Essentials of Psychiatric Mental Health

Nursing 6th Edition Townsend Test

Bank
Visit to download the full and correct content document: https://testbankdeal.com/dow
nload/essentials-of-psychiatric-mental-health-nursing-6th-edition-townsend-test-bank/
Chapter 8: Milieu Therapy—The Therapeutic Community

Multiple Choice

1. An angry client on an inpatient unit approaches a nurse stating, “Someone took my lunch!
People need to respect others, and you need to do something about this now!” The nurse’s
response should be guided by which basic assumption of milieu therapy?
1. Conflict should be avoided at all costs on inpatient psychiatric units.
2. Conflict should be resolved by the nursing staff.
3. On inpatient units, every interaction is an opportunity for therapeutic intervention.
4. Conflict resolution should only be addressed during group therapy.

ANS: 3
Rationale: The nurse’s response should be guided by the basic assumption that every interaction
is an opportunity for therapeutic intervention. The nurse can use milieu therapy to effect
behavioral change and improve psychological health and functioning.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Implementation

2. A client on an inpatient unit angrily says to a nurse, “Peter is not cleaning up after himself in
the community bathroom. You need to address this problem.” Which is the appropriate nursing
response?
1. “I’ll talk to Peter and present your concerns.”
2. “Why are you overreacting to this issue?”
3. “You should bring this to the attention of your treatment team.”
4. “I can see that you are angry. Let’s discuss ways to approach Peter with your concerns.”

ANS: 4
Rationale: The most appropriate nursing response involves restating the client’s feeling and
developing a plan with the client to solve the problem. According to Skinner, every interaction is
an opportunity for therapeutic intervention to improve communication and relationship-
development skills.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Implementation

3. A newly admitted client asks, “Why do we need a unit schedule? I’m not going to these
groups. I’m here to get some rest.” Which is the most appropriate nursing response?
1. “The purpose of group therapy is to learn and practice new coping skills.”
2. “Group therapy is mandatory. All clients must attend.”
3. “Group therapy is optional. You can go if you find the topic helpful and interesting.”
4. “Group therapy is an economical way of providing therapy to many clients concurrently.”

ANS: 1
Rationale: The nurse should explain to the client that the purpose of group therapy is to learn and
practice new coping skills. The client owns his or her environment and can make decisions to
attend group or not.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Implementation

4. A client diagnosed with schizophrenia functions well and is bright, spontaneous, and
interactive during hospitalization but then decompensates after discharge. What does the milieu
provide that may be missing in the home environment?
1. Peer pressure
2. Structured programming
3. Visitor restrictions
4. Mandated activities

ANS: 2
Rationale: The milieu, or therapeutic community, provides the client with structured
programming that may be missing in the home environment. The therapeutic community
provides a structured schedule of activities in which interpersonal interaction and communication
with others are emphasized. Time is also devoted to personal problems and focus groups.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Evaluation

5. To promote self-reliance, how should a psychiatric nurse best conduct medication

administration?
1. Encourage clients to request their medications at the appropriate times.
2. Refuse to administer medications unless clients request them at the appropriate times.
3. Allow the clients to determine appropriate medication times.
4. Take medications to the clients’ bedside at the appropriate times.

ANS: 1
Rationale: The psychiatric nurse promoting self-reliance would encourage clients to request their
medications at the appropriate times. Nurses are responsible for the management of medication
administration on inpatient psychiatric units, but nurses must work with clients to encourage self-
reliance and responsibility, which may result in independent decision-making, leading to
medication adherence.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Implementation

6. A nurse working on an inpatient psychiatric unit is assigned to conduct a 45-minute education

group. What should the nurse identify as an appropriate group topic?
1. Dream analysis
2. Creative cooking
3. Paint by number
4. Stress management

ANS: 4
Rationale: The nurse should identify that teaching clients about stress management is an
appropriate education group topic. Nurses should be able to perform the role of client teacher in
the psychiatric area. Nurses need to be able to assess a client’s learning readiness. Other topics
for education groups include medical diagnoses, side effects of medications, and the importance
of medication adherence.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Planning

7. What is the best rationale for including family in the client’s therapy within the inpatient
milieu?
1. To structure a program of social and work-related activities
2. To facilitate discharge from hospitalization
3. To provide a concrete demonstration of caring
4. To encourage the family to model positive behaviors

ANS: 2
Rationale: The nurse should include the client’s family in therapy within the inpatient milieu to
facilitate discharge from the hospital. Family members are invited to participate in some therapy
groups and to share meals with the client in the communal dining room. Family involvement
may also serve to prevent the client from becoming too dependent on the therapeutic
environment.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Planning
8. How does a democratic form of self-government in the milieu contribute to client therapy?
1. By setting punishments for clients who violate the community rules
2. By dealing with inappropriate behaviors as they occur
3. By setting expectations wherein all clients are treated on an equal basis
4. By interacting with professional staff members to learn about therapeutic interventions

