operationaalisen sulkeutuneisuuden välille ja
määrittelee ne seuraavasti: Organisationaalinen sulkeutuneisuus tarkoittaa itseen-viittaavaa (kehämäistä ja
rekursiivista) relaatioiden verkostoa, joka määrittää systeemin yksikkönä. Operationaalinen sulkeutuneisuus
puolestaan viittaa systeemin palaavaan (reentrant) ja uusiutuvaan (recurrent) dynamiikkaan. Varela ei ole
tehnyt kirjoituksissaan eroa näiden välille, vaan käyttää termejä vaihdettavasti (ks. Thompson 2007, 448 n.
4).
76
(Maturana & Varela 1980, 124–130; 1987/1998, 163–171; Varela 1997, 82, kuva 3; ks.
myös Stewart 2011, 11–12.)99

Maturanan ja Varelan tarkastelussa keskeiseksi nousee heidän tekemänsä ero systeemin

toiminnan ja havaitsijan näkökulman välillä (1980, 8, 48–49). Havaitsijan näkökulma on
metanäkökulma, josta tämä voi tarkastella samanaikaisesti elävää systeemiä ja ympäristöä
ja näiden välistä vuorovaikutusta.100 Sen sijaan systeemin itsensä toiminta perustuu sisäi-
sen tasapainon eli autopoieettisen organisaation ylläpitoon, ja monisoluisilla organismeilla
tämä tarkoittaa sensorimotorisen tasapainon ylläpitoa. Kuten edellä esitetty, systeemi ei
representoi ympäristöään, vaan Maturanan ja Varelan mukaan systeemissä tapahtuu aino-
astaan sisäisiä rakenteellisia muutoksia ja ympäristössä tapahtuvat muutokset voivat lau-
kaista nämä sisäiset muutokset, mutta tapahtuvat muutokset määräytyvät aina systeemin
oman rakenteen pohjalta. (1980, 22–26, 38–39, 50–51; 1987/1998, 95–96, 129–138, 169.)
Kuitenkin havaitsija, joka tarkastelee systeemin toimintaa ulkopuolelta, voi nähdä korre-
laatioita ympäristössä tapahtuvien muutosten ja systeemin rakenteellisten muutosten välillä
ja pitää esimerkiksi hermostossa tapahtuvia muutoksia representaatioina ympäristön tapah-
tumista (1980, 132; 1987/1998, 131–135). Maturana ja Varela kuitenkin korostavat, että
puhe representaatioista tai input-informaatiosta kuuluu vain havaitsijan alueelle. Lisäksi he
toteavat, että vaikka puhe representaatioista voi olla metaforisesti hyödyllistä, se on kui-
tenkin riittämätöntä ja harhaanjohtavaa tieteelliseksi selitykseksi ja kuvaukseksi autopoi-
eettisen systeemin organisaatioista (1980, 99; 1987/1998, 131–132). Toisaalta Evan
Thompson on huomauttanut, että jos enaktivismin yhteydessä halutaan käyttää termiä ”rep-
resentaatio”, on kiinnitettävä huomiota siihen, miten termi ymmärretään. Enaktivistisessa
viitekehyksessä representaatioiden kantajat (vehicle) ovat temporaalisesti hajautettuja toi-
mintamallistoja (patterns of activity), jotka ylittävät aivojen ja kehon rajat, ja niiden kan-
tamat sisällöt tai merkitykset on enaktoitu tietyssä toimintakontekstissa (Thompson 2007,
59). Samoin myöskään ”input-informaatiota” ei voida määritellä absoluuttisin termein elä-
västä systeemistä riippumatta, vaan ympäristön ominaisuudet ja merkitykset muodostuvat
vasta suhteessa kognitiiviseen systeemiin (Maturana & Varela 1980, 22, 38–39; Thompson
2007, 51–60).

99
Stewart (2011, 12) huomauttaa näennäisestä ristiriitaisuudesta, joka muodostuu siitä, että hermostoa
pidetään autonomisena ja operationaalisesti suljettuna, mutta toisaalta sen toiminta on kuitenkin riippuvaista
sensorimotorisesta kontekstista. Hänen mukaansa näiden suhteen selvittäminen vaatisi tarkempaa selvitystä.
100
Maturana on tehnyt eron systeemin elinympäristön (niche) ja havaitsijan ympäristön (environment) välillä
ja sanoo, että systeemin elinympäristö näyttäytyy havaitsijalle tämän ympäristön osana, mutta nämä
ympäristöt eivät voi olla täysin samoja, koska ne perustuvat systeemin ja havaitsijan omiin rakenteisiin
(Maturana & Varela1980, 10–11).
77
Maturanan ja Varelan mukaan elävät systeemit ovat autonomisia yksikköjä (1987/1998,
47), jotka määrittävät itse oman kognitiivisen alueensa eli kaikkien eliölle mahdollisten
vuorovaikutusten alueen (1980, 10, 38). Autonominen systeemi muodostuu prosesseista,
jotka tuottavat ja ylläpitävät itseään ja samalla myös määrittävät oman ympäristönsä. Ter-
mi autonomisuus viittaa yleiseen organisaatiotyyppiin, ja jotta systeemiä voidaan pitää
autonomisena, sitä konstituoivien prosessien on täytettävä seuraavat vaatimukset:
1) prosessit muodostavat verkoston, jossa ne ovat rekursiivisesti riippuvaisia toisistaan;
2) ne konstituoivat systeemin yksikkönä sillä alueella (domain), jolla ne ovat olemassa; ja
3) ne määrittävät mahdollisten vuorovaikutusten alueen maailman kanssa. (Thompson &
Stapleton 2009, 24; Thompson 2007, luku 5; ks. myös Barandiaran ym. 2009, 376–378.)
Autonomisten systeemien keskeinen piirre on niiden operationaalinen sulkeutuneisuus eli
kun tarkastellaan jonkin systeemin konstitutiivisen prosessin edellytyksiä, päädytään aina
johonkin muuhun systeemin prosessiin (Varela 1979; 1997; Thompson & Stapleton 2009,
24; Di Paolo 2009, 15–16) eivätkä prosessien vaikutukset jätä systeemiä, vaan johtavat
aina seuraaviin muutoksiin samassa systeemissä (Maturana & Varela 1987/1998, 89);
kaikki systeemissä tapahtuvat muutokset ovat alisteisia systeemin oman organisaation yl-
läpidolle (Maturana & Varela 1980, 80). On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka proses-
sien edellytyksenä ovat aina jotkin muut saman systeemin prosessit, tämä ei sulje pois ul-
koisia vaikutuksia: ulkoiset tekijät voivat vaikuttaa systeemin toimintaan ja sillä voi olla
vaikutuksia itsensä ulkopuolelle. Kyse on siitä, että ulkoiset tekijät eivät ole osa operatio-
naalisesti suljettua systeemiä, koska ne eivät ole riippuvaisia systeemin konstitutiivisista
prosesseista tai ne eivät ole ennakkoehtona systeemin muille prosesseille. (Di Paolo 2009,
15–16.) Kun huomioidaan elävän systeemin aineenvaihdunnalliset vaatimukset eli riippu-
vuus ympäristöstä, autonomisuutta voidaan luonnehtia seuraavasti: ”autonominen systeemi
on termodynaamisesti avoin ja operationaalisesti sulkeutunut systeemi, joka aktiivisesti
tuottaa ja ylläpitää identiteettiään uhanalaisissa (precarious) olosuhteissa”101 (Thompson
& Stapleton 2009, 24; ks. myös Di Paolo 2009, 15–16).

Autonomisuuteen kuuluu systeemin kyky määrittää omat lakinsa (Maturana & Varela
1987/1998, 48) ja kyky ylläpitää omaa identiteettiään aktiivisesti kompensoimalla tapahtu-
neita muodonmuutoksia (deformations) niin, että systeemi säilyttää organisaationsa (Matu-
rana & Varela 1980, 135). Autonomisuuteen kuuluu siis itsen emeroituminen (autos) ja

101
Ks. Di Paolo 2009, 16 ”uhanalaisista olosuhteista”, joilla hän tarkoittaa olosuhteita, joissa erilliset
komponentit tuhoutuisivat ilman systeemin organisaatiota eli komponenttien säilyminen on riippuvaista niitä
ylläpitävästä prosessien verkostosta. Uhanalaisuuden käsite on Di Paolon mukaan tärkeä, koska se tekee
käsityksen operationaalisesta sulkeutuneisuudesta ei-triviaalin. Lisäksi hän esittää, että uhanalaisuus kuuluu
olennaisesti elämään, mutta termi ei viittaa mihinkään funktionaalisesti kuvattavaan positiiviseen
materiaaliseen ominaisuuteen.
78
toiminnan normatiivisuus (nomos) (Barandiaran ym. 2009, 376). Autonomisten systeemin
toiminta ja toimintaa ohjaavat normit perustuvat niiden omaan identiteettiin eli ne ovat
itse-määräytyviä systeemejä ja siten erotettavissa heteronomisista eli ulkoa määräytyvistä
systeemeistä, joiden organisaatio määrittyy input–output-informaation virtana ja ulkoisten
kontrollimekanismien toiminnan mukaan (Thompson 2007, 37, 43). Elävien olioiden koh-
dalla systeemin autopoieettisuus tekee niistä autonomisia systeemejä (Maturana & Varela
1987/1998, 48), ja enaktivismin kannattajat ovat korostaneet, että juuri autonomisuus on
kognitiivisen systeemin keskeinen organisationaalinen piirre (ks. esim. Thompson & Stap-
leton 2009, 24; Thompson 2007, luvut 3 ja 5). On kuitenkin hyvä huomauta autonomisuus
ei vaadi autopoieettisuutta ja siihen liittyvää materiaalista rajaa, vaan esimerkiksi hyön-
teisyhteisö voi olla autonominen systeemi, jolloin prosessien verkosto rajautuu sosiaalisen
tai alueellisen eikä niinkään materiaalisen rajan mukaan (Thompson 2007, 44, 65).102

Autonomian käsite on keskeinen kognitiivisen systeemin määrittämisessä, ja keskittyminen

systeemin autonomisuuteen muodostaa eron enaktivismin ja laajennettu kognitio -
hypoteesin lähtökohtien välille. Laajennettu kognitio -hypoteesissa lähtökohtana on kysy-
mys kognitiivisen systeemin laajuudesta – voivatko (jotkin) kognitiiviset prosessit ulottua
aivojen tai kehon ulkopuolelle – ja taustalla on ollut tavallisesti intuitiivinen käsitys kogni-
tiosta sisäisenä ilmiönä. (Di Paolo 2009, 10–12; Thompson & Stapleton 23–24.) Enakti-
vismi puolestaan kyseenalaistaa perinteisen käsityksen kognitiosta sisäisenä komputatio-
naalisena informaationprosessointina ja sen sijaan liittää kognition elämän perustoimintoi-
hin ja vuorovaikutukseen ympäristön kanssa (Maturana & Varela 1980; 1987/1988). Läh-
tökohtana ei ole myöskään kysymys systeemin rajoista tai laajentumisesta, vaan keskeinen
kysymys koskee systeemin organisaatiota: ”miten systeemin on oltava organisoitunut ol-
lakseen autonominen systeemi – sellainen, joka luo ja ylläpitää omaa toimintaansa ja siten
enaktoi tai luo oman kognitiivisen alueensa” (Thompson & Stapleton 2009, 23–24).

Kognitiivisella alueella Maturana ja Varela tarkoittavat niiden vuorovaikutusten aluetta,

joihin elävä systeemi voi osallistua menettämättä identiteettiään (1980, 9–13, 38, 119).
Maturanan ja Varelan mukaan kognitio ja elämä liittyvät olennaisesti yhteen, mikä tulee
esiin heidän sanoessaan, että ”[e]lävät systeemit ovat kognitiivisia systeemejä, ja elämä
prosessina on kognitiivinen prosessi” (1980, 13) ja ”[k]aikki tekeminen ja tietämistä, ja
kaikki tietäminen on tekemistä” (1987/1998, 26). Heidän mukaansa kognitio on ”tehokasta
toimintaa” (effective action), jonka myötä eliö luo maailmasta itselleen merkityksellisen
ympäristön eli kognitiivisen alueen (1980, 13, 49; 1987/1998, 29–30). Kognitiivinen toi-

102
Ks. myös Moreno & Barandiaran 2004, 23–24 korkeamman tasoisista sisäinen-ulkoinen-erotteluista ja
Maturana & Varela 1987/1998, 198–199 ihmisyhteisöjen autonomisuudesta.
79
minta perustuu elävän systeemin autonomiseen organisaatioon, ja kunkin eliön kognitiivi-
nen alue on suhteellinen eliön omaan rakenteeseen eli tiettyyn tapaan, jolla autopoieettinen
organisaatio on realisoitunut (1980, 119; 1987/1998, 26–29). Lisäksi, koska elävän sys-
teemin rakenne muuttuu sen ontogeneesin103 myötä (1980, 98–99), yksittäisen eliön kogni-
tiivinen alue voi muuttua yksilönkehityksessä tapahtuvien muutosten myötä (1980, 119).
Elämän kannalta olennaista on autopoieettisen organisaation ylläpito, joka kuitenkin vaatii
ulkoisten olosuhteiden säätelyä eli Maturanan ja Varelan sanoin tehokasta toimintaa, joka
mahdollistaa elävän olion olemassaolon jatkumisen (1987/1998, 29–30). Alvaro Moreno ja
Xabier Barandiaran (2004) ovat vastaavasti esittäneet, että elävällä systeemillä sen ylläpi-
toon liittyvä konstruktiiviset prosessit ja systeemin ulkopuolelle ulottuvat vuorovaikutuk-
selliset prosessit ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa. Konstruktiiviset prosessit ovat onto-
logisesti ensisijaisia, koska ne tuottavat ja ylläpitävät systeemiä, mukaan lukien rajaa, joka
erottaa systeemin ympäristöstä, ja konstruktiivisten prosessien pohjalta systeemi määrittää
identiteettinsä. Elävän systeemin säilyminen vaatii kuitenkin myös ulkoisten olosuhteiden
säätelyä, ja vuorovaikutukselliset prosessit mahdollistavat konstruktiivisten prosessien jat-
kumisen. (Moreno & Barandiaran 2004, 16–18.) Enaktivismissa kognitiota pidetään siis
vuorovaikutuksellisena ”sense-making”-toimintana, jossa eliö luo maailmasta merkityksel-
lisen ympäristön oman rakenteensa pohjalta (ks. Di Paolo 2009, 15, 19; Thompson 2007,
157–159).

Alun perin Maturana ja Varela (1980) ovat esittäneet, että autopoieettisuus on välttämätön
ja riittävä ehto elämälle (s. 82, 112), ja edellä esitetyn mukaisesti he pitävät eläviä systee-
mejä kognitiivisina systeemeinä ja elämää kognitiivisena prosessina (s. 13; ks. myös s.
123; 1987/1998, 174). Autopoieettisuuden, elämän ja kognition suhteesta ja erityisesti
autopoieettisuuden riittävyydestä kognitiolle on käyty keskustelua (ks. esim. Bourgine &
Stewart 2004; Di Paolo 2005; 2009, luku 4; Moreno ym. 1997; Thompson 2007, luvut 5 ja
6; van Duijn ym. 2006, 159–160). Esimerkiksi Moreno ja Etxeberria (2005) ovat esittäneet,
että yksinkertaisimmilla eliöillä elämä ja kognitio eli itsensä ylläpito ja vuorovaikutus ym-
päristön kanssa ovat erottamattomia, mutta hermoston ja sensorimotorisen koordinaation
kehityksen myötä voidaan tehdä ero elämän (metabolismin ylläpidon) ja kognition (adap-
tiivisen vuorovaikutuksen) välille (s. 162). Bourgine ja Stewart (2004) ovat huomauttaneet,
että systeemi voi olla autopoieettinen olematta kognitiivinen (esim. tesselaatio-automaatti,
luku 2.1) tai se voi olla kognitiivinen olematta autopoieettinen (esim. robotti) (s. 341).

103
Ontogeneesi eli yksilönkehitys tarkoittaa yksikön rakenteellisen muutosten historiaa; niitä muutoksia,
jotka systeemi läpikäy menettämättä identiteettiään eli muutoksia, jotka säilyttävät systeemin autopoieettisen
organisaation (1980, 98; 1987/1998, 95).
80
Heidän mukaansa autopoieettisuus ja kognitio104 ovat välttämättömiä ehtoja elämälle, mut-
ta eivät kuitenkaan loogisesti riittäviä. He kuitenkin esittävät, että systeemi, joka on sekä
autopoieettinen että kognitiivinen, on elävä systeemi. Tämä toimii heidän mukaansa tie-
teellisenä määritelmä ”elävälle”, mutta on kuitenkin avoin vastaesimerkeille, jos ”elävälle”
löydetään tarkempi määritelmä (s. 342).

Ezequiel Di Paolo (2005; 2009, luku 4) on puolestaan esittänyt, että autopoieettisuus itses-
sään ei ole riittävä kognitiolle, vaan lisäksi vaaditaan adaptiivista autonomiaa. Hänen mu-
kaansa autopoieettisuus on kaikki-tai-ei-mitään -ominaisuus (systeemi on elävä tai kuol-
lut), josta seuraa vain itse-tuotetun organisaation ylläpito, kun taas kognitiossa eli ”sense-
making”-toiminnassa kyse on asteittaisuudesta ja mahdollisuudesta reagoida eri tavoin eri
tilanteissa sekä valmistautua tulevaan (2005, 433–347; 2009, 13–14). Di Paolo erottaakin
toisistaan itse-tuotetun organisaation säilyttämisen (conservation) ja homeostaasin eli ak-
tiivisen säätelymekanismin (2005, 435). Hänen mukaansa autopoieettisuus liittyy organi-
saation säilyttämiseen (2005, 436), mutta aktiivinen homeostaattinen säätely vaatii adaptii-
visuutta. Adaptiivisuudella tarkoitetaan systeemin kykyä säädellä omia tilojaan ja suhdetta
ympäristöön siten, että muutokset systeemin ja ympäristön yhteenliittymisessä (coupling)
edistävät systeemiä konstituoivien prosessien ylläpitoa, ja tämä mahdollistaa merkitysten
asteittaisuuden muodostumisen (Di Paolo 2005, 438; Barandiaran ym. 2009, 376; Colom-
betti 2011, 149). Adaptiivisuus antaa organismille mahdollisuuden välttää riskialttiita tilan-
teita ja suosia parempia, ja tähän liittyvä itse-monitorointi ja sopiva säätely ovat välttämät-
tömiä, jotta voidaan puhua merkityksellisyydestä organismin näkökulmasta (Di Paolo
2005, 438). Keskeinen ajatus on, että organismin kyky kognitioon eli sense-making-
toimintaan vaatii sekä autopoieettisuutta että adaptiivisuutta: autopoieesi muodostaa itse-
erottuvan systeemin ja sen kaikki-tai-ei-mitään-normatiivisuuden, ja adaptiivisuus mahdol-
listaa olosuhteiden arvioinnin ja ympäristön kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen norma-
tiivisen säätelyn, kun systeemi on elossa (Di Paolo 2005, 439; 2009, 14–15; ks. myös
Thompson 2007, 159; Thompson & Stapleton 2009, 25).105 Lisäksi on esitetty, että kogni-
tiota ei voida yhdistää niinkään adaptiiviseen itsensä tuottamisprosesseihin (metabolis-
miin), vaan sensorimotoriseen vuorovaikutukseen ympäristön kanssa, ja kognitiivinen toi-
minta muodostaa elämän perusprosessien päälle uuden normatiivisuuden ja adaptiivisen

104
He tarjoavat seuraavan määritelmän kognitiolle: “A system is cognitive if sensory inputs serve to trigger
actions in a specific way, so as to satisfy a viability constraint.” (2004, 327, ks. myös s. 337–339).
105
Margaret Boden (2000) on esittänyt, että tällainen näkemys sekoittaa kognition ja adaptiivisuuden.
Thompson (2007) on kuitenkin selvittänyt adaptiivisuuden ja kognition suhdetta, ja huomauttaa, että
kognitiolla tarkoitetaan sense-making toimintaa, kun taas adaptiivisuus on kaiken elämän taustatila
(background condition) (s. 159).
81
autonomian tason (Moreno ym. 1997; Barandiaran & Moreno 2006, 175–176). Yleisesti
enaktivismissa kognitio yhdistetäänkin juuri sensorimotoriseen toimintaan, jossa eliö muo-
dostaa maailmasta merkityksellisen ympäristön. Sensorimotorinen toiminta on läheisesti
yhteydessä elämän ylläpitoon, mutta sen mahdollistama kognitiivinen toiminta muodostaa
kuitenkin perustason metabolisten prosessien yläpuolelle uuden autonomisen tason, joka
voi edelleen moduloida metabolisten prosessien olosuhteita (Barandiaran & Moreno 2006;
Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–19; van Duijn ym. 2006).

Maturana ja Varela ovat alun perin korostaneet, että autopoieettisen systeemin toiminta ei
ole tavoitteellista ja että puhe systeemin tavoitteista kuuluu vain havaitsijan kuvauksen
alueelle (1980, 85–86). Muut enaktivistisen näkemyksen kannattajat (ja myös Varela myö-
hemmin) ovat kuitenkin tuoneet keskusteluun mukaan puheen organismin ”intrinsisestä
teleologisuudesta” (Di Paolo 2005, 429–432) tai ”immanentista tavoitteellisuudesta” (We-
ber & Varela 2002; Thompson 2007, luku 6) ja esittäneet, että teleologisuus kuuluu intrin-
sisesti elämään, erityisesti metabolismiin (Weber & Varela 2002; Di Paolo 2005, 431–
432). Tämä liittyy Kantin (1790/1951) esittämään näkemykseen, jonka mukaan elävät or-
ganismit ovat itse-organisoituvia ja että emme voi ymmärtää niiden toimintaa mekanisti-
sesti, vaan teleologisesti. Kantin transsendentaalisen näkemyksen mukaan kyse on siitä,
miten me ymmärrämme organismien toiminnan; hänen mukaansa emme voi ymmärtää
niitä mekanistisesti ymmärryksemme rajoitusten vuoksi, mutta hän ei kuitenkaan pitänyt
teleologisuutta luonnon konstitutiivisena piirteenä. (Weber & Varela 2002, 98–99, 107;
Thompson 2007, 129–140.) Weber ja Varela (2002) ovat kuitenkin esittäneet, että Hans
Jonasin (1966; 1968) organismin filosofiaan ja fenomenologiaan liittyvät näkemykset yh-
distettynä teoriaan autopoieesista tarjoavat mahdollisuuden ymmärtää teleologisuus (luon-
nollinen tavoitteellisuus) organismien intrinsisenä piirteenä. Tämän mukaan teleologisuus
perustuu elävän yksilön autonomisuuteen ja sen kehämäiseen (autopoieettiseen) organisaa-
tioon eli siihen, että elävä systeemi on itseään tuottava ja ylläpitävä yksilö: organismi tuot-
taa jatkuvasti oman olemassaolonsa ehtoja ja erottuu ympäristöstä erilliseksi yksiköksi.
Elävä systeemi on samanaikaisesti itsensä syy ja seuraus, mikä vastaa Kantin näkemystä
luonnollisesta tavoitteellisuudesta, ja teoria autopoieesista tarjoaa tieteellisen viitekehyksen
tämän luonnollisen tavoitteellisuuden ymmärtämiseen. (Weber & Varela 2002; Di Paolo
2005, 433–435; Thompson 2007, 129–140; Colombetti 2011, 147–150.) Jonasin ajatuksiin
ja autopoieesi-teoriaan liittyvä käsitys immanentista tavoitteellisuudesta muistuttaa myös
Spinozan conatus-periaatetta, jonka mukaan oliot pyrkivät säilymään olemisessaan (E3p6)
ja tämä pyrkimys ”ei ole mitään muuta kuin olion itsensä aktuaalista olemusta” (E3p7).
Enaktivismin mukaan intentionaalisuuden ja kognition perusmuodot perustuvat juuri elä-

82
vän olion autopoieettiseen organisaatioon ja adaptiiviseen vuorovaikutukseen ympäristön
kanssa, joihin kuuluu pyrkimys itsensä säilyttämiseen ja ”huoli” (concern) oman olemas-
saolon jatkumisesta (Thompson 2007, 154–162; Barandiaran & Moreno 2006, 173–175).

5.2. Agenttius

Enaktivismi on korostanut ”agenttiuden” käsitettä kognitiivisen systeemin määrittelyssä ja

sen toiminnan tarkastelussa, koska enaktivismissa kognitiivista systeemiä pidetään au-
tonomisena agenttina. Kognitiivisten kykyjen katsotaan perustuvan elävän systeemin au-
tonomiseen organisaatioon, ja enaktivismi pyrkii tarjoamaan naturalistisen, mutta ei-
reduktiivisen käsityksen agenttiudesta. Vaikka agenttiuden käsitteellä on ollut keskeinen
rooli kognitiotieteessä ja tekoälyn tutkimuksessa, enaktivistisen näkemyksen kannattajat
ovat huomauttaneet, että tämä tutkimus on perustunut usein intuitiiviseen ja liian löyhään
tai ei-spesifiin käsitykseen agenttiudesta, mikä hämärtää keskustelua sekä tieteellistä tut-
kimusta ja systeemien mallinnusta (Barandiaran 2009, 368; Di Paolo 2005, 443; 2009, 15).
Esimerkiksi Barandiaran ja Di Paolo ovatkin eri kirjoituksissaan pyrkineet tarkentamaan
agenttiuden käsitettä ja tarjoamaan sellaisen määritelmän, jota voidaan käyttää tieteellises-
sä tutkimuksessa ja jonka avulla voidaan paremmin ymmärtää kognitiivisen systeemin
toimintaa (ks. esim. Moreno & Barandiaran 2004; Di Paolo 2005; 2009; Barandiaran ym.
2009; Barandiaran & Egbert 2013).

Barandiaran ym. (2009) tarkastelevat kognitiotieteen ja toiminnan mallinnuksen yhteydes-

sä käytettyjä määritelmiä agenttiudesta ja esittävät niiden pohjalta yleisen luonnehdinnan,
jonka mukaan agenttiudella tarkoitetaan ”systeemiä, joka tekee jotain itse tiettyjen tavoit-
teiden tai normien mukaan tietyssä ympäristössä” (s. 369). Tämä vaatii että (i) systeemi on
ympäristöstä erottuva entiteetti, (ii) systeemi tekee jotain itse ympäristössään, ja (iii) se
toimii tiettyjen tavoitteiden tai normien mukaan. Tämän pohjalta Barandiaran ym. esittävät
kolme keskeistä ehtoa, jotka voisivat heidän mukaansa toimia ehdokkaina agenttiuden vält-
tämättömiksi ja riittäviksi ehdoiksi.106 Nämä ehdot ovat (a) yksilöllisyys eli systeemin on
määrittävä itse oma identiteettinsä, (b) vuorovaikutuksen asymmetrisyys eli systeemin on
oltava aktiivinen toiminnan lähde ympäristössään, ja (c) normatiivisuus eli systeemin on
säädeltävä toimintaansa suhteessa tiettyihin normeihin (s. 369). Barandiaranin ym. tarjoa-
man määritelmän mukaan agentti on autonominen organisaatio, joka säätelee adaptiivisesti
yhteenliittymistään (coupling) ympäristön kanssa ja ylläpitää siten identiteettiään.

106
Kirjoittajat huomauttavat, että agenttiuden (kuten muidenkin tieteellisten käsitteiden) määrittely vaatii
tasapainoilua intuitiivisten käsitysten ja operationaalisten ja tarkkojen määritelmien välillä ja että heidän
ehdotustaan voidaan joutua korjaamaan sen käytännöllisten ja teoreettisten implikaatioiden pohjalta (s. 368;
ks myös luku 6).
83
Ensimmäinen ehto eli yksilöllisyys (identiteetti) vaatii eroa systeemin ja sen ympäristön
välillä. Kognitiotieteessä ja tekoälyn tutkimuksessa on usein oletettu valmis agentti ja ym-
päristö, ja tarkastelun kohteena ovat olleet näiden väliset suhteet, kuten representaatiot tai
informaationprosessointi. Tällöin agentin yksilöllisyys on otettu annettuna tai kysymystä
on pidetty triviaalisti irrelevanttina, mutta Barandiaran ym. kuitenkin korostavat, että yksi-
lön konstituutio on edellytys agenttiudelle ja ympäristön merkityksellisyydelle (s. 369).
Tästä herää kysymys systeemin rajoista ja sen yksilöinnin kriteereistä: mitkä osat kuuluvat
systeemiin ja mitkä ympäristöön ja millä perusteella tämä erottelu tehdään? Havaitsija voi
erottaa yksikön taustasta jonkin funktionaalisen kriteerin perusteella, mutta tällainen erotte-
lu on aina jossain määrin arbitraarista, koska se riippuu siitä, mikä näyttäytyy havaitsijalle
yksittäisenä systeeminä ja millaista toimintaa tämä pitää koherenttina. Esimerkiksi robotii-
kassa agentti määritellään usein mekaanisena rakenteena, jonka materiaaliset komponentit
muodostavat yksittäisen liikkuvan entiteetin ja jonka toiminta on koherenttia havaitsijan tai
suunnittelijan näkökulmasta. (Barandiaran ym. 2009, 369–370; ks. myös Di Paolo 2009,
15.) Kuitenkin, kuten Maturana ja Varela (1980; 1987/1998) sekä Moreno ja Barandiaran
(2004) ovat esittäneet, jotkut systeemit pystyvät itse erottautumaan ympäristöstään ja te-
kemään ”aidon” sisäinen-ulkoinen-erottelun.107 Maturanan ja Varelan teorian mukaan au-
topoieettiset systeemit muodostavat ympäristöstä erottuvan yksikön, joka tuottaa ja ylläpi-
tää itseään, ja Moreno ja Barandiaran korostavat, että todellinen sisäinen-ulkoinen-erottelu
vaatii systeemin kykyä luoda oma ulkomaailma, jonka kanssa se on vuorovaikutuksessa eli
systeemin organisaatiolla on oltava operationaalisia seurauksia sen ulkopuolelle (Moreno
& Barandiaran 2004, 13–14). Ollakseen agentti systeemin on siis kyettävä itse erottautu-
maan ympäristöstään ja samalla määrittämään ympäristönsä, jossa se toimii (Barandiaran
ym. 2009, 370).

Toinen ehto vaatii vuorovaikutuksen asymmetrisyyttä eli systeemin on oltava toimija, joka
ei ole vain passiivinen ulkoisten vaikutusten kohde, vaan systeemin on oltava oman toi-
mintansa lähde ja kyettävä (ainakin ajoittain) moduloimaan vuorovaikutustaan ympäristön-
sä kanssa (Barandiaran ym. 2009, 370–372). Di Paolo on vastaavasti huomauttanut, että
”toiminta” on asymmetrinen käsite, joka vaatii vuorovaikutuksen asymmetrisyyttä eli or-
ganismin suorittamaa aktiivista rakenteellisen yhteenliittymisen säätelyä. Hänen mukaansa
vasta yhteenliittymisen säätelyä voidaan kutsua käyttäytymiseksi, koska se on organismin
tekemää muutosten kontrollointia ja valikointia, kun taas säätelemätön yhteenliittyminen

107
Ks. myös Hans Jonas: ”Biological Foundations of Individuality” (1968), jonka mukaan kognitiivisen
subjektin alkuperäinen identiteetti on ennakkoehto sille, että havaitsija voi antaa identiteetin jollekin
objektille (ks. Barandiaran ym. 2009, 370; Thompson 2007, luku 6).
84
on pikemminkin vain muutoksien läpikäymistä tai niistä kärsimistä (suffering).108 (2005,
442–443.) Di Paolo kuitenkin huomauttaa, että Maturanan ja Varelan esittämä teoria auto-
poieesista ei tee agenttiuteen vaadittavaa erottelua rakenteellisen yhteenliittymisen ja sen
asymmetrisen säätelyn välille, ja tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ”käyttäytyminen”
ymmärretään. Maturanan ja Varelan mukaan käyttäytyminen ei ole jotakin mitä organismi
tekee itsessään, vaan kuuluu vain havaitsijan kuvauksen alueelle. Heidän mukaan organis-
missa tapahtuu vain sisäisiä rakenteellisia muutoksia, kun taas käyttäytymisellä he tarkoit-
tavat niitä organismissa tapahtuvia muutoksia, jotka havaitsija voi havaita organismissa,
kun tämä tarkastelee sitä suhteessa ympäristöön. (Maturana & Varela 1987/1998, 136–
138.) Sen sijaan Di Paolon mukaan käyttäytyminen on organismin aktiivista toimintaa eli
vuorovaikutuksen säätelyä, ja tällä toiminnalla on intentionaalinen rakenne. Kognitiivinen
agenttius vaatii toiminnan keskusta ja adaptiivista vuorovaikutuksen säätelyä, joita pelkkä
autopoieettisuus ja rakenteellinen yhteenliittyminen eivät tarjoa. (Di Paolo 2005, 442–443.)

Kolmannen ehdon mukaan systeemin toiminnan ja vuorovaikutuksen säätelyn on oltava

mielekästä (make sense) agentille itselleen. Agentin toiminnan on oltava joidenkin tavoit-
teiden (goal) tai normien mukaista, ja nämä tavoitteet tai normit109 ovat viitekohtana toisen
kriteerin vaatimalle vuorovaikutuksen säätelylle: normien ansiosta toiminta vuorovaiku-
tuksen modulointi muuttuu vuorovaikutuksen säätelyksi. Tämä toiminnan säätely ei ole
niinkään universaalien lakien mukaista toimintaa, vaan se on kontingenttia siinä mielessä,
että toiminta voi joko onnistua tai epäonnistua ja sitä voidaan arvioida tämän menestyksen
mukaan. Barandiaran ym. korostavat, että normatiivisuuden on perustuttava agentin omaan
”luontoon”; sen on oltava systeemin itsensä määrittämää eikä vain havaitsijan arvioimaa
normatiivisuutta suhteessa havaitsijan asettamiin normeihin. (Barandiaran ym. 2009, 372–
373; ks. myös Di Paolo 2005, 439–443; 2009, 13–16; Barandiaran & Egbert 2013.) Joissa-
kin tapauksissa normit voivat tulla yksilön ulkopuolelta (esimerkiksi sosiaaliset normit),
mutta tällöinkin yksilön on sisäistettävä ne ja toimittava niiden mukaisesti, ja normien mu-
kaisen toiminnan onnistumisella tai epäonnistumisella on seurauksia yksilölle (Barandiaran
ym. 2009, 373).

108
Vrt. Spinozan määritelmä toiminnasta ja kärsimisestä: ”Sanon meidän toimivan silloin, kun meissä tai
meidän ulkopuolellamme tapahtuu jotain, jonka adekvaattina syynä me olemme, toisin sanoen (edellisen
määritelmän mukaan) kun meidän luonnostamme seuraa jotain meissä tai meidän ulkopuolellamme, joka on
yksistään meidän luontomme kautta selvästi ja kirkkaasti ymmärrettävissä. Sitä vastoin sanon meidän
kärsivän, kun meissä tapahtuu tai meidän luonnostamme seuraa jotakin, jonka syynä emme ole kuin osittain.”
(E3d2, suomennos Oittinen 1994.)
109
Barandiaran ym. (2009) käyttävät termejä ”tavoitteet” ja ”normit” keskenään vaihdettavasti, koska
molemmat viittaavat välttämättömään tai haluttuun tilanteeseen, jonka prosessin tulisi saavuttaa (s. 383 n.2).
85
Barandiaran ym. (2009) esittävät nämä kolme kriteeriä välttämättöminä ja yhdessä riittävi-
nä ehtoina agenttiudelle. Ensimmäinen ehto eli vaatimus yksilöllisyydestä on ennakkoeh-
tona toiselle ja kolmannelle ehdolle, koska vuorovaikutuksen normatiivinen säätely vaatii
ympäristöstä erottuvan yksilön, joka säätelee tätä vuorovaikutusta omien normiensa mu-
kaisesti. Elävien systeemien kohdalla ensimmäinen ehto täyttyy niiden organisaation ansi-
osta, koska ne tuottavat ja ylläpitävät itseään sekä omaa rajaansa ja erottautuvat siten ym-
päristöstä erillisiksi systeemeiksi. Samalla ne myös luovat oman ympäristönsä siinä mie-
lessä, että ympäristö ei ole vain neutraali ympäröivä maailma, vaan merkityksellinen ym-
päristö, koska systeemin oma organisaatio määrittää sen, mitkä ympäröivän maailman piir-
teet ovat sille merkityksellisiä ja mikä niiden merkitys on. Systeemin aineenvaihdunnallis-
ten prosessien ylläpito vaatii jatkuvaa vuorovaikutusta ympäristön kanssa, ja tämä vuoro-
vaikutus on asymmetristä, koska systeemi kykenee säätelemään vuorovaikutusta omien
normiensa mukaisesti. Elävän systeemin toiminta on siis myös normatiivista, koska proses-
sien on tapahduttava tietyllä tavalla, jotta systeemi säilyy elossa; ympäristön olosuhteet
ovat systeemin kannalta hyviä tai pahoja, ja systeemin toiminta voi olla menestyksellistä
tai se voi epäonnistua. Lisäksi on tärkeää huomata, että nämä normit ovat nimenomaan
systeemin omaan organisaatioon ja sen ylläpitoon perustuvia normeja, eivät ulkoisen ha-
vaitsijan näkökulmasta tehtyjä arvioita havaitsijan asettamien kriteerien perusteella. (Ba-
randiaran ym. 2009, 373–376; Di Paolo, 2005, 439–444; 2009, 15–19.) Näin ollen agent-
tiuden kannalta on keskeistä, että normien perusta (itse-tuotettu identiteetti) ja niiden mu-
kainen toiminta ovat oleellisesti yhteydessä toisiinsa (De Jaegher & Froese 2009, 447; Ba-
randiaran & Egbert 2013).

Agenttiuteen liittyvät ehdot ovat keskeisiä myös kognitiolle, koska kognitiivisena systee-
minä pidetään autonomista agenttia, joka erottautuu ympäristöstään ja kykenee adaptiivi-
seen toimintaan. Kuten Di Paolo (2009, 15, 19) on esittänyt, enaktivismin mukaan kognitio
on ”sense-making”-toimintaa vuorovaikutuksellisella alueella eli prosessi, jossa eliö luo
oman toimintansa kautta maailmasta merkityksellisen ympäristön. Systeemin organisaati-
oon perustuvat normit ja adaptiivisuuteen kuuluva oman tilan monitorointi ja vuorovaiku-
tuksen säätely mahdollistavat merkitysten muodostamisen organismin näkökulmasta (Di
Paolo 2005, 438–442), ja agenttiuteen kuuluva asymmetrisyys tuo mukaan kognitiivisen
toiminnan keskuksen (Di Paolo 2005, 442–443; 2009, 15; Barandiaran ym. 2009, 377, ku-
va 1): kognitiivinen toiminta voidaan ymmärtää autonomisen agentin normatiivisena ja
asymmetrisenä toimintana, joka vaatii korkeammantasoista säätelyprosessia, minkä ansios-
ta systeemi kykenee säätelemään vuorovaikutustaan ympäristön kanssa sen oman tilan ja
tarpeiden mukaisesti.

86
Vaikka elävät systeemit täyttävät agenttiuden ehdot, Barandiaranin ym. mukaan elävä or-
ganisaatio ei ole kuitenkaan välttämätön agenttiudelle, eikä kaikkien yksilöllisyyden tai
normatiivisuuden muotojen tarvitse palautua elävään organisaatioon, vaan agenttiuden
kannalta olennaista on systeemin autonominen organisaatio (2009, 376, 378). Heidän mää-
ritelmänsä mukaan ”agentti on autonominen organisaatio, joka kykenee säätelemään adap-
tiivisesti yhteenliittymistään ympäristön kanssa sen omiin elinkyvyn ehtoihin (viability
conditions) perustuvien normien mukaisesti” (s. 376).110 Tämän mukaan agenttius tapahtuu
siis systeemin ja ympäristön välisen yhteenliittymisen asymmetrisenä modulointina (ks.
Barandiaran ym. 2009, 377, kuva 1; Di Paolo 2009, 15, kuva 1). Kuten edellä esitetty (s.
78), autonominen systeemi muodostuu prosessien verkostosta, jotka ovat riippuvaisia toi-
sistaan siten, että jokainen verkostoon kuuluvat prosessi riippuu ainakin jostain muusta
verkoston prosessista ja mahdollistaa ainakin jonkin muun prosessin ja verkostosta erillään
yksittäiset prosessit eivät säilyisi toiminnassa. Tämä mahdollistaa systeemin yksilöinnin
(ehto 1) ja erottamisen ympäristöstä, koska vaikka systeemi on riippuvainen ympäristöstä,
ympäristöön kuuluvat osat eivät kuitenkaan ole riippuvaisia systeemistä. Normit (ehto 3)
nousevat siitä, miten konstitutiiviset prosessit sekä systeemin ja ympäristön välinen riippu-
vuus vaikuttavat systeemin ylläpitoon. Vuorovaikutuksellinen asymmetria (ehto 2) puoles-
taan perustuu siihen, että systeemi kykenee moduloimaan vuorovaikutustaan ympäristön
kanssa, ja tämä modulointi perustuu systeemin oman organisaation ylläpitoon liittyviin
normeihin, minkä ansiosta kyse on adaptiivisesta vuorovaikutuksen säätelystä. (Baran-
diaran ym. 2009, 376–378.) Systeemin oleminen ja tekeminen ovatkin erottamattomia toi-
sistaan: autonominen organisaatio on toiminnan perustana, mutta tämän organisaation yllä-
pito vaatii jatkuvaa toimintaa ympäristössä eli vuorovaikutuksen modulointia systeemin
omien normien mukaan, ja tämän toiminnan kautta systeemi erottautuu ympäristöstä erilli-
seksi yksilöksi (Moreno & Etxeberria 2005, 163).

Tässä esitetyllä käsityksellä agenttiudesta on merkityksestä myös tekoälyn tutkimukselle ja

rakentamiselle. Nykyroboteista suurin osa ei täytä agenttiuden vaatimuksia, koska ne eivät
muodosta itse omia normejaan, vaan niiden toiminta perustuu suunnittelijan määrittämien
normien seuraamiseen (Di Paolo 2005, 443; Barandiaran ym. 2009, 381–382; De Jaegher
& Froese 2009, 447). Lisäksi esimerkiksi Moreno ja Etxeberria (2005) ovat esittäneet, että
robotiikan kannalta keskeinen kysymys koskee robottien ja elävien systeemin organisaati-
on suhdetta: ensinnäkin voidaan kysyä, onko mahdollista rakentaa elävää organismia jäljit-
televä organisaatio eri mittakaavassa ja eri aineista, ja toisaalta voiko autonomia perustua

110
Ks. myös Barandiaran & Egbert 2013, jossa kirjoittajat pyrkivät selvittämään määritelmän loppuosaa, joka
koskee normien perustaa ja niiden mukaista toimintaa.
87
erilaisiin organisationaalisiin periaatteisiin kuin elävillä systeemeillä (s. 171). Morenon ja
Etxeberrian mukaan elävä organisaatio on olennaisesti riippuvainen siitä materiasta (suu-
rista molekyyleistä), josta se on koostunut, eikä ole selvää, voiko tällaista organisaatiota
tuottaa keinotekoisesti (luku 4.1). Lisäksi robottien kohdalla vastavuoroinen suhde olemi-
sen (materiaalisen rakenteen) ja tekemisen välillä ei toteudu, koska niiden sensorimotori-
nen toiminta ei perustu perustason metaboliseen autonomiaan, kuten elävien systeemien
kohdalla (luku 4.2). Ongelmaksi muodostuu syvä ja radikaali yhteys materian ja organisaa-
tion muodon välillä: koska robotin materiaalinen rakenne on erilainen kuin elävillä olioilla,
tästä seuraa myös laadullinen ero organisaation muodossa, mikä asettaa kyseenalaiseksi
mahdollisuuden robottien autonomisesta agenttiudesta (s. 173–174). Barandiaranin ym.
puolestaan esittävät, että agenttiuteen vaadittava autonominen organisaatio ei rajoitu tai
redusoidu vain biologiseen organisaatioon, vaan heidän esittämänsä agenttiuden määritel-
mä on sovellettavissa myös muille aluille, kuten neurodynaamiseen toimintaan, sensorimo-
torisiin kehiin tai sosiaalisiin tapoihin, ja on myös mahdollista, että autonomisten organi-
saatioiden eri muodot leikkaavat materiaalisesti toisiaan. Autonomia voi siis toteutua eri
mittakaavoissa ja muodostaa sisäkkäisiä adaptiivisen säätelyn tasoja, mikä mahdollistaa
kompleksisempien agenttiuden muotojen kehityksen. (Barandiaran ym. 2009, 378, 382; ks.
myös Thompson 2007, 49.) Esimerkiksi Di Paolo on esittänyt, että autopoieettisen organi-
saation pohjalta voi kehittyä korkeamman tasoisia identiteettejä, jotka perustuvat vastaa-
vanlaiseen autonomiseen organisaatioon. Tällaiset korkeamman tasoiset agentit muodosta-
vat myös omat norminsa, joiden ei tarvitse perustua suoraan biologisen aineenvaihdunnan
ylläpitoon, vaan kyseessä voi olla esimerkiksi sosiaalisiin suhteisiin perustuva identiteetti
ja sosiaalisesti konstruoidut normit. (Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–20; ks. myös
Moreno & Barandiaran 2004, 22–24; De Jaegher & Froese 2009, 447; Di Paolo ym. 2011,
49–52.) Edellä mainitut tapaukset koskevat kuitenkin ihmisiin tai muihin biologisiin olioi-
hin liittyviä systeemejä, jolloin kysymys robottien autonomisuudesta ja agenttiudesta jää
avoimeksi.

5.3. Enaktivismi kognitiotieteessä

Enaktivismille ei ole yksittäistä selkeää määritelmää, mutta sen ydin voidaan tiivistää vii-
teen toisiinsa liittyvään ideaan, joita ovat autonomia, sense-making, emergenssi, ruumiilli-
suus ja kokemus (Di Paolo ym. 2011, 37). Lisäksi voidaan tehdä erottelu laajemman ja ka-
peamman käsityksen välillä (Torrance 2005). Laajempi käsitys pohjautuu Maturanan ja
Varelan ajatuksille jatkuvuudesta elämän ja mielen tai kognition välillä, ja siinä kognitii-
vista toimintaa tarkastellaan autonomisen agentin sense-making-toimintana (Torrance

88
2005, 358–361; Thompson 2007). Kapeammassa mielessä enaktivismi on yhdistetty senso-
rimotoriseen teoriaan havainnosta, jonka mukaan havainto ei muodostu sisäisten represen-
taatioiden pohjalta, vaan sensorimotorisista toimintakyvyistä ja näiden kykyjen tai taitojen
hallinnasta (Torrance 2005, 361–362; O’Regan & Noë 2001; Myin & O’Regan 2002; Noë
2004; O’Regan ym. 2005). Sensorimotorinen teoria on ennen kaikkea teoria havainnosta,
ja enaktivismin piirissä teoriaa on kritisoitu epätäydellisyydestä, koska se ei huomioi riittä-
västi agenttiutta ja itseyttä (selfhood) eikä subjektiivisuuteen kuuluvaa esireflektiivistä
kehollista itsetietoisuutta (ks. Thompson 2005; 2007, 259–260). Myös Daniel Hutto (2005)
on kritisoinut Noën ja O’Reganin näkemystä sen liiasta konservatiivisuudesta – ajatukses-
ta, että havainto vaatii tietoa sensorimotorisista laeista – ja vaatinut radikaalimpaa enakti-
vismia (ks. Menary 2006b). Seuraavassa tarkastelen enaktivismin keskeisiä käsitteitä sekä
enaktivismia yleisesti kognitiotieteellisenä viitekehyksenä; tarkastelu keskittyy siis enakti-
vismiin laajemmassa mielessä.

Maturanan ja Varelan käsityksen mukaisesti enaktivismissa kognitiivisia systeemejä pide-

tään autonomisina agentteina, jotka luovat oman toimintansa kautta maailmasta merkityk-
sellisen ympäristön. Kuten edellä esitetty, autonomialla tarkoitetaan systeemin kykyä
muodostaa omat lakinsa ja toimia niiden mukaan, ja autonomisuuden perustana on systee-
min itse-tuotettu identiteetti (Di Paolo ym. 2011, 37). Autonomisuuteen kuuluu siis itsen
emeroituminen (autos) ja toiminnan normatiivisuus (nomos) (Barandiaran ym. 2009, 376;
Barandiaran & Egbert 2013, 4). Oman identiteetin muodostaminen vaatii systeemin orga-
nisaation operationaalista sulkeutuneisuutta, mikä tarkoittaa sellaista prosessien verkostoa,
jossa tietty prosessi P on mahdollinen verkoston muiden prosessien ansiosta ja systeemin
muut prosessit ovat riippuvaisia P:stä (Di Paolo ym. 2011, 38; Thompson 2007, 44–46).
Kognitiiviset systeemit ovat autonomisia vuorovaikutuksellisessa mielessä, koska ne eivät
ole vain yhteenliittyneitä ympäristönsä kanssa, vaan ne kykenevät myös aktiiviseen ja
asymmetriseen vuorovaikutuksen säätelyyn omien normiensa mukaisesti eli ne ovat agent-
teja (Di Paolo ym. 2011, 38). Kognitiotieteen kannalta keskeistä on, että autonomisten sys-
teemien toimintaa ei voida kuvata perinteisen input–output-mallin mukaan, koska tällainen
kuvaus ei tavoita systeemin autonomisuutta, vaan käsittelee niitä heteronomisina, infor-
maatiota prosessoivina systeemeinä (Varela ym. 1991, 138–140; Thompson 2007, 37, 43).

Itse-tuotettu identiteetti ja sen ylläpitoon liittyvä normatiivinen toiminta liittyy läheisesti

seuraavaan enaktivismia määrittävään piirteeseen eli merkitysten muodostamiseen – sense-
making-toimintaan. Heteronominen näkökulma tarkastelee kohdettaan informaatiota pro-
sessoivana systeeminä, kun taas enaktivismin mukaan elävää systeemiä on tarkasteltava
autonomisena merkityksiä muodostavana systeeminä (Thompson 2007, 51–60). Autono-
89
misen näkökulman mukaan kognitiivisen systeemin toiminnan perustana on itse-tuotettu
identiteetti ja sen ylläpitoon liittyvät normit, jolloin merkitykset perustuvat vuorovaikutuk-
seen ympäristön kanssa ja sen seurauksiin systeemin oman identiteetin ylläpidolle (Weber
& Varela 2002, 117–119; Di Paolo 2005, 441–442; 2009, 15–19; Froese & Di Paolo 2009,
444). Varela ym. (1991) esittävät, että enaktivistinen käsitys kognitiosta poikkeaa perintei-
sestä representationaalisesta käsityksestä erityisesti siinä, että representationaalinen malli
olettaa valmiin objektiivisen ympäristön, jonka piirteitä kognitiivinen systeemi representoi
sisäisesti ja oletuksena on, että kognitiivinen toiminta tapahtuu näiden sisäisten represen-
taatioiden pohjalta (s. 40–43; 134–140).111 Sen sijaan enaktivismin mukaan maailma ei ole
valmis ympäristö eikä systeemi reagoi valmiisiin ärsykkeisiin, vaan autonomiset agentit
enaktoivat eli säätävät tai luovat maailmasta merkityksellisen ympäristön eli oman kogni-
tiivisen alueensa (Maturana & Varela 1980, 119; Varela ym. 1991, 205–207; Di Paolo ym.
2011, 38–39).

Thompson kuitenkin huomauttaa, että puhe autonomiasta ja heteronomiasta ovat heuristisia

käsitteitä ja siten konteksti- tai intressiriippuvaisia näkökulmia systeemin toiminnan tarkas-
teluun. Tämän mukaan mitä tahansa systeemiä on mahdollista tarkastella myös heterono-
misesta näkökulmasta, mutta tällöin kyse on kuitenkin näkökulman vaihdoksesta ja näkö-
kulmaa vaihdettaessa myös tarkastelun kohteena oleva systeemi muuttuu: ero on siinä,
tarkastellaanko systeemiä (a) sen oman organisaation ylläpidon pohjalta eli autonomisena
itseensä-viittaavana systeeminä, jolloin merkitykset perustuvat sen oman organisaation
ylläpitoon ja systeemin omaan kognitiiviseen alueeseen, vai (b) laajemmassa kontekstissa,
jossa havaitsija tarkastelee organismia suhteessa ympäristöön ja jolloin tarkasteltavana
systeeminä on laajempi organismi-ympäristö-systeemi. (Thompson 2007, 50–51; ks myös
Maturana & Varela 1980, 80–82.) Enaktivismi korostaa juuri autonomisen näkökulman
tarvetta, jolloin puhe ”informaatiosta” ja ”merkityksistä” on ymmärrettävä konteksti-
riippuvaisena ja agentti-relatiivisena, koska organismin oma organisaatio ja senhetkinen
rakenne määrittävät ympäristön merkityksellisyyden ja sen, mikä voi toimia sille ”ärsyk-
keenä”. On siis tärkeää erottaa havaitsijan määrittämä ärsyke tai informaatio ja se, mikä
voi toimia elävälle systeemille itselleen merkityksellisenä informaationa; kuten Maturana
ja Varela ovat esittäneet, jokainen eliö luo oman kognitiivisen alueensa, jolloin objektivis-
tisen käsityksen ongelmana pitää havaitsijan tai tutkijan omaa metanäkökulmaa yleispäte-
vänä kuvauksena ympäristöstä. (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; Thompson 2007,
51–60.)

111
Vrt. Richard Rortyn (1979) kritisoima käsitys mielestä ”maailman peilinä” (mirror of nature) (ks. Varela
ym. 1991, 134).
90
Enaktivismiin kuuluva antirepresentationalistinen kanta muistuttaa Gibsonin ekologista
teoriaa, mutta näkemysten välillä on kuitenkin eroa siinä, että Gibsonin mukaan havaittavat
invariantit ovat ympäristössä eliöstä riippumatta – ne ovat ”löydettävissä” tai ”poimittavis-
sa” –, kun taas enaktivismin mukaan ympäristön piirteet muodostuvat vasta suhteessa eli-
öön (Varela ym. 1991, 203–204).

Autonomia ja merkitysten muodostaminen liittyvät kolmanteen enaktivismia määrittävään

käsitteeseen eli emergenssiin. Emergenssillä tarkoitetaan uusien ominaisuuksien tai proses-
sien muodostumista (itse-organistoitumista) olemassa olevien prosessien tai tapahtumien
vuorovaikutuksesta. Emergenssi eroaa pelkästä elementtien aggregaatista sen perusteella,
että (1) emergentillä prosessilla on autonominen identiteetti ja (2) identiteetin ylläpito ja
emergentin prosessin vuorovaikutus ympäristönsä kanssa rajoittaa ja moduloi alemman
tason prosesseja. Enaktivismi korostaakin vastavuoroista suhdetta emergentin tason ja
alemman tasoisten prosessien välillä, jolloin voidaan puhua ”dynaamisesta yhteis-
emergenssistä”, jossa osat ja kokonaisuus emergoituvat yhdessä ja määrittävät toisiaan
(Thompson 2007, 60–65). Alemman tason prosessit mahdollistavat korkeamman tason
prosessien muodostumisen, mutta eivät täysin määritä niitä, ja samalla myös korkeamman
tason prosessit rajoittavat ja moduloivat alemman tason prosessien toimintaa112 – esimer-
kiksi monisoluisen organismin tapauksessa koko systeemin organisaatio rajoittaa yksittäis-
ten solujen toimintaa. (Di Paolo ym. 2011, 40–41; Thompson & Varela 2001, 420; Thomp-
son 2007, 60–65, liite B.) Emergenssiin liittyy ontologisia kysymyksiä, mutta enaktivismin
yhteydessä kyse on ennen kaikkea käsitteen pragmaattisesta sovelluksesta, ja taustalla on
käsitys itse-organisaatiosta, joka on biologiassa yleinen ilmiö (Di Paolo ym. 2011, 40; ks.
myös Varela ym. 1991, 88; Thelen & Smith 1994; Thompson 2007, liite B). Elämä itses-
sään on selkeä esimerkki emergenssistä, koska elämään kuuluvia keskeisiä piirteitä, kuten
jatkuvaa itsensä tuottamista, uusiutumista ja fysikaalisen rajan muodostumista, ei löydy
elävää systeemiä (solua) alemmilta tasoilta. Elävä systeemi kykenee muodostamaan oman
identiteettinsä erottautumalla ympäristöstään ja toimii omien normiensa mukaan eli se on
autonominen systeemi (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; Moreno & Barandiaran
2004). Lisäksi, kuten edellisessä kohdassa esitetty, elävä systeemi luo maailmasta merki-
tyksellisen ympäristön oman rakenteensa ja toimintansa kautta. Autonomia ja merkitysten
muodostaminen eivät ole vain komponenttien ominaisuuksia, vaan ne emergoituvat elävän
systeemin identiteetin ja sen vuorovaikutuksen pohjalta (Di Paolo ym. 2011, 40–41).

112
Thompson kutsuu näitä emergenssin kahta aspektia ”lokaalista globaaliin” ja ”globaalista lokaaliin”
suuntautuvaksi vaikutukseksi, ja hänen mukaansa kyse on kehämäisestä kausaatiosta (circular causation)
(2007, 61–62, liite B).
91
Enaktivismissa ruumiillisuudella on keskeinen rooli, koska kognitiivisen toiminnan katso-
taan perustuvan kognitiivisen agentin ruumiilliseen, sensorimotoriseen toimintaan. Enakti-
vistinen käsitys ruumiillisuudesta on erotettava funktionalistisesta käsityksestä, jossa keho
nähdään informaation prosessoinnin välineenä, jonka toiminta on käsitettävissä komputa-
tionaalisesti.113 Funktionalistisen käsityksen taustalla on kartesiolainen käsitys ruumiilli-
suudesta, jossa mieltä pidetään funktiona ja kehoa laitteistona, joka toteuttaa (implement)
tämän funktion. Sen sijaan enaktivismin mukaan ruumiillisuus ei ole funktionalistisesti
kuvattavissa olevaa informaation prosessointia, vaan keho merkitysten lähde (vrt. Merleau-
Ponty 1962), ja kognitiivinen toiminta perustuu elävään kehoon autonomisena systeeminä:
”mieli on mahdollinen, koska keho on aina hajoava (decaying) keho (fakta, jota ei voida
kuvata funktionalistisin termein)” (Di Paolo ym. 2011, 42; ks. myös Di Paolo 2009, 16).
Lisäksi enaktivismi on painottanut emootioiden ruumiillisuutta sekä kognition ja emootioi-
den läheistä yhteyttä. Tämän mukaan ruumiilliset emotionaaliset prosessit ovat arvojen ja
merkitysten pohjana, ja emotionaaliset prosessit ovat olennainen osa kognitiivista toimin-
taa (vrt. Damasio 2000; 2001). Näin ollen kognitiota ei voida ymmärtää perinteisen kom-
putationaalisen mallin tavoin abstraktina informaation prosessointina, vaan tarkastelussa
on huomioitava kognition emotionaalinen aspekti ja merkitysten perustana oleva ruumiilli-
nen kognitiivis-emotionaalinen sense-making-toiminta. (Thompson & Stapleton 2009, 26–
28; Colombetti 2011, 149–151.) Fenomenologinen näkökulma on myös korostanut, että
ruumiillisuus voidaan ymmärtää kahdella tavalla: (1) elävänä kehona (living body) eli
ruumis biologisena organismina (objektina) ja (2) elettynä, subjektiivisesti koettuna kehona
(lived body) (subjektina)114 (Torrance 2005, 364; ks. myös Merleau-Ponty 1962; Thomp-
son 2005; 2007). Tieteellisen selityksen olisi kyettävä huomiomaan nämä molemmat as-
pektit (Varela ym. 1991; Torrance 2005, 364; Thompson 2005, 413), mutta perinteiset
kognitiotieteelliset selitysmallit ovat keskittyneet vain kehoon objektina ja pyrkineet ym-
märtämään sen toimintaa funktionalistisin käsittein. Ongelmana on subjektiivisen puolen
unohtaminen sekä biologisten organismin toiminnan redusoiminen komputationaalisiksi
prosesseiksi, jolloin autonomisen systeemin toimintaa pyritään tarkastelemaan heteronomi-
sena systeeminä (ks. Thompson 2007, 37–51).

113
Tämä on vastoin Clarkin (2008a, 198–207; 2008b) näkemystä, jonka mukaan kehon rooli kognitiivisessa
toiminnassa ja fenomenaalisessa kokemuksessa on ymmärrettävissä sen funktionaalisten roolien pohjalta;
hänen mukaansa kehona voidaan pitää mitä tahansa, joka toteuttaa vaadittavat toiminnalliset roolit älykkään
toiminnan tuottamisessa (2008a, 207; 2008b, 56). Clark argumentoi erityisesti Larry Shapiron (2004) ja Alva
Noën (2004) näkemyksiä vastaan, joiden mukaan kognitio ja kokemus ovat riippuvaisia tietynlaisesta
ruumiillisuudesta.
114
Näiden välinen suhde muodostaa niin sanotun ”keho-keho-ongelman” (body-body problem) (ks. Hanna &
Thompson 2003; Thompson 2004; 2005; 2007).
92
Enaktivismi painottaakin kokemuksen roolia osana kognitiivista toimintaa ja sen huomioi-
mista kognitiotieteen yhteydessä. Enaktivismissa ei tehdä perinteisen mallin mukaista erot-
telua kognitiivisten prosessien ja fenomenaalisen kokemuksen välille, vaan ne molemmat
nähdään saman prosessin aspekteina, ja molempien katsotaan nousevan autonomisen agen-
tin sensorimotorisesta toiminnasta maailmassa (Torrance 2005, 359–361; Thompson 2007,
13–15). Kokemus kuuluu elävänä olemiseen ja se on mukana kognitiossa eli elävän olion
sense-making-toiminnassa (Di Paolo ym. 2011, 43; Varela ym. 1991; Thompson 2007).
Sen lisäksi, että kognitiotieteen on huomioitava kokemus tutkimuskohteena, enaktivismi
korostaa myös subjektiivisen kokemuksen metodologista roolia (Di Paolo ym. 2011, 43–
45; Varela ym. 1991). Kognitiotieteessä on yleensä pyritty objektiivisuuteen, jolloin tutki-
mus tapahtuu ”kolmannen persoonan” näkökulmasta (ks. esim. Dennett 1991; 2005), mutta
enaktivismin yhteydessä on tuotu esiin myös ensimmäisen ja toisen persoon näkökulmien
merkitys, jotka ottavat huomioon subjektiivisen kokemuksen ja empatiaan perustuvan suh-
teen tutkijan ja tutkittavan välillä (ks. esim. Varela & Shear 1999; Thompson 2001; 2007,
luku 10). Subjektiivisen kokemuksen tutkimiseen tarvittavia käsitteellisiä välineitä voidaan
löytää fenomenologisesta traditiosta, erityisesti Merleau-Pontyn kirjoituksista, joissa tämä
on korostanut subjektin ja maailman yhteenkuuluvuutta (Varela ym. 1991, 3-4).115 Feno-
menologisen tradition lisäksi enaktivismi on tuonut esiin myös itämaisen meditatiivisen
filosofian merkityksen kognitiotieteelle, koska itämainen perinne tarjoaa käsitteellisten
välineiden lisäksi myös käytännöllisiä tekniikoita kokemuksen tutkimiseen (Varela ym.
1991; Depraz ym. 2002).116

Korostaessaan kokemuksen merkitystä kognitiotieteessä enaktivismi pyrkii tuomaan esiin

myös havaitsijan roolin kognition tutkimuksessa ja kognitiotieteellisen tutkimuksen reflek-
tiivisen luonteen. Maturana ja Varela (1987/1998) tuovat esiin kognition selittämisen ke-
hämäisen luonteen ja esittävät, että tietäminen muodostaa selityksen tietämiselle, eikä sille
ei ole löydettävissä varmaa tai pysyvää perustaa, vaan se riippuu meistä tietäjinä eli kogni-
tiivisina toimijoina. Tutkija eli havaitsija on itsekin elävä kognitiivinen systeemi, ja tieteel-
linen tutkimus tapahtuu havaitsijoiden kognitiivisella alueella, jolloin myös tieteelliset seli-
tykset ovat riippuvaisia havaitsijoiden rakenteesta ja toiminnasta. Tieteen objektiivisuus ei
tarkoita absoluuttista objektiivisuutta, vaan se perustuu kielelliseen yhteistoimintaan ja

115
Ks. myös Petitot ym. 1999 ja Thompson 2007, liite A husserlilaisen fenomenologian yhteydestä
kognitiotieteeseen.
116
Varelan (1996) esittämä neurofenomenologinen näkökulma on pyrkinyt kehittämään kognitio- ja
neurotieteellistä viitekehystä, joka ottaa huomioon myös kokemuksen ja tarkastelee sitä erityisesti
fenomenologisten ja itämaisen tradition tarjoamien keinojen avulla (ks. myös Lutz 2002; Rudrauf ym. 2003;
Lutz & Thompson 2003; Thompson 2004; Thompson, Lutz & Cosmelli 2005).
93
yhteisten merkitysten muodostamiseen sosiaalisessa toiminnassa. (Maturana & Varela
1987/1987, luku 10; Stewart 2011, 27; Stewart ym. 2011, xv–xvi.) Varelan ym. mukaan
havaitsijan tai tutkijan roolin huomioon ottaminen onkin epistemologinen välttämättömyys
kognition ymmärtämiselle: tieteellinen selitys kognitiosta on myös itsessään kognitiivisen
systeemin tuottamaa; tutkimustoiminta tapahtuu aina jossain biologisessa, sosiaalisessa ja
kulttuurisessa kontekstissa, johon kuuluvat myös tutkimusta ohjaavat filosofiset oletukset
ja tutkimuskäytännöt, ja lisäksi enaktivismin mukaan myös tämä konteksti tai tausta, jota
vasten kognitiivisen systeemin toimintaa tarkastellaan, muodostuu oman toimintamme
myötä (Varela ym. 1991, 9–12; ks. myös Maturana & Varela 1980, 8–9).

Enaktivismin taustalla on siis ajatus elämän ja kognition yhteydestä, ja kognitiotieteellises-

sä tutkimuksessa on pyritty huomioimaan kognitiivisen toiminnan biologinen pohja ja toi-
saalta myös kokemuksellinen puoli. Enaktivismi hylkää perinteisen kognitivistisen näke-
myksen, koska kognitiota ei pidetä komputationaalisena representaatioiden manipulointina.
Tämä poikkeaa myös konnektivistisesta näkemyksestä, koska kognitiivisen toiminnan ei
katsota rajoittuvan vain aivojen neuraalisten verkostojen toimintaan, vaan kognitio näh-
dään ruumiillisena sense-making-toimintana. Kognition tarkastelua ei voida rajoittaa vain
aivotoimintaan, vaan lisäksi on huomioitava ruumiillinen sensorimotorinen toiminta sekä
vuorovaikutus ympäristön kanssa. Lisäksi on muistettava, että enaktivismin mukaan maa-
ilma ei ole objektiivinen ympäristö tai inputin lähde, vaan jokainen eliö luo oman raken-
teensa ja toimintansa pohjalta maailmasta merkityksellisen ympäristön. Kognitio on siis
merkityksiä tuottavaa toimintaa, joka ei tapahdu eliön sisällä, vaan vuorovaikutuksellisella
alueella (ks. Di Paolo 2009, 15, 19).

5.4. Sensorimotorisesta toiminnasta korkeamman tasoiseen kognitioon

Vaikka nykyään kognitiotieteessä on entistä enemmän huomioitu etenkin alemman tasois-
ten kognitiivisten prosessien yhteys ruumiilliseen toimintaan, korkeamman tasoisia kogni-
tiivisia prosesseja (kuten ajattelua, päättelyä tai ongelmanratkaisua) pidetään usein kompu-
tationaalisena ja representationaalisena prosessina. Enaktivistisen mallin puolestaan on
usein ajateltu rajoittuvan vain alemman tason kognitiivisten prosessien tarkasteluun. (Di
Paolo ym. 2011, 34; Stewart ym. 2011, viii; Stewart 2011, 4.) Enaktivismin kannattajat
ovat kuitenkin pyrkineet osoittamaan, että enaktivistinen paradigma tarjoaa vaihtoehtoisen
tavan tarkastella myös korkeamman tasoisia kielellisiä ja sosiaalisia kognitiivisia prosesse-
ja (De Jaegher & Froese 2009; Di Paolo ym. 2011; Stewart 1996; 2011; Stewart ym. 2011).
Vaikka lähtökohtana on ollut minimaalisten kognition ja agenttiuden muotojen tarkastelu,
samojen perusperiaatteiden ajatellaan kuitenkin pätevän myös korkeamman tasoiseen ih-
miskognitioon. Enaktivismissa korostetaankin jatkuvuutta elämän ja mielen sekä alemman
94
tasoisten sensorimotoristen kognition muotojen ja korkeamman tasoisen ajattelun välillä.
Tavoitteena on kyetä yhdistämään mikro- ja makrotason tarkastelu ja tarjota yhtenäinen
viitekehys, joka ulottuu elämän perustoimintojen tarkastelusta sosiaalisiin ja kulttuurisiin
prosesseihin saakka (Stewart ym. 2011, xiv–xv). Keskeisenä metodologisena periaatteena
on kognitiivisten ilmiöiden tarkastelu niiden fylogeneettisen ja ontogeneettisen kehityksen
kautta (Maturana & Varela 1987/1998; Stewart 2011).117

Koska enaktivistinen viitekehys on keskittynyt pääasiassa alemman tasoisten kognitiivisten

prosessien tarkasteluun ja korostaa vuorovaikutusta ympäristön kanssa, keskeisenä haas-
teena on enaktivistisen näkökulman laajentaminen myös korkeamman tasoisten kognitii-
visten prosessien tarkasteluun ja niiden selittäminen ilman perinteistä representationaalista
mallia (Di Paolo ym. 2011, 73–74; Stewart 2011, 4; ks. myös Thelen & Smith 1994, 331–
338). Enaktivistinen kognitiotieteen taustalla on niin sanottu (vahva) jatkuvuusteesi eli
ajatus jatkuvuudesta elämän ja mielen välillä, jolloin samojen organisationaalisten peruspe-
riaatteiden ja käsitteiden118 ajatellaan toimivan molempien taustalla (Froese & Di Paolo
2009, 440; Thompson 2007, 128–129; ks. myös Jonas 1966; Varela 1997). Haasteena on
kuitenkin kognitiivisen aukon (cognitive gap) ylittäminen eli kysymys siitä, miten alem-
man tasoisesta kognitiivisista prosesseista päästään korkeamman tasoiseen ihmiskogniti-
oon (De Jaegher & Froese 2009; 444–445; Froese & Di Paolo 2009). Enaktivismin kannat-
tajat ovat kuitenkin pyrkineet osoittamaan, että myös korkeamman tasoista kognitiota voi-
daan ymmärtää enaktivistisesta viitekehyksestä ja että jatkuvuusteesiin perustuva ajatus voi
tarjota pohjan yhtenäistieteelle, joka ulottuu elämänprosessien tarkastelusta korkeamman
tasoiseen mentaaliseen toimintaan (Froese & Di Paolo 2009; Thompson 2007). Lisäksi on
esitetty, että kognitiivinen aukko liittyy kognitiotieteessä vallinneeseen internalistiseen
näkökulmaan ja metodologiseen solipsismiin tai individualismiin, jossa sosiaaliset ilmiöt
on pyritty palauttamaan yksilöllisiin mekanismeihin (De Jaegher & Froese 2009, 445;
Froese & Di Paolo 2009, 441). Sen sijaan enaktivismissa on kyseenalaistettu tämä metodo-
loginen lähtökohta ja nostettu esiin sosiaalisen toiminnan konstitutiivinen rooli yksilölli-
sessä toiminnassa sekä fenomenologisen näkökulman tarve myös sosiaalisen toiminnan
tarkastelussa (Froese & Di Paolo 2009; Fuchs & De Jaegher 2009). Yleisesti enaktivistinen
selitys korkeamman tasoisesta kognitiivisesta toiminnasta perustuu uusien autonomisten

117
Tämä muistuttaa luvussa 7 käsiteltävää. Järvilehdon teoriaa, jossa tarkastelun lähtökohtana on
kehityshistoriallinen näkökulma. Myös Vygotski (1978, luku 5) on korostanut kehityksellisen näkökulman
merkitystä korkeamman tasoisten psykologisten ilmiöiden tarkastelussa.
118
esim. itse-organisaatio, kollektiivinen dynamiikka, kehämäiset kausaaliset prosessit, autopoieesi (Clark
2001, 118; Thompson 2007, 128–129), sisäisyys ja itsen muodostuminen (Thompson, 78–79; Merleau-Ponty
1963; Varela 1997).
95
identiteettien muodostumiseen ja niihin liittyvien uusien tavoitteiden, arvojen ja merkitys-
ten muodostamiseen eli sense-making-toiminnan laajentamiseen välittömien tarpeiden ja
ympäristön vaatimusten yli (Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–19; Di Paolo ym. 2011).

Yksilön korkeamman tasoisten kognitiivisten suoritusten tarkastelu on läheisesti yhteydes-

sä sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkasteluun, koska monet ihmisten korkeamman tasoiset
kyvyt perustuvat sosiaaliseen toimintaan ja kehittyvät sosiaalisen vuorovaikutuksen myötä
(vrt. Vygotsky 1978). Steinerin ja Stewartin (2009) mukaan ihmiset ovat läpikotaisin sosia-
lisoituneita ja siten kaikki ihmiskognitio on sosiaalista kognitiota. Näin ollen, jotta enakti-
vismi kykenisi tarjoamaan selityksen myös korkeamman tasoisille kognitiivisille proses-
seille, sen olisi huomioitava kognitiivisen toiminnan sosiaalisuus ja sosiaalisten normien
konstitutiivinen rooli ihmisten autonomisuudessa ja kognitiivisessa toiminnassa. Froese ja
Di Paolo (2009) esittävät, että fenomenologisen näkökulman pohjalta voidaan ymmärtää
sosiaalisuuden konstitutiivista roolia kognitiivisessa toiminnassa ja siten puolustaa vahvaa
elämä–mieli-jatkuvuusteesiä ja pitää sitä perustana yhtenäistieteelle mielestä ja elämästä.
Fuchs ja De Jaegher (2009) puolestaan puhuvat vastavuoroisesta sisällyttämisestä (mutual
incorporation), jolla he tarkoittavat vastavuoroista vuorovaikutusta, jonka myötä muodos-
tuu ”dyadinen kehon tila”, jossa subjektiivisesti koettu eletty keho (lived body) laajentuu
käsittämään myös toisen kehon (s. 472–474; vrt. Merleau-Ponty 1962).119

Enaktivistinen viitekehys haastaa yksilökeskeisen näkökulman, jossa sosiaalisia kykyjä ja

sosiaalista kognitiota on pidetty yksilöllisinä kykyinä tai yksilön sisäisinä prosesseina. Sen
sijaan on esitetty, että sosiaalinen vuorovaikutus muodostaa itsenäisen analyysitason, jota
ei voida redusoida vain yksilöiden toimintaan (De Jaegher & Di Paolo 2007, 491–496).
Tämän mukaan sosiaalista toimintaa on tutkittava historiallisena kokonaisuutena, joka
muodostuu kehollisista, vuorovaikutuksellisista ja kulttuurisista prosesseista, ja myöskään
sosiaalisia kykyjä ei voida palauttaa vain yksilöllisiksi prosesseiksi (kuten mentaalisiksi
representaatioiksi vuorovaikutuksesta), vaan monien sosiaalisten kykyjen katsotaan nouse-
van vuorovaikutusprosessista itsestään (De Jaegher & Froese 2009; Fuchs & De Jaegher
2009). Sosiaaliseen vuorovaikutukseen osallistuvat yksilöt ovat autonomisia agentteja,
mutta yksilöiden välinen vuorovaikutus ja tämän vuorovaikutustoiminnan koordinointi voi
muodostaa uuden autonomisen kokonaisuuden, jonka toiminta ei palaudu yksilöiden toi-
mintaan, vaan tämä emergentti autonominen organisaatio toimii ”relationaalisen dynamii-
kan alueella” (De Jaegher & Di Paolo 2007, 493–494; Di Paolo ym. 2011, 70). Vuorovai-
119
vrt. yksisuuntainen sisällyttäminen, jossa jokin esine (esim. sokean miehen keppi) koetaan osana kehoa
(Fuchs & De Jaegher 2009, 472–473; Thompson & Stapleton 2009, 28–29; Merleau-Ponty 1962, esim. s.
143, 152).
96
kutuksellinen autonomia120 vaikuttaa myös yksilöihin ja osaltaan mahdollistaa yksilöllisen
agenttiuden ja näiden kognitiivisen toiminnan: kyseessä on kehämäinen prosessi, jossa
yksilöagenteilla on konstitutiivinen rooli sosiaalisen vuorovaikutuksen muodostumisessa,
mutta samalla historiallisessa vuorovaikutustoiminnassa muodostuva emergentti organisaa-
tio ja siihen kuuluvat normatiiviset rakenteet puolestaan konstituoivat yksilöagentteja (De
Jaegher & Froese 2009; Steiner & Stewart 2009).121 Koordinoitu sosiaalinen vuorovaikutus
muodostaa uudenlaisen kognitiivisen toiminnan muodon, yhteistoiminnallisen (participa-
tory) sense-making-toiminnan, joka mahdollistaa uusien merkitysten muodostamisen ja
olemassa olevien merkitysten muutoksen. Sosiaalinen vuorovaikutus luo mahdollisuuden
sellaiseen kognitiiviseen toimintaan, johon yksilöt eivät yksinään kykene ja joka voi edel-
leen vaikuttaa vuorovaikutukseen osallistuvien yksilöiden toimintaan myös varsinaisen
sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolella. (De Jaegher & Di Paolo 2007; De Jaegher &
Froese 2009; Froese & Di Paolo 2009; Fuchs & De Jaegher 2009; Di Paolo ym. 2011, 61–
72.) On kuitenkin hyvä huomata, että jos sosiaalisuutta pidetään konstitutiivisena piirteenä
ihmiskognitiossa, tämä näyttää muodostavan jännitteen suhteessa enaktivismin peruslähtö-
kohtaan, jossa tarkastelun keskiössä on yksittäisen agentin sense-making-toiminta (Froese
& Di Paolo 2009, 458).

Metodologisen individualismin kyseenalaistaminen muistuttaa erityisesti hajautetun kogni-

tion yhteydessä esitettyä kritiikkiä perinteistä kognitiotieteellistä tutkimusta kohtaan. Sekä
enaktivismissa että hajautetussa kognitiossa on tuotu esiin sosiaalisen toiminnan ja kulttuu-
risen kontekstin konstitutiivinen rooli ihmisen kognitiolle; painotuksissa on kuitenkin eroa,
koska enaktivismissa lähtökohtana on ollut yksilöagenttien kognitiivisen toiminnan tarkas-
telu, jonka pohjalta on pyritty ymmärtämään yhteistoiminnallista sense-making-toimintaa,
kun taas hajautetussa kognitiossa kognitiota on pidetty selkeämmin jo lähtökohtaisesti so-
siaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Jotta enaktivismi voisi ottaa paremmin huomioon kog-
nition sosiaalisen luonteen, Froese ja Di Paolo (2009) esittävät, että enaktivistinen näkö-
kulma sosiaaliseen kognitioon vaatii perinteisten taustaoletusten korjaamista: (1) interna-
lismi olisi korvattava käsityksellä hajautetusta kognitiosta; (2) yksilöagentin tarkastelua on
täydennettävä sosiaalisuuden konstitutiivisen roolin käsittelyllä; (3) yksilön toiminta sosi-
120
tai Steinerin ja Stewartin (2009) mukaan heteronomia, koska he tarkastelevat sosiaalista organisaatiota
yksilöön nähden heteronomisena eli ulkoisena ja suurelta osin yksittäisestä agentista riippumattomana
normatiivisena rakenteena, joka on edellytyksenä merkitykselliselle vuorovaikutusprosessille. Kirjoittajat
tarkastelevat biologisen autonomian ja sosiaalisen heteronomian suhdetta enaktivistisessa viitekehyksessä ja
esittävät, että ihmisagenttien autonomisuus vaatii heteronomisuutta suhteessa sosiaalisiin. Ks. Steiner &
Stewart 2009, 543–545 heidän näkemyksen erosta De Jaegherin ja Di Paolon (2007) käsitykseen sosiaalisen
vuorovaikutuksen autonomista.
121
Esimerkiksi Erving Goffman ja Anthony Giddens ovat esittäneet vastaavia ajatuksia sosiologian
yhteydessä (ks. Steiner & Stewart 2009, 533–534).
97
aalisten elementtien kanssa on ymmärrettävä aktiivisena eikä niinkään passiivisena; ja (4)
näitä sosiaalisia elementtejä ei tule pitää ennalta-annettuina staattisina fysikaalisina raken-
teina, vaan ne on ymmärrettävä vuorovaikutuksesta nousevina dynaamisina emergentteinä
prosesseina (s. 460). Lisäksi enaktivismi korostaa, että sosiaaliseen kognitioon kuuluva
toisen intentioiden ymmärtäminen ei perustu niinkään yksilön sisäisiin representaatioihin,
vaan empaattiseen ruumiilliseen kokemukseen – Merleau-Pontyn (1962) termein ”esire-
flektiiviseen yhteisruumiillisuuteen” (intercorporeality) – ja sosiaalisen vuorovaikutuksen
tarkastelua olisikin täydennettävä fenomenologisella näkökulmalla (Fuchs & De Jeagher
2009; ks. myös Thompson 2001).

Sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkastelu yhteistoiminnallisena koordinointiprosessina tuo

esiin toiminnan ajallisen luonteen. Yhteistoiminta on itse-organisoituva ajallisesti kehittyvä
prosessi, jota voidaan kuvata dynaamisena toimintana. Enaktivismin yhteydessä onkin käy-
tetty dynaamisten systeemin teoriaa ja dynaamisia malleja kuvaamaan sekä yksilön kogni-
tiivista toimintaa että sosiaalista yhteistoiminnallista sense-making-toimintaa (ks. esim.
Thompson 2007; Di Paolo ym. 2011). Keskeisenä erona perinteisiin komputationalistisiin
malleihin on se, että kognitiivisen toiminnan ja sosiaalisen toiminnan ei katsota perustuvan
niinkään yksilön sisäisiin representaatioihin ja input–output-termein kuvattaviin komputa-
tionaalisiin prosesseihin, vaan toimintaa kuvataan dynaamisena prosessina, ja tarkastelun
kohteena oleva dynaaminen systeemi voi ulottua yksilön aivojen ja kehon ulkopuolelle.
Dynaamisen näkökulman korostaminen yhdistää enaktivistisen näkökulman seuraavassa
luvussa käsiteltävään Silbersteinin ja Chemeron näkemykseen, jotka tarkastelevat laajentu-
nutta kognitiivista systeemiä dynaamisten systeemien teorian ja dynaamisten mallien poh-
jalta.

6. Silberstein ja Chemero

Michael Silberstein ja Anthony Chemero ovat puolustaneet systeemistä näkökulmaa

(2011a; b) ja laajennettua kognitiotiedettä (Chemero & Silberstein 2008b; Chemero 2009).
Heidän tarkastelunsa koskee pääasiassa tieteellistä tutkimusta, jolloin kiinnostuksen koh-
teena on erityisesti kognitiivisen systeemin toiminnan selittäminen ja mallinnus. Taustalla
on ajatus, että pelkät käsitteelliset tai filosofiset a priori -argumentit eivät riitä argumentik-
si jotakin empiiristä tutkimusohjelmaa tai näkemystä vastaan, vaan niiden menestystä on
arvioitava empiirisen tutkimuksen näkökulmasta (Chemero 2009, luku 1). Heidän lähtö-
kohtansa on metodologinen ja he korostavat kognitiotieteeseen liittyvien filosofisten ky-
symysten yhteyttä empiiriseen tutkimukseen.

98
6.1. Dynaaminen laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi

Silbersteinin ja Chemeron mukaan kognitiivisia systeemejä voidaan ymmärtää parhaiten

dynaamisten systeemien teorian ja dynaamisten mallien pohjalta. He esittävät, että aivot,
keho ja ympäristö ovat yhteenliittyneet toisiinsa ei-lineaarisesti ja muodostavat yksittäisen
dynaamisen systeemin.122 Kun kyseessä on ei-lineaarinen yhteenliittyminen, systeemin
toimintaa ei voida selittää niinkään erillisten komponenttien toiminnan eli komponentti-
dominantin dynamiikan pohjalta, vaan sitä on tarkasteltava vuorovaikutus-dominantin dy-
namiikan pohjalta, jossa ei voida eritellä yksittäisten komponenttien roolia, vaan systeemin
toiminta määräytyy osien koordinoidusta yhteistoiminnasta; lineaarinen systeemi voidaan
hajottaa (decompose) alasysteemeihin, mutta ei-lineaarisen systeemin tapauksessa tällainen
hajottaminen ei onnistu. Jos siis aivot, keho ja ympäristö ovat ei-lineaarisesti yhteenliitty-
neitä, niiden toimintaa ei voida selittää hajottamalla niitä alasysteemeihin tai systeemiin ja
taustaan.123 (2011a, 4–5; 2011b, 4–5, 15; ks. myös Clark 2008a, 116.) Silberstein ja Che-
mero huomauttavat, että organismin ja ympäristön pitäminen erillisinä systeemeinä perus-
tuu vain tottumukseen, ja sen sijaan kognitiivisen systeemin toimintaa voidaan ymmärtää
parhaiten tarkastelemalla sitä yhtenäisenä systeeminä. Tällöin toiminnan selittämisessä ei
ole kyse niinkään siitä, miten ulkoiset tekijät vaikuttavat organismin käytökseen, vaan tar-
kastelun kohteena on koko organismi-ympäristö-systeemin muutos ajassa. (2011a, 4;
2011b, 4; Chemero & Silberstein 2008a, 14; Chemero 2001, 142; 2009, 26; ks. myös Beer
1995, 182–183; Palmer 2004; Turvey 2009.)