ANS: 3
Rationale: A democratic form of self-government in the milieu contributes to client therapy by
setting the expectation that all clients should be treated on an equal basis. Clients participate in
the decision-making and problem-solving aspects that affect treatment setting. The norms, rules,
and behavioral limits are established by the staff and clients. All individuals have input.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Evaluation

9. A client is to undergo psychological testing. Which member of the interdisciplinary team

should a nurse consult for this purpose?
1. The psychiatrist
2. The psychiatric social worker
3. The clinical psychologist
4. The clinical nurse specialist

ANS: 3
Rationale: The nurse should consult with the clinical psychologist to obtain psychological testing
for the client. Clinical psychologists can administer, interpret, and evaluate psychological tests to
assist in the diagnostic process.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Planning

10. In the role of milieu manager, which activity should the nurse prioritize?
1. Setting the schedule for the daily unit activities
2. Evaluating clients for medication effectiveness
3. Conducting therapeutic group sessions
4. Searching newly admitted clients for hazardous objects

ANS: 4
Rationale: The milieu manager should search newly admitted clients for hazardous objects.
Safety of the client and others always takes priority. Nurses are responsible for ensuring that the
client’s safety and physiological needs are met.

Cognitive Level: Analysis

Integrated Process: Evaluation

Multiple Response

11. A nurse attends an interdisciplinary team meeting regarding a newly admitted client. Which
of the following individuals are typically included as members of the interdisciplinary treatment
team in psychiatry? (Select all that apply.)
1. Respiratory therapist and psychiatrist
2. Occupational therapist and psychologist
3. Recreational therapist and art therapist.
4. Social worker and hospital volunteer
5. Mental health technician and chaplain

ANS: 2, 3, 5
Rationale: The interdisciplinary treatment team in psychiatry consists of a psychologist,
occupational therapist, recreational therapist, art therapist, mental health technician, and
chaplain. In addition, a psychiatrist, psychiatric nurse, psychiatric social worker, music therapist,
psychodramatist, and dietitian also participate in the interdisciplinary treatment team.
Respiratory therapists and hospital volunteers are not included in the interdisciplinary treatment
team in psychiatry.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Assessment

12. Which of the following conditions promote a therapeutic community? (Select all that apply.)
1. The unit schedule includes unlimited free time for personal reflection.
2. Unit responsibilities are assigned according to client capabilities.
3. A flexible schedule is determined by client needs.
4. The individual is the sole focus of therapy.
5. A democratic form of government exists.

ANS: 2, 5
Rationale: A therapeutic community is promoted when unit responsibilities are assigned
according to client capability and a democratic form of government exists. Therapeutic
communities are structured and provide therapeutic interventions that focus on communication
and relationship-development skills.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Implementation
Fill-in-the-Blank

13. A scientific structuring of the environment in order to effect behavioral changes and to
improve the psychological health and functioning of the individual is defined as
________________________ therapy.

ANS: milieu
Rationale: Milieu therapy is defined as a scientific structuring of the environment in order to
effect behavioral changes and to improve the psychological health and functioning of the
individual. The goal of milieu therapy is to manipulate the environment so that all aspects of the
client’s hospital experience are considered therapeutic.

Cognitive Level: Application

Integrated Process: Assessment
Another random document with
no related content on Scribd:
metsäsuolta kurkien voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui
katoksessa kauan reen nenällä ja ihmetteli vastapäisen
metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.
IV.

Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä

kyydittävän rattaillensa.

Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä

kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön,
johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.

Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja

Lovissa itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa
maahanpaniaisista.

Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen

ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen,
putkahdettuaan viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli
kääpiötupaansa salaperäisenä ja arvioi päätöksensä
mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras ihmettelivät äänettöminä
hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen vielä vaistomaisesti
kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian jähmetytti perheensä
hetkeksi yllättävällä uutisella:

— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan

ja talutetaan vähäksi aikaa metsään!
 Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo
tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.

Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi

Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän,
odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli
kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja
laskemalla ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua
ummehtuneeseen huoneeseen. Ristian notkisti pian kuitenkin
puotilaisen virkeäksi ostamalla kolmella ruplalla rusinoita ja
mykistämällä ennen niin haasteliasta suutansa melkein
sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen ihmettelevään
kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi
metsäpälvekkeille.

Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi

kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä
päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta.
Ristian antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän
näköisenä pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin
ympärille ja jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta
rikkaudesta.

Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle

vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta,
mairitellen tätä ensin säveämmäksi:

— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla
tarkkaan miten teemme!

— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta

Törömäen taakse!
 — Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko
kylän hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan tavan
mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan
hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita,
sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen
tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan,
nostamme vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä
hautajaismenoja virsien voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla
syödessä ihmisten laittamia herkkuja. Anna vaan minä järjestän
asiat, niin hyvä tulee!

Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen

nöyryyteensä. Hän pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi
kartanoinaan ja herkistyi lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta.
Ristian itse valmisti arkun, tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi
ja ohjaili.

Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja

kylläisyyden onnesta.

Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää.

Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi
kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:

— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan.

Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma
eläjä vielä kesällä!

Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän
kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa
tehokkaiksi ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa
naisten vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja
päivittelevä nauru.

Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää

muusta kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa
aloittaneen pojan hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti
hautajaisten aattoiltana lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja
Ristianin surujuhlaan vietäväksi.

*****

Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen

lentoviivat nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat
holvistot vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.

Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu

havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita
seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät aroin
sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä punaisin
tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja ihmeelliseksi.
Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.

Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista

kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset
ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin
kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.

Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä

uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet
panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä:
liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan
väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui
epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei
oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki
omien epäilevien ajatustensa varassa.

Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran.

Omituinen, lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee
vieraisille minun, hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat
aidalle ja katselivat ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa.
Onneansa? — niin: isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan
näkymättömiin kuin kiurun taivaan sineen.

Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka

hätäisesti hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja
vangitsi pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki
näytti olevan kunnossa.

Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä

ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa
pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa
vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei
huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän näki
vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä
olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri
toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään
tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan,
kuinka kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja
ojentelivat tuomisiansa.

Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit

ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan.
Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla
seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa,
kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka
johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.

Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka

karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät
huomaamattomiin. Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen
alakuloinen virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan
aamuun. Tapauksen merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä.
Valkea arkku ja sininen taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla
seisovien ihmisten ajatukset. Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui.
Hautajaisväen valtasi hartauden rauha, joka oli osa kevätaamua.

Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille

ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein silmin
väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:

— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka

mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin,
ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!

Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin

saapastelua ryhmästä ryhmään.

Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat Ristianille

aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä mukaa kuin
estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili Ristianiin
päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven
kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:

— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!

 Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä:
kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin.
Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät
pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki
taas pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän
eteen, tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja
häilähdytti pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana
maahan.

Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät

nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat
istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista
aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden
jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat
katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat
naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa.
Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden
vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.

Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa

ohjasperissä kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan
ajamassa entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se
ympäristö, jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones
tuskin huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä
mielissänsä ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa
aloittavaa Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti
Juoneksen ajatuksen yhä syvemmälle tuonoisen päätöksen
murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää mustissansa liikkuvien
ihmisten näkemisestä.
 Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun
ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja
moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän
ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden
miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata
hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin
kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien
ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.

Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin,

toistuvin lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia
isolle rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni
nopeasti.

Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.

— No — mitä katselet?

— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!

— Kuinkas vojot ovat?

— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen

ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.

— Ohhoh!

— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän

elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.

— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja

pellonselkä, lautsit niiden turvissa.
 — Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut
istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin
tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven
sisässä oleminen, uskotko?

— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka

ukon vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi.
Käännänpä tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle
ehdotukseksi. Viime viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa
mies, liian heksa elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan
on se, että hän vain kesällä pystyy kiristämään saamisistaan
hevosenostorahoja, ja kun kesää aina seuraa viraton syksy, tulevat
ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei olisikaan erikoisen avokoura. Niin.
Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi, niin anna Ristianin ajella
hevosellasi ja pankaa te sitten rahat puolekkain. Siinä elätte silloin
molemmat. Ja niin heksa mies kuin Ristian todella on, sietää häntä
kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi teille molemmille vaikka
kuinka sujakasti. Vai mitä?

Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:

— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.

— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!

— Kuka tiesi, kuka tiesi.

Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin

Ristiania ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä
mesimarjarokkaansa, mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat
tiehensä. Ja niin jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle
Juoneksen keralla. Mutta jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän
sinkosi vielä kestien tutun toistokutsun:

— Tulkaahan huomenna pohmeloimaan!

Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti

Ristiania:

— Tuskin niille kenellekään näistä hautajaisista pohmeloa kihoaa!

Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista

sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan
Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen toiseen
kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen
pyörrytyksessä.

Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan

ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta
lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan
väki yksin unensa riemuihin.

Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein

käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe
oli syönyt itsensä pavuksi.

Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään,

pienelle lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti
mukana tuotuun kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset
kahlasivat iloisesti mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta
kätensä nuolena veteen ja nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia,
joita kirkuen juoksuttivat isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo
luikahtanut iltaa kohden, kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin
korein, perässänsä lapsien ihmettelevä katras.

Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi

maitokannujen kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun
kiihkeästi lipikoivan sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja
hämmästyneinä.

— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon
eikä ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää
maidon kylmänä eikä laske piimiintymään.

Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään kannujen

kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia
hoikkakinttuisia sammakoita.

Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla

ummelleen kolme viikkoa.

Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten

nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni taas
monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa
pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.

Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun

sitten eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja,
lähtivät lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja
nyyttiriepuja Järvituittuun.

Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut

näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset
kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja
aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista
piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän
valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa yhtä
paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein
tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun
siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki
ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja
naurut.

Mutta metsäpälvekkeellä alkoi taas köyhyys ärtyä.

V.

Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa.

Tupien aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät
nostettu kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin
helluntaipyhiä, jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain
kannakselaisiin kyliin vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä
toivomus järven ja tattimetsän läheisyydestä.

Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle.

Kapakkapihalle syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen
äänissä kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli
saanut kiihkeän vastauksen.

Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään.

Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren
ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti
rattaita kuin säikky varsa.

Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys.

Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille,
uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn.
Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut
Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta
Juones yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle
hevonen ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli
hukkunut kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon,
Ristian ajoi nyt alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki,
miten iloisesti maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten
rattaiden hurma soitti korvan täyteen matkariemua.

— Hei!

Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.

Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä

ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-
Mikko huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin
näkymätön käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja
estänyt hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka
parhaillaan piiritti Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan,
kahdesti, kerran kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt
viskattiin suihin, ja Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian
huomattiin Ristianin epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen
kuiskaus alkoi kiitää pöydästä pöytään.

*****

Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri

sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma
puuroutunut hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut
moniääninen huuto:

— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!

 Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea.
Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan välisti
silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä ja
lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet muiden
vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin
huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät
rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä,
läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana
joutunut kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen
vaiheita ja saanut kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä
huumaavan jännityksen, joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet
vapiseviksi kuin nurkka-ukolla. Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit
pitkäksi, eteneväksi jonoksi, havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä
oikein oli tapahtunut: hänen kaukaisin unensa, sahapukilta
siirtyminen kuskipukille, oli nyt huudettu todeksi kaikilla Järvituitun
ajuriäänillä.

Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen

ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki
neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina
välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin
ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.

Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet

herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään
sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia
kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä ja
edestakaisinajeluilla.

Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna.

Vaunuista purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian
ajuripuomin rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa
kohti puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi
haravoituja puistonurmikoita.

Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden

keltaiset pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä
rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen
maisemien puhtaita muotoja.

Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui

sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua
koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin hän
olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota vaani tuho
pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä.
Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa
vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa
Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä.
Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei
hän tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana
sanaa suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen
nyökytteli vain päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai
sanoja vastaansa. Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla
pitkän tuokion ja osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia
maisemanäkyjä, kunnes rattaat äkkiä törmäsivät suureen
tienpainumaan ja hätkähdyttivät Ristianin taas tähyilemään tien
juoksentaa.

Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli

nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja
Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän
rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta
Järvituitun puutarhasta.

Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea,

sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen
risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin,
mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen
otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia
miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski
ajamaan huvilan vuokraajalle.

Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle ja

juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.

— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on

laiva ja makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?

Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse

äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut
varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille
päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne
annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella herra
vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua
iltakahville.

Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät sen

kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan
kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi
jo nenässänsä iltakahvin hajua.

Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän

jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä, osoitti
sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi
lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.

Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua.

Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville
katkonaisin tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut
enää väliä, Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa,
jonka ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.

Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia.

Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui
lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia
lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat
kapakalle.

Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa,

takertui Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin
näkymättömiin selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta
nousevan kaksi jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian
ihmetteli sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja,
joista toinen oli kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan
seteli. Edellisen osoitti Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja
jälkimmäisen sajurahaksi. Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta
saanut aisaremeli ja hän kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun
Rasutovi vielä tarjosi kättä Ristianille, kertautuivat hänen mielessään
yhtenä silmänräpäyksenä kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi
kuskipukille niinkuin humala olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja
ohjasperää selkäänsä saanut hevonen syöksyi suoraan
kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa äkisti vasta pilttuun
edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin kuskisermin ylitse ja vauhti
jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa hevosen hännänjuureen.
Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta mukavia.

Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin

antamat rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä
kuva kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden
masennuksesta. Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten
teelasiensa takaa päivän vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat
kesän ensimmäisestä päivästä jo suoraa tapausviivaa päin syksyn
harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.

Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän

pöytäaikeita, pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni
nopeasti kotia kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa
omasta onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä
kapakalle särkemään rahojansa.

Hiopilla Ristian joi iltakahvit ja alkoi kehua Rasutovia:

— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko

on sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja
rahapankki ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla,
jotta prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka
herra kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi
minulta: Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä
vastasin, että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi
iltasetta. Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi
puitit, patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei
kahdesti katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin
oli niitä sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!