Silbersteinin ja Chemeron näkemys poikkeaa monien muiden laajennettu kognitio -

hypoteesin kannattajien näkemyksestä erityisesti siinä, että he hylkäävät komputationalisti-
sen käsityksen kognitiivisen systeemin toiminnasta. Monet laajennettu tai hajautettu kogni-
tio -hypoteesin kannattajat (esim. Clark 2008a; Wilson 1994; 2004; Hutchins 1995) ovat
pitäneet kognitiota komputaationa, mutta perinteisestä aivokeskeisestä näkemyksestä poi-
keten esittäneet, että komputationaaliset prosessit voivat ainakin joissakin tapauksissa ulot-
tua myös aivojen ja kehon ulkopuolelle, jolloin voidaan puhua laajasta (wide) komputatio-

122
Dynaaminen systeemi on ajassa muuttuva systeemi (Thompson 2007, 38–39). Chemeron (2009)
kuvauksen mukaan dynaaminen systeemi on joukko kvantitatiivisia muuttujia, jotka muuttuvat jatkuvasti,
samanaikaisesti ja toisistaan riippuvasti ajassa dynaamisten lakien mukaan, joita kuvataan yleensä
differentiaaliyhtälöiden avulla (s. 25). Ks. myös van Gelder 1995; 1998; van Gelder & Port 1995; Thompson
2007, 38–43. Systeemin lineaarisuus tai ei-lineaarisuus riippuu siitä, millaisilla yhtälöillä systeemin toimintaa
voidaan mallintaa (Silberstein & Chemero 2011a, 5).
123
Vrt. Merleau-Pontyn (1963) erottelu mekaanisten lineaaristen ja dialektisten ei-lineaaristen relaatioiden
välillä. Hänen mukaansa elämää ja mentaalista toimintaa ei voida ymmärtää mekanistisesti (analysoimalla
erillisten osien toimintaan), vaan ne on ymmärrettävä dialektisten relaatioiden mukaisesti. Merleau-Pontyn
tarkastelu vastaa läheisesti nykyistä kompleksisten dynaamisten systeemien teoriaa ja siihen liittyvää
käsitystä kehämäisestä kausaatiosta ja itse-organisaatiosta. (Ks. Thompson 2007, luku 4.)
99
nalismista (Wilson 1994; 2004; Clark 2008a, 70; Wilson & Clark 2009). Komputationalis-
tisen selitysmallin sijaan Silbersteinin ja Chemeron käsitys laajennetusta kognitiosta perus-
tuu dynaamisten systeemien teoriaan, jossa kognitiivisen systeemin toiminnan ei katsota
perustuvan informaation prosessointiin ja representaatioiden manipulointiin, vaan tarkaste-
lun kohteena on systeemin muutos ajassa. Heidän mukaansa dynaaminen selitysmalli tukee
paremmin ajastusta laajennetusta kognitiosta, koska laajan komputationalismin tapauksessa
systeemin ei-lineaarisuus ei ole yhtä ilmeistä kuin dynaamisessa näkökulmassa. Lisäksi
komputationalismissa hyväksytään ajatus, että aivot muodostavat representaatioita ympä-
ristöstä, jolloin näkemys on altis vasta-argumentille, jonka mukaan vain ympäristön rep-
resentaatio – ei ympäristö itsessään – olisi todella osa kognitiivista systeemiä. Sen sijaan
dynaaminen selitysmalli korostaa systeemin ei-lineaarisuutta, jolloin systeemin toimintaa
ei voida selittää hajottamalla sitä alasysteemeihin tai systeemiin ja taustaan. Lisäksi, koska
aivojen, kehon ja elinympäristön katsotaan muodostavan yksittäisen systeemin, ympäristöä
ei tarvitse representoida sisäisesti, vaan eliö ja ympäristö ovat lähtökohtaisesti erottamat-
tomia. (2011a, luku 2; ks. myös Chemero 2001.)

Muista laajennettu kognitio -hypoteesin muodoista poiketen Silberstein ja Chemero esittä-

vät, että laajentunut systeemi ei ole ainoastaan kognitiivinen systeemi, vaan fenomenolo-
gis-kognitiivinen systeemi, jolloin laajentuminen koskee myös tietoista kokemusta. He
myöntävät, että tietoisuuden laajentuminen ei seuraa loogisesti laajennetusta kognitiosta
eivätkä he pyri tarjoamaan deduktiivista argumenttia fenomenologis-kognitiivisen systee-
min puolesta, mutta he esittävät, että heidän tarjoamansa näkemys kykenee välttämään
monia tietoisuuteen liittyviä ongelmia (2011a, 7, 12–13). Mielenfilosofisessa keskustelussa
on usein ajateltu, että tietoisuus voidaan joko redusoida aivotoimintaan, jolloin se ei ole
mitään muuta kuin aivotoiminta (”Nothing But”), tai vaihtoehtoisesti tietoisuuden on olta-
va jotakin muuta (”Something Else as Well”), jolloin se muodostaa erityisen vaikean on-
gelman (ks. Chalmers 1995; 1996), joka jää kognitiotieteellisten selitysten ulottumattomiin
(Silberstein & Chemero 2011a, 2).

Silbersteinin ja Chemeron tavoitteena on tarjota keskustelulle uusi viitekehys, joka mah-

dollistaa edistyksen tietoisuuden ymmärtämisessä ja empiirisessä tutkimuksessa. On kui-
tenkin hyvä huomata, että heidän argumenttinsa tietoisuuden laajentumisen puolesta kos-
kee vain dynaamisten systeemien teoriaan perustuvaa käsitystä laajennetusta kognitiosta, ei
komputationalistisiin malleihin perustuvia näkemyksiä (2011a, 2, 5). Silbersteinin ja Che-
meron argumentti koostuu viidestä askeleesta (2011a, 6–7):
1. Oletetaan, että kognitiivinen systeemi on laajentunut eli dynaamisen mallin mukaan se
on ei-lineaarisesti yhteenliittynynt aivot-keho-ympäristö-systeemi. Ei ole hyvää syytä
100
(muuta kuin intuitiot) kieltää, ettei myös kokemus olisi laajentunut.
2. Ei-lineaarisesti yhteenliittynyt eliö-ympäristö-systeemi muodostaa yksittäisen systeemin,
ja koska eliö ja ympäristö eivät ole erillisiä systeemejä, eliön ei tarvitse representoida ym-
päristöä ollakseen yhteydessä siihen. Kyseessä on siis ei-representationalistinen kanta.
3. Koska ei ole komputaatiota ilman representaatioita (ks. Fodor 1981b),124 antirepresenta-
tionalistinen laajennettu kognitiotiede on yhteensopimaton komputationalistisen teorian
kanssa.
4. Nykyiset tietoisuuteen liittyvät ongelmat kognitiotieteessä perustuvat suurelta osin kom-
putationalistiseen teoriaan mielestä. Komputationalistinen malli selittää mielen toimintaa
laskennallisten prosessien ja representaatioiden manipuloinnin pohjalta, mutta tämä jättää
kuitenkin auki kysymyksen näiden komputationaalisten prosessien suhteesta tietoisuuteen.
Perinteisen mieli–ruumis-ongelman ohella voidaan puhua myös mieli–mieli-ongelmasta,
joka koskee kysymystä komputationaalisten prosessien ja tietoisen kokemuksen välisestä
suhteesta (ks. Varela ym. 1991, 52–53; Thompson 2007, 6–7). Tämän pohjalta vaihtoeh-
doiksi näyttäisi jäävän joko redusoida tietoisuus kognitioon, kognitio tietoisuuteen tai hy-
väksyä kvaliat, jotka ovat tietoisuutta ilman kognitiota.
5. Tällaisen valintatilanteen sijaan kokemuksellinen tietoisuus ja kognitio voidaan nähdä
erottamattomina, yhteenliittyneen aivot-keho-ympäristö-systeemin komplementaarisina
aspekteina, jolloin kokemus on kognitiivista ja kognitio kokemuksellista, ja tällöin tarkas-
teltavana oleva laajentunut kognitiivinen systeemi on laajentunut fenomenologis-
kognitiivinen systeemi.

Toiminnan, kognition ja kokemuksen yhteys tulee esiin myös siinä, miten Silberstein ja
Chemero kuvaavat ympäristöä. Heidän mukaansa eliön käyttäytymisympäristö on myös
kokemuksellinen ympäristö, ja kognitiota ja kokemusta pidetään eliön adaptiivisena toi-
mintana ympäristössään. Gibsonin (1979) ekologista teoriaa seuraten he esittävät, että ym-
päristö muodostuu affordansseista, ja affordanssit ovat juuri se, mitä eliö havaitsee (koke-
muksellisesti) (ks. alla s. 110 fenomenologisesta realismista); affordanssit eivät ole itsenäi-
siä ominaisuuksia, vaan relationaalisia piirteitä, jotka määrittyvät suhteessa eliön kykyihin.
(2011a, 9, 12–13; 2011b, 8; Chemero 2003; 2009, 197–205.) Silberstein ja Chemero ku-
vaavat laajentunutta fenomenologis-kognitiivista systeemiä kuviolla, jossa eliön elinympä-
ristö eli affordanssit, sensorimotoriset kyvyt ja hermosto muodostavat kolmiosaisen ei-
lineaarisesti yhteenliittyneen dynaamisen systeemin (2011a, 8; 2011b, 8). Systeemin eri

124
Tätä voidaan kutsua semanttiseksi näkemykseksi komputationaalisten tilojen yksilöinnistä. Kuitenkin
esim. Piccinini (2008) hylkää tämän ja esittää vaihtoehdoksi funktionaalisen näkemyksen
komputationaalisesta individuaatiosta.
101
osat määrittävät toisiaan ja vaikuttavat myös kausaalisesti toistensa kehitykseen: Eliön sen-
sorimotoriset kyvyt mahdollistavat toiminnan ja yhteenliittymisen ympäristön kanssa; toi-
minta taas muuttaa saatavilla olevia affordansseja, ja affordanssit edelleen vaikuttavat toi-
mintamahdollisuuksiin ja sensorimotoristen kykyjen kehitykseen. Sensorimotoristen kyky-
jen taustalla on hermoston itse-organisoituva dynamiikka, ja toiminta ympäristössä puoles-
taan moduloi hermoston toimintaa. Systeemin toimintaa voidaan tarkastella eri aikaskaa-
loissa, kuten hetkellisenä toimintana tai pidempiaikaisena kehityksellisenä prosessina. (Sil-
berstein & Chemero 2011a, 8–9; 2011b, 7–8.) Kognition selittäminen vaatii siis koko eliö-
ympäristö-systeemin tarkastelua, ja koska kognitiota pidetään lähtökohtaisesti kokemuksel-
lisena, kognitiivisen toiminnan selittäminen on samalla myös kokemuksen selittämistä;
metafyysisen ”vaikean ongelman” sijaan kokemusta lähestytään empiirisenä ongelmana,
jolloin kysymys koskee laajennetun systeemin toiminnan selittämistä (2011a, 7).

Silberstein ja Chemero liittävät tarkastelunsa myös kehitysbiologiaan, jossa kehityksellistä

systeemiä pidetään autonomisena systeeminä, mutta samalla huomioidaan ympäristöteki-
jöiden keskeinen rooli kehityksessä. Tämä tuo esiin systeemin rajojen joustavuuden ja dy-
naamisen luonteen. Ajatuksena on, että ”organismin jatkuva kehitys toimii korkeamman-
tasoisena rajoitteena, joka orjuuttaa (enslave) komponentteja ylläpitääkseen dynamiikkaan-
sa” (2011a, 9–10). Silberstein ja Chemero pitävät laajennettua fenomenologis-kognitiivista
systeemiä autonomisena systeeminä, ja he tarkoittavat autonomialla organismin kykyä
käyttää ympäristöään itsensä ylläpitoon. Tämän mukaan systeemin rajat muuttuvat ajan
myötä, ja juuri rajojen joustavuus on olennaista systeemin ylläpidolle: keskeistä on sopivi-
en relaatioiden ylläpito hermoston, kehon ja ympäristön välillä, jolloin yksittäiset kom-
ponentit muuttuvat, mutta systeemi ylläpitää dynamiikkaansa.125 (2011a, 10; 2011b, 9–10;
ks. myös Chemero & Silberstein 2008a, 18.) On hyvä huomata, että Silbersteinin ja Che-
meron tarkastelu keskittyy systeemin mallintamiseen ja selittämiseen, ja he sanovat, että
laajennettua fenomenologis-kognitiivista systeemiä voidaan kuvata ”järjestysparametrien
joukkona, joka orjuuttaa tarvittavia aivojen, kehon ja ympäristön komponentteja ylläpi-
tääkseen itseään” (2011a, 10). Näin ollen joinakin hetkinä systeemi voi rajoittuva vain eli-
ön sisään ja toisina hetkinä taas ulottua laajemmalle.

6.2. Laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi agenttina

Silberstein ja Chemero esittävät, että myös agenttius ja tavoitteellinen toiminta on ymmär-

rettävissä laajennetun fenomenologis-kognitiivisen systeemin pohjalta: heidän mukaansa
125
Vrt. Maturanan ja Varelan teoria (1980, 1987/1998), jonka mukaan elävä systeemi säilyttää
autopoieettisen organisaationsa, mutta sen rakenne eli komponentit muuttuvat. Heidän tarkastelussaan
systeemi rajoittuu kuitenkin elävään soluun tai organismiin.
102
”biologiset agentit ovat parhaiten käsitettävissä laajennettuina fenomenologis-
kognitiivisina systeemeinä” ja ”laajennetun fenomenologis-kognitiivisen systeemin dy-
naaminen toiminta on tavoitteellista toimintaa” (2011b, 10). Agenttina on ajallisesti ja pai-
kallisesti laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi, johon kuuluu aspekteja sosiaa-
lisesta ja fysikaalisesta, menneestä, nykyisestä ja mahdollisesti tulevasta ympäristöstä
(2011b, 11). Silberstein ja Chemero kuitenkin painottavat näkemyksensä eroa esimerkiksi
Clarkin ja hajautetun kognition mukaiseen käsitykseen agenttiudesta ja kognitiivisen sys-
teemin toiminnasta. Heidän mukaansa fenomenologis-kognitiivinen systeemi (ja samalla
myös agenttius) on laajentunut (extended), mutta ei hajautettu (distributed) siinä mielessä
kuin esimerkiksi Clark (2007) on esittänyt. Keskeinen ero perustuu siihen, ymmärretäänkö
systeemin toiminta komponentti-dominantin vain vuorovaikutus-dominantin dynamiikan
mukaan (2011b, 11–12). Silbersteinin ja Chemeron mukaan laajan komputationalismin
mukainen käsitys perustuu komponentti-dominanttiin dynamiikkaan, jossa komputationaa-
lisen prosessoinnin ajatellaan olevan hajautettu eri komponenttien välillä. Sen sijaan vuo-
rovaikutus-dominantti dynamiikka perustuu ei-lineaariseen vuorovaikutukseen, jossa sys-
teemin toiminta muodostaa kokonaisuuden, jossa yksittäisten komponenttien roolin määrit-
täminen on mahdotonta (2011b, 5, 15).126 Tämän mukaan systeemi on autonominen, itse-
organisoituva kokonaisuus, joka on muodostunut komponenteista, mutta vuorovaikutus-
dominantin dynamiikan mukaisesti sen toimintadynamiikka ei kuitenkaan määräydy yksit-
täisten komponenttien toiminnasta (2011b, 12).

Kuten edellä esitetty, Silbersteinin ja Chemeron mukaan kognitiivisena systeeminä on laa-

jennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi, ja koska agenttius on yhdistetty tähän koko
systeemiin, agenttius liittyy myös kokemuksellisuuteen. Heidän mukaansa ”kognitiiviset
agentit kokevat tietoisesti maailman kykyjensä ja tavoitteidensa kautta” (2011b, 16). Tie-
toisuutta tarkastellessaan Silberstein ja Chemero korostivat, että kokemus ei ole redusoita-
vissa aivotoimintaan, mutta se ei ole kuitenkaan jotakin täysin muuta, vaan kognitio ja ko-
kemus ovat eliön adaptiivista toimintaa ympäristössään (2011b, 8). Samoin intentionaali-
suuden kohdalla kirjoittajat sanovat, että se ei ole vain käyttäytymistä (”Nothing But”),
mutta ei myöskään jotakin täysin muuta (”Something Else as Well”), vaan he esittävät dy-
naamisen näkökulman ja tähän perustuvien Alicia Juarreron (2010) ajatusten pohjalta, että
intentiot voidaan parhaiten ymmärtää kontrolliparametreina, jotka muodostuvat komponen-
teista ja samalla myös rajoittavat komponenttien toimintaa, mutta eivät kuitenkaan toimi

126
Vrt. Beerin (1995) dynaamisten systeemien teoriaan perustuva käsitys, jonka mukaan agentti ja ympäristö
tulee ymmärtää kahtena yhteenliittyneenä dynaamisena systeeminä, joiden vastavuoroinen vuorovaikutus on
yhdessä vastuussa agentin toiminnasta; tarkkaan ottaen agentin toiminta on yhteenliittyneen agentti-
ympäristö-systeemin ominaisuus, eikä sitä voida attribuoida yksin agentille tai ympäristölle (s. 204).
103
vaikuttavina syinä (2011b, 14–15).127 Lisäksi enaktivismin tavoin Silberstein ja Chemero
liittävät agenttiuden sense-making-toimintaan, mutta enaktivismista poiketen he pitävät
agenttina koko systeemiä ja heidän mukaansa myös sense-making-toiminta on koko sys-
teemin toimintaa (2011b, 10, 16).

Silberstein ja Chemero käyttävät esimerkkinä Dotovin, Nien ja Chemeron (2010) tekemää

koetta, jossa kokeentekijät esittävät, että henkilön ja tietokoneen hiiren muodostaman sys-
teemin toiminta edustaa vuorovaikutus-dominanttia dynamiikkaa ja että tällainen systeemi
muodostaa kehon ulkopuolelle ulottuvan kognitiivisen systeemin. Agenttiutta tarkasteltaes-
sa keskeiseksi kysymykseksi muodostuu se, voidaanko tällaista systeemiä pitää agenttina.
Silbersteinin ja Chemeron mukaan tällainen systeemi täyttää Barandiaranin ym. (2009)
esittämät agenttiuden kriteerit (ks. luku 5.2): (1) Systeemi on identifioitava yksilö, koska
sen toiminta vastaa yksilön toimintaa (yksilöllisyys). Perusteena on se, että systeemin toi-
minta edustaa vuorovaikutus-dominanttia dynamiikkaa, jossa ei voida erotella yksittäisten
komponenttien roolia ”aidosti kognitiivisiksi” ja ”vain välineiksi”, vaan kaikilla systeemin
osilla on konstitutiivinen rooli kognitiivisen toiminnan kannalta (2011b, 5–6).128 (2) Sys-
teemi tekee jotakin (asymmetrisyys): kokeessa tehtävänä oli videopelin pelaaminen, jolloin
systeemin toiminta suuntautui tämän tehtävän suorittamiseen. (3) Systeemin toiminnalla on
tavoite ja toiminta on normien mukaista (normatiivisuus), ja systeemi muutti toimintaansa,
jos se poikkesi normeista. (Silberstein & Chemero 2011b, 13.)

Voidaan kuitenkin kysyä, muodostaako systeemi itsessään tällaisen yksittäisen systeemin,

joka täyttää agenttiuden kriteerit, vai perustuuko systeemin yksilöinti ja agenttius vain ha-
vaitsijan näkökulmaan.129 Ensimmäisen ehdon kohdalla Silberstein ja Chemero sanovat,
että systeemi muodostaa identifioitavan (identifiable) yksilön, mikä viittaa ulkoiseen ha-
vaitsijaan, jonka on tehtävä tämä yksilöinti. Barandiaran ym. (2009) korostavat kuitenkin,
että systeemin on itse erotuttava taustastaan (s. 370, 375; ks. myös Moreno & Barandiaran
2004). Silbersteinin ja Chemeron tarkastelussa systeemin määrittäminen perustuu sen mal-
lintamiseen, ja kuten he ovat esittäneet (2011b, 9–10), systeemin rajat muuttuvat jatkuvasti
ja joissakin tapauksissa systeemi voi rajautua vain kehon sisään, kun taas toisissa tilanteis-
sa se voi laajentua ympäristöön (2011a, 10). Vaikka myös enaktivistisen näkökulman kan-

127
Vrt. enaktivismin yhteydessä esitetty ajatus emergentistä suhteesta osien ja kokonaisuuden välillä
(Thompson 2007, liite B).
128
Dotovin ym. kokeessa mittana on käytetty 1/f -kohinaa (noise), joka on tyypillistä kognitiivisessa
toiminnassa sekä osoituksena systeemin toiminnan ei-lineearisuudesta ja vuorovaikutus-dominantista
dynamiikasta (Silberstein & Chemero 2011a, 11; 2011b, 4–5). Kirjoittajien mukaan 1/f-kohina tämä ei ole
minkään komponenttien, vaan koko systeemin piirre (2011b, 13).
129
Ks. Maturana & Varela (1980; 1987/1998) erottelusta systeemin oman toiminnan ja havaitsijan
näkökulman välillä.
104
nattajien mukaan systeemin komponentit muuttuvat ja myös sen rajat voivat vaihdella, he
kuitenkin korostavat systeemin organisaation pysyvyyttä ja systeemin määrittämistä sen
operationaalisesti suljetun prosessien verkoston perusteella (ks. esim. Di Paolo 2009;
Thompson & Stapleton 2009). Systeemin identifiointi liittyy toiseen ehtoon, jonka mukaan
systeemin on toimittava asymmetrisesti suhteessa ympäristöön. Enaktivismissa organismia
pidetään tyypillisenä esimerkkinä systeemistä, joka luo merkityksellisen ympäristönsä ja
toimii asymmetrisesti suhteessa siihen. Sen sijaan Silbersteinin ja Chemeron tarkastelussa
myös merkityksellisen ympäristön (affordanssien joukon) katsotaan kuuluvan systeemiin
(ks. 2011b, 8, kuva 1), ja jos agenttius yhdistetään tähän koko systeemiin, näyttäisi siltä,
että sen on toimittava asymmetrisesti suhteessa tämän systeemin ulkopuoliseen ympäris-
töön. Kolmannen ehdon mukaan systeemin toiminnan on oltava normatiivista, ja Baran-
diaran ym. korostavat, että normien on perustuttava systeemin omaan organisaatioon ja sen
oman identiteetin ylläpitoon. Voidaan kuitenkin kysyä, että ovatko Dotovin ym. kokeessa
tarkasteltu toiminnan normatiivisuus systeemin omaa normatiivisuutta vai ulkoisen havait-
sijan tai kokeentekijän määrittävää normatiivisuutta. Tämä liittyy edelleen ensimmäiseen
ehtoon eli systeemin yksilöllisyyden määrittämiseen: onko normatiivisuuden pohjana oleva
systeemi Silbersteinin ja Chemeron esittämä laajennettu systeemi vai kokeeseen osallistuva
henkilö, joka toimii agenttina ja siten myös normien lähteenä tai ulkoisten normien sisäis-
täjänä.130

6.3. Chemero: Radikaali ruumiillistunut kognitiotiede

Chemero (2000; 2001; 2009) on kehittänyt laajemmin antirepresentationalistista näkemystä

ja hän kutsuu kantaansa radikaaliksi ruumiillistuneeksi kognitiotieteeksi (radical embodied
cognitive science) (2009), jonka hän erottaa perinteisestä ruumiillisuutta painottavasta
suuntauksesta kognitiotieteessä. Chemeron näkemyksen juuret ovat amerikkalaisessa
pragmatismissa, erityisesti John Deweyn ja William Jamesin ajatuksissa, sekä James Gib-
sonin ekologisessa psykologiassa, kun taas perinteinen ruumiillisuutta korostava näkemys
perustuu pikemminkin representationalistiseen ja komputationaaliseen käsitykseen mielen
toiminnasta; radikaali ruumiillistunut kognitiotiede ei ole siis niinkään antirepresentationa-
listinen versio perinteisemmästä ruumiillistuneesta kognitiotieteestä, vaan näiden juuret
ovat eri perinteissä (Chemero 2009, luku 2, ks. kuva 2.5 s. 30). Chemero esittää näkemyk-
sensä laajennetun kognitiotieteen variaationa (2009, 31), mutta keskeinen ero laajennettu
kognitio -hypoteesiin muodostuu suhtautumisesta representaatioihin ja komputationalisti-

130
Barandiaran ym. (2009) painottavat ensimmäisen ehdon ensisijaisuutta: vaikka normien lähde olisi
ulkoinen, yksilö kuitenkin sisäistää ne ja toimii niiden mukaan (s. 373).
105
seen käsitykseen kognitiosta. Laajennetun kognition puolustajat ovat usein puolustaneet
näkemystään komputationaalisen näkemyksen pohjalta (ks. esim. Clark 2008a; Wilson &
Clark 2009), kun taas Chemero hylkää komputationalistisen mallin ja tarkastelee kognitii-
vista systeemiä dynaamisen mallin pohjalta.

Toisin kuin esimerkiksi Clarkin esittämä laajennettu kognitio -hypoteesi, Chemeron mu-
kaan hänen kannattamansa näkemys ei ole altis Adamsin ja Aizawan esittämälle yhteenliit-
tymis-konstituutio-virheelle, koska dynaamisen mallin mukaan eliö ja ympäristö ovat ei-
lineaarisesti yhteenliittyneet ja yhteys ympäristöön ei tapahdu representaatioiden kautta.
Tällainen eliö-ympäristö-systeemi ei ole hajotettavissa osiin (decomposable), eikä sen toi-
mintaa voida mallintaa erillisten osien toimintana, vaan vaatii eliö-ympäristö-systeemin
tarkastelua yhtenäisenä kokonaisuutena. Chemeron mukaan laajennettua kognitiota vastaan
esitetty yhteenliittymis-konstituutio-virhe muodostuu ongelmaksi vain lineaariseen yhteen-
liittymiseen perustuvalle representationaaliselle mallille, jossa eliön ajatellaan representoi-
van ympäristöään, jolloin kriitikot voivat väittää, että vain ympäristön representaatio (eikä
ympäristötekijä itse) on osa systeemiä. (Chemero 2009, 31–32, 36.) Chemero ei käsittele
suoraan Adamsin ja Aizawan esittämää kognition tunnusmerkkeihin perustuvaa kritiikkiä,
mutta loppuviitteessä hän kuitenkin mainitsee, että ei edes pyri tarjoamaan kognition tun-
nusmerkkejä ja sanoo, ettei sellaisia ole (2009, 212, n. 8). Koska radikaali ruumiillistunut
kognitiotiede on antirepresentationalistinen kanta, tämä ei ole yhteensopiva Adamsin ja
Aizawan ei-johdettuihin representaatioihin perustuvan ehdon kanssa. Chemero ei myös-
kään tarkastele kognitiota tietynlaisten kausaalisten prosessien pohjalta (Adamsin ja Aiza-
wan esittämä toinen ehto), vaan hän sanoo pitävänsä kognitiota ”jatkuvana, aktiivisena
robustin eliö-ympäristö-systeemin ylläpitona, joka saavutetaan havainnon ja toiminnan
läheisenä koordinaationa” (2009, 212, n. 8). Tämä muistuttaa enaktivismin esittämää käsi-
tystä kognitiosta, jossa kognitiota pidetään eliön adaptiivisena toimintana ympäristössään,
mutta enaktivismissa kognitiivisena agenttina pidetään kuitenkin eliötä tai vastaavaa or-
ganisationaalisesti suljettua systeemiä. Kognition selittämisen yhteydessä Chemero puhuu
myös älykkään toiminnan selittämisestä (ks. esim. 2009, 33), mikä muistuttaa laajennetun
ja hajautetun kognition yhteydessä omaksuttua käsitystä kognitiosta. Chemero pyrkii kui-
tenkin osoittamaan, että kognitiivista toimintaa voidaan selittää ja tarkastella ilman rep-
resentaatioiden postulointia.131

Chemero esittää, että dynaaminen malli toimii radikaalin ruumiillistuneen kognitiotieteen

metodologisena välineenä, joka tarjoaa mahdollisuuden tarkastella kognitiota ei-

131
Chemero pitää representaatioita teoreettisina entiteetteinä, jotka ovat osa käyttäytymisen selitystä ja niiden
olemassaolo perustellaan niiden selityksellisen menestyksen pohjalta (2009, 50).
106
representationaalisena ja ei-komputationaalisena ilmiönä. Hänen tavoitteenaan ei ole osoit-
taa komputationalistista tai representationalistista mallia virheelliseksi, vaan tarjota antire-
presentationalistinen vaihtoehto kognition tarkasteluun (2009, x–xii). Chemeron mukaan
valinta representationalistisen ja ei-representationalistisen tai komputationalistisen ja dy-
naamisen mallin välillä ei tule perustua niinkään pelkkiin filosofisiin argumentteihin, vaan
menestykseen empiiristen ilmiöiden selityksessä (2009, 15–16). On myös hyvä huomata,
että dynaaminen näkökulma ei ole vielä itsessään sitoutunut mihinkään tiettyyn filosofi-
seen tai teoreettiseen käsitykseen mielestä ja kognitiosta, kun taas komputationalismi ja
representationalismi ovat yhteydessä tietokonemetaforaan mielestä, jossa kognitiota pide-
tään laskennallisena prosessina (ks. Chemero 2009, xi). Chemero esittää näkemyksensä
teoreettiseksi ja filosofiseksi taustaksi Gibsonin ekologisen psykologian, jonka mukaan
kognitio ei perustu sisäisiin representaatioihin ja jonka pohjalta eliötä ja ympäristöä voi-
daan pitää yhtenäisenä systeeminä (2009, xi–xii; osa III).

Ekologisessa näkökulmassa havainto ja toiminta sekä eläin ja ympäristö muodostavat erot-

tamattomat parit (Gibson 1979, 8), ja näiden yhdistäjänä toimii teoria affordansseista sekä
käsitys suorasta havainnosta (Chemero & Turvey 2007, 473). Ekologisen käsityksen mu-
kaan havainto on toiminnallista eikä eliön sisäinen prosessi ja affordanssit havaitaan suo-
raan eikä havainto ole sisäisten representaatioiden välittämää (Chemero & Turvey 2007,
474, 477; Chemero 2009, 98). Systeemisen näkökulman kannalta keskeistä on ajatus siitä,
että eläin ja ympäristö muodostavat yksittäisen systeemin, jossa eläimen kyvyt ja toimin-
nallisesti relevantti ympäristö määrittävät toinen toistaan, eikä niitä voida käsittää erikseen.
Tämä näkyy Gibsonin näkemyksessä, jonka mukaan elinympäristö (niche) on affordanssi-
en joukko (Gibson 1979, 128) eli koostuu niistä ympäristön piirteistä, jotka ovat eliölle
sopivia (emt, 129). Hänen mukaansa eliö ja elinympäristö implikoivat toinen toisensa ja
ovat komplementaarisia, ja tämä näkyy erityisesti siinä, miten Gibson kuvaa affordansseja:
”Affordanssi ylittää subjektiivinen–objektiivinen-dikotomian ja auttaa ymmärtämään sen
riittämättömyyden”; se viittaa sekä eliöön (havaitsijaan) että ympäristöön ja ”on sekä
psyykkinen että fyysinen, mutta ei silti kumpaakaan” (1979, 129). Affordansseja ei siis
voida ymmärtää vain ympäristön piirteinä eikä myöskään vain eliötä tarkastelemalla, vaan
ne määrittyvät vasta eliön ja ympäristön yhteistoiminnan kautta, ja koska havaitsemme
affordansseja, eliön ja ympäristön komplementaarisuus pätee myös havaintoon.

Affordanssien tarkasta luonteesta ei ole yksimielisyyttä (ks. edellä alaviite 26), mutta
Chemero (2003; 2008, 265–268; 2009, luku 7) on kehittänyt omaa tulkintaansa, jonka mu-
kaan affordanssit voidaan ymmärtää relaatioina eliön kykyjen ja tilanteen piirteiden välillä.
Tämän mukaan affordanssit eivät kuulu vain ympäristöön, vaan eliö-ympäristö-systeemiin.
107
Lisäksi affordansseja ei pidetä staattisina ominaisuuksina, vaan Chemero huomioi niiden
dynaamisen luonteen ja riippuvuuden eliön sensorimotorisista kyvyistä. Chemeron esittää
käsityksensä affordansseista elinympäristön konstruointi (niche construction) -näkökulman
variaationa, jossa elinympäristöjen rakentumista tarkastellaan lyhyen aikaskaalan sisällä ja
yksilön ympäristön tasolla.132 Tämän mukaan eliön toimintakyvyt vaikuttavat ympäristöön
ja eliö valikoi ympäristöjä kykyjensä pohjalta, ja ympäristö puolestaan vaikuttaa eliön ky-
kyjen kehitykseen. Affordanssit ja eliön sensorimotoriset kyvyt ovat kausaalisesti riippu-
vaisia toisistaan ja kehittyvät ajassa, ja tällaista systeemiä voidaan parhaiten ymmärtää
yhtenäisenä eliö-ympäristö-systeeminä. (Chemero 2009, 150–153.)

Chemero tuo myös esiin hänen näkemyksensä yhteyden enaktivistiseen käsitykseen. Hän
pitää enaktivismia radikaalin ruumiillistuneen kognitiotieteen muotona, koska se on antire-
presentationalistinen näkemys ja lisäksi enaktivismi korostaa eliöiden autonomista ja itse-
organistoituvaa luonnetta. Chemeron mukaan enaktivistisen tutkimuksen yhdistäminen
hänen esittämäänsä käsitykseen affordansseista tarjoaa pohjan eliö-ympäristö-systeemin
tarkasteluun dynaamisena systeeminä. Samoin kuin edellä Silbersteinin ja Chemeron nä-
kemyksen yhteydessä esitetty, Chemero kuvaa eliö-ympäristö-systeemiä kolmiosaisena
systeeminä, joka muodostuu elinympäristöstä eli affordanssien joukosta, eliön sensorimo-
torisista kyvyistä ja hermostosta (Chemero 2008, 268, kuva 11; 2009, 153, kuva 7.2).
Hermosto ja eliön sensorimotoriset kyvyt muodostavat autopoieettisen systeemin, ja
elinympäristö (affordanssit) ja eliön sensorimotoriset kyvyt puolestaan muodostavat ha-
vainto-toiminta-systeemin. Yhdessä nämä muodostavat dynaamisen, ajassa kehittyvän
eliö-ympäristö-systeemin, jonka eri osat ovat riippuvaisia toisistaan. (Chemero 2009, 151–
152, 202–203; ks. myös edellä s. 101–102.) Tämä muistuttaa Maturanan ja Varelan
(1987/1998, 75, 100–103, 138) esittämää ajatusta eliön ja ympäristön rakenteellisesta yh-
teenliittymisestä: molemmat tuovat esiin eliön ja ympäristön jatkuvan vastavuoroisten vuo-
rovaikutuksen historian, joka johtaa näiden väliseen rakenteelliseen yhteensopivuuteen
(structural congruence). Maturana ja Varela kuitenkin sanovat, että havaitsijoina erotamme
eliön ja ympäristön toisistaan ja tarkastelemme niiden vuorovaikutusta (1987/1998, 95), ja
heidän mukaansa eliön ja ympäristön rakenteellinen yhteenliittyminen tapahtuu kahden
”operationaalisesti riippumattoman systeemin välillä” (1987/1998, 102). Chemero puoles-
taan pitää eliötä ja ympäristöä yhtenäisenä dynaamisena systeeminä, jota kuitenkin voidaan
tarkastella eri tasoilla – hermoston toiminnan, agentin ja ympäristön vuorovaikutuksen tai
koko aivot–keho–ympäristö-systeemin tasolla (ks. Chemero 2009, 35–38). Dynaamisen

132
Elinympäristöjen konstruointi -mallissa tarkasteluskaalana on yleensä ollut evolutiivinen kehitys ja
populaatioiden ympäristön rakentuminen (Chemero 2009, 152; Odling-Smee, Laland & Feldman 2003).
108
näkökulman pohjalta tarkastelun kohteeksi voidaan siis erottaa tietty aspekti koko systee-
min toiminnasta ja tarkastella sitä itsessään dynaamisena systeeminä (ks. van Gelder &
Port 1995, 11, 34), mutta lähtökohtana on kuitenkin käsitys yhdestä dynaamisesta systee-
mistä, johon eliö ja ympäristö kuuluvat.

Yhteistä enaktivismin ja Chemeron (ja Silbersteinin) näkökulman välillä on myös käsitys

kognition ja kokemuksen yhteydestä sekä ajatus siitä, että kognitiota ja kokemusta ei voida
redusoida aivotoimintaan tai muihin eliön sisäisiin prosesseihin, mutta sitä ei pidetä kui-
tenkaan erityisenä ”vaikeana ongelmana”, joka olisi kognitiotieteellisen tarkastelun ulot-
tumattomissa. Kuten edellä esitetty, Silberstein ja Chemero (2011a; b) pitävät kognitiivista
systeemiä laajennettuna fenomenologis-kognitiivisena systeeminä, jossa sekä kognitiivista
toimintaa että tietoisuutta tarkastellaan koko eliö-ympäristö-systeemin tasolla – eliön adap-
tiivisena toimintana ympäristössään (2011b, 8). Tämän mukaan tutkimusohjelma, jossa
pyritään löytämään tietoisen kokemuksen välttämättömiä ja riittäviä neuraalisia korrelaat-
teja (neural correlates of consciousness, NCC) (ks. Chalmers 2000), on ongelmallinen,
koska siinä oletetaan, että tietoisesta kokemuksesta vastaavat prosessit rajoittuvat aivoihin.
Myös enaktivismin kannattajat ovat kritisoineet NCC-tutkimusohjelmaa ja esittäneet, että
tietoiseen kokemukseen vaadittavat prosessit eivät rajoitu aivoihin, vaan käsittävät aivot,
kehon ja ympäristön (Thompson & Varela 2001; Noë & Thompson 2004; Chemero 2009,
200). Chemeron mukaan ekologisella psykologialla ja enaktivismilla onkin enemmän yh-
teistä kuin niiden kannattavat ovat yleensä huomioineet ja näkemysten yhdistäminen vaatii
vielä lisää työtä. Yhdessä ne voivat kuitenkin muodostaa merkittävän teoreettisen pohjan
radikaalille ruumiillistuneelle kognitiotieteelle ja siten uudelle antirepresentationalistiselle
suuntaukselle kognitiotieteessä. (Chemero 2009, 152–154.)

Samoin kuin enaktivismin yhteydessä on esitetty, myös Chemeron huomauttaa, että hänen
näkemyksensä välttää perinteisen kvalia-ongelman, koska radikaali ruumiillistunut kogni-
tiotiede hylkää komputationalistisen käsityksen mielestä. Kuten johdannossa mainittu (s.
5), komputationalistinen käsitys mielestä nostaa esiin niin sanotun mieli-mieli-ongelman
eli kysymyksen komputationaalisen mielen ja tietoisen kokemuksen välisestä suhteesta
(Chemero 2009, 198; Varela ym. 1991, 52–53; Thompson 2007, 6–7). Sen sijaan enakti-
vismin tavoin radikaali ruumiillistunut kognitiotiede ei tee erottelua (komputationaalisten)
kognitiivisten prosessien tai intentionaalisuuden ja tietoisen kokemuksen välillä, vaan sen
mukaan kokemus on erottamaton osa kognitiivista toimintaa. Chemeron mukaan havaitse-
mista ja fenomenaalista kokemusta ei voida erottaa toisistaan vaan, informaation käyttö
affordanssien havaitsemiseen ja toiminnan ohjaamiseen on tietoisen kokemuksen omaa-
mista. (Chemero 2009, 202–205; ks. myös Silberstein & Chemero 2011a, 7, 12–13.)
109
Chemero kutsuu näkemystään fenomenologiseksi realismiksi133, jonka mukaan tietoinen
kokemus on todellinen aspekti eliö-ympäristö-systeemissä (2009, 198; ks. myös Chemero
& Silberstein 2008a, 6; Silberstein & Chemero 2011a, 9). Fenomenologisen realismin mu-
kaan (1) affordanssit on se, mitä havaitsemme eli ne ovat kokemuksen sisältö, (2) affor-
danssit ovat relaatioita eliön kykyjen ja ympäristön piirteiden välillä, ja (3) affordanssien
havainto on relaatio eliön ja affordanssin välillä. Vaikka affordanssit ovat eliöstä riippuvai-
sia, ne ovat kuitenkin todellisia. Koska affordanssit ovat todellisia ja koska havaitsemme
affordansseja, realismi koskee sitä mitä havaitsemme. Tämän mukaan havainto affordans-
seista on havaintokokemus ja tämä kokemus on relaatio meidän ja ympäristön välillä; se on
toimintaa, jossa eliö poimii informaatiota134 affordansseista. Vaikka emme kykene lähes-
kään aina kuvaamaan sanallisesti näitä affordansseja, voimme kuitenkin kokea ne, ja koska
kokemus on relaatio eliön ja ympäristön välillä eikä eliön sisäinen tapahtuma, kokemus on
kognition tavoin tieteellisesti tutkittavissa oleva ilmiö. Koska kokemus ei tapahdu vain
aivoissa, vaan koko eliö–ympäristö-systeemissä, sen selittämiseen tarvitaan koko systee-
min tarkastelua. Kun olemme selittäneet miten eliö käyttää informaatiota affordansseista
havaitsemiseen ja toimintaan, olemme Chemeron mukaan selittäneet myös tietoisen koke-
muksen. Tätä ei ole kuitenkaan onnistuttu selittämään vielä riittävästi, vaan tietoisen ko-
kemuksen selittäminen vaatii vielä työtä, mutta keskeinen ajatus on, että ongelma koskee
affordansseihin liittyvää havaintotoimintaa eikä perinteisesti mielenfilosofiassa muotoiltua
kvalia-ongelmaa. (Chemero 2009, 200–205; Silberstein & Chemero 2011a, 7–9.)

7. Järvilehdon eliö–ympäristö-systeemin teoria

Timo Järvilehto on esittänyt eliö-ympäristö-systeemin teorian psykologisen tutkimuksen

pohjaksi, mutta samojen periaatteiden voidaan katsoa pätevän myös vastaavien ilmiöiden
kognitiotieteelliseen tutkimukseen. Hänen teoriansa perustana on ajatus, että funktionaali-
sessa mielessä organismi ja ympäristö muodostavat vain yhden systeemin, jolloin myös
mentaalinen toiminta ja psykologiset käsitteet on tulkittava tämän lähtökohdan pohjalta.
Järvilehdon mukaan käsitys yhdestä systeemistä ei viittaa niinkään konkreettiseen havait-
tavaan systeemiin, vaan ajatus organismi-ympäristö-systeemistä toimii ennen kaikkea me-
todologisena periaatteena eli sen on tarkoitus ohjata psykologista tutkimusta ja teorian-

133
Chemeron puolustama realismin muoto perustuu Ian Hackingin (1982; 1983) entiteetti-realismiin, jonka
mukaan teoreettiset entiteetit ovat todellisia, kun niitä voidaan käyttää muiden entiteettien manipulointiin.
Chemero soveltaa tätä realismin muotoa omaan näkemykseensä ja pitää affordansseja teoreettisina
entiteetteinä. (Chemero 2009, 192–197.)
134
Gibsonin (1979) ekologisen teorian mukaan informaatio on ympäristössä eliön ”poimittavana” (pick up),
eikä sitä tarvitse koodata sisäisesti, kuten tavallisesti on ajateltu (ks. Chemero 2009, luku 6; ks. myös edellä
alaviite 27).
110
muodostusta. Teorian mukaan ihmisen toiminnan tarkastelun lähtökohtana ei ole kahden
systeemin (ihmisen ja ympäristön) vuorovaikutus, vaan yhden eliö-ympäristö-systeemin
järjestäytyminen ja analyysin yksikkönä on tulokseen johtava organisaatio. Ihmistä ei pide-
tä passiivisena ja mekaanisesti toimivana ärsykkeiden vastaanottajana ja informaation pro-
sessoijana, vaan tavoitteellisena toimijana, joka on jatkuvasti kiinnittynyt ympäristön osiin,
ja tällainen systeemi mahdollistaa tavoitteellisen toiminnan ja hyödyllisten tulosten saavut-
tamisen. Järvilehto kritisoi reduktioinistista mallia, jossa mentaalisia ilmiöitä pyritään pa-
lauttamaan fysiologisiin prosesseihin tai yhdistämään aivotoiminnan kanssa. Mentaalinen
toiminta on koko systeemin toimintaa ja myös sosiaalisella ja kulttuurisella ympäristöllä on
keskeinen rooli mentaalisten toimintojen ymmärtämisen kannalta. Järvilehdon mukaan
ihmisen toimintaa on tarkasteltava kokonaisuutena, ja tarkastelussa on tärkeää ottaa huo-
mioon sekä biologiset että sosiaaliset tekijät.

7.1. Kritiikki kahden systeemin oletusta vastaan

Järvilehdon teorian taustalla on kritiikki perinteistä psykologista teorianmuodostusta ja sitä

ohjaavia taustaoletuksia kohtaan. Hänen mukaansa nykyinen psykologinen tutkimus ei ole
onnistunut muodostamaan hyvin perusteltua teoriaa ihmisen toiminnasta, ja hän huomaut-
taa, että ongelma ei ole niinkään menetelmissä tai tutkimuksen laadussa sinänsä, vaan läh-
tökohtaoletuksissa, jotka perustuvat pääasiassa itsestään selvältä vaikuttaviin arkikäsityk-
siin organismin ympäristön välisestä suhteesta. Psykologista tutkimusta on yleensä ohjan-
nut käsitys ihmisen ja ympäristön erillisyydestä eli niin sanottu kahden systeemin oletus,
jossa ihmistä on pidetty toimivana agenttina ja ympäristöä objektiivisena taustana sekä
ärsykkeiden lähteenä. Erityisesti kognitiivisen psykologian teorioissa vallinneen käsityksen
mukaan mentaalisen toiminnan on ajateltu perustuvan ympäristöstä saatavan informaation
lineaariseen prosessointiin: ärsyke toimii syötteenä (input), informaation tulkinta tapahtuu
aivoissa erilaisten vaiheiden kautta ja tuloksena (output) on havaittava ja mitattava käytös.
Mentaalisen toiminnan ajatellaan tapahtuvan jossain ärsykkeen ja vasteen välillä. Kokeelli-
sen tutkimuksen taustalla on ollut käsitys organismista ympäristöstä erotettavana mekanis-
tisena koneistona, jonka tutkiminen perustuu sen osien toiminnan analysointiin, ja kun neu-
rotieteiden kehityksen myötä tieto aivojen toiminnasta on lisääntynyt, myös mentaalista
toimintaa on pyritty yhdistämään aivotoimintaan. Järvilehto kuitenkin huomauttaa, että
lineaariseen informaationprosessointimalliin perustuva tutkimus usein unohtaa tai jättää
huomioimatta ihmistoiminnan adaptiivisuuden ja tavoitteellisuuden ja yksinkertaistaa toi-
minnan mekaaniseen informaationprosessointiin. (1994, 17–24; 1998a, 321–327.)

111
Keskeisenä kritiikin kohteena Järvilehdon teoriassa on edellä mainittu ”kahden systeemin
oletus” eli eliön ja ympäristön pitäminen erillisinä systeemeinä, johon liittyy myös käsitys
mentaalisesta toiminnasta eliön sisäisenä ilmiönä (1994, 23; 1998a, 321, 329). Järvilehto
kuitenkin huomauttaa, että jos ihmistä ja ympäristöä pidetään toisistaan erillisinä systee-
meinä, ”meidän tulisi kyetä määrittämään yksiselitteisesti ne osatekijät eli elementit, joista
järjestelmät [systeemit] muodostuvat” (1994, 25). Jos psykologiaa pidetään ihmisen käyt-
täytymistä tai mentaalista toimintaa tutkivana tieteenä, olisi kyettävä määrittelemään, mitä
käyttäytymisellä tai mentaalisella toiminnalla tarkoitetaan. Kahden systeemin oletuksen
pohjalta käyttäytymistä voitaisiin pitää eliö- ja ympäristöjärjestelmien välisen suhteen
muutoksena, ja mentaalista toimintaa pidetään yleensä organismin sisäisenä toimintana,
joka perustuu informaationprosessointiin ja sisäisiin representaatioihin. Psykologian tutki-
muskohteen määrittäminen ja psykologisten käsitteiden sovellusalan rajaus vaatii siis Jär-
vilehdon mukaan systeemien osien ja niiden välisen rajan määrittelyä; olisi tiedettävä, mil-
laisten systeemien kanssa olemme tekemisissä: mitkä elementit kuuluvat organismiin ja
mitkä ympäristöön, milloin jokin toiminta on sisäistä ja milloin ulkoista, ja mitä represen-
taatiot ovat ja missä ne sijaitsevat? (1994, 25–26; 1998a, 325–327.)

Ensi näkemältä organismin ja ympäristön ero saattaa vaikuttaa selkeältä – organismi rajau-
tuu kehoon, ympäristö on kehon ulkopuolella, ja iho toimii kehon sisä- ja ulkopuolen raja-
na.135 Kun organismin ja ympäristön välistä rajaa aletaan tarkastella lähemmin, systeemien
selkeä erottaminen toisistaan muodostuu ongelmalliseksi. Esimerkiksi ruoansulatuksen,
hengityksen ja aistinelinten toiminnan tarkastelussa on vaikea sanoa tarkkaan, milloin jo-
kin asia on tai tapahtuu organismin sisällä ja milloin ulkopuolella: milloin hengitetty ilma
on ulkoilmaa ja milloin sisäilmaa, milloin syötävä ruoka muuttuu osaksi organismia, tai
mikä on aistitoiminnan kannalta ulkopuolella ja mikä sisäpuolella?136 Kognitiivisen toi-
minnan kannalta konkreettisen esimerkin tarjoaa silmälasien tarkastelu: jos ne ovat pöydäl-
lä, ne lasketaan ympäristön osaksi, mutta käytössä ne voidaan nähdä eliösysteemin osana
samoin kuin silmän linssi. (1994, 25–26; 1998a, 328–329.)

135
Daniel K. Palmer (2004) kutsuu tällaista käsitystä ”morfologiseksi käsitykseksi organismista”. Sen
mukaan (a) organismi erotetaan taustasta morfologisen kriteerin eli ihon perusteella ja (b) ulkopuolelle jäävää
taustaa pidetään ympäristönä (s. 321).
136
Vrt. A. F. Bentleyn artikkeli “The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense” (1941), jossa hän
kritisoi ihon pitämistä organismin ja ympäristön tai tietäjän ja tiedetyn välisenä rajana (ks. edellä s. 17–18).
Muita vastaavaa kritiikkiä esittäneitä henkilöitä erityisesti fysiologisen tutkimuksen yhteydessä ovat
esimerkiksi L. J. Henderson (1913), J. S. Haldane (1917, 1928), B. Summer (1922), M. Bentley (1927) ja J.
R. Firth (1937) (ks. Järvilehto 1994, 67–68; Palmer 2004, 324–325). Viime aikoina esim. Robert Lickliter
(2009) ja David B. Miller (2009) ovat kritisoineet organismin ja ympäristön erottelua kehitysbiologisen
tarkastelun yhteydessä ja sen sijaan puolustaneet systeemistä näkökulmaa.
112
Järvilehdon mukaan tällaiset tapaukset nostavat esiin systeemien välisen rajan määrittämi-
sen vaikeuden ja epämääräisyyden, mikä tuottaa ongelmia jo psykologian peruskäsitteiden
määrittelylle (1994, 26; 1998a, 327–329). Esimerkiksi käyttäytyminen pitäminen systee-
mien välisen suhteen muutoksena on ongelmallista, koska emme voi sanoa tarkkaan, ta-
pahtuuko muutos organismissa vai ympäristössä. Tämä hämärtää myös käsitystä informaa-
tion välityksestä ympäristöstä eliöön sekä ajatusta siitä, että representaatiot ovat sisäisiä
edustuksia ympäristöstä:

Jos emme pysty osoittamaan, mitä tarkoitamme ”sisäisellä” ja mitä ”ulkoisella” ja

missä niiden välinen raja kulkee, kuinka voimme sitten sanoa, että psyykkinen toi-
minta, edustukset, mallit tai kartat ovat ihmisen sisällä, eivätkä esimerkiksi ympäris-
tössä tai yhtä lailla sekä ihmisessä että ympäristössä? (1994, 26.)
Järvilehdon mukaan käsitys organismin ja ympäristön erillisyydestä perustuu ennen kaik-
kea intuitiiviseen uskottavuuteen ja arkikäsityksiin, mutta tällainen kahden systeemin ole-
tus johtaa kuitenkin ongelmiin eikä riitä tieteellisen selityksen pohjaksi (1994, 15–16, 27;
1998a, 329).

Kahden systeemin oletuksen sijaan Järvilehdon kehittelemä organismi-ympäristö-

systeemin teoria lähtee liikkeelle ajatuksesta, että funktionaalisessa mielessä organismi ja
ympäristö ovat erottamattomia ja muodostavat vain yhden systeemin: organismi ei voi olla
olemassa ilman ympäristöä ja ympäristö saa ominaisuutensa vasta suhteessa organismiin
(1998a, 329). Elävänä oliona ei pidetä vain ihon rajaamaa organismia, vaan elävä olio mää-
ritellään ”järjestelmäksi [systeemiksi], joka koostuu organisoiduista ja yhteenkuuluvista
soluista ja kudoksista, jotka liittyvät tiettyihin ympäristön osiin muodostaen näiden kanssa
yhden toimivan järjestelmän” (1994, 27). Näin ollen ihmisen käyttäytyminen ei ole vain
organismin toimintaa tai kahden systeemin välisen suhteen muutosta eivätkä psykologiset
käsitteet viittaa vain ihmisen sisäiseen toimintaan tai aivoissa tapahtuvaan informaation
prosessointiin. Käyttäytymisessä ja mentaalisessa toiminnassa ei ole kyse kahden systee-
min välisestä vuorovaikutuksesta, vaan organismin ja ympäristön elementtien yhteistyöstä
sekä elementtien suhteiden muutoksista, ja koska nämä elementit kuuluvat samaan systee-
miin, kyse on yhden systeemin toiminnasta ja sen uudelleenjärjestäytymisestä (1994, 27–
29; 1998a, 330).

Kun puhutaan organismi-ympäristö-systeemistä, on huomattava, että systeemiin kuuluu

vain tiettyjä osia ”objektiivisesta” ympäristöstä. Systeemiin kuuluvat osat ovat sellaisia,
”jotka sopivat eliön organisaatioon ja voivat muodostaa yhdessä eliön osien kanssa toimi-
van järjestelmän” (1994, 27). Järvilehto tekee siis eron objektiivisen tai absoluuttisen to-

113
dellisuuden ja eliön toimintaympäristön tai funktionaalisen ympäristön välille.137 Jälkim-
mäiset ympäristön osat ovat osa organismi-ympäristö-systeemiä ja objektiivinen ympäristö
puolestaan on tämän systeemin ulkopuolella ja Järvilehdon sanoin toimii ”eliöiden tarvit-
semien ympäristön osien äärettömänä ja ikuisena varastona” ja siten ”tarjoaa eri eliöille
erilaisia kiinnittymiskohtia” (1994, 28). Vastaava jaottelu objektiivisen ja funktionaalisen
ympäristön välille voidaan tehdä jo solutasolla: solu ja sen funktionaalinen ympäristön
muodostavat elämän perusyksikön eli solu-ympäristö-systeemin, jonka perusarkkitehtuuri
säilyy myös organismi-ympäristö-systeemien monimutkaisemmissa muodoissa (1994, 84,
87–88; 2000a, 40).

Koska toiminnallinen ympäristö on kullekin eliölle yksilöllinen subjektiivinen merkitysten

ympäristö, meillä ei voi olla täysin objektiivista ja yleispätevää kuvausta ympäristöstä.
Tarkastellessamme ympäristöä, tarkastelemme sitä omasta näkökulmastamme, jolloin tämä
ympäristö kuuluu jo johonkin eliö-ympäristö-systeemiin. (1994, 88, 143–145; 2000a, 49–
56.) Puhe objektiivisesta ympäristöstä on kuitenkin mahdollista siinä mielessä, että eliöi-
den ympäristöt nivoutuvat yhteen (1994, 143), ja ihmisillä sosiaalinen toiminta ja sen myö-
tä kehittynyt tietoisuus138 mahdollistaa ympäristön kuvauksen kielellisesti, mikä muodos-
taa pohjan objektiivisuudelle ja tieteelliselle tutkimukselle (1994, 144). Objektiivisuus tar-
koittaa siis sitä, että tieto ympäristöstä on jaettua – ei ihmisistä riippumatonta absoluuttista
objektiivisuutta (2000a, 55–56). Järvilehdon mukaan täysin yleispätevää ympäristöä ei ole
olemassa, vaan ”[y]mpäristö on aina jonkun ympäristö ja sen objektiivisuus perustuu aino-
astaan ihmisen mahdollisuuteen irrottaa tietoisuuden kautta ympäristön kuvaus riippumat-
tomaksi tietyn yksilön olemassaolosta” (1994, 145). Tämän mukaan emme voi täysin ym-
märtää maailmaa sellaisena kuin se on muiden eläinlajien yksilöille, mutta havainnoimalla
niiden toimintaa voimme kuitenkin selvittää, mitkä meidän ympäristömme osat ovat tärkei-
tä niille (2000a, 55). Kognitiotieteellisissä tutkimuksissa ympäristöä on kuitenkin yleensä
pidetty yleispätevänä ja epäproblemaattisena, ja on oletettu, että koehenkilölle tai -
eläimelle esitettävät ärsykkeet voidaan määrittää objektiivisesti. Järvilehto kuitenkin muis-
tuttaa, että tällöin kyseessä on tutkijan ympäristö, ja ongelmana on olettaa, että tämä ympä-
ristö vastaa myös tutkittavan henkilön tai muun eliön ympäristöä (1994, 145; 2000a, 55–
56). Sen sijaan eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan toimintaympäristö on aina sub-
jektiivinen, ja se, mikä voi toimia esimerkiksi koetilanteessa ärsykkeenä, määrittyy aina
systeemin aikaisemman organisaation pohjalta (1994, 143–145). Tämän mukaan myöskään

137
Vrt. von Uexküllin tekemä erottelu objektiivisen ympäristön (Umgebung) ja eliön elämysympäristön
(Umwelt) välillä (ks. edellä luku 2.2; Järvilehto 1994, 62–63).
138
Ks. luku 7.5 Järvilehdon käsitys tietoisuudesta.
114
tarkastelun kohteena oleva mentaalinen prosessi ei ole niinkään seurausta ”ärsykkeen” esit-
tämisestä, vaan siihen kuuluu jo aikaisemmin tapahtunut järjestäytyminen, joka mahdollis-
taa koetilanteessa vaadittavan toiminnan (1994, 30–32; 1998a, 331–332; 2010).

7.2. Kehityksellinen näkökulma ja biologinen tausta

Järvilehto korostaa historiallisen ja kehityksellisen näkökulman merkitystä, ja hänen mu-

kaansa eliö-ympäristö-systeemin teoria on ennen kaikkea teoria kehityksestä (2009, 118).
Järvilehdon mukaan kehityksen tarkastelu on olennainen osa kaikkea psykologista tutki-
musta, koska nykyisten toiminnan ja kykyjen ymmärtämien vaatii niiden kehityshistorian
tarkastelua; keskeistä on tarkastella niitä ehtoja, jotka ovat johtaneet tiettyyn tulokseen
(1995, 47–48; 1998a, 330; 2000a, 37; 2009, 116–118):

Systeemisen kehitystarkastelun peruslähtökohtana on pyrkimys ymmärtää kaikkien

ilmiöiden kohdalla koko sitä kehitysprosessia, joka on johtanut nykyisen kaltaisiin
toimintoihin ja elämänmuotoihin. Tämä seuraa yksinkertaisesti siitä, että maailman
ilmiöt nähdään systeemisinä tuloksina, tiettyjen järjestelmien toiminnan toteutumina.
(1995, 47–48.)

Psykologisia ilmiöitä tarkasteltaessa tämä tarkoittaa sitä, että lähtökohdaksi ei oteta valmis-
ta ”mieltä” tai ”tietoisuutta”, vaan mentaalinen toiminta nähdään biologisesti kehittyneenä
ilmiönä, joka on tyypillistä juuri eläville systeemeille (1994, 75–76; 2000a, 37). Tämä
muistuttaa enaktivismin taustalla olevaa Maturanan ja Varelan biologista näkökulmaa, jos-
sa kognitiota tarkastellaan biologisena ilmiönä ja lähtökohtana on elämän perusmuotojen
tarkastelu. Kehityksellisestä näkökulmasta voidaan löytää yhteyksiä myös Chemeron ja
Silbersteinin kannattamaan dynaamiseen näkökulmaan, jossa korostetaan kognitiivisten
prosessien dynaamista luonnetta ja tarkastellaan niiden kehitystä ajassa (vrt. myös Thelen
& Smith 1994; Port & van Gelder 1995; Griffiths & Stotz 2000).

Maturanan ja Varelan tavoin Järvilehto aloittaa tarkastelunsa elämän perusyksiköstä eli

solu-ympäristö-systeemistä. Tähän liittyy myös kysymys siitä, miten elävät systeemit
eroavat ei-elävistä. Lähtökohtana on Järvilehdon määritelmä systeemistä: ”[j]ärjestelmä
[systeemi] on elementtien muodostama kokonaisuus, jossa elementtien yhteistyö mahdollis-
taa järjestelmän olemassaolon tai toiminnan” (1994, 80, kursivointi alkuperäinen). Sys-
teemin ominaisuuksia ei voida milloinkaan palauttaa vain osien ominaisuuksiin, ja tämä
pätee sekä elollisista että elottomista systeemeistä (1994, 79–80). Lisäksi Järvilehto huo-
mauttaa, että koska systeemin osat ovat liittyneet toisiinsa erilaisin energiasidoksin, jokai-
nen systeemi ”pyrkii” säilyttämään itsensä ellei mikään ulkoinen voima vaikuta siihen,
jolloin pyrkimys itsensä säilyttämiseen ei ole tyypillistä vain elollisille systeemeille (1994,

115
80; 2000a, 38; vrt. Spinozan conatus-periaate E3p6–7).139 Järvilehdon mukaan elävän ja
elottoman systeemin ero perustuu niiden organisaatioon ja siihen, miten systeemi rajautuu
suhteessa ympäristöön. Elottoman systeemin (Järvilehdon esimerkin mukaan taskukellon)
sisä- ja ulkopuolta erottaa määritettävissä oleva raja ja rajan ulkopuoliset osat eivät osallis-
tu systeemin toimintaan tai häiritsevät sen normaalia toimintaa. Sen sijaan solu elävänä
systeeminä, toiminnallisena yksikkönä, ei rajoitu vain solukalvon sisään, vaan koska solun
on käytettävä jatkuvasti ympäristön osia elintoimintojensa ylläpitämiseen, tietyt ympäris-
tön osat on laskettava konstitutiiviseksi osaksi elävää systeemiä. Elottoman systeemin ta-
pauksessa rajapinta erottaa systeemin taustasta, kun taas elävän systeemin kohdalla solu-
kalvo toimii pikemminkin yhdistäjänä, joka mahdollistaa solun sisäisten osien kiinnittymi-
sen ympäristön osiin siten, että solun ja ympäristön osat muodostavat yhdessä toiminnalli-
sen yksikön eli solu-ympäristö-systeemin. Koska elävään systeemiin kuuluu myös ympä-
ristön osia eli koska funktionaalinen ympäristö lasketaan osaksi systeemiä, elävän systee-
min kohdalla ”sisä-” ja ”ulkopuolen” määrittäminen ei ole yhtä helppoa kuin elottomien
systeemien tapauksissa. Elävän systeemin ja sen ulkopuolen (objektiivisen ympäristön)
välinen raja on jatkuvassa muutoksessa, koska systeemi kasvaa ja kehittyy kiinnittymällä
jatkuvasti uusiin ympäristön osiin. Kyse on dynaamisesta muutosprosessista, jossa ympä-
ristön osat muuttavat solun toimintaa ja rakennetta, ja vastaavasti solun toiminta muuttaa
ympäristön rakennetta. Tällainen muutosprosessi on välttämätöntä elävän systeemin ole-
massaolon ja toiminnan kannalta, koska se on aineenvaihdunnan pohjana ja siten myös
elävän olion olemassaolon ehtona. (1994, 80–89; 2000a, 38–40.)

Järvilehdon mukaan systeemin määritelmästä seuraa, että myös solun funktionaalinen ym-
päristö on luettava osaksi elävää systeemiä. Käsitys solusta solukalvoon rajautuvana sys-
teeminä perustuu hänen mukaansa pinnalliseen tarkasteluun ja epäjohdonmukaiseen sys-
teemin määritelmän soveltamiseen ja sama pätee myös monisoluisiin organismeihin, joiden
kohdalla ihoa on pidetty organismia ja ympäristöä erottavana rajana.140 Koska myös tietyt
ympäristön osat ovat välttämättömiä elävän systeemin olemassaolon ja toiminnan kannalta,
tarkastelun rajaaminen pelkkiin solukalvon tai ihon sisäpuolisiin prosesseihin tekee mah-
dottomaksi elävän systeemin toiminnan ymmärtämisen. (1994, 82; 2000a, 39.) Järvilehto

139
Ks. kuitenkin Järvilehto 1994, 84–86 itsensä säilyttämisestä: ”Mikään elävä järjestelmä ei ”pyri”
säilyttämään itseään; elävä järjestelmä säilyy siitä syystä, että sen organisaatio mahdollistaa
aineenvaihdunnan, jota kestää siihen saakka, kunnes aineenvaihdunnassa tarvittavat aineet loppuvat tai
järjestelmän elementtien suhteet muista syistä sekoavat. -- Eliöt toimivat ”tavoitteisesti” ja pitävät yllä
kemiallista tasapainoaan rakenteensa ja sen ympäristön sopivuuden vuoksi, eivät siksi, että ne pyrkisivät
säätelevään itseään joidenkin ”säätelymekanismien” avulla…” (s. 85.)
140
Vrt. Deweyn ja Bentleyn (1949) huomautus, jonka mukaan organismin ja ympäristön pitäminen erillisinä
perustuu pinnalliseen tarkasteluun ja siihen, että erityisesti korkeamman tasoiset organismit ovat mukana niin
monissa transaktioissa (s. 138).
116
huomauttaakin, että organismi voidaan määritellä vain sen systeemin puitteissa, johon se
kuuluu – täysin irrallisena sillä ei olisi mitään ominaisuuksia, koska tällaisessa tapauksessa
ei olisi mitään sitä määrittäviä relaatioita (2000a, 55).

Koska elävän systeemin ja se ulkopuolisen ympäristön eli funktionaalisen ja objektiivisen

ympäristön raja on jatkuvassa muutoksessa, elävän systeemin tutkimukseen liittyy Järvi-
lehdon mukaan monia periaatteellisia vaikeuksia (1994, 81–82). Elävä systeemi ei ole
staattinen rakenne, vaan dynaaminen muutoksen prosessi, jonka elementit ovat jatkuvassa
muutoksessa (vrt. Maturana & Varela 1980, 112–114; Palmer 2004, 335–341). Tämän
vuoksi elävään systeemiin kuuluvien elementtien tarkka määrittely on vaikeaa tai jopa
mahdotonta (2000a, 39). Perusongelma elävien systeemien tutkimisessa perustuu siihen,
että systeemin elementit määrittävät toisiaan, eikä niitä voida tutkia erikseen: elementtien
erottaminen toisistaan hajottaisi orgaanisen kytköksen, minkä vuoksi tutkimuksen kohtee-
na ei olisi enää elävä systeemi. (1994, 82–83; 2000a, 39–40.) Elävän systeemin tapaukses-
sa solu tai organismi määrittää itse funktionaalisen ympäristönsä ja se, mitkä osat voivat
kytkeytyä systeemin osiksi, riippuu koko systeemin rakenteesta. Kun ympäristön osat kyt-
keytyvät soluun, nämä osat eivät ole enää ”fysikaalisia”, vaan niistä tulee eläviä samassa
mielessä kuin solun alun perin ei-orgaaniset osatkin ovat eläviä. Järvilehdon mukaan solu-
tai organismi-ympäristö-systeemi ei olekaan fysikaalinen systeemi, koska fysikaalinen
kuvaus soveltuu vain ei-eläviin osiin. Elävään systeemiin liittyvien osien valinta ei tapahdu
fysikaalisten lakien mukaan, vaan elävän systeemin rakenteen pohjalta, eikä fysikaalinen
kuvaus voi koskaan olla täydellinen kuvaus elävästä systeemistä: ”Elämä ei ole vain mole-
kyylien liikettä ja yhdistymistä, vaan se on aivan tietyllä tavalla järjestäytyneen järjestel-
män toimintaa” (1994, 89, kursivointi poistettu). (1994, 84; 2000a, 39–40.)141

Järvilehdon mukaan elämän ja mentaalisen toiminnan kuvaamiseen tarvitaan biologista ja

psykologista kuvaustasoa, jotka eivät ole redusoitavissa fysikaaliseen tai kemialliseen ku-
vaukseen (1994, 89). Tämä eroaa esimerkiksi David Chalmersin (1996) esittämästä näke-
myksestä, jonka mukaan elämä olisi fysikaalisilla käsitteillä selitettävä ”helppo ongelma”
ja erotettavissa siten mentaalisen toiminnan (erityisesti tietoisuuden) selittämiseen liitty-
västä erityisestä ”vaikeasta ongelmasta”. Sen sijaan enaktivismin tavoin Järvilehto korostaa
jatkuvuutta elämän ja mentaalisen toiminnan välillä ja pyrkii kytkemään mentaalisen toi-
minnan ja tietoisuuden kehityksen elämän prosessien ja kehityksen tarkasteluun redusoi-

141
Vrt. Maturanan ja Varelan (1980) autopoieesi-teoria, jota he pitävät mekanistisena näkemyksenä (s. 75).
Heidän mukaansa biologiset ilmiöt ovat tarkasti ottaen fysikaalisia ilmiöitä, mutta he korostavat, että
biologisia ilmiöitä ei voida redusoida fysikaalisten osien ominaisuuksiin, vaan biologisia ilmiöitä on
tarkasteltava prosessien relaatioiden tasolla (s. 112–114); elävän systeemin toimintaa ei siis voida redusoida
sen osien toimintaan (ks. s. xxi, 116–117).
117
matta niitä kuitenkaan millekään perustavanlaatuiselle tasolle. Hänen teoriassaan kaiken
toiminnan tarkastelun lähtökohtana on historiallinen ja kehityksellinen näkökulma, jossa
analyysin keskipisteenä on toiminnan tulokseen johtava organisaatio ja sen tarkastelu, mi-
ten eliö-ympäristön-systeemin eri muodot muodostuvat fylogeneettisen ja ontogeneettisen
kehityksen aikana (2000a, 37; 2009, 116, 118).

Järvilehdon teoriassa keskeinen käsite on toiminnan tulos, jolla tarkoitetaan sellaista sys-
teemin uudelleenjärjestäytymistä, joka mahdollistaa uuden toiminnan ja kehityksen (1994,
28–30; 1998a, 330; 2000a, 37; 2009, 116). Positiivisten tulosten saavuttaminen on välttä-
mätöntä elämän jatkumisen kannalta, koska elävän systeemin olemassaolo on riippuvainen
jatkuvasta dynaamisesta muutosprosessista, jossa organismi kytkeytyy uusiin ympäristön
osiin, ja toiminnan pysähtyminen tarkoittaisi elämän loppumista (1994, 83, 86; 1998a,
330). Eliö-ympäristö-systeemin tarkastelun lähtökohtana on tuloksen määrittäminen ja
niiden ehtojen analysointi, jotka mahdollistavat tuloksen saavuttamisen. Tämän vuoksi
systeemin rakenteen ja toiminnan ymmärtäminen vaatii historiallista näkökulmaa eli sys-
teemin kehityksen ja järjestäytymisen tarkastelua. (1994, 28–29; 1998a, 330; 2009, 116,
118.) Näin ollen tarkastelun kohteena ovat tulokseen johtavat toimintajärjestelmät, jotka
ovat eliö-ympäristö-systeemin elementtien yhteistyön perusyksikkönä (1994, 28, 112).
Toimintajärjestelmiin kuuluu sekä organismin että ympäristön osia, ja nämä osat valikoitu-
vat ja järjestäytyvät suhteessa toiminnan tuloksiin. Järvilehdon sanoin toimintajärjestelmä
”voi muodostua mistä tahansa järjestelmän [eliö-ympäristö-systeemin] elementeistä, jotka
yhteistoiminnallaan voivat tuottaa järjestelmän toimintaa ja kehitystä edistäviä tuloksia”
(1994, 28). On kuitenkin hyvä huomata, että tuloksella ei tarkoiteta staattista lopputulosta
(toiminnan pysähtymistä) tai konkreettista tuotetta142, vaan toimintojen välistä taitekohtaa,
siirtymistä yhdestä toiminnosta toiseen ja uuden toiminnan mahdollisuutta (1994, 29, 170;
1998a, 330; 2000a, 37). Toiminnan tulokseen kuuluu samanaikaisesti sekä aikaisempaan
että uuteen toimintaan sisältyviä toimintajärjestelmiä, ja toiminnan tuloksesta tulee osa
uutta toimintajärjestelmää, koska tulos merkitsee jonkin organisaation muodostumista, joka
mahdollistaa uuden toiminnan (1994, 29; 1995, 216–217; 2009, 116).

Systeemi on siis jatkuvassa muutoksessa eikä sitä voida tarkastella vain ajattomassa nyky-
hetkessä. Järvilehdon mukaan tarkastelun kohteena oleva systeemi on ajallis-paikallinen
kokonaisuus (1994, 146), ja eliö-ympäristö-systeemiin kuuluva ympäristö on neliulotteinen
aika-paikka-avaruus (1994, 202). Aika ja paikka ovat systeemin dimensioita, ja vaikka
systeemin elementit voidaan sijoittaa tiettynä ajankohtana tiettyihin paikkoihin, toimivalla

142
Konkreettiset tuotteet (esim. kirjat tai maalaukset) ovat Järvilehdon mukaan vain indikaattoreita tuloksista
(1998a, 330; 2009, 116).
118
systeemillä kokonaisuudessaan ei ole tarkkaa aikaa tai paikkaa, vaan toimivalla systeemillä
tarkoitetaan ”tiettyä ajallisesti ja paikallisesti jakautunutta elementtien kokonaisuutta”
(1995, 138). Systeemiin kuuluu sekä menneisyys että tulevaisuus, ja nykyhetki tarkoittaa
toiminnan tulokseen liittyvää suhteellista aikaväliä: ””tässä-ja-nyt”-hetki voidaan määritel-
lä aikavälinä, jonka kuluessa ympäristö koko ajan muuttuu, mutta nuo muuttuvat osat säi-
lyvät vakioisessa suhteessa tiettyyn toiminnan tulokseen” (1994, 147). Käsityksellä eläväs-
tä systeemistä ajallis-paikallisena kokonaisuudesta on seurauksia myös sille, miten mentaa-
liseen toimintaan viittaavat käsitteet, kuten havaitseminen, muisti tai oppiminen on käsitet-
tävä. Esimerkiksi havaitsemista ei voida pitää hetkellisenä, ärsykettä seuraavana tapahtu-
mana, vaan se on samanaikaista ympäristön muutosten kanssa ja alkaa jo ennen ärsykkeen
esittämistä (1994, 30–32, 147; 1998a, 331–332).143

Ympäristön ajallisuus tuo esiin myös sosiaalisen toiminnan merkityksen kognitiivisissa

prosesseissa ja erityisesti tietoisessa toiminnassa. Järvilehdon mukaan sosiaalisuus on mu-
kana myös näennäisesti yksinäisessä toiminnassa, koska systeemin ympäristöön kuuluu
myös aikaisempien ympäristöjen historia sekä ihmiset, joiden kanssa ihminen on ollut ai-
kaisemmin tekemisissä (1994, 192). Koska eliö-ympäristö-systeemin teoriassa tarkastelun
lähtökohta on historiallinen ja kehityksellinen, toimintajärjestelmään katsotaan kuluvaksi
kaikki ne eliön ja ympäristön elementit, jotka ovat olennaisia tarkastelun kohteena olevan
tuloksen saavuttamiseksi (1994, 28, 112). Toimintajärjestelmät muovautuvat jatkuvasti ja
uusia toimintajärjestelmiä muodostuu vanhojen järjestelmien päälle, jolloin aikaisemmat
toimintajärjestelmät ja toiminnan tulokset voivat olla osana uutta järjestelmää (1994, 113–
114; 1995, 216–217). Kehityshistoriansa vuoksi ihmisen ympäristö on aina sosiaalinen
ympäristö, ja tämä sosiaalinen ympäristö on mukana tulosten tuottamisessa myös silloin,
kun ihminen toimii näennäisesti yksin (1994, 192; 2001). Tämä muistuttaa hajautetun kog-
nition yhteydessä esitettyjä ajatuksia ja Hutchinsin tavoin Järvilehto huomauttaa, että mo-
net yksilön saavutuksina pidetyt kognitiiviset suoritukset ovat itse asiassa yhteistoiminnan
tulosta, koska systeemiin katsotaan kuuluvaksi myös ne ihmiset, joiden toiminta on edelly-
tyksenä ihmisen toiminnan tuloksille (1995, 138).

7.3. Mentaalinen toiminta

Koska Järvilehdon teoria painottaa historiallisen ja kehityksellisen näkökulman merkitystä,

ennen mentaalisten toimintojen tarkempaa erittelyä, on hyvä tarkastella mentaalisen toi-
minnan kehitystä ja yleisesti sitä, mitä mentaalisella toiminnalla tarkoitetaan.

143
Vrt. Gibsonin käsitys havainnon ajallisuudesta sekä menneen ja nykyisen kokemuksen yhteydestä (1979,
253–255).
119
Vaikka Järvilehto korostaa jatkuvuutta elämänprosessien ja mentaalisen toiminnan välillä,
hän ei yhdistä mentaalista toimintaa vielä solu-ympäristö-systeemin toimintaan, vaan hä-
nen mukaansa mentaalisen toiminnan kehitys on yhteydessä hermoston kehitykseen moni-
soluisilla eliöillä.144 Eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan mentaalinen toiminta on
uusi toiminnan muoto, joka syntyi hermosolujen kehityksen ja organismin rakenteiden
erikoistumisen myötä, kun organismi kykeni jakamaan ympäristönsä toiminnan kannalta
merkityksellisiin osiin; eliön rakenteen erikoistumisen myötä yksisoluisen tasalaatuinen eli
homogeeninen ympäristö muuttui heterogeeniseksi esineympäristöksi (1994, 96; 2000a,
41). Kullakin yksittäisellä solulla on oma ympäristönsä, ja monisoluisilla eliöillä ympäristö
muodostuu siihen kuuluvien solujen yhteenliittymisestä, jolloin eliön ympäristö saa uuden-
laisia piirteitä ja jäsentyy uudenlaiseksi kokonaisuudeksi (1994, 94–95). Jotta monisolui-
nen eliö kykenee saavuttamaan elämän jatkumisen kannalta hyödyllisiä tuloksia, vaaditaan
toiminnan koordinointia koko systeemin tasolla, ja tässä hermosoluilla on olennainen rooli.
Hermosolujen erikoispiirteenä on niiden kyky vaikuttaa suoraan muiden solujen toimin-
taan, ja keskeistä niiden toiminnassa on sensoristen ja motoristen solujen yhdistys toimin-
tapiiriksi, joka ulottuu myös valikoituihin ympäristön osiin (1994, 96; 2000a, 42). Järvi-
lehdon mukaan mentaalinen toiminta ei siis ole mikään neuraalisten elementtien mystinen
”emergentti ominaisuus”, vaan eliö-ympäristö-systeemin monimutkaistumisen myötä ke-
hittynyt uusi toiminnan muoto (2000a, 42). Mentaalinen toiminta on mahdollista, koska
hermosoluilla on tietynlaisia fysiologisia ominaisuuksia, joiden ansiosta ne voivat muodos-
taa sellaisia dynaamisia järjestelmiä, jotka mahdollistavat uudenlaiset toiminnan muodot ja
tulosten saavuttamisen (1995, 81; 1998b, 337–338).

On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka hermosolujen kehitys oli olennaista mentaalisen
toiminnan kehitykselle, tästä ei seuraa, että mentaalista toimintaa voitaisiin redusoida her-
moston toimintaan tai sijoittaa mihinkään sen osiin. Koska Järvilehto korostaa mentaalisten
ilmiöiden toiminnallista luonnetta, kysymys mentaalisen toiminnan sijoittamisesta tai pai-
kallistamisesta liittyy yleisemmin kysymykseen toimintojen sijoittamisesta (1994, 106;
1995, 79–80; 1998b, 336). Toimintojen tarkastelussa on keskeistä huomioida kaikki ele-
mentit, jotka osallistuvat tietyn tuloksen toteuttamiseen. Edellä esitetyn mukaisesti tarkas-
telun lähtökohtana on tulokseen johtava organisaatio, jossa toiminta realisoituu useiden eri
paikoissa sijaitsevien elementtien yhteistyössä ja niiden suhteiden muutoksina: jos jokin
osa kokonaisuudesta puuttuisi, tulos ei olisi sama, jolloin kaikkia elementtejä voidaan pitää

144
Vrt. Maturanan ja Varelan näkemys, jonka mukaan kognitio ei vaadi hermostoa, vaan hermosto laajentaa
kognitiivisen toiminnan aluetta (1980, 13; 1987/1998, luvut 6 ja 7). Tästä erosta huolimatta Järvilehdon
tarkastelu muistuttaa monilta osin Maturanan ja Varelan näkemystä.
120
tuloksen suhteen aktiivisina osia.145 Näin ollen toimintoa voida sijoittaa vain johonkin sys-
teemin osaan tai yhdistää aktiivisimman elementin toimintaan. Esimerkiksi aivokuvausmit-
tauksista saatujen tulosten perusteella ei voida sanoa, että jokin psyykkinen toiminta sijait-
sisi tietyssä aivojen osassa; tulokset kertovat vain tietyn osa aktiivisuudesta suhteessa mui-
hin osiin, mutta tämä ei tarkoita sitä, että muut aivojen osat olisivat passiivisia, ja usein
tulosten tulkinnassa jätetään huomioimatta ympäristötekijöiden rooli, jotka ovat kuitenkin
tuloksen kannalta systeemin toiminnallisia osia. Mentaalisen toiminnan tarkastelussa ylei-
senä virheenä onkin jonkin systeemin osan (yleensä aivojen) yhdistäminen koko systeemin
tuottaman tuloksen kanssa ja pyrkimys selittää systeemin ominaisuuksia siirtämällä ne jon-
kin osan ominaisuuksiksi. (1987, 109–112; 1994, 107; 1998b, 336–338.) Järvilehdon mu-
kaan mentaalisen toiminnan sijoittaminen hermostoon kuitenkin mystifioi sekä hermotoi-
minnan että mentaalisen toiminnan ja vain siirtää ongelmaa: ”Selitettävä toiminta siirretään
hermoston sisään hermosolun toteuttamaksi osatoiminnaksi. Alkuperäinen psyykkistä toi-
mintaa koskeva kysymys jää siten vastaamatta; se on vain siirretty toisen tieteenalan pii-
riin.” (1994, 107.) Vaikka ei väitettäisi suoraan, että psyykkinen toiminta sijaitsee konk-
reettisesti aivojen tietyissä osissa, kognitiivisen psykologian selitysmalleissa psyykkinen ja
hermostollinen toiminta on kuitenkin usein ainakin implisiittisesti yhdistetty toisiinsa
(1994, 108, 135). Tällaisten selitysmallien ongelma on, että ne sekoittavat psyykkiseen
toimintaan ja hermostolliseen tai neurofysiologiseen toimintaan viittaavat käsitteet (1994,
135; 2010, 21). Järvilehdon mukaan psykologiset käsitteet kuitenkin kuvaavat koko sys-
teemin toimintaa, kun taas aivoissa tai hermostossa sinänsä ei ole mitään psykologista,
vaan esimerkiksi aivot, fysiologisena elimenä, ovat vain osa koko systeemiä (2010, 29).
Eliö-ympäristö-systeemin teoria pyrkii kuitenkin tarjoamaan pohjan neurofysiologisen
tutkimuksen ja psykologisten teorioiden yhdistämiselle; keskeistä on, että hermosoluja
tarkastellaan systeemin osina, elävinä yksikköinä, eikä niinkään tietokonemetaforan poh-
jalta informaatiota prosessoivina yksikköinä, ja psykologisella kuvaustasolla huomioidaan
mentaalisen toiminnan aktiivinen ja tavoitteellinen luonne (1998b, 341; 2010).146

Mentaalinen toiminta on tavoitteellista toimintaa koko systeemin tasolla, jossa organismi

kytkeytyy ympäristön osiin hyödyllisten tulosten saavuttamiseksi (1994, 96–97). Myös
mentaalisen toiminnan tarkastelussa lähtökohtana on tulokseen johtava organisaatio, jol-
loin analyysin perusyksikkönä on toimintajärjestelmä, jossa ”aistit ja liikuntaelimet kytkey-

145
Vrt. Clarkin ja Chalmersin esittämät kriteerit yhteenliittyneelle systeemille (1998, 29).
146
Ks. myös Chemero & Heyser 2005, jossa kirjoittajat kritisoivat pyrkimystä redusoida kognitiivisen
psykologian selityksiä neurotieteellisiksi selityksiksi. Reduktionismin sijaan he korostavat ympäristön
affordanssien (Gibson 1979) merkitystä ja esittävät, että psykologian tutkimuskohde on spatio-
temporaalisesti aivoja laajempi yksikkö.
121
tyvät yhteen muodostaen ympäristön valikoitujen osien kanssa yhden toiminnallisen koko-
naisuuden” (1994, 112). Hermostolla on tärkeä rooli toimintajärjestelmien muodostumissa
ja niiden joustavassa uudelleenorganisoitumisessa muuttuvien tilanteiden mukaan, mutta
keskeisestä roolista huolimatta hermosto on kuitenkin vain osa toimintajärjestelmää (1994,
112; 1998b, 337–339). Järvilehto korostaa elävän olion toiminnan aktiivisuutta ja tavoit-
teellisuutta, ja hänen mukaansa toimintajärjestelmien organisaatio muodostuu tavoitteen
mukaisesti – ei suhteessa ulkoisiin ärsykkeisiin, vaan suhteessa toiminnan tuloksiin (1987,
108–109; 1994, 115–117). Tavoitteella ei kuitenkaan tarkoiteta toimintaa aiheuttavaa teki-
jää, vaan se on ”käsite, jonka avulla kuvataan psyykkisen toiminnan luonnetta” ja tavoit-
teella tarkoitetaan ”sitä eliö-ympäristö-järjestelmän organisaatiota, joka on välttämätön
tietyn toiminnan tuloksen tuottamiseksi” (1994, 115). Järvilehto huomauttaa myös, että
luonto ei toimi päämääräsuuntautuneesti, jolloin elävät systeemit eivät toimi tulosten vuok-
si teleologisesti aristoteelisessa mielessä, vaan niiden organisaatio määrää, että systeemin
toiminta tuottaa tuloksia (1995, 48).147 On kuitenkin muistettava, että tuloksella ei tarkoite-
ta niinkään konkreettista lopputulosta, vaan toimintojen taitekohtaa ja mahdollisuutta uu-
teen toimintaan (1994, 29; 1995, 48–49). Kun lisäksi muistetaan, että elävän systeemin
olemassaolo perustuu jatkuvaan muutoksen prosessiin ja elämän kannalta hyödyllisten
tulosten saavuttamiseen (1994, 83; 1998a, 330), edellä esitetyn tavoitteen luonnehdinnan
pohjalta voitaisiin sanoa, että yleisesti tavoitteella tarkoitetaan sitä systeemin organisaatio-
ta, joka on välttämätön eliön olemassaolon ja toiminnan jatkumiseksi.

Järvilehdon mukaan kaikki elävä toiminta on tavoitteellista (1995, 219), ja kaikkein yleisin
tavoite on eläminen (1987, 109); sekä yksittäiset hermosolut että monisoluiset eliöt toimi-
vat aktiivisesti sellaisten tulosten tuottamiseksi, jotka mahdollistavat niiden olemassaolon
ja toiminnan (1994, 115–117).148 Näin ollen myöskään hermosolujen toiminta ei ole ulkoi-
siin ärsykkeisiin reagoimista, ympäristön representoimista tai informaation prosessointia,
vaan hermosolujen toiminta perustuu oman aineenvaihdunnan ylläpitoon (1994, 109, 117–
118; 1998b, 339–340), ja niiden toimintaperiaatteena on tulosten ennakointi ja organisoi-
tuminen tulosten mukaisesti (2010). Käsitys ärsykkeisiin reagoinnista perustuu oletukseen,
että ärsykkeet ovat olemassa ja määritettävissä eliöstä riippumatta. Sen sijaan eliö-
ympäristö-systeemin teorian mukaan systeemin edeltävä organisaatio määrittää sen, mikä

147
Järvilehto (1995, 48) vertaa tätä Spinozan ajatukseen, jonka mukaan ”ihmisillä on tapana kutsua
luonnonolioita täydellisiksi tai epätäydellisiksi pikemminkin ennakkoluulojen kuin todellisen tiedon pohjalta
-- Samoin kuin luonto ei siis ole olemassa minkään päämäärän vuoksi, ei se myöskään toimi minkään
päämäärän takia --” (E4, esipuhe s. 203).
148
Vrt. enaktivismin yhteydessä esitetty ajatus ”immantentista tavoitteellisuudesta” (edellä s. 82–83; Weber
& Varela 2002; Thompson 2007, luku 6).
122
voi toimia ”ärsykkeenä” eli osana tulokseen suuntautuvaa järjestelmää (1994, 30–32;
1998a, 331; 1999a, 97–98; 2010, 27–28). Ajatus ympäristön representoimisesta tai infor-
maation prosessoinnista perustuu Järvilehdon mukaan virheelliselle kahden systeemin ole-
tukselle, jossa eliötä ja ympäristöä pidetään erillisinä systeemeinä. Eliö-ympäristö-
systeemin teorian mukaan ympäristöä ei kuitenkaan tarvitse representoida sisäisesti eikä
informaatio välity systeemistä toiseen, vaan mentaalinen toiminta on hermoston, muiden
kehon osien ja ympäristön osien yhteistyötä (1998b, 339–340); ”hermoston toiminnan pe-
rusperiaatteena ei ole informaation prosessointi, vaan sellaisten hermosolujen muodostel-
mien luominen, jotka mahdollistavat toiminnan tulokset ja yhteistyön ympäristön kanssa”
(1994, 111).149 Järvilehdon näkemys hermoston toiminnasta muistuttaa monilla tavoin Ma-
turanan ja Varelan käsitystä. Molemmat kritisoivat perinteistä näkemystä, jossa hermoston
toimintaa tarkastellaan informaationprosessointina ja jossa erilaisia mentaalisen toiminnan
muotoja pyritään paikallistamaan aivojen eri osiin. Sen sijaan sekä Järvilehto että Maturana
ja Varela tarkastelevan hermosoluja elävinä yksikköinä, jotka ylläpitävät aineenvaihdun-
taansa mutta joiden toiminta on kuitenkin ymmärrettävä osana organismin (Maturana &
Varela) tai eliö-ympäristö-systeemin (Järvilehto) toimintaa.

7.4. Psykologisten käsitteiden ymmärtäminen systeemisestä näkökul-

masta

Eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan psyykkinen toiminta ei muodostu erillisistä

psyykkisistä funktioista (vrt. esim. Saariluoma 2001, 40), joita voitaisiin paikallistaa aivo-
jen eri osiin, vaan teorian mukaan psykologian käyttämät käsitteet kuvaavat eri näkökul-
mista systeemin jatkuvaa kehitysprosessia: psykologiset käsitteet viittaavat ”järjestelmän
laajentumiseen, supistumiseen, organisoitumiseen, uudelleen organisoitumiseen ja kytkey-
tymiseen muihin järjestelmiin” (1994, 131–132). Käsitys siitä, että mentaalinen toiminta
muodostuu erillisistä psyykkisistä funktioista tai jakautuu erillisiin alueisiin, perustuu Jär-
vilehdon mukaan arkipäiväiseen ja pinnalliseen käsitykseen, mutta ei riitä tieteellisen selit-
tämisen pohjaksi. Systeemisen näkökulman mukaan psyykkinen toimintaa ei voida erotella
esimerkiksi yksinkertaisempiin aistimuksiin ja niiden pohjalta kehittyneisiin korkeamman-
tasoisiin kognitiivisiin toimintoihin, vaan mentaalinen toiminta muodostaa integratiivisen
kokonaisuuden, jota voidaan tutkia ja analysoida vain suhteessa toiminnan tulokseen. Jär-
vilehdon mukaan psyykkisen toiminnan tarkastelu yhden systeemin pohjalta tarjoaa mah-
dollisuuden ihmisen toiminnan kokonaisvaltaiseen selittämiseen ja ymmärtämiseen. Sys-

149
Järvilehto (1994, 111) huomauttaa näkemyksensä yhteydestä Gerald Edelmanin (1987) teoriaan
hermosolujen toiminnasta (The Theory of Neuronal Group Selection). Myös dynaamisten systeemien teorian
yhteydessä on tuotu esiin yhteys Edelmanin näkemykseen (ks. Thelen & Smith 1994, esim. luku 5).
123
teeminen näkökulma pyrkii ottamaan huomioon sekä hermostolliset että sosiokulttuuriset
tekijät tekemättä keinotekoisia vastakkainasetteluja niiden välille ja redusoimatta psyykkis-
tä toimintaa biologisiin tai sosiaalisiin tekijöihin. (1994, 29, 97, 131–132; 1998a, 330;
2000a, 43–44.)

Eliö-ympäristö-systeemin teorian vaatiikin psykologisten käsitteiden uudelleentulkintaa

systeemisestä näkökulmasta. Esimerkiksi havaitseminen ei ole ärsykkeiden tai informaati-
on vastaanottamista eikä muodostu erillisistä aistimuksista, vaan se on

toimintaa, jossa eliö kiinnittyy ympäristön osiin ja jakaa sen tällä tavoin toimintansa
kannalta merkityksellisiin toiminnan välineisiin ja kohteisiin. Havaitseminen toteutuu
toiminnan tuloksiin suuntautuneiden toimintajärjestelmien avulla; havaitsemisessa tie-
tyt ympäristön osat kytkeytyvät yhteen organismin elementtien kanssa. (1994, 139.)150

Keskeistä on, että havaitseminen ei ole hetkellinen tapahtuma eikä se synny vasta vaan
ärsykkeen esiintymisen jälkeen, vaan havaitseminen on samanaikaista ympäristön muutos-
ten kanssa ja se on aina tulosta systeemin edeltävästä organisaatiosta. Perinteisestä ärsyke-
vaste-mallista poiketen systeemisen näkökulman mukaan havaintoprosessi on olemassa jo
ennen ärsykkeen esiintymistä, ja systeemin edeltävä organisaatio määrittää sen, mikä muu-
tos ympäristössä voi ylipäätään toimia ärsykkeenä; ärsyke toimii ikään kuin palapelin vii-
meisenä palana, joka ”sulkee ärsykkeen havaitsemisen toteuttavan toimintajärjestelmän”
(1994, 32) ja mahdollistaa siirtymisen uusien toimintajärjestelmien toimintaan (1994, 30–
32, 147; 1998a, 331–332; 2010; vrt. Dewey 1896). Gibsonin ekologisen teorian tavoin Jär-
vilehto esittää, että kaikki havaittu on merkityksellistä eliön toiminnan kannalta: ympäris-
tön osien merkityksellisyys syntyy niiden kytkeytymisestä eliön toimintajärjestelmiin
(1994, 139), ja toimintajärjestelmien osiksi kytkeytyvät ympäristön osat eivät ole enää ob-
jektiivista ja neutraalia ympäristöä, vaan ne kuuluvat eliön funktionaaliseen ympäristöön ja
ovat siten osia aktiivisia osia eliö-ympäristö-systeemissä (1994, 27–28).

Koska systeemisen näkökulman mukaan psykologiset käsitteet viittaavat samaan prosessiin

eli systeemin uudelleenorganisoitumiseen, myöskään oppiminen ja muisti eivät ole havain-
nosta erillisiä toimintoja (vrt. Gibson 1979, luku 14). Muistilla tarkoitetaan eliö-ympäristö-
systeemin rakennetta, joka sisältää sekä lajinkehityksellisen että yksilönkehityksellisen
historian; siihen kuuluu sekä eliön että ympäristön organisaatio, ja koska eliö-ympäristö-
systeemi on ajallis-paikallinen kokonaisuus, mennyt ympäristö on yhtä todellinen osa sys-
teemiä kuin nykyinenkin. Muistaminen ei siis koostu sisäisten muistikuvien mieleenpalaut-
tamisesta, vaan muistaminen on sellaista yhteistyötä ympäristön kanssa, joka muistuttaa

150
Vrt. von Uexküllin ajatus toimintapiiristä (edellä luku 2.2; Järvilehto 1994, 64–66).
124
joiltakin osin aikaisempaa toimintaa eli toimintaan sisältyy sekä vanhoja että uusia toimin-
tajärjestelmiä; ”muistiin painaminen” tarkoittaa koko systeemin järjestäytymistavan muut-
tamista; ja ”muistikuvat” vastaavat toiminnan tuloksia, jossa aikaisempi toiminta on pohja-
na nykyiselle toiminnalle eli yhteistyölle ympäristön kanssa, toisin sanoen muistikuvat
tarkoittavat ”nyky-ympäristön havaitsemista sen kokemuksen pohjalta, joka ihmisellä on”
(1995, 120). (1994, 154–155; 1995, 118–121; 2000a, 43.)

Oppiminen puolestaan on jatkuva prosessi, joka tarkoittaa systeemin laajentumista ja eriy-

tymistä eli uusien toimintajärjestelmien syntymistä (1994, 157; 2000a, 43). Uusien toimin-
tajärjestelmien muodostuminen on välttämätöntä hyödyllisten tulosten saavuttamisen kan-
nalta, koska toimintatilanne ja ympäristö muuttuvat jatkuvasti (1994, 156). Näin ollen op-
piminen on elämän perusedellytys – elämä on jatkuvaa oppimista – ja tämä tapahtuu aina
yksilön tavoitteiden ja ennakoitujen tulosten mukaan (1994, 156–157, 164; 1995, 164,
172). Järvilehdon mukaan ”[o]ppiminen on sama asia kuin havaitseminen ja käytännölli-
nen toiminta -- oppiessaan jokainen ihminen valloittaa ja laajentaa toimintaympäristöään”
(1994, 156). Oppiminen on siis prosessi, joka muuttaa systeemin rakennetta eli luo muis-
tettavaa tietoa, ja tämä rakenne on taas pohjana havaintotoiminnalle ja tulosten tuottamisel-
le.

Havainnon, muistin ja oppimisen yhteys liittyy myös ajatukseen teorian ja käytännön yh-
teydestä. Havaintotoimintaan kuuluva ennakointi tuo esiin havainnon teoreettisuuden: ”Jo-
kaisella eliöllä on ikäänkuin teoria ympäristönsä rakenteesta, tiettyjä odotuksia sen suh-
teen, minkälainen toiminta on mahdollista ja minkälaiset ympäristön osat voivat liittyä
toiminnan tulokseen johtavaan organisaatioon.” (1994, 130.) Järvilehdon mukaan aistit
toimivat apuvälineinä hypoteesien eli odotusten testauksessa, koska ne mahdollistavat eli-
ön kytkeytymisen tuloksen kannalta oleellisiin ympäristön osiin (1994, 130). Oppimisen
myötä eliö luo omaa maailmaansa eli funktionaalista ympäristöään ja systeemin rakentee-
seen kuuluvaa tietoa, mikä mahdollistaa toiminnan. Tiedon muodostuminen perustuu ko-
kemukseen, mutta se ei aistien toimintaan sinänsä tai niiden kautta saatavaan informaati-
oon, koska aistit eivät välitä informaatiota ympäristöstä eliöön, vaan mahdollistavat eliön
kiinnittymisen ympäristön osiin ja siten niiden yhteistyön. Systeemisen näkökulman mu-
kaan tieto on olemassaolon muoto eli se perustuu koko systeemin rakenteeseen; tieto muo-
dostuu eliön toiminnan kautta ja sen vuoksi se on ominaista kullekin eliölle.151 (1994, 130;
1998a, 333; 1999a, 91, 97–98.) Yhteistoiminnan ja kielellisen vuorovaikutuksen kautta

151
Vrt. Maturanan ja Varelan (1987/1998, 26–27, 173–174) käsitys, jonka mukaan tietäminen on tehokasta
toimintaa ja ”[k]aikki tekeminen on tietämistä, ja kaikki tietäminen on tekemistä” (1987/1998, 26). Ks. myös
1980, 35–37, 45 muistista ja oppimisesta.
125
ihmiset voivat kuitenkin muodostaa ”objektiivista” eli yhteistä tietoa ja tutkia maailmaa
tieteellisesti (1994, 143; vrt. Maturana & Varela, 1987/1998).

Muiden psykologisten käsitteiden tavoin myös ”emootiot” tai ”tunteet” kuvaavat systeemin
organisoitumista, ja vaikka emootioita ja kognitiota on usein pidetty erillisinä tai toisilleen
vastakkaisina ilmiöinä, systeemisen näkökulman mukaan emootioita ja kognitiota ei voida
erottaa toisistaan (1994, 169–170; 2000b; 2001).152 Emootioilla tarkoitetaan sellaista sys-
teemin toimintaa, ”jonka aikana toimintajärjestelmät järjestäytyvät uudelleen” (1994, 170),
ja siksi niillä on erityinen suhde toiminnan tulokseen. Kuten edellä esitetty, tuloksella tar-
koitetaan toimintojen taitekohtaa eli siirtymistä toiminnosta toiseen ja tähän taitekohtaan
kuuluu aikaisemman toiminnan arviointi ja uuden toiminnan valmistelu (1994, 170). Nega-
tiiviset emootiot viittaavat epäonnistumiseen tuloksen saavuttamisessa ja liittyvät toimin-
nan hajautumiseen (disorganisaatioon). Toiminnan hajautumisessa eliön toiminta hajautuu
suhteellisen erillisiksi toiminnan osiksi, jotka suuntautuvat yksittäisten tulosten saavutta-
miseksi, mikä merkitsee ympäristön yksinkertaistumista ja on pidemmän päälle vaarallista
koko eliön toiminnan kannalta. Positiiviset emootiot puolestaan ovat yhteydessä toiminnan
integraatioon, joka seuraa tuloksen saavuttamisesta. Positiivisten tulosten saavuttamisen
kautta systeemin toiminta monipuolistuu, laajenee ja rakentuu toimivammaksi yksiköksi,
mikä tarkoittaa toimintajärjestelmien välisen kilpailun vähenemistä – Spinozaa (E3p11s)
seuraten voidaan sanoa, että positiiviset emootiot liittyvät olemassaolon ja toimintavoiman
lisääntymiseen. (1994, 173–174; 2000a, 43; 2000b.) Koska systeemin toiminta on jatkuvaa
uudelleenjärjestäytymistä eli uusien toimintajärjestelmien muodostumista, emootiot ovat
aina läsnä, eikä mikään toiminta ole mahdollista ilman emootioita (1994, 170; 2000a, 43).
Emootioiden ja kognition yhteys voidaan tiivistää Järvilehdon ajatukseen, jonka mukaan
emootiolla on kaksi pääaspektia: (1) ”tunne” eli tulevaa tulosta ennakoiva toimintavalmius,
ja (2) ”tietäminen” eli intellektuaalinen sisältö, joka vastaa systeemin senhetkistä rakennet-
ta ja tulokseen suuntautuvan toiminnan sujuvuutta (2001).153

152
Myös neurologi Antonio Damasio (2000; 2001; 2003) on tuonut esiin emootioiden ja kognition
erottamattomuuden sekä emootioiden osuuden kaikessa psyykkisessä toiminnassa. Damasio korostaa koko
kehon roolia emootioiden toiminnassa, mutta Järvilehdosta poiketen pitää kuitenkin emootioita eliön
sisäisenä ilmiönä. Ks. Järvilehto 2000b (luku ”Concluding Remarks”) ja 2001 Järvilehdon ja Damasion
teorioiden erosta. Myös enaktivismissa on korostettu kognition ja emootioiden yhteenkuuluvuutta (ks. esim.
Varela ym. 1991; Thompson 2007, luku 12; Colombetti & Thompson 2008; Thompson & Stapleton 2009,
26–27; Colombetti 2011), mutta Damasion tavoin emootiot on liitetty pääasiassa eliön kehollisiin
prosesseihin.
153
Järvilehto on käsitellyt tarkemmin emootioiden ja kognition yhteyttä, tietoisten emootioiden riippuvuutta
sosiaalisesta toiminnasta ja kommunikaatiosta sekä emootioiden suhdetta aivotoimintaan ja aivotutkimuksen
merkityksestä emootioiden ymmärtämiselle artikkeleissaan ”Feeling as knowing – Part I: Emotion as
reorganization of the organism-environment system” (2000b) ja ”Feeling as knowing – Part II: Emotion,
consciousness, and brain activity” (2001).
126
Tunteita on usein pidetty sisäisinä kokemuksina, mutta systeemisessä psykologiassa ne
eivät ole sen yksityisempiä kuin muutkaan psyykkiset ilmiöt. Mikään kokemus ei ole ”si-
säinen”, vaan kokemuksella tarkoitetaan koko systeemin organisoitumista, uusien toimin-
tamahdollisuuksien ja tulosten syntymistä (1994, 171). Emootiot, kuten muukin psyykki-
nen toiminta, on subjektiivista siinä mielessä, että uudelleenjärjestäytyminen kuuluu aina
tiettyyn eliö-ympäristö-systeemiin, mutta toisaalta ne ovat myös objektiivisia, koska uudel-
leenjärjestäytyminen on yleensä jollakin tavalla muiden havaittavissa (1994, 170–171). On
myös tärkeää huomata, että Järvilehdon mukaan kaikki kokemus ei ole tietoista kokemusta.
Systeemin uudelleenjärjestäytyminen voi tapahtua ei-tietoisesti, jolloin kokemus ei ole
ihmiselle itselleen olemassa, mutta se voi kuitenkin näkyä muille käyttäytymisessä. Sen
sijaan tietoiset kokemukset liittyvät aina yhteisiin toiminnan tuloksiin; ne ovat kommuni-
koitavissa ja siten muiden kanssa jaettuja kokemuksia. (1994, 172–173; 1995, 216.) Tie-
toisten tunteiden sisältö opitaan kulttuurisessa kontekstissa yhteistoiminnassa muiden
kanssa eli opimme toisten ihmisten kautta, että tietynlaiset kehon muutokset ilmaisevat
tiettyä tunnetta tietyssä kontekstissa (1994, 171; 2001).

7.5. Yhteistoiminta ja tietoisuus

Kuten edellä mainittu, Järvilehto tekee eron kokemuksen ja tietoisuuden välille. Kokemuk-
sella tarkoitetaan ”kaikkia niitä organisaation muutoksia, jotka syntyvät organismin ja ym-
päristön yhteistyössä” (1995, 216; ks. myös 1994, 171), kun taas tietoisuus perustuu sosi-
aaliselle toiminnalle – yhteisten tulosten tuottamiselle – ja tietoiset kokemukset ovat yhtei-
siä eli jaettavissa muiden kanssa (1994, 99–103, 171).154 Järvilehdon käsitys tietoisuudesta
muistuttaa Meadin näkemystä (ks. edellä luku 2.4.), joka tekee eron yksilön aistimellisen
kokemuksen ja itse-tietoisuuden välille (Mead 1934, luku 21). Meadin tavoin Järvilehto
korostaa tietoisuuden sosiaalista alkuperää ja molemmat keskittyvät erityisesti sen tarkaste-
luun, miten tietoisuus muodostuu sosiaalisissa prosesseissa155 (Mead 1934, 18, luku 21;
Järvilehto 1994, 98–103; 1995, 127–129; 2000a, 44–51) ja tekevät eron organismin tai
kehon ja ”minän” välille (Mead 1934, luku 18; Järvilehto 1994, 189–190; 2000a, 48). Hei-
dän mukaansa ”minä” muodostuu sosiaalisessa toiminnassa, yksilön sosiaalisten suhteiden
ja sosiaalisten roolien pohjalta, ja molemmat korostavat kommunikaation ja kielen merki-
tystä ”minän” ja tietoisuuden muodostumisessa (Mead 1925; 1934, osa III; Järvilehto
1994, 99–103, 189–194; 1995, 130–136; 2000a, 44–53).

154
Järvilehto huomauttaa sanan ”tietoisuus” (”consciousness”) latinalaisesta alkuperästä (”com-scire”), joka
tarkoittaa yhdessä tietämistä (2000a, 45).
155
Järvilehto ei pyri vastaamaan kysymyksiin siitä, ”mitä tietoisuus on?” tai ”miten tietoisuus voidaan
selittää?”, vaan tarkastelee olosuhteita, jotka ovat tehneet sen kehityksen välttämättömäksi (2000a, 44–45).
127
Järvilehdon mukaan sosiaalinen toiminta on tietoisuuden edellytys, mutta ei vielä yksinään
riittävä tietoisuudelle. Hän seuraa Meadin ajatusta eri lajien erilaisista sosiaalisen toimin-
nan muodoista (ks. Mead 1934, osa III), jonka mukaan myös monilla muilla eläimillä
esiintyy sosiaalista vuorovaikutusta, mutta ei kuitenkaan varsinaista yhteistyötä ja kommu-
nikaatiota eikä siten myöskään tietoisuutta Järvilehdon ja Meadin tarkoittamassa mielessä.
Heidän mukaansa tietoisuuden syntyminen vaatii erityisenlaista yhteistoimintaa, jossa yh-
teisen toiminnan tulos saavutetaan siten, että toimintaan osallistuvat yksilöt muovaavat
organisaatioitaan niin, että ne sopivat yhteen sosiaalisen yhteistyön organisaation kanssa
(Järvilehto 1994, 100). Tällainen toiminta on Järvilehdon ja Meadin mukaan mahdollista
vasta kommunikaation kautta, ja juuri kommunikaation kehittyminen on ollut ratkaiseva
askel tietoisuuden kehittymiselle. Järvilehdon mukaan kommunikaatio ei ole tiedonvälitys-
tä, vaan yhteistyötä (1994, 188): kommunikaatio tarkoittaa kykyä suunnata sekä omaa että
toisen toimintaa kohti yhteistä tulosta; se toimii siten yhteistoiminnan koordinoinnin väli-
neenä, joka mahdollistaa tulokseen suuntautuvan yhteistoiminnallisen organisaation luomi-
sen. (1994, 101; 2000a, 46, 50–51; vrt. Maturana & Varela 1980, 30–35, 50.)

Järvilehdon mukaan jokainen eliö-ympäristö-systeemi ”on periaatteessa itsenäinen, yksi-

tyinen ja erillään muista eliö-ympäristö-järjestelmistä” (1994, 184). Sosiaalisen toiminnan
ja siihen kuuluvan kommunikaation, erityisesti kielen, myötä systeemit voivat kuitenkin
kytkeytyä yhteen ja muodostaa laajemman organismit-ympäristö-systeemin, jossa yksittäi-
nen eliö-ympäristö-systeemi on tämän uuden systeemin toimintajärjestelmän elementtinä.
Tällaisessa laajemmassa systeemissä yksilön keho toimii ikään kuin toiminnan välineenä
samoin kuin muutkin ympäristön osat. (1994, 189–190; 2000a, 46–47.) Tietoisuutta pide-
tään uutena systeemisenä piirteenä, joka muodostui yksittäisten systeemien kytkeytyessä
yhteen yhteistyön kautta ja jonka toiminta suuntautuu yhteisen tuloksen saavuttamiseksi
(1994, 100–103; 1995, 128). Koska yhteistyö vaatii yksittäisten systeemisen yhteensovit-
tamista yhteisen tuloksen saavuttamiseksi, tietoisuuden mahdollistava yhteistyö on mah-
dollista vain rakenteellisesti riittävästi samanlaisten yksilöiden välillä. Yhteistyö eri lajiin
kuuluvien yksilöiden välillä on hyvin rajoitettua ja mahdollisilla yhteisillä tuloksilla on
erilaisia merkityksiä eri lajien edustajille, minkä vuoksi Järvilehdon mukaan tietoisuus voi
muodostua vain saman lajin puitteissa.156 (1994, 193–194; 1995, 129–130; 2000a, 51.)
Yhteiset merkitykset ovat mahdollisia juuri rakenteellisen samanlaisuuden ja siihen liitty-

156
Vrt. Spinozan ajatus, jonka mukaan ”[l]uonnossa ei ole mitään ihmiselle sen hyödyllisempää
yksittäisoliota kuin järjen ohjauksessa elävä ihminen” (E4p35c1), koska tämä on yhteneväinen luontomme
kanssa (ks. myös E4p31c). Passioiden alaisina ihmiset voivat olla luonnostaan yhteensopimattomia ja asettua
toisiaan vastaan (E4p32–34), mutta Spinozan mukaan ihmiset ovat kuitenkin yhteisöllisiä ja yhteistyöstä on
yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa (E4p35s).
128
vien yhteisten tavoitteiden pohjalta. Gibsonin ekologisen psykologian tavoin merkitysten
katsotaan muodostuvan suhteessa eliön toimintamahdollisuuksiin ja toiminnan tavoittei-
siin. Eliöiden monimutkaistuessa – niiden toimintamahdollisuuksien lisääntyessä – syntyy
uusia merkityksiä, ja edelleen sosiaalisen yhteistoiminnan pohjalta syntyy mahdollisuus
yhteisten kielellisten ja symbolisten merkitysten muodostumiselle. (1994, 185.)

Tietoisuus nähdään siis kommunikaatioon perustuvana sosiaalisen organismit-ympäristö-

systeemin piirteenä, ei yksilön sisäisenä ominaisuutena, ja systeemisen näkökulman mu-
kaan sosiaaliseen organisaatioon kuuluva yleinen tietoisuus edeltää henkilökohtaista tietoi-
suutta (2000a, 47). Henkilökohtainen tietoisuus muodostuu yksilön osallistumisesta sosiaa-
liseen yhteistoimintaan ja realisoi yhden aspektin yleisestä tietoisuudesta, mutta samalla
yksilö voi myös käyttää yhteisiä tuloksia oman tietoisuutensa ja toimintamahdollisuuksien-
sa laajentamiseen (2000a, 46–47, 51). Yleisen ja henkilökohtaisen tietoisuuden lisäksi tie-
toisuudella voidaan tarkoittaa myös subjektiivista kokemusta, jota on yleensä pidetty yksi-
tyisenä kokemuksellisena ilmiönä (2000a, 48). Järvilehdon mukaan tietoisuuden käsittämi-
nen subjektiivisena tai yksityisenä kokemuksena mystifioi ilmiön ja on johtanut pyrkimyk-
seen paikallistaa tietoisuutta aivoihin tai yksilöön.157 Perinteiset tietoisuuden ongelmat pe-
rustuvat Järvilehdon mukaan kuitenkin ajatteluvirheeseen: ”Koska tietoisuus mahdollistaa
oman toiminnan tarkastelun, se mahdollistaa myös kuvitelman siitä, että tietoisuus on juuri
kehon tai jonkin sen osan toimintaa.” (1994, 190.) Taustalla on kuitenkin virheellinen käsi-
tys tietoisuuteen liittyvästä subjektista (1994, 191), ja tietoisuuden yhdistäminen aivotoi-
mintaan on Järvilehdon mukaan vain kulttuurinen konventio (2000a, 52): ”Periaatteessa
tietoisuuden voisi sijoittaa aivan yhtä hyvin esimerkiksi ympäristöön” (1994, 190); ongel-
mana on siis ilmiön sosiaalisen luonteen unohtaminen ja pyrkimys sijoittaa toimintaa jo-
honkin systeemin osaan.

Systeemisen näkökulman mukaan subjektiivisen ja yksityisenä pidetyn tietoisuuden lähtö-

kohtana on yhteinen kokemus eli yhteistoiminta muiden kanssa ja toiminnan koordinointi
yhteisen tuloksen saavuttamiseksi (1994, 190; 2000a, 52). Meadin tavoin Järvilehto esittää,
että voimme erottautua yksilöksi vain suhteessa muihin, sosiaalisen kommunikaation myö-
tä, ja kokemuksen subjektiivisuuden perustana on muiden kanssa kehittynyt jaettu koke-
mus. Tämän mukaan myöskään tietoisuuden sisältö (kvalitatiivinen kokemus) ei ole yksi-

157
Tietoisuuden filosofiset ongelmat, kuten ”selityksellinen aukko” (Levine 1983) tai ”vaikea ongelma”
(Chalmers 1995; 1996), perustuvat juuri tähän merkitykseen, jossa tietoisuus ymmärretään subjektiivisena
ilmiönä ja yksityisenä kokemuksena. Ks. myös Ned Blockin (1995) tekemä erottelu kommunikoitavan
pääsy- (access) tietoisuuden ja kokemuksellisen fenomenaalisen tietoisuuden välillä. Erottelua on kritisoinut
esim. Daniel Dennett (1995; 2005), jonka mukaan kaikki tietoisuus on pääsy-tietoisuutta. Myös
enaktivistisen kognitiotieteen yhteydessä on kritisoitu Blockin tekemää erottelua (ks. esim. O’Regan & Noë
2001, luku 7; Thompson 2007, 262–265). Ks. myös Kriegel 2007.
129
tyinen ilmiö, vaan kaikki tietoiset kokemukset ovat jaettuja kokemuksia. Koska systeemi-
sen käsityksen mukaan tietoisuus on mahdollista vasta yhteistoiminnan pohjalta, Järvileh-
don mukaan myös sen sisältö määräytyy yhteisistä tuloksista ja on siten jaettua (2000a, 52–
53); jos jokin kokemus ei ole jollakin tavoin jaettavissa, se ei myöskään voi olla tietoinen
(1994, 191). Yleisesti voidaan sanoa, että tietoisuuden kehittymisen myötä mentaaliset
prosessit muuttuvat ja laajentuvat: ennen tietoisuuden kehitystä mentaaliset prosessit käsit-
tivät yksittäisen organismi-ympäristö-systeemin, mutta tietoiset mentaaliset prosessit kuu-
luvat yhteistoiminnalliseen organismit-ympäristö-systeemiin ja saavat merkityksensä yh-
teisen toiminnan tuloksista (2000a, 53).

Yksittäinen eliö-ympäristö-systeemi on periaatteessa symmetrinen, eikä siinä voi erottaa

subjektia ja objektia, koska systeemin toiminta on siihen kuuluvien elementtien yhteistyötä
(1995, 130–131). Järvilehdon mukaan ”subjektin ja objektin suhde on ainoastaan tietynlai-
nen systeemisen asymmetrian kuvaus” (1994, 190), mutta subjektia ja objektia ei voida
täysin erottaa toisistaan, vaan ne määrittävät toinen toisiaan158 (1995, 131): subjekti on
systeemi toiminnassa ja objekti tämän toiminnan tulos (2009, 116). Tietoisuuden ja sen
taustalla olevan yhteistoiminnallisen organisaation (organismit-ympäristö-systeemin) myö-
tä muodostuu kuitenkin uudenlainen mahdollisuus subjekti-objekti-suhteen kuvaukseen
(1995, 131). Tietoisuuden kautta yksilö voi tarkastella oman toimintansa tuloksia reflektii-
visesti ikään kuin muiden näkökulmasta. Sosiaalisen kommunikaation kautta kehosta voi
tulla toiminnan objekti, ja subjektina on sosiaalisten suhteiden pohjalta määrittyvä ”minä”.
Subjektina tai toiminnan agenttina ei ole siis keho, vaan ”minä”, joka määrittyy systeemi-
senä relaationa – sosiaalisten suhteiden joukkona yhteistoiminnallisessa organisaatiossa
(2000a, 48) tai yksilön ”kaikkien sosiaalisten suhteiden leikkauspisteenä” (1994, 191).
Näin ollen ”minä” ei ole materiaalinen entiteetti, vaan systeeminen aspekti tai näkökulma,
joka toteutuu tietyn kehon kautta (1995, 131; 2000a, 48); ”minä” tietoisena agenttina ei
rajoitu vain kehoon, vaan yksilö edustaa koko yhteisöä, mutta vain rajoitetusta näkökul-
masta (2000a, 52; vrt. Mead 1934, 202). ”Minälle” keho on muiden ympäristön osien ta-
voin objekti, mutta sillä erotuksella, että se toimii myös viitekohtana tai välineenä, jonka
kautta ”minä” toimii, eli keho luo yksilöllisen näkökulman sosiaaliseen organisaatioon
(1994, 191; 2000a, 48–49): ”keho on ikäänkuin se piste avaruudessa, johon kaikki sosiaali-
sen järjestelmän toiminnan tulokset suhteutuvat tämän yksilön osalta” (1995, 131).

158
Vrt. Deweyn ja Bentleyn (1949) transaktionaalinen näkökulma, jossa he korostavat organismin ja
ympäristön tai yleisemmin tietäjän ja tiedetyn vastavuoroisuutta (ks. myös Palmer 2004). Perinteistä subjekti-
objekti-erottelua ovat kritisoineet myös esim. Merleay-Ponty (1962), von Uexküll (1934 ja 1940/2010) ja
Gibson (1979), jotka ovat painottaneet eliön ja ympäristön sekä subjektin ja objektin yhteenkuulumista.
130
Järvilehdon mukaan tietoisuuden kriteerinä on kyky kommunikoida, ja tärkeimpänä kom-
munikaatiovälineenä voidaan pitää kieltä. Kielen tehtävänä on ensisijaisesti yhteisten tulos-
ten tuottamiseen tarvittavan organisaation luominen, minkä vuoksi sana ei ole niinkään
symbolinen representaatio jostakin, vaan ehdotus yhteistoimintaan.159 Kielen avulla voim-
me kuvata toiminnan tuloksia ja sitä kautta voimme olla tietoisia näistä tuloksista ja arvioi-
da niitä. Järvilehto kuitenkin huomauttaa, että kielen avulla voimme kommunikoida vain
toiminnan tuloksista, jolloin myös tietoisuus rajoittuu toiminnan tuloksiin. Tämän mukaan
emme ole siis varsinaisesti tietoisia toiminnastamme, vaan ainoastaan sen osatuloksista, ja
tämän vuoksi tietoisuus on epäjatkuvaa: tietoisten tulosten väliin jää paljon ei-tietoisia vä-
livaiheita, jotka eivät ole tietoisia henkilölle itselleen, vaikka toinen ihminen voi havaita
tällöinkin siirtymiä toiminnasta toiseen. Samoin myöskään ajattelussa – prosessissa, jossa
siirrymme tietoisesta toiminnan tuloksesta toiseen – emme ole tietoisia itse ajatteluproses-
sista, vaan ainoastaan ajattelun tuloksista, jotka ovat jollakin tavoin kommunikoitavissa.
Järvilehdon mukaan kieli ja ajattelu kuuluvat yhteen, koska ajattelu tarkoittaa ”sellaista
eliö-ympäristö-järjestelmän uudelleen järjestäytymistä, joka mahdollistaa oman toiminnan
selittämisen ja kielellisen kuvauksen sekä uusia yhteisen toiminnan tuloksia” (1994, 195).
Koska ajattelu kuuluu yhteen kielen kanssa ja sen tulokset ovat jaettavissa muiden kanssa,
ajattelu ei ole vain yksilöllinen prosessi, vaan sosiaalisen toiminnan tulos ja yhteistyötä
muiden kanssa. (1994, 102, 193–195; 1995, 134–136; 2000a, 49.)

Järvilehdon käsitys kielen kommunikatiivisesta luonteesta muistuttaa Lev Vygotskin esit-

tämää näkemystä, jonka mukaan ”[k]ielen alkuperäinen funktio on kommunikatiivinen.
Kieli on ennen kaikkea sosiaalisen kanssakäymisen väline.” (1982, 18.) Teoksessaan Ajat-
telu ja kieli (1982) Vygotski tarkastelee ajattelun ja kielen suhdetta ja kehitystä, ja esittää,
että vaikka ajattelun ja kielen alkuperä on erillinen – ajattelu perustuu älylliseen käytännöl-
liseen toimintaan ja kieli kommunikaatioon –, nämä kehityslinjat risteytyvät, jolloin ajatte-
lusta tulee kielellistä (luku 4). Kehityksen myötä sosiaalinen puhe muuttuu sisäiseksi pu-
heeksi (s. 50), ja kielellisistä rakenteista tulee ajattelun perusrakenteita (s. 104). Lisäksi
kirjansa lopussa Vygotski tuo esiin kielen ja ajattelun yhteyden tietoisuuteen:

ajattelu ja kieli ovat avain inhimillisen tietoisuuden ymmärtämiseen. -- ei pelkästään

ajatuksen vaan myös koko tietoisuuden kehitys on yhteydessä sanan kehitykseen. Sana
on välitön ilmaus inhimillisen tietoisuuden historiallisesta luonteesta. -- Mielekäs sana
on inhimillisen tietoisuuden mikrokosmos. (s. 249.)

159
Vrt. Maturana & Varela 1980, 30–35; 1987/1998, 206–212, jotka myös kritisoivat representationaalista
käsitystä kielestä ja sen sijaan tarkastelevat sitä yhteistoiminnallisena ilmiönä, joka mahdollistaa
tietoisuuden. Myös esim. Mead (1934), Merleau-Ponty (1962, luku 6) ja Vygotski (1982) ovat korostaneet
kielen sosiaalista ja toiminnallista luonnetta.
131
Järvilehto esittää vastaavan ajatuksen sanoessaan, että ”[k]ieli on kokonaisuutena ihmis-
kunnan kaikkien yhteisten toiminnan tulosten historiallinen kokoelma” (1994, 102). Tämän
mukaan kieli on ”ihmisen mahdollisuuksien varasto” ja se ”mahdollistaa menneisyyden ja
tulevaisuuden olemassaolon nykyhetkessä” (1995, 135). Kielen kautta ihminen voi selittää
ja ohjata toimintaansa sekä arvioida toiminnan tuloksia ja suunnata tulevaa toimintaa ta-
voitteiden saavuttamiseksi ja yhteistoiminnallisen organisaation luomiseksi.

Sosiaalisuuden rooli tulee esiin myös siinä, että eliö-ympäristö-systeemiin kuuluva ympä-
ristö käsittää myös historiallisessa yhteistoiminnassa muodostuneen kulttuurisen ympäris-
tön. Järvilehdon mukaan ihminen elää aina kulttuurisessa ympäristössä, jossa yhteistoimin-
ta ja muiden ihmisten toiminnan tulokset ovat ennakkoehto yksilöllisinä pidettyjen tulosten
saavuttamiselle; vaikka yksilö voi hetkellisesti näyttää erilliseltä ja itsenäisesti toimivalta
oliolta, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tulokset olisivat todella yksilön itsenäisiä saavu-
tuksia. (1994, 192, 203–207; 2001.)

Kulttuurisen ympäristön ja sosiaalisuuden sekä ajallisen näkökulman korostaminen muis-

tuttavat laajennettu kognitio -hypoteesin kolmannen aallon ja hajautetun kognition yhtey-
dessä esitettyjä ajatuksia. Sen sijaan keskeinen ero Clarkin näkemykseen muodostuu siitä,
että Järvilehto pitää eliö-ympäristö-systeemiä ajallis-paikallisena kokonaisuutena, kun taas
Clarkin tarkastelun kohteena on hetkellinen systeemi. Clarkin ja monien muiden laajennet-
tu kognitio -hypoteesin kannattajien mukaan mentaalinen toiminta voi olla vain sisäistä
toimintaa, jolloin laajentuminen koskee vain joitakin tapauksia. Sen sijaan Järvilehto ko-
rostaa, että mentaalinen toiminta ei ole milloinkaan van eliön sisäistä toimintaa, vaan ta-
pahtuu aina koko systeemin tasolla. Esimerkiksi kuvittelua on usein pidetty sisäisenä toi-
mintana, joka voi tapahtuva ympäristöstä erillään (Järvilehto 1998c, kohta 3). Järvilehto
kuitenkin muistuttaa, että koska eliö-ympäristö-systeemi on ajallis-paikallinen kokonai-
suus, myös mennyt ympäristö – mukaan lukien menneet yhteistoiminnan tulokset – on sen
konstitutiivinen osa, ja näin ollen ympäristö on mukana myös näennäisesti ympäristöstä
erillään tapahtuvassa toiminnassa (1998c, kohta 4). Esimerkiksi Hutchins on vastaavasti
esittänyt hajautetun kognition yhteydessä, että yhtenä tutkimuksen ongelmana on attribuoi-
da yksilölle sellaisia kognitiivisia ominaisuuksia, jotka ovat itse asiassa laajemman sys-
teemin saavutuksia (1995, 355–356; 2008, 2011–2012). Vaikka laajennetun kognition
kolmannen aallon sekä hajautetun kognition ja Järvilehdon teorian välillä on yhtäläisyyk-
siä, yhtenä keskeisenä eroja on se, että laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä py-
sytään selkeämmin perinteisen kognitiotieteellisen tutkimuksen viitekehyksessä, kun taas
Järvilehdon teoria pyrkii tarjoamaan uudenlaisen viitekehyksen tutkimukselle, jolloin myös

132
psykologiassa ja kognitiotieteellisessä tutkimuksessa käytettävät käsitteet on ymmärrettävä
uudella tavalla systeemisestä näkökulmasta.

7.6. Eliö-ympäristö-systeemin teoria ja systeeminen psykologia

Järvilehdon mukaan systeemisen näkökulman omaksuminen merkitsee kopernikaanista

kumousta psykologiassa eli ”siirtymistä ihmiskeskeisestä ajattelusta elävän systeemin tar-
kasteluun ja tietoisuuden ylikorostuksesta sosiaalisten järjestelmien merkityksen ymmär-
tämiseen” (1994, 202–203).160 On tärkeää muistaa, että elävää systeemiä ei voida rajata
kehon tai minkään muunkaan absoluuttisen rajan perusteella (1995, 224), vaan systeemiin
kuuluu myös sen oman toiminnan kautta määrittyvä funktionaalinen ympäristö, ja tähän
funktionaaliseen ympäristöön kuuluvat osat muuttuvat jatkuvasti, minkä vuoksi elävään
systeemiin kuuluvien osien tarkka määrittely on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta (2000a,
38–40).161 Systeemisen näkökulman mukaan mentaalinen toiminta on koko systeemin ta-
solla tapahtuvaa uudelleenjärjestäytymistä, jolloin sitä ei voida redusoida tai paikallistaa
vain aivotoimintaan tai muihin eliön sisäisiin prosesseihin. Lisäksi systeeminen näkökulma
painottaa tietoisuuden sosiaalista alkuperää ja luonnetta: tietoisuutta ei voida ymmärtää
vain yksilöllisenä piirteenä, vaan yleinen tietoisuus edeltää henkilökohtaista tietoisuutta, ja
myös yksin ollessaan ihmisen toiminta on sosiaalista, koska eliö-ympäristö-systeemi on
ajallis-paikallinen kokonaisuus, jolloin siihen kuuluu myös aiempi vuorovaikutus muiden
kanssa (1994, 192). Järvilehto myös huomauttaa, että perinteinen kognitiivinen psykologia
perustuu newtonilaiseen fysiikkaan ja mekanistiseen syy-seuraus-käsitykseen, kun taas
systeemisen psykologian mukaan ympäristö nähdään neliulotteisena aika-paikka-
avaruutena, ja siinä lainalaisuudet ovat erilaisten toimintajärjestelmien ja niiden elementti-
en yhteistyön säännönmukaisuuksia – ei mekaanisia syy-seuraussuhteita. Systeemisen nä-
kökulman mukaan psykologista toimintaa pidetään tavoitteellisena toimintana, ja tarkaste-
lun kohteena on ajallisesti ja paikallisesti hajautetun systeemin uudelleenjärjestäytyminen

160
Vrt. Deweyn esittämä kopernikaaninen kumous (1929/1999, luku 11) tarkastellessaan tietämistä:
”Aiemmin keskipisteenä oli mieli, joka tiedostaa vain sisäisiä kykyjä käyttämällä ja käsittelee vain ennalta
annettua yhtä itseriittoista ulkoista aineistoa. Nyt keskipisteenä ovat määrittelemättömät vuorovaikutukset
luonnossa, joka ei ole muuttumaton tai täydellinen mutta joka pystyy suuntautumaan uusiin ja erilaisiin
tuloksiin tarkoituksellisten operaatioiden välityksellä. -- Vuorovaikutuksessa olevat osat muodostavat
liikkuvan kokonaisuuden; keskipiste ilmaantuu aika kun niitä pyritään muuttamaan tiettyyn suuntaan.” (s.
252.) Hänen mukaansa ajattelu ja tietäminen eivät ole erillisen mielen suorittamaan sisäistä toimintaa, vaan
luonnollista toimintaa, ”reagointia epävarmuuteen” (ks. esim. s. 196–198).
161
Vrt. Palmerin (2004) kritisoima morfologinen käsitys organismista ja hänen tarkastelunsa ”organismin”
käsitteen etymologiasta (s. 336–339), jossa hän korostaa käsitteiden ”organismi” ja ”elämä” yhteyttä ja
ympäristön kuulumista tähän jatkuvaan organisoimisprosessiin. Palmer ehdottaa käytettäväksi termiä
”bioprosessi”, jolla hän pyrkii välttämään termiin ”organismi-ympäristö-systeemi” yhdistyvän ajatuksen
organismin ja ympäristön erillisyydestä (s. 339).
133
sekä tulokseen johtavan organisaation muodostuminen historiallisena prosessina. (1994,
202; 2009, 118.)

Järvilehdon mukaan systeemisen näkökulman kautta voidaan ymmärtää myös muiden psy-
kologisten teorioiden olemassaolo, mutta samalla se osoittaa niiden puutteellisuuden
(1994, 202). Esimerkiksi ärsyke-reaktio-malli kuvaa katkaistun toimintajärjestelmän toi-
mintaa, joka ottaa huomioon vain tutkijan määrittelemän ärsykkeen, aistinelimen ja liike-
elimen toiminnan (1994, 202);162 kognitiivisen psykologian yhteydessä käytetyt neurotie-
teelliset mittaukset puolestaan voivat antaa tietoa systeemin tiettyjen osien toiminnasta,
mutta pyrkimys paikallistaa tai redusoida mentaalisia toimintoja aivotoimintaan on sys-
teemisen näkökulman mukaan virheellinen lähtökohta (1998b; 2000a, 54; 2009, 119). Ma-
turanan ja Varelan autopoieesi-teorian tavoin eliö-ympäristö-systeemin teoria muistuttaa,
että myös hermosolut ovat eläviä systeemejä, jotka ylläpitävät omia aineenvaihdunnallisia
prosessejaan eivätkä muodosta representaatioita ympäristöstä tai prosessoi informaatiota
komputationaalisten mallien mukaisesti (1994, 118; 1998b; 2000a, 38–40). Systeemisen
psykologian mukaan mentaalisen toiminnan tarkastelussa eliö-ympäristö-systeemi on pie-
nin analyysin yksikkö, ja tarkastelun rajoittaminen pelkkään ärsyke-vaste-suhteeseen tai
aivotoimintaan antaa epätäydellisen kuvan mentaalisesta toiminnasta ja hajottaa tutkimuk-
sen kohteena olevan yksikön (2000a, 53–56). Systeeminen näkökulma muuttaa perustavan-
laatuisesti sekä neurotieteellisen että psykologisen tutkimuksen kysymyksenasetteluja ja
tulosten tulkintoja (1994, 202), ja se pyrkii tarjoamaan yhtenäisen pohjan ihmisen toimin-
nan selittämiselle ja ymmärtämiselle eri tasoilla, ilman keinotekoisia erotteluja esimerkiksi
biologisten ja sosiaalisten tai kulttuuristen tekijöiden välille (1994, 132).

8. Vertailua

Kaikki tässä käsitellyt näkemykset haastavat perinteisen internalistisen näkökulman, jonka

mukaan kognitiivisten prosessien kantajat tai konstitutiiviset osat rajoittuvat aivoissa ta-
pahtuviin prosesseihin. Näkemysten välillä on kuitenkin eroa muun muassa tarkastelun
lähtökohdissa ja siinä, millaisin käsittein kognitiivisia prosesseja pyritään ymmärtämään –
esimerkiksi laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä säilytetään ajatus kognitiosta
komputationaalisena prosessina, kun taas enaktivismin kannattajat, Chemero ja Silberstein
sekä Järvilehto vaativat radikaalimpaa uudistusta peruskäsitteistöön ja korostavat kognitio-
tieteen yhteyttä biologiseen tarkasteluun. Tarkastelen seuraavassa näkemyksiä joidenkin
keskeisten kysymysten pohjalta, jotka tuovat esiin näkemysten välisiä yhteyksiä ja eroja.

162
Vrt. Deweyn (1896) kritiikki ärsyke-vaste-mallia vastaan (ks. edellä luku 2.3).
134
8.1. Komputationalismi ja representaatiot

Sekä laajennettu kognitio (HEC) että hajautettu kognitio hyväksyvät komputationalistisen

mallin kognitiosta, jonka mukaan kognitiota voidaan pitää komputationaalisena prosessina,
jossa keskeistä on representaatioiden manipulointi. Näkemyksen eroavat kuitenkin aikai-
semmista komputationalismin muodoista siinä, komputationaalisten prosessien ei ajatella
tapahtuvan vain aivoissa, vaan komputationaaliset prosessit voivat muodostua myös kehol-
lisista prosesseista ja ympäristön manipuloinnista. Kognitiivisten prosessien kantajia pide-
tään tavallisesti informaatiota kantavina rakenteina, jolloin näkemykset säilyttävät käsityk-
sen kognitiosta informaationprosessointina. Kognitivistisesta mallista poiketen kognitiota
ei pidetä niinkään abstraktien symbolien manipulointina, vaan laajennetun ja hajautetun
kognition käsitys kognitiosta muistuttaa enemmän konnektionistista näkemystä, jossa kog-
nition ajatellaan tapahtuvan hajautetusti verkoston toiminnassa.163 Verkosto ei kuitenkaan
rajoitu vain aivoihin, vaan voi ulottua myös kehon ulkopuolelle. Keskeisenä ajatuksena on,
että ulkoiset välineet ja niiden manipulointi täydentävät sisäisiä prosesseja, ja yhdessä ul-
koiset ja sisäiset prosessit mahdollistavat kognitiivisten prosessien suorittamisen.

Enaktivismi, Silberstein ja Chemero sekä Järvilehto sen sijaan hylkäävät komputationalis-

tisen käsityksen kognitiosta. Enaktivismin mukaan kognitio ei ole komputationaalista in-
formaation prosessointia, vaan ruumiillista sense-making-toimintaa. Enaktivismin tavoin
Silberstein ja Chemero painottavat komputationalismin sijaan dynaamista näkökulmaa
kognitiivisten systeemien toiminnan tarkasteluun. Heidän mukaansa dynaamisen näkökul-
man pohjalta eliötä ja ympäristöä voidaan parhaiten mallintaa yksittäisenä systeeminä,
jolloin kognitiivisen toiminnan tarkastelussa on kyse yksittäisen systeemin ajallisen kehi-
tyksen tarkastelusta (vrt. van Gelder 1995; 1998). Järvilehdon mukaan kaikki psyykkinen
toiminta on yksittäisen eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymistoimintaa, jolloin
kyse on yhteistyöstä ympäristön kanssa eikä komputationaalisesta informaationprosessoin-
nista. Samoin kuin Silberstein ja Chemero, Järvilehto pitää eliötä ja ympäristöä yksittäise-
nä systeeminä, jolloin kognitiivisessa toiminnassa ei ole kyse informaation siirtämisessä
systeemistä toiseen, vaan yhden systeemin ajallisesta kehityksestä ja uudelleenjärjestäyty-
misestä.

Clark on kuitenkin esittänyt, että komputationaalista ja dynaamista selitysmallia ei tarvitse

nähdä toisiaan poissulkevina, vaan nämä toimivat komplementaarisina selityksinä kogni-
tiivisen systeemin toiminnasta: komputationalistinen malli sopii parhaiten systeemin toi-

163
Esim. Clark (1989; 1997; 2008a) ja Rowlands (1999; 2010a) ovat tuoneet esiin näkemystensä yhteyden
konnektionismiin.
135
mintamekanismien tarkasteluun, kun taas dynaamisten mallien avulla voidaan kuvata sys-
teemin kehitystä ajassa ja tarkastella kognitiivista toimintaa systeemitasolla emergentti-
nä164 ilmiönä (ks. esim. 1997, luku 6; 2008a, 23–28, 70, 165; 2011, 448; ks. myös Cheme-
ro & Silberstein 2008a).

Komputationalistinen malli on läheisesti yhteydessä käsitykseen mentaalisista representaa-

tioista, ja komputationalismin on katsottu vaativan representaatioita (ks. esim. Dietrich
2007, 3). Kognitiotieteen ja kognitiivisen psykologian onkin yleensä ajateltu selittävän
kognitiivista toimintaa representaatioiden pohjalta (ks. esim. Saariluoma 2001, 42–48;
Wilson 2004, 183), ja myös monet ruumiillisuutta korostavat näkemykset ovat hyväksy-
neet representaatioiden keskeisen roolin kognitiivisen toiminnan selityksessä (ks. Chemero
2009, luvut 2 ja 3). Laajennetussa ja hajautetussa kognitiossa hyväksytään perinteinen kä-
sitys siitä, että kognitiossa on kyse representaatioiden manipuloinnista, mutta ne eroavat
perinteisestä internalistisesta näkemyksestä kuitenkin siinä, että kognitiivisten prosessien
katsotaan voivan muodostua sisäisten representaatioiden lisäksi myös ulkoisten represen-
taatioiden manipuloinnista (ks. esim. Clark 1997; 2008a; Rowlands 1999; Menary 2006a;
Wilson 1994; 2000; 2004; Hutchins 1995). Sen sijaan enaktivismi, Silberstein ja Chemero
sekä Järvilehto suhtautuvat kielteisesti representationalistiseen käsitykseen ja pyrkivät tar-
joamaan ei-representationalistisen selityksen kognitiiviselle toiminnalle. Erityisesti enakti-
vismin kannattajat ja Järvilehto kritisoivat representationalistista mallia siihen liittyvien
taustaoletusten vuoksi. Heidän mukaansa keskeinen ongelma on oletus objektiivisesta ul-
komaailmasta, josta eliö muodostaa sisäisiä representaatioita ja käsitys kognitiosta näiden
sisäisten representaatioiden manipulointina.

Voidaan kuitenkin kysyä, puhuvatko kaikki osapuolet representaatioista samassa mielessä

ja mitä representaatioilla tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Esimerkiksi Robert Wilson (2000,
38; 2004, 187) on tehnyt jaottelun kolmenlaisten representaatiotyyppien välille: (1) Reak-
tiiviset representaatiot ovat refleksinomaisia vasteita, jossa eliö rekisteröi ympäristön olo-
suhteita ja reagoi niihin. Näillä tiloilla ei ole varsinaista sisältöä, ja niissä eliö on pikem-
minkin suuntautunut ympäristöön kuin representoi sitä. (2) Enaktiiviset representaatiot
ovat ruumiillisia taitoja ja kykyjä, jotka ylittävät reaktiiviset representaatiot, mutta niissä ei
kuitenkaan ole kyse tietoisesta tai reflektiivisestä ajattelusta. (3) Symboliset representaatiot
ovat kielellisiä tokeneita tai käsitteitä, jotka voidaan erottaa niiden ruumiillisesta ja kon-
tekstuaalisesta alkuperästä. Näistä poiketen reaktiiviset representaatiot ovat täysin riippu-
vaisia senhetkisestä tilanteesta ja myös enaktiiviset representaatiot ovat vahvasti sidottuja

164
Ks. emergenssistä ja eri tason selityksistä Clark 1997, luku 6.
136
kontekstiin. (Wilson 2004, 185–186; Menary 2006b, 3–4.) Enaktivismin kannattaja voi
hyväksyä kaksi ensimmäistä representaatiotyyppiä165, koska esimerkiksi sensorimotorisen
teorian kannattajat pitävät havaintoa ruumiillisiin kykyihin – enaktiivisiin representaatioi-
hin – perustuvana ilmiönä. Heidän torjumansa käsitys representaatioista koskee siis kol-
matta representaatiotyyppiä eli symbolisia representaatioita. Lisäksi on hyvä huomata, että
myös konnektionistisissa malleissa puhutaan representaatioista, vaikka niitä ei pidetä sym-
bolisina esityksinä, vaan ne ymmärretään neuroniverkoston hajautetun toiminnan pohjalta.
Enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin hylänneet yleensä myös tällaisen käsityksen rep-
resentaatiosta, koska heidän mukaansa kognitiivinen toiminta ei perustu valmiin ulkomaa-
ilman representointiin, vaan kognitiota pidetään merkityksiä luovana sense-making-
toimintana. Lisäksi, erityisesti Maturana ja Varela (1980; 1987/1998) ovat korostaneet, että
puhe representaatioista kuuluu vain havaitsijan alueelle, jossa havaitsija tarkastelee sys-
teemin ja ympäristön vuorovaikutusta metanäkökulmasta; systeemin omassa toiminnassa
on kyse sensorimotorisen tasapainon ylläpidosta eikä sen toiminta perustu ympäristön si-
säiseen representointiin (vrt. Brooks 1991).166

Sen sijaan laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat ovat esittäneet, että representaa-
tioiden rooli selityksessä voidaan säilyttää, vaikka luovuttaisiin perinteisestä kognitivisti-
sesta mallista. He korostavat representaatioiden yhteyttä toimintaan, jolloin ne eivät ole
kognitivistisen mallin tavoin symbolisia edustuksia, vaan muistuttavat enemmän konnek-
tionistisen mallin mukaista käsitystä representaatioista. Esimerkiksi Clark puhuu lokaaleis-
ta tai toimintasuuntautuneista representaatioista, jotka eivät ole niinkään objektiivisia esi-
tyksiä ympäristöstä, vaan ohjaavat toimintaa tietyssä tilanteessa (Clark 1997, 149–155).
Hän on puolustanut representationaalista käsitystä myös Rick Grushin (1997; 2004) esit-
tämän ”emulaattori”-käsityksen pohjalta, jossa representaatiot voidaan ymmärtää sisäisinä
malleina motorisista ohjelmista (Clark 2008a, 149–152; Clark & Grush 1999). Tämän mal-
lin mukainen käsitys representaatiosta tulee lähelle sensorimotorisia kykyjä, mutta säilyttää
ajatuksen representaatioista kognitiivisten prosessien pohjana, vaikka eroaa perinteisestä
symbolisiin representaatioihin perustuvasta käsityksestä (Clark 2008a, 152; ks. myös Clark
& Toribio 1994). Myös Rowlands (1999, osa II) katsoo kognitiivisen toiminnan perustuvan

165
Kuten Menary (2006b, 11 n.2) huomauttaa, on kyseenalaista, tulisiko näitä pitää lainkaan
representaatioina, koska niillä ei ole selkeää sisältöä.
166
Ks. myös Varela ym. 1991, 40, 134–140 representaatioiden ymmärtämisestä heikommassa tai
vahvemmassa mielessä; Shanon 1991, 239–241 erottelusta filosofisen (vertikaalisen) ja psykologisen
(horisontaalisen) näkökulman välillä ja jälkimmäisen jako heikkoon ja vahvaan merkitykseen
representaatioista ja komputaatiosta; ja Dietrich 2007 erilaisista representaatiotyypeistä.
137
representaatioihin, mutta Clarkin tavoin painottaa niiden yhteyttä toimintaan.167 Menary on
puolestaan esittänyt niin sanottuun Peircen periaatteeseen (ks. Menary 2006c, 4–5; 2009,
38) perustuvan käsityksen representaatioista, ja hänen mukaansa myös enaktivismin käsi-
tys kognitiosta, erityisesti ruumiillisiin kykyihin perustuva intentionaalinen suuntautunei-
suus, täyttää Peircen periaatteen kriteerit (2006c, 7; 2009, 41–42). Hutchins (2008; 2011a)
taas puhuu siitä, miten enaktoimme representaatioita toimiessamme kulttuurisessa ympäris-
tössä. Tällä hän tarkoittaa toimintaa, jonka myötä opimme materiaalisiin kohteisiin liittyviä
merkityksiä ja toimintamme myötä luomme myös uusia merkityksiä.

Chemero puolestaan esittää radikaalin ruumiillistuneen kognitiotieteen eksplisiittisesti anti-

representationalistisena näkemyksenä ja torjuu pyrkimykset yhdistää näkemys representa-
tionaalisten käsitysten alle (2009, luku 3). Chemeron näkemyksen ytimenä on kognitiivisen
toiminnan tarkastelu dynaamisten mallien ja Gibsonin ekologisen teorian pohjalta. Kun
kognitiivista toimintaa tarkastellaan dynaamisten systeemien teorian pohjalta, selityksessä
ei tarvitse postuloida mentaalisia representaatioita ja Chemeron mukaan dynaaminen malli
onnistuu selittämään myös sellaiset tapaukset, joiden on yleensä katsottu vaativan rep-
resentationaalista selitystä168 (ks. esim. 2009, 38–43). Gibsonin ekologinen psykologia ja
erityisesti siihen kuuluva affordanssien käsite puolestaan tarjoaa teoreettisia välineitä eliön
ja ympäristön käsittämiseen yhtenäisenä systeeminä (Chemero 2003; 2008; 2009; Chemero
& Turvey 2007). Kognitiivisessa toiminnassa on kyse yhtenäisen systeemin muutoksesta
ajassa, ei ympäristön sisäisestä representoinnista ja representaatioiden komputationaalises-
ta manipuloinnista. Järvilehto esittää vastaavasti, että kognitiivinen toiminta – samoin kuin
muukin mentaalinen toiminta – on ymmärrettävä eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjär-
jestäytymisenä, ja hän hylkää myös representationaalisen käsityksen kognitiosta.

Kommentissaan Järvilehdolle Chemero (1999) on kuitenkin huomauttanut, että Järvilehdon

esittämät esimerkit informaationprosessointimallia ja representaatioita vastaan eivät sulje
pois mahdollisuutta toimintasuuntautuneista representaatioista. Vaikka systeemi ei muo-
dosta toiminta-neutraaleja representaatioita objektiivisista ympäristön piirteistä, tämä jättää
auki mahdollisuuden, että joitakin aivoissa tapahtuvia prosesseja voitaisiin pitää toimin-
tasuuntautuneina representaatioina. Vastatessaan Chemerolle Järvilehto puolestaan huo-

167
Rowlandsin käsityksen representaatioista perustuu Ruth Millikanin (1993) teleologiseen teoriaan
representaatioista ja tähän liittyvään oikean (proper) funktion käsitteeseen sekä Gibsonin (1979) käsitykseen
affordansseista (Rowlands 1999, luku 11).
168
Clark (1997) kutsuu näitä ”representaationnälkäisiksi ongelmiksi” (representation-hungry problems) ja
puolustaa representationaalisen selityksen tarvetta niiden kohdalla (s. 166–170; ks. myös Clark & Toribio
1994). Myös Arthur B. Markman ja Eric Dietrich ovat useissa kirjoituksissaan puolustaneet
representationaalista ja komputationaalista selitystä dynaamista näkemystä vastaan (ks. Markman & Dietrich
2000a; b; Dietrich & Markman 2001; 2003).
138
mauttaa, että käsitys toimintasuuntautuneista representaatioista säilyttää organismin ja ym-
päristön erottelun, kun taas hänen teoriansa lähtökohtana on yksittäinen systeemi, jolloin
puhe organismista tai ympäristöstä on puhetta saman systeemin eri aspekteista (Järvilehto
1999b, kohta 1). Järvilehto kuitenkin myöntää, että puhe toimintasuuntautuneista represen-
taatioista voidaan säilyttää myös hänen teoriassaan, mutta tällöin niillä tarkoitetaan ”koko
systeemin rakennetta, joka määrittää, miten se toimii ja mitä tuloksia se saavuttaa. Näin
ollen toimintasuuntautuneet representaatiot ”representoivat” systeemin toiminnan tulok-
sia.” (Kohdat 2 ja 3.) Viitatessaan toiminnan tuloksiin ne viittaavat tulevaan, mutta samalla
myös menneeseen, koska systeemin toiminta määrittyy sen historiasta, ja Järvilehdon mu-
kaan toimintasuuntautuneet representaatiot voidaan ymmärtää hänen teoriansa puitteissa
”kuvauksena organismi-ympäristö-systeemin hetkellisestä tilasta” (kohta 3).

Suhtautuminen representationalistiseen käsitykseen on yhteydessä laajempaan kysymyk-

seen siitä, mitä kognitiolla tarkoitetaan. Laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat
tarkastelevat kognitiota perinteisen komputationalistisen ja representationalistisen käsityk-
sen pohjalta, kun taas enaktivismin ja Järvilehdon teorian yhteydessä tulee esiin tarve kog-
nition käsitteen laajentamiselle tai uudelleenkäsitteellistämiselle. Esimerkiksi Clark on
esittänyt, että kognitiivisuus vaatii kykyä sellaiseen päättelyyn ja toimintaan, jossa eliö ei
ole välittömässä vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, jolloin jonkin (sisäisen) prosessin
on toimittava representaationa ei-läsnäolevasta kohteesta (Clark & Grush 1999, 7, 10, 13).
Laajennetun kognition yhteydessä on myös nostettu esiin tarve kognition tunnusmerkeistä
(Adams & Aizawa 2001; 2010a; Rowlands 2009b; Walter & Kästner 2012) ja Di Paolo
(2009, 11) on huomauttanut, että tarkastelu on perustunut liian intuitiivisiin käsityksiin
kognitiosta.

Enaktivismissa puolestaan kognitio nähdään sense-making-toimintana eli eliön adaptiivi-

sena toimintana, jonka myötä se luo maailmasta itselleen merkityksellisen elinympäristön.
Maturanan ja Varelan (1980) teoria autopoieesista yhdistää elämän ja kognition toisiinsa,
ja vaikka tätä yhdistämistä on kritisoitu (ks. esim. Di Paolo 2005; 2009), enaktivismi kui-
tenkin katsoo kognitiivisen toiminnan olevan läheisesti yhteydessä elämän perustoimintoi-
hin, ja taustalla on ajatus jatkuvuudesta elämän ja kognition (tai mielen) välillä (ks.
Thompson 2007). Enaktivismin mukaan kognitiota esiintyy siis jo paljon alemmalla tai
perustavammanlaatuisella tasolla kuin perinteisessä komputationalistisessa mallissa on
oletettu, ja tämän mukaan kognitiivinen toiminta ei ole abstraktia informaation prosessoin-
tia, vaan sen perustana on konkreettinen sensorimotorinen toiminta. Haasteeksi muodostuu
tämän perustason sensorimotorisen toiminnan yhdistäminen korkeammantasoiseen kogni-
tiiviseen toimintaan. Enaktivismista on kuitenkin pyritty kehittämään yleistä viitekehystä,
139
joka kykenee tarjoamaan pohjan myös korkeammantasoisten kognitiivisten ilmiöiden ja
sosiaalisen kognition tarkastelulle.169

Järvilehto vaatii yleisemmin mentaaliseen toimintaa viittaavien käsitteiden ymmärtämistä

uudella tavalla systeemisestä näkökulmasta. Hänen mukaansa mentaalinen toiminta ei
muodostu erillisistä psyykkisistä funktioista, vaan sitä on tarkasteltava koko eliö-
ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymisenä. Näin ollen mentaalista toimintaa kuvaa-
vat käsitteet viittaavat samaan ilmiöön eri näkökulmista; kognitio ei ole milloinkaan vain
eliön sisäinen ilmiö, vaan tapahtuu aina koko systeemin tasolla.

8.2. Ontologinen, episteeminen ja metodologinen näkökulma

Tässä käsiteltyjen näkemysten välillä on eroa siinä, korostavatko ne metodologisia tai seli-
tyksellisiä etuja vai onko tarkastelun kohteena pikemminkin ontologinen väite kognitiivi-
sen systeemin luonteesta. Mark Rowlands (1999) on tehnyt laajennetun kognition (tai hä-
nen mukaansa environmentalismin) yhteydessä eron ontologisen ja episteemisen väitteen
välille, joista ontologisen väitteen mukaan kognitiiviset prosessit koostuvat sisäisten pro-
sessien lisäksi myös kehollisista prosesseista ja ympäristön manipuloinnista, jolloin kogni-
tiiviset prosessit eivät sijaitse vain päässä, vaan ulottuvat ainakin joissakin tapauksissa
myös kehon ulkopuolelle. Episteeminen väite sen sijaan koskee sitä, miten kognitiivisia
prosesseja voidaan ymmärtää. Internalistisen näkökulman mukaan kognitiivisia prosesseja
voidaan ymmärtää vain sisäisiä prosesseja tutkimalla, kun taas eksternalistisen kannan mu-
kaan kognitiivisten prosessin ymmärtäminen vaatii myös ympäristön huomioimista. Pel-
kästä episteemisestä väitteestä ei kuitenkaan vielä seuraa ontologista väitettä, mutta onto-
logisella väitteellä sen sijaan on myös episteemisiä seurauksia. Pelkkä episteeminen väite
ympäristötekijöiden merkityksestä on yhteensopiva internalistisen ontologisen käsityksen
kanssa, jonka mukaan kognitiiviset prosessit koostuvat vain sisäisistä prosesseista ja sijait-
sevat vain päässä. Tässä mielessä kaikki tässä käsitellyt näkökulmat voidaan lukea ontolo-
gisiksi väitteiksi, koska niiden mukaan kognitiiviset prosessit eivät rajoitu vain aivojen
sisään, vaan koostuvat myös kehollisista prosesseista ja toiminnasta ympäristössä. Näke-
mysten välillä on eroa kuitenkin siinä, korostuuko tarkastelussa selityksellinen hyöty tietyn
ilmiön tarkastelussa vai kysymys siitä, mitä kognitio on ja mikä on kognitiivinen systeemi.

Alkuperäisessä ”Laajennettu mieli” (1998) -artikkelissaan Clark ja Chalmers korostavat

laajennetun näkökulma selityksellistä hyötyä ja myöhemmin he (ks. esim. Chalmers 2008,

169
John Stewartin, Oliver Gapennen ja Ezequiel Di Paolon toimittamassa teoksessa Enaction: Towards a
New Paradigm for Cognitive Science (2011) kirjoittajat esittävät, miten eritasoisia kognitiivisia ilmiöitä
voidaan tarkastella enaktivistisen viitekehyksen pohjalta.
140
xii–xiv, xvi; Clark 2008a) ovat puolustaneet hypoteesia sen selityksellisten etujen perus-
teella. Kuitenkin vastatessaan esimerkiksi Adamsin ja Aizawan yhteenliittymis-
konstituutio-kritiikkiin Clark (2008a; 2010a; b) on esittänyt, että ulkoista tekijää voidaan
pitää konstitutiivisena osana systeemiä. Rowlands on sen sijaan painottanut, että hänen
kannattamassaan (toisen aallon mukaisessa) laajennettu kognitio -hypoteesin muodossa
(environmentalismissa) on kyse ontologisesta väitteestä, jolla on myös episteemisiä seura-
uksia: joissakin tapauksissa kognitiiviset prosessit ovat hybridejä eli koostuvat sisäisten
prosessien lisäksi myös kehollisista prosesseista ja ympäristötekijöiden manipuloinnista ja
sijaitsevat myös kehon ulkopuolella (ontologinen väite), jolloin niiden ymmärtäminen vaa-
tii sisäisten prosessien lisäksi myös toiminnan ja ympäristötekijöiden tarkastelua (epistee-
minen väite) (ks. esim. 1999, 31). Heikompi eli pelkkä episteeminen väite sen sijaan on
Rowlandsin mukaan yhteensopiva ontologisen väitteen kieltämisen kanssa, mutta hänen
mukaansa HEC sitoutuu tähän vahvempaa väitteeseen (2009a, 53–54; 2010b, 59). Pöyhö-
nen (tulossa) puolestaan on esittänyt, että hypoteesia laajennetusta kognitiosta tulisi tarkas-
tella ensisijaisesti sen selityksellisen arvon perusteella – ei niinkään ontologisena väitteenä
mielen laajuudesta. Tämän mukaan internalistinen ja eksternalistinen näkökulma eivät ole
toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, vaan näkökulmia kognitiivisten ilmiöiden tarkasteluun,
ja kummallakin on omat selitykselliset vahvuutensa ja heikkoutensa (ks. myös Sprevak
2010, 361–362).

Hutchinsin mukaan hajautettu kognitio on ymmärrettävä tiettynä näkökulmana kognition

tutkimukseen, ei niinkään itsenäisenä kognitio lajina (2006, 376). Hajautettu kognitio toi-
mii siis ennen kaikkea metodologisena näkökulmana, jonka mukaan kognitiivisia prosesse-
ja voidaan ymmärtää parhaiten, kun niitä tutkitaan perinteistä yksilö- tai aivokeskeistä tut-
kimusta laajemmasta näkökulmasta. Toisaalta Hutchins korostaa myös ympäristön, muiden
ihmisten sekä kulttuuristen käytäntöjen konstitutiivista roolia kognitiossa, jolloin ajatusta
hajautetusta kognitiosta voidaan pitää myös ontologisena väitteenä: kognitio ei ole vain
yksilön sisäinen prosessi eikä muodostu vain aivotoiminnasta, vaan myös ulkoiset tekijät ja
kulttuurinen toiminta on konstitutiivinen osa kognitiivista toimintaa.

Maturanan ja Varelan teoria autopoieesista koskee yleisesti elämää ja kognitiota ja niiden

läheistä yhteyttä. Heidän käsitystään elämästä ja kognitiosta voidaan pitää ontologisena
käsityksenä, jolla on myös epistemologisia seurauksia sille, miten näitä ilmiöitä tulee ym-
märtää (ks. Maturana & Varela 1980; 1987/1998). Maturanan ja Varelan teoriaan sekä Va-
relan, Thompsonin ja Roschin (1991) esittämiin ajatuksiin pohjautuvaa enaktivistinen kog-
nitiotiede tarjoaa perinteisestä kognitiotieteestä poikkeavan tavan ymmärtää kognitio ja
tarkastella kognitiivisia ilmiöitä. Enaktivismin mukaan kognitiiviset systeemit ovat au-
141
tonomisia agentteja ja kognitio on ruumiillisuuteen perustuvaa sense-making-toimintaa,
minkä vuoksi kognitiota ei tule pitää komputationaalisena informaation prosessointina,
vaan tarkastelussa tulee ottaa huomioon kognitiivisen systeemin autonomisuus. Keskeinen
ajatus on, että merkitykset ja ”informaatio” perustuvat eliön omaan rakenteeseen, jolloin
perinteinen oletus neutraalista informaatiosta ja objektiivisesta ympäristöstä on ongelmal-
linen. Enaktivismin yhteydessä on tehty ero autonomisen ja heteronomisen näkökulman
välille (ks. Thompson 2007, luku 3), ja enaktivismi painottaa näistä ensimmäistä, kun taas
perinteinen kognitiotiede on tarkastellut kognitiivisen systeemin toimintaan heteronomises-
ta näkökulmasta. Autonominen näkökulma painottaa merkitysten määräytymistä systeemin
oman rakenteen ja toiminnan pohjalta, kun taas heteronominen näkökulma tarkastelee
kognitiivista systeemiä informaatiota prosessoivana input–output-systeeminä, jolloin input-
ja output-informaatio on määritetty tutkijan näkökulmasta ja ympäristöä pidetään objektii-
visena informaation lähteenä ja toimintakontekstina. Thompson (2007) kuitenkin muistut-
taa, että autonomisuus ja heteronomisuus ovat heuristisia käsitteitä ja sisältävät implisiitti-
sen viittauksen havaitsijaan, jolloin se, mitä pidetään systeeminä tai pidetäänkö sitä au-
tonomisena vai heteronomisena, on riippuvaista tarkastelukontekstista ja tutkimuskysy-
myksestä (s. 50). Juuri enaktivismissa onkin tuotu esiin ontologian ja epistemologian yh-
teenkuuluminen sekä painotettu tutkijan näkökulman huomioimista. On siis muistettava,
että tutkimus tapahtuu aina jossain kontekstissa ja myös tutkijat itse ovat kognitiivisia sys-
teemejä, jolloin tieteellinen tutkimus perustuu meidän kognitiivisiin kykyihimme ja sosiaa-
lisesti jaettuihin merkityksiin (ks. esim. Maturana & Varela 1987/1998; Varela ym. 1991).

Chemero ja Silberstein esittävät metodologisen individualismin tai reduktionismin koh-

taamien ongelmien pohjalta, että kognitiivista toimintaa voitaisiin ymmärtää parhaiten me-
todologisen holismin ja laajennetun kognitiotieteen kautta (2008a, 22–25; 2008b, 131–132;
ks. myös Chemero & Heyser 2005). Holistisesta näkökulmasta kognitiivisia systeemejä
voidaan tarkastella kompleksisina, ei-lineaarisina, monitasoisina ja itse-orgnaisoituvina
systeemeinä ja niiden toiminnan selittämiseen voidaan käyttää erilaisia viitekehyksiä, ku-
ten dynaamisten systeemien teoriaa, laajaa komputationalismia tai mekanistisia selitysmal-
leja (2008a, luku 4; 2008b, 131). He painottavat erityisesti laajennetun näkökulma käytän-
nön hyötyjä ja esittävät, että on mahdollista olla metafyysinen individualisti, mutta omak-
sua kuitenkin metodologinen holismi ja sen mukainen laajennettu käsitys kognitiivisesta
systeemistä sen käytännöllisten hyötyjen vuoksi (2008b, 132). Silbersteinin ja Chemeron
oma näkemys kognitiivisista systeemeistä perustuu dynaamisten systeemien teoriaan ja
kognitiivisten systeemien toiminnan mallintamiseen dynaamisten mallien avulla. He tar-
kastelevat kognitiivista systeemiä autonomisena ja itse-organisoituvana systeeminä, jonka

142
rajat voivat muuttua ajan myötä: joskus systeeminä voi toimia vain osa aivoja tai hermos-
toa, toisinaan taas systeemi voi käsittää aivojen ja kehon lisäksi myös osia ympäristöstä
(Silberstein & Chemero 2011a, 10, kuva 3). Vaikka Silberstein ja Chemero pitävät enakti-
vismin tavoin kognitiivista systeemiä autonomisena systeeminä, heidän tarkastelussaan
systeemin identifiointi näyttää riippuvan enemmän tarkasteltavasta ilmiöstä ja systeemin
mallinnuksesta. Toisaalta myös enaktivismin yhteydessä on pyritty mallintamaan ilmiöitä
dynaamisten mallien avulla (ks. esim. Di Paolo ym. 2011) ja esitetty, että tarkasteltavan
systeemin laajuus voi vaihdella havaitsijan näkökulman mukaan (Thompson 2007, 50–51).

Chemero huomauttaa myös, että hänen kannattamansa antirepresentationalismi tulee ym-

märtää episteemisenä väitteenä, jolloin kyse on tieteellisestä hypoteesista eli siitä, miten
kognitiivista systeemiä tulisi tutkia ja millaisin käsittein sitä voidaan parhaiten ymmärtää.
Hän erottaa tämän metafyysisestä väitteestä, joka koskee kognitiivisten systeemien luon-
netta. Chemero ei siis pyri puolustamaan antirepresentationalismia metafyysisenä väittee-
nä, jonka mukaan mitään systeemissä ei voida pitää representaationa, vaan esittää dynaa-
miseen malliin perustuvan antirepresentationalistisen mallin episteemisenä väitteenä, joka
koskee systeemin toiminnan tieteellistä selitystä.170 (Chemero 2009, 67–68; ks. myös 2000,
629–630.) Chemero ei pyri osoittamaan, että radikaali ruumiillistunut kognitiotiede olisi
ainoa oikea näkemys mielestä tai kognitiosta, vaan sen on tarkoitus toimia tieteellisenä
tutkimusohjelmana, jonka arvo perustuu sen menestykseen empiiristen ilmiöiden selittämi-
sessä (2009, 207–208).

Järvilehto on korostanut, että hänen esittämänsä käsitys yksittäisestä eliö-ympäristö-

systeemistä on ymmärrettävä käsitteellisenä välineenä ja metodologisena periaatteena, ei
konkreettisesti olemassa olevana ja suoraan havaittavana systeeminä (2000a, 53). Järvileh-
don teoriassa on kyse ennen kaikkea siitä, miten psykologiset ilmiöt on ymmärrettävä ja
miten niitä tulisi tutkia sekä miten tutkimuksen tuloksia on tulkittava. Tämän mukaan kog-
nitiiviset prosessit (samoin kuin muutkin psykologiset ilmiöt) on käsitettävä koko systee-
min uudelleenjärjestäytymistoimintana, jolloin niitä on tarkasteltava koko systeemin tasol-
la eikä niitä voida ymmärtää vain eliön sisäisinä ilmiöinä.

8.3. Systeemin laajuus ja pysyvyys

Enaktivismin tavoin Järvilehdon teoriassa on keskeistä eliön ja ympäristön yhteenkuulu-

vuus ja ympäristön piirteiden määrittyminen eliön rakenteen ja toiminnan pohjalta. Mo-
lemmat kritisoivat objektivistista käsitystä ympäristöstä sekä kognition ymmärtämistä in-

170
Ks. myös van Gelder 1998 erottelusta dynaamisen näkemyksen luonto- (nature) ja tieto-hypoteesin välillä.
143
formaationprosessoinnin ja sisäisten representaatioiden pohjalta. Huomattava ero enakti-
vismin ja Järvilehdon teorian välillä muodostuu kuitenkin siitä, pidetäänkö eliötä ja ympä-
ristöä kahtena eri systeeminä vai yksittäisenä systeeminä. Enaktivismin mukaan eliö tai
yleisemmin autonominen agentti on kognitiivinen systeemi, joka erottautuu itse ympäris-
töstään ja luo maailmasta merkityksellisen elinympäristön (Maturana & Varela 1980;
1987/1998; Barandiaran ym. 2009). Joissakin tapauksissa autonominen agentti voi muo-
dostua elävää organismia laajemmasta kokonaisuudesta, jos jokin ulkoinen tekijä on sisäl-
lytetty operationaalisesti suljettuun verkostoon (Thomson & Stapleton 2009, 28–29), mutta
tällöinkin autonominen agentti erottautuu ympäristöstään ja kognitio ymmärretään relatio-
naalisella alueella tapahtuvana sense-making-toimintana (Di Paolo 2009, 15, 19). Järvileh-
don mukaan taas eliö ja ympäristö on ymmärrettävä yksittäisenä systeeminä, ja kognitiivi-
nen toiminta ymmärretään yhtenä aspektina tai näkökulmana tämän koko systeemin uudel-
leenjärjestäytymistoimintaan. Tarkastelun kohteena olevaan systeemiin kuuluvat osat mää-
räytyvät toiminnan tuloksen pohjalta, ja koska eliö-ympäristö-systeemi on jatkuvassa toi-
minnassa, myös systeemiin kuuluvat osat ovat jatkuvassa muutoksessa. Eräs keskeinen ero
näkemysten välillä on se, että enaktivismissa kognitiivista systeemiä pidetään konkreetti-
sena systeeminä, joka erottautuu ympäristöstään organisationaalisesti suljettuna systeeminä
(ks. esim. Maturana & Varela 1980, 78–79, 88; Barandiaran ym. 2009, 369–370), kun taas
Järvilehdon teoriassa kyse ei ole suoraan havaittavissa olevasta konkreettisesta systeemistä,
vaan tutkimusta ohjaavasta käsitteellisestä välineestä ja metodologisesta periaatteesta: sys-
teemi ymmärretään ajallis-avaruudellisena kokonaisuutena ja tarkastelun lähtökohtana on
toiminnan tulos, jolloin analyysiyksikkönä on tulokseen johtava organisaatio (2000a, 37,
53; 2009, 118).

Silbersteinin ja Chemeron sekä Järvilehdon näkemyksissä yhteistä on eliön ja ympäristön

pitäminen yksittäisenä systeemiä ja metodologisen näkökulman painottaminen. Järvilehdon
näkemyksestä poiketen Silberstein ja Chemero huomauttavat, että laajennetun kognition
kannattajat ei tarvitse väittää, että kaikki kognitiivinen toiminta olisi laajentunutta, vaan
heidän mukaansa voidaan hyväksyä, että jotkin kognitiiviset prosessit voidaan selittää vain
eliön sisäisinä ilmiöinä (Chemero & Silberstein 2008b, 130). Järvilehdon tavoin he esittä-
vät, että systeemin rajat muuttuvat ajan myötä, mutta tästä poiketen he sanovat, että hetkel-
lisesti systeemi voi rajoittua vain eliön sisäisiin prosesseihin (Silberstein & Chemero
2011a, 10), kun taas Järvilehdon mukaan mentaalinen toiminta ei ole koskaan vain eliön
sisäistä toimintaa: koska systeemi on ajallis-paikallinen kokonaisuus, myös näennäisesti
sisäiseen toimintaan kuuluu ainakin mennyt ympäristö (Järvilehto 1994, 192; 1998c, kohta
4; 2001).

144
Yhteistä enaktivismille, Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teorialle ja Silbersteinin ja
Chemeron näkemykselle on ajatus eliön ja ympäristön rakenteellisesta yhteenkuulumisesta
tai yhteenliittymisestä (structural coupling). Tämä yhtenäisyys käsittää vastavuoroisen
kehityshistorian, jossa eliön ja ympäristön rakenne kehittyvät yhdessä ja määrittävät toinen
toisiaan. Rakenteellisesta yhteenkuulumisesta seuraa myös, että eliötä ja ympäristöä ei voi-
da ymmärtää toisistaan riippumatta, vaan ympäristön ominaisuudet määräytyvät suhteessa
eliöön ja eliön kyvyt sekä mentaalinen toiminta voidaan ymmärtää vain suhteessa elinym-
päristöön. Näkökulmien välillä on eroa kuitenkin siinä, onko tarkastelun kohteena kahden
systeemin vuorovaikutus ja rakenteellinen yhteenliittyminen (enaktivismi) vai yhden sys-
teemin kehitys ja uudelleenjärjestäytyminen (Silberstein & Chemero; Järvilehto). Erityises-
ti Järvilehto on korostanut, että hänen systeemisessä näkökulmassaan tarkastelun kohteena
ei ole kahden systeemin välinen vuorovaikutus, vaan eliön ja ympäristön elementtien yh-
teistyö ja yhden systeemin uudelleenjärjestäytyminen (Järvilehto 1994, 27). Tämä muistut-
taa alussa mainittua Deweyn ja Bentleyn (1949) esittämää transaktionaalista näkökulmaa,
jossa kyse ei ole niinkään kahden erillisen systeemin vuorovaikutuksesta (interaction),
vaan transaktionaalisesta prosessista, jossa eliö ja ympäristö määrittävät vastavuoroisesti
toisiaan. Yhteyksiä voidaan löytää myös von Uexküllin, Meadin ja Gibsonin käsityksiin
eliön ja ympäristön vastavuoroisesta suhteesta.

Järvilehto korostaa, että tarkastelun lähtökohtana on toiminnan tulos ja analyysin yksikkö-

nä ovat systeemin toimintaa toteuttavat toimintajärjestelmät, jotka ovat dynaamisesti muo-
dostuvia järjestelmiä ja koostuvat niistä eliön ja ympäristön osista, jotka ovat olennaisia
tietyn tuloksen saavuttamiseksi (1994, 28, 112–113; 2009, 116). Yleisesti elämä prosessina
on jatkuvaa toimintajärjestelmien muovautumista ja uudet toimintajärjestelmät kehittyvät
vanhojen päälle (1994, 113). Systeemin dynaamisen luonteen vuoksi rajan vetäminen elä-
mänprosessiin kuuluvan funktionaalisen ympäristön ja systeemin ulkopuolisen ympäristön
välillä on hyvin vaikeaa tai mahdotonta (2000a, 39). Myös Silberstein ja Chemero painot-
tavat systeemin dynaamista luonnetta ja systeemin rajojen plastisuutta. Heidän mukaansa
”laajennettua fenomenologis-kognitiivista systeemiä voidaan kuvata järjestysparametrien
joukkona, jotka orjuuttavat (enslave) aivojen, kehon ja elinympäristön komponentteja yllä-
pitääkseen itseään” (2011a, 10); systeemi voi siis koostua eri aikoina eri osista, ja sen rajo-
jen määritys näyttää olevan sidoksissa kiinnostuksen kohteena olevaan ilmiöön ja systee-
min toiminnan mallintamiseen dynaamisten mallien avulla. Sen sijaan enaktivismissa kog-
nitiivinen systeemi on selkeämmin sidottu organismiin, jota pidetään autonomisena agent-
tina ja jonka katsotaan erottuvan ympäristöstään autopoieettisen organisaation ja/tai opera-
tionaalisesti suljetun prosessien verkoston ansiosta (Maturana & Varela 1980; 1987/1998;

145
Varela 1997; Thompson 2007, luvut 3 ja 5). Järvilehdon ja Silbersteinin ja Chemeron nä-
kemyksissä kognitiivisen systeemin määritys tapahtuu selkeämmin toiminnan tuloksen tai
tarkastelun kohteena olevan tehtävän pohjalta, kun taas enaktivismissa kognitiivinen sys-
teemi on pysyvämpi, koska se liitetään organismiin tai vastaavaan operationaalisesti suljet-
tuun systeemiin, joka ylläpitää itseään oman toimintansa pohjalta.

Myös laajennetun kognition yhteydessä systeemin laajentumista on yleensä tarkasteltu

suhteessa johonkin kognitiiviseen tehtävään, jolloin systeemin laajuus riippuu tarkastelta-
vasta ilmiöstä (ks. esim. Clark 2008a, 13, 118; 2011, 459; Menary 2006a, 340–341; Wilson
2004, 184; Wilson & Clark 2009, 60–68). Tässä suhteessa laajennettu kognitio muistuttaa
erityisesti Järvilehdon näkemystä, koska molemmissa kiinnostuksen kohteena on tulokseen
johtava organisaatio. Yhteistä on myös laajennetun kognition toiseen aaltoon kuuluva käsi-
tys organismin ja ympäristön osien komplementaarisesta luonteesta, jolloin niiden yhteis-
toiminta mahdollistaa kognitiivisen suorituksen toteutuksen. Lisäksi kolmannen aallon
korostama diakroninen näkökulma ja ajatus hajautetusta agenttiudesta (jotka tulevat esiin
myös hajautetun kognition yhteydessä) tuovat laajennettua kognitiota lähemmäs Järvileh-
don teoriaa. Keskeinen ero näkemysten välillä on kuitenkin siinä, katsotaanko systeemin
laajentumisen koskevan vain joitakin tapauksia (HEC) vai onko kaikki mentaalinen toimin-
ta organismia laajemman systeemin toimintaa (Järvilehto).

8.4. Kognitio ja tietoinen kokemus

Näkemysten välillä on eroa myös suhtautumisessa tietoiseen kokemukseen. Laajennettu ja

hajautettu kognitio tarkastelevat pääasiassa kognitiivisia prosesseja, jotka voidaan erottaa
tietoisesta kokemuksesta. Väitteenä on, että kognitiivisten prosessien kantajat eli kognitii-
visesta toiminnasta vastaavat subpersonaaliset tai komputationaaliset prosessit voivat aina-
kin joissakin tapauksissa ulottua eliön aivojen ja kehon ulkopuolelle. Näkemysten kannat-
tajat voivat kuitenkin hyväksyä, että tietoisuuden tai fenomenaalisen kokemuksen kantajat
rajoittuvat aivoissa tapahtuviin prosesseihin (ks. esim. Clark & Chalmers 1998, 30; Clark
1997, 68, 215–217; 2009).171 Kysymys tietoisen kokemuksen kantajista liittyy laajempaan
filosofiseen ongelmaan tietoisuudesta ja kysymykseen siitä, voidaanko tietoisuutta ymmär-
tää fysikaalisena tai komputationaalisena prosessina. Perinteisesti kognitiotiede onkin pyr-
kinyt tarkastelemaan kognitiivisia prosesseja erillään tietoisuuteen liittyvistä ongelmista ja
kiinnittänyt huomionsa komputationaalisesti tarkasteltaviin subpersonaalisiin prosesseihin.

171
Kuitenkin esim. Rowlands 2010a on esittänyt, että laajentuminen koskee myös tietoisuutta. Ks. myös
Hurley 2010, erottelusta kantaja-eksternalismin intentionaalista sisältöä tai kognitiota ja kvalitatiivista
kokemusta koskevien muotojen välillä (edellä s. 28–30, taulukko 1). Hän on itse esittänyt esimerkkejä myös
kokemusta koskevan kantaja-eksternalismin puolesta (2010, luku 5).
146
Enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin kritisoineet perinteistä kognitiotiedettä muun mu-
assa siitä, että se ei ole huomioinut tietoista kokemusta kognitiivisen toiminnan tarkastelun
yhteydessä (Varela ym. 1991; Thompson 2007). Enaktivismin mukaan tietoinen kokemus
kuuluu olennaisesti kognitiiviseen toimintaan, ja sen merkitystä on korostettu sekä tutki-
muskohteena että metodologisena välineenä kognition ymmärtämiseen; välineitä tietoisuu-
den huomioimiseen on haettu esimerkiksi fenomenologisesta traditiosta sekä itämaisista
meditaatiomenetelmistä (ks. Varela ym. 1991). Enaktivismissa kognitiota ja tietoista ko-
kemusta ei pyritä redusoimaan vain aivotoimintaan, vaan niiden katsotaan perustuvan
ruumiilliseen toimintaan. Laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat ovat huomioineet
ruumiillisen toiminnan merkityksen kognition kannalta, mutta he ovat tarkastelleet sitä
pääasiassa komputationaalisten roolien kannalta (ks. esim. Clark 2008a; b; Hutchins
2011a). Enaktivismin kannattajat puolestaan ovat tuoneet esiin fenomenologisessa traditi-
ossa tehdyn erottelun elävän kehon (living body) ja eletyn kehon (lived body) välillä (Vare-
la ym. 1991; Thompson 2005; 2007; ks. myös Merleau-Ponty 1962). Perinteinen kognitio-
tieteellinen ja biologinen tutkimus ovat tarkastelleet eliötä objektina, funktionaalisesti ku-
vattavana elävänä kehona, mutta subjektiivisen kokemuksen kannalta keskeiseksi nousee
subjektiivisesti koettu eletty keho. Enaktivismin mukaan kognitiivinen toiminta on ruumiil-
lisuuteen perustuvaa merkityksiä tuottavaa sense-making-toimintaa, johon kuuluu myös
subjektiivinen kokemus, ja kognitiotieteen olisi kyettävä huomioimaan myös ruumiillisen
toiminnan subjektiivinen puoli.

Myös Silberstein ja Chemero (2011a; b) tuovat mukaan tietoisen kokemuksen merkityksen

kognitiivisen systeemin toiminnan tarkastelussa. Heidän mukaansa kognitiivinen systeemi
on laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi, jossa kognitiivinen toiminta ja fe-
nomenologinen kokemus kuuluvat yhteen. Enaktivismin tavoin Silberstein ja Chemero
kritisoivat komputationaalista käsitystä, koska se luo kuilun kognitiivisen toiminnan ja
tietoisen kokemuksen välille, ja heidän mukaansa kognitiivista systeemiä voidaan ymmär-
tää parhaiten dynaamisena systeeminä, jossa myös tietoinen kokemus nähdään laajentu-
neena. Lisäksi Chemero on esittänyt amerikkalaiseen pragmatismiin ja Gibsonin ekologi-
seen teoriaan perustuvan näkemyksensä fenomenologisesta realismista, jonka mukaan ha-
vaintokokemus on relaatio meidän ja affordanssien välillä. Tämän mukaan tietoinen koke-
mus on informaation poimintaa, joka ei tapahdu vain eliön sisällä, vaan eliö-ympäristö-
systeemissä. Chemeron mukaan intentionaalisuus ja tietoinen (havainto)kokemus ovat
erottamattomia, ja mielenfilosofiassa tehty erottelu intentionaalisuuden ja fenomenaalisen
kokemuksen välillä on ongelmallinen. Hänen mukaansa affordanssien havaitseminen on
kokemuksellista eli kun olemme intentionaalisesti suuntautuneita johonkin, tähän intentio-

147
naaliseen suuntautumiseen kuuluu myös fenomenaalinen kokemus. Näin ollen myöskään
tietoisuuden selittäminen ei muodosta erityistä ”vaikeaa ongelmaa”, vaan kysymys koskee
sen selittämistä, miten eliö käyttää informaatiota affordansseista havaitsemiseen ja toimin-
taan. (Chemero 2009, 202–205; ks. myös Silberstein & Chemero 2011a, 7–9.)

Järvilehdon mukaan tietoisuus kuuluu yhteistoiminnalliselle alueelle ja perustuu ennen

kaikkea kielelliseen kommunikaatioon (1994, 98–103, 183–195; 2000a, 46, 49). Tämän
mukaan tietoisuus ei ole niinkään yksittäisen eliö-ympäristö-systeemin kyky tai ominai-
suus, vaan tietoisuus toteutuu laajemmassa eliöt-ympäristö-systeemissä, ja yleinen tietoi-
suus edeltää yksityistä tietoisuutta. Järvilehdon käsitys tietoisuudesta eroaakin muista nä-
kemyksistä, joissa tietoisuutta tarkastellaan yksilöllisenä ilmiönä. Poikkeuksen muodostaa
kuitenkin Maturanan ja Varelan (1987/1998, luku 9) esittämä näkemys, jossa he Järvileh-
don tavoin liittävät tietoisuuden kielelliseen vuorovaikutukseen. Tässä on kuitenkin hyvä
huomata erot siinä, mitä kirjoittajat tarkoittavat ”tietoisuudella” (consciousness). Kun tie-
toisuudesta puhutaan yksilöllisenä tai yksityisenä ilmiönä, sillä tarkoitetaan yleensä feno-
menaalista kokemusta, joltakin tuntumista. Sen sijaan Järvilehto sekä Maturana ja Varela
tarkoittavat tietoisuudella reflektiivistä tietoisuutta, joka liittyy tietoisuuteen itsestä ja
muista sekä jaettavaan tietoon.172 Lisäksi on hyvä huomata, että Järvilehdon mukaan kaikki
kokemukset eivät ole tietoisia, vaan kokemus on tietoinen vain jos se liittyy yhteisen toi-
minnan tulokseen ja on jollakin tavoin kommunikoitavissa (Järvilehto 1994, 171; 1995,
216). Tietoisuuteen liittyvät kysymykset liittyvät laajemmin filosofisiin kysymyksiin tie-
toisuuden luonteesta, erilaisten tietoisuuden muotojen erottelusta ja siitä, mitä termillä ”tie-
toisuus” tarkoitetaan.173 En käsittele näitä kysymyksiä tässä enempää, mutta systeemiteori-
oita tarkasteltaessa ja niiden vertailussa on hyvä huomata ero kirjoittajien erilaisten tietoi-
suus-käsitysten välillä.

8.5. Agenttius

Kysymys kognitiivisen systeemin luonteesta tai laajuudesta liittyy läheisesti kysymykseen

kognitiivisesta agenttiudesta. Kuten johdannossa (s. 3–4) esitetty, agenttiuden ja represen-
taatioiden käsitteitä on usein pidetty kognitiotieteellisen tutkimuksen ytimenä (ks. Saari-

172
vrt. ”consciousness”-sanan taustalla oleva latinan kielen sana ”com-scire” (yhdessä tietäminen) (Järvilehto
2000a, 45; edellä alaviite 154). Vrt. myös Meadin (1934) käsitys tietoisuudesta reflektiivisenä itse-
tietoisuutena.
173
Esimerkiksi Antonio Damasio (2000) on tehnyt eron ydintietoisuuden ja laajentuneen tietoisuuden välillä
sekä vastaavasti eron ydinitsen ja omaelämäkerrallisen itsen välillä (hän puhuu lisäksi näiden taustalla
olevasta esi-itsestä). Nämä vastaavat yleisiltä piirteiltään tässä käsiteltyä eroa fenomenaalisen
(kokemuksellisen) tietoisuuden ja reflektiivisen (itse)tietoisuuden välillä. Ks. myös Edelman 2004 erosta
primaarin tietoisuuden ja korkeamman tasoisen (itse)tietoisuuden välillä ja edellä alaviite 157.
148
luoma 2001, 42). Representaatioita on kuitenkin pidetty agenttiutta perustavampana käsit-
teenä, koska agentin toiminnan on katsottu perustuvan representaatioihin (emt, 42). Kui-
tenkin enaktivismin kannattajat, Silberstein ja Chemero sekä Järvilehto hylkäävät käsityk-
sen representaatioista kognitiivisen toiminnan pohjana, jolloin myös agenttius on ymmär-
rettävä muulla tavoin kuin representaatioihin perustuvana toimintana.

Tässä käsitellyistä näkemyksistä enaktivismi on kiinnittänyt eniten huomiota agenttiuden

tarkasteluun. Enaktivismin mukaan kognitiiviset systeemit ovat autonomisia agentteja,
jotka kykenevät erottautumaan ympäristöstään ja säätelevät vuorovaikutustaan ympäristön-
sä kanssa omaan rakenteeseensa perustuvien normien mukaan (ks. Di Paolo 2005; 2009;
Barandiaran ym. 2009). Enaktivismin kannattajat ovat myös kritisoineet laajennettu mieli -
hypoteesia siitä, että siinä ei ole huomioitu riittävästi agenttiuden käsitettä kognitiivisen
systeemin määrittelyssä (ks. Di Paolo 2009). Usein puhe agenttiudesta on perustunut intui-
tiiviseen käsitykseen, jonka mukaan myös esimerkiksi robotteja voidaan pitää agentteina.
Enaktivismin yhteydessä on kuitenkin pyritty tarkentamaan agenttiuden käsitettä, jolloin
pelkkä sensorimotorinen yhteenliittyminen ympäristön kanssa ei ole riittävää, vaan sys-
teemin on kyettävä itse erottautumaan ympäristöstään ja säätelemään yhteenliittymistään
omien normiensa mukaan (Di Paolo 2009, 15, kuva 1; Barandiaran ym. 2009). Elävät oliot
täyttävät agenttiuden vaatimukset autopoieettisen ja adaptiivisen organisaationsa ansiosta,
mutta ei ole selvää kykenevätkö esimerkiksi robotit tähän (ks. Di Paolo 2005, 443; Moreno
& Etxeberria 2005; luku 4; Barandiaran ym. 2009, 382). Lisäksi systeemiteorioiden kan-
nalta keskeinen kysymys koskee eliötä laajemman systeemin tarkastelua: voiko yksittäistä
eliötä laajempi systeemi toimia agenttina tai voiko useista eliöistä muodostuva systeemi
muodostaa kognitiivisen agentin?

Enaktivismissa kognitiivisen agentin prototyyppinä on pidetty yksittäistä eliötä, mutta tä-

män mukaan kognitiivinen systeemi voi laajentua, jos jokin ulkoinen väline tulee osaksi
operationaalisesti suljettua verkostoa (ks. Thompson & Stapleton 2009, 28–29). Agentin
yksilöinnin kannalta ratkaisevaa ei ole niinkään fysikaalinen raja, vaan organisationaalises-
ti suljettu prosessien verkosto, jonka perusteella systeemi erottuu ympäristöstään (Moreno
& Barandiaran 2005, 22–24; Thompson 2007, luku 3; Barandiaran ym. 2009, 376–378).
Enaktivistisessa viitekehyksessä on myös tarkasteltu sosiaalisen vuorovaikutuksen konsti-
tutiivista roolia yksilöagentin kannalta (De Jaegher & Froese 2009). Tämän mukaan yksi-
löllinen kognitio ja sosiaalinen vuorovaikutus vastavuoroisesti mahdollistavat ja rajoittavat
toisiaan (De Jaegher & Froese 2009, 445), ja sosiaalinen vuorovaikutus mahdollistaa uusi-
en identiteettien tai agenttiuden muotojen muodostumisen (Di Paolo 2009, 18–19).

149
Laajennetun kognition ensimmäisen ja toisen aallon mukaisissa näkemyksissä agenttiutta
voidaan pitää yksilölähtöisenä siinä mielessä, että tarkastelukohteena on yleensä ollut yksi-
lön vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ajatuksena on, että joissakin tapauksissa kognitiivi-
nen systeemi voi laajentua siten, että myös ympäristötekijästä tulee osa kognitiivista sys-
teemiä. Kuitenkin esimerkiksi Clark on tehnyt eron hetkellisen kognitiivisen systeemi ja
pysyvämmän yksilöagentin välillä, jolloin laajentuminen koskee kognitiivista systeemiä,
mutta yksilöorganismi säilyy agenttina (2008a, 118; ks. myös 1997, 218). Clarkin kirjoi-
tuksista voidaan kuitenkin löytää viitteitä myös sen puolesta, että agenttius voitaisiin ym-
märtää laajentuneena (2005b, 9–10; 2007; Clark & Chalmers 1998, 39; Collins ym. 2008,
362–363, 370). Menary (2006a, 333, 342) puolestaan on esittänyt, että kognitiivisen sys-
teemin laajentumisessa ei ole kyse valmiin agentin yhteenliittymisestä ulkoisen välineen
kanssa, vaan organismista tulee agentti, kun se on yhteenliittynyt ympäristönsä kanssa.

Ensimmäisen ja toisen aallon yhteydessä kysymystä agenttiudesta ei ole nostettu keskei-

seen asemaan, vaan keskustelu on painottunut kognitiivisen systeemin tarkasteluun. Sen
sijaan Kirchhoff (2012), joka on pyrkinyt kehittämään laajennettua kognitiota kolmannen
aallon suuntaan, on korostanut selkeämmin myös agenttiuden käsittämistä laajentuneena.
Tältä osin hypoteesi laajennetusta kognitiosta tulee lähelle ajatusta hajautetusta kognitiosta,
koska sen yhteydessä myös Hutchins (esim. 2011b) on esittänyt, että agenttius voitaisiin
käsittää laajentuneena. Hajautetun kognition yhteydessä keskeistä on kulttuurin rooli kog-
nitiivisen systeemin kokoonpanossa ja toiminnassa. Sekä Kirchhoff että Hutchins ovat tuo-
neet esiin kognitiivisen toiminnan ajallisen ja paikallisen hajautuksen, jolloin toimijuus
(agenttius) ei rajoitu vain yksilöön tässä-ja-nyt, vaan myös materiaalisella ja sosiaalisella
kulttuurisella kontekstilla sekä yhteistoiminnalla on keskeinen rooli kognitiivisen systee-
min järjestäytymisessä ja toiminnassa.

Silberstein ja Chemero (2011b) ovat esittäneet, että kognitiivisen systeemin tavoin myös
agenttius voitaisiin parhaiten ymmärtää laajennettuna. He pitävät agenttina laajentunutta
fenomenologis-kognitiivista systeemiä, jossa kokemus ja kognitio kuuluvat yhteen. Silber-
stein ja Chemero kuitenkin huomauttavat, että vaikka tällainen systeemi on laajentunut,
kyse ei ole kuitenkaan hajautetusta systeemistä. Heidän käsityksensä laajentuneesta sys-
teemistä perustuu dynaamiseen mallinnukseen, jossa systeemiä tarkastellaan vuorovaiku-
tus-dominantin dynamiikan pohjalta, kun taas ajatus hajautetusta systeemistä perustuu hei-
dän mukaansa komputationalistiseen käsitykseen ja siihen liittyvään komponentti-
dominanttiin dynamiikkaan (ks. 2011b, 11–13). Vaikka Silberstein ja Chemero (2011a; b;
Chemero 2009) ovat tuoneet esiin näkemyksensä yhteyksiä enaktivismiin, voidaan kysyä,
ovatko näiden käsityksen agenttiudesta yhteensopivia keskenään. Silberstein ja Chemero
150
puhuvat koko eliö-ympäristö-systeemistä agenttina, ja he liittävät sense-making-toiminnan
koko systeemin toimintaan (2011b, 10, 16). Sen sijaan enaktivismissa agenttius ja sense-
making toiminta liitetään eliön toimintaan, jolloin eliöitä pidetään toimivana agenttina,
joka on ympäristöstään erottuva systeemi ja joka luo oma toimintansa kautta maailmasta
merkityksellisen ympäristön. Molemmat korostavat eliön ja ympäristön rakenteellista yh-
teenliittymistä ja ympäristön merkityksellisyyden määrittymistä eliön kautta, mutta enakti-
vismissa eliö säilyy toiminnan keskuksena, kun taas Silbersteinin ja Chemeron näkemyk-
sessä koko eliö-ympäristö-systeemiä pidetään yksittäisenä systeeminä ja myös agenttius
liitetään koko systeemiin.

Systeemin ja agentin välistä suhdetta voidaan pyrkiä selvittämään esimerkiksi van Gelderin
(1998) tekemällä erolla kognitiivisen agentin ja systeemin välillä. Hänen esittämänsä dy-
naamisen hypoteesin mukaan kognitiiviset agentit ovat dynaamisia systeemejä, mutta kog-
nitiivisen agentin ja dynaamisen systeemin välistä suhdetta ei tule ymmärtää identiteettire-
laationa, vaan instantiaationa. Hänen mukaansa ”[k]ognitiiviset agentit eivät itsessään ole
systeemejä (muuttujien joukkoja), vaan objekteja, joiden ominaisuudet voivat muodostaa
systeemejä” (s. 619). Kognitiiviset agentit instantioivat samanaikaisesti monia systeemejä,
jotka vastaavat erilaisten kognitiivisten prosessien toteuttamista. Edellä sanottu vastaa dy-
naamisen hypoteesin luonto- (nature) hypoteesia eli kysymystä siitä, mitä kognitiiviset
agentit ovat. Luonto-hypoteesin lisäksi dynaamiseen hypoteesiin kuuluu tieto-hypoteesi,
jonka mukaan kognitiotieteen tulisi tarkastella kognitiivista toimintaa dynaamisena ilmiönä
ja mallintaa sitä dynaamisten mallien avulla. Chemero (2000; 2009) on huomauttanut, että
hänen esittämänsä antirepresentationalistinen käsitys kognitiosta tulee ymmärtää tieto-
väitteenä eli kognitiivisen systeemin pitäminen dynaamisena systeeminä koskee kognition
tieteellistä tutkimusta, ei niinkään metafyysistä väitettä kognitiivisten systeemin luonteesta.
Näyttääkin siltä, että enaktivismi korostaa enemmän ontologista kysymystä kognitiivisen
systeemin luonteesta – kognitiiviset systeemit ovat autonomisia agentteja –, kun taas Sil-
berstein ja Chemero tarkastelevat kysymystä kognitiivisesta agenttiudesta ennen kaikkea
selityksellisestä näkökulmasta – miten kognitiivista toimintaa voidaan parhaiten selittää ja
mallintaa. He eivät ole kuitenkaan van Gelderin tavoin tehneet selkeää eroa kognitiivisen
systeemin ja agentin välillä, vaan näyttävät pitävän kognitiivista systeemiä myös kognitii-
visena agenttina.

Silberstein ja Chemero sanovat myös, että ”agentti ja ympäristö ovat toisistaan riippuvaisia
puolia samasta kolikosta” (2011b, 15). Tämä kuitenkin vaikuttaa ongelmalliselta siinä mie-
lessä, että he ovat yhdistäneet agenttiuden koko systeemiin (2011b, 10–13, 15), kun taas
ympäristö muodostaa vain yhden osan koko systeemistä (ks. 2011b, 8, kuva 1). He puhuvat
151
ympäristöstä (affordansseista), sensorimotorisista kyvyistä ja hermostosta kolmena sisäk-
käisenä itseorganioituvana systeeminä (2011b, 7), jotka yhdessä muodostavat kolmiosaisen
yhteenliittyneen ei-lineaarisen dynaamisen systeemin (2011b, 7–8, kuva 1). Jos agenttina
pidetään koko systeemiä, tämän mukaan näyttäisi oikeammalta sanoa, että eliö ja ympäris-
tö – ei agentti ja ympäristö – ovat toisistaan riippuvaisia puolia samasta kolikosta (systee-
mistä), koska ympäristön piirteet (affordanssit) määrittyvät eliön perusteella ja eliön kyvyt
sekä hermosto puolestaan kehittyvät ja määrittyvät suhteessa eliön elinympäristöön. Silber-
stein ja Chemero eivät myöskään tee kirjoituksissaan selkeää erottelua eliö-ympäristö-
systeemiin kuuluvan ympäristön ja tämä systeemin ulkopuolisen ympäristön tai ympäröi-
vän maailman välillä. Kuten esimerkiksi Järvilehto (1994) ja Daniel Palmer (2004) ovat
esittäneet, systeemiteorioiden yhteydessä on hyödyllistä erottaa toisistaan systeemiin kuu-
luva elinympäristö (niche) ja systeemin ulkopuolinen ympäröivä maailma (surrounding
world) (Palmer 2004) tai objektiivinen ympäristö (Järvilehto 1994).174

Kirjoituksissaan Järvilehto ei ole käsitellyt paljoa agenttiutta, mutta hän painottaa, että
psykologisen tutkimuksen kohde on koko eliö-ympäristö-systeemi, ja hänen näkemyksensä
muistuttaa Silbersteinin ja Chemeron käsitystä, jonka mukaan agenttina toimii koko sys-
teemi. Hän huomio eliön roolin systeemiin kuuluvien ympäristön osien valikoitumisessa,
mutta kognitiivisessa (tai muussa psyykkisessä) toiminnassa toimijana ei ole vain eliö,
vaan koko systeemi. Järvilehto sanoo, että ei ole löydettävissä organismin sisäistä agenttia,
joka olisi vastuussa toiminnasta, vaan kaikki systeemin osat ovat aktiivisesti mukana tulok-
sen tuottamisessa; ympäristö ei ole vain passiivinen tausta, vaan myös osa toimivaa sys-
teemiä (2009, 116). Agenttiuden ymmärtämisessä Järvilehto huomio myös ihmisten sosiaa-
lisuuden sanoessaan, että ”psykologisten prosessien agentti ei ole aivot tai keho, vaan hen-
kilö (person), joka on dynaaminen tulos sosiaalisista suhteista ja yhteisistä tuloksista”
(2009, 117). Koska tietoinen toiminta on aina sosiaalista toimintaa, myös (ihmis-)agenttius
on ymmärrettävä sosiaalisena ilmiönä, jolloin yksilöllisenä pidetty toiminta edustaa yhteis-
toiminnan tuloksia tietystä näkökulmasta (2000a, 48, 52).

On kuitenkin hyvä muistaa, että Järvilehdolle käsitys eliö-ympäristö-systeemistä toimii

metodologisena periaatteena eli lähtökohtana on kysymys psykologisen tutkimuksen tar-
kastelukohteesta tai analyysin yksiköstä. Sen sijaan esimerkiksi enaktivismissa puhutaan
siitä, miten kognitiivinen systeemi agenttina erottautuu itse ympäristöstään. Esimerkiksi
Maturana ja Varela sanovat, että autopoieettiset (elävät) systeemit ovat yksiköitä niiden
174
Ks. myös von Uexküllin tekemä erottelu eliön elämysympäristön (Umwelt) ja objektiivisen ympäristön
(Umgebung) välillä, Deweyn (1938) erottelu elämänprosessiin kuuluvan ympäristön (environment) ja
ympäröivän maailman välillä (ks. Palmer 2004, 331) sekä Gibsonin (1979) erottelu kunkin eliön oman
elinympäristön (niche) ja yhteisen ympäristön (environment, surroundings) välillä.
152
oman autopoieettisen organisaation ansiosta, mikä erottaa ne allopoieettisista systeemeis-
tä175, joiden identiteetti riippuu havaitsijasta (1980, 80–81). Samoin Barandiaranin ym.
(2009) esittämän määritelmän mukaan agenttiuteen kuuluu se, että systeemi kykenee itse
erottautumaan ympäristöstään autonomisen organisaationsa ansiosta. Sen sijaan muissa
näkökulmissa kognitiivisen systeemin identifiointi tapahtuu selkeämmin tutkijan näkökul-
masta ja systeemin määritystä ohjaa tarkastelun kohteena oleva tehtävä tai toiminnan tulos,
jolloin systeemin rajojen laajuus voi vaihdella tarkasteltavan ilmiön mukaan.176 Kiinnos-
tuksen kohteena on siis usein hetkellinen systeemi, kun taas enaktivismissa kognitiivisena
systeeminä pidetään autonomista agenttia, joka säilyttää identiteettinsä pysyvän organisaa-
tionsa ansiosta, vaikka sen rakenne muuttuu ajan myötä. Lisäksi, kuten edellä esitetty, nä-
kemysten välillä on eroa siinä, yhdistetäänkö myös agenttius laajentuneeseen kognitiivi-
seen systeemiin vai ajatellaanko organismin säilyvän agenttina.

9. Lopuksi

Kaikki tässä käsitellyt näkemykset kritisoivat kartesiolaista perinnettä ja siihen liittyvää

internalistista käsitystä mentaalisesta toiminnasta. Internalistisen ja yksilökeskeisen käsi-
tyksen sijaan on vaadittu uudistusta psykologiseen ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen,
mutta yhteyksistä huolimatta tässä käsitellyt näkemykset eivät näytä muodostavan yhte-
näistä viitekehystä tutkimukselle. Eroja on muun muassa siinä, pyritäänkö perinteistä käsit-
teellistä välineistöä laajentamaan myös laajemman systeemin toiminnan tarkasteluun vai
vaaditaanko radikaalimpaa käsitteellistä uudistusta ja tutkimusta ohjaavien taustaoletusten
kyseenalaistamista.

Näkemykset tuovat esiin psykologisen ja kognitiotieteellisen tutkimuksen yhteyden sekä

biologiseen että sosiaalipsykologiseen ja sosiologiseen tutkimukseen. Biologinen näkö-
kulma tuo esiin kognitiivisten prosessien yhteyden elämään ja ajatuksen jatkuvuudesta
elämän prosessien ja mentaalisen toiminnan välillä. Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kult-
tuurisen kontekstin huomiointi puolestaan korostaa sosiaalisten prosessien merkityksestä
kognitiivisessa toiminnassa ja kyseenalaistaa yksilökeskeisen tutkimuksen riittävyyden
kognition ymmärtämisessä. On kuitenkin hyvä huomata, että sosiaalipsykologian ja sosio-

175
Ks. edellä alaviite 96 erosta autopoieettisten ja allopoieettisten systeemien välillä.
176
Kuitenkin juuri enaktivismissa on kiinnitetty muita näkemyksiä enemmän huomiota tutkijan tai
havaitsijan näkökulmaan (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; Varela ym. 1991) ja siihen, miten havaitsija
(itsekin kognitiivisena systeeminä) voi tehdä erilaisia erotteluja metanäkökulmastaan, jolloin myös
autopoieettista systeemiä voidaan tarkastella laajemman allopoieettisen systeemin osana (Maturana & Varela
1980, 82, 110; ks. myös Thompson 2007, 51). Maturana on myös sanonut, että tarkkaan ottaen elävän
systeemin identiteetti vuorovaikutusyksikkönä säilyy vain suhteessa havaitsijaan, jonka näkökulmasta se
säilyy samana vuorovaikutusyksikkönä (Maturana & Varela 1980, 9–10).
153
logian yhteydessä on huomioitu jo pidempään muiden ihmisten ja sosiaalisen kontekstin
keskeinen rooli kognitiivisessa toiminnassa (ks. esim. Collins ym. 2008; Smith & Conrey
2009; Steiner & Stewart 2009). Laajennetun ja hajautetun kognition, enaktivismin ja sys-
teemisen psykologian yhteydessä käyty keskustelu tuo kuitenkin selkeämmin esiin yhtey-
den filosofisiin kysymyksiin. Voidaan esimerkiksi kysyä, mitä kognitiolla tarkoitetaan,
mitä tekijöitä tulisi pitää konstitutiivisena osana kognitiivista systeemiä, tulisiko kognitii-
vista systeemiä pitää komputationaalisena vai dynaamisena systeeminä, ja onko tutkimus-
kohteena hetkellinen systeemi vai laajempi ajallis-paikallinen kokonaisuus. Keskeiseen
asemaan nousevat myös metodologiset implikaatiot kognitiotieteelliselle ja psykologiselle
tutkimukselle, kuten kysymykset siitä, millaisissa olosuhteissa tutkimusta tulisi suorittaa,
miten koehenkilön tai koe-eläimen toimintaa koetilanteessa ymmärretään, ja miten saatuja
tuloksia tulisi tulkita.

Laajennetulla kognitiotieteellä ja systeemisillä näkökulmilla on yhteyksiä myös laajemmin

kysymyksiin minuudesta ja agenttiudesta (ks. esim. Clark & Chalmers 1998, 39; Clark
2007), ja lisäselvitystä vaatisi esimerkiksi kysymykset yksilöllisyydestä ja systeemin mää-
ritelmästä: tarkoitetaanko yksilöllä yksittäistä eliötä vai laajempaa eliö-ympäristö-
systeemiä, miten systeemi määritellään ja rajataan, millaiselle systeemille yksilön ominai-
suudet tulisi attribuoida, ja miten pysyvänä tätä yksilöä tai systeemiä voidaan pitää? Lisäk-
si näkemysten kannattajat ovat tuoneet esiin yhteyksiä eettisiin ja yhteiskunnallisiin kysy-
myksiin (ks. Maturana & Varela 1987/1998, luku 10; Järvilehto 1994, 199–108; 1995;
2004, erit. luvut 6 ja 7); systeemisten näkökulmien esiinnostamat kysymykset eivät siis
koske ainoastaan kognitiotieteellistä tutkimusta, vaan ne liittyvät myös perustavammanlaa-
tuisiin ontologisiin ja eettisiin kysymyksiin.

154
LÄHTEET:
Adams, F. & Aizawa, K. (2001). The bounds of cognition. Philosophical Psychology, 14
(1), 43–64.
Adams, F. & Aizawa, K. (2008). Boston, MA: Blackwell.
Adams, F. & Aizawa, K. (2009). Why the Mind is Still in the Head. Teoksessa P. Robbins
& M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cam-
bridge University Press.78–95.
Adams, F. & Aizawa, K. (2010a). Defending the Bounds of Cognition. Teoksessa R.
Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 67–80.
Adams, F. & Aizawa, K. (2010b). The value of cognitivism in thinking about extended
cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 9: 579–603.
Ballard, D. (1991). Animate Vision. Artificial Intelligence Journal, 48: 57–86.
Barandiaran, X., Di Paolo, E. & Rohde, M. (2009). Defining Agency: individuality, nor-
mativity, asymmetry and spatio-temporality in action. Adaptive Behavior, 17 (5): 367–386.
Barandiaran, X. & Egbert, M. (2013). Norm-Establishing and Norm-Following in Auton-
omous Agency. Artificial Life, 91 (2): 1–24.
Barandiaran, X. & Moreno, A. (2006). On What Makes Certain Dynamical Systems Cog-
nitive: A Minimally Cognitive Organization Program. Adaptive Behavior, 14 (2): 171–185.
Barker, M. (2010). From cognition’s location to the epistemology of its nature. Cognitive
Systems Research, 11: 357–366.
Beer, R. D. (1995). A dynamical systems perspective on agent-environment interaction.
Artificial Intelligence, 72: 173–215.
Bentley, A. F. (1941). The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense. Philosophy of
Science, 8 (1): 1–19.
Bentley, M. (1927). Environment and context. American Journal of Psychology, 39: 54–
61.
Berti, A. & Frassinetti, F. (2000). When Far Becomes Near: Remapping of Space by Tool
Use. Journal of Cognitive Neuroscience, 12 (3): 415–420.
Block, N. (1995). On a Confusion About the Function of Consciousness. Behavioral and
Brain Sciences, 18: 227–247. Uudelleenjulkaistu teoksessa N. J. Block, O. Flanagan & G.
Guzeldere (toim.), (1997). The Nature of Consciousness: Philosophical Debates. Cam-
bridge MA: MIT Press. 375–416.
Boden, M. (2000). Autopoiesis and Life. Cognitive Science Quarterly, 1: 117–145.
Bourgine, P. & Stewart, J. (2004). Autopoiesis and Cognition. Artificial Life, 10: 327–345.
Braddon-Mitchell, D. & Jackson, F. (1996). The Philosophy of Mind and Cognition. Cam-
bridge, MA: Blackwell Publishers.
Brooks, R. (1991). Intelligence without representation. Artificial Intelligence 47: 139–159.
Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.) (1997). Mind Design II: Philosophy,
Psychology, Artificial Intelligence. 395–420.
Burge, T. (1979). Individualism and the Mental. Midwest Studies in Philosophy, 4 (1): 73–
122.
Chalmers, D. J. (1995). Facing up to the problem of consciousness. Journal of Conscious-
ness Studies, 2: 200–219.

155
Chalmers, D. J. (1996). The Conscious Mind. New York: Oxford University Press.
Chalmers, D. J. (2000). What is a Neural Correlate of Consciousness? Teoksessa T.
Metzinger (toim.), Neural Correlates of Consciousness: Empirical and Conceptual Ques-
tions. Cambridge, MA: MIT Press.
Chalmers. D. J. (2008). Foreword. Teoksessa A. Clark (2008). Supersizing the Mind. Em-
bodiment, Action, and Cognitive Extension. New York: Oxford University Press.
Chemero, A. (1999). Codings at the Organism Side of the Organism-environment System.
Psycoloquy: 10 (009).
Chemero, A. (2000). Anti-Representationalism and the Dynamical Stance. Philosophy of
Science, 67: 625–647.
Chemero, A. (2001). Dynamical explanation and mental representations. Trends in Cogni-
tive Sciences, 5 (4): 141–142.
Chemero, A. (2003). An Outline of a Theory of Affordances. Ecological Psychology, 15
(2), 181–195.
Chemero, A. (2008). Self-Organization, Writ Large. Ecological Psychology, 20: 257–269.
Chemero, A. (2009). Radical embodied cognitive science. Cambridge, MA: MIT Press.
Chemero, A. & Heyser, C. (2005). Object exploration and the problem with reductionism.
Synthese, 147: 403–423.
Chemero, A. & Silberstein, M. (2008a). After the Philosophy of Mind: Replacing Scholas-
ticism with Science. Philosophy of Science, 75: 1–27.
Chemero, A. & Silberstein, M. (2008b). Defending extended cognition. B. Love, K.
McRae & V. Sloutsky (toim.), In Proceedings of the 30th Annual Meeting of the Cognitive
Science Society. Austin, TX: Cognitive Science Society.
Chemero, A. & Turvey, M. (2007): Gibsonian Affordances for Roboticists. Adaptive Be-
havior, 15 (4): 473–480.
Churchland, P. M. (1989). On the Nature of Theories: A Neurocomputational Perspective.
Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cambridge,
MA: MIT Press / A Bradford Book. 251–292.
Clancey, W. J. (2009). Scientific Antecedents of Situated Cognition. Teoksessa P. Robbins
& M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cam-
bridge University Press. 11–34.
Clark, A. (1989). Microcognition: Philosophy, Cognitive Science, and Parallel Distributed
Processing. Cambridge, MA: The MIT Press.
Clark, A. (1997). Being There: Putting Brain, Body and World Together Again. Cambridge
MA: MIT Press.
Clark, A. (1998). Could Sensing Play Multiple Roles? Commentary on Jarvilehto on
Efference-Knowledge. Psycoloquy: 9 (80).
Clark, A. (2001). Mindware. An Introduction to the Philosophy of Cognitive Science. New
York: Oxford University Press.
Clark, A. (2004). Is language special? Some remarks on control, coding, and co-ordination.
Language Sciences, 26: 717–726.
Clark, A. (2005a). Beyond the Flesh: Some Lessons from a Mole Cricket. Artificial Life,
11: 233–244.

156
Clark, A. (2005b). Intrinsic content, active memory and the extended mind. Analysis, 65:
1–11.
Clark, A. (2007). Soft selves and ecological control. Teoksessa D. Ross, D. Spurrett, H.
Kincaid & G. L. Stephens (toim.), Distributed cognition and the will: Individual volition
and social context. Cambridge, MA: MIT Press. 101–122.
Clark, A. (2008a). Supersizing the Mind. Embodiment, Action, and Cognitive Extension.
New York: Oxford University Press.
Clark, A. (2008b). Pressing the Flesh: A Tension in the Study of the Embodied, Embedded
Mind?. Philosophy and Phenomenological Research, 76: 37–59.
Clark, A. (2009). Spreading the Joy? Why the Machinery of Consciousness is (Probably)
Still in the Head. Mind, 118: 963–993.
Clark, A. (2010a). Memento’s Revenge: The Extended Mind, Extended. Teoksessa R.
Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 43–66.
Clark, A. (2010b). Coupling, Constitution, and the Cognitive Kind. Teoksessa R. Menary
(toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 81–100.
Clark, A. (2011). Finding the mind. Philosophical Studies, 152: 447–461.
Clark, A. & Chalmers, D. (1998). The Extended Mind. Analysis, 58: 7–19.
Uudelleenjulkaistu teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The
MIT Press. 27–42.
Clark, A. & Grush, R. (1999). Towards a Cognitive Robotics. Adaptive Behavior, 7 (1): 5–
16.
Clark, A. & Toribio, J. (1994). Doing without representing. Synthese, 101 (3) :401–431.
Collins, H., Clark, A. & Shrager, J. (2008). Keeping the collectivity in mind? Phenome-
nology and the Cognitive Sciences, 7: 353–374.
Colombetti, G. (2011). Enaction, sense-making and emotion. Teoksessa J. Stewart, O.
Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Sci-
ence. Cambridge, MA: MIT Press. 145–164.
Colombetti, G. & Thompson E. (2008). The feeling body: towards an enactive approach to
emotion. Teoksessa W. F. Overton, U. Müller, J. L. Newman (toim.), Developmental Per-
spectives on Embodiment and Consciousness. New York: Lawrence Erlbaum Ass. 45–68.
Costall, A. (1991). ‘Graceful degradation’: Cognitivism and the metaphors of the comput-
er. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations
for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 151–169.
Damasio, A. (2000). Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy. Helsinki: Terra Cognita.
(Alkuperäisteos The Feeling of What Happens: Body and Emotion in the Making of Con-
sciousness. 1999.)
Damasio, A. (2001). Descartesin virhe: emootio, järki ja ihmisen aivot. Helsinki: Terra
Cognita. (Alkuperäisteos Descartes’ Error: Emotion, Reason, and the Human Brain.
1994.)
Damasio, A. (2003). Spinozaa etsimässä. Ilo, Suru ja tuntevat aivot. Helsinki: Terra
Cognita. (Alkuperäisteos: Looking for Spinoza. Joy, Sorrow, and the Feeling Brain. 2003.)
Dehaene. (2005). Evolution of human cortical circuits for reading and arithmetic: The neu-
ronal recycling hypothesis. Teoksessa J. R. Dehaene, M. D. Hauser, & G. Rizzolatti
(toim.), From Monkey Brain to Human Brain: A Fyssen Foundation Symposium. Cam-
bridge: The MIT Press. 133–157.
157
De Jaegher, H. & Di Paolo, E. (2007). Participatory sensemaking: An enactive approach to
social cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 6 (4), 485–507.
De Jaegher, H. & Froese, T. (2009). On the Role of Social Interaction in Individual Agen-
cy. Adaptive Behavior, 17 (5): 444–460.
Dennett, D. (1978). Toward a cognitive theory of consciousness. Teoksessa D. Dennett.
Brainstorms: Philosophical Essays on Mind and Psychology. Cambridge, MA: The MIT
Press / A Bradford Book.
Dennett, D. (1991). Consciousness Explained. Boston: Little, Brown.
Dennett, D. (1995) The Path Not Taken. Behavioral and Brain Sciences, 18: 252–253.
Uudelleenjulkaistu teoksessa N. Block, O. Flanagan & G. Guzeldere (toim.), (1997). The
Nature of Consciousness. Cambridge MA: MIT Press. 417–420.
Dennett, D. (2000). Making Tools for Thinking. Teoksessa D. Sperber (toim.),
Metarepresentations: A Multidisciplinary Perspective. USA: Oxford University Press.
Dennett, D. (2005). Sweet Dreams: Philosophical Obstacles to a Science of Conscious-
ness. Cambridge, MA: MIT Press.
Depraz, N., Varela, F. & Vermersch, P. (2002). On Becoming Aware: A Pragmatics of
Experiencing. Amsterdam / Philadelphia: John Benjamins Publishing Company.
Descarts, R. (1641/1956). Metafyysisiä mietiskelyjä, joissa todistetaan selvästi Jumalan
olemassaolo sekä ihmisen sielun ja ruumiin välinen todellinen eroavuus. Porvoo: WSOY.
Dewey, J. (1896). The Reflex Arc Concept in Psychology. Psychological Review 3: 357–
370.
Dewey, J. (1922/1957). Human Nature and Conduct: An Introduction to Social Psycholo-
gy. New York: Modern Library.
Dewey, J. (1929/1999). Pyrkimys varmuuteen. Suomentanut Pentti Määttänen. Helsinki:
Gaudeamus.
Dewey, J. (1938). Logic: The theory of inquiry. New York: Holt and Company.
Dewey, J. & Bentley, A. F. (1949). Knowing and the known. Boston, MA: Beacon.
Dietrich, E. (2007). Representation. Teoksessa P. Thagard (toim.), Philosophy of Psychol-
ogy and Cognitive Science. Amsterdam: Elsevier. 1–29.
Dietrich, E. & Markman, A. B. (2001). Dynamical description versus dynamical modeling.
Trends in Cognitive Sciences, 5: 332.
Dietrich, E. & Markman, A. B. (2003). Discrete Thoughts. Why Cognition Must Use Dis-
crete Representations. Mind & Language, 18: 95–119.
Di Paolo, E. (2005). Autopoiesis, adaptivity, teleology, agency. Phenomenology and the
Cognitive Sciences, 4: 429–452.
Di Paolo, E. (2009). Extended Life. Topoi 28: 9–21.
Di Paolo, E., Rohde, M. & De Jaegher, H. (2011). Horizons for the Enactive Mind: Values,
Social Interaction, and Play. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.),
Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press.
33–87.
Dotov, D., Nie, L., & Chemero, A. (2010). A demonstration of the transition from readi-
ness-to-hand to unreadiness- to-hand. PLoS ONE, 5(3), e9433.
doi:10.1371/journal.pone.0009433.
Dretske, F. (1981). Knowledge and the flow of information. Cambridge, MA: MIT Press.
158
Dretske, F. (1988). Explaining behavior. Cambridge, MA: MIT Press.
Edelman, G. (1987). Neural Darwinism: The Theory of Neuronal Group Selection. New
York: Basic Books.
Edelman, G. (2004). Wider than the Sky: The phenomenal gift of consciousness. New Ha-
ven: Yale University Press.
Firth, J. R. (1937). The tongues of men. Watts & Co.
Fodor, J. (1981a). Representations: Philosophical essays on the foundations of cognitive
science. Cambridge, MA: The MIT Press.
Fodor, J. (1981b). The Mind-Body Problem. Scientific American, 244: 114–125.
Fodor, J. (1987) Psychosemantics. Cambridge, MA: MIT Press.
Fodor, J. (1990). A theory of content and other essays. Cambridge, MA: MIT Press.
Fodor, J. (2009). Where is my Mind? London Review of Books, 31 (3).
Fodor, J & Pylyshyn, Z. (1981). How direct is visual perception? Some reflections on Gib-
son's 'ecological approach'. Cognition 9: 139–196.
Froese, T. & Di Paolo, E. A. (2009). Sociality and the life–mind continuity thesis. Phe-
nomenology and the Cognitive Sciences, 8: 439–463.
Fuchs, T. & De Jaegher, H. (2009). Enactive intersubjectivity: Participatory sense-making
and mutual incorporation. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 8: 465–486.
Gallagher, S. (2005). How the body shapes the mind. Oxford: Oxford University Press.
Gallagher, S. (2009). Philosophical Antecedents of Situated Cognition. Teoksessa P. Rob-
bins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge:
Cambridge University Press. 35–51.
Gallagher, S. & Crisafi, A. (2009). Mental Institutions. Topoi, 28: 45–51.
Gibson, J. J. (1950). The Perception of the Visual World. Boston.
Gibson, J. J. (1966). Senses Considered as Perceptual Systems. Boston: Houghton Mifflin.
Gibson, J. J. (1979). Ecological Approach to Visual Perception. Boston: Houghton Mifflin.
Goodwin, B. C. (1989). Organisms and minds as dynamic forms. Leonardo, 22: 27–31.
Griffiths, P. E. & Stotz, K. (2000). How the Mind Grows: A Developmental Perspective on
the Biology of Cognition. Synthese 122: 29–51.
Grush, R. (1997). The Architecture of Representation. Philosophical Psychology, 10: 5–24.
Grush, R. (2004). The emulation theory of representation: Motor control, imagery, and
perception. Behavioral and Brain Sciences, 27: 377–442.
Hacking, I. (1982). Experimentation and Scientific Realism. Philosophical Topics, 13: 71-
87
Hacking, I. (1983). Representing and Intervening. Cambridge: Cambridge University
Press.
Haldane, J. S. (1917). Organism and environment as illustrated by the physiology of
breathing. New Haven: Yale University Press.
Haldane, J. S. (1928). The sciences and philosophy. Oxford: Hodder and Stoughton Ltd.
Hanna, R. & Thompson, E. (2003). The mind-body-body problem. Theoria et Historia
Scientiarum: International Journal for Interdisciplinary Studies, 7: 23–42.

159
Haugeland, J. (1998). Having Thought: Essays in the Metaphysics of Mind. Cambridge
(MA): Harvard University Press.
Hautamäki, A. & Pylkkänen, P. (2001). Kognitiotieteen esihistoriaa. Teoksessa P.
Saariluoma, M. Kamppinen & A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki:
Gaudeamus. 10–25.
Havelange, V. (2011). The Ontological Constitution of Cognition and the Epistemological
Constitution of Cognitive Science: Phenomenology, Enaction, and Technology. Teoksessa
J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for
Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press. 335–359.
Heidegger, M. (2000). Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino
(Alkuperäisteos Sein und Zeit. 1927.)
Henderson, L. J. (1913). The fitness of the environment. New York: Norwood Press.
Hobbes, T. (1651/1999). Leviathan, eli, Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines,
muoto ja valta. Tampere: Vastapaino.
Hollan, J., Hutchins, E. & Kirsh, D. (2000). Distributed Cognition: Toward a New Founda-
tion for Human-Computer Interaction Research. ACM Transactions on Computer-Human
Interaction, 7 (2): 174–196.
Hurley, S. (1998). Consciousness in Action. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Hurley, S. (2001). Perception and Action: Alternative views. Synthese, 129: 3-40.
Hurley, S. (2010). Varieties of Externalism. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended
Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 101–154.
Hurley, S. & Noë, A. (2003). Neural Plasticity and Consciousness. Biology and Philoso-
phy. 18: 131–168.
Hutchins, E. (1995). Cognition in the Wild. Cambridge, MA: The MIT Press.
Hutchins, E. (2001). Distributed Cognition. Teoksessa N. Smelser & P. Baltes (toim.), In-
ternational Encyclopedia of the Social & Behavioral Sciences. Amsterdam: Elsevier.
2068–2072.
Hutchins, E. (2006). The Distributed Cognition Perspective on Human Interaction.
Teoksessa N. J. Enfield & S. C. Levinson (toim.), Roots of Human Sociality: Culture,
Cognition and Interaction. 375–398.
Hutchins, E. (2008). The role of cultural practices in the emergence of modern human in-
telligence. Philosophical Transactions of the Royal Society of London Series B, 363: 2011–
2019.
Hutchins, E. (2011a). Enaction, imagination, and insight. Teoksessa J. Stewart, O.
Gapenne, & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Towards a New Paradigm for Cognitive
Science. Cambridge, MA: MIT Press. 425–450.
Hutchins, E. (2011b). Enculturating the Supersized Mind. Philosophical Studies, 152: 437–
446.
Hutto, D. D. (2005). Knowing what? Radical versus conservative enactivism. Phenome-
nology and the Cognitive Sciences, 4: 389–405.
Jackendoff, R. (1987). Consciousness and the Computational Mind. Cambridge, MA: The
MIT Press, A Bradford Book.
Jonas, H. (1966). The Phenomenon of Life. New York: Harper and Row.

160
Jonas, H. (1968). Biological Foundations of Individuality. International Philosophical
Quarterly, 8 (2): 231–251.
Juarrero, A. (2010). Intentions as complex dynamical attractors. Teoksessa J. H. Aguilar &
A. A. Buckareff (toim.), Causing Human Actions: New Perspectives on the Causal Theory
of Action. Aguilar. Cambridge, MA: MIT Press.
Järvilehto, T. (1987). Missä sielu sijaitsee? Oulu: Pohjoinen.
Järvilehto, T. (1994). Ihminen ja ihmisen ympäristö: Systeemisen psykologian perusteet.
Prometheus-sarja. Oulu: Pohjoinen.
Järvilehto, T. (1995). Mikä ihmistä määrää?: ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulu-
tuksesta. Oulu: Pohjoinen.
Järvilehto, T. (1998a). The theory of the organism-environment system: I. Description of
the theory. Integrative Physiological and Behavioral Science, 33: 321–334.
Järvilehto, T. (1998b). The theory of the organism-environment system: II. Significance of
nervous activity in the organism-environment system. Integrative Physiological and Be-
havioral Science, 33: 335–343.
Järvilehto, T. (1998c). How far can Unity of the Organism-environment System be Main-
tained? Psycoloquy: 9 (83).
Järvilehto, T. (1999a). The theory of the organism-environment system: III. Role of effer-
ent influences on receptors in the formation of knowledge. Integrative Physiological and
Behavioral Science, 34, 90–100.
Järvilehto, T. (1999b). What is Represented in the Organism-environment System?
Psycoloquy: 10 (019).
Järvilehto, T. (2000a). The theory of the organism-environment system: IV. The problem
of mental activity and consciousness. Integrative Physiological and Behavioral Science,
35: 35–57.
Järvilehto, T. (2000b). Feeling as knowing: Part I: Emotion as reorganization of the organ-
ism-environment system. Consciousness & Emotion, 1: 53–65.
Järvilehto, T. (2001). Feeling as knowing: Part II. Emotion, consciousness, and brain activ-
ity. Consciousness & Emotion, 2: 75–102.
Järvilehto, T. (2004). Aivotutkimus, ihmisen psyykkisen toiminnan ja toimintahäiriöiden
selittäminen ja kuntoutuksen ongelmat. Teoksessa P. Alanen, M. Sintonen, M. T. Hyyppä
& T. Järvilehto (2004). Lääketiede ja tieteenteoria. Turku: Kirja-Aurora. 243–287.
Järvilehto, T. (2009). The Theory of the Organism-Environment System as a Basis of Ex-
perimental Work in Psychology. Ecological Psychology, 21(2): 112–120.
Järvilehto, T. (2010). Anticipation as the Main Principle of Brain Function and Mastering
of Skills. Teoksessa K. Thomson & A. Watt (toim.), Connecting Paradigms in Motor Be-
haviour to Sport and Physical Education. 16–33.
Kant, I. (1790/1951). Critique of Judgement. New York: Hafner Press.
Kelso, J. A. S. (1995). Dynamic Patterns. Cambridge, MA: MIT Press.
Kirchhoff, M. D. (2012). Extended cognition and fixed properties: steps to a third-wave
version of extended cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 11: 287–308.
Kirsh, D. & Maglio, P. (1994). On Distinguishing Epistemic from Pragmatic Action. Cog-
nitive Science, 18: 513–549.

161
Kiverstein, J. & Clark, A. (2009). Introduction: Mind Embodied, Embedded, Enacted: One
Church or Many?. Topoi. 28: 1–7.
Kriegel, U. (2007). Consciousness: Phenomenal consciousness, access consciousness, and
scientific practice. Teoksessa P. Thagard (toim.), Philosophy of Psychology and Cognitive
Science. Amsterdam: Elsevier. 195–217.
Laland, K. N., Odling-Smee, J. & Feldman, M. W. (2000). Niche construction, biological
evolution and cultural change. Behavioral and Brain Sciences, 23 (1): 131–146.
Levine, J. (1983). Materialism and Qualia: The Explanatory Gap. Pacific Philosophical
Quarterly, 64: 354–361.
Lewis, D. (1966). An Argument for the Identity Theory. Journal of Philosophy, 63: 17–25.
Lickliter, R. (2009). The Fallacy of Partitioning: Epigenetics’ Validation of the Organism-
Environment System. Ecological Psychology, 21: 138–146.
Lovelock, J. E. (1979). Gaia: A New Look at Life on Earth. New York: Oxford University
Press.
Lovelock, J. E. (1987). The ecopoiesis of daisy world. Teoksessa J. M. Robson (toim.),
Origin and Evolution of the Universe: Evidence for Design? Kingston, Ontario: McGill-
Queen’s University Press. 153–166.
Lovelock, J. E. (1988). The Ages of Gaia. New York: W. W. Norton.
Lutz, A. (2002). Toward a Neurophenomenology as an Account of Generative Passages: A
First Empirical Case Study. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 1: 133–167.
Lutz, A. & Thompson, E. (2003). Neurophenomenology. Integrating Subjective Experi-
ence and Brain Dynamics in the Neuroscience of Consciousness. Journal of Consciousness
Studies, 10 (9–10): 31–52.
Maravita, A. & Iriki, A, (2004). Tools for the body (schema). Trends in Cognitive Scienc-
es, 8 (2): 79–86.
Margulis, L. (1991). Biologists can’t define life. Teoksessa C. Barlow (toim), From Gaia
to Selfish Genes: Selected Writings in the Life Sciences. Cambridge, MA: MIT Press. 236–
238.
Margulis, L. (1998). Symbiotic Planet: A New look at Evolution. New York: Basic Books.
Markman, A. B. & Dietrich, E. (2000a). Extending the classical view of representation.
Trends in Cognitive Sciences, 4: 470–475.
Markman, A. B. & Dietrich, E. (2000b). In defense of representation. Cognitive Psycholo-
gy, 40: 138–171.
Maturana, H. R. & Varela, F. J. (1980). Autopoiesis and Cognition: The Realization of
Living. Boston Studies in the Philosophy of Science, vol 42. Dordrecht: D. Reidel Publish-
ing Company.
Maturana, H. R. & Varela, F. J. (1987/1998). The Tree of Knowledge: The Biological
Roots of Human Understanding. Boston: Shambhala.
Mead, G. H. (1925). The genesis of the self and social control. International Journal of
Ethics, 35 (3): 251–277.
Mead, G. H. (1934). Mind, self, and society. Chicago, IL: The University of Chicago Press.
Mead, G. H. (2001). Essays in Social Psychology, toim. ja johdanto Mary Jo Deegan. New
Brunswick (U.S.A.): Transaction Publishers.

162
Menary, R. (2006a). Attacking the Bounds of Cognition. Philosophical Psychology, 19 (3):
329–344.
Menary, R. (toim.) (2006b). Radical Enactivism: Intentionality, Phenomenology and Nar-
rative: Focus on the Philosophy of Daniel D. Hutto. Amsterdam: John Benjamins Publish-
ing Company.
Menary, R. (2006c). Introduction: What is radical enactivism? Teoksessa R Menary
(toim.), Radical Enactivism: Intentionality, Phenomenology and Narrative: Focus on the
Philosophy of Daniel D. Hutto. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company. 1–12.
Menary, R. (2007). Cognitive Integration: mind and cognition unbounded. London: Pal-
grave Macmillan.
Menary, R. (2009). Intentionality, Cognitive Integration and the Continuity Thesis. Topoi,
28: 31–43.
Menary, R. (2010a). Introduction: The Extended Mind in Focus. Teoksessa R. Menary
(toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 1–25.
Menary, R. (2010b). Cognitive Integration and the Extended Mind. Teoksessa R. Menary
(toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 227–244.
Menary, R. (2010c). Dimensions of Mind. Phenomenology and the Cognitive Sciences,
9(4): 561–578.
Merleau-Ponty, M. (1962). Phenomenology of Perception. (Kääntänyt C. Smith.) Lontoo:
Routledge & Kegan Paul.
Merleau-Ponty, M. (1963). The Structure of Behavior. (Kääntänyt A. Fisher.) Pittsburgh,
PA: Dusquene University Press.
Miller, D. B. (2009). The Provenance and Control of Behavior: Simplistic Answers Are
Doomed to Fail. Ecological Psychology, 21(2): 131–137.
Millikan, R. (1993). White queen psychology, and other essays for Alice. Cambridge, MA:
MIT Press.
Millikan, R. (1984). Language, thought, and other biological categories. Cambridge, MA:
MIT Press.
Millikan, R. (2004). Varieties of meaning. Cambridge, MA: MIT Press.
Moreno, A. & Barandiaran, X. (2004). A Naturalized Account of the Inside-Outside Di-
chotomy. Philosophica, 73: 11–26.
Moreno, A & Etxeberria, A. (2005). Agency in Natural and Artificial Systems. Artificial
Life, 11: 161–175.
Moreno, A., Umerez, J., & Ibañez, J. (1997). Cognition and Life. The Autonomy of Cogni-
tion. Brain & Cognition, 34: 107–129.
Morris, C. W. (1934). Introduction: George H. Mead as Social Psychologist and Social
Philosopher. Teoksessa G. H. Mead (1934). Mind, Self and Society. Chicago, IL: The Uni-
versity of Chicago Press.
Morris, E. K. (1991). The contextualism that is behavior analysis: An alternative to cogni-
tive psychology. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative
Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 123–149.
Myin, E. & O’Regan, J. K. (2002). A way to naturalize phenomenology? Journal of Con-
sciousness Studies, 9 (1): 27–46.

163
Newell, A. & Simon, H. (1976). Computer science as empirical inquiry: symbols and
search. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cam-
bridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. 81–110.
Noble, W. (1991). Ecological realism and the fallacy of ‘objectification’. Teoksessa A.
Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive
Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 199–223.
Noë, A. (2004). Action in Perception. Cambridge, MA: The MIT Press.
Noë, A. & Thompson, E. (2004). Are There Neural Correlates of Consciousness? Journal
of Consciousness Studies, 11 (1): 3–28.
Näreaho, L. (2012). Kognitiotiede, tietoisuus ja mind–body-ongelma. Futura, 31 (2): 11–
20.
Näätänen, R., Lehtokoski, A., Lennes, M., Cheour, M., Huotilainen, M., Livonen, A., et al.
(1997). Language-specific phoneme representations revealed by electric and magnetic
brain responses. Nature, 385 (30): 432–434.
Odling-Smee, F., Laland, K., & Feldman, M. (2003). Niche Construction: The Neglected
Process in Evolution. Princeton, N.J.: Princeton University Press.
O‘Regan, J. K., Myin, E. & Noë, A. (2005). Sensory consciousness explained (better) in
terms of ‘corporality’ and ‘alterting capacity’. Phenomenology and the Cognitive Sciences,
4: 389–405.
O’Regan, J. K. & Noë, A. (2001). A sensorimotor account of vision and visual conscious-
ness. Behavioural and Brain Sciences, 24: 939–1031.
Palmer, D. K. (2004). On The Organism–Environment Distinction in Psychology. Behav-
ior and Philosophy, 32: 317–347.
Petitot, J., Varela, F. J., Pachoud, B. & Roy, J.-M. (toim.), (1999). Naturalizing Phenome-
nology: Issues in Contemporary Phenomenology and Cognitive Science. Stanford: Stanford
University Press.
Piccinini, G. (2008). Computation without representation. Philosophical Studies, 137: 205–
241.
Pietarinen, J. (1993). Ilon filosofia: Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki:
Yliopistopaino.
Place, U. T. (1956). Is Consciousness a Brain Process? British Journal of Psychology, 47:
44–50.
Port, R. & van Gelder, T. (toim.) (1995). Mind as Motion: Exploration in the Dynamics of
Cognition. Cambridge, MA: MIT Press.
Preston, J. (2010). The Extended Mind, the Concept of Belief, and Epistemic Credit.
Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 355–
369.
Putnam, H. (1960). Minds and Machines. Teoksessa S. Hook (toim.), Dimensions of Mind,
New York: New York University Press.
Putnam, H. (1967). Psychological Predicates. Teoksessa W. H. Capitan & D. D. Merrill
(toim.), Art, Mind and Religion. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. 37–48.
Putnam, H. (1975). The meaning of 'meaning'. Minnesota Studies in the Philosophy of Sci-
ence, 7: 131–193.

164
Pylyshyn, Z. W. (1984). Computation and Cognition: Towards a Foundation for Cognitive
Science. Cambridge, MA: MIT Press / A Bradford Book.
Pöyhönen, S. (tulossa). Explanatory power in extended cognition. Philosophical Psycholo-
gy. (http://samulipoyhonen.files.wordpress.com/2010/03/samulipo_epec_01_2013.pdf si-
vunumerot linkin mukaan; katsottu 4.5.2013.)
Reed, E. (1991): James Gibson’s ecological approach to cognition. Teoksessa A. Still & A.
Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology.
New York: Harvester Wheatsheaf. 171–197.
Reed, E. (1996). Encountering the world. New York: Oxford University Press.
Revonsuo, A. (2001). Kognitiotieteen filosofiaa. Teoksessa P. Saariluoma, M. Kamppinen
& A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus. 51–84.
Rorty, R. (1979). Philosophy and the Mirror of Nature. Oxford UK & Cambridge USA:
Blackwell.
Ross, D. & Ladyman, J. (2010). The Alleged Coupling–Constitution Fallacy and the Ma-
ture Sciences. Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The
MIT Press. 155–166.
Rowlands, M. (1999). The body in mind: Understanding cognitive processes. Cambridge:
Cambridge University Press.
Rowlands, M. (2009a). Enactivism and the Extened Mind. Topoi 28: 53–62.
Rowlands, M. (2009b). Extended cognition and the mark of the cognitive. Philosophical
Psychology. 22 (1): 1–19.
Rowlands, M. (2010a). Consciousness, Broadly Construed. Teoksessa R. Menary. (toim.),
The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 271–294.
Rowlands, M. (2010b). The New Science of the Mind: From Extended Mind to Embodied
Phenomenology. Cambridge, MA: The MIT Press.
Rudrauf, D., Lutz, A., Cosmelli, D., Lachaux, J.-P. & Le Van Quyen, M. (2003). From
autopoiesis to neurophenomenology: Francisco Varela’s exploration of the biophysics of
being. Biological Research, 36 (1): 27–65.
Rumelhart, D. E. (1989). The Architecture of Mind: A Connectionist Approach.
Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cambridge,
MA: MIT Press / A Bradford Book. 205–232.
Rupert, R. (2004). Challenges to the hypothesis of extended cognition. The Journal of Phi-
losophy, 101: 389–428.
Rupert, R. (2009). Innateness and the Situated Mind. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede
(toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge Univer-
sity Press. 96–116.
Rupert, R. (2010). Representation in Extended Cognitive Systems: Does the Scaffolding of
Language Extend Mind? Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge,
MA: The MIT Press. 325–354.
Rupert, R. (2011). Cognitive systems and the supersized mind. Philosophical Studies, 152:
427–436.
Ryle, G. (1949). The Concept of Mind. Lontoo: Hutchinson.
Saariluoma, P. (2001). Moderni kognitiotiede. Teoksessa P. Saariluoma, M. Kamppinen &
A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus. 26–50.

165
Şahin, S., Çakmak, M., Doğar, M. R., Uğur, E. & Üçoluk, G. (2007). To Afford or Not to
Afford: A New Formalization of Affordances Toward Affordance-Based Robot Control.
Adaptive Behavior, 15 (4): 447–472.
Seager, W. (1999). Theories of Consciousness: An Introduction and Assessment. London:
Routledge.
Searle, J. (1980). Minds, brains, and programs. Behavioral and Brain Sciences, 3: 417–
458.
Shanon, B. (1991). Alternative theoretical frameworks for psychology: A synopsis.
Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for
Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 237–263.
Shapiro, L. (2004). The Mind Incarnate. Cambridge, MA: MIT Press.
Shotter, J. (1991). The rhetorical-responsive nature of mind: A social construction account.
Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for
Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 55–79.
Silberstein, M. & Chemero, A. (2011a). Complexity and Extended Phenomenological-
Cognitive Systems. Topics in Cognitive Science, 1–16.
Silberstein, M. & Chemero, A. (2011b). Dynamics, Agency and Intentional Action. Huma-
na Mente, 15: 1–19.
Smart, J. J. C. (1959). Sensations and Brain Processes. Philosophical Review, 68: 141–156.
Smith, B. (2009). Toward a Realistic Science of Environments. Ecological Psychology,
21(2): 121–130.
Smith, E. R. & Conrey, F. R. (2009). The Social Context of Cognition. Teoksessa P. Rob-
bins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge:
Cambridge University Press. 454–466.
Smolensky, P. (1989). Connectionist Modeling: Neural Computation / Mental Connec-
tions. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cam-
bridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. 233–250.
Spinoza, B. (1994). Etiikka, suom. V. Oittinen. Helsinki: Gaudeamus.
Sprevak, M. (2009). Extended cognition and functionalism. Journal of Philosophy, 106:
503–527.
Sprevak, M. (2010). Inference to the hypothesis of extended cognition. Studies in History
and Philosophy of Science, 41: 353–362
Steiner, P. & Stewart, J. (2009). From autonomy to heteronomy (and back): The enaction
of social life. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 8: 527–550.
Sterelny, K. (2010). Minds: extended or scaffolded? Phenomenology and the Cognitive
Sciences, 9 (4): 465–481.
Stewart, J. (1996). Cognition = life: Implications for higher-level cognition. Behavioural
Processes, 35: 311–326.
Stewart, J. (2011). Foundational Issues in Enaction as a Paradigm for Cognitive Science:
From the Origin of Life to Consciousness and Writing. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne
& E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cam-
bridge, MA: MIT Press. 1–31.

166
Stewart, J., Gapenne, O. & Di Paolo E. A. (2011). Introduction. Teoksessa J. Stewart, O.
Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Sci-
ence. Cambridge, MA: MIT Press. vii–xvii.
Still. A. (1991). Mechanism and Romanticism: A selective history. Teoksessa A. Still & A.
Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology.
New York: Harvester Wheatsheaf. 7–26.
Still, A. & Costall, A. (1991). The mutual elimination of dualism in Vygotsky and Gibson.
Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for
Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 225–236.
Summer, F. B. (1922). The organism and its environment. Scientific Monthly, 14: 223–233.
Sutton, J. (2009). Remembering. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cam-
bridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 217–
235.
Sutton, J. (2010). Exograms and Interdisciplinarity: History, the Extended Mind, and the
Civilization Process. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA:
The MIT Press. 189–226.
Thelen, E. & Smith, L. (1994). A Dynamic Approach to the Development of Cognition and
Action. Cambridge, MA: The MIT Press.
Thompson, E. (2001). Empathy and Consciousness. Journal of Consciousness Studies, 8
(5-7): 1–32.
Thompson, E. (2004). Life and mind: From autopoiesis to neurophenomenology: A tribute
to Francisco Varela. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 3: 381–398.
Thompson, E. (2005). Sensorimotor subjectivity and the enactive approach to experience.
Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 407-427.
Thompson, E. (2007). Mind in Life: Biology, Phenomenology, and the Sciences of Mind.
Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press.
Thompson, E., Lutz, A. & Cosmelli, D. (2005). Neurophenomenology: An Introduction for
Neuro-philosophers. Teoksessa A. Brook & K. Akins (toim.), Cognition and the Brain:
The Philosophy and Neuroscience Movement. 40–97. New York & Cambridge: Cambridge
University Press.
Thompson, E. & Stapleton, M. (2009). Making Sense of Sense-Making: Reflections on
Enactive and Extended Mind Theories. Topoi 28: 23–30.
Thompson, E. & Varela, F. (2001). Radical embodiment: neural dynamics and conscious-
ness. Trends in Cognitive Sciences, 5 (10): 418–425.
Tiuraniemi, T. (2011). Kestääkö laajennetun mielen hypoteesi? Filosofian Akatemian tut-
kijaseminaari 25.3.2011, Helsingin yliopisto.
Torrance. S. (2005). In search of the enactive: Introduction to special issue on enactive.
Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 357–368.
Tribble, E. B. (2005). Distributed Cognition in the Globe. Shakespeare Quarterly, 56 (2),
135–155.
Turvey, M. (1992). Affordances and prospective control: An outline of the ontology. Eco-
logical Psychology, 4: 173–187.
Turvey, M. (2009). On the Notion and Implications of Organism-Environment System.
Ecological Psychology, 21: 97–111.

167
Turvey, M. T., Shaw, R. E., Reed, E. S. & Mace, W. M. (1981). Ecological laws of per-
ceiving and acting: In reply to Fodor and Pylyshyn. Cognition, 9: 237–304.
Uexküll, J. v. (1934 ja 1940/2010). A foray into the worlds of animals and humans: with, A
theory of meaning. Kääntänyt Joseph D. O’Neill; johdanto Dorion Sagan; jälkisanat Geof-
frey Winthrop-Young. Minneapolis: University of Minnesota Press. (Alkuperäiset teokset:
Uexküll, J. v. & Kriszat, G. (1934). Streifzüge durch die Umwelten von Tieren und Men-
schen ja Uexküll, J. v. (1940). Bedeutungslehre.)
van Duijn, M., Keijzer, F. & Franken, D. 2006. Principles of Minimal Cognition: Casting
Cognition as Sensorimotor Coordination. Adaptive Behavior, 14 (2): 157–170.
van Gelder, T. (1995). What might cognition be, if not computation? Journal of Philoso-
phy, 91: 345–381.
van Gelder, T. (1998). The Dynamical Hypothesis in Cognitive Science. Behavioral and
Brain Sciences 21: 615–665.
van Gelder, T. & Port, R. F. (1995). It’s About Time: An Overview of the Dynamical Ap-
proach to Cognition. Teoksessa R. F. Port & T. van Gelder (toim.), Mind as Motion: Ex-
ploration in the Dynamics of Cognition. Cambridge, MA: MIT Press.
Varela, F. (1979). Principles of biological autonomy. New York: Elsevier.
Varela, F. (1996). Neurophenomenology: A Methodological remedy to the hard problem.
Journal of Consciousness Studies, 3: 330–350.
Varela, F. (1997). Patterns of Life: Intertwining Identity and Cognition. Brain and Cogni-
tion, 34: 72–87.
Varela, F. J. & Shear, J. (1999). First-Person Methodologies: What, Why, How? Journal of
Con-sciousness Studies, 6 (2–3): 1–14.
Varela, F., Thompson, E. & Rosch, E. (1991). The Embodied Mind: Cognitive Science and
Human Experience. Cambridge, MA: The MIT Press.
Vera, A. H. & Simon, H. A. (1993). Situated action: A symbolic interpretation. Cognitive
Science, 17: 7–48.
Viljanen, V. (2005). Elämän käsite Spinozan filosofiassa. Teoksessa J. Haukioja & J.
Räikkä (toim.), Elämän merkitys. Filosofisia kirjoituksia elämästä. Kuopio: Unipress. 31–
39.
Viljanen, V. (2008). On the Derivation and Meaning of Spinoza’s Conatus Doctrine.
Teoksessa D. Gardner & S. Nadler (toim.), Oxford Studies in Early Modern Philosophy,
Vol 4. Oxford: Oxford university Press.
Viljanen, V. (2011). Spinoza’s Geometry of Power. Cambridge; New York: Cambridge
University Press.
Vygotsky, L. S. (1978). Mind in society: The development of higher psychological pro-
cesses. Cambridge, MA: Harvard University Press.
Vygotski, L. S. (1982). Ajattelu ja kieli. Suom. Klaus Helkama ja Anja Koski-Jännes. Es-
poo: Weilin+Göös. (Engl. Thought and Language / Thinking and Speaking; alkuperäisteos
Myšlenie i reč. 1934.)
Walter, S. (2010). Cognitive extension: the parity argument, functionalism, and the mark
of the cognitive. Synthese, 177: 285–300.
Walter, S. & Kästner, L. (2012). The where and what of cognition: The untenability of
cognitive agnosticism and the limits of the Motley Crew Argument. Cognitive Systems
Research, 13: 12–23.
168
Webb, B. (1994). Robotic experiments in cricket phonotaxis. Teoksessa D. Cliff, P. Hus-
bands, J. A. Meyer, & S. Wilson (toim.), From Animals to Animats 3: Proceedings of the
Third International Conference on Simulation of Adaptive Behavior. Cambridge, MA: MIT
Press. 45–54.
Weber, A. & Varela, F. (2002). Life after Kant: Natural purposes and the autopoietic foun-
dations of biological individuality. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 1: 97–125.
Wheeler, M. (2004). Is language the ultimate artefacts? Language Sciences, 26: 693–715.
Wheeler, M. (2005). Reconstructing the Cognitive World: The Next Step. Cambridge, MA:
MIT Press.
Wheeler, M. (2010a). In Defense of Extended Functionalism. Teoksessa R. Menary
(toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 245–270.
Wheeler, M. (2010b).Minds, Things and Materiality. Teoksessa C. Renfrew & L.
Malafouris (toim.), The Cognitive Life of Things: Recasting the Boundaries of the Mind.
Cambridge: McDonald Institute for Archaeological Research Publications.
(http://www.philosophy.stir.ac.uk/staff/m-
wheeler/documents/minds_things_materiality_final.pdf sivunumerot linkin mukaan;
katsottu 17.4.2013.)
Wilson, R. A. (1994). Wide Computationalism. Mind, 103: 351–372.
Wilson, R. A. (2000). The mind beyond itself. Teoksessa D. Sperber (toim.),
Metarepresentations: A Multidisciplinary Perspective. New York: Blackwell. 31–55.
Wilson, R. A. (2004). Boundaries of the mind: The individual in the fragile sciences: Cog-
nition. New York: Cambridge University Press.
Wilson, R. A. (2010). Meaning Making and the Mind of the Externalist. Teoksessa R.
Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 167–188.
Wilson, R. A. & Clark, A. (2009). How to Situate Cognition: Letting Nature Take Its
Course. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated
Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 55–77.
Wittgenstein, L. (1953). Philosophical Investigations. Oxford UK: Blackwell.

169